Pikku-veli oli noin kuuden jalan pituinen, tummatukkainen,
ruskeasilmäinen pohjalainen. Silmät ne hänessä enin vetivät huomiota
puoleensa. Ne olivat niin läpinäkyvän kirkkaat kuin salomaan lähde, ja
tuntui kuin niiden katse olisi voinut tunkea syvemmälle kuin muitten
ihmisten.
Pikku-veljellä oli kaksi "suurta veljeä". Eihän hän muutoin tietysti
olisi ollutkaan pikku-veli. Suuret veljet olivat noin kymmenkunta vuotta
vanhempia kuin pikku-veli, molemmat professoreja, vanhempi vakinainen,
nuorempi ylimääräinen. Heitä pidettiin yleensä neroina, ja
hämmästyttävän nopeasti he olivatkin saavuttaneet tiedemiesmaineen sekä
joutuneet yliopistoon täyttämään korkeimpia opinpaikkoja.
Mutta pikku-veli oli vain ylioppilas, vaikka hän jo oli alun kolmannella
kymmenellä, eikä ollut ollenkaan toivoa, että hänestä vielä pitkiin
aikoihin tulisikaan sen enempää. Sehän se juuri oli niin huolestuttavaa.
Milloinka pikku-veljestä koituisi mies?
Pikku-veli oli nuorin lapsi kodissa, niin perinpohjaisesti nuorin. Kun
hän vielä tallusteli mekossa, puhuttiin jo ympäri Suomen suurten veljien
kyvystä ja lahjoista. Heihin keskittyi kodissa koko huomio, kaikki
toiveet. Kuka olisi ennättänyt ajatella pikku-veljeä, joka ei edes
koulussa millään lailla herättänyt huomiota. Päinvastoin kävivät hänen
lukunsa aina hiukan niin ja näin, ja hänellä oli kaikenlaisia muita
puuhia enemmän kuin koulutöitä. Häntä tuskin saattoi uskoa saman perheen
jäseneksi kuin suuret veljet, niin perin erilainen hän oli. Se oli
todellakin huolestuttavaa.
Lupaaikoina se oikeastaan alkoi pikkuveljen elämä. Silloin hän pääsi
metsiin ja kukkuloille pyssy olalla, tosi kauhuksi professoreille, jotka
eivät ikinä olleet pyssyyn koskettaneet ja tuskin saattoivat eroittaa
jäniksen peltopyystä. Mutta metsissä pikkuveli oli kotonaan. Siellä ei
kukaan häntä soimannut huolimattomaksi ja lapselliseksi, vaikka hän
istuikin tuntikausia lammen rannalla ja muodosteli savipalloista
lumpeenkukkia ja Vellamon neitoja, tai vuoleskeli puupalasista jäniksiä
ja kettuja, joita hän sitten joskus vei äidille tulijaisiksi, kun
metsäriistaa oli niukemmalta. Silloin äiti aina hymyili ja suuteli
pikku-veljen ruskettunutta poskea, mutta silmissä oli huolestunut ilme,
sillä kovin lapsellinen oli pikku-veli eikä tuntunut koskaan kehittyvän.
Pikku-veli huomasi aina äidin salaisen huolen, ja se koski häneen niin
kipeästi. Ei, ei hänestä ollut muualla olijaksi kuin metsissä.
Jo pienenä poikana hän uneksi kauniita unelmia, kuinka hän porolla
ajaisi Rastekaiselle niinkuin Sampo Lappelil' ja vielä kauvemmaksi
pohjoiseen, niin pitkälle kuin aatos ulottui. Ja sinne hänen mielensä
vieläkin paloi, sinne pohjoiseen, jossa on ikuinen hiljaisuus, ja jossa
revontulet öisin räiskivät, ja aurinko laskee punaisemmassa purppurassa
kuin muualla.
Usein viipyi pikku-veli päiväkausia metsäretkillään, mutta siihen oli
kotona totuttu eikä turhia hätäilty. Äiti vain hymyillen katseli, kun
hän harmaassa, vihreäkauluksisessa metsästystakissa ja polvihousuissa
astui viheltäen metsämaille, harmaa leveälierinen huopahattu hiukan
niskaan työnnettynä, niin että tumma tukka pisti esiin hatun ja otsan
välillä. Pikku-veli oli kiusannut ja kärttänyt itselleen tuon
metsästyspuvun, vakuuttaen ettei hän voinut olla vapaana salomaillaan
koulupuvussa. Suuret veljet, joita pikkuveljen "taiteellisuus", kuten he
sitä nimittivät, kovasti huvitti, olivat puoltaneet pikkuveljen pyyntöä,
ja siksi hänellä oli tuo harmaa ja vihreä puku, joka soveltui hänelle
niin erinomaisesti.
Kun pikku-veli palasi metsästä, olivat hänen ruskeat silmänsä aina
entistä kirkkaammat, ja oli kuin raitis metsätunnelma olisi tullut koko
taloon. Mukanaan hänellä oli melkein aina metsäriistaa, milloin elävänä,
milloin ammuttuna. Hän näkyi tuntevan kaikki salomaan salaisuudet, ja
Tapion karjaa hän hallitsi kuin omaansa. Kerrankin hän kesytti
ketunpoikasen, niin että se koiran tavoin juoksenteli hänen perässään,
ja nuoren kotkan hän suositteti niin tutuksi, että se lentää lehahti
hänen olkapäälleen, hänen samoellessaan salomaita.
Mutta pikku-veli hän oli vain kuitenkin, ja itse hän niin mielellään
sieti tuon nimen. Ei hän muuta tahtonut ollakaan.
Oli sitten kerran elokuu. Pikku-veljestä alkoi koti tuntua niin kumman
ahtaalta, hän ikävöi pois metsiinsä. Hän tuskin saattoi hengittää, ilma
tuntui niin tukahduttavan raskaalta, ja pää oli kuin lyyjyä. Metsiin,
metsiin hänen piti päästä, muutoin hän nääntyi.
Hän otti pyssyn olalleen ja läksi pitkälle retkelle.
Maantie kulki kotiportilta metsän reunaan, mutta juuri kun pikku-veljen
piti poiketa astumaan pitkin metsäpolkua, pyörähti vaunu esiin tien
mutkauksessa. Pikku-veli loi katseensa sinne päin, ja sitten hän ei enää
voinutkaan kääntää niitä pois. Vaunussa istui tyttö, vai liekö ollut
haltiatar, jolla oli suuret siniset silmät ja kädessä kimppu _Veronica_
kukkia. Hän katsoi pikku-veljeen ja hymyili, ja samassa tuokiossa hän
oli jo kadonnut näkyvistä.
Pikku-veli seisoi kuin lumottu ja katseli katoavaa vaunua. Ei hän
tiennyt, oliko tuo kaikki ollut unta, vai oliko hän todellakin äsken
nähnyt tytön, joka oli niin lumoavan kaunis, ja jolla oli suuret siniset
silmät, yhtä siniset kuin _Veronica_ kukat hänen kädessään.
Verkalleen läksi pikku-veli astumaan metsään, suuntasi kulkunsa
pohjoiseen päin siintäviä saloja kohti, missä oli outoja seutuja,
kontion kotipaikkoja. Hän kulki ja kulki mietteissään, eikä lopulta enää
tiennyt, missä hän olikaan. Oli kuin outo voima olisi häntä johtanut
aina vain tuonne tiheimpään kuusikkoon, josta ei mitään tietä vienyt
ulos. Elokuun kuutamo alkoi välkkyä, ja yö kävi kolkoksi. No, mitäpä
siitä! Eihän tämä ollut ensi kerta, kun pikku-veli sai kuusen alle
yöpyä. Sen musta varjohan ikäänkuin pyysi häntä syliinsä.
Pikku-veli laskeutui ikivanhan kuusen suojaan ja katseli, kuinka kuun
säteet värähdellen väikkyivät sen oksien lomitse, luoden kummia kuvia
sammaleiselle maalle. Ei arvannut pikku-veli, että tämä oli Tapion
uhrikuusi, jonka siimeksessä salon sinipiiat öisin karkeloivat.
Hän nojasi kuusen runkoon ja koetti sulkea silmänsä. Mutta outo tunnelma
oli saanut hänet valtaansa, eikä tullut uni hänen silmiinsä. Tuulen
hyminä kävi läpi salomaan, ja kun kuusen oksat alkoivat hiljaa
liikahdella, hiipivät salon sinipiiat kuusen alle. Eivät säikähtäneet
pikku-veljeä, hymyilivät hänelle vain ja kiersivät valkoiset
käsivartensa hänen kaulaansa. Sinipiioista suloisin, jolla oli suuret,
kysyvät sinisilmät, katseli kauvan pikku-veljen silmiin. Hän kantoi
vienoja _Veronica_ kukkia pikku-veljen peitteeksi, ja kukkaset levisivät
ylt'ympäri, niin että koko maa kuusen alla oli sinisenä _Veronica_
kukista. Pikku-veli vain katseli sinipiikasta eikä arvannut, kuinka
vaarallista on katsella sinipiikasten silmiin. Ikipäiviksi ne
katseillaan kietovat ihmislapsen.
Aurinko oli jo korkealla taivaalla, kun pikku-veli heräsi. Hänen
jäseniään poltti ja päätä kivisti. Melkein tiedotonna hän kulki
eteenpäin, ei tiennyt minne, ei kysynyt kunne. Poissa olivat salon
sinipiikaset, mutta niitä pikku-veli yhä vielä etsi, ei välittänyt enää
metsäriistasta, ei kysynyt kontion kotia. Hän kulki ja kulki eikä
huomannut mitään, ennenkuin hän seisoi melkein kotiportilla. Hän katsoi
oudoksuen taloa, ei tuntenut enää kotiaan. Vasta kun äiti astui
portaille ja huusi pikku-veljeä nimeltä, hän tiesi olevansa kotona.
Äiti saattoi pikku-veljen sisään ja pani vuoteelle lepäämään, sillä
sairas oli nyt pikku-veli. Paljon hän houraili kuumeessaan ja pyyteli
tuskallisesti sinipiikasta luokseen. Joskus hän sitten makasi hiljaa ja
hymyili, eikä äiti aavistanut että sinipiikanen silloin oli kuullut
pikku-veljen pyynnön ja tullut häntä tuudittamaan lepoon.
Kun pikku-veli vihdoin parani, oli hänen silmiinsä jäänyt outo ilme.
Joskus aivan aavistamatta ne saattoivat tummeta, ja silloin ne iskivät
tulta ja salamoita. Niissä oli semmoisina hetkinä jotain melkein
peloittavata. Eikö se enää ollutkaan reipas, hyväluontoinen pikku-veli?
Kuuma pohjalaisverikö se kiehui pikku-veljenkin suonissa, vai mikä se
pani nuo kirkkaat silmät noin tummenemaan ja salamoimaan? -- Ei arvannut
kukaan, että metsän sinipiikanen ei päästänyt pikku-veljeä
lumouksestaan.
Tuli sitten kevät, ja pikku-veljestä piti tehtämän ylioppilas. Hän oli
silloin jo lähemmä 20-vuotias, sillä kovin hitaasti olivat käyneet
pikku-veljen luvut. Silloin sattui pieneen kaupunkiin, jossa
pikku-veljen koulu oli, tulemaan tyttö, jolla oli suuret, kysyvät
sinisilmät. Jo ensi kerran, kun pikkuveli tytön näki, hän säpsähti kuin
sähkön iskemänä. Missä hän oli ennen nähnyt nuo samat silmät, niin
syvät, niin salaperäiset ja siniset? Oliko se sama tyttö, joka silloin
kerran oli vaunussa ajanut hänen ohitseen, vai oliko se metsän
sinipiikanen, joka oli ihmiseksi muuttautunut voidakseen lempiä
pikku-veljeä?
Mutta ei osaa salon sinipiikanen lempiä, eikä osannut sinisilmäinen
tyttökään. Hän katsoi kummeksuen ja kylmästi pikku-veljeen, kun
pikku-veljen ruskeat silmät hehkuen ja salamoiden kertoivat lemmestä. Ja
kun pikku-veli vihdoin ei jaksanut vaieta, vaan kertoi tytölle tuskansa
ja toiveensa, purki koko sydämensä ja pyysi häntä omakseen, silloin
sinisilmäinen tyttö toden teolla loukkaantui. Hän ei ikimaailmassa
aikonut ruveta odottelemaan, kunnes pikku-veljestä koituisi mies. Sehän
olisikin ollut perin järjetöntä, ja sinisilmäinen tyttö oli hyvin
järkevä ja ymmärtäväinen. Hän meni kihloihin vanhan, rikkaan lehtorin
kanssa, joka oli pikku-veljen opettaja.
Pikku-veljen mieli kuohui ja hyrskyi. Siinä oli harmia, siinä oli surua,
ensi lemmen surua, ja ennen kaikkea siinä oli katkeruutta ja inhoa. Se
oli ilettävä juttu tuo, kun pikku-veljen sinisilmäinen impi rupesi
vanhan miehen omaksi. Pikku-veli liittyi iloisiin tovereihin, joitten
seurassa surun piti haihtua. Usein hän palasi kotiin vasta aamuyöstä
tilassa semmoisessa, että hän jälestäpäin punastui häpeästä tuota
muistellessaan.
Ja sitten tietysti koko kaupunki joutui kuohuksiin pikku-veljen
hurjistelujen tähden. Ei ollut niitä kahvikutsuja, joissa tuo asia ei
olisi ollut puheenaineena, ja sinisilmäinen tyttö itki siniset silmänsä
punaisiksi, kun pahat ihmiset hänenkin nimeään sekoittivat noihin
juttuihin. Hänhän oli viaton, aivan viaton.
Ja pikku-veli käyttäytyi niin sanomattoman poikamaisesti. Ei ollut
kumma, että kaupungissa nousi vallan hirveä myrsky. Ylimääräinen
professori syöksyi suin päin Helsingistä pikku kaupunkiin ja sai
vihdoinkin auktoriteetillaan myrskyn hiukan tyyntymään ja pikku-veljen
onnellisesti ylioppilaaksi.
Sitten lyöttivät molemmat professorit päänsä yhteen ja tuumivat
huolissaan, mitä ihmettä pikku-veljelle olisi tehtävä. Vakinainen
professori, joka oli lakimies, arveli että lakitiede kumminkin oli ainoa
tässä maailmassa, joka oli omiaan kehittämään ihmisen parhaat puolet,
mutta ylimääräinen professori, joka oli kielimies, sanoi että kokemus
selvään on osoittanut, että kielitieteet enemmän kuin mitkään muut
laajensivat näköpiiriä ja teroittivat ajatuskykyä.
Pikku-veli puolestaan myöntyi molempiin. Hän taipui omituisen nöyrästi
kaikkiin suurten veljien tuumiin. Tuntui melkein siltä kuin hän ei olisi
tajunnut, mistä oli kysymyskään. Ja mitäpä hän nyt oikeastaan olisi
ymmärtänytkään sellaisia syviä asioita. Hänhän oli vain pikku-veli.
Asia päättyi vihdoin siten, että vanhempi professori, joka oli
vakinainen, sai tahtonsa täytetyksi, ja pikku-veli pantiin lukemaan
lakitiedettä. Hän asettui yhdessä ylimääräisen professorin kanssa
vakinaisen luo asumaan, sillä tämä oli naimisissa, mutta ylimääräinen
professori oli poikamies. Erittäin säännöllisesti kävi sitten pikku-veli
luennoilla, ja huoneessaan hänellä oli paksuja lakikirjoja pöytä täynnä.
Hänessä itsessään vain ei ruvennut näkymään merkkejä lakitieteen
vaikutuksista.
Ylimääräisen professorin kävi niin sääli pikku-veljeä, jolla näkyi
olevan niin vaikea päästä eteenpäin maailmassa. Ja sydämensä syvyydessä
hän oli vakuutettu siitä, että jos hän olisi saanut tahtonsa täytetyksi
ja pikkuveli olisi antautunut kielitieteen alalle, olisivat asiat
toisin. Hän tunsi selvään että hän ja pikku-veli kärsivät yhteistä
marttyyriutta tuossa asiassa, ja se enensi hänen myötätuntoisuuttaan.
Tuon tuostakin hän meni pikku-veljen huoneeseen, taputti poikaa
olkapäälle ja puheli hänelle ystävällisiä sanoja.
"Sano, pikku-veli, suoraan, kiusaako lakitiede sinua. Mitähän jos
heittäisit lakikirjat nurkkaan ja rupeisit kielimieheksi. Minusta tuntuu
kuin sinulla olisi selvä taipumus fonetiikkaan". Niin puheli
ylimääräinen professori pikku-veljelle.
"Ei, ei", vastasi pikku-veli, "en luule että minusta on kielimieheksi.
Pelkään ettei minusta ole mihinkään".
Pikku-veljen silmissä oli kovin surumielinen ilme. Hän ei kehdannut
tunnustaa, kuinka kipeästi hän kaipasi metsiään, joissa sinipiiat
karkeloivat.
Mutta ylimääräisen professorin ystävyys liikutti pikku-veljeä niin
sanomattomasti. Hänessä piili niin suuri määrä hellyyttä, jonka piti
päästä puhkeamaan, ja muuta esinettä hellyydelleen hän ei nyt löytänyt
kuin toisen suuren veljensä.
Veljesten elämä kehittyi nyt seuraavana parina vuotena siihen suuntaan,
että pikkuveli lueskeli kuten ennenkin lakitiedettä, piirteli kuvia
muistiinpanovihkoihinsa ja tuumaili, millä hän voisi hiukan ilahduttaa
ylimääräistä professoria, sillä luvuillaan hän ei, herra paratkoon,
kenellekään iloa tuottanut. Ylimääräisen professorin huoneessa alkoi
tapahtua kaikenlaisia muutoksia aivan huomaamatta. Huonekalut muuttivat
paikkaa, niin että ne muodostivat taiteellisia, aistikkaita ryhmiä, ja
jos pikku-veljen huoneeseen tuotiin joku mukava tuoli, kaunis matto tai
pehmeä patja, muutti se hyvin nopeasti ylimääräisen professorin
huoneeseen. Se oli vallan liikuttavaa tuo pikku-veljen huolenpito
suuresta veljestä.
Mutta pikku-veli itse ei näkynyt saavan takaisin entistä reippauttaan.
Ei ollut hänestä Helsingissä eläjäksi.
Tuli sitten taas kevät, ja tuntui siltä kuin pikku-velikin olisi hiukan
alkanut elpyä eloon. Eräänä päivänä hän oli lähtenyt kotoa aikaisin
aamulla, kierrellyt Alppilan seudut, ja minne lie sitten mennytkään,
sillä häntä ei kuulunut kotiin aamiaiselle eikä vielä päivällisellekään.
Iltapäivällä, kun jo alkoi hämärtää, tuli vakinaisen professorin rouva
pikku-veljen vastaan portaissa ja ihmetteli, kuinka pikku-veljen silmät
säkenöivät ja salamoivat. Hän kantoi suurta vakkaa, joka näytti kovin
raskaalta, ja meni nopeasti huoneeseensa.
Professorin rouva meni kaupungille ihmetellen, että mitähän kummia se
pikkuveli nyt puuhaili. Vielä suuremmaksi kasvoi hänen hämmästyksensä,
kun hän kotiin tullessaan kuuli palvelijalta, että "nuori herra" ei
päästä ketään huoneeseensa eikä luvannut tulla iltasta syömään.
Pikku-veli istui lukon takana huoneessaan ja pyysi saada olla rauhassa,
kun veljekset pyrkivät sisään.
"Antaa pojan olla rauhassa", puheli ylimääräinen professori, ja hänen
äänensä ilmaisi jotakuinkin hänen sydämensä ajatukset, jotka sillä
hetkellä kuuluivat näin: "Siinä nyt näette, millaiseen epätoivoon poika
parka on joutunut, kun häntä pidetään sopimattomalla alalla".
Ja pikku-veli sai olla rauhassa koko illan ja koko yön, eikä tullut unta
hänen silmiinsä sinä yönä. Mutta epätoivoiselta hän ei tosiaankaan
näyttänyt. Päinvastoin näytti siltä kuin hänen olentonsa olisi uhkunut
voimaa ja nuoruutta yhä enemmän ja enemmän hetki hetkeltä. Poissa oli
epävarma, uneksiva ilme ja alakuloinen katse. Silmät loistivat ja posket
punottivat ja pää oli pystyssä. Nyt hänen vihdoinkin piti päästä
selvyyteen kaikesta, koko elämästään. Hänen täytyi päästä tuosta
raskaasta, toivottomasta tunteesta, joka teki olon aivan
sietämättömäksi. Hänen mieleensä oli kertynyt semmoinen ääretön paljous
tunteita ja kuvia, että sydän oli vallan pakahtua niiden painosta. Hänen
täytyi saada teossa tuoda ilmi, mitä mielessä paloi, muutoin ei hän
jaksanut elää. Nyt täytyi vihdoinkin särkyä sinipiikojen lumous, nyt hän
oli heidän herransa! Nyt hänen piti näyttää, mihin hän kelpasi! Jääköön
jo vihdoinkin lakitiede ja kaiken maailman tieteet kunnollisempien
työntekijäin osalle. Pikku-veli tiesi nyt, mitä hän tahtoi.
Suuri vakka keskellä lattiata oli täynnä harmaata savea, ja sitä
pikku-veli nyt muovaeli ja puserteli, niinkuin ennen muinoin savipalloja
salomaan lammen rannalla. Pehmeä savi totteli notkeana pikku-veljen
tahtoa, ja muodottomasta möhkäleestä syntyi vähitellen luonnos, tosin
karkea ja epätäydellinen, mutta täynnä ilmettä ja uhkuvaa nuoruutta. Se
oli metsän sinipiikanen, joka houkutellen ojensi käsivartensa,
kietoakseen niillä ihmislapsen.
Pikku-veli teki työtään väsymättä, uupumatta, huomaamatta ajan lentoa.
Ja jota enemmän hän teki, sitä tyynemmäksi ja rauhallisemmaksi hän kävi.
Nyt hän oli varma tehtävästään, tunsi elävänsä omassa maailmassaan.
"Laskeppas sisään, pikku-veli!" kuului ylimääräisen professorin ääni
aamulla oven takana.
Pikku-veli avasi oven, ja suuri veli jäi hämmästyneenä seisomaan
kynnykselle. Hän oli kyllä ollut koko lailla levoton, kun pikkuveli noin
merkillisellä tavalla sulkeutui huoneeseensa, mutta näin kauheata hän ei
ollut aavistanut. Oliko poika parka täydellisesti menettänyt järkensä?
Huoneessa oli mitä hirvein sekasorto, huonekalut työnnetyt hujan hajan
seinille, lattia täynnä savea ja pikku-veli itse kaiken hämmennyksen
keskellä, kädet ja vaatteet tahraantuneina savesta, kasvot kalpeina
valvonnasta ja silmät hehkuen kuin kuumeessa.
"Mitä -- mitä tämä merkitsee?" sai suuri-veli vaivoin sanotuksi.
"Tuota!" vastasi pikku-veli itsetietoisesti ja osoitti luonnosta
pöydällä.
Professori katsoi siihen ääneti, mutta tuntui kuin hän ei olisi siitä
paljoa viisastunut. Hän astui lähemmäksi luonnosta ja katsoi vuoroin
siihen, vuoroin pikku-veljeen. Vihdoin alkoi hänelle selvitä, että
pikku-veli ei mitenkään ollut järjeltään pilalla, ja luonnoksen
omituinen kauneus vaikutti vastustamattomasti professoriin.
"Pikku-veli", virkkoi hän vihdoin vakavana ja miettivänä, "kenties olet
tehnyt miehen työn".
Pikku-veli oli riemua täynnä. Tuo oli jo aivan tarpeeksi tunnustusta
hänelle. Tiesihän hän että rakkain veli ymmärtää häntä!
Ulos, ulos hänen nyt piti päästä luontoon. Tämä kaupungin ilma oli
vallan tukahduttaa hänet.
Hän siisti itsensä nopeasti ja läksi ulos. Parin tunnin verran hän
kierteli Eläintarhan ja Alppilan seutuja, mutta vihdoin alkoi väsymys
tuntua vallan näännyttävältä, ja hänen piti lähteä astumaan kotiin päin.
Kun hän oli astumaisillaan huoneeseensa, kuuli hän sieltä oudon äänen,
joka sanoi:
"Sehän olisi rikos, ellei tuollaista lahjaa kehitettäisi!"
Pikku-veli avasi hiukan epäröiden oven, ja siinä seisoivat molemmat
professorit ja vieras herra, jonka hän tunsi eteväksi kuvanveistäjäksi,
hänen sinipiikansa ympärillä. Vakinainen professori näytti olevan kuin
ilmeinen kysymysmerkki, mutta ylimääräinen professori hymyili
tyytyväisenä ja tarttui pikku-veljen käteen sanoen:
"Tässähän se vihdoin tulee itse mestarikin, jota olemme odotelleet.
Tuleppa niin esittelen sinut".
Pikku-veljellä ei ollut aikaa aristella, kun professori esitteli hänet
kuvanveistäjälle, joka tarttui hänen käteensä kysyen:
"Ettekö tästälähin suostuisi rupeamaan minun työtoverikseni ja jättämään
lakitieteenne?"
Lakitieteen professori puuttui nyt puheeseen, huoahtaen puoleksi
leikillisesti:
"Minun ei onnistunut tehdä pikku-veljestä suurta omalla alallani, se on
valitettavasti perin totta, mutta ehkä se onnistuu teille paremmin".
Kuvanveistäjä puristi pikku-veljen kättä vastatessaan vakavasti:
"Elleivät kaikki merkit petä, tulee pikku-veljestä kerran suuri-veli".