TÄYDELLINEN

Sanotaan ettei kukaan tässä maailmassa ole täydellinen, mutta se ei ole

totta. Minä tunnen yhden, joka on täydellinen. Se on Katri Manner.

Jos jossakin ihmisessä on jotain pahaa, niin ainakin hänen parhaat

ystävänsä sen tietävät ja siitä puhuvat. Mutta Katrista ei kukaan puhu

muuta kuin hyvää. Tuntuu oikein naurettavalta ajatella, että jonkun

päähän pistäisi puhua pahaa Katri Mannerista. Se olisi aivan yhtä

järkevätä kuin että rupeisi väittämään korppia valkoiseksi. Kun Katrin

nimikään vain mainitaan, joudun ainakin minä sellaisen ylevän, hieman

juhlallisen tunnelman valtaan, joka pakoittaa minut antamaan kasvoilleni

vaatimattoman, mutta samalla arvokkaan ilmeen ja puhumaan puhdasta

kirjakieltä.

Katrin täydellisyyden alkujuurena oli se, että hänen äitinsä oli melkein

täydellinen, ja äidin hyvät ominaisuudet menivät perintönä tyttärelle,

kehittyen hänessä sitten ylimmilleen.

Katrin äiti oli leski, joka asui Helsingissä ja piti parempain ihmisten

lapsia luonaan täysihoidossa, ruumiillisessa ja henkisessä

täysihoidossa. Hän puhui suomea hyvin huonosti, mutta korvasi sen

puutteen sillä että oli sitä kansallismielisempi eikä antanut Katrin

ollenkaan oppia ruotsia.

Täydellisyys, kuten muutkin ominaisuudet, näyttäytyy ihmisessä usein

hyvinkin aikaiseen. Niinpä Katrissakin. Hän oli täydellinen aivan

kapalolapsesta alkaen. Hän söi ja nukkui kellon mukaan, eikä milloinkaan

kirkunut ja hermostuttanut talonväkeä, kuten muut lapset. Puhumaan hän

oppi säännölliseen aikaan ja samoin tervehtimään ja kiittämään ja

siunaamaan itsensä maata pannessa sekä syömään ruvetessa.

Koulussa oli Katri paras oppilas luokallaan, kaikkien opettajien ilo ja

ylpeys, jota mainittiin esimerkkinä muille vielä vuosikausia

jälestäkinpäin. Koulussa Katrille selvisi hänen elämäntehtävänsäkin.

Tällä tavalla:

Seminaarin läpikäynyt ainekirjoituksen opettajatar kerran jakeli aineet

takaisin luokalle ja pidätti viimeiseksi Katrin aineen. Siitä hän piti

erityisen, liikuttavan puheen, jonka pääsisällys oli se, että Katrin

aine oli paras ja että Katrilla oli hyvin suuri taipumus kirjallisesti

ilmaisemaan tunteitaan. Lopuksi opettajatar kysyi:

"Eikö Katri koskaan ole aikonut kirjailijaksi?" ja kun Katri

vaatimattomuudessaan ei siihen mitään vastannut, vaan punastui ja katsoi

lattiaan, niin opettajatar jatkoi: "Meillä tarvittaisi kirjailijoita,

hyviä naiskirjailijoita".

Sillä samalla hetkellä Katri päätti ruveta kirjailijaksi, hyväksi

naiskirjailijaksi.

Ja rupesi. Heti koulusta päästyään.

Tietysti hän ei ruvennut sellaiseksi kirjailijaksi, joka kirjoittaa

oikein työkseen. Katrin ja Katrin äidin mielestä se ei oikein sopinut

nuorelle tytölle.

Mutta hän kirjoitti tunnelmia "kantelon kielistä, joita kosketellaan

kuutamossa, kun leivoset lehdossa leijailevat" ja muuta sellaista

kaunista ja sointuvaa, joka sopii niin ihmeen hyvin meidän

surunvoittoiseen suomalaiseen luonteeseemme. Niitä hän julkaisi

sanomalehtien kellarikerroksissa ja otti kirjailijanimekseen Kirsti

Kaisla.

Hän oli niin sanomattoman suloinen tuo pikku Kirsti Kaisla.

Kummakos siis että nuoret miehet kilvan häneen rakastuivat hänen

tullessaan seuraelämään. Katri ei ensimäisenä vuonna rakastunut

kehenkään, sillä hyvin kasvatettuna tyttönä hän ymmärsi, että yht'äkkiä

rakastuminen on vallan sopimatonta.

Kevätpuoleen alkoi nuori, naimaton, iloinen professori Björk yhä

selvemmin osoittaa, että hän oli puolestaan päättänyt ylentää, Katrin

profesoorskaksi. Ihmiset ilkeydessään puhuivat kovin paljon tuosta

asiasta. Ja moni todellinen ystävä sanoi rouva Mannerille, että kyllä se

sentään oli omituista, jos Katri suostui rupeamaan professori Björkin

rouvaksi, sillä professori oli niin kummallinen, ettei kukaan oikein

saanut selville, minkälainen hän oikeastaan oli.

Tuli sitten sekin päivä jolloin professori kirjoitti kosimakirjeen

Katrille. Katri kysyi äidiltä, että mitä tehdä. Äiti tuumaili ja valvoi

koko yön ja sanoi sitten, että ei siitä asiasta voinut tulla mitään,

sillä professorista liikkui niin kummallisia huhuja. Ei kukaan tiennyt

tarkkaan hänen kantaansa edes kielikysymyksessä, puhumattakaan muista

kysymyksistä. Lieneekö mies itsekään selvillä niistä.

Katri kyllä ensin arveli, että ehkä hän voisi professoriin vaikuttaa

edullisesti, mutta äiti sanoi, että ei heikko nainen semmoisissa

asioissa mitään voi.

Siitä syystä Katri vastasi professorille, että ei hän voi häntä

rakastaa, kun hän ei tiedä ovatko he elämänkysymyksissä samaa mieltä.

Sisarena lupasi olla ja ystävänä.

Professori katosi sen jälkeen pitkäksi aikaa seuraelämästä.

Tästä rakkausjutusta kertoi rouva Manner ystävilleen ja he taas

ystävilleen j. n. e., ja sen perästä ei kukaan enää epäillyt Katrin

täydellisyyttä. Hän ei katsonut yhteiskunnallista asemaa eikä välittänyt

arvonimistä, vaan osasi uhrautua, niin juuri _uhrautua_ sen edestä, mikä

oli oikein. He sanoivat sen suoraan Katrille, ja Katri päätti siitä

lähtien yhä enemmän ja enemmän uhrautua. Ja hän tunsi jo edeltäkäsin

tyydytystä siitä.

Seuraavana syksynä hän meni kihloihin maisteri Pekka Salosen kanssa,

joka oli taatusta kodista, ja jolla oli varma isiltä peritty kanta

kaikissa tärkeissä kysymyksissä. Hänestä ei kenenkään tarvinnut epäillä,

mitä hän mahtoi arvella siitä tai siitä asiasta, ei edes hänen

itsensäkään.

Maisteri Salonen kosi suullisesti iltamassa ylioppilastalolla, mutta

Katri sanoi, ettei hän voi mitään vastata, ennenkuin hän on kysynyt

mammalta.

Seuraavana päivänä Pekka Salonen soitti rouva Mannerin ovella, ja rouva

itse tuli avaamaan. Ei virkkanut sanaakaan rouva, vaan puristi kauvan

Pekan kättä ja katsoi häntä silmiin. Pekasta tuntui ensin hiukan

nololta, sillä tottumaton kun oli, hän ei oikein ymmärtänyt tarkoittiko

tuo myöntävää vai kieltävää vastausta, mutta vihdoin virkahti rouva

liikutettuna:

"Katri odottaa sinua salissa, poikani."

Silloin Pekka tajusi. Hän astui rohkeasti saliin, syleili Katria ja

suuteli.

Ja nyt he olivat kihloissa, ensin salaisesti, kunnes sormukset ja

kihlakortit saatiin, ja sitten julkisesti.

Kihloissa he olivat kolme vuotta, sillä Pekan piti ensin joutua

tohtoriksi, ja Katrin piti käydä talouskoulua sekä saada myötäjäisensä

valmiiksi, ja molempien heidän piti oppia tuntemaan toisensa

perinpohjin. Rouva Manner sanoi, että se on _niin_ vaarallista, kun

nuoret menevät naimisiin, tuntematta toisiaan perinpohjin, aivan

perinpohjin.

Ja koska Katri ja Pekka molemmat asuivat Helsingissä ja tapasivat

toisensa joka päivä (klo 5--6 i.-p., sillä se sopi parhaiten maisterin

lukutöihin nähden), niin saattoihan sitä olla kihloissa vaikka kuinka

kauvan. Molemmat olivat erinomaisen hyvin kasvatettuja.

Kihlausajalla se vasta oikein todella alkoi se Katrin kirjallinen työ,

sillä nyt hän oli saanut aiheen, josta aina saattoi kirjoittaa,

nimittäin itsensä ja Pekan. Siitäpä syystä hän julkaisikin jouluksi

ensimäisen tunnelmakokoelmansa nimeltä "Sinivuokkoja Suomen saloilta,

kokoellut Kirsti Kaisla."

Siinä hän liikuttavasti ja runollisesti kuvasi kaikki kohtaukset itsensä

ja Pekan välillä. Se oli niin sanomattoman miellyttävää kaikille

tuttaville, kun niissä heti paikalla saattoi tuntea Katrin ja Pekan, ja

siten jokainen oli tilaisuudessa osanotolla seuraamaan heidän

tunteittensa eri kehitysasteita. Ja paitsi sitä Katrin tunnelmat loivat

Pekkaan perin uuden ja runollisen valon. Kuka olisi voinut arvata, että

kun Katri huokaili Pekalle: "Sinä sankarini suuri, kotkani kaunis ja

komea", Pekka siihen heti osasi vastata: "Sinä impyeni ihanin, nuortea,

notkea neitoni." Ei kukaan ihminen ennen ollut huomannut Pekassa mitään

runollista, joka voisi innostuttaa kirjoittamaan monta sivua tunnelmia.

Mitäs ne kylmät, välinpitämättömät ihmiset mitään huomaisivat. Mutta

Katri huomasi.

Asian laita oli se, että Pekka tosin oli lyhyt ja paksu, mutta hänellä

oli kihara tukka, ja se oli juuri Pekan tukka, josta Katrin runosuoni

sai yhä uutta ja uutta virvoketta. Pekka ei saanut leikkuuttaa tukkaansa

muuta kuin Katrin luvalla, ja se tuotti Katrille vilpitöntä iloa, kun

vieraat ihmiset usein nähdessään Pekan kysyivät: "Kuka se on tuo

soittotaiteilija?" Pekka oli todellakin omituisen taiteellisen näköinen

noin pitkätukkaisena. Kuka tahansa saattoi erehtyä.

Vihdoin koitti sekin päivä, jolloin Pekan väitöskirja valmistui ja

hänestä tuli tohtori. Katri oli samaan aikaan ennättänyt käydä

talouskoulunsa ja vieläpä kutomakoulunkin sekä julaissut toisen

kokoelmansa "Sinivuokkoja", joka loppui juuri siihen kohtaan, kun Pekka

tuo ensimäisen kappaleen valmista väitöskirjaansa Katrille, ja Katri sen

johdosta ottaa kantelonsa, istuu Pekan jalkain juureen (Pekan hän on

ensin asettanut istumaan sohvaan) ja antaa sydämensä riemun kantelon

kielistä helistä maailmalle.

Sitten viettivät Katri ja Pekka häänsä, vuokrasivat neljä huonetta ja

keittiön ja perustivat mallikodin, josta olisi mahdoton kenenkään mitään

muistuttaa. Siellä on kaikki juuri niinkuin saattoi otaksuakin. Salissa

on mustapuiset, punapäälliset huonekalut ja yhdessä nurkassa "ryhmä"

sellaista uutta tyyliä, s. o. mahognyn väriseksi kiillotetusta koivusta

tehty pöytä tuolineen, jotka ovat päällystetyt suurikukkaisella

vihreällä sametilla. Sitä näytetään erikseen vieraille ja huomautetaan,

kuinka ilahduttavan korkealle kannalle meidän huonekaluteollisuus on

kohonnut, kun koivua osataan noin mainiosti väärent -- tarkoitin

_jalostaa_, että kuka tahansa voi etäältä katsoen luulla sitä

mahognyksi. Ruokasalissa on ruskeat, polttopiirroksilla koristetut

tuolit ja pöytä. Katri itse on kuviot niihin polttanut, siten selvästi

osoittaen, mitä hyvä tahto voi aikaansaada, vaikk'ei olekkaan taipumusta

piirustukseen tai muuhun taiteellisuuteen. Tohtorin kamari ja makuuhuone

ovat tietysti nekin juuri sellaiset kuin voitte arvata. Ei missään ole

mitään häiritsevää, ajatusta rasittavaa, kysymyksiä herättävää. Sanalla

sanoen: mallikoti.

Ja kaikki toimet käyvät varmasti kuin hyvin voideltu koneisto ainakin.

Tohtori kuuluu jalojen yritysten johtokuntiin, Katri arvokkaiden

arpajaisten toimikuntiin, ja molemmat ovat jäseninä seuroissa, jotka

ansaitsevat kansalaisten kannatusta. Rouva Manner sanoo, että Katri ja

Pekka pitävät velvollisuutenaan uhrautua yhteishyvän edestä.

Ja vaikka kaikki tietävät, että Katri on täydellisempi kuin muut, ei hän

ollenkaan millään tavalla pyri herättämään huomiota. Viimekin kesänä,

kun kolmella neljäs-osalla Helsingin naismaailmaa, leveänaamaisilla ja

kapeanaamaisilla, vaaleaverisillä ja tummaverisillä, oli aivan

samanmuotoiset hatut, joissa kaikissa törrötti jäykkä höyhen pystyssä

toisella sivulla, oli Katrillakin juuri semmoinen hattu. Se oli vaisto,

joka neuvoi häntä tuommoisissa asioissa. Hän ymmärsi ettei se ollut

muuta kun epämiellyttävää huomion herättämistä ja itsenäisyyden pyrintöä

tuo, että muutamat panivat kaksi, toiset ei yhtään höyhentä hattuunsa,

silloin kuin enemmistöllä oli vain yksi höyhen.

Tämä nyt oli vain pikku seikka, mutta semmoista se oli muissakin

seikoissa. Kun on täydellinen, niin on.

Katrin ja tohtori Salosen elämässä ei ole tapahtunut mitään erityisiä

muutoksia, eikä tule tapahtumaankaan, jos vähänkään osaan ennustaa,

muuta kuin että perhe toivottavasti vuosien kuluessa kasvaa ja lisääntyy

ja tulee jonkunmoisen mallirodun perustajaksi.