III.

Pohjanmaan herännäisyyden vaiheita 1840-luvun loppuaikoina.

Niinkuin ennen olemme nähneet, oli Suupohja jo 1840-luvun alkuvuosina

kehittynyt herännäisyyden huomattavimmaksi seuduksi. Muutamia vuosia

myöhemmin heränneet eri osissa maata tuskin mihinkään tärkeämpään,

herännäisyysliikettä vähänkään yleisemmin koskevaan toimenpiteeseen

ryhtyivät kysymättä neuvoa ja hankkimatta lupaa Suupohjan

johtomiehiltä. Varsinkin Malmbergin sanalla oli ratkaiseva merkitys.

Hedbergiläinen riita ei täällä saanut aikaan mitään hajaannusta;

päinvastoin näkyy se yhä likemmin toisiinsa yhdistäneen Suupohjan

heränneiden opettajat ja heidän johtamansa sankat joukot. Opissa ja

elämäntavoissa vallitsi mitä suurin yhdenmukaisuus, josta poikkeusta

ei sallittu eikä missään yritettykään aikaansaada. Näinä aikoina

juurtui myöskin ja kehittyi täkäläisissä heränneissä tuo ihmeteltävä

järjestys, joka vielä tänään painaa leimansa heidän elämäänsä ja

yhdessä-oloonsa, heti huomauttaen matkustajalle, joka näille seuduille

saapuu, että hän liikkuu historiallisella maaperällä. Perustuksen

laski Malmberg ja se sukupolvi, joka hänen mahtavan saarnansa ja

väsymättömän työnsä taivuttamana ja kasvattamana heräsi synnistä

Herran viinimäen työtä tekemään. Raskasta oli monesti tämä

perustamistyö; suuria ponnistuksia se kysyi, mutta ravintoa saatiin

ylhäältä, niin että voimat kestivät. Samaa katsantotapaa edustivat

Suupohjan ruotsinkielistenkin seutujen heränneet. Yhteys näiden ja

suomenkielisissä seuduissa vaikuttavien heränneiden pappien välillä

oli likeinen. Varsinkin Malmberg kävi usein heitä tervehtimässä. Hän

valvoi myöskin tarkkaan sitä, ettei herännäisyydelle vieraita neuvoja

pääsisi tunkeutumaan heidänkään keskuuteensa. Kun esim. Hedberg

toimitti kirjasensa "Röster från Zion" (Ääniä Siionista) muutamille

Vaasan kirjakauppiaille myytäviksi, neuvoi Malmberg näitä lähettämään

kirjat takaisin, kehoittaen heitä ilmoittamaan tekijälle, "etteivät

semmoiset tortut kelpaa pohjalaisille, jotka tarvitsevat puhdasta

ravintoa ja ovat tottuneet syömään leipäänsä otsansa hiessä." [N. K.

Malmbergin kirje J. I. Berghille 15/9 44.]

Uusia työvoimia saapui näihin aikoihin yhä enemmän Suupohjan

herännäisyyden palvelukseen, toiset niistä edustaen tietopuolista

oppiakin. Huomatuin viimemainittuun ryhmään kuuluvista oli ennen (II,

s. 511 j.s.) mainittu A. V. Ingman. Ahkerasti opintoja harjoitettuaan

ja maisterin arvon saatuaan, vihittiin hänet papiksi 19/12 1844 ja

määrättiin kappalaisen sijaiseksi Alahärmään. Ingmanin hyvät tiedot ja

hänen suuri taipumuksensa tieteelliseen työhön olivat hyvänä apuna

herännäisyydelle, jonka palvelukseen hän jo aikaisemmin, niinkuin

olemme nähneet, oli elämänsä vihkinyt. Hänen työtään tukemassa olivat

harvinaisen lämmin ja hellä sydän sekä palava isänmaanrakkaus. Mitä

häneltä käytännölliseen kykyyn nähden puuttui, sen korvasivat ystävien

neuvot ja heidän alttiisti tarjoamansa apu. Jo Ingmanin Alahärmään

tullessa oli sikäläisten heränneitten luku suuri. Lähinnä seuraavina

vuosina se kasvamistaan kasvoi. Paitsi Malmbergiä, jonka kaikki

tunnustivat liikkeen johtajaksi, liittyi Ingman rakkaudella F. O.

Durchmaniin, joka, niinkuin hän itsekin, oli lämmin suomenkielen

ystävä. Heti Ingmanin muutettua Alahärmään, rupesivat nämä miehet

tuumimaan Lutherin postillan suomentamista ja ryhtyivätkin

jo siihen aikaan yhdessä tähän työhön. [Kert. A. O. Törnudd.]

Tähän aikaan siirtyi toinenkin tieteellisiin opintoihin mieltynyt

herännäisyysliikkeeseen kuuluva nuori pappi, K. K. von Essen,

Suupohjan työmaille. Hänet näet määrättiin kappalaisenapulaiseksi

Ylihärmään v. 1846. Päästyään vapaaksi hedbergiläisyyden

vaikutuksesta, palveli tämä teräväpäinen mies monta vuotta

uskollisesti herännäisyysliikettä. Sitä iloisemmalla mielellä oli hän

ryhtynyt uutta papinvirkaansa hoitamaan, kuin hän jo pari vuotta sitä

ennen hartaasti oli toivonut päästä niistä taloudellisista huolista,

joita hänelle tuottivat Espoossa omistamansa, ennen (II, s. 409)

mainitun Nygårdin tilan hoitaminen. Siitä oli hän esim. v. 1845

kirjoittanut isälleen: "Erinomaisen hyvä olisi, jos voisin vapautua

sotkuisista raha-asioistani, maksaa kaikki velkani, päästä vapaaksi

Nygårdista ja saada olla pappina eikä liikemiehenä. Sillä nämä toimet

minut tappavat. Jos voisin saada hoidettavakseni pienen seurakunnan

Pohjanmaalla, olisin onnellista onnellisempi". [K. K. von. Essenin

kirje isälleen 30/4 45.] Sitäpaitsi oli v. Essenillä ollut täysi syy

epäillä, pääsisikö hän milloinkaan pappina toimimaan rakkailla

kotiseuduillaan, missä herännäisyys oli päässyt niin suureen valtaan,

koska v.t. kenraalikuvernööri Thessleff hänen ystävälleen Lauri

Stenbäckille vielä v. 1844 oli lausunut, että hallitus aikoi

voimallisesti ahdistaa herännäisyyttä sekä, "ettei maisteri v.

Essenillä ollut mitään loistavaa tulevaisuutta odotettavana". [K. K.

von. Essenin kirje isälleen 17/12 44.]

A. V. Ingman oli naimisissa v. Essenin tytärpuolen Lina Fabritiuksen

kanssa. Vaikka tämä kuoli jo v. 1846, [Sukukirja, Suomen aatelittomia

sukuja.] lukeutui miehensä edelleen samaan sukulaispiiriin, johon N.

K. Malmberg, F. O. Durchman y.m. kuuluivat. Sukulaisuussuhteita

pidettiin siihen aikaan paljon suuremmassa arvossa, kuin nykyään, ja

tämäkin seikka oli omiaan lujittamaan Suupohjan heränneitten

pappisperheitten liittoa ja sitä yhdenmukaisuutta elämäntavoissa ja

katsantotavassa, josta vasta olemme huomauttaneet. Jos heränneet

säätyläisetkin jo kauan vapaasti olivat käyneet toistensa

perhejuhlissa silloinkin, kun eivät isäntäväkeä tunteneet,

lisääntyi sukulaisuussuhteiden kautta lisääntymistään suurten

perhejuhlien ja niidenkin kautta suurten seurojen luku, sillä Jumalan

sanan viljelemiselle olivat nämä juhlat pyhitetyt. Verraton

vieraanvaraisuus, joka ei suurintakaan vierastulvaa säikähtänyt, on

nähtävä silloisten heränneitten, sekä säätyläisten että talonpoikien,

kanssakäymisessä. Varsinkin oli Malmbergin koti siitä tunnettu.

Läheltä ja kaukaa riensi hänen luoksensa ihmisiä sielunsa asioissa

neuvoa saamaan. Vaikkakaan ei ollut kysymyksessä mikään erityinen

juhla, saattoi talon kartano olla täynnä vieraitten hevosia.

Kaukamatkaisille annettiin aina ruokaa ja yösijaa. Toiset heistä

viipyivät monta päivää. Säätyläisvieraille otettiin toinen keittoruoka

väen padasta, toinen oli niinikään jokapäiväistä, mutta sekin

ravitsevaa ja hyvää laatua. Kun kerran eräs Malmbergin vieras, hieno

nainen Helsingistä, hieman arastellen maisteli annostaan, lausui

isäntä: "niele vain, ei se myrkkyä ole".

Noin v. 1846 osti Malmberg Kauppilan (katso II, 158) läheisyydessä

olevan Marielundin tilan. Erinomaisella tarmolla ja taidolla viljeli

hän näitä maitaan, ollen tässäkin suhteessa tienraivaajana Suupohjan

kansalle. Palkollistensa töissä nähtiin hänet usein mukana johtamassa

ja neuvomassa ja monesti käänsi hän silloin puheensa hengellisiin

asioihin. Aikuisin talvisaamuina, ennenkuin kukaan talossa vielä oli

ehtinyt nousta, kuului isännän veisuu tallin yliseltä, minne hän oli

mennyt heittämään heiniä hevosilleen. [Kert. Sofia Helander, Charlotte

Achrén, N. G. Arppe, y.m.] Kuvaamaan elämää Malmbergin kodissa

lainaamme tähän seuraavan hänen renkinsä J. K. Kuljun kirjeen: "Tulkaa

tänne renkitupaan illalla katsomaan. Siellä on 12 renkiä. Nuo, jotka

kenkiä tekee ja kirvesvartta vuolee, ne ulkomuistista veisaileepi

jotakin hengellistä virttä, etkä milloinkaan kuule rivoa sanaa tahi

turhia jaarituksia heiltä. Mennäänpä talon toiseen päähän. Siellä on 8

piikaa ja muita vieraita vaimoja. Sielläkään et kuule itkua etkä

kielen surinaa, siellä kuulet ihanaa veisuuta. Isännän käskystä sai

jokainen, joka tahtoi, klo 8:sta ottaa kirjan käteensä. Sen aikuisia

kirjoja oli kaikenlaisia väen tuvassa saatavina, talon omia. Niin oli

palkkaväen asia talossa viikon aikana. Siellä kilvan tehtiin tehtävät.

Nämä kaikki isännän vaikutuksesta. -- Sunnuntaina palkkaväki innolla

riensi kirkkoon, kun isäntä oli saarnaava omassa kirkossa. Täytyi

kumminkin käydä lupaa pyytämässä, sillä silloin näet tuli satoja

hevosia kartanoon, ja hän määräsi kenenkä rengeistä piti jäädä

ihmisten hevosia ruokkimaan ja juottamaan. Entäs piikaparat, jotka

eivät milloinkaan päässeet omaan kirkkoon, kun Malmbergilla oli tapana

antaa murkinaa sunnuntaisin kaukaisille. Siinä meni piioilta aika

ruoan valmistamiseen. Mutta sittenpä piiat vietiin hevosilla

kappelikirkoille". [Elis Bergroth, Suomen kirkko II, s. 733.]

Olemme huomauttaneet heränneitten suurista perhejuhlista. Moni

tämmöinen tilaisuus, niinkuin esim. "Venellin häät" Espoossa (II, s.

410-420), on saanut historiallisen merkityksen. Malmbergin kodissa

vietettiin monta semmoista juhlaa. Yksi näistä oli kahden vasta

vihityn papin, _Alfred Kihlmanin_ ja _Reinhold Helanderin_ häät

heinäkuun 9 p:nä 1846. Edellinen näistä, myöhemmin tunnettu koulu- ja

liikemiehenä, oli syntynyt 1825 ja tuli ylioppilaaksi 1843. Yliopiston

nuorisossa siihen aikaan liikkuva herätys oli vetänyt hänetkin

puoleensa ja hän antautui jumaluusopilliselle uralle. Saatuaan siihen

luvan, vaikkei hän vielä ollut määräikää saavuttanut, vihittiin hänet

papiksi kesäkuun 16 p:nä 1846 ja määrättiin isänsä, Kruununkylän

kirkkoherran A. K. Kihlmanin apulaiseksi. Kihlman oli teräväpäinen,

miettivä ja tarmokas mies ja siihen aikaan sydämestään herännäisyyteen

mieltynyt. Samana päivänä, kuin hän, vihittiin papiksi myöskin vasta

mainittu Reinhold Helander, A. Helanderin nuorin poika, joka oli

syntynyt 1824. Viimemainitun morsian, Sofia Forsman, oli paljon

oleskellut Malmbergin kodissa, ajoittain asunutkin siellä, jonka

vuoksi pidettiin hyvinkin luonnollisena, että hänen häänsä vietettiin

siellä. Olihan sitäpaitsi hänen sulhasensa Malmbergin läheisen ystävän

O. H. Helanderin veli ja itsekin tuttu talossa. Kihlman taas oli

kihloissa K. K. von Essenin tytärpuolen Angelika Fabritiuksen kanssa,

jonka sisaren kanssa Malmbergin lanko F. H. Bergroth oli naimisissa.

[Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja.] Koska v. Essen vasta oli

muuttanut Ylihärmään eikä vielä ollut ehtinyt saada kuntoon sikäläistä

asuntoaan, päätettiin että Kihlmaninkin häät vietettäisiin Malmbergin

kodissa. [Kert. Sofia Helander.]

Jo aikoja ennen oli Malmberg kutsunut vieraita näihin kaksinkertaisiin

häihin. Niitä tulikin ja tuli paljon. Etelästä saapuivat F. H.

Bergroth ja hänen veljensä K. Edvard vaimoineen, joihin matkalla

liittyi Alavuuden vasta nimitetty kirkkoherra, Lauri Stenbäckin veli

_K. F. Stenbäck_, joka oli naimisissa K. K. von Essenin sisaren

kanssa, sekä A. N. Holmström, Jos. Grönberg y.m. Savosta tulivat J. I.

Bergh, Paavo Ruotsalainen ja J. L. Niskanen, Nivalasta Wilh. Niskanen,

Pyhäjärveltä Schwartzberg, pohjoisesta A. Helander. J. M. Stenbäck

y.m. Miltei kaikki lähiseudun heränneet papit vaimoineen ja suuri

joukko muita heränneitä, säätyläisiä ja talonpoikia, täyttivät huoneet

ahdinkoon asti. Useat vieraista tulivat jo hääpäivän edellisenä

iltana. Silloin saapui Paavokin. Hän astui rohkeasti saliin, jonka

lattiaa paraikaa pestiin. Samassa huoneessa soitti joku pianolla

virttä. Paavo, joka oli hyvin soitannollinen, alkoi veisata samaa

virttä, johon syrjähuoneista tulevat vieraat voimakkaasti yhtyivät.

Virren vaiettua laskeutui Paavo polvilleen, rukoillen ääneen palavan

rukouksen. Tuskin oli yksikään silmä kuiva, kun ukko nousi ylös ja

alkoi tervehtiä isäntäväkeä ja vieraita. Vasta tämän jälkeen saivat

lattianpesijät jatkaa keskeytettyä työtään.

Malmberg vihki nuoret parikunnat. Kolme päivää viipyivät kaukaiset

vieraat sekä suuri osa muitakin häätalossa. Aika kului nopeasti

hartauspuheita kuullessa, veisatessa ja keskusteluissa. Paavo, joka

viihtyi erinomaisen hyvin, oli koko ajan virkeällä mielellä, piti

monta seurapuhetta, toisen toistaan elävämmän. Tuon tuostakin nähtiin

jonkun yksityisesti häntä puhuttelevan. Ja hän oli väsymätön

neuvomaan, nuhtelemaan, kehoittamaan. Ehkä aavisti hän, että tämä oli

hänen viimeinen käyntinsä Suupohjassa. -- Joskus kuului

vinttihuoneesta ja vinniltä, missä useimmat papit asuivat, väittelyä,

joka pari kertaa yltyi kiivaaksikin. Se koski Lutherin postillan

suomennosta, jota F. O. Durchman ja A. V. Ingman paraikaa valmistivat.

Luettuaan muille muutamia paikkoja käännöksestään, saivat he kuulla

ankaria muistutuksia "uusien sanojen käyttämisestä, joita ei kansa

ymmärtäisi". Ingman, joka oli masentuneella mielellä vaimonsa

pari viikkoa sitten tapahtuneen kuoleman johdosta, ei ottanut

paljon osaa väittelyyn, mutta sitä tulisemmin puolusti Durchman

"puhtaan suomenkielen käyttämistä saarnoissa ja uskonnollisessa

kirjallisuudessa". Sopua ei tämä väittely kuitenkaan rikkonut, vaikka

useimmat olivat tyytymättömät "Durchmanin uutuuksiin". Ainoa seikka,

joka tässä tilaisuudessa loukkasi moniaita vieraita, oli tuo näiden

mielestä "ylimielinen varmuus" ja "komentava mahtavuus", millä

Malmberg, Durchman ja muutamat muutkin Suupohjan heränneitten johtavat

henkilöt painoivat alas jokaisen sanan, joka ei ehdottomasti

mukautunut kaikin puolin kannattamaan vallitsevaa katsantotapaa.

Niinpä arveltiin, että Kimon tehtaan omistaja Otto von Essen, joka,

samoinkuin O. H. Helander, oli taipuvainen vähän toisenkaltaiseen

käsitykseen, joutui liika ankaran kohtelun alaiseksi. Mutta

minkäänlaista hajaannusta ei silti tapahtunut. Päinvastoin puhuvat

kumpikin lähinnä seuraavina vuosina kirjoittamissaan kirjeissä

Malmbergista mitä suurimmalla kunnioituksella ja ystävyydellä.

Marielundista lähtivät useimmat vieraat Alahärmään saattamaan Ingmanin

puolisoa haudan lepoon. Siellä jatkettiin yhdessäoloa Jumalan sanan

viljelemisellä ja veisuulla. Suru-, niinkuin ilojuhlissa noudattivat

heränneet tätä tapaa. Ilman hartauseuroja ei jaksettu surua kantaa,

ilman niitä ei ollut ilo iloa. Alahärmästä palasivat eteläänpäin

matkustavat vieraat parin päivän jälkeen Lapualle. Marielundissa

nytkin kokoonnuttiin. Siellä pidettiin vielä seuraavana päivänä

lähtöseurat, jonka jälkeen vieraat lähtivät. Kaikkiaan olivat he

viipyneet seurapaikoissa 8 päivää, matkoja lukuunottamatta. Ilman

palavaa rakkautta eivät isäntäväki eivätkä vieraat olisi tällaista

vierailua kestäneet. [F. H. Bergrothin almanakkamuistiinpanot; kert.

Karolina Bergroth, Jos. Grönberg, Adolfina Kemell o. s. Ottelin, Sofia

Helander, y.m.; Reinhold Helanderin aikoinaan omistama kirjekokoelma

(nyt Kirkkohistoriallisen seuran oma).]

Lyhytkin silmäys Etelä-Pohjanmaan seurakuntien paimenmuistoihin

1840-luvun keskivaiheilla vakuuttaa meitä siitä, että heränneitten

pappien luku näillä seuduin oli hyvin suuri. Heidän kauttansa

leviämistänsä levisi liike. Luettelemme tässä huomattavimmat heistä:

_J. H. Roos_, synt. 1818, v.t. kappalainen Kristiinankaupungissa

(1843-45) ja Uuskaarlepyyssä (1845-53), K. F. Stenbäck Alavuudella, A. N.

Holmström Kuortaneella, O. V. Forsman saarnaajana Pirttikylässä, mistä

v. 1847 pääsi kappalaiseksi Peräseinäjoelle, _Vilhelm Ingman_, synt.

1820 ja vihitty papiksi 1842, armovuodensaarnaajana Kauhavalla,

J. V. Nybergh kirkkoherranapulaisena Ilmajoella, Jaakko Vegelius ja

hänen apulaisensa _Jaakko Esaias Vegelius_, synt. 1817 ja vihitty

papiksi 1840 Maalahdella, O. H. Helander, Munsalassa, _E. J.

Snellman_ kirkkoherrana Laihialla, Fredrik Östring vuodesta 1845

pitäjänapulaisena Maalahdella, F. O. Durchman Isokyrössä, N. K.

Malmberg Lapualla, J. R. Hedberg (katso II, s. 423) virka- ja

armovuodensaarnaajana Vöyrissä, K. V. Lybeck (katso II, s. 463)

kirkkoherranapulaisena Mustasaarella (1844-1848), _Jaakko

Simelius_, synt. 1821, vihitty papiksi 1846, kappalaisenapulaisena

Raippaluodossa, K. K. von Essen Ylihärmässä, A. V. Ingman

Alahärmässä, P. V. Sandelin Maksamaalla, E. Svahn Purmossa,

_Juhana Julius Häggman_, synt. 1823 ja vihitty papiksi 1846,

kappalaisenapulaisena Terijärvellä vuodesta 1847, _Heikki Moliis_

kappalaisena Pietarsaaressa, B. H. R. Aspelin (II, s. 445) Vetelissä,

Alfred Kihlman Kruununkylän kirkkoherran ja kappalaisen apulaisena

1846-50, _Otto Isak Appelberg_, synt. 1820 ja vihitty papiksi 1843,

välisaarnaajana Kokkolassa vuodesta 1846, _Frans Petter Kemell_,

(josta vasta enemmän), ylimääräisenä pappina _Lappajärvellä, Kaarle

Adolf Lilius_ kappalaisena _Kortesjärvellä_, K. Johansson kappalaisena

Vimpelissä ja _Aleksanteri Jaakko Gummerus_, joka, oltuaan

ylimääräisenä pappina Kokkolassa 1831-1846, viimemainittuna vuonna

pääsi Kannuksen kappalaiseksi. Vielä on mainittava etenkin yksi mies,

joka loistavalla tavalla täydentää niitä suuria lahjoja, joista

Suupohjan herännäisyys on niin rikas. Tarkoitamme Lauri Stenbäckiä,

sillä hänenkin tapaamme tähän aikaan näillä tienoin. Hänet oli näet

nimitetty hoitamaan Vaasan ylialkeiskoulun rehtorinvirkaa elokuussa

1846, ja muutamia viikkoja myöhemmin sai hän vakituisena tämän viran.

[Paimenmuisto; Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja; Akiander VI,

319.]

Suupohjan herännäisyys oli kasvanut mahdiksi, jonka voittoisaa

leviämistä ja juurtumista kansaan ei enää voitu estää. Heränneitten

suuret kokoukset ja heidän tiheät matkansa pitäjästä toiseen painoivat

koko seutuun omituisen leiman. Matkustaja, joka sunnuntaisin aamulla

matkusti Etelä-Pohjanmaan lakeudella, pääsi tuskin kulkemaan niiden

kirkkojen läheisyydessä, missä herännyt pappi saarnasi. Omasta ja

lähiseurakunnista riensi kaikilla teillä ihmisiä näitä pappeja

kuulemaan, jättäen oman kirkkonsa tyhjäksi, jollei siinä sinä pyhänä

herännyt pappi saarnannut. Tienhaaroissa koettivat monesti nimismiehet

pakottaa ihmisiä kääntymään kotikirkolle, mutta se oli turhaa.

Ihmistulva oli liika suuri, se joko jatkoi matkaansa kiellosta

huolimatta tahi lähti toista tietä kulkemaan määräpaikkaansa. Turhat

olivat niinikään kirkkoherrojen ja kontrahtirovastien ehkäisevät

neuvot ja varoitukset. Ei niistä enää kukaan välittänyt. Kuvaava on

seuraava kertomus. Vaasan alisen rovastikunnan lääninrovasti J. J.

Estlander lausui kerran eräässä tilaisuudessa, missä oli koolla paljon

pappeja: "Kyllä on hyvin ikävää, että tahdotaan kuulla ainoastaan n.s.

heränneitä pappeja, jätetään oma kirkko tyhjäksi ja kuljetaan pitkät

matkat jotakin suosittua saarnamiestä ihailemaan. Täytyyhän meidän

luonnon valtakunnassakin kuunnella ei ainoastaan satakielen ääntä,

vaan korpinkin ja vareksen. Näillekin on Luoja antanut luvan laulaa".

Sanat olivat lausutut lähinnä K. K. von Essenille, joka tässä

tilaisuudessa oli puolustanut heränneitä pappeja. Tämä vastasi: "Mutta

missä valita voipi, siellä ainakin minä lähden satakieltä kuulemaan."

[Kert. J. V. Nybergh y.m.]

Ainoastaan kaksi kirkkoherraa koetti vieläkin turvautua ilmiantoihin

ja pakkokeinoihin. Toinen oli Lappajärven kirkkoherra Jaakko Fellman,

toinen Kokkolan kirkkoherra S. V. Appelgren. Edellinen näistä

vainoista kiinnittää huomiomme vasta mainittuun Frans Petter

Kemelliin. Tämä huomattava mies syntyi v. 1817 Ylivieskassa, missä

isänsä oli lukkarina. Hänet vihittiin papiksi v. 1842 ja määrättiin

ylimääräiseksi papiksi Lohtajalle. Jo siihen aikaan oli hän herännyt.

Seurakunnan kirkkoherra K. K. Elfving ei kuulunut heränneisiin, mutta

hänen ankaran lailliset saarnansa olivat saaneet ihmiset levottomiksi

sielunsa tilasta. Eikä hän sitäpaitse vastustanutkaan alkavaa

herännäisyysliikettä, joka virkosi eloon Johannes-luonteisen Kemellin

saarnoista ja sielunhoidosta. Lohtajalla ollessaan meni Kemell

naimisiin Adolfina Ottelinin kanssa, joka oli maanmittari A. Ottelinin

tytär. Isä koetti kaikin tavoin estää tytärtänsä liittymästä

heränneisiin. Niinpä hän esim. lähetti hänet Porvoon piispan luo, joka

oli hänen veljensä. Tämä koetti neuvoa ja varoittaa, jotta ei nuori

"eksytetty" nainen "saattaisi isäänsä ja setäänsä murheella hautaan".

Mutta turha oli sekin keino. Adolfina Ottelin pysyi vakaumuksessaan,

solmi liittonsa Kemellin kanssa 1846 ja lähti tukemaan häntä hänen

taisteluissaan Lappajärvellä, mihin hänet samana vuonna määrättiin

kirkkoherranapulaiseksi. Täällä oli Jaakko Hemming ollut ylimääräisenä

pappina (1843-45) Ja saanut aikaan huomattavan herätyksen, jota

seurakunnan kirkkoherra, yllämainittu J. Fellman karsain silmin oli

katsellut. Innolla ja lämmöllä jatkoi Kemell Hemmingin työtä.

Lähiseurakunnistakin, varsinkin Evijärveltä ja Kortesjärveltä kävi

ihmisiä häntä kuulemassa. Fellman ei voinut kärsiä sitä, että

herännäisyysliike kasvamistaan kasvoi. Kun kaiken lisäksi tuli levisi

hänen omaan kotiinsakin, päätti hän ryhtyä tehokkaisiin

toimenpiteisiin. Kaikki, joilta hän luuli voivansa apua saada, pani

hän liikkeelle. Eräänä päivänä saapui heränneitten seuraan pitäjän

nimismies, vaatien ihmisiä hajaantumaan. Kemell, jonka puoleen hän

vaatimuksellaan ensin kääntyi, kehoitti häntä seuraväeltä

tiedustelemaan, minkä tähden näin lukuisasti oli kokoonnuttu.

Nimismies ryhtyi ottamaan kirjaan tilaisuudessa saapuvilla olevien

nimet, mutta pitkälle ei hän ehtinyt, ennenkuin tavattoman voimallinen

veisuu ja kansajoukon vakava käytös estivät häntä jatkamasta.

Murtuneen näköisenä poistui hän seurapaikasta. Yhtä herkkätuntoinen

ei Fellman ollut. Hän kyllä kohteli Kemelliä kohteliaasti, mutta

ilmoitti syyskuun 2 p:nä 1846 kontrahtirovastilleen J. Höckertille

kirjoittamassaan virkakirjeessä, että Kemell vastoin hänen kieltoaan

oli pitänyt luvattomia hartauskokouksia, joihin paljon ihmisiä,

nuoria ja vanhoja, oli kokoontunut. Tämän johdosta lähetti Höckert

Kemellille varoituskirjeen, jossa hän "koetti selvittää

viimemainitulle, että senkaltaiset kokoukset turmelevat järjestystä

eivätkä herätä hartautta, vaan synnyttävät eripuraisuutta ja

selkkauksia". Kemell vaan jatkoi työtään seurakunnassa niinkuin

ennenkin. Kesäkuun 21 p:nä 1847 lähetti Fellman Höckertille uuden

syytöskirjan, missä hän ilmoitti, "ettei Kemell ollut lakannut eikä

luvannutkaan lakata luvattomia kokouksia pitämästä". Höckert

ilmoitti asiasta tuomiokapitulille, joka päätti kutsua syytetyn

suullisesti kuulusteltavaksi. Syyskuun 8 p:nä 1847 oli asia esillä

tuomiokapitulissa. Puheenjohtajan, tuomiorovasti Edmanin kehoittamana

vastasi Kemell häntä vastaan tehtyihin syytöksiin. Hän lausui, "ettei

hän ollut pitänyt mitään luvattomia kokouksia eikä semmoisiin ottanut

osaa, vaan ainoastaan kutsuttuna papillisiin toimituksiin, kuten

ristiäisissä, häissä tahi maahanpaniaisissa, isäntäväen kehoittamana

kokoontuneille vieraille lukenut Jumalan sanaa, jonkun saarnan tahi

muuta kirjaa sekä antanut veisata muutamia virsiä." Edmanin

muistutuksen johdosta, että Kemell oli velvollinen noudattamaan

esimiestensä käskyjä ja varoituksia, kielsi tämä kummastellen

kysymyksessä olevassa suhteessa milloinkaan saaneensa muistutusta

rovasti Fellmanilta, joka aina oli kohdellut häntä hyvin

ystävällisesti, "jonka tähden hän oli luullut toimineensa rovastin

mielen mukaan neuvomalla seurakunnan jäseniä Jumalan sanassa, etenkin

koska heidän heikko lukutaitonsa ja kristinuskontietonsa sitä enemmän

kaipasivat parantamista, kuin rovasti muun ohessa koko vuoden aikana

oli saarnannut vain yhden kerran ja hyvin harvoin käynyt kinkereissä."

Edmanin selitettyä "luvattomien ja luvallisten hartausseurojen

eroituksen", sanoi Kemell niin käsittäneensä virkansa, että "hänen,

niin usein kuin tilaisuutta siihen olisi, sanankuulijoittensa kanssa

tulisi viljellä Jumalan sanaa, varsinkin koska nämä olivat osoittaneet

sitä haluavansa, kernaammin kuin kuluttaa aikaa turhilla puheilla ja

synnillisiin huvituksiin", vedoten tässä yhteydessä muutamiin

esivallan käskyihin ja säädöksiin. Myöskin sanoi hän käyneensä

kontrahtirovasti Höckertin luona saadakseen neuvoja tässä asiassa,

mutta ei tavanneensa häntä kotona. Lopuksi vaati Kemell, että Fellman,

"joka lähinnä oli aiheuttanut hänen pitkän ja kalliin matkansa

Turkuun", velvoitettaisiin korvaamaan hänen kustannuksensa.

-- Tuomiokapituli, joka piti rovasti Fellmanin kontrahtirovasti

Höckertille lähettämiä virkakirjoituksia syyskuun 2 p:ltä 1846 ja

heinäkuun 21 p:ltä 1847 täysin luotettavina, tuomitsi Kemellin saamaan

varoituksen tuomiokapitulin edessä, "koska hänen pitämiään

uskonnonharjoituksia ei voitaisi pitää kotihartautena, vaan semmoisina

hartauden harjoittamiseksi toimeenpantuina yksityisinä kokouksina,

jotka kun. kirje 1 p:ltä joulukuuta 1713 ja 12 p:ltä tammikuuta 1726

14 p:nä joulukuuta 1734 tehdyn valtiopäiväpäätöksen vahvistamina

konventikkelien nimisinä kieltävät." Tietysti vapautettiin Fellman

suorittamasta Kemellin matkakustannukset. Viimemainittu ei valittanut

päätöksestä, vaan alistui vastaanottamaan tuomiokapitulin varoituksen.

Hänen kummankin matkansa Turkuun maksoivat ystävänsä Lappajärvellä

auliisti. Kemell jatkoi työtänsä Lappajärvellä entiseen tapaan.

Fellman kyllä vielä kerran lienee virallisesti huomauttanut Höckertiä

asiasta, mutta ilman mitään seurauksia. [Kert. yllämainittu Adolfina

Kemell; Turun tuomiokapitulin päätös Kemellin asiassa jäljennöksenä,

jonka ovat oikeaksi todistaneet R. Helander ja Bernh. Sarlin.]

Kokkolan kirkkoherran S. V. Appelgrenin toimenpiteet

herännäisyyden vastustamiseksi kohdistuivat varsinkin seurakunnan v.t

pitäjänapulaiseen, ennen mainittuun I. O. Appelbergiin. Jo monta

vuotta oli näillä seuduin liikkunut herätys. Etenkin Appelbergin

tultua seurakuntaan (1846), oli se päivä päivältä kasvanut. Rovasti

Appelgren, joka ei ollut heränneitten ystävä, rupesi tuota nuorta

pappia vastustamaan. Kun ei muu auttanut, syytti hän häntä

tuomiokapitulissa huhtik. 28 p:nä 1847 "körttien suosijaksi",

"vanhanaikaisesti dogmaattisista saarnoista", "kierosta,

yksipuolisesta opista, jossa ei ollut sisältöä", sekä siitä, ettei hän

valmistanut saarnojaan, "joista sentähden puuttui järjestystä ja

joissa samoja asioita toistettiin". Niin äkänen oli Appelgren,

että hän kirjoituksessaan ylönkatseellisesti puhui myöskin

Appelbergin "kurjasta lausuntotavasta". Kirjoituksesta ei tietysti

puuttunut noita tavallisia moitteita 'loukkaavista hyökkäyksistä',

'jesuiittalaisuudesta' y.m., mutta varsinaista syytöstä seurojen

pitämisestä hän 'vaikeasti hankittavien todistusten puutteessa' ei

tehnyt. Valituksen pontena oli pyyntö, että Appelberg siirrettäisiin

toiseen seurakuntaan.

Siinä selityksessä, jonka tuomiokapituli vaati syytetyltä, lausuu tämä

muun ohessa: "Rovasti Appelgren perustelee anomustaan minun pois

siirtämisestäni sillä, että minä olisin 'körttien lämmin suosija'.

Tämän johdosta saan syvimmässä nöyryydessä ilmoittaa, että, kun

viimeksi kuluneina 17 vuotena seudullamme on huomattu voimallisempi ja

yleisempi herätys kristilliseen elämään, niin sielunsa tilaa

huolehtimaan ruvenneet ihmiset, totellen Jumalan ääntä sanassa ja

omassatunnossa, ovat koettaneet luopua ei ainoastaan törkeistä

synneistä, vaan myös hienommasta, mutta silti ei vähemmän

vaarallisesta maailmallisesta elämästä, joka ilmenee myöskin

turhamaisissa ja ylöllisissä vaatteissa, sekä pukeutuneet

yksinkertaiseen, siistiin pukuun, niinkuin Jumalan sana vaatii.

Noudattaen isien tapaa, ovat talonpojat sentähden yksinkertaisuuden

takia pukeutuneet körteillä varustettuihin röijyihin sekä siitäkin

syystä, että tämä puku oli talonpoikien tavallinen puku, ennenkuin

nykyajan turhamaisuus pääsi vallalle maassamme. Tullessani Kokkolaan,

löytyi täälläkin muutamia, jotka omantunnon tähden olivat ruvenneet

käyttämään tätä yksinkertaisempaa ja käytännöllisempää pukua,

jotapaitse toiset, jotka minun tänne muuttoni jälkeen ovat heränneet,

ovat luopuneet entisestä huonosta elämästänsä ja sen kera myöskin

ylöllisistä vaatteista sekä ruvenneet käyttämään vanhaa pukua.

Milloinkaan pitämättä tätä pukua kristityn tuntomerkkinä ja koskaan

vaatimatta tämmöistä muutosta vaatteissa, en kuitenkaan ole voinut

olla hyväksymättä heidän menettelyään, enkä ole uskaltanut astua

sanankuulijoitteni omiatuntoja liika likelle taistelemalla tätä

maailman silmissä, niinkuin tiedän, hyvinkin epämieluista

vaatemuutosta vastaan. Viha elävän kristillisyyden ilmauksia vastaan

on tällä paikkakunnalla tuottanut sielunsa tilaa huolehtiville

ihmisille pilkkanimen 'körttiläiset'; ja kun nämä ihmiset neuvoa

kaivaten ovat kääntyneet jonkun sielunpaimenen, minun tahi jonkun muun

puoleen, on soimaus merkinnyt semmoisen papin nimellä 'körttipappi'.

Syrjäyttäen pääasian, elävän kristillisyyden ilmauksen, on rovasti

Appelgrenkin pilkkaavan maailman tavoin nimittänyt minua 'körttien

lämpöiseksi suosijaksi', 'körttipapiksi' y.m. -- -- Rovasti Appelgren

sanoo oppiani 'kieroksi'. Vaikeaa olisi ymmärtää, mitä hän tällä

tarkoittaa, jollei rovasti A. itse selvittäisi asiaa arvostelemalla

saarnojani. Hän sanoo niitä muun ohessa 'vanhanaikaisesti

dogmaattisiksi'. Tämä on siis tuo 'körttejä' seuraava kiero oppi.

Minua ei syytetä uudesta, evankelis-lutherilaisen seurakunnan uskolle

ja tunnustukselle vieraasta opista, vaan vanhanaikaisesti

dogmaattisesta esi-isiemme opista. Tätä oppia on rovasti Appelgren

kunnioittanut nimityksillä 'kiero, yksipuolinen, sisällyksetön'. Tätä

syytöstä en voi ryhtyä kumoamaan, koska sen kautta sekaantuisin

tuomiokapitulin tehtäviin, syytös kun ei ole suunnattu minua, vaan

seurakunnan oppia vastaan. Saan vain syvimmässä nöyryydessä vakuuttaa,

etten ole opettanut muuta oppia, kuin tuota 'vanhanaikaisesti

dogmaattista', joka löytyy raamatussa ja kirkkomme tunnustuskirjoissa.

Tätä oppia tahdon julistaa ja tunnustaa ja olen sitä edelleen

julistava ja tunnustava, jos sitä leimattaisiinkin vaikka vielä

häpeällisemmillä häväistyssanoilla, kuin rovasti Appelgren sille on

omistanut". -- Saarnansa muotoa, jota vastaan Appelgren oli tehnyt

moittivia muistutuksia, puolustaa Appelberg seuraavin sanoin:

"Esitystäni olen koettanut sovittaa seurakunnan mukaan, johon kuuluu

sekä sivistyneitä että sivistymättömiä. Korutonta totuutta en

kuitenkaan ole voinut enkä saanutkaan salata. Olen myöskin koettanut

oppia tuota vaikeaa taitoa, joka saa yksinkertaisimmatkin esitystä

käsittämään, muistaen Lutherin sanoja: 'Minulla on paljon niitä

vastaan, jotka saarnoissaan mukaantuvat ylhäisten ja oppineitten

sanankuulijain vaatimusten mukaan, eivätkä huoli alhaisen kansan

toivomuksista. Rehenteleminen korkeilla ja komeilla sanoilla pahentaa

enemmän, kuin se rakentaa'. Sentähden en ole puhunut 'korkeilla

sanoilla' enkä 'suurella viisaudella', vaan suurimmassa

yksinkertaisuudessa. -- -- Rovasti Appelgren väittää minun saarnaavan

'välttävästi saarnojani valmistamatta', sanoen että esityksestäni

sentähden puuttuu 'järjestystä' ja että siinä 'toistan yhtä ja samaa'.

Hyvällä omallatunnolla voin vakuuttaa, että minä, vaikka minun on

täytynytkin saarnata miltei joka pyhä ja vaikka muut virkatoimet

tuottavat minulle paljon rasitusta, paraan ymmärrykseni mukaan, mikäli

olen voinut, olen saarnojani valmistanut. Saarnojeni tarkoituksena on

ollut sielujen kääntyminen Jumalan tykö ja tosi hartauden

herättäminen, eikä oma kunniani. Sentähden en ole tavotellut terävää,

filosofisiin määritelmiin haaraantuvaa järjestelmää, jolla tuo

tarkoitus hyvin pienessä määrässä olisi saavutettavissa, vaan

semmoista yksinkertaista, tekstin mukaista ohjetta, jota olen pitänyt

sanankuulijaini käsityskyvylle sopivimpana. Mutta sekavasta,

'järjestystä' vailla olevasta esityksestä ei voi sivistyneinkään

kuulija minua syyttää. Että saarnani taasen olisivat vain 'yhden ja

saman matkimista', on niinikään valheellinen syytös; sillä myöntää en

voi, että aina selvittäisin vain samaa opinkohtaa syrjäyttämällä

kristinuskon muita totuuksia. Jos sitä sanotaan 'yhden ja saman

matkimiseksi', että olen saarnannut syntisten ehdotonta kääntymistä

Jumalan tykö, samaa langenneille syntisille välttämätöntä

autuudenjärjestystä, samaa parannusta ja uskoa, joka johtaa Jumalan

tykö, samaa pyhitystä, jota paitsi ei kukaan saa Jumalaa nähdä y.m.,

niin olen kyllä syyllinen rovasti Appelgrenin syytöksiin, mutta kaikin

puolin oikein olen tässä kohden menetellyt". Kummastellen, että juuri

rovasti Appelgren oli syyttänyt hänen saarnojaan loukkaavista

lauseista ja huonosta muodosta sekä torjuen muitakin tähän kuuluvia

moitteita, pyytää Appelberg, että tuomiokapituli, hylkäämällä

Appelgrenin kanteet, sallisi hänen jäädä Kokkolaan.

Jollei Appelgren ollut valinnut sanoja tehdäkseen Appelbergin

epäluulonalaiseksi tuomiokapitulissa, niin ei viimemainittukaan

vastauksessaan ole kohtelias suuttunutta esimiestään kohtaan. Sitä

todistaa esim. seuraava kohta hänen selityksessään. "Hyökkäyksistä

muita n.s. körttipappeja vastaan vastatkoon rovasti Appelgren itse. En

tiedä kunnianarvoisan tuomiokapitulin näihin asti vihkineen

minkäänlaista pappiskuntaa nimellä 'körttisaarnaajat'. Salaviittaus

ritarikunnasta on vanhastaan tunnettu kavala keino tehdä pyhäin

ihmisten yhteyttä epäluulonalaiseksi valtion silmissä. Ei olisi

rovasti Appelgrenin pitänyt lähteä tälle häpeälliselle tielle. Rovasti

Appelgren enentää syytöksensä ilkeyttä lisäämällä 'likeisesti sukua

Ignatius Loyolan opetuslapsille'. Kun huomaa, että syytös on tähdätty

ainoastaan niitä opettajia vastaan, jotka uskollisesti tahtovat

seurata Jumalan sanaa ja esivallan käskyjä, ymmärtää helposti, miten

törkeä ja kauhea tämä soimaus on. Se on aivan yhtä törkeä kuin jos

joku väittäisi rovasti Appelgrenin muiden samanmielisten

sielunpaimenten kera muodostavan munkkikunnan lammasten keritsemistä

varten, likeisesti sukua Simon Maguksen opetuslasten kanssa. Semmoinen

väite, semmoinen solvaus olisi tosiaankin hyvin loukkaava rovasti

Appelgrenille Sitäpaitsi jätän korkeasti valistuneiden esimiesteni

päätettäväksi, ketkä ovat läheisemmässä sukulaisuussuhteessa Ignatius

Loyolan opetuslapsiin, hiljaisetko maassa vai ne, jotka esiintyvät

käyttäen perusteettomia syytöksiä, haukuntanimiä, kavalia

salaviittauksia ja mitä muita keinoja tahansa, saavuttaakseen

tarkoituksensa".

Appelgrenin valitus ei näy aiheuttaneen mitään toimenpiteitä

tuomiokapitulin puolelta. Appelberg sai jäädä Kokkolahan, missä hän

toimi pappina vielä monta vuotta tämän jälkeen. [I. O. Appelbergin v.

1847 tuomiokapituliin antaman selityksen jäljennös, jonka ovat

oikeaksi todistaneet Alfred Kihlman ja F. O. Durchman; Paimenmuisto.]

Joskus tapahtui, että nimismiehetkin virkatoimillaan koettivat

ehkäistä herännäisyyden leviämistä. Niinpä esim. Kauhavan nimismies N.

Rahm heinäkuun 24 päivänä 1848 päivätyssä, Lapuan sijaiskirkkoherralle

Vilhelm Ingmanille osoitetussa virkakirjeessä moittien puhuu siitä,

ettei hänen juhannuspäivänä samana vuonna Alahärmän ja Kauhavan

kirkkoihin lähettämäänsä kuulutusta hartausseuroista ollut luettu

sanottujen seurakuntien kirkoissa ja ettei Lapuan kirkkoherra J. D.

Alcenius, joka vielä siihen aikaan hoiti virkaansa, ollut ryhtynyt

minkäänlaisiin toimenpiteisiin asian johdosta. Rahmin kirjoitus on

tavattoman sekava, niin että on vaikea saada selville, mitä hän

oikeastaan vaatii. Ikäänkuin uhkauksena hän siihen liittää näin

kuuluvan, maaliskuun 20 päivänä 1848 päivätyn keisarillisen

julistuksen; "Me Nikolai ensimmäinen -- -- -- teemme tiettäväksi, että

armossa olemme nähneet hyväksi selittää, että tätä ennen armollisesti

ilmoittamamme armollinen kielto kuulumasta salaisiin seuroihin, minkä

laatuisia nämä sitten ovatkin, myöskin koskee alamaisiamme Suomessa

ilman poikkeuksetta". Kirjoituksessaan lausuu Rahm muun muassa: "En

tarkoin tiedä, mitä kuulutuksessani mainituissa seuroissa toimitetaan,

paitsi lukemista ja veisaamista. Olen kyllä kuullut, että niissä

pukataan ja pusketaan, niinkuin pukkien tapana on, syljetään toisiaan

kasvoihin, jota en kuitenkaan kernaasti tahdo uskoa. Mutta kuka

tietää, mitä näissä seuroissa salaisuudessa tehdään, sillä salaa kansa

kokoontuu, enkä minä vielä koskaan ole saanut kutsua tämmöiseen

kokoukseen", Tästä virkakirjeestä päättäen oli Ingman tylysti

vastannut johonkin Rahmin samaa asiaa koskevaan aikaisempaan

kirjeeseen. Ehkä siitä säikähtyneenä sanoo viimemainittu "toistaiseksi

jättävänsä asian". [J. N. Rahmin yllämainittu virkakirje.]

Syksyllä 1846 sattui Marielundissa tapaus, joka, kun se tuli

tunnetuksi, kaikkialla heränneitten piireissä herätti levottomuutta ja

surua. Alfred Kihlman kirjoittaa siitä muutamia päiviä myöhemmin:

"---- -- Miltei kovin isku, joka olisi voinut meitä kohdata, on juuri

nyt ollut meitä uhkaamassa. Marraskuun 6 p:nä tunsi rakas Malmbergimme

kummallisia värähdyksiä vasemmanpuolisessa silmäluomessa ja

ylähuulessa; pian sen jälkeen alkoi hänen ulkomuotonsa vähitellen

muuttua, mutta niin huomaamatta ja vähin erin, ettei edes hänen

vaimonsa sitä huomannut, ennenkuin suu oli aivan vinossa". Eräs

Malmbergin perheessä asuva nainen, Sofia Nordenkraft, lähti heti

Vaasaan lääkäriä puhuttelemaan, mutta tämä vastasi, ettei hän voinut

mitään sanoa, ennenkuin itse oli potilaan nähnyt. Ajan oloja kuvaavaa

on, että Malmberg tuossa tilassa kelirikon aikana seuraavana päivänä

vietiin Vaasaan, vaikka, kuten lääkäri sittemmin todisti, hän oli

saanut aivoihin kohdistuneen halvauksen. Malmberg itse, hänen

omaisensa ja Marielundiin kokoontuneet ystävänsä pitivät tätä matkaa

hänen viimeisenä matkanaan. "Voit helposti kuvitella", jatkaa kirjeen

kirjoittaja, "millä mielellä olemme olleet". Muutamia viikkoja

myöhemmin kirjoittaa sama ystävä: "Malmbergin paraneminen edistyi

nopein askelin 27 päivään asti eli 21:een taudin viimeiseen

ratkaisevaan vuorokauteen. Silloin alkoi tauti jälleen juonitella,

niin että hänen täytyi turvautua vuoteeseen. Tätä epävarmaa tilaa on

kestänyt näihin asti. Lääkäri on kuitenkin parasta toivonut, mutta

Malmberg itse ei ole muuta odottanut kuin kuolemaa. Uskotko, että

täältä on kirjeitä kirjoitettu? Taudin alkuaikoina oli täällä,

(Lapualla) paljon ystäviä, etelästä, idästä, pohjoisesta, ja silloin

oli täällä ikäänkuin ministerein kokous, jonka presidenttinä oli von

Essen". [Alfr. Kihlmanin kirjeet R. Helanderille /11 46, 2/12 46,

(kuuluvat ennen mainittuun R. Helanderin kirjekokoelmaan).]

Malmbergin voimakas ruumis voitti vähitellen, jos kohta ei milloinkaan

täydellisesti, halvauksen tuottamat seuraukset. Ensi aikoina vaati

lääkärinsä häntä jyrkästi pyytämään virkavapautta pitemmäksi ajaksi,

vakuuttaen ettei hän voisi kauankaan elää, jollei hän sitä tekisi,

mutta siihen ei Malmberg ollut taipuvainen. Vasta kun tautinsa,

niinkuin olemme nähneet, ensimmäisten parannusoireitten jälkeen

uudelleen alkoi kiihtyä, näkyy hän itsekin ruvenneen apulaista

ajattelemaan. Siksi olisi hän tahtonut Reinhold Helanderin, joka oli

isänsä apulaisena Raahessa, mutta varmaa päätöstä hän ei kuitenkaan

vielä tehnyt. Malmbergilta lupaa kysymättä kirjoitti Kihlman asiasta

salaa Helanderille, jotta tämä tietäisi laittautua valmiiksi siltä

varalta, että häntä tarvittaisiin. [Alfr. Kihlmanin kirjeet R.

Helanderille /11 46, 2/12 46 (kuuluvat ennen mainittuun R. Helanderin

kirjekokoelmaan).] Tarpeeton oli kuitenkin tuo ystävällinen

toimenpide, turha lääkärin määräys, turhat ystävien varoitukset ja

rukoukset. Malmberg päätti ryhtyä itse virkaansa hoitamaan. Alussa oli

hän kyllä hyvin heikko, mutta hänen henkensä valtava voima pakotti

ruumiin tottelemaan. Tarkoittaen hänen suutansa, jonka muotoa tauti

vieläkin vähän pilasi, sanoivat kyllä jotkut vihamiehet: "nythän sen

jo näkeekin, että hän on väärässä", mutta pyhä pyhältä yhä

voimallisempana kaikui kirkoissa suuren saarnaajan ääni, ja moni

pilkkaajakin siitä näinäkin aikoina heräsi.

Suuria herätyksiä tapahtui 1840-luvun loppuaikoina Lapuan

seurakunnissa. Kun Malmberg eräänä sunnuntaina 1848 oli saarnannut

Ylihärmän kirkossa, nähtiin iltapäivällä noin 130 lasta, vanhimmat 13

ja 14 vuoden ikäisiä, kokoontuvan muutaman talon pirttiin veisaamaan.

Malmberg meni sinne heidän kanssaan seuroja pitämään. Liikutuksella

kertoo hän eräässä kirjeessä tästä tilaisuudesta. Tuo joukko oli sitä

nousevaa sukupolvea, joka oli siunaava hänen muistoaan ja noudattava

hänen oppiaan vielä kauan hänen kuolemansa jälkeen. Vuonna 1849

tapahtui näillä tienoin vielä suurempia herätyksiä. Siitä kirjoittaa

Malmberg J. I. Berghille: "Vanhemmissakin heränneissä on näinä aikoina

enemmän eloisuutta huomattu. Ortodoksiian sanansaattajat kertovat

myöskin hallitukselle, että herännäisyys on huomattavasti kasvamassa

näillä seuduin. Mitä tehdä? Herra Jumala toimittaa asiansa, kertokoon

maailma siitä mitä tahansa". Ruotsissakin saatiin kuulla näistä

suurista herätyksistä; A. V. Ingman kirjoitti niistä "Nordisk

Kyrkotidningin" toimittajalle J. Ternströmille. Että Malmberg, jonka

terveys ei enää ollut sama kuin ennen, usein kärsi ylön suuren

työtaakkansa alla, on selvä. Liikuttavaa on lukea tuon väsymättömän

työntekijän omaa todistusta siitä J. I. Berghille maaliskuussa 1849

kirjoittamastaan kirjeestä: "Näinä aikoina olen jälleen potenut

kolotustautia. Kolmeen viikkoon en ole kyennyt kinkereihin. -- -- Saa

nähdä, voinko enää tulla terveeksi ja koska. Raskasta on sairastaa

minun tuimalla luonnollani. Sielu tahtoisi kiivailla, mutta ruumis ei

enää jaksa seurata mukana, niinkuin ennen." [A. V. Ingmanin pitkä

kirjekonsepti J. Ternströmille; Malmbergin kirjeet J. I. Berghille

14/3 1848, 17/3 49 ja 21/11 49.] Mutta yhtä ahkerasti kuin ennenkin

Malmberg vielä puhui seuroissa, kooten ympärilleen yhä suuremmat

kansanjoukot ja saavuttaen yhä suuremmassa määrässä ystäviensä ja

virkaveljiensä ihailevan rakkauden. Ei sitä suurempaa heränneitten

juhlaa, ei lähellä eikä etäämmällä, johon ei häntä ensimäisenä

vieraana pyydetty. Jollei hän saattanut tulla, oli pettymys ja

mielipaha yleinen -- juhla ei juhlalta tuntunut. Kaikissa tärkeimmissä

asioissa kysyivät häneltä neuvoa, eivät ainoastaan läheiset tuttavat,

vaan hänelle aivan tuntemattomatkin. Semmoisetkin kysymykset, joihin

muut olivat enemmän perehtyneet kuin hän, niinkuin oppiriitojen

tieteellinen selvittäminen y.m. jätettiin hänen arvosteltaviksi.

Kilvan työnsivät etenkin Suupohjan heränneet papit kaiken

määräämisvallan niin yksityisissä kuin yleisempää laatua olevissa

asioissa hänelle. Hänen puoleensa neuvottiin kaikkia kääntymään. Ja

yhä yleisemmin neuvoa noudatettiin. Malmberg oli kuin riihessä aamusta

iltaan. Miltei jumaloiden kunnioittivat varsinkin säätyläiset häntä,

sokeasti seuraten kaikkia hänen neuvojaan. Usein tapahtui, että

avioliittoon aikovatkin pyysivät lupaa häneltä, ennenkuin uskalsivat

toteuttaa aikomuksensa. Jos Malmberg kielsi -- sekin joskus tapahtui

-- jäi tuuma sikseen. Niin suuren vallan oli hän heidän

perhe-elämässään saanut, että moni äiti, asettaessaan tottelemattomia

lapsiaan, pelotti heitä uhkauksella: "jollette ole kilttejä, niin minä

sanon Malmbergille". Täydellä syyllä ovat sen ajan heränneet

todistaneet, että harvalla ihmisellä meidän maassamme on ollut niin

suuri valta sielujen yli, kuin hänellä näinä aikoina oli. [Kert. Lina

Nybergh, J. V. Nybergh, N. G. Arppe, Charlotte Achrén, y.m.]

Ei voi olla kuin yksi ajatus siitä, ettei tämmöistä asemaa saavuteta

tavallisilla luonnonlahjoilla. Mutta Malmberginkaan luonnonlahjat,

miten suuret nämä olivatkin, eivät yksistään olisi riittäneet hänelle

semmoista mainetta hankkimaan. Häntä ei ainoastaan peljätty ja toteltu

-- häntä rakastettiinkin. Joka muuta väittää, hän ei puhu totta.

Kaikki heränneitten kirjeet näiltä ajoilta, [Katso esim. O. H.

Helanderin kirje R. Helanderille 20/11 46.] samoinkuin kaikki sen ajan

ihmisten kertomukset -- niidenkin, jotka myöhempinä aikoina häntä

kiivaimmin moittivat, todistavat, että niin oli laita. Kuuliaisuutta

voi lahjakas ja voimallinen luonne komentamalla ja käskemällä

itselleen hankkia, ihailuakin voi hän tällä tavoin osakseen saada --

rakkaus edellyttää paljon enemmän. Näiden ihmisten onnellisimmat ja

rikkaimmat muistot, koko heidän uskonnollinen katsantotapansa ja

elämänsä olivat niin likeisessä suhteessa Malmbergin puheisiin ja

neuvoihin, että nämä heistä olivat kuin Jumalan sanaa. Yhteiset

tappiot ja voitot, kärsimykset ja ilot olivat heidät yhdistäneet. Hän

oli kulkenut edellä taistelussa maailmaa vastaan, aina asettuen

vaarallisimmalle paikalle, aina kestäen miehuullisesti kovimmat iskut.

Kuinka he eivät semmoiseen johtajaan luottaisi? Niinkuin isä poikiaan,

oli hän heitä rakkaudella nuhdellut, neuvonut, opettanut, hellästi

kuin äiti lapsiaan oli hän heitä päivän helteessä ja yön pimeässä

hoitanut. Kuinka he eivät häntä rakastaisi? Että hänkin oli heikko,

syntinen ihminen, sitä he eivät aina muistaneet eivätkä sitä, että

sielunvihollinen, jonka valtakunnalle hän niin paljon vahinkoa teki,

väijyi häntä kiivaammin kuin muita. Kukkuloilla käyvät kovemmat tuulet

kuin laaksoissa, myötäkäymisen päivät ovat vaarallisemmat, kuin

vastoinkäymisen. Malmbergin ihailijat unohtivat tämän, ja häneltä

itseltä salautui se syvä totuus, että kiusausten kavala voima juuri

voittojen päivinä ja elämän onnellisimpina ja rikkaimpina hetkinä on

suurin. Huonosti käsittävät ne Malmbergin kiusaukset, jotka eivät

löydä muita kuin moitteen sanoja arvostellessaan sitä ylimielisyyttä,

joka hänen käytöksessään kysymyksessä olevina aikoina alkoi tulla

näkyviin. He eivät muista, että yksi ainoa vain on nämäkin kiusaukset

aina voittajana luotaan luonut -- hän joka "itki kaupunkia", kun sen

kansa riemuiten otti hänet vastaan hosianna-huudoilla.

Jota suuremmiksi Suupohjan heränneitten joukot kasvoivat, sitä enemmän

puoliheränneitäkin ja sydämessään kääntymättömiä niihin liittyi. Eivät

vainot enää ketään pelottaneet, eikä maailman pilkkakaan ollut niin

purevaa kuin ennen. Heränneiden keskuudessa vallitseva rakkaus,

vieraanvaraisuus, auttavaisuus, heidän vakavat elämäntapansa sekä se

suuri maallinenkin siunaus, joka heidän kodeissaan usein oli nähtävänä

-- kaikki tuokin oli omiaan vetämään semmoisiakin ihmisiä heidän

puoleensa, joissa ei mitään sisällistä muutosta ollut tapahtunut. Nämä

rupesivat noudattamaan heränneitten tapoja ja matkimaan heidän

puheitaan parannuksesta, oman sydämen pohjattomasta turmeluksesta,

vihollisen kiusauksista y.m., siten tukien sitä penseyden henkeä, joka

liikkeen tosi-kääntyneissäkin jäsenissä siellä täällä alkoi tulla

näkyviin. Tämmöisiä varjopuolia ei suinkaan tule näkyviin ainoastaan

herännäisyyden historiassa; kaikkien uskonnollisten liikkeiden vaiheet

osoittavat, että suuria uskonnollisia voittoja seuraa tämmöinen aika.

Silloin tulevat näkyviin varsinkin ne heikkoudet ja synnit, joita

vähimmän on pidetty silmällä ja heikoimmin vastustettu. Miten

virkistäviä ja siunauksesta rikkaita heränneitten käynnit toistensa

luona olivatkin, piileili näissä vierailuissa se vaara, mikä

pitopöytien ääressä niin monelle on tarjona. Niinkuin olemme nähneet,

saapui semmoisiin tilaisuuksiin paljon vieraita, joita ei isäntäväki

tuntenutkaan. Että tämä tapa tuotti mukanaan epäkohtiakin, on

itsestään selvää. Mutta jos joku siitä uskalsi huomauttaa,

arvosteltiin häntä hyvinkin ankarasti. Sehän oli heränneitten tapa,

siihen ei saanut vikoillen koskea. Kun esim. Fredrik Östring Edvard

Svahnin virkaanvihkijäisissä Purmossa vierasjoukolle lausui: "Nyt on

semmoinen aika, että ihmiset suurissa joukoissa kutsumattomina

matkustavat pitopaikkoihin rasitukseksi niille, jotka pitoja pitävät;

mutta tuommoinen kristillisyys on usein pelkkää varjokristillisyyttä

vain", paheni moni muistutuksesta. Sensijaan pidettiin erinomaisina

erään toisen papin Östringin nuhteen johdosta lausumia sanoja: "Älä

sano niin, nyt on suuri herätysten aika. Me papit saamme Sakeuksen

tavoin kiivetä puuhun, kun emme kansan paljouden tähden voi Herraa

nähdä. Jos hän silloin sanoo meille: astu alas, sillä tänään minun

pitää olla sinun kodissasi, emmekö kernaasti pitoja laittaisi

kaikille, jotka hänen kanssaan kulkevat?" [Kert. Gustava Laurell.]

Heränneitten tiheät vierailut toistensa luona vetävät huomiomme

toiseen, vielä vakavampaan seikkaan. Ajan tapa oli, että pidoissa

tarjottiin väkijuomia. Tämä tapa oli niin yleinen, etteivät tavalliset

vieraskäynnitkään olleet siitä poikkeuksena. Renqvist oli puhunut ja

kirjoittanut tätä tapaa vastaan, mutta olemme nähneet, miten

tuomitsevasti ja ylimielisesti heränneitten muut johtomiehet olivat

hänen kantaansa arvostelleet. Kysymys on siksi tärkeä, että se kaipaa

tarkempaa selvitystä.

Eräänä iltana saapuivat Kalajoen käräjiin haastetut papit Paavo

Ruotsalaisen kera ystävänsä, tervahovininspehtori Roosin luo, tämän

kera seuraavana päivänä esiintyäkseen oikeudessa. Noudattaen yleistä

tapaa, tarjosi isäntä vieraillensa totia. Papit, joiden mieliala oli

hyvin masentunut, eivät tahtoneet mitään juoda, arvellen että heillä

nyt, jos milloinkaan, oli muuta tekemistä. Paavo suuttui, astui

rohkeasti pöydän luo, valmisti lasinsa ja lausui: "Tekopyhyydelläkö te

aiotte sydäntänne vahvistaa?" [Kert. (1896) Antti Kaakko (Laguksen

renki), joka sillä hetkellä tuli huoneeseen.] Österbladhin

virkaanasettajaisissa Alavieskassa oli paljon vieraita, niiden

joukossa Paavo Ruotsalainenkin, joka Lauri Stenbäckin seurassa

Helsingistä sinne oli saapunut. Seurat olivat hyvin elävät, päättyen

Österbladhin pitämään voimalliseen ja henkevään polvirukoukseen.

Miltei kuka hyvänsä, ehkä Renqvistkin, olisi ollut altis tunnustamaan

tänne kokoontuneita ihmisiä todella heränneiksi. Totia juotiin, se on

kyllä totta, mutta tuo oli ajan tapa, ja joka aikaa on arvosteltava

oman katsantotapansa mukaan. Kaikki noudattivat kohtuullisuutta paitsi

Paavo, joka joi rohkeasti, von Essen lähestyi häntä, laski kätensä

hänen olalleen ja kehoitti häntä varovaisuuteen. Kiivaasti ukko

lausui: "Mitä se sinuun tulee, jos minä joisin vaikka...?" [Kertoneet

tilaisuudessa saapuvilla olleet.] -- Monta tilaisuutta voisi mainita,

joissa Ruotsalainen esiintyi samaan tapaan, kun väkijuomien käyttö oli

kysymyksessä. Ei hän juomari ollut, niinkuin moni on väittänyt, se on

varma, mutta varma on myöskin, että hän juoppouden syntiin nähden oli

leväperäisempi kuin muissa kristityn vaellusta koskevissa asioissa. Ei

kukaan ainakaan ole kertonut, että hän tästä paheesta olisi

seurapuheissaan puhunut tai siitä ystäviään varoittanut. Se kyllä

tiedetään, että hän, jossain tilaisuudessa liiaksi juotuaan,

katkerasti sitä suri, [Kert. N. G. Arppe, V. L. Helander, Karolina

Bergroth, Charlotte Achrén, Vilh. Suhonen, Antti Kaakko y.m.] mutta

tämä ei hänen katsantotapaansa muuttanut. Ei hän pelännyt mitään niin

paljon kuin tekopyhyyttä, ja tämä pelko ohjasi hänen käsitystään ja

määräsi hänen esiintymisensä kysymyksessä olevassakin suhteessa.

Niinpä tiedetään, että hän monta kertaa matkoillaan, kun ihmiset

tunkeilivat hänen ympärilleen, udellen millainen tuo kuuluisa mies,

josta niin paljon ristiriitaisia kertomuksia liikkui, oikeastaan oli,

otti esille pullon, joi ja esiintyi päihtyneenä, vaikka oli juonut

pelkkää vettä. Oman maineensa pani hän kernaasti alttiiksi, jotta ei

"farisealaisuus" hänen kauttansa tuetta saisi. Tämmöistä

menettelytapaa ei tietysti voi puolustaa, mutta se luo valoa Paavon

esiintymiseen väkijuomien käyttöön nähden. Ja Paavon kanta sai

pitkäksi ajaksi ratkaisevan merkityksen herännäisyyden vaiheissa.

Hänen auktoriteettinsa oli niin tavattoman suuri, ettei kukaan

asettunut sitä vastustamaan. Bergh-veljesten ja monen Pohjanmaankin

herännäisyyden johtomiehen tässäkin suhteessa nuhteettoman arka elämä

oli kyllä vastapainona, mutta se ei riittänyt vapauttamaan

heränneitten katsantotapaa ajan yleisen tavan orjuudesta. Etenkin

Pohjanmaalla, missä heränneet usein vierailivat toistensa luona, tuli

väkijuomien käyttö heidän pidoissaan ja kutsuissaan yhä yleisemmäksi.

Kun von Essen eräässä semmoisessa tilaisuudessa otti asian puheeksi,

arvellen heränneitten pappien liika usein viljelevän väkijuomia,

lausui Malmberg: "Ei meistä kumminkaan koskaan juomareita tule."

[Kert. A. O. Törnudd.]

Hedbergiläisen riidan vaiheissa oli toisin ajattelevien ankara

arvosteleminen ja siitä johtuvat häikäilemättömän jyrkät tuomiot

kehittyneet huippuunsa. Taistelun helteessä oli varsinkin Lagus

eksynyt kauas rakkauden määräämältä tieltä. Hänkin oli johtomies, eikä

tiedetä, että kukaan ystävistä olisi häntä tuosta huomauttanut, yhtä

vähän kuin hän itsekään, niinkuin hänen myöhemmistä kirjeistään ja

muista kirjoituksistaan näkyy, luopui senkaltaisesta kirjoitustavasta,

kun oman kannan puolustaminen oli kysymyksessä. Ja hänen sekä monen

muun auktoriteetti painoi leimansa heränneitten lausetapoihin liikkeen

ulkopuolella oleviin nähden. Tuo "Herran pelvon hengen" kurissa pitämä

nöyrä itsetietoisuus, joka vainojen aikana kaiken kiivauden uhallakin

on nähtävänä herännäisyyden johtomiehissä, yltyy voittojen päivinä

monesti ylimielisyydeksi ja itsekylläisyydeksi. Kuvaava on esim.

seuraava F. O. Durchmanin Malmbergin eräälle ystävälle kirjoittamaan

kirjeeseen tekemä lisäys: "Malmberg suree neiti Armfeltia, joka on

kastettu Hedbergin uskoon nimellä neiti von Glaube. Yksi vapaasukuinen

neiti enemmän tai vähemmän, se on sama!" [Jonas Lagus, "Satans raseri

i den kristna verlden"; Malmbergin kirje Jos. Grönbergille --44.] Ja

samassa määrässä kuin liike jyrkästi loi luotaan kaikki, mikä tavalla

tai toisella pienimmässäkin määrässä poikkesi sen antamista

määräyksistä, korotti se omat johtomiehensä erehtymättömiksi

neuvojiksi. Toiset valitsivat toisen, toiset toisen opettajakseen, ja

nämä taasen pitivät tarkasti huolta siitä, että johdonmukaisuus opissa

ja yhdenkaltaisuus tavoissa säilyi. Pieninkin poikkeus herätti

epäluuloa ja painettiin heti alas Maailmankaltaisuutta vaatteissa,

huonekaluissa y.m.s. nuhdeltiin ankarasti, mutta muissa suhteissa

oltiin vähemmän vaativia, joskus leväperäisiäkin. [Kert. Charlotte

Achrén y.m.] Lainaamme tähän seuraavat kertomukset todistamaan, miten

tarkkoja heränneet olivat vaatteisiin nähden: Kerran kun eräs

papintytär läheisestä seurakunnasta saapui Vaasaan, pidettiin hänen

menemistään seuroihin vaaleassa pumpulihameessaan aivan mahdottomana.

Hänelle tarjottiin lainaksi musta hame, mutta hän ei tahtonut esiintyä

lainatussa puvussa. Seuraus oli, että hänen täytyi jäädä pois

hartaustilaisuudesta. -- Vielä kuvaavampi on seuraava kertomus.

"Eräässä seurassa huomasivat muutamat naiset siniset sormikkaat,

joiden omistajaa ei näkynyt. Muuan heistä otti sormikkaat käteensä,

huomauttaen muille, miten maailmalliset ja turhamaiset ne olivat.

Kaikki olivat heti yksimieliset siitä, että semmoisten sormikkaiden

käyttäminen oli moitittavaa -- joko kerrassaan ilman käsineitä tahi

n.s. 'pussivantut'. Oikein selvästi ilmaistakseen mielipahaansa,

leikkasivat he pois viattomien vanttujen sormet. Omistaja oli rouva

G., joka vasta oli ruvennut liittymään heränneisiin. Syvästi koski

rouvaraukkaan heidän tekonsa ja ankara tuomionsa, hän tuli

murheelliseksi ja mietiskeleväiseksi, menettäen kaiken halun käydä

seuroissa." [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck s. 389.]

Suomen pietismin ei tarvitse pelätä totuuden valoa. Yksipuolisuutta,

vikoja tässäkin liikkeessä löytyi, ja nämä puutteet tulivat sen

kehittyessä historiallisella välttämättömyydellä näkyviin. Mutta

näkyviin tuli myöskin yhä selvemmin se valtava hengellinen voima, mikä

tässä liikkeessä löytyi, ja se siunauksesta rikas työ, jonka se sai

aikaan. Ylhäältä on tämä voima kotosin, se on ilmeistä, jos siihen

sitten liittyy inhimillistä heikkouttakin. Tuskin missään lienevät

ihmiset niin yleisesti huolehtineet sielunsa pelastusta ja uhranneet

niin paljon sen saavuttamiseksi, kuin esim. Suupohjan asukkaat siihen

aikaan. Tuo on Jumalan työtä, jota ei kukaan pysty turhaksi tekemään.

* * * * *

Niinkuin jo mainitsimme, tapaamme näinä aikoina Lauri Stenbäckin

Pohjanmaalla. Kesäkuussa 1845 suoritettuaan lisensiaattitutkinnon

jumaluusopillisessa tiedekunnassa, oleskeli hän vielä koko seuraavan

talven Helsingissä, epätietoisena mitä hän tekisi, hankkiakseen

itselleen jonkunmoista toimeentuloa. Turhat olivat hänen pyrintönsä

päästä yliopiston opettajaksi olleet, turha niinikään hänen toivonsa

saada paikkaa Turun lukiossa, missä hän niinikään oli virkaa hakenut.

Kesällä 1846 matkusti hän Pohjanmaalle, sikäläisten ystäviensä kanssa

neuvotellakseen, mihin toimenpiteisiin hänen olisi ryhdyttävä. Oli jo

päätetty, että hän koettaisi päästä veljensä apulaiseksi Alavuudelle,

kun Vaasan ylialkeiskoulun rehtorinvirka tuli avonaiseksi. Stenbäck

haki ja sai, niinkuin jo tiedämme, tämän viran. Vihdoin oli hänellekin

oikeus tapahtunut.

Stenbäckin vaikutus kouluopettajana on monessa suhteessa huomattava.

Hänen runollinen, suora ja oikeutta rakastava luonteensa vaikutti

voimallisesti oppilaisiin, herättäen heissä kunnioitusta ja rakkautta.

Joku kyllä loukkaantui hänen kiivaudestaan, joka joskus saattoi johtaa

hänet ylenmäärin suureenkin ankaruuteen, mutta unohti pian kaikki tuon

harvinaisen opettajan ja rehtorin jalomielisyyden taivuttamana.

Seuraavassa tulemme tilaisuuteen vähän laveammin puhumaan Stenbäckistä

kouluopettajana ja nuorison kasvattajana. Tässä vain huomautettakoon,

että hänen kasvatusopilliset periaatteensa, joita hän Vaasan koulun

rehtorina käytännössä johdonmukaisesti toteutti, olivat sopusoinnussa

herännäisyyden katsantotavan kanssa, mikäli tämä katsantotapa oli

vapaa ahdasmielisistä ja pikkumaisista säädöksistä, joihin hän jyrkän

kantansa uhallakaan ei milloinkaan eksynyt. Stenbäckin elävä

jumalanpelko ja hänen jalo luonteensa tulivat tässäkin hänen työssään

kaikkialla näkyviin, voimallisesti vaatien nuorisoa vannomaan

uskollisuutta totuuden lipulle. Alussa varsinkin tuntuu Stenbäck

olleen tyytyväinen opettajatoimeensa. "Pojat näkyvät kuuntelevan minua

tarkkaavaisuudella ja tuntuvat hyvin taipuvaisilta", kirjoittaa hän

eräälle ystävälleen, lisäten: "En saata enää valittaa työalan

puutetta. Suokoon Jumala vain minulle kykyä jotakuinkin täyttämään sen

tehtävän, minkä hän on minulle antanut". [Eliel Aspelin, Lars

Stenbäck; V. T. Rosenqvist, Lars Stenbäck som pedagog.]

Yhtä tyytyväinen ei Stenbäck näy olleen Vaasan heränneisiin. Syksyllä

1846 hän kirjoittaa: "Täällä Vaasassa on niin kuollutta, kuin

konsanaan missä hyvänsä. Paljon Jumalan herättämiä ihmisiä täällä

kyllä löytyy, mutta useimmista näkyy jo aikoja sitten ensimmäinen

ahdistava ja vaativa armo kadonneen, ja harvat näkyvät viitsivän ja

jaksavan etsiä sitä Jumalalta joka päivä ja hetki taistellen, työtä

tehden ja valistuneella hengellä. Ja missä tämä laiminlyödään, siinä

ei kristinusko ole muuta kuin varjoa vain -- voimattomia sanoja, niin

taholla kuin toisella". [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck, s. 387.] Jos,

niinkuin monelta taholta on väitetty, Stenbäckillä oli syytä tähän

valitukseen, olisi hänen pitänyt tuntea itsensä velvoitetuksi

esiintymään tuota penseyttä vastaan ja ryhtymään sytyttämään sammuvaa

tulta. Olihan hänen kantansa heränneitten oppiin nähden vielä sama

kuin ennenkin, ja olihan hänen elämäntyönsä päämäärä yhä edelleen

elävän kristillisyyden herättäminen ja levittäminen. Mutta hän

vetäytyy syrjään ja vaikenee. Muistaessamme, miten suurella

innostuksella Stenbäck nuorena oli liittynyt herännäisyyteen

ja kuinka urhoollisesti hän sittemmin monen vuoden kuluessa oli

taistellut tämän liikkeen riveissä, tuntuu oudolta, että hän, Vaasaan

muutettuaan, vetäytyy pois sikäläisten heränneitten seuroista ja

seurustelusta heidän kanssaan, miltei yksinomaan antautuen

pedagogiseen työhönsä ja kirjallisiin toimiin. Näihin toimiin

hänellä kyllä oli paljon enemmän taipumusta, niihin kun hänen

luonnonlahjansakin ja monipuolinen sivistyksensä paljon paremmin

soveltuivat, mutta juuri hartausseuroissa tykki edelleen voimakkaammin

kuin muualla herännäisyyden sydän, ja niissä oli hän ennenkin saanut

niin paljon hyvää. Jos Vaasan heränneet säätyläiset eivät häntä

miellyttäneet, niin löytyihän kaupungissa paljon herännyttä kansaa,

joka kernaasti olisi tahtonut häntä kuulla. Olihan Stenbäck itse vielä

maaliskuussa 1847 "Theologiska Traktater" I nimisessä julkaisussaan

lausunut: "Jumala on tapansa mukaan tehnyt viisaitten viisauden

tyhjäksi, mutta valinnut sen, mikä on maailman silmissä pientä ja

ylönkatsottua, ja erinomattain maamme yksinkertaisissa talonpojissa

sytyttänyt kristillisyyden valon ja vakavuuden, joka elävällä

kokemuksella Pyhän hengen koulussa kasvattaa, ei jumaluusoppineita,

joiden taitoa ja oppia maailma saattaisi ihailla, mutta kyllä

Kristuksen kirkon tosijäseniä, jotka voivat olla sille valkeutena ja

suolana". Varmaan olisi Stenbäck Vaasassa ja ainakin maaseudulla ollut

tilaisuudessa lähestymään noita "yksinkertaisia", jollei hän tuntenut

vetoa muihin. Kaupungissa esiintyivät seuroissa hyvin usein Malmberg,

F. O. Durchman, Östring y.m., mutta silloinkin hän verraten harvoin

saapui heränneitten kokouksiin. Vierailleen hän kodissaan kyllä luki

Jumalan sanaa, mutta siihen rajoittuikin hänen työnsä hartauden

herättämiseksi ja elvyttämiseksi koulun seinien ulkopuolella.

Puolueettomasti arvostellaksemme tätä Stenbäckin suhdetta Suupohjan

heränneisiin, on meidän muistaminen, ettei hän ollut mikään etevä

puhuja eikä Helsingissä eikä muuallakaan ollut esiintynyt varsinaisena

puhujana. Paljon hän itseltään ja muilta tässäkin suhteessa vaati ja

pääasiallisesti sentähden hän ainoastaan poikkeustiloissa puhui

seuroissa. Esteenä oli myöskin heikko äänensä ja huono terveytensä.

Varsinkin Pohjanmaan täyteen ahdetut seurahuoneet tekivät tämän esteen

tuntuvaksi. Tämän lisäksi on huomattava, että Stenbäckiltä puuttui

tuota sitkeää kestävyyttä ja väsymätöntä lujuutta, jota herännäisyyden

johtomiehiltä niin suuressa määrässä kysyttiin. Tavattoman pirteän ja

innostuneen luonteensa uhallakin hän tuommoisten vaatimusten edessä

ikäänkuin kyllästyen lannistui. Ja jos toiveet pettivät, jos häntä

ympäröivässä uskonnollisessa elämässä näkyi varjopuolia, joita hänen

runollisesti innostunut mielensä ei ollut luullut siinä löytyvän,

tuntuivat Vaasan heränneitten toivomukset, että hän ryhtyisi johtamaan

heidän seuraelämäänsä, hänestä vielä enemmän masentavilta, ja

sentähden pysytteli hän syrjässä. [Kert. Charlotte Achrén y.m.; Vertaa

Eliel Aspelin, Lars Stenbäck s. 388 -- 389 ja L. H. Sandelin, Lauri

Stenbäck s. 75 -- 76.] Mutta näiden, ainakin suureksi osaksi hyvinkin

luonnollisten syiden takana piilee muutakin Niiden läpi kuultaa jo

siellä täällä se tuomitsemisen ja hylkäämisen henki, joka muutamia

vuosia myöhemmin pääsi vallalle herännäisyyden riveissä.

Stenbäckin mieluisinta työtä oli kirjallinen toiminta. Varsinkin

uskonnollisella alalla oli hänen kynänsä harjaantunut. Melkoisessa

määrässä oli kyllä hedbergiläinen riita katkeruuksineen ja

mieskohtaisine hyökkäyksineen laimentanut hänen haluaan ottaa osaa

uskontoa koskeviin väittelyihin, mutta kun J. V. Snellmankin oli

alkanut kohdistaa huomionsa herännäisyyteen ja alkanut siitä

kirjoittaa, tunsi hän uudelleen taipumusta tarttua kynään, varsinkin

kun ystävät siihen kehottamistaan kehottivat. [Stenbäckin ennen (III

s. 24) mainittu kirje J. I. Berghille.] Näihin aikoihin heräsi

sitäpaitsi heränneitten pappien piirissä uuteen voimaan heidän

"Evangeliskt Veckobladin" lakkauttamisen jälkeen monesti tuntemansa

toivo saada oma uskonnollinen aikakauslehti jälleen syntymään.

Varsinkin Östring kehoitti Stenbäckiä tuohon toimeen ryhtymään. [Kert.

(1896) Ebba Stenbäck; Lauri Stenbäckin kirje J. I. Berghille 23/10

47.] Neuvoteltuaan asiasta J. I. Berghin kanssa, jota hän

välttämättömästi tahtoi avukseen, anoi Stenbäck lupaa _"Theologisk

Tidskrift för lutheraner"_ (Jumaluusopillinen aikakauslehti

lutherilaisille) nimisen aikakauslehden ulosantamiseen. Jo 13 p:nä

joulukuuta 1846 tiesi "Vasa Tidning" siitä kertoa, vaikkei lupaa vielä

silloin oltu saatu. Päinvastoin alkoi jo kuulua, ettei senaatti tulisi

suostumaan pyyntöön. Että Stenbäck epäröiden oli hankkeeseen ryhtynyt,

näkyy siitä, että tämä huhu pikemmin miellytti häntä kuin suretti.

Mutta huhussa ei ollutkaan perää. Kesällä 1847 antoi senaatti luvan

aikakauslehden ulosantamiseen. Vieläkin epäili Stenbäck. Ellei Bergh,

jonka etevään apuun hän kokemuksesta luotti, olisi häntä kehoittanut

ryhtymään toimeen, ei olisi hän luultavasti hyväkseen käyttänyt tuota

lupaa. Vaikuttaakseen Stenbäckiin, oli Bergh puhunut asiasta Paavo

Ruotsalaiselle sekä kehoittanut häntäkin rohkaisemaan epäröivän

ystävän mieltä. Saatuaan kirjeen kummaltakin, kirjoitti Stenbäck

Berghille: "Kirjeesi ukon kirjoituksen kera olen saanut. Paljon

mietittyäni ja hyvinkin vastahakoisesti tein päätökseni aikakauslehden

suhteen, kun sain ukon lausunnon. Olet kait nähnyt, että se on jo

ilmoitettu. En voi sanoa, kuinka perkele on vaivannut minua tämän

asian tähden. Vielä pelkään ja olen perin levoton, ajatellessani

hankkeen tärkeyttä ja sitä kuormaa, mikä siten on laskettu minun

päälleni, jolla on niin vähän aikaa siihen käytettävänä. Kuitenkin

koetan pitää kiinni toivosta, että Jumala antaa voimia, koska asia on

hänen. Vähän saanen minä, ainakin aluksi, apua muilta. Ainakin on von

Essen sortunut epätoivoon ja tekee voitavansa pelottamalla minua

estääksensä. Mutta koska joka tapauksessa peräytyminen nyttemmin on

mahdoton, täytynee minun koettaa minkä voin, jos kohta työ tuleekin

sen mukaiseksi". Hedbergin kanssa ei Stenbäck aio ruveta kiistelemään.

Siitä hän samassa kirjeessä kirjoittaa: "Epäilemättä Hedberg toivoo

sydämellisesti, että antautuisimme taisteluun hänen kanssaan, jotta

hänen ylpeytensä ja puoluemielensä saisivat uutta ravintoa ja

jännitystä ja hänen sammuva Geistinsä vastaväitteiden kautta pääsisi

nousemaan. Se sika ei kuitenkaan ymmärrä helmiä arvossa pitää. --

Hänen oppiansa ja puoluettansa täytyy kuitenkin välillisesti

vastustaa". [Aspelin. Lars Stenbäck s. 418; Stenbäckin kirjeet J. I.

Berghille 23/10 47 ja 20/12 47]

Stenbäckin aikakauslehden ensimmäisen numeron piti ilmestyä seuraavan

vuoden alussa. Sitä varten kirjoittamansa kirjoitukset oli hän hyvissä

ajoin toimittanut Turun tuomiokapitulin tarkastettaviksi ja

hyväksyttäviksi. Lähes kaksi kuukautta sai hän odottaa ratkaisua. Jos

Stenbäck ei niin vastahakoisesti olisi ryhtynyt koko tähän

hankkeeseen, olisi tämä ratkaisu tuntunut hänestä raskaammalta. Nyt

sitävastoin hän verraten tyyneesti ilmoittaa asiamiehelleen Otto

Hjeltille Helsingissä, että "pyhät isät" olivat kieltäneet painoluvan

miltei kaikilta hänen lehteä varten lähettämiltään kirjoituksilta.

"Kun en pienellä ylijäämällä", jatkaa hän, "selvästikään voi mitään

tehdä, eikä omatuntoni salli minun alituisesti kirjoittaa vain

tuomiokapitulin kummallisten vaatimusten mukaisesti, niin en voi muuta

kuin väistyä väkivallan tieltä ja luopua koko yrityksestä." [Aspelin,

Lars Stenbäck s. 240.]

Paitsi muutamia sanomalehtikirjoituksia ja erästä 73 sivua käsittävää

uutta kirkkolakiehdotusta koskevaa julkaisua, johon myöhemmin

palajamme, ei Stenbäck näinä vuosina julkaissut mitään. Että hänen

vaitiolonsa tuottaa vahinkoa herännäisyydellekin, jonka historian

aikuisempia lehtiä niin moni hänen hienosta kynästään lähtenyt piirre

kaunistaa, on itsestään selvää. Tarkoitamme etenkin hänen tuotantoaan

runoilijana, joka, oltuaan jo pitkät ajat lamautuneena, näinä vuosina

miltei kokonaan loppuu. Runoutta ei Stenbäck aikaisemmin eikä

myöhemmin pitänyt vääränä ja vielä vähemmän hän kysymyksessä olevina

vuosina toisin ajatteli, mutta tosiasia on, että hän lakkasi

runoilemasta. Kaikki, mitä maan päällä on jaloa ja kaunista, oli

säteillyt hänen sielunsa silmäin edessä ihmeellisessä valossa, mutta

jota kirkkaammaksi tämä valo kävi, sitä selvemmin hän tunsi, että sen

oikea koti oli ylhäällä luona Jumalan. Ja jota paremmin hänen henkensä

viihtyi siellä, sitä sanomattomampi oli se kauneus, minkä hän silloin

näki. Hän ei enää voinut sitä tulkita, ei muukalaisuuden maassa laulaa

uuden elämän virttä. Mutta taistelutta ei hän laskenut pois

kanneltaan. Tässä on päinvastoin kysymys uhrauksesta, jonka

vertaista ei kirjallisuushistoria tiedä monta mainita. Niin

jyrkästi kristilliselle kannalle on tuskin kukaan runoilija, ei

ainakaan meidän maassamme yksikään asettunut. Stenbäckin nimi on

kirjallisuushistoriamme jaloimpia, mutta oikeassa valossaan hän

esiintyy runoilijanakin ainoastaan, jos muistamme hänen syvää

uskonnollista herätystään ja hänen suhdettaan herännäisyyteen.

Paremmin kuin kukaan on hän itse runossaan "Epiloogi ystävilleni"

tulkinnut ne vaikuttimet ja tunteet, jotka saivat hänen kanteleensa

vaikenemaan. Runo kuuluu:

"Oi, halveksien eroa

Ei runoilija lyyrystään,

Sen luopuin suloriemuista

Ja rientäin laulukeväästään

Vait' loistovaltaa vailla

Pois varjoin kanssa lepäämään."

"Jos voi, jos tahtoo tehdä sen,

Hän laulun mait' ei tuntenut,

Eik' kuvaa puhtaan kauneuden

Hän konsaan ole ihaillut.

Jos lyyrynsä on vaiti,

Ei mitään siinä hukkunut."

"Ei konsaan rikost' olla voi,

Kun runo kaunis, tos' on vaan!

Ja lahjaa, jonka Luoja soi,

Hän käyttäköhön omanaan;

Hän saa ja hänen täytyy

Vapaasti laulaa tunteitaan."

"Mut' yhden paljon suuremman,

Kuin runo, tiedän päällä maan,

Se suur' on totuus Jumalan,

Mi kulkee pyhää kulkuaan

Ja tempaa ihmissielut

Ja päästää heidät kuolostaan."

"Maan päällä sen, mi kauneint' on

Ja rinnat voittaa sulollaan,

Luo runoilija muotohon;

Mut' totuus tää jos häll' on vaan,

On hänen aatteens', sanans'

Sen luomat, suomat kauttaaltaan."

"Ja jos se pohjaa myötenkin

Saa tunkeuda sydämeen,

Ei silloin aikaa haaveihin,

Todellisuus jää yksikseen,

Ja tappio on hälle,

Min ennen luuli voitokseen."

"Jos vihdoin hän saa elämän,

Mi kuolossa ei kuolekkaan,

Ja jos kaikk' koittaa laulaa hän,

Mi liikkuu suurta sielussaan,

Hän vaipuu rukoukseen,

Mut' sanoja ei löydä vaan."

"Ei runo puhdas siihen, maan

Ei käy se muotoon, määrähän!

Viel' sanoiss' soinut konsanaan

Ei laulu uuden elämän.

Mutt' Herran ystävänä

Sen taivaass' saapi laulaa hän."

* * * * *

Herännäisyyden huomattavin seutu Keski-Pohjanmaalla oli yhä edelleen

Kalajoen-varsi. Tuntuva muutos tapahtui sikäläisten heränneitten

oloissa, kun Jonas Lagus v. 1845 muutti Ylivieskasta Pyhäjärvelle,

jonka viimemainitun seurakunnan kappalaiseksi hänet kaksi vuotta

aikasemmin oli määrätty. Kyyneleet silmissä jätti hän hyvästi

rakkaille sanankuulijoilleen, joiden keskuudessa hän lähes kaksi

vuosikymmentä oli työtä tehnyt, ja ääneen itki heistä monikin,

nähdessään tuon rakkaan opettajan poistuvan tiellä. Valtavaa kieltään

puhuivat hänelle ja heille varsinkin nyt eronhetkenä monet kalliit,

yhteiset muistot ensimmäisen herätysten kihlausajoilta, epätietoiselta

ja kolkolta tuntui tulevaisuus. Varmaankin aavisti moni, että käänne

oli tapahtumassa Kalajoenkin herännäisyyden vaiheissa ja että oli

tulossa seulomisen aika, eripuraisuuden ja sisällisten riitojen kova

aika.

Jo siihen aikaan, jolloin Wilhelm Niskanen vielä asui Ylivieskassa

Laguksen omistaman Toivola-nimisen talon vuokraajana, tuli näkyviin,

etteivät heidän välinsä aina olleet täysin hyvät. Lähinnä syynä siihen

lienee ollut se, että Lagus, joka Ylivieskan heränneissä luuli

huomaavansa hengellisen valppauden puutetta, alkoi kiristellä Niskasta

siitä, ettei tämä kotiväelleen teroittanut jokapäiväisen uudistuksen

tarpeellisuutta. Hedbergiläisen riidan aikoina oli eksytty

väittelemään opista, ja kehittyneimmät talonpojistakin olivat alkaneet

ottaa osaa noihin väittelyihin. Sitäpaitsi oli myöskin Lyytikäisen

hurmahenkisyys, joka, niinkuin olemme nähneet (II, s. 441), pääsi

vaikuttamaan Kalajoen-varrelle asti, kiihottanut mieliä tuohon

suuntaan. Wilhelm Niskanen oli syvällinen luonne ja varsinkin

uskonnolliseen mietiskelemiseen hyvin taipuvainen. Muutettuaan

Nivalaan, alkoi hän ahkerasti esiintyä puhujana heränneitten

seuroissa, ja hänen lukuisat sanankuulijansa kysyivät häneltä usein

neuvoa. Yksi valitti yhtä, toinen toista. Epäluulon henki alkoi

liikkua Kalajoen-varren heränneissä, eksyttäen heitä vaanimaan väärää

oppia piirissä jos toisessakin. Toiset heistä vaativat sisällisen

uskonelämän tunnustamista rohkein sanoin niiltä, joissa tätä elämää ei

löytynyt tai joissa sen ilmoittaminen raskaan synninsurun tähden ei

ollut mahdollinen; toiset taasen leimasivat "kiiltopyhyydeksi"

rehellisimmätkin puheet "Kristuksen sisällisestä tuntemisesta" ja

vakavimmatkin kehoitukset vaeltamaan pyhityksen tiellä. Rakkaus oli

monessa kylmennyt; eripuraisuuden henki teki tuhoavaa työtään näiden

seutujen heränneissä, jotka ennen olivat olleet "yksi sydän ja yksi

sielu". Ruumiillisesti sairaana ja elämän kovista taisteluista

väsyneenä sulkeutui Lagus yhä enemmän itseensä syrjäisessä

seurakunnassaan, likeisemmin seurustellen vain muutamien valittujen

ystävien kanssa, mutta saaden tuon tuostakin kuulla mitä

kummallisimpia kertomuksia hänen entisillä työmaillaan syntyneistä

eksytyksistä. Valitettavasti hän ei ryhtynyt perin pohjin tutkimaan,

mitä näissä kertomuksissa oli liioiteltua tai aivan väärää, ja vielä

vähemmin hän riensi tarmokkaasti oikaisemaan, mitä oikaistavaa oli.

Laguksen omille seurakuntalaisilleen ja Pyhäjärvelle saapuneille

vierailleen antamia neuvoja ja opetuksia esittivät juorujen kantajat

väärin tahi ainakin yksipuolisesti painostamalla muutamia

lempilauseita. Pääasia hukkui vikoilemisen ja panettelujen tulvaan.

Eikä suinkaan Niskastakaan säästetty. Hänenkin opistaan levitettiin

mitä kummallisimpia juttuja. Niinpä kerrottiin, että hän kielsi Pyhän

hengen sekä kuolleitten ylösnousemisen. Syntymässä on kaksi eri

suuntaa Keski-Pohjanmaan heränneissä: _"Vilhelmiläiset"_ eli

_"Niskaslaiset"_, joiden johtajana oli Wilhelm Niskanen, ja

_"Toistupalaiset"_, Jolla nimellä Laguksen kannattajia myöhemmin

nimitettiin. Ensi kerran syntyi julkisesti kysymys näistä asioista

eräässä _Pulkkilan_ heränneitten Pohjan talossa syksyllä 1846

pitämässä hartauskokouksessa. Tilaisuuteen olivat muiden

ulkoseurakuntalaisten kera saapuneet Lagus, hänen apulaisensa

Schwartzberg, seurakunnan v.t. kappalainen K. J. Engelberg sekä

Wilhelm Niskanen, jota ruvettiin ahdistamaan väärästä opista. Lagus

lausui: "Kun sinä kiellät Pyhän hengen työn ihmisessä, niin kiellät

kai vaikka kuolleitten ylösnousemisenkin". Niskanen puolusti itseään,

väittäen vastustajansa toisiinsa sekoittavan Pyhän hengen ja

omantunnon äänen. Sovussa kuitenkin erottiin. Niinikään kohtelivat

Lagus ja Scwartzberg Niskasta hyvin ystävällisesti, kun tämä

joulukuussa s.v. Taneli Rauhalan seurassa saapui Pyhäjärven pappilaan.

Vilkas keskustelu, joka joskus yltyi kiivaaksikin, silloin kyllä

syntyi samoista asioista kuin Pulkkilassakin, mutta mielipiteet

näkyvät lopulta menneen yhteen. Samalla matkalla (sen päämäärä oli

Kajaani) kohtasi Niskanen uutta vastarintaa Kiuruvedellä.

Matkatoverinsa kera saapui hän eräänä iltana sikäläisten heränneitten

silloisen johtomiehen _Olli Kärkkäisen_ tykö. Kuvaava on seuraava,

erään tilaisuudessa saapuvilla olleen kertomus näiden miesten

kohtauksesta. Olli: "Kävin vasta Nilsiässä. Paavo tarjosi ryyppyjä,

pysyi itse selvänä, mutta minä päihdyin. Häpesin kovin, mutta Paavo

sanoi: ei tämä mitään tee. Esiintyen 'hyvin pyhänä', kysyi Olli

Niskaselta: 'Sanoppas, mitä tämä merkitsee?' Tämä vastasi: 'Kuinka

sinun pyhyytesi olisi muuten tullut ilmi?' Olli sytytti kynttilän.

Tuli sitten puhe siitä, että kiuruveteläiset rakastivat toistensa

vaimoja. Olli, joka itse oli elämässään nuhteeton, kysyi: 'Olisiko tuo

niin vaarallista, kun veneetkin ovat yhteisiä?' Niskanen: 'Semmoisista

ei saa meidän seassamme puhuakaan.' Olli sytytti toisen kynttilän. Hän

jatkoi: 'Kävin Kalajoella katsomassa sinun opetuslapsiasi. Siellä oli

talo, jossa pidettiin seuroja. Tupa oli hyvin suuri, seinät harmaat,

savella valkaistut. Ympäri tupaa paljon miehiä. Ne olivat kuin

saviukot, kävelivät edes takaisin eivätkä nähneet mitään vaaraa. Sinä

opetit, ne kuuntelivat vain. Kun lähdin pois, oli suuret reiät

seinissä, tupa pimeä, yksi kynttilä vain, kulku vaarallinen. Päästyäni

ulos, ajattelin: aurinko näyttää 3:n aikaa -- mistä saan murkinaa? Kun

astuin kolme rappua ylös, tuotiin ruokaa, jota söin seisaaltani.

Selitä tämä uni. Mitä se merkitsee?' Niskanen lausui: 'Savi- eli

puu-ukot eivät näekään niin tarkasti vaaraa, kuin sinä, vaikka

seisovat sanan päällä. Et saanut puheestani ravintoa, ajattelit,

vaaran nähdessäsi, miten pääsisit pois. Kun katsoit aurinkoa, näit

että oli 3:n aika ja sinulla oli nälkä. Astuit rapun alas, mutta

astuitkin ylös, samoin toisen ja kolmannen rapun ylös, vaikka luulit

astuvasi alas. Sillä korkeudella tulit sitten ravituksi, kun perkele

toi sinulle ruokaa'. Olli sytytti kynttilän palamaan. Näin sytytettiin

12 kynttilää, kun kaikki riitakysymykset ratkaistiin." [Kert. Wilhelm

Niskasen poika J. N., joka oli isänsä kyytimiehenä tällä matkalla,

sekä useat vanhat heränneet Nivalassa, joille V. Niskanen itse tätä on

kertonut.] -- Iisalmella tapasivat matkustajat L. J. Niskasen.

Pidettiin suuret seurat, joihin saapui ihmisiä Piippolasta asti. Sopu

oli hyvä, erimielisyydestä ei puhettakaan. Kajaanissakin otettiin

Niskanen ja Rauhala ystävällisesti vastaan, eikä kukaan heitä silloin

harhaoppisuudesta syyttänyt. [Kert. Vendla Pettersson, Anna

Pikkarainen y.m.]

Näinä aikoina alkoi Niskasta vastaan salaisesti vehkeillä Nivalassa

asuva _Heikki Sarja_ niminen mies, joka alussa oli ollut hänen

likeisimpiä ystäviään. Tämä ei tyytynyt niihin häiriöihin, joita hän

panettelemalla Niskasen oppia kotipitäjässään sai aikaan, vaan koetti

tehdä hänet epäluulonalaiseksi muuallakin. Niinpä matkusti hän usein

Kalajoelle, missä muiden kera tervahovininspehtori Roos alkoi

kallistaa korvansa hänen kertomuksilleen. Seuraukset tulivat pian

näkyviin. Niinpä esim. kalajokelaiset muutamissa kesäkuussa v. 1847

Niemen talossa Tyngän kylässä pidetyissä häissä, joihin Niskanenkin

oli saapunut, kovasti hyökkäsivät viimemainittua vastaan. Miten kireät

välit jo alkoivat olla, näkyy varsinkin siitä, että Roos, _Pekka

Lankinen_ y.m. paikkakunnan huomatuimmista heränneistä kaikkien

kuullen alkoivat julkisesti syyttää Niskasta lahjojen ottamisesta

y.m., vaikka huoneessa oli paljon suruttomiakin. Viimemainitut, jotka

kyllä huomasivat, että heränneitten suurin joukko kannatti Niskasta,

liittyivät täydestä suusta moittijoihin. Opista ei sillä kertaa lie

ollut puhetta ensinkään. Niskanen oli raskaalla mielellä eikä pitkään

aikaan puhunut mitään. Vihdoin hän lausui: "Tämä Kalajoki menee pian

aivan autioksi, niin ettei jää kiveä kiven päälle." [Kert. (1896)

Maija Niemi Nivalassa (nuorempana asunut Kalajoella) y.m.]

Niinkuin L. J. Niskasen joulukuun 12 p:nä 1846 päivätystä

"lähetyskirjastakin" [Akiander VI s. 169-170.] näkyy, olivat

hänen ja Wilhelm Niskasen välit vielä näihin aikoihin hyvät. Ei

Ruotsalainenkaan, joka viimemainitun kanssa joulun aikana s.v. teki

matkan Kalajoelle [Vasta mainittu kiertokirje; kert. Wilh. Niskasen

pojat y.m. Nivalan vanhat heränneet.], Vilhelmiä vikoillut.

Suupohjassakin, missä, niinkuin olemme maininneet (III, 48),

viimemainittu kesäkuussa 1846 oli käynyt, oli hänen maineensa hyvä.

Niinpä esim. A. V. Ingman, joka silloin tapasi hänet Lapualla,

kirjoittaa: "Wilhelm Niskanen teki minuun hyvän vaikutuksen

syvällisellä ja aito suomalaisella persoonallisuudellaan. Minun täytyi

pitää hänestä paljon enemmän kuin L. J. Niskasesta, joka minusta

tuntui kerskaavalta ja suurisuiselta. Wilhelm Niskanen sitävastoin oli

pintapuolisen serkkunsa täysi vastakohta, sillä hän oli hyvin

harvapuheinen, mutta siinä vähässä, minkä hän silloin tällöin sanoi,

oli voimaa ja ydintä. Tästä ensimmäisestä yhtymyksestämme asti oli

minulla jonkunlaista luottamusta hänen luonteeseensa ja myöhemminkin,

kun hän Pohjanmaan heränneitten johtajana alkoi liikkua seudusta

toiseen ja sen suuren arvon takia, jolla häntä näillä seuduin

hengellisenä isänä kunnioitettiin, pilaantui, tahdoin niin kauan kuin

suinkin ajatella hänestä hyvää. Sillä milloinkaan en Niskasessa

huomannut tuota raakaa, naurettavaa ja tunkeilevaa esiintymistä, josta

'talonpoikaispiispat' useimmiten tunnetaan; hänessä tuli päinvastoin

myöhemminkin näkyviin jonkunlaista rakastettavaa herttaisuutta ja

kohteliaisuutta. Hän ilmaisi myöskin suurta tiedonhalua ja taipumusta

jumaluusopillisiin mietiskelyihin ja tarkkaan hän kuunteli, kun

hänelle kerrottiin kirkkohistoriallisia tapahtumia tahi selvitettiin

dogmaattisia opinkohtia, jos kohta täytyykin myöntää, ettei hän

opetuslapsen nöyryydellä näitä puheita seurannut." [Akiander VI, s.

319-320.]

Huomattava on, että Ingman kirjoitti tämän aikana, jolloin hän itse,

herännäisyydestä eronneena, hyvinkin ankarasti arvosteli tätä

liikettä. Tämä todistaa, ettei Niskasen ulkonainen esiintyminenkään

antanut aihetta niihin moitteisiin, joita vastustajat hänestä

levittivät. Huomattava on niinikään, että miehen elämä oli

nuhteetonta. Niinpä oli hän esim. täydellisesti vapaa juomarin

synnistä. [Kert. Jaakko Hemming y.m.] Myöntää kyllä täytyy, että

Niskasen oppi, niinkuin vasta saamme nähdä, monessa kohden oli

yksipuolista ja harhaan johtavaa, mutta tämä ei ollut eripuraisuuden

alkusyynä, vaan se vikoileva, oppiriitoihin eksynyt henki, joka näistä

ajoista alkaen teki hävitystyötään herännäisyyden riveissä, eroittaen

johtajat toisistaan sekä luoden heidän sanankuulijoistaan keskenään

taistelevia suuntia ja lahkoja.

Herännäisyyden huomattavimmat papit Keski-Pohjanmaalla olivat näinä

aikoina paitsi Lagusta viimemainitun apulainen Schwartzberg sekä

Österbladh Alavieskassa. Niinkuin olemme nähneet, ei Lagus sairautensa

takia enää paljon liikkunut. Ainoastaan yhden kerran kävi hän

poismuuttonsa jälkeen Ylivieskassa, ulottaen silloin matkansa

Alavieskaan. Ensinmainitussa seurakunnassa oli hänellä paljon

saatavia, mutta kun asianomaiset häneltä tiedustelivat rästien maksua,

vastasi hän: "Siitä saatte olla varmat, etten niitä hakemukseen pane".

Sitä vain ylivieskalaiset oudoksuivat, ettei hän tämän jälkeen enää

käynyt heitä katsomassa. [Kert. Pekka Nevanperä ja muut vanhat

heränneet Nivalassa ja Ylivieskassa.] Miten kernaasti he olisivat tuon

suoneet, osoittaa sekin, että he lupasivat koota hänelle matkarahat.

Jonkunmoinen henkinenkin väsymys ja ehkä kyllästyminen suuriin

seuroihin näkyy hänet vallanneen. Kuopiossa hän sitävastoin muutamia

kertoja kävi. Voimansa päivinä hän oli kulkenut tavattoman nopeasti;

paraimmatkaan hevoset eivät tahtoneet kestää hänen matkoillaan. Nyt

sitävastoin ajoi hän hyvin hiljaa. Kun renkinsä kerran, pyryilman

sattuessa, joudutti hevoista, nykäsi Lagus mitään sanomatta ruoskan

hänen kädestään. [Kert. Salomon Huttunen (Kiuruvedeltä), Laguksen

silloinen renki.] -- Jota vähemmin Lagus liikkui, sitä useammin oli

Schwartzberg matkoilla. Vielä vanhoilla päivillään oli hän sitä

mieltä, että heränneitten pappien, kaukamatkaistenkin, ja talonpoikien

usein tulisi käydä toistensa luona, jotta eivät välit kylmenisi.

[Kert. Kalajoen-varren vanhat heränneet ja tuomiorovasti J.

Schwartzberg.]

Alavieskassa jatkoi Österbladh siunauksesta rikasta työtään.

Sikäläinen liike kasvamistaan kasvoi. Seurat olivat hyvin elävät;

joskus niissä syntyi sairaloisia liikutuksia ja kuultiinpa

kielilläpuhumistakin, mutta näitä Pohjanmaalla ylimalkaan harvinaisia

ilmiöitä ei suuressakaan arvossa pidetty. Huumaustilaan joutuneet

kannettiin Österbladhin käskystä ulos. -- Vuosi vuodelta huomattiin

yhä selvemmin, miten suuren muutoksen Österbladh oli saanut aikaan

Alavieskan raa'assa seurakunnassa. [Kert. vanhojen heränneitten lapset

Alavieskassa.] Suruttomatkin sen tunnustivat. Wilhelm Niskasen kanssa

oli Österbladh näihin aikoihin vielä hyvässä sovussa.

Kalajoen käräjien sankareista oli moni jo poistunut näyttämöltä. Papit

elivät vielä, mutta ne olivat kaikki muuttaneet pois näiltä

nuoruutensa ajan muistorikkailta seuduilta. Laguksen, Malmbergin ja

Durchmanin elämänvaiheita seurasivat yhä edelleen heidän entiset

sanankuulijansa Kalajoen-varrella; Jaakko Hemmingistä ja L. H.

Laurinista puhuttiin vähemmin. Ylitorniolta, missä viimemainittu jo

käräjien aikana toimi ylimääräisenä pappina, siirrettiin hänet v. 1842

_Alakiiminkiin_, jonka seurakunnan kirkossa hänen voimallinen

saarnansa kuului kolme vuotta. Mitään varsinaista herätystä hän ei

kuitenkaan täällä saanut aikaan eikä myöskään _Alatorniolla_, missä

hän vuosina 1845-1847 viransijaisena hoiti kappalaisenvirkaa.

Kylmempää oli maaperä täällä pohjan perillä, eikä sitäpaitsi Laurin,

niin voimallinen ja tavallaan etevä saarnaaja kuin hän olikin, näy

omistaneen niitä ominaisuuksia, joista papin työn kestävä siunaus

pääasiallisesti riippuu. Entisiä ystäviään ja virkakumppaniaan

Kalajoella hän ei myöskään käynyt tapaamassa. Mutta ei hän silti

herännäisyyden katsantotavasta vieraantunut eikä niiden tapahtumien

muistosta, jotka nuoruuden innostuksen aikoina liittivät hänet tuohon

liikkeeseen. Pietista hän edelleen oli. [Kert. rouva Gustava Laurell;

Sukukirja Suomen aatelittomia sukuja.] -- Likempänä entisiä työmaitaan

jatkoi Jaakko Hemming uskollista työtään herännäisyyden palveluksessa.

Lappajärveltä (katso III, s. 53) siirrettiin hänet näet Reisjärvelle,

jonka seurakunnan kappalaiseksi hän oli päässyt (1845). Tätä virkaa

hoiti hän lähes kymmenen vuotta. Ylivieskan ajoilta asti oli hän mitä

suurimmalla kunnioituksella ja rakkaudella liittynyt Lagukseen,

ehdottomasti luottaen jokaiseen hänen sanaansa. Sentähden hän myöskin

hyvinkin pian asettui Wilhelm Niskasta vastaan. Itseään hän ei minään

pitänyt. Kun tuli puhe Kalajoen käräjistä ja kunnioittaen puhuttiin

niissä tuomituista papeista, loi hän aina huomion pois itsestään,

lausuen: "minä olin käräjissä aina Laguksen ja Malmbergin selän

takana." [Kert. Jaakko Hemming itse; Paimenmuisto.]

Suurten vainojen aikuisista miehistä on yllämainittujen kera

pohjalaisista muistettava etenkin J. M. Stenbäck, jonka 1840-luvun

keski- ja loppuvuosina tapaamme kappalaisena _Iissä_. Jo v. 1843 oli

hän tähän virkaan astunut. Ollen saarnamiehistä ensimmäisiä sekä

muutenkin harvinaisen etevä mies, herätti hän alusta alkaen suurta

huomiota uudella työpaikallaan. Hän oli jäykkä, itsepäinen mies, ja

hänen esiintymisensä oli suoraa, häikäilemätöntä, mutta kun sydämen

kalliimmat asiat olivat kysymyksessä, kuului hänen puheestaan aina

hellä sävel, joka veti puoleensa ja herätti rakkautta. Moni vaivattu

ja kiusausten kanssa taisteleva -- ja semmoisia kyllä hänen aikanaan

Iissäkin löytyi -- sai häneltä lohdutusta ja neuvoa, jota ei koskaan

unohtanut. Stenbäck oli itsekin usein kovien kiusausten alaisena,

jotka häneltä joskus uhkasivat Jumalan armon kokonaan salata.

Sentähden hän osasikin kiusattuja neuvoa. Muun ohessa vaivasi häntä

taipumus väkijuomien käyttämiseen, ja hän lankesi joskus

huomattavastikin tuohon syntiin. Mutta hän nousi aina jälleen, ja

silloin varsinkin olivat hänen saarnansa tavattoman voimalliset ja

särkevät. Appensa, Jaakko Vegeliuksen kanssa oli Stenbäck

kirjevaihdossa ja silloin tällöin kävi hän Iistä häntä tervehtimässä,

esim. kesäkuussa 1846. [Kert. Gustava Laurell, y.m.]

V. 1847 siirtyi Antti Helander, joka lähes kolmekymmentä vuotta oli

ollut pappina Raahessa, Munsalaan. [Paimenmuisto.] Tuntuvasti vaikutti

tämä muutto tuossa hänelle rakkaaksi käyneessä seurakunnassa.

Kaupungissa ja sen ympäristössä oli hän hyvän kylvön toimittanut,

kylvön, jonka hedelmät vielä tänään näkyvät.

Suuri oli Pohjanmaan heränneitten pappien luku näinä aikoina, ja

uusiakin työvoimia ilmestyy tuon tuostakin näyttämölle. Semmoisia

herännäisyyden palvelukseen tarjoomassa esiintyy 1840-luvun alussa

muiden kera _Mikael Reinhold Montin_, joka oli syntynyt 1817 ja

vihittiin papiksi 1840. Koulupoikana ollessaan Oulussa oli hän pyssyä

varomattomasti pitelemällä menettänyt toisen silmänsä ja ehkä senkin

tähden jo nuorena ruvennut Herraa etsimään. Kirjeistään päättäen

kehittyi hänen seurustelunsa Herran kanssa hyvin lapselliseksi ja

hänen puheensa huomattavin sävel oli hellä lempeys. Toimittuaan

ylimääräisenä pappina Kalajoella ja Alatorniolla, pääsi hän v. 1845

Alakiimingin kappalaiseksi, Saaden siellä monta ystävää.

Maan pohjoisimmissakin osissa kaikui siellä täällä heränneitten

pappien ääni. Paitsi L. H. Laurinia teki siellä lyhyen ajan

työtä nuori herännyt pappi nimeltä _Sakari Castrén_, hänkin

myöhempinä aikoina huomattu heränneissä piireissä. Hän syntyi

Säräisniemellä 1817, missä isänsä oli pappina, mutta oleskeli

nuoruutensa ajan Etelä-Suomessa, mihin äitinsä, mentyään uuteen

avioliittoon, muutti. Castrén tuli ylioppilaaksi v. 1839 ja vihittiin

papiksi 1843. Toimittuaan muutamia kuukausia ylimääräisenä pappina

syntymäpitäjässään, saarnasi hän noin vuoden ajan parannusta ensin

Torniossa ja sitten _Tervolassa_, saaden viimemainitussa seurakunnassa

aikaan jonkunlaista herätystä, joka kuitenkin, hänen sieltä pois

muutettuaan, ennen pitkää kokonaan lakkasi. -- 1847 vuoden lopussa

tapaamme tämän Castrénin Laguksen apulaisena Pyhäjärvellä.

Kovana lainsaarnaajana esiintyi näihin aikoihin Perä-Pohjolassa

_Kaarle Ferdinand Pfaler_, syntynyt 1817 ja vihitty papiksi 1842.

Hänen ansioluettelonsa on merkillinen siitä, että hän lyhyen ajan

kuluttua aina siirrettiin toiseen paikkakuntaan. Silminnähtävästi

pelkäsivät viranomaiset hänen voimallisella puheellaan saavan

aikaan levottomuutta, jos kauan saisi olla yhdessä paikassa.

Oltuaan ylimääräisenä pappina muunohessa _Perhossa_, toimi hän

kappalaisenapulaisena ja armovuodensaarnaajana _Turtolassa_ vuosina

1846-1848. Ainakin muutamia hänen saarnoistaan täälläkin heräsi.

[Paimenmuisto; Sukukirja; F. F. Lönnrotin kertomuksia.]

Muidenkin heränneitten pappien kautta tapahtui siellä täällä

herätyksiä, mutta suurempaa liikettä ei herännäisyys siellä saanut

aikaan. [Kert. F. F. Lönnrot.] Niinkuin ennen on mainittu, ei

Pohjois-Suomessa etelämpänäkään mitään varsinaista liikettä syntynyt.

Rajana on Kalajoki. Siitä pohjoiseenpäin ei missään näkynyt noita

suuria, körttipukuun puettuja joukkoja, joista muu Pohjanmaa on

tunnettu.

* * * * *

Pohjanmaan ja Savon herännäisyyden huomattavimpia yhtymispaikkoja oli

jo vanhoista ajoista Kajaani. Siellä nähtiin usein varsinkin

markkinoiden aikoina Paavo Ruotsalainen ja hänen uskollinen

matkatoverinsa L. J. Niskanen, ja sinne saapui silloin vieraita

myöskin Kalajoen jokilaaksosta. Heränneitten tavallisimpia

käyntipaikkoja kaupungissa olivat apteekkari Malmgrenin sekä _A.

Pikkaraisen_ koti. Edellisen perheessä oli kuitenkin jälleen

opinhäiriöitä syntynyt. Malmgrenin rouva, joka matkoillaan Ouluun oli

tutustunut Hedbergiin, alkoi jaon jälkeen kannattaa tämän yhä

evankelisemmaksi käynyttä oppia. Jonkunmoista kannatusta sai hän

alussa tälle katsantotavalle Raahen koulun opettajalta, ennen (II,

447) mainitulta V. L. Helanderilta, joka vasta oli muuttanut

paikkakunnalle. Tämä vakava nuori mies -- hän oli syntynyt 1822

toukokuun 21 p:nä ja vihitty papiksi kesäkuussa 1844 -- oli kyllä

isältään, Antti Helanderilta, jonka apulaisena hän sitäpaitsi heti

papiksi tultuaan oli palvellut, saanut varoituksia Hedbergin opin

suhteen, mutta armoa etsiessään Herralta, tunsi hän monesti

mieltymystä siihen, Kajaaniin tultuaan (1845), sai hän rouva

Malmgrenilta ja muutamilta tämän tuttavilta vielä enemmän kehoitusta

evankeliseen suuntaan, kunnes hän heränneitten seuroissa tuohon tapaan

alkoi puhua. Toista mieltä oli sitävastoin Helanderin virkatoveri,

Kajaanin koulun toinen opettaja _Johana Krank_, joka samaan aikaan oli

paikkakunnalle muuttanut, sekä sikäläisten heränneitten vanhastaan

suosittu ystävä, ennen (I, s. 309) mainittu H. Trast. Jonkunlaista

häiritsevää levottomuutta nuo toisistaan eroavat mielipiteet saivat

aikaan, mutta varsinaista riitaa ei syntynyt. Olot tuntuivat kuitenkin

painostavilta, kunnes Krank kesällä 1846 sai Helanderin kanssaan

lähtemään Paavo Ruotsalaisen luo. Kolmantena matkatoverina oli

Pikkarainen. Paavo ei alussa puhunut heille sanaakaan hengellisistä

asioista, vaan jätti heidät huoneeseensa tuskittelemaan. Samana iltana

saapui Paavon tykö muitakin vieraita. Kun nämä ukolta tiedustelivat,

keitä huoneessa oli, vastasi tämä, tahallaan niin kuuluvasti, että

Krank ja Helander sen kuulivat: "Kajaanin fiskaali ja Kajaanin

epäuskon linnan komentantti". Jo tästä huomasivat murheelliset

nuorukaiset Paavon tarkoituksen, ja kun tämä myöhemmin illalla ja

seuraavana päivänä selvitti heidän tilansa, rauhoittui heidän

sydämensä ja epäilykset poistuivat. Iloisina palasivat he kotia,

ryhtyen yksissä neuvoin työskentelemään Kajaanin herännäisyyden

palveluksessa. Krank ei puhunut seuroissa, mutta neuvoi sitä

ahkerammin yksityisesti heränneitä. Helander sitävastoin kehittyi jo

näinä aikoina hyväksi seurapuhujaksi ja häntä kuulemaan kokoontui jo

tähän aikaan paljon ihmisiä. Vilkasta oli siihen aikaan liike

Kajaanissa. Muun ohessa näyttää kirkonkirja, että heränneet usein

nauttivat Herran ehtoollista. [Kert. Anna Pikkarainen, V. L. Helander

y.m.; Kajaanin kirkonkirja.]

Kainuunmaan seurakunnista herättää näinä aikoina ehkä suurinta

huomiota Sotkamo. V. 1845 määrättiin tänne kappalaisenapulaiseksi s.v.

papiksi vihitty nuori mies _Kustaa Reinhold Petterson_. Hän toimi

täällä monta vuotta, ja hänen kauttansa tapahtui suuria herätyksiä.

Eräänä helluntaipäivänä esim. puhui hän seuroissa niin voimallisesti,

että "koko seurakunta tuli lyödyksi". Maaperää kylvölleen oli Herra

kauan, jos kohta suurimmaksi osaksi salassa, valmistanut, kunnes nyt

suuri liike täälläkin, niinkuin samoihin aikoihin muuallakin

Kainuunmaalla, syntyi. Suuressa määrässä olivat sotkamolaisten matkat

Kajaaniin, etenkin markkinoitten aikana, jolloin kaupungissa saatiin

kuulla Paavo Ruotsalaisen sekä muitten kaukaa tulleitten vieraitten

puhuvan, valmistaneet tätä aikaa. Tämän lisäksi tulee meidän muistaa,

että Nurmeksen heränneitä usein nähtiin Sotkamossa ja Kajaanissa

matkalla Ouluun, mistä siihen aikaan haettiin kauppatavaroita

Karjalaan asti.

Vielä tärkeämpänä tekijänä Kainuunmaan suureksi kasvavan

herännäisyysliikkeen elpymiseen olivat Janson ja Trast. Kummankin

heistä tapaamme 1840-luvun loppupuolella Sotkamossa. Viimemainittu oli

nim. saanut jonkunlaisen johtajapaikan Petäjäkosken ruukissa, joka oli

Laakajärven rannalla ja luultavasti siitä syystä sai nimekseen myöskin

Laanruuki. Janson asettui asumaan Sotkamon kirkonkylään, missä osti

Uusitalo-nimisen tilan. Matkoillaan Nilsiästä Kajaaniin poikkesi Paavo

Ruotsalainen usein Laanruukiin, joka sopi matkaansa. Sitävastoin ei

hän koskaan käynyt Sotkamossa, se kun oli syrjässä, noin 50 km.

Laakajärveltä. Mutta sitä useammin kävivät Sotkamon kirkonkylän

heränneet Nilsiässä Paavoa tapaamassa ja suurissa joukoissa riensivät

he Kajaanin markkinoille häntä kuulemaan. Janson ja Trast tekivät

yhdessä työtä Herran viinimäessä, eikä päässyt kateuden ja

eripuraisuuden henki heidän sanankuulijoitaankaan toisistaan

vieroittamaan. Laanruukissa kokoonnuttiin usein, ei ainoastaan

silloin, kun Paavoa sinne odotettiin, ja samoin saapuivat sen puolen

heränneet tuontuostakin Sotkamon kirkonkylään, missä seuroja pidettiin

Uudessatalossa ja sen läheisyydessä olevassa Komulan talossa.

Varsinaisena seurapuhujana Sotkamossa esiintyi Petterson; Trast ja

Janson enimmäkseen pienemmissä seuroissa sekä yksityisessä

sielunhoidossa, jossa toimessa heitä kiitetään hyvin eteviksi.

Minkätähden V. L. Helander ja Petterson toisinaan kielsivät Jansonia

seuroissa esiintymästä, on vaikea ymmärtää. Miehen elämässä ei

löytynyt mitään moitittavaa, ja sitäpaitsi oli hän nöyrä eikä suinkaan

altis ylpeilemään johtajatoimestaan. Riitaa ei heidän välillään ollut

-- päinvastoin, ja kaikki tiesivät, että Paavo Ruotsalainen piti

paljon Jansonista, sanoen häntä joskus "paraaksi ystäväkseen", mutta

tuon kiellon alaiseksi viimemainittu muutamia kertoja joutui.

Sitävastoin ei tiedetä, että kukaan heränneistä papeista olisi

kieltänyt Trastia seuroissa esiintymästä. Ehkä pitivät he häntä

Jansonia etevämpänä, niinkuin hän tavallaan olikin. [Kert. F. F.

Lönnrot, Vendla Petterson, V. L. Helander, Anna Pikkarainen, Maria

Partanen (Sotkamossa) y.m.; K. R. Pettersonin kirje Edvard Svahnille

9/1 47.]

Suuren herätyksen Suomussalmella sai 1840-luvun loppupuolella

syntymään ennen (III, 51) mainittu _Kaarle Adolf Lilius_, jonka muisto

vieläkin rakkaana elää sikäläisessä kansassa. Hän oli syntynyt 1811,

tuli ylioppilaaksi 1832 ja vihittiin papiksi 1834. Toimittuaan ensiksi

sekä isänsä sijaisena että kappalaisena Kortesjärvellä, haki ja sai

hän kappalaisenviran Suomussalmella v. 1847. Erämaan hiljaisuus ja

kansan yksinkertainen vakavuus näkyvät sopineen hänen luonteelleen.

Alusta alkaen pääsi hän kansaa likelle ja osasi puhua niin, että

sanansa kävivät kohti. Lilius oli nöyrä ja kärsivällinen mies;

orjailematta uskalsi miltei kuka hyvänsä hänelle huolensa ilmaista.

Usein turvautui hän leikilliseenkin puheeseen, siten paremmin

vapauttaakseen kiusauksen alaisia epäuskon ansasta. "Ei hän koskaan

väsy eikä kyllästy; ei kai hänessä vanhaa aatamia enää olekaan", oli

heränneitten tapana sanoa. Seurakuntansa ulkopuolellakin sai Lilius

ystäviä. Niinpä kävi hänen luonaan verraten usein V. L. Helander,

vaikka Kajaanin ja Suomussalmen välillä siihen aikaan ei ollut

maantietäkään. Samoin kävi Jansonkin usein häntä tapaamassa. Heränneet

eivät laskeneet matkan vaivoja, sisällinen tarve veti heitä toistensa

luo. Paitsi suurten joukkojen sanan viljelyä varten etäämmällä asuvien

ystävien luona tekemistä matkoista tiedetään, että moni aivan yksin

saattoi erämaitten läpi lähteä puhuttelemaan ystävää, jonka

hengelliseen kokemukseen ja valistukseen hän edellä muiden luotti.

Paitsi Paavon luona Nilsiässä kävivät Kainuunmaan heränneet sekä

joukottain että yksinään Trastilta, Jansonilta ja Pettersonilta neuvoa

kysymässä. Moni huokaus on näillä matkoilla sydänmaan hiljaisuudessa

noussut Herran puoleen, moni sana, perille päästyä, puhuttu, jonka

vaikutus ulottui ijankaikkisuuteen. [Sukukirja, Suomen aatelittomia

sukuja; Paimenmuisto; V. L. Helanderin ja F. F. Lönnrotin

kertomukset.]