Pappilassa se alkoi se juttu, jolle koko kirkonkylä nauroi.
Asian laita oli nimittäin se, että rovastilla oli apulainen, kömpelö,
talonpoikainen, valkotukkainen pastori Rantala, joka oli niin omituisen
nälkäisen ja kuihtuneen näköinen, että Ailin, rovastin ainoan tyttären,
oli käynyt häntä kovin sääli ensin. Mutta sitten rupesivat kaikki
pitäjän herrasväet huhuamaan, että Aili oli kihloissa pastorin kanssa.
Herranen aika, kuinka se harmitti Ailia, ja hän päätti näyttää kaikille,
että kyllä hän ei ole kihloissa pastorin kanssa eikä ikinä tule. Ja hän
näytti.
Mutta ei se ollut se se naurettava juttu.
Se alkoi vasta sen jälestä kun Agnes tuli pappilaan. Agnes oli
17-vuotias ja kaunis kuin päivä. Hän oli äskettäin ensimäisen kerran
esiintynyt laulajattarena ja hurmannut pääkaupungin yleisön. Nyt hän oli
tullut rauhaisaan maapappilaan levähtämään muutamiksi viikoiksi,
ennenkuin hän läksi Pariisiin lauluopintojaan jatkamaan. Vanha rovasti
oli näet hänen enonsa, ja paitsi sitä oli Aili hänen entinen
koulutoverinsa ja "paras ystävänsä".
Agnesin kävi myöskin ensin sääli pastoria, ja hän koetti olla hyvin
ystävällinen pastori raukalle, joka aina oli yksin. Mutta kun Aili aina
nauroi ja tirskui hänelle, rupesi Agnesiakin naurattamaan. Pastori
saattoikin olla niin sanomattoman koomillinen. Näkyi niin perin selvään,
että hän ei ollut tottunut liikkumaan salongeissa, ja että hän
ylimalkaan piti koko maailmaa suurena talonpoikaispirttinä, jossa ei
kukaan katsonut karsaasti, vaikka hän liikkui ja käyttäytyi omalla
alkuperäisellä tavallaan. Agnes ja Aili kulkivat aamusta iltaan
vavistuksessa, että pastori jonakin päivänä sylkisi uudelle
salinmatolle, tai tekisi jotain muuta yhtä hirveätä.
Mutta sitä pastori ei tehnyt, sillä yht'äkkiä tapahtui hänessä
kääntymys. En nyt tarkoita kääntymystä maallisista asioista
hengellisiin, vaan päinvastoin. Pastori oli tähän asti ollut harras
pappi ja toimittanut virkansa nuhteettomasti välittämättä tämän maailman
turhuudesta. Mutta nyt kaikki tuo vanha elämä ikäänkuin katosi, ja
hänelle avautui uusi, tuntematon, omituinen maailma, joka saattoi hänet
vallan ymmälle.
Pastori näet rakastui.
Siitähän ei olisi muuta kuin hyvää sanottavaa, jos hän olisi rakastunut
esimerkiksi rusthollari Penttilän pitkään Miinaan, joka jo kauvan oli
luonut lempeitä silmäyksiä pikku pastoriin. Mutta niin ei valitettavasti
ollut asian laita.
Sehän se oli sen naurettavan jutun alku, että pastori rakastui Agnesiin.
Agnes huomasi sen, ja Aili huomasi sen, ja kaikki pitäjän herrasväet
huomasivat sen. Ja Agnes ja Aili nauroivat sille niin, että kyyneleet
vierivät pitkin poskia, niinkuin ainoastaan 17-vuotiaat osaavat nauraa.
Pastorilla itselläänkin oli jonkunmoinen hämärä aavistus siitä, kuinka
sanomattoman naurettavaa se mahtoi olla, että hän, mökin poika, jonka
armeliaat rouvat olivat arpajaisten ja soitannollisten iltamain avulla
papiksi asti kasvattaneet, ja joka ei ylioppilasajallaan ollenkaan
päässyt tutustumaan Helsingin yleisöön, rakastui tuohon pääkaupungin
hienoston hemmoteltuun kukkaan, joka kerran oli tuleva voittamaan koko
maailman taiteellaan. Eikä se edes ollut tuollaista platonillista
rakkautta, joka tyytyi ihailemaan etäältä vain. Ei, se oli -- niin, ei
pastori ollenkaan voinut selittää, mitä se oli, sillä hän ei ollut
eläissään lukenut ainoatakaan uudenaikaista psykologillista romaania,
eikä siis tiennyt mitään rakkauden luonteesta ja ilmestysmuodoista.
Kyllähän hänkin tietysti oli ajatellut, että hän kerran tulevaisuudessa,
päästyään pitäjänapulaiseksi tai kappalaiseksi, hankkisi oman kodin ja
menisi kristilliseen avioliittoon Penttilän Miinan tai jonkun toisen
hyvän tytön kanssa, mutta tämä hänen tunteensa Agnesiin oli jotain
muuta, jotain uutta, selittämätöntä, jolla ei ollut mitään tekemistä
ulkonaisten muotojen ja yleensä maailman tapojen kanssa.
Tähän saakka pastorin sisäinen olento oli ollut yhtä surkastunut kuin
ulkonainenkin, mutta nyt tuntui kuin elämän kevät yht'äkkiä olisi
hänellekin alkanut. Se oli niin huumaava se tunne. Siinä oli tuskaa, oli
riemua, ääretöntä riemua. Hän eli, eli, eli ja oli nuori. Hän näki
päivän paistavan, tunsi kukkain tuoksun, kuuli tuhansia säveliä
luonnossa. -- Tuo tunne otti hänet kokonaan valtaansa, vei koko hänen
olentonsa.
-- -- -- -- -- --
Pastori oli kyllä, herra paratkoon, ollut kömpelö ja tottumaton
käyttäytymään ennenkin, mutta nyt häneltä meni viimeinenkin itsensä
hallitsemisen hiukkanen.
Mutta olikos se kummaa? Mistä hän saattoi aavistaa että maailmassa
löytyi tuommoinen Agnes, tuommoinen keväinen keijukainen, nurmen heinä
hieno ja hento -- tuommoinen laululintunen, joka joskus viserteli kuin
leivo päiväpaisteessa, ja joskus taas yksin lauleli sellaisia omituisia,
tuttuja, surunvoittoisia säveliä, jotka palauttivat pastorin mieleen
kauvan unohdettuja aikoja. Noita samoja säveliähän ennen muinoin,
äärettömän kauvan aikaa sitten, äiti poloinen oli hyräillyt pikku
pojalleen salomaan mökissä.
-- -- -- -- -- --
Ja pastori rakasti Agnesia. Eikä ainoastaan rakastanut, vaan toivoi
omakseen koko sielullaan, kaikilla ennen tukahdetuilla tunteillaan,
jotka elämän ajalla olivat häneen kertyneet ja nyt vasta puhkesivat
esiin, täyttäen koko hänen olentonsa.
-- -- -- -- -- --
Tietysti pastori ei voinut keltään peittää sydämensä tilaa, ja se oli
loppumattomana ilon lähteenä pitäjän nuorisolle sinä kesänä. Eihän sitä
tarvinnut muuta kuin mainita Agnesin nimi, niin pastori lensi
tulipunaiseksi, ja paitsi sitä hän niin epäluuloa herättävällä tavalla
alkoi käyttää parasta pukuaan arkipäivinä sekä hankki itselleen vaalean
ruskeat kesäkengät ja punaisen kaulahuivin, koska Agnes kerran oli
tullut maininneeksi rakastavansa lämmintä punaista väriä.
Pastori ei koskaan ennen ollut ottanut osaa pitäjän nuorison
huvituksiin, mutta nyt hän oli ensimäinen ja viimeinen kaikilla
kalastusretkillä, lawn-tennis kentällä, kävelymatkoilla y. m. Ja koko
ajan hänen katseensa lakkaamatta seurasivat Agnesia, niin että tyttö
parka olisi vallan hermostunut, ellei se olisi ollut samalla niin
sanomattoman naurettavaa.
Olisi synti sanoa, että pitäjän nuoriso osoitti mitään ylenmääräistä
hienotuntoisuutta viittaillessaan pastorin sydämen tilaan. Mutta
pastoria nuo suorat ja epäsuorat viittaukset eivät ollenkaan kiusanneet.
Päinvastoin. Siinä oli jotain suloista, että ihmiset yhdistivät hänen ja
Agnesin nimen. Se ikäänkuin antoi hänelle toivon aihetta. -- -- -- Ehkei
se ollut niin aivan mahdotonta. Olihan suurempiakin ihmeitä tapahtunut.
Agnes oli tosin niin hento ja hieno, ja kaikki häntä ihailivat. Hänestä
toivottiin niin paljon. -- -- Mutta olihan pastorikin nuori ja
työkykyinen ja -- niin, työtä hän tekisi tästälähin kuin karhu. -- Eihän
se piispanistuinkaan mikään maailman mahdottomuus ollut -- --
Pitäjän leijona, kunnanlääkäri Björkman, oli varsinkin ottanut
erityistehtäväkseen pitäjän neitosten ja etupäässä Agnesin huvittamisen
pastorin kustannuksella. Kuinka verrattomasti hän osasi yllyttää
pastoria näyttämään rakkauttaan mitä hullunkurisimmalla tavalla! Pastori
piti kaunista tohtoria suurena auktoriteettina kaikissa ulkonaista
esiintymistä koskevissa asioissa, ja se oli varmaan kokonaan tohtorin
ansioksi luettava, että pastori yht'äkkiä rupesi esiintymään mitä
merkillisimmissä kaulakoristuksissa, joissa punainen väri aina loisti
ylinnä. Eräänä päivänä sanoi tohtori Agnesille:
"Kyllä te, neiti Agnes, olette hyvin sydämetön, kun ette koskaan ole
edes huomaavinanne pastorin komeutta, vaikka hän kohta on uhrannut koko
vuosipalkkansa punaisiin kravatteihin."
Agnes nauroi niin että valkoiset hampaat kiiluivat, ja kun pastori
samassa astui sisään, kääntyi 17-vuotias keijukainen heti häneen
huudahtaen:
"Voi kuinka pastorin uusi punainen kaulahuivi on ihana!"
Pastori punastui kaulahuiviaan punaisemmaksi, ja tunsi sydänparassaan
melkein tukahduttavaa riemua siitä, että Agnes häntä huomasi ja
puhutteli, mutta samalla pistävää tuskaa, kun salainen vaisto kuiskasi
hänelle, että ei hänen paikkansa ollut tässä ympäristössä. Mutta
punaista kaulahuiviaan hän tuskin sunnuntaisinkaan enää malttoi vaihtaa
mustaan, sillä olihan Agnes sanonut sitä kauniiksi, ja Agnes ei voinut
sanoa muuta kuin hän todella ajatteli.
Ja yhtenä iltana Agnes lauloi niin lumoavan kauniisti: "Minun kultani
kaunis on, sen suu kuin aurankukka". Kun hän tuli viimeisiin säkeisiin:
"Siniset silmät sillä on ja keltainen sen tukka", suli hänen äänensä
melkein kuiskaukseksi, johon hän tuntui panevan koko sielunsa hellyyden.
Pastori värisi niin, että hänen täytyi nojata ovenpieleen. Hänellä,
juuri hänellä, oli keltainen tukka ja siniset silmät. Tohtorin tukka oli
sysimusta ja silmät ruskeat se oli siis vallan täydellisesti aiheetonta
tuo katkera mustasukkaisuus, jota pastori joskus oli tuntenut iloista
tohtoria kohtaan. Voi, kuinka hän nyt sitä katui. -- -- Agnes, Agnes
lauloi hänelle -- --
Oudot onnen kyyneleet nousivat väkisinkin pastorin silmiin, ja hän
pyyhkäsi tuon tuostakin salaisesti kädellään silmäsopukoitaan, eikä
herännyt unelmistaan, ennenkuin Aili salin nurkassa tirskahti nauraa
hihittämään ja kysyi, tahtoiko pastori lainata nenäliinaa.
Pastori tunsi syntistä halua sanoa sopimattomia sanoja Ailille, mutta
hän hillitsi mielensä ja meni nopeasti omaan huoneeseensa. Tuskalla se
aina loppui hänen lyhyt onnensa.
Sillä lailla se kesä kului alituisten toiveiden ja alituisten
pettymysten lomitse, ja sitten eräänä päivänä ilmoitettiin, että
ylihuomenna Agnes lähtee Helsinkiin pitkittääkseen sieltä matkaansa
Parisiin. Pastorin takertuivat sanat kurkkuun, ja hän meni yksin
kamariinsa. Tiesihän hän, että Agnesin kerran piti lähteä, mutta
kumminkin se tuntui niin äärettömän vaikealta. Oli kuin kaikki olisi
yht'äkkiä pimentynyt. Herra Jumala auttakoon -- -- Mitä tästä tuleekaan!
Hän oli viimeisten viikkojen ajalla unohtanut Jumalan -- laatinut
epäjumalan itselleen. Tämäkö nyt oli rangaistus -- -- --
Joku koputti ovelle. Se oli tohtori Björkman.
"Kuuleppas Rantala, kyllä sinunkin pitää hommata kukkia ylihuomiseksi
Agnesille. Minä tilaan kukkavihon Linnanmäen puutarhurilta, ja voisinhan
samalla tilata sinullekin."
"Mitäpä hän minun kukkavihoistani..."
"No, no, kas vaan miestä, kun on olevinaan. Sinunhan kukistasi, jos
kenen, hän..."
"No, sama kai se minulle on. Jos luulet sen hänelle huvia tuottavan,
niin voit tilata minulle samalla kun itsellesikin. Mutta hyvä sen olla
pitää, jos kerran antaa".
Ja sitten meni tohtori kertomaan Agnes'ille, että pastori aikoo
jäähyväisiksi ja viimeiseksi muistoksi antaa hänelle kukkavihon.
Edeltäkäsin heitä jo nauratti, vaikka pikku keijukainen kyllä yht'äkkiä
koetti näyttää totiselta ja sanoi:
"Hyi teitä, tohtori, kuinka te olette paha."
Tohtori tilasi itselleen vihkon pelkkiä orvokkeja, sillä niistä Agnes
piti enin, mutta pastorin vihkoon hän oli määrännyt pantavaksi joka
lajia, mitä puutarhassa löytyi. "Jota kirjavampi ja suurempi, sitä
parempi. Hintaa ei katsota", niin hän oli sanonut. Se tuli varmaan
tekemään mainion efektin -- pastori punaisimmassa kaulahuivissaan,
punaisena mielenliikutuksesta ja kädessään Linnanmäen puutarhurin
kirjava nerontuote!
Lähtöpäivä koitti. Agnes oli hiukan hermostunut, sillä tohtori oli ollut
niin kalpea ja katsonut häntä niin syvään silmiin ojentaessaan hänelle
tuoksuvan orvokkivihon -- --. Laivasillalla pappilan rannassa oli
pitäjän nuorisoa koolla. Aili ei koettanutkaan kyyneleitään salata
suudellessaan Agnesia kymmeniä kertoja, ja omituisen kaihoava mieliala
vallitsi kaikissa nyt, kun Agnes heidät oli jättävä. Laiva oli jo
viheltänyt kolme kertaa, ja Agnes kävi yhä levottomammaksi. Voi, jos
saisi itkeä -- mutta ei, ei nyt. Tohtori ja nuo muut tuolla rannalla --
-- --
Silloin viimeisessä hetkessä, kun laivan köysiä jo irroiteltiin, näkyi
pastori kukkavihkoineen kiiruhtavan sillalle. Agnes ei huomannut häntä,
ennenkuin vasta siinä silmänräpäyksessä, kun pastori ojensi hänelle
kukkavihkonsa. Tuon kirjavan, hirvittävän suuren jättiläisvihon!
Ei, ei, se oli liikaa -- se tuli niin äkkiarvaamatta. Agnes ei voinut,
ei jaksanut enää hillitä itseään. Hermojen jännitys laukesi, ja hän
puhkesi äänekkääseen, hillitsemättömään nauruun. Kukkavihko putosi hänen
kädestään, ja hän nauroi niin, että kyyneleet vierivät pitkin poskia. Se
oli niin vastustamatonta tuo hermostunut, hillitön nauru. Siihen
_täytyi_ yhtyä.
Mutta pastori melkein juoksi kotiin.
Laiva eteni rannasta, ja Agnes huusi naurusta ja itkusta värisevällä
äänellä:
"Aili rakas, pyydä pastorilta anteeksi. En minä tahtonut häntä loukata.
Hyvästi, hyvästi, tuhannet kiitokset!"
Mikä lienee ollut siihen syynä, mutta Aili ei voinut pyytää pastorilta
anteeksi.
Pastori juoksi kamariinsa ja lukitsi oven. Hän oli polvillaan sohvan
vieressä ja painoi päätään sohvaan. -- Kuinka hän jaksaisi elää enää ja
kantaa tuota häpeätä, tuota ääretöntä häpeätä -- -- Hän ymmärsi kaikki
niin selvään nyt. -- Koko kesän hän oli ollut kaikkien narrina, kaikkien
pilkkana ja käyttäytynyt kuin hullu. -- -- Itse hän oli syynä kaikkeen.
Kuinka hän inhosi itseään. Jumalan hän oli unohtanut -- -- rangaistus
oli oikea, mutta voi, niin katkera -- Agnes, Agnes, jota hän vieläkin
rakasti, jonka edestä hän oli valmis uhraamaan kaikki -- -- -- Oliko hän
niin äärettömän suuri syntinen, että Jumalan täytyi häntä noin
katkerasti rangaista -- -- -- --