Eräs tuttu lääkäri tunnusti minulle, että tunnelmakirjallisuus on tehnyt
arvaamattoman paljon hyötyä kärsivälle ihmiskunnalle. Erittäinkin on sen
siunaustatuottavat ominaisuudet olleet avuksi sellaisille sairaille,
joita vaivaa onnettomuus. Hän sanoi aina määräävänsä niin ja niin monta
sivua tunnelmia unettomille potilailleen ja vakuutti että kymmentä sivua
enempää hysteerisimmätkään eivät kestä vaipumatta virkistävään uneen.
Morfiinilla, opiumilla, y. m. nukutusaineilla on se perin turmiollinen
puoli, että annoksia yhä pitää lisätä, kun potilas pääsee niihin
tottumaan, muutoin ne eivät vaikuta, mutta tunnelmilla on aivan
päinvastainen ominaisuus. Sairas, joka alussa verrattain hyvin kestää
kymmenen sivua, ei kuukauden perästä enää mitenkään siedä enempää kuin
puoli sivua, ennenkuin hän on sikeässä unessa.
Minä innostuin tuota kuullessani kovasti, sillä tuossahan avautui laaja
ala filantroopiselle toiminnalle, joka vielä voisi tuottaa mitä
hämmästyttävimpiä tuloksia. Päätin heti kirjoittaa Kalle serkulleni,
joka on tunnettu tunnelmakirjailija, ja kysyä hänen neuvojaan, miten
varmimmin ja perinpohjaisimmin voi valmistua tunnelmakirjailijaksi. Se
aika ei ehkä enää ole kaukana, jolloin perustetaan erityinen
tunnelma-akatemia, jossa jokainen asianharrastaja voi saada
perusteellisen valmistuksen, mutta tuota aikaa odotellessa lienee varsin
paikallaan, että julkaisen Kalle serkkuni vastauksen kokonaisuudessaan.
Ehkä se sisältää edes jonkun hyvän siemenen, joka kerran on tuottava
runsaan sadon. Tällainen oli hänen vastauksensa:
"Kun yliopistolukuni professorien ilkeyden tähden eivät onnistuneet,
päätin halveksia heitä ja ruveta kirjailijaksi. Mutta siihen tarvitsin
välttämättömästi tunnelmia. Tietysti myöskin oikokirjoitusta, mutta
sitähän minä kyllä osasin. Mutta tunnelmat, mistä minä ne ottaisin?
Tiesin että ilman niitä en pääse mihinkään, sillä ihmisen, ja varsinkin
kirjailijan, tulee aina perustaa työnsä ja elämänsä tunnelmiin, jos hän
tahtoo jotain saavuttaa. Todellinen elämä on sellainen inhoittavan ikävä
valtamaantie, jota kaikki kulkevat ja joka siis ei kelpaa mihinkään.
Minulla sattui olemaan hyvä ystävä, joka oli tunnelmakirjailija. Päätin
kysyä neuvoa häneltä. Tullessani hänen luokseen, sattuikin niin
onnellisesti, että hän juuri oli tunnelman vallassa, päättäen siitä,
että hän käveli pitkillä askeleilla huoneessaan, tuijotti kattoon ja
lausui korkealla äänellä vasta mustepullosta lähtenyttä sonettia. Sanoin
hänelle asiani ja hän neuvoi inspiratsioonilla näin: "Ah, ystäväni, mene
korpeen, synkkään korpeen. Istu yksinäiselle kivelle ja kuuntele
kotikuusen kuiskehia. Anna notkean vartalosi kuvastua siniaaltoihin, luo
silmäsi taivaan tähtiin ja anna tuskasi sulaa kaihon kyyneliin. Silloin
luonnon pyhät tunnelmat sinut vastustamatta saavuttavat!"
No niin, olihan se helppo antaa se neuvo, mutta entäs sen käytäntöön
pano! Sinä, joka olet helsinkiläinen niinkuin minä ja aiot
kirjailijaksi, sinä ymmärrät asemani. Mistä minä nyt otin sen synkän
korven ja yksinäisen kiven, puhumattakaan notkeasta vartalosta?
Esplanaadeissa ei ole ainoatakaan kunnollista kiveä, ja jos sinne
saisikin jonkun kannetuksi, niin on tuskin luultavata, että poliisi
antaisi kenenkään rauhassa sulattaa siinä tuskiaan kaihon kyyneliin.
Onneksi minulla oli toinenkin tunnelmakirjailijaystävä sitä synkkää,
syvää laatua. Arvelin että hän varmaan voi helpommin tunkea tilani
ytimeen, ja päätin kysyä häneltä neuvoa.
Hän otti ja pani otsansa syvään poimuun, että se oli kuin synkkä pilvi,
ja hänen silmänsä tuijottivat minuun, että kun ne leimahtivat, niin se
oli kuin pitkäisen tuli, ja hän puhui näin sanoen: "Haa -- ettäs olet
luokseni tullut minulta neuvoja kysymään, niin sinulle sanoa tahdon --
sinun pitää nousta itsessäsi niinkuin synkkä metsä, että sinä sen
varjojen alle vaipuisit. Ota uni päällesi ja näe unta -- pitkät hiukset
liekehtien liehuen takana -- ja kädet suonenvetoisesti väännettyinä! Haa
-- syvenny sydämesi tummanpunaiseen verisuoneen, ihminen, ja anna
sydämesi tulvan sanoissa kohista!"
Minä tunsin jo aivan tunnelmien esimakua. Päätin seurata hänen
neuvojaan, s. o. syventyä sydämeni tummanpunaiseen verisuoneen ja nousta
itsessäni kuin synkkä metsä.
Mutta nyt jouduin toiseen pulaan. En kuolemaksenikaan tiennyt, kuinka
tuo kaikki oli tapahtuva. Tukkani kyllä kasvatin pitkäksi, niin että se
liehui sangen hyvin tuulessa, ja käsiäni vääntelin niin
suonenvetoisesti, että vasen kerran innostuksen hetkenä meni sijoiltaan,
mutta siitä ei ollut pienintäkään apua. Ainoa seuraus oli
epämiellyttävän runsas lääkärin lasku, joka ei mitenkään ollut omiaan
herättämään minussa tunnelmia, ei ainakaan sellaisia, joita olisi
viitsinyt suuremmalle yleisölle kertoa.
Kaikki oli siis turhaa! Tunnelmat eivät ottaneet tullakseen, ja koko
kirjallinen urani näytti hämärältä.
Tahdoin vielä tehdä viimeisen ponnistukseni ja kysyin kolmannelta
ystävältä, joka aina oli näyttäytynyt varsin käytännölliseksi mieheksi,
eikö hän ymmärtäisi mitään neuvoa. Hän tuumaili kauvan aikaa, selaili
Brockhausia ja muita paksuja kirjoja ja pudisteli päätään. Vihdoin hän
nähtävästi löysi jotain ja virkkoi: "Auttaisikohan se keino, jota Ellen
Key suosittaa niille, jotka tahtovat uskoa istuvansa viheriäisessä
laaksossa, se nimittäin, että asettuu huppuun viheriäisen vaatteen alle.
Arvelen että jos tarpeeksi kauvan istuu siinä, voisi ehkä saada
syntymään viheriäisen laaksotunnelman."
Tuohan nyt kerrankin oli järkevää puhetta! Se ystäväni on aina niin
merkillisen käytännöllinen. Päätin heti koettaa sitä keinoa, ja riensin
melkein juosten kotiini.
Minulla ei ollut mitään vihreätä vaatetta kotona, mutta sama se! Jos
kerran vihreä vaate voi saada aikaan kesäisiä laaksotunnelmia, niin
totta vissiin lakanan silloin piti voida synnyttää valkoisia
talvitunnelmia. Sen sanoi selvä järki. Ja minulle tietysti oli
samantekevä, mikä tunnelma syntyi, kunhan se vain oli tunnelma.
Vedin kiihkeästi lakanan sängystäni ja aloin valmistautua
vastaanottamaan tunnelmaa. Asetin paperia ja kynän pöydälleni ja avasin
mustepullon. Minä tiesin tarkkaan, kuinka äärettömän tärkeä värien
sopusointu on tunnelmille, ja siitä syystä en tahtonut panna alttiiksi
talvitunnelmani onnistumista muutamien kurjien vaateriepujen tähden.
Vaikka huoneeni olikin hiukan kylmähkö (+ 10° C), riisuin siis päältäni
kaikki värilliset vaatteet ja istauduin sitten lumivalkeassa -- hm --
iltapuvussa -- tuolilleni.
Mutta sitten johtui mieleeni, että olisi edullisempaa yksin tein koettaa
saada syntymään tunturitunnelmaa, koska talviset laaksotunnelmat eivät
juuri ole minkään arvoisia. Siinä tarkoituksessa nousin
kirjoituspöydälleni, työnsin paperit hiukan syrjään ja kävin istumaan.
Jalat vedin alleni kiinalaiseen tapaan, sillä arvelin että tuo minulle
hieman outo asento ehkä edistäisi tunnelmien syntymistä. Sitten vedin
lakanan pääni yli. Koetin ajatella Utsjokea.
Se oli kerrassaan ihmeellistä, mitä nyt sain kokea. Ei viipynyt
kovinkaan kauvan, ennenkuin talvitunnelma oli minut vallannut siihen
määrin, että hampaat kalisivat suussani. Ja tunnelma yltyi vain
yltymistään. Palvelustyttö keittiössä taitteli päreitä, mutta minä olin
vakuutettu, että revontulet ne nyt noin alkoivat risahdella.
Kun aloin aivastella kovin kiihkeästi, niin että kirjoituspöytä huojui
peloittavasti allani, arvelin että nyt oli aika laskeutua alas tuolille,
tarttua kynään ja sydämeni tulvan sanoissa kohista antaa. Olen aivan
vakuutettu, että silloin olisin voinut panna paperille semmoisen
talvitunnelman, että moista ei oltu ennen kuultu, mutta ikävä sattuma
sen sillä kertaa esti.
Ensikertalainen kun olin, en ollut huomannut lukita oveani sisäpuolelta,
joka on aivan välttämätöntä aina, kun tahtoo antautua tunnelmille. Talon
tytär Hilma, jonka kanssa minä olin harjoitellut duettolaulua, sattui
koputtamaan oveeni, ja tunnelmien vallassa kun olin, tulin
ajattelemattomasti huutaneeksi: "sisään!"
Sitä pitää olla nainen, ennenkuin nostaa sellaisen elämän aivan
tyhjästä. Luulin hänen pyörtyvän siihen paikkaan, ja kun minä yritin
hiukan selittää asemaa, mutta erehdyksessä tulin potkaisseeksi
mustepullon ja muutamia kirjoja y. m. pöydältä lattialle, niin hän
kirkuen syöksyi pois ja juoksi suoraa päätä hakemaan lääkäriä.
Minun ei oikeastaan tekisi mieli kertoa, kuinka tuo ikävä kohtaus
loppui, sillä sen muisto herättää vieläkin minussa katkeruutta, mutta
voinhan sen nyt kumminkin sanoa, osoittaakseni kuinka äärettömän
varovaisia kirjailijoiden täytyy olla tunnelmien hetkinä.
Juuri kun minä kokoelin mustepulloni sirpaleita ja turmelin lakanani ja
muut valkoiset tamineeni ikipäiviksi musteella, jota hetkinen sitten
olin luullut tulevani käyttämään vallan toiseen tarkoitukseen, kuulin
kiireellisiä askeleita oveni takana. Sitten kuulin Hilman rukoilevalla
äänellä sanovan:
"Oi, koettakaa ensin hellyyttä, ennenkuin ryhdytte ankarampiin
keinoihin!"
Ennenkuin ennätin ajatella, mitä tuo mahtoi tarkoittaa, syöksyi
huoneeseeni rotevarakenteinen lääkäri sekä talon isäntä ja emäntä. Hilma
jäi oven taakse.
Ilman minkäänlaisia anteeksipyyntöjä tai selityksiä, aivan kuin se olisi
ollut luonnollisin asia maailmassa, lääkäri astui suoraa päätä luokseni
ja tarttui kuin rautakouralla vasempaan käsivarteeni. Oliko ihme että
vereni joutui kuohuksiin, vaikka olinkin juuri ollut talvitunnelman
lumouksen alaisena. Olkoon se minulle anteeksi annettu, että huolimatta
naisväen läsnäolosta, sivalsin jotenkin tuntuvasti oikealla kädelläni
tohtoria poskelle, niin että suuri musta läntti siinä kohden osoitti,
mihin viimeiset tipat mustepullostani noin aivan aavistamattani
joutuivat. Samassa tuokiossa syöksyi isäntä esiin ja tarttui oikeaan
käsivarteeni. Rouva siunasi itseään, ja minä tein jotain päinvastaista.
Mutta minkä minä taisin ylivoimaa vastaan? Ennenkuin tiesinkään makasin
sängyssäni liikkumattomana. Isäntä piteli kiinni jaloista, tohtori
käsistä, ja rouva kantoi suuren jääpussin pääni päälle. Tuo kaikki
tapahtui tietysti täydellisesti vastoin minun tahtoani, jonka kyllä
koetin heille ilmaista sekä sanoilla että, mikäli mahdollista, töillä.
En ymmärrä kuinka kaikki olisi päättynyt, ellen minä vihdoinkin olisi
käsittänyt asemaa. Koko perhe sekä lääkäri olivat nähtävästi saaneet
lievemmän hulluuden kohtauksen (sellaistahan kuuluu joskus tapahtuvan)
ja luulottelivat minua jonkunmoiseksi vainoojaksi, jota oli pidettävä
kiinni. Heitä täytyi kohdella varovasti. Rupesin puhumaan heille
tyynnyttävästi, melkein hellästi, ja vaikutus oli silminnähtävä. Tohtori
mutisi jotain, että pahin raivopuuska nyt oli ohi (hän nähtävästi itse
hiukan aavisti asian laidan), ja isäntä ja rouva huokasivat kuin
helpoituksesta.
Huoneestani en kumminkaan saanut heitä poistumaan ennenkuin olin
nukkuvinani, jolloin he hiljaa hiipivät toiseen huoneeseen, ja minä
kuulin kuinka tohtori määräsi, että jonkun piti vahtia oveni takana ja
heti hyökätä sisään, jos pienintäkään risahdusta kuuluisi huoneesta.
Asemani oli tietysti hyvin kiusallinen, mutta koettelin pysyä niin
hiljaa kuin suinkin. Vasta seuraavana aamuna näytti perhe tyyntyneen ja
rupeavan selviämään edellisen päivän puuskasta. Minä sanoin heille, että
paras kai oli olla aivan virkkamatta mitään eilispäivän ikävyyksistä,
johon he myöntyivät, osoittamatta kumminkaan mitään erityistä
kiitollisuutta. Päästäkseni tohtorista, oli minun lisäksi suorittaminen
melkoinen summa muka "lääkäripalkkiota".
Koetin unohtaa kaikki nuo ikävyydet, niin pian kuin suinkin saatoin,
sillä pääasianhan kumminkin olin saavuttanut: Tiesin kuinka tunnelmat
saadaan syntymään, ja siitä päivästä saakka olen sen tietänyt, ja
kirjailijaurani on ollut taattu.
Hyvin pian sitä tottuu niin paljon, ettei tarvitse käyttää mitään
vaatetta, vaan värilliset lasisilmät riittävät. Kun niiden läpi katselee
ilmiöitä, saa syntymään vallan merkillisiä tunnelmia. Lasisilmien väri
on tietysti aina sovitettava sen mukaan, millaisen tunnelman kulloinkin
tahtoo syntymään.
Ilahduttavana ajan merkkinä on mainittava, että kirjallisuus meillä yhä
enemmän ja enemmän alkaa muodostua tunnelmakirjallisuudeksi. Se on jo
käytännöllisistäkin syistä suuri edistysaskel.
Muullaisessa kirjallisuudessa ei näet koskaan edeltäkäsin voi tarkalleen
määrätä, kuinka pitkäksi kirjoitus kulloinkin venyy, mutta
tunnelmakirjallisuudessa voi.
Minä esimerkiksi päätän, että nyt kirjoitan viisi sivua tunnelmaa. Kun
nuo viisi sivua ovat täynnä, panen pisteen. Jos sattuisi niin, että
lause jää kesken, niin se ei tee ollenkaan mitään. Silloin panen yhden
pisteen asemesta kolme pistettä, ja se vain kohottaa tunnelmaa.
Ajatelkaappa mikä paperin säästö se jo on, kun ei koskaan mene
tuumankaan vertaa hukkaan, puhumattakaan muista eduista.
Pisteiden oikea käyttäminen on hyvin tärkeä puoli tunnelmissa. Jos ei
löydä sopivata sanaa, niin on aina aukon kohdalle asetettava vähintäin
kolme, korkeintain kahdeksan pistettä. Ja jos käsi väsyy liiasta
ponnistamisesta, kuten varsin usein tapahtuu, kun on levereerattava
tunnelmia useammalle kustantajalle, niin on myöskin aina levähtäessä
piirrettävä joitakuita pisteitä sinne tänne sanojen väliin. Se on vallan
ihmeellistä, kuinka valtavasti pisteet kohottavat tunnelmia! Joskus voi
vaihteeksi käyttää ajatusviivojakin, varsinkin ellei satu keksimään
sopivia ajatuksia, ja pari huutomerkkiä siellä täällä ei myöskään
vahingoita.
Hyvin tärkeätä tunnelmissa on myöskin se, että sama asia sanotaan
tarpeeksi monta kertaa ja jokseenkin samoilla sanoilla. Sillä on myöskin
vallan merkillinen voima kohottaa tunnelmia. Jos esim. tahtoo saada
ikävä-tunnelmaa liikuttamaan lukijaa kyyneliin asti, voi sen sanoa näin:
"Hän istui itsekseen ja ikävöi.... Niin -- -- itsekseen hän -- -- --
istui -- ja ... ikävöi! Ikävöi ... ikävöi ..... alati itsekseen ... ikä
... vöi..." Jos kirjailija tietää, että lukijakunta on hyvin
blaseerattu, voi hän toistaa vielä useampia kertoja sanottavansa.
Silloin on vaikutus varma.
Ensi vuodeksi olen tehnyt kontrahdin erään tunnetun sanomalehden kanssa,
sitoutuen sille kirjoittamaan joka viikko 95 cm tunnelmia à 30 p. cm,
joka tekee Smk. 28: 50 viikossa, Smk. 114: -- kuukaudessa ja summa
summarum Smk 1368: -- vuodessa. Jos mahdollisesti näissä lyhykäisissä
ohjeissani olisin unohtanut mainita jotain seikkoja, joita
tunnelmakirjoittajan on tärkeä tietää, voi jokainen helposti tulevista
tunnelmistani saada selville, mitä hän ehkä vielä haluaisi oppia."