Sanomalehtikiistojen ja oppiriitojen jälkikaikuja v. 1845-1846.
Paljon katkeraa mieltä ja paljon riitaa peri v:sta 1845 alkava
aikakausi edelliseltä. Sanomalehdissä, uusissa, pietismiä ja sen oppia
käsittelevissä kirjasissa, heränneitten kirjevaihdossa ja heidän
seurusteluissaan riehui taistelu kauan vielä ja ehkä yhtä kiivaana
kuin jaon kovana vuotena. Paitsi jatkuvia, ulkoapäin tulevia
hyökkäyksiä ja hedbergiläisen riidan aikaansaamaa hajaannusta,
häiritsevät Renqvistin riitakirjoitukset Suomessa leviävän elävän
uskonnollisuuden rauhallista kehitystä. Eripuraisuuden henki on
päässyt repimään herännäisyyden rivejä, ja seuraukset näkyvät miltei
kaikkialla.
Kesällä v. 1844 oli Lauri Stenbäck julkaissut vihkosen, jonka nimenä
oli _"Nya Morgonväkter, till de bildade"_ (Uusia Aamuvartioita,
sivistyneille). Ehkä olivat maassamme vallitsevat ahtaat paino-olot
syynä siihen, että kirjanen painettiin Tukholmassa. Mahdollista on
myöskin, että tekijä sentähden kääntyi ruotsalaisen kustantajan
puoleen, että tämä hänen kirjoituksensa käsitteli Ruotsissa siihen
aikaan vireellä olevaa Straussin "Leben Jesu" kirjaa koskevaa
väittelyä. Tunnettu kirjailija Fredrika Bremer oli näet julkaissut
"Morgonväkter"-nimisen kirjoituksen, joka kyllä muutamassa suhteessa
vastusti Straussin kantaa, mutta pääasiassa liikkui ratsionalismin
pohjalla. Ehkä puuttui Stenbäck tähän riitaan senkin tähden, että J.
V. Snellman, kuten olemme nähneet (II, s. 286), oli ottanut siihen
osaa.
Vaikka Stenbäck "Nya Morgonväkter'issa" seuraa erästä Franz Delitschin
kysymyksessä olevaa riitakysymystä koskevaa julkaisua, on hän
kirjaseensa siksi selvästi painanut oman henkensä leiman, että
sitä erehtymättä ainakin monessa suhteessa voi sanoa hänen omien
mielipiteittensä ilmaisijaksi. Kuvaten Lutherin lujaa luottamusta
raamatun sanaan ja huomauttaen, miten kovissa taisteluissa ja
kilvoituksissa hänen uskonsa Jumalan armoon Kristuksessa syntyi ja
kehittyi, selvittää hän elävissä piirteissä hengellisen elämän
tuntomerkit ja sen luonteen. Olemme maininneet, että Stenbäck alussa
mieltyi Hedbergin evankeliseen katsantotapaan, mutta että hän likemmin
siihen tutustuttuaan ja omaa tilaansa Jumalan sanan valossa
tutkittuaan, pian siitä luopui. Että hän sitä jyrkästi vastusti, näkyy
paitsi hänen ennen (II, s. 546) mainitsemastamme kirjeestä
viimemainitulle, myöskin kysymyksessä olevasta kirjasesta. Hän näet
esittää siinä herännäisyyden katsantotavalle uskollista käsitystään
parannuksen tarpeellisuudesta, jyrkästi painostaen, ettei kukaan voi
päästä uskossa omistamaan Kristuksen vanhurskautta ilman "vakavaa
taistelua, raskasta hengellistä työtä, harrasta rukousta, jakamatonta
itsensähillitsemistä ja ehdotonta kuuliaisuutta Jumalan sanalle".
Muulla tavoin syntyneellä uskolla on vain Jumalisuuden varjo, mutta ei
sen voimaa. Selvästikin siitä syystä, että Suomessa syntyneen
evankelisen suunnan edustajat, jotka olivat saaneet kannatusta
Ruotsissakin, usein aivan yksipuolisesti ja miltei kerskaten puhuivat
uskostansa, teroittaa Stenbäck voimallisesti sitä totuutta, että
Kristus yksin on vanhurskauttamisen perustus, usko ainoastaan
välikappale hänen armonsa vastaanottamiseksi. Väittelyn henki ei pääse
turmelemaan kirjasen sisältöä eikä sen muotoa. Se on heränneen miehen
avonainen, ujostelematon tunnustus raamatun ehdottomasta
luotettavaisuudesta aikana, jolloin Straussin edustama ratsionalismi
sai monen kristitynkin vakaumuksen horjumaan, ja samalla elävän,
kokemukseen perustuvan uskon todistus hengellisen elämän taisteluista
ja voitoista. Tässäkin julkaisussaan teroittaa Stenbäck, miten tärkeää
on, että Jumalan ja maailman valtakunnan välinen raja pidetään auki.
Ankarasti puhuu hän myöskin nimikristillisyydestä, muun ohessa
lausuen: "Semmoisia kristityitä, joita pikemmin pitäisi sanoa
pakanoiksi, on meidän aikamme kristillisyys täynnä. Se on meidän
uskottomien koulujen kirous, jotka nuorison vielä avonaisiin mieliin
työntävät vihaa tosikristillisyyttä vastaan". Yhtä jyrkästi arvostelee
kirjanen ajan tiedettäkin, huomauttaen miten hyvä ja paha ovat siinä
sekasin. Sanalla sanoen: Stenbäckin "Morgonväkter" edustavat
herännäisyyden uskonnollista kantaa, yhtä jyrkästi vastustaen maailman
ja ratsionalismin, kuin nimikristillisyydenkin väitteitä.
Miten vapaa kaikesta polemikista tämä Stenbäckin kirjanen olikin,
arvosteltiin sitä monelta taholta hyvin ankarasti. Kiivain kaikista
vastaväitteistä esiintyi julkisuudessa eräässä pitkässä "Pietismi ja
katolisuus"-nimisessä kirjoituksessa, jonka "Helsingfors Morgonblad"
kevätkesällä 1845 julkaisi. "Katolilaisen kerettiläistuomarin
auttamattomasti raaka huuto on selvästikin samankaltaista, kuin oikean
pietistan", lausuu lehti, väittäen Stenbäckin kirjasen sisältävän
paljon tuommoisia "mauttomia, aiheettomia kerettiläistuomioita" sekä
"vääriä syytöksiä tiedemiehiä ja oppilaitoksia vastaan". Jo
kirjoituksen otsake ilmaisee, millä tavoin siltä taholta arvosteltiin
heränneitten käsitystä raamatun auktoriteetista. Puhuen heränneitten
sokeasta auktoriteetti-uskosta, väittää kirjoittaja näiden tässä
suhteessa olevan katolisen kirkon kannalla, sen kera noudattavan
kirkkoisä Tertullianuksen tunnettua ohjetta "credo, qvia absurdum
est". [Uskon, koska se on järjetöntä.] Varsinkin näkyy häntä
loukanneen Stenbäckin arvostelu tieteen ja ihmisjärjen suhteesta
raamattuun. Uskonpuhdistuksen päätehtävä -- niin hän arvelee -- oli
järjen korottaminen oikeuksiinsa traditsioonia vastaan. Lutheria
kiittää kirjoittaja siitä, että hän, käyttäen järjen tuomiovaltaa
raamattua tulkitessaan, hylkäsi Jaakopin epistolan, lisäten:
"puhuessaan joskus järkeä vastaan, hänkin osoittautuu erehtyväiseksi
ihmiseksi". -- Sanoen pietistain tieteellisyyttä tieteen irvikuvaksi,
syyttää kirjoitus heitä siitäkin, että he kehuvat muutamien
herännäisyysliikkeen edustajien oppia, siten muka saadakseen
luottamusta yksinkertaisten piireissä. ["Nya Morgonväkter";
Helsingfors Morgonblad 1845 n:o 38, 39, 40.]
Jo niihin aikoihin, jolloin F. G. Hedberg alkoi esiintyä
herännäisyyden oppia vastaan, heräsi hänessä ajatus edustamansa
evankelisen suunnan äänenkannattajan perustamisesta. Aikeestaan
kirjoitti hän sekä Lauri Stenbäckille että N. K. Malmbergille, pyytäen
näitä apumiehikseen. Kummaltakin tuli kieltävä vastaus. [Akiander VII,
373, 351.] Riidan jatkuessa huomasi Hedberg päivä päivältä yhä
selvemmin, että hänen ja varsinaisen herännäisyyden edustajain välit
auttamattomasti olivat rikkoontuneet ja että kaikki yhteistoiminta
heidän kanssaan oli mahdoton. Juuri siihen aikaan, jolloin hän
kirjeissä kiivaimmin taisteli Suomen heränneitä vastaan, julkaisi hän
Ruotsissa ilmestyvässä "Pietisten"-nimisessä lehdessä kirjoituksen
"Yksin Kristus autuuden tie ja järjestys". ["Pietisten" 1844 n:o 9.]
Samana vuonna koetti hän Suomessa levittää "Ääni Siionista"-nimistä
vihkoansa. Turun seuduilla sitä levisi paljon, niin että toinen painos
ilmestyi v. 1846. Se sisältää lyhyitä hartauskirjoituksia, jotka
kaikki teroittavat yksinomaan uskoa. Väittelyä ei tässä julkaisussa
ensinkään löydy. Kirjanen painettiin Turussa. ["En röst ifrån Zion".]
Aivan toisen laatuinen on se kirjanen, jonka Hedberg seuraavana vuonna
(1845) julkaisi Uumajassa "evankeliumin vihollisia vastaan". Sen
otsakkeena oli "Pietismi ja kristinusko". Juurta jaksain koettaa hän
tässä riitakirjoituksessa todistaa, että pietismi jo Spenerin ja
Francken aikoina eksyi puhtaan evankeliumin opista suuremmassa tahi
vähemmässä määrässä syrjäyttämään uskon vanhurskauden horjumatonta
totuutta Miten yksipuolisesti ja ankarasti Hedberg herännäisyyttä
arvostelee, osoittaa esim. väite, että uskonpuhdistajain taistelu
paavikirkon teko-oppia vastaan oli "pelkkää lapsenleikkiä sen valheen
syvyyden rinnalla, joka nyt tulvii Kristuksen kirkon yli". [Pietism
och Kristendom.] Norrlannin pietistailta ("lukijoilta") sai "Pietismi
ja Kristinusko" osakseen suurta tunnustusta, niiden keskuudessa kun
siihen aikaan, jolloin tämä kirjanen ilmestyi, vallitsi
tyytymättömyyttä Ruotsissa käytäntöön otettuihin uusiin
kirkkokirjoihin, jotka heistä kerrassaan poikkesivat Lutherin opista.
Sitävastoin arvosteli J. Ternströmin toimittama "Nordisk Kyrkotidning"
kirjasta hyvin ankarasti, yhtä vähän säästäen Hedbergin persoonaa,
kuin hänen oppiansa. ["Nordisk Kyrkotidning" 1846, suppl. 5-13.]
Oudolta tuntuu, että Suomen evankelinen suunta, menetettyään oman maan
heränneitten luottamuksen, hankki itselleen kannatusta Ruotsista.
Norrlannin "lukijat" kirjoittivat Hedbergille valituksia Ruotsin
uusista kirkollisista kirjoista, ja hän puolestaan puuttui rohkeasti
heidän uskonnollisiin oloihinsa. Vähitellen alkoi Hedberg kuitenkin
itsekin katua sekaantumistaan vieraan kansan oloihin, varsinkin kun
Norrlannin lukijoissa yhä selvemmin alkoi tulla näkyviin
antinomistisia mielipiteitä sekä kirkosta eroamishankkeita.
[Vennerström, F. G. Hedberg siv. 190-191; Akiander VII 467-471.] Nämä
seikat eivät enää kuulu Suomen herännäisyyden historiaan, ja Hedberg
itsekin jää näistä ajoista alkaen tämän historian ulkopuolelle. Hän
kuuluu siihen nyttemmin yksinomaan Suomen herännäisyyttä vastaan
kirjoittamillansa uusilla riitakirjoilla, joita lähinnä seuraavina
vuosina yhä useammin ilmestyi. Näihin kuuluu tavallaan myöskin hänen
vuodesta 1845 toimittamansa _"Allmän evangelisk tidning"_
(Yleisevankelinen lehti), jota neljä vuosikertaa ilmestyi. Lehti oli
kyllä aiottu hartauslehdeksi ja sitä leimaa se suurimmaksi osaksi
kantaakin, mutta hyvin usein sekin eksyi väittelemään herännäisyyttä
vastaan.
Jos Hedberg ja hänen perustamansa uskonsuunta, erottuaan
herännäisyydestä, kiivaasti hyökkäsivät Paavo Ruotsalaista ja hänen
ystäviään vastaan, ei lakannut Renqvistkään heitä moittimasta ja
tuomitsemasta. Hänen kiivautensa heitä vastaan vain yltymistään yltyi.
Seuraavat otteet hänen ennen (II s. 436) mainitsemastamme kirjasta
"Väärän opin kauhistus" todistakoot, miten yksipuolisesti ja väärin
hän heitä arvosteli: "Jos ei tämän ukon (Ruotsalaisen) oppi ole
lihalle ja verelle otollinen, niin ei sitten mikään; sillä hänen
opetuksensa jälkeen saa ihminen mielensä mukaan elää kaikkinaisissa
synneissä ja laiminlyödä kaikki jumalisuuden harjoitukset ja kuitenkin
luetaan hän oikeaksi kristityksi, taikka ilman sitä ei hän olekaan
kristitty, sillä lausumalla 'Ei pidä syntinä pitää sitä, mikä ei ole
syntiä' antaa hän luvan kaikissa synneissä elämiseen ja sanallaan
'Pois kaikki orjalliset harjoitukset' antaa hän luvan laiminlyödä koko
parannuksen ja siihen kuuluvat, raamatussa käsketyt parannuksen
harjoitukset". Halvalta ja Renqvistin kynästä lähteneenä hyvinkin
oudolta kuuluu seuraava arvostelu: "Mikä ylpeys, röyhkeys ja muitten
tuomitseminen tämän ukon lahkolla on, se havaittiin siitäkin, kun he
ruotsinkielisten hengellisten sanomain (Evangeliskt Veckoblad)
kirjoituksissa olivat niin paisuneet, ettei konsistoriumi monellekaan
näistä saattanut antaa painolupaa, ja heidän röyhkeytensä paisui
viimein niin suureksi, että korkean esivallan täytyi kieltää koko
niiden kirjoittamisen ja painattamisen. Tämän väärän oppinsa kautta on
tämä ukko myöskin maallisessa elämässä saanut aikaan paljon
kiusauksia, liikoja vaivoja ja vahingoita sekä korkean esivallan
käskyläisille että muille ihmisille; sillä saadaksensa väärän oppinsa
leviämään, onhan vastoin Jumalan ja korkean esivallan kieltoa pitänyt
luvattomia kokouksia ja saattanut muitakin semmoisia pitämään kaikissa
niissä paikoissa, joissa hän on liikkunut (joita syystä luvattomiksi
sanotaan, kun niissä on tämänkaltainen väärä oppi opetettavana). Tämän
kautta on hän _herraudenkin_ eli korkean esivallan armollisine
asetuksineen _ylönkatsonut, eikä ole peljännyt valtojakaan pilkata_ (2
Piet. 2: 10) ja siihen muitakin yllyttänyt, josta sitten on tullut
korkean esivallan käskyläisille liiat vaivat ja vietellyille suuret
sakot". [Väärän opin kauhistus, s. 30 -- 33.]
Paavo Ruotsalaisesta ja hänen edustamastaan suunnasta ei "Väärän opin
kauhistus" vahingossakaan lausu ainoatakaan hyväksyvää sanaa. Alusta
loppuun se vain heitä soimaten tuomitsee. Jos Renqvistillä olikin
syytä Ruotsalaiselle teroittaa pyhityksen tarpeellisuutta, ei ollut
hän oikeutettu sanomaan, että tämä puoli kokonaan puuttui
viimemainitun edustaman suunnan opista ja elämästä. Niihin määrin
väärin hän esittää Paavon opin, että väittää tämän syrjäyttävän kaiken
puheen katumuksesta ja parannuksesta sekä neuvovan sanankuulijoitaan
turvautumaan uskoon, jolle, jokapäiväinen kuoleminen synnille on vento
vieras asia. Ja yhtä perusteeton on sekin väite, että Ruotsalainen,
samoinkuin hänen suuntaansa kuuluvat papitkin, muka neuvoi ihmisiä
pitämään kielillä puhumista erinomaisen korkeana armolahjana sekä
ylimalkaan pyrkimään uskoon, jonka voimana ovat sielulliset tunteet,
mutta ei raitis hengellinen elämä.
Sivumennen vain "Väärän opin kauhistus" huomauttaa niistä
eksytyksistä, joilla maailma ja suruton papisto turmelee Herran
seurakuntaa. Tästä puhuessaan hän muun ohessa väittää monen
huonolukuisen rippikoululapsen pääsevän Herran ehtoolliselle
lahjomalla papin sekä monen rahalla saavan hyvinkin lohduttavan ja
kiittävän ruumissaarnan julki jumalattomillekin omaisilleen.
Suruttomien pappien huvituksista, juomisista, pelaamisesta y.m. puhuu
hän niinikään ankarasti. Mutta miltei yksinomaan herännäisyyttä
vastaan on kirjan kärki tähdätty, _sen_ "väärän opin kauhistus" on
Renqvististä suurempi kuin mikään muu. Etenkin saa Paavo Ruotsalainen
kuulla kunniansa. Pahempaa kerettiläistä Renqvististä tuskin
milloinkaan on elänyt. Niinpä lausuu hän: "Vaikka tämän ukon
opetuslapset sanovat häntä aito lutherilaiseksi, on hän yhtä paljon
Lutherin oppia vastaan ja sen kautta Jumalankin sanaa vastaan, kuin
paavi; sillä jos tällä ukolla olisi sama valta kuin paavilla on, niin
ei raamattu olisi suomalaisten luettavana, vaan sen sijaan
ihmisasetuksia yhtä paljon kuin paavikunnassa. -- Joka vähänkään
tuntee tämän miehen ja jolla on vähänkään ihmisjärkeä ja tietoa
Jumalan sanasta, eikä sittenkään huomaisi häntä yhdeksi noista
viimeisen maailman vääristä profeetoista, joita kavahtamaan Jesus
meitä varoittaa Math. 7: 15, olisi sen ihmisen kaltainen, joka ei
tuntisi sutta sudeksi." ["Väärän opin kauhistus" s. 24, 23.] Varsinkin
Paavon matkoista puhuessaan, koettaa hän häntä ja hänen opetuksiaan
kaikin tavoin häväistä. Kirja päättyy vetoamalla tuomiokapituleihin ja
piispoihin, kehottaen heitä tarkasti seuraamaan "näitä villityksiä",
kutsumaan niiden päämiehet tutkittaviksi sekä käskemään kirkkoherroja
"visusti ottamaan heistä vaari" ja estämään heitä oppiaan julistamasta
omissa ja vieraissa seurakunnissa.
Kiivaampaa uskonnollista riitakirjaa on tuskin kirjoitettu. Jos siinä
löytyy paljon hyvääkin ja oikeutettua, pilaa tätäkin tuo leppymätön
katkeruus, josta tämä, samoinkuin muut herännäisyydessä näihin
aikoihin syntyneet riitakirjoitukset ylimalkaan tunnetaan.
Taistellessaan kuollutta, hedelmätöntä uskoa vastaan, oli Renqvist
kysymyksessä olevassa kirjassaan muun ohessa väittänyt, ettei Luther
myöhempinä aikoina olisi hyväksynyt aikuisempaa, yksipuolisesti
evankelista opetustapaansa, vaan päinvastoin valittanut, että puhe
parannuksesta ja kääntymisestä monasti oli jäänyt häneltä miltei aivan
syrjään. Tästä huomauttaen teroittaa Renqvist, miten tärkeää olisi,
ettei evankeliumia julistettaessa Lutheria niin yksipuolisesti
seurattaisi, kuin monessa paikoin tapana oli. Huomautus on epäilemättä
jossain määrin oikeutettu sekä osoittaa itsenäisyyttä, ja
pelottomuutta. Varsinaisen herännäisyyden johtomiehet eivät vielä
siihen aikaan ylimalkaan, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, paljon
Lutherin kirjoja lukeneet, ja heränneelle kansalle ne olivat aivan
tuntemattomat, niitä kun vasta myöhemmin alettiin kääntää suomeksi.
Sensijaan Hedberg ja hänen mukanaan Lounais-Suomen herännäisyydestä
eronneet papit olivat alkaneet kiinnittää mitä suurinta huomiota
niihin. Näin ollen oli luonnollista, että Renqvistin kirja kovasti
loukkasi evankelisen suunnan miehiä. V. 1846 ilmestyi Turussa kirjanen
"Väärän opin kauhistusta" vastaan. Vihkon kirjoittaja, joka ei
ilmaissut nimeään, oli K. J. Nordlund. [Akiander VII, s. 87.] Niinkuin
ennenkin (II s. 561), esiintyi tämä evankelisen suunnan lämmin
kannattaja nytkin paljon maltillisemmin, kuin muut herännäisyyden
oppiriitojen edustajat. Siitä vain hän Renqvistiä kiivaasti moitti,
että tämä oli rohjennut koskea Lutherin auktoriteettiin, vieläpä
"sanonut suuren uskonpuhdistajan itsekin peruuttaneen oppinsa".
Varsinkin yhdessä suhteessa osaa Nordlund oikeaan, arvostellessaan
Renqvistin ja Paavo Ruotsalaisen kantaa. Hän näet lausuu, että nämä
miehet, miten kiivaasti toisiaan vastaan taistelivatkin ja toisiaan
tuomitsivat, "pääasiassa olivat samaa mieltä". "Pata kattilaa soimaa",
huudahtaa hän, puhuessaan "Väärän opin kauhistuksessa" Paavoa vastaan
tehdyistä hyökkäyksistä. Kirjanen väittää kummankin opin, sekä
Renqvistin että Ruotsalaisen, ehdottomasti johtavan tekopyhyyteen,
eikä Kristuksen armon osallisuuteen. Mutta miten jyrkästi tekijä
vastustaakin Ruotsalaisen oppia, puhuu hän hänestä itsestään tavallaan
kunnioituksellakin, kiittäen varsinkin hänen suurta kykyään. Eikä hän
Renqvistinkään persoonaa mitenkään tahdo alentaa, miten kipeästi tämän
kehoitukset Lutherin opetustavan hylkäämiseen sitten ovatkin häneen
koskeneet. ["Väärän opin kauhistuksesta ja oikean opin puolustuksesta,
jonka on kirjoittanut ja kustantanut H. R. v. 1844, muutama sana".]
Tällainen maltillisuus ja asiassa pysyminen väittelyssäkin ansaitsee
tunnustusta varsinkin siitä syystä, että se kysymyksessä olevien
oppiriitojen aikana oli niin harvinaista.
Mitä suurinta huomiota herätti pietistisissä piireissä J. V.
Snellmanin esiintyminen herännäisyysliikkeen arvostelijana.
"Saima"-lehden 13 n:ssa v. 1846 oli luettavana kirjoitus otsakkeella
"Pietististä eriseuraisuutta". Snellman sanoo tämän kirjoituksen
lähinnä aiheutuneen siitä, että Kuopion heränneitten luku oli
kasvamassa sekä että nämä vasta olivat saaneet "luotettavan johtajan"
(J. I. Berghin). Sitäpaitsi oli toimitukselle lähetetty Renqvistin
"Väärän opin kauhistus", jota Snellman piti "sekä sisällön että
kirjoitustavan puolesta erittäin mieltäkiinnittävänä". Tunnetulla
tarkkanäköisyydellään oli "Saiman" toimittaja sitäpaitsi jo
aikaisemminkin seurannut herännäisyyden kehitystä, ja hänestä "olisi
väärin, jos niin tärkeä liike ei saisi osakseen mitään julkista
huomiota".
Huomauttaen että pietismi alusta alkaen oli väittänyt olevansa
puhdasta lutherilaisuutta, lausuu Snellman: "Se on kieltänyt ja
kieltää vieläkin kirkolta ja vallitsevalta tunnustukselta, semmoisena
kuin sitä ylimalkaan opetetaan ja noudatetaan, oikeuden omistaa nimen
lutherilainen. Selvää on, ettei tämä kieltäminen ole voinut tapahtua
julkisesti, selvin sanoin. Ja tämä on meistä pietismin heikoin puoli".
Miten oudolta tämä arvostelu monesta kuuluneekin, täytynee myöntää,
että se sisältää jotakin oikeutettuakin. Niinkuin vasta olemme
nähneet, oli Renqvist "Väärän opin kauhistuksessa" koskenut tähän
kysymykseen huomauttamalla "Lutherin opetustavan puutteellisuudesta".
Etenkin evankelinen suunta, joka jälleen oli korottanut Lutherin
ehdottoman auktoriteetin valtaistuimelle, piti tätä väitettä törkeänä
kerettiläisyytenä. Varsinaisen pietismin puolelta ei siitä mitään
lausuttu. Mutta sitä suurempaa paheksumista herätti viimemainitussa
suunnassa "Saiman" kirjoitus. Tärkeänä syynä tähän paheksumiseen oli
kysymyksessä oleva kohta Snellmanin kirjoituksessa.
Oikeaan paikkaan osaa "Saima" väitteellään, että Hedberg niin
yksipuolisesti teroitti uskoa, että hän kokonaan kieltää katumuksen ja
parannuksen merkityksen Jumalan armon saamisen ja säilyttämisen
ehtona. "Ehkä olisi", lisää lehti, "tämä mielipide vieläkin jyrkemmin
määrättävä siten, että se pitää itse uskonkin vain Jumalan armona,
josta syntinen pääsee osalliseksi mitään tekemättä". Oikea on myöskin
arvostelu Renqvistin edustamasta suunnasta, josta lehti lausuu:
"Omituista tälle mielipiteelle on, että se vaatii elämän vanhurskautta
uskon vanhurskauden rinnalla ja siitä syystä teroittaa rukouksen,
raamatun lukemisen ja sakramenttien välttämätöntä tarpeellisuutta".
"Saiman" arvostelu Paavo Ruotsalaisesta sisältää sekä tunnustusta että
moitetta: "Ei ole aivan tavatonta, että talonpoika esiintyy muiden
johtajana ja opettajana hengellisissä kysymyksissä. Hänen
esiintymisensä ja muutamat hyvin tunnetut seikat hänen elämässään
antavat aihetta siihen käsitykseen, että hän on teeskentelijä. Mutta
hänen opetuslastensa joukkoon kuuluu paitsi paljon pappeja muitakin
sivistyneitä, teräväjärkisiä ja oppineita miehiä; ja nämäkin pyytävät
häneltä opetusta sekä ylistävät suuresti hänen ymmärrystään ja
hengellistä kokemustaan. Moni seikka näyttää kuitenkin viittaavan
siihen, että Ruotsalainen on runollinen sielu ja elää kaksinaista
elämää, toista innoituksessa ja vakavassa vireydessä, toista siten,
että hänen on pakko, mikäli mahdollista, säilyttää se luonne, minkä
hän kerran on omakseen ottanut". Ei sovi kummastella, että "Saima",
nojautuen noihin lukemattomiin, juuri niihin aikoihin levitettyihin
juttuihin Ruotsalaisen loukkaavasta esiintymisestä, luottaa "Väärän
opin kauhistuksen" antamiin liioiteltuihin ja silminnähtävästi
kulkupuheisiin paljon enemmän kuin omaan kokemukseen perustuviin
kertomuksiin. Sitävastoin tuntuu lehden selostus Ruotsalaisen opista
oudolta, se kun on hyvinkin erehdyttävä. Snellman näet sanoo
pietistain "sovittavan ei vain herätystä, vaan myöskin katumusta,
vanhurskauttamista, parannusta määrättyyn kohtaan ihmisen elämässä",
väittäen heidän tämän vuoksi vaativan itselleen suurempaa vapautta
lain siteistä. Olettaen Renqvistin esitystä oikeaksi, näkyy Snellman
tulleen siihen käsitykseen, että Ruotsalainen ja hänen opetuslapsensa
"kerran päästyään varmuuteen saavuttamastaan sovinnosta, eivät pidä
rukousta, raamatun lukemista ja sakramentteja, jotka edistävät
parannusta ja pyhitystä, suuressakaan arvossa sekä että he ylimalkaan
luottavat uskon vanhurskauteen ja liika vähän harrastavat elämän
vanhurskautta".
"Väärän opin kauhistus" oli puhunut paljon kielilläpuhumisesta, sanoen
Ruotsalaisen ja hänen hengenheimolaistensa pitävän sitä mitä
suurimpana armolahjana sekä väittäen sitä Ruotsalaisen opin leviämisen
tehokkaimmaksi vaikuttimeksi. Snellman sanoo Renqvistin kera
uskoneensa heränneitten pappien tahallaan kannattaneen tuota omituista
sairaloista ilmiötä, mutta saaneensa kuulla, etteivät sanotut papit
olleet tahtoneet estäen asiaan puuttua, se kun oli arkaluontoista
laatua ja sentähden oli suurella varovaisuudella käsiteltävä.
Hyväksyen tämän selityksen, moitti Snellman herännäisyyden edustajia
siitä, etteivät he julkisuudessa olleet vastanneet tähän ja muihin
"Väärän opin kauhistuksessa" heitä vastaan tehtyihin syytöksiin. [J.
V. Snellmans Saml. arbeten, IV s. 256-261.] Mikäli tiedetään, oli J.
F. Bergh ainoa heränneistä, joka mietti perusteellista vastausta
"Väärän opin kauhistukseen". Mutta sekin yritys supistui siihen, että
Bergh, luettuaan "Saiman" kiittävän arvostelun tuosta kirjasta,
kirjoitti Renqvistille: "No nyt sinä vasta voit ymmärtää, minkälainen
kirjasi on, kun antikristillinen maailman viisas sitä hyväksi
kiittelee. Tokko sellainen kiittelisi, jos se olisi hengellinen
kirja". Renqvist, joka eräässä ystävälleen Monellille kirjoittamassaan
kirjeessä kertoo tästä Berghin moittivasta huomautuksesta, lisää
siihen: "Niinkuin minä olisin ystävyydessä tahi liitossa 'Saiman'
toimittajan kanssa". [Renqvistin kirje Monellille (Suom. Kirkkohist.
seuran Pöytäkirjat 1898-1902 s. 186).] -- Jonkunlainen kyllästyminen
alituisiin väittelyihin näkyy näihin aikoihin vallinneen pietistisissä
piireissä. Tämä seikka, sekä vanha kokemus siitä, että Renqvistin
kanssa väitteleminen oli hyödytöntä, oli ehkä syynä heränneitten
vaitioloon. Mutta paikallaan on Snellmanin huomautus, että sellainen
vaikeneminen oli "kehnoa", varsinkin koska monesta muusta syystä
yhtenäinen esitys herännäisyyden opista olisi ollut tarpeen.
Vastaukseksi "Saiman" arvosteluun herännäisyydestä lähetettiin vuoden
lopussa pietistiseltä taholta lehdessä julkaistavaksi kirjoitus
otsakkeella "Mitä on pietismi?" jossa selvitetään herännäisyyden
käsitystä uskosta sekä näytetään toteen, etteivät tähän suuntaan
kuuluvat suinkaan voi kehua uskonsa varmuutta, koska he päinvastoin
ovat vakuutetut siitä, että jokainen uskon voitto, jokainen hetkenkään
tunnettu autuuden varma toivo elvyttää kilvoitusta ja monasti hyvinkin
kovaa taistelua epäilystä vastaan. Sanotun kirjoituksen johdosta
korjasi "Saima" tämän sekä muutamat muut Renqvistin selostukseen
perustuvat väitteensä herännäisyyden opista, päättäen vastauksensa
seuraavilla sanoilla: "Jos pietistat, jotka likellä ja kaukana tekevät
työtä kansalaistensa kääntämiseksi, häpeevät tekoansa, niin saattaa
heidän mainitsemisensa julkisuudessa häiritä heitä. Mutta mikään
ei oikeuta heitä toimimaan pimeydessä. Heidän kieltämätön
velvollisuutensa olisi julkisesti esittää oppinsa. Jos he tämän
laiminlyövät, saavat he tyytyä siihen esitykseen, jonka 'Saima' on
koettanut antaa". [Snellmans Saml. arbeten IV s. 262.]
Myöskin K. I. Nordlundin "Väärän opin kauhistuksen"
johdosta kirjoittama yllämainittu vihkonen lähetettiin "Saiman"
arvosteltavaksi. Luettuaan sen, tunnusti Snellman Renqvistin kirjasta
saaneensa väärän käsityksen Ruotsalaisen opista ja oikasi edellisessä
kirjoituksessa esittämänsä arvostelun "Saiman" 48 n:ssa 1846. Hän
lausuu muun ohessa: "Kysymyksessä oleva lahko pitää työtä hengen
sovinnon ja rauhan saavuttamisen edestä koko elämän ajan kestävänä
työnä, niin ettei ihminen milloinkaan voi saavuttaa täyttä luottamusta
Jumalan armoon. -- Ei voine kukaan sanoa mitään näin maltillista ja
järjellistä käsitystä vastaan kääntymisestä, jos vain tähän ei liity
erikoisneuvoja, kuten kehotuksia luopumaan muutamista tavaksi
tulleista menoista, omituisen vaateparren käyttämisestä, toisin
ajattelevien tuomitsemisesta eikä lahkon sivistyneissä jäsenissä
vallitsevaa taiteen, tieteen, yhteiskuntaelämän ylönkatsomista ja
epäilystä historiassa vallitsevasta kaitselmuksesta. On näet hyvä,
että ihmisen mieli alituisesti nöyrtyy. Mutta tämä ei tapahdu
ainoastaan siten, että hän epäilee pelastustansa, vaan yhtä paljon
sillä tavoin, että hän nöyrästi täyttää tehtävänsä ja voimiensa mukaan
tekee työtä isänmaansa ja kanssaihmistensä hyväksi. Yleensä osoittaa
yksilön alituinen askaroiminen itsensä kanssa, aivojensa, sydämensä,
vatsansa kanssa, sairaloista mieltä, ja tämä tie hulluuteen on
tavallisin. Jota enemmän hän sitävastoin syventyy muiden parasta
tarkoittavaan työhön, sitä helpommin kukistuu hänen itsekkäisyytensä,
ja jota enemmän hän sitä tehdessään nöyrtyy mielessään, sitä paremmin
menestyy hänen työnsä. Kysymyksessä oleva oppi ei mielestämme ole
ristiriidassa tämänkaltaisen raittiin, toimivan elämän kanssa; mutta
kaikki näyttää todistavan, että sen tunnustajat tekevät sisällisen
taistelun, 'kilvoituksen', joksi Turkulaisen (Nordlundin) kirjanen
sitä nimittää, elämän pääasiaksi." [Snellmans Saml. arbeten IV s.
264.]
Myöntää täytyy, että kirjoitus sisältää paljon huomioonotettavaa, jos
kohta pääasia, se että pietistat teroittivat hengellisen, taivaaseen
pyrkivän elämän tärkeyttä niin jyrkästi, että heidän käsityksensä
ajallisen elämän ilmiöistä oli aivan toinen kuin Snellmanin, jääpi
kokonaan syrjään. Kyllä hekin tekivät työtä lähimmäisensä hyväksi,
mutta ijankaikkisuus silmämääränä. Tämä seikka se oli, joka enemmän
kuin mikään muu teki pietismin käsittämisen vaikeaksi. Vastauksessaan
"Vanhan puutarhurin kirjeisiin" (II, 45-48) oli Stenbäck teroittanut
tätä asiaa, niinkuin tiedämme huonolla menestyksellä. Ja sama kohta
heränneitten katsantotavassa se oli, joka edellä muiden esti niinkin
syvällistä ja puolueetonta arvostelijaa, kuin Snellman oli, täysin
oikein esittämästä heidän oppiansa. Mutta ihmetellä täytyy joka
tapauksessa sitä tarkkanäköisyyttä, millä "Saiman" toimittaja jo
siihen aikaan, jolloin herännäisyyden arvosteleminen oli niin paljon
vaikeampaa kuin myöhemmin, muodosti ajatuksensa siitä. Varsinkin
myöhempi yllämainituista kirjoituksista ansaitsee tässä kohden
huomiota. Sitä todistaa esim. seuraava siinä löytyvä yhtä asiallinen,
kuin oikeaan osaava lause: "Ne Lutherin sanat, jotka Renqvist kertoo,
todistavat selvästi hänen pelänneen sitä eksytystä, joka aivan
mukavasti luulee omistavansa uskon hedelmät voittamatta niitä
vakavalla katumuksella, johon Ruotsalainen näkyy kiinnittävän
päähuomionsa, tahi osoittamatta niitä todellisessa parannuksessa, jota
taasen Renqvist innokkaimmin teroittaa".
Täydellä syyllä sopii huomauttaa, miten terveellistä herännäisyydelle
oli joutua tekemisiin niin syvämietteisen ajattelijan kanssa kuin
Snellman oli. Se vaatii pietistoja tarkkaan määräämään käyttämiään
käsitteitä sekä pitämään huolta esitystavan selvyydestä ja
stilistiikan muista vaatimuksista. Purevalla ivalla Snellman esim.
kysymyksessäolevassa arvostelussaan huomauttaa K. I. Nordlundin
yllämainitussa kirjasessa löytyvästä naurettavasta lauseesta: "Vaikka
nämä kuuluisat miehet (Ruotsalainen ja Renqvist) ulkonaisista asioista
niin kovin kamppailevat eivätkä voi toisiansa saman Isän ja saman
Herran palvelijoiksi tuntea, ovat he kuitenkin pääasiassa samaa mieltä
ja, vertauksella puhuakseni, hännistänsä toisissaan kiinni, niinkuin
Simsonin ketut, Tuoni. k. 15: 4".