Jul. Imm. Berghin vaikutus Kuopiossa 1840-luvun keskivälillä.
Olemme nähneet, että J. V. Snellman piti J. I. Berghin siirtymistä
Kuopioon sikäläiselle herännäisyydelle tärkeänä. Niin olikin laita.
Jos missään, kaipasi liike juuri tässä osassa maata etevää opettajaa,
joka pystyi johtamaan heränneitten joukkoja, järjestäen selvittämään
heidän oppiaan sekä puolustamaan sitä maailman hyökkäyksiä vastaan.
Olihan Kuopio koko Pohjois-Savon henkinen keskus, ja olihan
herännäisyysliike juuri näillä seuduin laajasti levinnyt ja sen
kehittyminen omiaan vetämään puoleensa suurta huomiota.
Jo ennen muuttoaan Kuopioon oli J. I. Bergh tuttu Savon heränneille.
Kotipitäjässään, Suonenjoella, oli hän tutustunut Paavo Ruotsalaiseen
ja sikäläisiin heränneisiin, joihin hän sydämensä koko lämmöllä ja
elävän, monivuotisen vakaumuksen johtamana oli liittynyt. Vilpittömän
sisällisen kilvoituksen ja kovien ulkonaisten taistelujen helteessä
oli tämä vakaumus syntynyt ja kehittynyt, ja Helsingissä asuessaan oli
hän harjaantunut hengellisen neuvonantajan ja johtajan vaikeaan
tehtävään. Hän oli peloton, syvällinen ja toimintahaluinen luonne, ja
näitä ominaisuuksia tukemassa ja oikeaan suuntamassa oli, paitsi
laajoja perusteellisia tietoja, elävä usko Jumalaan. Huomattava on
myöskin, että Berghin elämä oli nuhteetonta ja siveellisesti puhdasta,
niin etteivät pahimmat pärjääjätkään pystyneet muuta sanomaan, kuin
että hän eli niinkuin hän opetti.
Luovuttuaan opettajatoimestaan Helsingin lyseossa (1859), oli Bergh
heprean kielen ja kirjallisuuden dosenttina yliopistossa ahkerasti
jatkanut omia opintojaan ja suoritti toukokuussa 1844 jumaluusopin
kandidaattitutkinnon. Vuoden lopussa vihittiin hänet papiksi
Porvoossa. Kesäkuussa 1844 määrättiin hänet virkaa toimittavana
hoitamaan heprean kielen ja jumaluusopin lehtorinvirkaa Kuopion vasta
perustetussa lukiossa ja sai valtakirjan tähän virkaan joulukuussa
1845. [Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja.]
Miten likeisesti Bergh oli liittynyt heränneisiin, sen huomasivat
kaikki jo siitäkin, että paitsi _K. Hämäläisen_ ja ennen (II, 439)
mainitun K. A. Malmbergin asuntoja hänen kotinsa Kuopiossa oli heidän
huomatuimpia käyntipaikkojaan. Varsinkin markkina-aikoina nähtiin
kaupungissa paljon körttipukuisia miehiä ja naisia, jotka kävivät
Berghiä tervehtimässä ja häneltä neuvoa kysymässä sielunsa asiassa.
Etenkin suonenjokelaisia kävi usein hänen luonaan, puhumattakaan Paavo
Ruotsalaisesta, joka vielä 1840-luvun keskivaiheilla usein teki
matkoja Kuopioon. Seuroja pidettiin ahkerasti. Markkina-aikoina
kokoonnuttiin jonkun herännäismielisen isoon pirttiin, muina aikoina
tavallisimmin Malmbergin, Hämäläisen tahi Berghin kotiin. Jos Paavo
oli kaupungissa, puhui hän aina seuroissa, useimmiten yksin, joskus
Berghin avustamana. Muina aikoina esiintyi miltei ainoana
seurapuhujana viimemainittu. [Kertoneet K. A. Malmberg, Vilho Suhonen
(Suonenjoelta) y.m.] Näiden kahden Savon herännäisyyden johtomiehen
välinen ystävyys kehittyi vuosi vuodelta yhä sydämellisemmäksi.
Oikealta tuntuu monen [Kert. V. L. Helander y.m.] sen ajan heränneen
arvelu, että J. I. Bergh kaikista Suomen papeista oli likeisimmässä
suhteessa Ruotsalaiseen. Berghin syvällinen, mystiikan tapaiseen
miettimiseen taipuvainen luonne oli omiaan käsittämään Paavon
nerokkaita, sisällisen elämän ilmiöihin kohdistuvia ajatuksia, ja
viimemainittu tiesi hänessä kaikissa olosuhteissa löytävänsä ystävän,
jonka uskollisuutta herännäisyyden perustotuuksille hänen ei koskaan
tarvinnut epäillä. Toisena tärkeänä syynä heidän likeiseen
ystävyyteensä oli se, että Bergh, Kuopioon muutettuaan, useammin kuin
kukaan muu herännäisyyden suurmiehistä tapasi Paavon ja oli
tilaisuudessa seurustelemaan hänen kanssaan.
Snellman ei suinkaan ollut ainoa Kuopion säätyläisistä, joka kiinnitti
huomionsa Berghiin ja hänen esiintymiseensä. Kaikki puhuivat tuosta
"kerettiläisestä lehtorista, joka niin ankarasti arvosteli
viattomimpiakin huveja ja jonka kodissa vain veisattiin Siionin
virsiä". Moni oli jo toivonut, että herännäisyyden aika olisi
loppumassa ainakin kaupungissa, mutta nyt vasta näyttikin se elpyvän
uuteen eloon. Mutta löytyipä paljon niitäkin säätyläisiä, jotka
iloitsivat Berghin siirtymisestä näille tienoille, ja moni, joka
taitavan opettajan puutteessa ei vielä ollut ratkaisevaa päätöstä
tehnyt, liittyi Berghin voimallisten saarnojen ja seurapuheiden
vaikutuksesta heränneisiin. [Kert. A. F. Granit, K. A. Malmberg y.m.]
Ei viipynyt kauan, ennenkuin Berghin nimi nähtiin "Saimankin"
palstoilla. Lähin syy oli seuraava: Huhtikuussa v. 1846 vietettiin
Kuopiossa pipliaseuran juhlaa. Tiedettiin että Bergh tulisi puhumaan
tässä tilaisuudessa, ja senkin tähden oli siihen kokoontunut paljon
ihmisiä. [Kert. K. A. Malmberg.] Niiden joukossa oli Snellmankin.
Berghin puhe ei näy häneen tehneen edullista vaikutusta. Sen aiheena
oli Suomen papiston saarnatapa, jota puhuja näkyy arvostelleen hyvin
ankarasti. Snellman lausuu siitä: "Osaksi todenmukaisen esityksensä
uhalla, johtui puhuja pääasiassa siihen ahtaaseen mielipiteeseen, joka
yksityisistä ilmiöistä etsii vallitsevan ajan hengen syyn. Hyvä saarna
on kyllä, niinkuin kaikki hyvä, hyvä ja hyvää edistävä asia. Mutta
yhtä vähän kuin säädökset ja asetukset pystyvät luomaan kansan yleistä
mielipidettä, sen tapoja ja onnea, yhtä vähän hallitsee papin saarna
uskonnollisen tietoisuuden kehitystä. Jos se on hengetön, niin tuo
riippuu siitä, että henki on poistunut seurakunnasta, että kirkko
laitoksena ja sen saarna ovat pysähtyneet kehityksessään, seurakunnan
uskonnollisen tietoisuuden siitä riippumatta lähtiessä kulkemaan omaa
tietänsä. Ei yksikään ihminen, eivätkä edes yhteen liittyneet henkilöt
voi palauttaa menneiden aikojen henkeä. Jo semmoinen pyrkiminenkin
osoittaa yksinkertaisuutta. Jollei pappi voi tunkeutua ajan henkeen
ja julki lausua sen tarpeita, niin kohtaavat hänen sanansa
välinpitämättömiä kuulijoita". "Saiman" selostus viittaa siihen,
että Bergh puheessaan oli koskenut tuohon arkaan kysymykseen
kristityn suhteesta maailmaan sekä moittinut pappien saarnaa siitä,
etteivät he koettaneetkaan raivata auki Jumalan valtakunnan ja
maailman välistä rajaa. Hän oli puhunut "siveyden kouluvitsasta,
yleisen hyödyn kerjäläissauvasta, filosofian luudasta ja estetiikan
jäniksenkäpälästä", näillä lauseilla selvästikin ilmaistaksensa, miten
papit saarnoillaan yhä edelleen koettivat pidättää sanankuulijoitaan
valistusajan uskonnollisen katsantotavan kannalla. Snellman kaipasi
Berghin puheessa tunnustusta käytännöllisen elämän ilmiöille sekä
tieteen ja taiteen merkitykselle ihmishengen jalostamisessa. Sentähden
päättää hän selostuksensa seuraavilla ankaroilla sanoilla: "Sano
ihmisille, että tosi uskonnollinen mieli on oikea mieli kaikissa
maallisissa pyrinnöissä. Mutta jos halvennat näitä pyrintöjä ja koetat
tehdä niitä naurunalaiseksi, niin alennat itseäsi ja tulet
naurettavaksi. Uskonnollinen tunnustus, joka semmoista vaatii, voi
ainoastaan raakuudesta löytää oikean maaperänsä". [Snellmans Saml.
arbeten IV s. 240-241.]
Luultavaa on, että Snellman sai pilkkaajat puolelleen, koska hän sanoo
Berghin puheen herättäneen naurua kuulijakunnassa. Missä määrässä tämä
puhe ehkä oli yksipuolinen, arvostellessaan kristityn suhdetta
kulttuurielämän eri ilmiöihin, on mahdoton sanoa, se kun ei ole
säilynyt. Sitävastoin oli Bergh ehdottomasti oikeassa teroittaessaan
saarnan suurta merkitystä ja moittiessaan kirkon pappien huonoa
saarnaa. Vaatihan "ajanhenki" muutosta parempaan ja olihan
herännäisyys oivaltanut tämän vaatimuksen sekä tehokkaalla tavalla
ryhtynyt sitä tyydyttämään. Mitä sen saarna oli aikaansaanut, sitä oli
varsinkin Suupohja todistamassa. Jos Snellman omin silmin olisi nähnyt
sikäläisen muutoksen, hän tuskin olisi arvostellut Berghin puhetta
niin, kuin olemme kertoneet. Savonpuolen herännäisyys ei ollut
syntynyt etevien pappien saarnojen kautta, mutta ei "uskonnollinen
tietoisuus täälläkään lähtenyt kulkemaan omaa tietänsä" siinä
merkityksessä nimittäin, että se olisi vieraantunut "kehityksessään
pysähtyneestä kirkosta", vaan kansa kaipasi päinvastoin heränneitä
pappeja saarnatuoleihin ja toivoi kirkollisen elämän uudistusta.
Suomen herännäisyyden historia todistaa selvästi, kuinka suuriarvoinen
se elävähenkinen saarna oli, johon Berghin puhe tähtäsi. Ainakin tähän
kysymykseen nähden oli Snellman väärässä.
Bergh ei oudoksunut Snellmanin moittivia sanoja, yhtä vähän kuin hän
kummasteli tämän Paavo Ruotsalaista ja herännäisyyttä yleensä monessa
suhteessa vikoilevaa arvostelua. Samaan aikaan sai hän kirjeen
ystävältään Lauri Stenbäckiltä, jossa tämä lausuu ilonsa siitä, että
"Saima" oli ruvennut kirjoittamaan pietistoista sekä kehoittaa Berghiä
vastaamaan. "Minusta tuntuu", kuuluvat hänen sanansa, "kuin olisi
kaikki, mitä on näihin asti puhuttu ja kirjoitettu pietismistä, ollut
niin yleistä, niin tosioloihin kohdistumatonta, kuin olisi
herännäisyys ollut enemmän ilmassa liitelevä aate, kuin todellisuus,
joka on olemassa, löytyy, toimii ja näkyy juuri nyt meidän maassamme,
meidän oloissamme ja meidän keskuudessamme."
Lokakuun 22 p:nä 1846 asetettiin Bergh ja samalla kertaa neljä muuta
Kuopion lukion vasta nimitettyä opettajaa juhlallisesti virkaansa.
Tässä tilaisuudessa tuli jokaisen heistä pitää pitempi tahi lyhempi
puhe aineesta, jonka kukin sai itse valita. Berghin puhe, joka
painettiin seuraavana vuonna, koski "Kirkon suhdetta maailmaan".
Kuultuaan tämän puheen, kirjoitti Snellman "Saimassa": "Olemme kerran
ennen tässä lehdessä maininneet hra Berghin puhujana. Teimme sen
silloin moittimalla itse esitystapaakin. Tällä kertaa sitävastoin
tunnustamme kirjoittavamme sen voimallisen vaikutuksen lämmittäminä,
minkä hänen nyt kysymyksessä oleva puheensa meihin teki, ja me sanomme
varmaankin sen kiitokseksi vähemmän, kuin se ansaitsee, vakuuttaen
lisätessämme, ettemme milloinkaan ole kuulleet niin rohkeaa,
voimallista ja sekä tyyliin että esitystapaan nähden kaunopuheliasta
esitystä. Sitä kesti, lyhyt lepohetki siihen luettuna, yli kaksi
tuntia, puhujan lämmön tahi kuulijain tarkkaavaisuuden lannistumatta."
Huolimatta "Saiman" edellisen kirjoituksen moitteesta ja pelkäämättä
pilkkaajain arvosteluja käsitteli Bergh tässäkin puheessa tuota
vaikeata kysymystä Jumalan valtakunnan suhteesta maailmaan. Jo
esitelmän alkusanat ilmaisivat, missä hengessä puhuja aikoi aihettaan
selvittää. Ne kuuluivat: "Älkää antautuko kantamaan vierasta iestä
yhdessä uskottomien kanssa; sillä mitä yhteistä on vanhurskaudella ja
vääryydellä? Eli mitä yhteyttä on valolla ja pimeällä?" Tämän ja sitä
seuraavien raamatunsanojen (2 Kor. 14-18) jälkeen lausui Bergh:
"Vieras ies on kaikki, joka ei ole Kristuksen iestä, tahi kaikki,
jonka kautta Kristuksen ies s.o totuus, risti, elämä, oppi, tunnustus
suuremmassa tahi vähemmässä määrässä tulee halvennetuksi tahi
kielletyksi. Tässä tarkoitetaan siis tuota onnetonta puolinaisuutta,
jolloin, milloin hyväntahtoisesta heikkoudesta, milloin
varomattomuudesta tahi ihmispelvosta kristinuskon vastustajille ja
heidän väärille väitteilleen myönnetään sijaa siinä, missä heille
ilmeisesti ei tulisi tilaa suoda. Sillä vaikka uskottomat kuuluvat
kirkon piiriin, koska sen tulee tehdä työtä heidän kääntymisekseen,
niin heillä ei ole mitään sijaa pyhäin yhteydessä, seurakunnan
sydämessä". Huomautettuaan Korinthin seurakunnan oloista ja niistä
vaaroista, joita vastaan sikäläisten kristittyjen tuli taistella,
näytti Bergh, miten "puolinainen, maailmanmukainen kristillisyys vielä
suuremmassa määrässä ja yhä viehättävämmällä ja petollisemmalla
tavalla uhkaa tosikristillisyyttä nyt, kun koko maailma on nimeksi
kristitty". "Tämä valon ja pimeän sekoitus", huudahtaa Bergh,
"esiintyy yhä enemmän ajan mahtina, vaatien että se tunnustettaisiin
hengen ja elämän mahdiksi, vaikka jokaisen omatunto äänekkäästi
huutaa, että tämä mahti on liitossa kuoleman ja perkeleen kanssa", ja
hän jatkaa: "Ei eroita moni sivistynyt eikä puolisivistynyt
kuuntelija, vielä vähemmän oppimaton kansa tätä ääntä ajan sekavista
ja meluavista huudoista, eivät voi ihmiset tässä viisaudestaan
äänekkäästi kerskuvassa puheessaan tuntea pimeyden ruhtinasta. Mutta
onhan ilmeistä, että suurin osa ihmisistä on sortunut ja yhä edelleen
sortuu tähän käärmeen verkkoon. Lausuvathan ihmiset yhä
kevytmielisemmin ja röyhkeämmin arvostelunsa; yhä enemmän ihaillaan
aineellista suuruutta ja aineellisia maailmanvoimia, ikäänkuin voisi
aika niiden avulla nousta taivaaseen; yhä enemmän vaaditaan jokaista
vapaata ja itsenäistä henkeä nauttimaan kaikkea ja olemaan mukana
kaikessa, joka edistää maailman menoa; yhä enemmän säälitään niitä,
jotka todella pitävät ahtaan portin kautta menemistä ja kapealla
tiellä kulkemista kristityn tehtävänä. Näin ollen täytyy vanhurskauden
aina olla tekemisissä pahan kanssa, valon pimeyden kanssa. --
Kristuksen arvellaan hyvin sopivan yhteen Belialin kanssa. Mutta mihin
jää Jumalan tuomio ajassa ja Jumalan tuomio ijankaikkisuudessa? Mihin
joutuu apostolin Jumalan temppelin ja epäjumalien välille piirtämä
raja? Täällähän tulee kaikki ainoaksi epäjumalaksi, niinpian kuin se
on siirtynyt ihmisten näköpiiriin." -- -- Väitteensä todistaa Bergh
esittämällä suuremmoisia, usein esityksen runollisen muodonkin
puolesta kauniiksi muodostuvia kuvauksia kirkon ja maailman suhteesta
toisiinsa eri aikoina. Tätä tehdessään, pitää hän joka paikassa
tarkasti silmällä eroitusta maailman hengen ja Pyhän hengen välillä,
näyttäen miten kirkko, taistellessaan maailmaa vastaan, jota se on
kutsuttu voittamaan, tuon tuostakin unohtaa vasituisen tehtävänsä ja
olemuksensa oikean luonteen sekä joutuu maailman hengen hallittavaksi.
Näytteeksi lainaamme tähän seuraavan otteen: "Niinkuin hengen voitto
lihan yli ei ulkonaisesti tule täydelliseksi, ennenkuin liha on maaksi
muuttunut, niin ei maailmakaan ulkonaisessa suhteessa tule
täydellisesti voitetuksi, ennenkuin se palaa Jumalan tulessa. Yhä
uusissa muodoissa esiintyy maailma jälleen, jotta henki kaikilla
aloilla osoittautuisi sen voittajaksi. Tämä tapahtuu ja on edelleen
tapahtuva Kristuksen kirkon kautta, jonka Jumalan henki on istuttanut
maailman keskelle sen vastakohdaksi ja asettanut taistelemaan maailmaa
vastaan, joka taistelu ei ole lakkaava, ennenkuin sen mahtava
vihollinen Sanan kautta, hengen ja voiman todistuksessa, ajan lopussa
on täydellisesti voitettu. -- Kaksi suurta ja ihanaa voittoa on kirkko
jo voittanut maailmassa: ensi kerran, kun Rooman keisari, maailman
korkein jumala, polvistui ristin juuressa, toisen kerran, kun
pohjoiset kansat uskonpuhdistuksen kautta irtautuivat lihan orjuuteen
sortuneesta kirkosta ja antoivat sen uudestaan rakentaa itsensä ja
muodostua hengen pohjalla. Mutta kummallakin kerralla tapahtui
perinpohjainen erehdys, kun näet kirkko järjesti olonsa ja kehittyi
niin, kuin olisi se jo lopullisesti voittanut maailman. Kirkon ja
maailman välinen vastakohta poistettiin, koska näet maailma piti
itseänsä kirkon voittamana ja taipui tämän ikeen alle. Mutta tämä ies
oli maailmalle vieras, sillä sisimmässä olemuksessaan oli maailma
murtumaton, voittamaton, ei työtä tekevä ja raskautettu eikä siis
mahdollinen noudattamaan kutsumusta Kristuksen tykö sekä kelvoton
kantamaan hänen suloista iestään. Vaikka kummankin olisi tullut
kunnioittaa toisen oikeutta vapauteen, voitti kirkko nyt vuorostaan
vapauden, mutta riisti sen maailmalta. Tämä vääryys maailmaa kohtaan
ei saattanut jäädä kostamatta. Sillä hengen voitto maailman yli
ei ole siinä, että maailmalta riistetään sen oikeus ja se työnnetään
pois paikaltaan. Hengen voima on siinä, että maailma luopuu
vihamielisyydestään Jumalaa vastaan ja tunnustaa riippuvaisuutensa
hänestä. Hengen tahto on, että maailma saa säilyttää Jumalan sille
määräämän paikan."
Yhtä voimallisesti, kuin sanan paraimmassa merkityksessä
vapaamielisesti, vaati Bergh, että uskonnollinen vakaumus olisi
vapautettava kaikista siteistä. Varsinkin tämä puoli esitelmässä näkyy
Snellmaniin tehneen syvän vaikutuksen. Hän lausuu sen johdosta: "Tämä
vaatimus painoi puheeseen vapaamielisen humaaniteetin loistavan
leiman, samalla kuin se oli ajan vaatima voiman sana. Rohkenemme
myöskin uskoa, että esitelmä juuri tämän kautta tuli niin
viehättäväksi jokaiselle ajattelevalle kuulijalle. Luottamus totuuden
voimaan on luottamusta jumalalliseen hallitukseen myöskin tiedon
maailmassa. Mutta miten luonnolliselta se ajatus tuntuukin, että
jokaisella ajattelevalla ihmisellä pitäisi olla tämä luottamus, niin
on tämä luottamus kuitenkin niin harvinainen, että sitä voi pitää
ainoastaan korkeamman tietopuolisen sivistyksen tuntomerkkinä.
Vaatimus, että vakaumus on oleva vapaa, on tämän luottamuksen hedelmä.
Etenkin on niin laita, kun on kysymyksessä uskonnollinen vakaumus,
tieto ihmisen suhteesta jumalaan. Sillä ei mikään inhimillinen oikeus
ole kieltämättömämpi, ei mikään pyhempi kuin tämä."
Täydellä syyllä huomauttaa Snellman, että Berghin kanta kysymyksessä
olevassa suhteessa ansaitsee sitä suurempaa tunnustusta, kuin juuri
siihen aikaan Saksan pietistat tekivät voitavansa saadakseen
tutkimisen vapauden rajoitetuksi. Ahdasmieliseksi soimattu Suomen
herännäisyys saa siis tunnustuksen vapaamielisyydestään ja saa tämän
tunnustuksen etevimmältä ajattelijaltamme ja arvostelijaltamme. Tämä
on merkille pantava seikka. Sitä tunnustusta ei silloinen
korkeakirkollinen papisto, joka niin yleisesti soimasi pietistojen
ahdasmielisyyttä, ole ansainnut eikä osakseen saanut, miten suuria
myönnytyksiä se sitten tekikin Jumalan sanasta luopuneelle
katsantotavalle.
Berghin kantaa ei kukaan heränneistä papeista vastustanut. Kaikki
näiden hänelle tähän aikaan kirjoittamat kirjeet ilmaisevat
luottamusta ja ystävällisyyttä. Täytyy siis olettaa, että he
hyväksyivät hänen kysymyksessä olevassa esitelmässä lausumansa
mielipiteet. Mutta oudoksua täytyy, ettei Berghin esitelmä heidän
piirissään näy erityistä huomiota herättäneen. Varma on, että monella
heistä olisi siitä ollut paljon oppimista, varsinkin juuri näinä
oppiriitojen ja ahdasmielisen suvaitsemattomuuden aikoina. Ei
kenenkään silti olisi tarvinnut luopua pietistisestä vakaumuksestaan.
Jos kukaan, oli juuri J. I. Bergh jyrkkä pietista.
Yhdessä suhteessa Snellman kuitenkin rajoittaa kiitoksensa Berghin
vasta mainitusta kannasta kaiken tutkimisen ja vakaumuksen vapaudesta.
Hän näet sanoo viimemainitun "vaativan vapautta tieteelle,
tutkimukselle, filosofialle, vaikka hän pitää niitä, samoinkuin
ajanhenkeä yleensä, epäkristillisinä, tahi juuri sentähden, että ne
semmoisia ovat". "Hän tahtoo", niin sanoo Snellman, "että ajan paha
tietoisuus kehittyisi huippuunsa, jotta se sortuisi ja antaisi sijaa
tosikristilliselle hengelle ja sivistykselle". Mutta tämä
katsantotapahan ilmaisee vain Berghin raamatullista, Jumalan sanan
ennustuksiin perustuvaa kantaa. Kyllä kantoi hänen katseensa kauemmas,
kuin että hän, niinkuin Snellman sanoo, olisi tarkoittanut "pietismin
tunnustamaa kristinuskoa, sen edustamia mielipiteitä ja elämää".
Kuitenkin myöntää hän, ettei Bergh kokonaan hylkää maailman pyrintöjä,
vaan päinvastoin odottaa niiden vapaasta kehittymisestä voittoa
kirkollekin.
"Saiman" toinen vakavampi muistutus Berghin esitelmää vastaan koskee
kirkon vaikutusta historiassa ja sen tehtävää tulevaisuudessa. Räikein
sanoin oli Bergh kuvannut kirkon alentumistilaa, näyttäen miten
voimaton se oli ollut uudestisynnyttämään ihmiskuntaa sentähden, että
hengen voima ei ollut päässyt siinä vaikuttamaan maailman hengen
tähden, joka sen toimintaa oli kaikkialla uuvuttanut ja tahrannut.
Samoin oli hän, ankarasti arvostellen oman aikansa kirkon tilaa
samankaltaiseksi, ennustanut sille voittoa ainoastaan sillä ehdolla,
että se kokonaan vapautuisi maailman hengen vaikutuksesta. Hän oli
muun ohessa lausunut: "Jos milloinkaan on ollut tarpeellista, että
kirkko, samoinkuin yksityinenkin, asettuisi Jumalan hengen pohjalle ja
hänen johdatettavaksensa, niin minun ajatukseni mukaan juuri nyt.
Mutta kivulla kysyn rukoillen: missä löytyy tämä henki? 'Tuuli
puhaltaa, missä tahtoo, ja sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä,
mistä se tulee ja minne se menee; niin on laita jokaisen, joka on
syntynyt hengestä'. Mutta missä kuuluu pyhän helluntain voimallinen
suhina ja humina? Missä löytyy se sisällinen elämä ja voimallinen
liikutus, josta ei kukaan saata sanoa: tästä seudusta, tästä kirjasta
tahi opista, tästä ihmisestä tahi tästä vaikuttimesta on se alkunsa
saanut? Sillä hengen työ on eräässä suhteessa jotakin alkuperäisen
uutta ja esiintyy kaikkea vastustavana ja kaiken vastakohtana,
joka on ja on ollut, paitsi mitä tämä henki ennemmin tahi myöhemmin
itse on luonut. Missä löytyy tuo voima, josta ei kukaan voi sanoa:
tuossa on sen raja ja tässä sen tarkoitusperä? Sillä se liikkuu
tuntemattomilla radoilla, kiitää aina ylöspäin ja tunkeutuu
korkeuteen. Oi, valittaen kysyn: missä on Pyhä henki, Isän ja Pojan
henki? Oi, miten on kaikki rakkaassa kirkossa niin järjen mukaisesti
laitettua, niin kurjaa ja ehkäistyä, niin orjallista ja sidottua!
Kuinka voi maailma huomata, että hallitsee kirkossa totuuden henki,
jota ei maailma voi ottaa vastaan, koska se ei näe eikä tunne häntä
(Joh. 14: 17), omalla tavallaan koettaessaan selittää kaikkea kirkon
työtä ja selvittää tämän työn syitä ja seurauksia? Lessing kaipasi ja
vaati täydellä syyllä hengen ja voiman todistusta; hänelle vastattiin
paperitodistuksilla ja sensuuriasetusten voimalla. Hengetön maailma on
anastanut itselleen sanan 'henki'. Ja riemuitsevalla ivalla huutavat
Strauss ja Feuerbach, että meidän henkemme on luultu ja voimaton
henki. Ja tämä lihan valta saa meitä hallita, mutta Pyhää henkeä me
salaisesti kammoksuen pelkäämme."
Berghin vanhasta ja uudemmasta kirkosta antaman synkän kuvauksen
johdosta kysyy Snellman: "Eikö pietismi käsitä, minkä hylkäämistuomion
se täten lausuu itse siitä opista, jonka ainoana oikeana astiana se
itseään pitää? Eikö käsitä se, että, jos todellakin kristittyjen
kansojen kulttuuri olisi kristinuskolle niin vieras, kuin se väittää
sen olevan, tämä olisi vakuuttavin todistus opin omasta
valheellisuudesta? Eikö h:ra Bergh huomaa, että hänen oma
maailmankatsomuksensa hämmentää kaikki, tekee työtä sen toivottomuuden
aikaansaamiseksi, jonka valtaan hän sanoo maailman itsetietoisuuden
joutuneen? Taikka jos hän sanoo meille: kristinuskon vaikutus
historiassa näihin asti on mennyt hukkaan, miten hän silloin saattaa
vaatia, että me maailman lapset luottaisimme pietistain pieneen
joukkoon ja heidän kaikkea kristillistä kulttuuria tuomitsevaan
viisauteensa?"
Jos Bergh liika vähän olikin puhunut pakanallisen kulttuurin ja
myöhemmän tieteellisen ynnä muun sivistystyön positiivisesta
merkityksestä ihmiskunnan kehitykselle kohti sitä suurta lopullista
päämäärää, johon hänen ajatuksensa tuon tuostakin innostuneina
siirtyvät, ei johdu tuo siitä, että hän olisi tuota kaikkea
halveksinut ja kauttaaltaan pahana pitänyt. Päinvastoin osoittaa jo se
seikka, että hän niin laajasti ja seikkaperäisesti kuvaa historian
ajanjaksoja ja hyvin monen kulttuurin suurmiehen työtä sekä etenkin se
myötätuntoinen runollisuus, millä hän näistä asioista puhuu, että hän
tunnusti niissä löytyvän paljon jaloakin ja hyvää.
Niinkuin olemme nähneet, sanoo Snellman Berghin kannan johtavan
toivottomuuteen. Muistutus olisi paikallaan, jollei ijankaikkisen
elämän toivo ja luottamus Jumalan valtakunnan lopulliseen ja
täydelliseen voittoon olisi kristityn oleellisimpia tuntomerkkejä. Ja
tuo toivo, tuo luottamus näkyy kaikkialla Berghin esitelmässä, miten
haikea hänen surunsa "Siionin vahingosta" sitten onkin ja miten
koristelematta hän tästä vahingosta puhuukin. Snellman sitävastoin ei
koetakaan turvautua "tyhjiin arveluihin historian alusta ja lopusta",
vaan tahtoo "käsittää nykyisyyden merkitystä ihmiskunnalle", sanoen
että juuri "tämä käsittäminen on sen tulevalle kehitykselle
hedelmällistä". Tämän yhteydessä sopii huomauttaa, ettei Bergh
niinkään paljon kiinnitä huomiotansa aikansa tunnustusta ansaitseviin
uskonnollisiin ilmiöihin, että hän puhuisi siitä voimallisesta
helluntaituulesta, jonka humina juuri silloin kuului isänmaassamme.
Täydellä syyllä huomauttaa Snellman tästä seikasta. Jos herännäisyys
olisi ollut epäkirkollinen liike, olisi sen syrjäyttäminen
esitelmässä, joka koski "kirkon suhdetta maailmaan" ollut
selitettävissä; nyt sitävastoin jäämme kaipaamaan Berghin todistusta
siitä; hän ikäänkuin sivumennen vain puhuu niistä, jotka ovat
tajunneet "hengellisen eripuraisuuden välttämättömyyden ja joiden
täytyy tunnustaa tämän olevan kirkon uudistuksen ehtona". Mutta miten
synkkä hänen kuvauksensa protestanttisen kirkon tilasta sekä
muualla että omassa maassa onkin, niin on väärin syyttää häntä
toivottomuudesta Todistuksena olkoot esitelmän loppusanat: "Jollei
Herra tekisi työtä maailmassa, niin ei maailmakaan olisi olemassa,
sillä sentähden pysyy se vielä, että ennustus toteutuisi ja että
kaikki maailman valtakunnat tehtäisiin hänelle alamaisiksi. -- Miksi
siis epäuskoisina antaisimme kätemme vaipua alas! Mikä oli 'mato
Jaakop', mikä Israelin pieni, ylönkatsottu joukko verrattuna pakanain
suuriin joukkoihin, ja kuitenkin olivat pakanat Jumalan silmissä kuin
'pisara ämpärissä ja tomu vaakalla' (Jes. 40: 15)? Mikä oli Jesuksen
opetuslasten pieni joukko ja heidän mestarinsa, jolla ei ollut, mihin
hän päänsä nojaisi, verrattuna pakanain ja juutalaisten suureen
voimaan, jolla he vastustivat ristiä hulluutena ja pahennuksena, ja
kuitenkin menestyi näiden kalastajain kautta Herran aivoitus, sillä
heille sanottiin: 'Älä pelkää, sinä pieni lauma, sillä Isänne on
nähnyt hyväksi antaa teille valtakunnan' (Luuk. 12: 32), ja niinä
päivinä näytti Jumala henkensä lahjoilla, millä tavoin hän vasta aikoi
täyttää sanansa, sillä 'heitä lisääntyi sinä päivänä noin kolme
tuhatta henkeä'. Kaikkialla ja kaikkina aikoina, missä Jumalan työ oli
nähtävänä, ilmeni Jumalan majesteetti pienimpien kautta, aina toteutui
valtakunnan lakina, että Jumala valitsi sen, mikä maailmassa oli
heikkoa, jotta hän saattaisi voimalliset häpeään'; -- ja mekö
arvelisimme, ettei hän nyt vähäpätöisten välikappalten kautta voisi
johtaa valtakuntaansa voittoon, että hänen käsivartensa nyt olisi
lyhentynyt! Oi, kristityt, kristityt, niinkauan kuin haudomme
tuommoisia nurjia, epäileviä, alakuloisia ajatuksia, häväisemme pyhää
nimeämme ja kutsumustamme, ja kirkon uudistaminen on silloin yhtä
kaukana meistä, kuin me itse uskon hengestä. Mutta niinpian kuin me
palavalla sydämellä halajamme apua ja uskomme itsemme yksin hänelle,
joka 'on ilmestyvä kirkkaana pyhiensä kanssa ja ihmeellisenä
uskovaistensa kanssa', on hän itse istuva sulattamaan, ja tämä suuri
sulattamisen päivä on tuottava hänen kirkolleen ijankaikkisen
menestyksen. Sentähden: mikä on lähellä tai kaukana, mikä on
vähäpätöistä tai suurta, mikä ylenkatsottua tai kunnioitettua, se
langetkoon kaikki Jesuksen jalkain juureen, joka on kirkon perustaja
ja uudistaja, ja kaikki mikä kuollutta oli, mutta pian hänen henkensä
voiman kautta on heräävä eloon, kuulkoon hänen äänensä: 'Älä pelkää,
minä olen ensimäinen ja viimeinen ja elävä; minulla on tuonelan ja
kuoleman avaimet'. Silloin loistavat Herran kasvot, niinkuin aurinko
kirkkaudessa, ja me näemme tuon terävän, kaksiteräisen miekan, joka
hänen suustansa lähtee, sanan miekan heiluvan sydämen ja sydämen
välillä, seurakunnan ja seurakunnan välillä, tutkien ja eroittaen
kooten Herran valtakunnalle, joka on uudistuva suurella voimalla ja
kunnialla."
Saarnata kirkossa jyrkkää kristillisyyttä on paljon helpompaa, kuin
esiintyminen tämmöisen kristillisyyden tulkkina senkaltaisessa
tilaisuudessa, missä Bergh piti esitelmänsä. Että hän oli valinnut
ainekseen "kirkon suhteen maailmaan", osoittaa, miten elävästi hän
tunsi kristityn velvollisuuden tunnustaa Herraansa ihmisten edessä, ja
ettei hän vähimmässäkään määrässä sovitellut sanojaan kuulijakuntansa
mielen mukaan, vaan esiintyi tuona jyrkkänä pietistana, jona aina
ennenkin olemme oppineet häntä tuntemaan, tuo on omiaan vaatimaan
kunnioitusta jokaiselta puolueettomalta arvostelijalta. Ja tämä
kunnioitus lisääntyy, huomatessamme, etteivät Berghin maailmaa vastaan
lausumat, monesti hyvinkin ankarat sanat vahingossakaan eksyneet
ilmaisemaan ylimielisyyttä ja tuota uhmailevaa riidanhalua, joka
uskonnollisissa taisteluissa niin monessa saapi vallan ja josta ei
Suomen herännäisyyskään suinkaan aina ollut vapaa. Berghin esitelmässä
on nöyrä, rukoileva henki.
Berghin esiintyminen kysymyksessä olevassa tilaisuudessa on
herännäisyyden kauneimpia muistoja. Tätä muistoa ei suinkaan himmennä
Snellmanin lämmin tunnustus. Huomautamme lopuksi ainoastaan
seuraavista "Saiman" sanoista: "Bergh puhui tutkimisen vapauden
puolesta; hänen esityksensä on rohkeata ja voimallista, ja hänen
sanansa ovat kotoisin lujasta ja lämpösestä mielestä. Vaikka hänen
mielipiteensä kristillisestä kulttuurista kokonaisuudessaan tuntui
meistä yksipuoliselta ja väärältä, sisälsi kuitenkin hänen puheensa
niin todenmukaisia ja voimakkaita kuvauksia ja arvosteluja erityisistä
aikamme ilmiöistä, että niiden täytyy vaikuttaa jokaiseen. Ei tahtone
kukaan kieltää hänen väitettään, että aikamme tietoisuus on särkynyt,
että siltä puuttuu luottamusta ja varmuutta. Tuo on ominaista
murrosajalle, joka vielä etsii päämääräänsä, hyljäten yhteiskunnan
entisen tilan sopimatta vielä uudesta, etsien uskonnollista vakaumusta
sitä vielä omistamatta, ollen tieteessä pakoitettu myönnytyksiin,
jotka julkisesti sotivat sen omaa traditsioonia vastaan, taiteessa
matkimisella sidottuna antiikkiin, mutta sisimmässä tietoisuudessaan
tyytymättömänä sen tuotteisiin, yleisessä yhteiselämässä sidottuna
tapaan, jota se ylenkatsoo. Erittäin mieltäkiinnittävää oli tuon
yleisen tyytymättömyyden, tuon puolinaisuuden ja epävarmuuden kuvaus
-- kuvaus siitä, miten ihminen täten tulee arvoitukseksi itselleen ja
muille ja kaikki ujostelematon avomielisyys karkoitetaan
seuraelämästä. Sanalla sanoen: puhuja ammensi tässä rikkaasta
lähteestä, asettaen vastakohdat mitä vaikuttavimpaan valaistukseen. Ja
kun hän itse luomiensa synkkien näköalojen tärisyttämänä kehoitti
uskoon ja rakkauteen ihmiskunnan ainoana pelastusankkurina, niin
löytyi hänen kuulijakunnassaan tuskin ainoatakaan jalosti ajattelevaa
ihmistä, joka ei myöntänyt hänen olleen oikeassa." [J. I. Bergh
"Försök till framställning af kyrkans förhållande till världen i
närvarande tid"; Snellmans Samlade arbeten IV s. 242-250.]
Berghin puhe ja se tunnustus, minkä se "Saimassa" osakseen sai, olivat
suuressa määrässä omiaan valmistamaan yleisössä entistä edullisempaa
arvostelua herännäisyydestä. Snellmanin oma mielipide tästä liikkeestä
muodostui silminnähtävästi juuri Berghin puheen kautta paljon
suopeammaksi, kuin se sitä ennen oli ollut. "Saimassa" tapaa silloin
tällöin muunlaatuisissakin kirjoituksissa muutaman tunnustavan sanan
herännäisyydestä. Niinpä esim. lausuu lehti, puhuessaan Kuopiossa v.
1846 kansan lasten alkuopetusta varten syntyneestä tyttökoulusta,
jonka perustamista useat säätyläiset olivat kiivaasti vastustaneet:
"Moitetta edustavat etupäässä ne, jotka äänekkäämmin huutavat työväen
huonoista tavoista, laiskuudesta y.m. ja jotka pahan estämiseksi
ajavat kerjäläisen pois ovensa edestä. Tuo on samaa ihmisrakkautta
kuin se, joka kiivaimmin taistelee pietistain hartausseuroja vastaan,
mutta ei puhu sanaakaan kapakoista ja porttoloista." [Snellmans
Samlade arbeten IV, s. 343.] Tärkeä oli Snellmanin kanta
herännäisyyteen nähden. Miten kiivaasti häntä monelta taholta
vastustettiinkin, painoi hänen sanansa kaikkien ajattelevien mielestä
paljon vaa'assa.
* * * * *
Niinkuin olemme maininneet, seurusteli Bergh Kuopioon muutettuaan
paljon Paavo Ruotsalaisen kanssa. Tämä kävi usein kaupungissa, ja
joululoman aikana, joskus muulloinkin, matkusti Bergh Nilsiään.
Monesti oli K. A. Malmberg hänen matkatoverinaan näillä matkoilla,
samoinkuin L. J. Niskanen. [Kert. K. A. Malmberg, L. J. Niskasen kirje
J. I. Berghille 30/4 1845.]. Niistä Kuopion piiriin kuuluvista
seuduista, joissa Bergh useimmin kävi, on kuitenkin etupäässä
Suonenjoki mainittava. Vielä tänään muistavat sikäläiset vanhat
heränneet hänen voimakkaita saarnojaan ja rippipuheitaan, todistaen
että hän oli "mahoton raataja". Sikäläisten heränneitten seuroissa
puhui hän niinikään usein. Liikutukset ja kielillä puhumiset olivat
näihin aikoihin hyvinkin tavallisia näissä tilaisuuksissa.
Voimallisena liikkui Herran henki "Berghien aikana" Suonenjoella.
Tämäkin, jos kohta usein sairaloisuutta ilmaiseva ilmiö, oli
todistuksena siitä. Taitavasti ja varovaisuudella hoiti varsinkin J.
I. Bergh näitä hengellisen elämän omituisia purkauksia, koettaen
tutkia niiden varsinaista luonnetta. Kerran hän esim. kirjoitti
paperille, mitä kielilläpuhujat sanoivat, koettaen jälestäpäin
selvittää heidän puhettaan. Korkeana lahjana ei tämä Savon
herännäisyyden johtomies kielillä puhumista pitänyt. -- Kiivaasti
taisteli Bergh, samoinkuin hänen veljensäkin, syntiä vastaan.
Varsinkin vastustivat he sanoillaan ja esimerkillään juoppoutta. [Kert
V. Suhonen y.m.]
V. 1844 kuoli Bergh-veljesten vanha isä, joka, niinkuin ennen (I, 320)
on mainittu, jo monta vuotta oli ollut kykenemätön virkaansa
hoitamaan. Hänen sijaisenaan oli toiminut poikansa N. H. Bergh, jonka
ahkerasta ja siunauksesta rikkaasta työstä niinikään ennen on kerrottu
(I, 320-322). Hän ei ollut läheskään niin lahjakas, kuin hänen etevät
veljensä, joka nähdään siitäkin, että hän vasta v. 1844 sai
pappistutkintonsa arvosanan korotetuksi alimmasta sitä lähinnä
korkeampaan arvosanaan. [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.] Isänsä
kuoleman jälkeen määrättiin hänet Suonenjoen kappalaiseksi (1845). Ne
tilaisuudet, jolloin veljensä J. I. Bergh Kuopiosta kävi häntä
tervehtimässä, olivat hänelle ja sikäläisille heränneille
juhlatilaisuuksia. Niin suuri kuin suonenjokelaisten luottamus omaan
pappiinsa olikin, kääntyi moni heistä vielä kernaammin hänen veljensä
puoleen. Johtomiehenä kaikki sikäläiset heränneet viimemainittua
pitivät, varsinkin koska Paavo Ruotsalainenkin neuvoi suurten
kiusausten alaisia häntä puhuttelemaan. N. H. Bergh ei milloinkaan
kadehtinut nuorempaa veljeään, eikä tämä menestyksestään ylpeäksi
paisunut. Herran kasvojen edessä tekivät he työtä hänen viinimäessään,
muistaen tilinteon suurta päivää.
Kauan näiden veljesten yhteistyötä ei kestänyt. Niilo Henrik
Bergh kuoli jo samana vuonna, kuin hän oli päässyt vakinaiseksi
papiksi Suonenjoelle, marraskuun 27 p:nä 1845. Jotta kaukaisiakin
ystäviä ehtisi saapua hautajaisiin, siirrettiin tämä tilaisuus
tammikuun 9 p:ään. J. I. Berghin muutto Kuopioon ja hänen kirjeensä
Pohjanmaalla asuville langoilleen olivat saaneet aikaan ikäänkuin
uuden liiton näiden toisistaan niin etäisten seutujen heränneitten
välille. N. H. Berghin hautajaisiin saapui paljon kaukaisiakin
vieraita. Näistä mainittakoon paitsi vainajan molempia veljiä, A. V.
Ingman, F. O. Durchman, N. K. Malmberg, A. N. Holmström, K. A.
Colliander, Paavo Ruotsalainen, L. J. Niskanen. [F. H. Bergrothin
almanakka-muistiinpanot; kert. V. Suhonen.] Ruumissaarnan piti
Malmberg. Sen vaikutus oli tavattoman valtaava. Vielä nykyään puhutaan
siitä Suonenjoella. Kansanrunoilijan Pentti Lyytisen kerrotaan siihen
niin ihastuneen, että hän tunkeilemiseen asti sakastissa kiitteli
saarnaajaa. Malmbergin sanotaan vihdoin suuttuneen ja ärjässeen
runolliselle ihailijalleen: "Etkö tiedä, että minä olen pohjalainen ja
että minulla on puukko". [Kert. V. Suhonen.]
Paitsi Suonenjoelle ja Nilsiään, teki J. I. Bergh näihin aikoihin
matkoja Iisalmeenkin. Täälläkin oli hänellä paljon ystäviä, niiden
joukossa L. J. Niskanen, joka kunnioitti häntä heränneitten johtajana
ja usein kirjoitti hänelle. [Kert. Kusti Niskanen; L.J. Niskasen kirje
J. I. Berghille 30/4 45.] Muidenkin Savon huomatuimpien heränneitten
talonpoikien kanssa oli Bergh likeisessä tuttavuudessa. Tuon tuostakin
tapasi hän esim. Kuopion maaseurakunnan heränneitten johtomiehet:
Aatami Taskisen, joka asui Koivusaaren kylässä, Taavetti Väänäsen
Kehvon kylästä, Pietari Puustisen Puutosmäen kylästä sekä Pietari
Kinnosen, joka asui lähellä Kuopiota. [Kert. K. A. Malmberg; A. F.
Granit y.m.] Kaupungissa kasvamistaan kasvoi hänen maineensa ei
ainoastaan heränneitten johtomiehenä, vaan myöskin etevänä opettajana
ja kansalaisena. Mutta siksi uskollisesti todisti Bergh opillaan ja
elämällään ristin Herrasta, ja siksi pelkäämätön oli hänen
esiintymisensä, että hän ennenpitkää sai paljon vihamiehiäkin ja
kiivaita vastustajia. Vaikea oli hänen asemansa usein lukiossa, vaikea
muuallakin. Berghin monipuolinen sivistys, joka jo näihin aikoihin
vaati häntä harrastamaan tyttökoulunkin perustamista Kuopioon, ei aina
saavuttanut ymmärtämystä hänen tuttavapiirissäänkään. Sikäläiset
heränneet säätyläiset eivät olleet K. K. v. Essenin, Lauri Stenbäckin
y.m. hänen entisten seuratoveriensa valistuneen katsantotavan
kannalla. Päinvastoin moni heistä alkoi salaisesti vikoilla häntä,
siten tuottaen hänelle monta raskasta hetkeä. Hänellä oli paljon
tuttavia kaupungissa ja kuitenkin hän tunsi monesti yksinäisyyden
ikävää. Sitä ahkerammin hän tutki raamattuaan sekä laajensi tietojaan.
Jotka myöhään illalla kulkivat hänen asuntonsa ohi, näkivät valoa
hänen akkunastaan. Vielä yölläkin istui Bergh usein kirjojensa
ääressä. [Kert. V. L. Helander, rehtori G. Marelius y.m.]
Juhla-aikoja olivat Berghille ne, jolloin hän sai tavata vanhimman
veljensä. Mutta Jaakkimaan oli pitkä matka, jonka vuoksi semmoisia
tilaisuuksia harvoin oli tarjona. Veljensä kanssa, samoinkuin
Pohjanmaalla asuvien lankojensa ja muiden tuttaviensa kanssa oli hän
sensijaan vilkkaassa kirjevaihdossa. Usein sai hän varsinkin
Malmbergin kautta tietoja Suupohjan herännäisyyden vaiheista. Heidän
välinen kirjevaihtonsa koski muun ohessa kirjojen levittämistä.
Merkille on pantava, ettei J. I. Bergh, Kuopioon
siirryttyään, näy ottaneen osaa hedbergiläiseen oppiriitaan. Eivät
saaneet Renqvistinkään hyökkäykset Paavo Ruotsalaista ja tämän
hengenheimolaisia vastaan häntä kynään tarttumaan. Edellä muita olisi
hän syvämietteisenä jumaluusoppineena pystynyt kirjallisesti tekemään
selkoa edustamansa suunnan opista. Mutta hän ei ole siitä mitään
tyhjentävää selostusta antanut. Syytä on vaikea käsittää, varsinkin
koska Snellman herännäisyyttä koskevissa kirjoituksissaan, niinkuin
vasta olemme nähneet, oli siihen vaatinut, ja koska Hedbergin ja
Renqvistin riitakirjatkin kehoittamalla siihen kehoittivat. Ehkä on
oikein selitys se, että Bergh, samoinkuin useat muutkin hedbergiläisen
riidan alkuvaiheissa olleet heränneet, liika katkerasti olivat surreet
sitä "Josefin vahinkoa", joka näissä riidoissa tuli näkyviin,
tahtoaksensa siihen sen enempää julkisuudessa puuttua. Siltä ainakin
näyttää. Tämän yhteydessä sopii huomauttaa siitäkin, ettei
hedbergiläinen oppiriita paljon ensinkään näy häirinneen Savon
herännäisyyttä sekä että ainoa sikäläisessä liikkeessä tapahtunut jako
on tuo vanha, Renqvistin aiheuttama eripuraisuus.