Koko maailma moittii Alma rouvaa ja kiittää hänen miestään, tunnettua
kirjailijaa Heikki Soinia. Ja kumminkin on asian laita se, että Heikki
Soini ei ikinä olisi, tullut siksi, mikä hän nyt on, ellei hänellä olisi
ollut rouvana juuri Alma rouva. Josta syystä meidän siis tulisi olla
kiitollisia Alma rouvalle eikä moittia häntä.
Onhan se totta että Alma rouva on tavallista typerämpi ja
keskinkertaista pintapuolisempi, ja eihän sitä voi kieltää, että hän on,
suoraan sanoen, hiukan raaka, mutta se ei ollenkaan vähennä hänen
ansioitaan siinä asiassa, että Suomi sai hyvän kirjailijan.
Se on niin, että kaikki on parasta, mikä tapahtuu, vaikka ihmiset ovat
itsepäisiä eivätkä ota uskoakseen sitä, vaan koettavat niskotella
kohtaloa vastaan.
Tällä tavalla se tapahtui se heidän yhtymisensä, tarkoitan Heikki Soinia
ja Alma rouvaa.
Heikki Soini oli pienestä pitäen ollut lahjakas poika ja samalla
tavattoman tunteellinen. Mutta juuri tuo tunteellisuus esti häntä
etenemästä tässä maailmassa. Kaikki asiat näet häneen koskivat, ja hän
tuntui pitävän itseään vastuunalaisena koko maailman mustuudesta.
Monien mutkien perästä hänestä tuli ylioppilas, ja vaikka hänen
menestyksensä yliopistossa ei ollut kovinkaan loistava, oli se sitä
loistavampi naismaailmassa.
Semmoisia uneksivia, surumielisiä silmiä ei ollut kellään koko
Helsingissä, ja entäs tuo puolipitkä tumma ja kihara tukka ja mustat
viikset! Helsingin naismaailma oli lumottu.
Ja Heikki viihtyi niin merkillisen hyvin tuossa maailmassa. Hän oli
rikas poika eikä tarvinnut kiirehtiä virkatutkintoaan. Entä sitten,
vaikka hän kuluttikin suurimman osan ajastaan naisseuroissa!
Hän kulki pidoista pitoihin. Naiset hymyilivät hänelle, tulevaisuus
hymyili, koko maailma hymyili. Elämä tuntui loppumattomalta
kevätjuhlalta vain. Hän sai rakkautta kaikkialta ja antoi rakkautta
kaikille. Koko sydämellään hän tuntui ihailevan tuota viehättävää
maailmaansa ja naissukupuolta yleisesti, ei ketään erityisesti. Pieni
kädenpuristus, kauniiden silmien loiste, poskien punastus, saivat aina
hänen verensä kuohuksiin, tulivatpa ne sitten miltä taholta tahansa.
Totta on että Anna Kallio herätti hänessä hiukan erilaista tunnetta,
mutta ei se varmaankaan ollut rakkautta. Ennemmin se oli jonkunmoista
kunnioitusta, tai ystävyyttä, tai mitä se nyt lienee ollut. Anna Kallio
kuului naisyhdistykseen ja häneltä puuttui melkein kokonaan tuo
viehättävä epävarmuus ja epäloogillisuus, joka tekee nuoret tytöt niin
hurmaavan suloisiksi ja avuttomiksi. Ei Anna Kallio ollenkaan vastannut
Heikin naisihannetta. Siksi hän oli aivan liian itsenäinen. Mutta se oli
niin omituista, että joskus kun Heikki oli väsynyt ja alakuloinen,
tuntui hänestä kuin elämällä olisi ollut toinenkin puoli, jota hän ei
vielä ollenkaan tuntenut. Sellainen vakava, harmaa työpuoli, joka häntä
hiukan peloitti. Semmoisina hetkinä hän aina kaipasi Anna Kalliota ja
etsi hänen seuraansa. Siinä oli jotain äidillistä tuossa hellyydessä,
jolla Anna Kallio Heikkiä tyynnytti, ja Heikin oli aina hyvä olla hänen
seurassaan. Mutta tietysti se ei ollut rakkautta.
Sitten tapahtui ensimäinen käänne Heikki Soinin elämässä. Se tapahtui
hyvin äkkiä. Koko tuo hymyilevä, herttainen naismaailma, joka siihen
asti oli ollut Heikille elämänehtona, näytti jakautuvan kahtia. Toiselle
puolelle tulivat kaikki muut naiset, toiselle puolelle vain yksi ainoa.
Ja Heikin järki parka joutui tuosta niin pyörryksiin, ettei hänellä enää
ollut kylliksi älyä rakastuakseen edelliseen puoleen, vaan hän rakastui
jälkimäiseen. Kaikki muu katosi hänen olemuspiiristään, hävisi, peittyi
sumuun. Tuo yksi ainoa olento, joka jäi jälelle, oli Alma Järvinen.
Alma Järvinen oli äskettäin palannut Sweitsistä Helsinkiin ja herätti
ensi kerran huomiota "Suomalaisessa Seurassa" ylioppilastalolla. Siihen
aikaan olivat Helsingin fenomaaniset tytöt ylimalkaan tuollaisia
herttaisia, pieniä, tyttökoulun läpikäyneitä, joilla oli varsin paljon
sekä sydäntä että järkeä, mutta ulkonaista suloa hiukan niukemmalta.
Eihän se tietysti ollut mikään vika, mutta miehet ovat Aatamin ajoista
saakka olleet hieman omituisia noita asioita arvostellessaan.
Siitä syystä Alma Järvinenkin heti paikalla sai aikaan mullistuksia
ylioppilasmaailmassa, kun hän muodikkaassa vaaleassa silkkihameessa ja
tukka kammattuna eri lailla kuin kellään muulla koko Helsingissä,
leijaili Suomalaisessa Seurassa, jonne hänen tähtensä sinä iltana oli
saapunut pari tunnettua sveessiäkin.
Se tuli suorastaan kunnia-asiaksi suomenmielisille ylioppilaille estää
svekomaaneja anastamasta Alma Järvistä omaan piiriinsä.
Siltä kannalta Heikki Soinikin asian ensin otti, kun hän perin
huomattavalla tavalla koetti suositella tuota uutta tähteä. Mutta varsin
pian hän oli itse auttamattomasti kiinni, sillä uutuuden viehätystä ei
hänkään voinut vastustaa.
Alma Järvinen näytti myöskin melkein heti rakastuvan Heikkiin, ja Heikki
oli onnen kukkuloilla.
Omituista kyllä hänessä tuntui ensin hiukan kuin omantunnonvaivoja joka
kerta, kun hän sattui muistamaan Anna Kalliota, vaikk'ei hän
ikimaailmassa ollut Annaa hakkaillut. Eihän sitä nyt kukaan ihminen
voinut mielistelemiseksi selittää, että hän vakavina hetkinä haki
myötätuntoisuutta Anna Kalliolta.
Saattoihan se olla mahdollista että Anna Kallio rakasti Heikkiä --
Heikillä oli epämiellyttävä aavistus siitä, että se oli _hyvin_
mahdollista -- mutta Anna Kallio oli niin voimakas ja itsenäinen, että
tuommoinen pikku pettymys ei varmaankaan kovin paljoa tulisi häntä
rasittamaan, kun taaskin hento, sinisilmäinen Alma Järvinen varmaan
sortuisi maan tasalle, jos häntä sydänsuru kohtaisi. -- Niin laski
Heikki ja laski väärin, kuten miehet tavallisesti aina laskevat väärin,
kun on naisista kysymys.
Sillä kannalla olivat asiat, kun kohtalo itse tarttui ratkaisevasti
ohjaksiin ja ohjasi kaikki oikealle tolalle, kuten kohtalo aina tekee,
vaikk'eivät ihmiset sitä myönnä.
Jos Heikin ja Anna Kallion hyvät ystävät olisivat saaneet päättää noissa
asioissa, olisi Heikistä ja Anna Kalliosta tullut pari. Ja jos heistä
olisi tullut pari, olisivat he tulleet niin onnellisiksi, että he
täydellisesti olisivat vaipuneet omaan onneensa, eikä kellään muulla
ihmisellä olisi sen perästä ollut mitään iloa eikä hyötyä heistä. He
olisivat löytäneet, tai luulleet löytävänsä toisissaan vallan
pohjattomia aarteita, joita nauttiessa ja ihaillessa he olisivat
kuluttaneet kalliin aikansa välittämättä mitään koko muusta maailmasta.
Toisin sanoen, heidän oma onnensa olisi kokonaan niellyt heidät.
Alma Järvinen taas olisi siinä tapauksessa merkillisen pian hakenut ja
löytänyt lohdutusta muualta. Hän olisi mennyt naimisiin jonkun pullean
pankintirehtöörin tai senaattorialun kanssa, joutunut suotuisaan
maaperään, kukoistanut ja rehoittanut, eikä hänestäkään olisi ollut sen
enempää hyötyä eikä iloa muualla maailmassa kuin mahdollisesti
suuremmissa arpajaistoimikunnissa ja juhlapäivällisissä.
Mutta kohtalo tiesi kuinka asiat olivat järjestettävät.
Se pani Heikki Soinin ja Alma Järvisen kihlautumaan ja menemään
naimisiin.
Ensin Heikki kumminkin hät'hätää suoritti maisteritutkinnon, sillä eihän
hän nyt ylioppilaana voinut Alma Järvisen mieheksi ruveta.
Sitten he menivät naimisiin, ja Heikki oli niin onnellinen, kuin ihminen
olla voi. Ei sekään voinut häiritä hänen onneaan, että Anna Kallio
yht'äkkiä näytti käyvän kymmenen vuotta vanhemmaksi, aivan kuin joku
kalvava sisällinen tauti olisi häntä rasittanut. Hän matkusti pian sen
jälkeen ulkomaille, ja Heikki kuuli että hän aikoi valmistautua
sairaanhoitajaksi. Anna Kallio oli aina ollut niin voimakas ja
itsenäinen, senhän Heikki tiesi jo ennestään.
Heikki eli kuin taivaassa, niin kauvan kuin hänen ja Alma rouvan väli
pysyi semmoisena kuin se oli ollut ensimäisestä päivästä alkaen, s. o.
niin kauvan kuin Alma hymyili kauniisti, pukeutui aistikkaasti ja
laverteli lapsellisesti suuresta rakkaudestaan. Mutta eihän sitä
ijankaiken jaksa hymyillä kauniisti, pukeutua aistikkaasti ja puhua
yksinomaan rakkaudesta, kun on kahdenkesken eikä ole ketään muita
näkemässä eikä kuulemassa.
Heikki teki sen omituisen huomion, että ihmisessä on kaksi puolta,
ulkonainen ja sisäinen, jotka eivät aina ole vallan sopusoinnussa
keskenään.
Heikki oli tutustunut ulkonaiseen Alma Järviseen, joka oli hyvin
miellyttävä ja harmoonillinen ja hyvin kasvatettu olento, mutta nyt hän
sai myöskin tutustua sisäiseen Alma Järviseen, joka kovaäänisesti tiuski
palvelustytölle keittiössä ja kertoi juorujuttuja tuttavistaan, joille
hän juuri äsken oli hymyillyt mitä sydämellisimmin. Heikki koetti
ajatella, että se oli jotain satunnaista hermostumista, mutta väliin se
sattui niin kipeästi johonkin arkaan paikkaan.
Niinpä kerrankin kun hän ja Alma rouva olivat kävelemässä, tuli heitä
vastaan Anna Kallion äiti köyryselkäisenä ja kalpeana. He seisahtuivat
kysymään kuinka täti jaksoi ja oliko Annasta kuulunut mitään. Ja Alma
rouva sanoi ystävällisesti, että hän oli _niin_ paljon ikävöinyt Annaa,
joka aina oli niin järkevä ja viisas, ja sitten hän pyysi vanhaa rouvaa
käymään heidän "yksinkertaisessa kodissaan".
Heikin sydän lämpeni kiitollisuudesta. Kyllä hän oli hyvä, tuo hänen
Almansa kumminkin, joka tahtoi ikäänkuin Heikin velkaa maksaa olemalla
ystävällinen Annan äidille.
Mutta Heikki oli tuskin ajatellut ajatustaan loppuun, kun sisäinen Alma
rouva pilkallisesti hymähtäen virkkoi, että vieläpä käy tuokin eukko
ylpeänä ja pää pystyssä, vaikka tyttären poislähdöstä ja ulkomailla
olosta onkin hyvin kirjavia huhuja liikkeellä.
Tuo koski Heikkiin kuin puukon pisto. Hän puhdas, jalomielinen Anna
ystävänsä, joka ei rumaa sanaa sanonut kenestäkään! Hänenkö maineensa
nyt oli Alma rouvan ja hänen kaltaistensa käsissä -- --. Mutta ei, ei,
ei se ollut hänen vaimonsa, hänen Almansa, joka noin ajatteli ja puhui.
Tuohon kaikkeen oli joku satunnainen syy, joka kerran oli poistuva ja
kaikki muuttuva entiselleen taas.
Heikki oli joutunut jonkunmoiseen kummalliseen huumaustilaan, joka oli
vallan tukahduttaa hänet. Lääkärit sanoivat että Heikki Soini oli
hermostunut.
Liekö se sitten ollut hermostumista vai mitä, mutta kamalaa se oli se
tila. Häntä kiusasi yöt, päivät, ja varsinkin öillä, se ajatus, että
hänellä oli kaksi vaimoa: Alma Järvinen, jota hän rakasti ja Alma
Järvinen, jota hän melkein inhosi. Ja entäs, jos tuo jälkimäinen olisi
voimakkaampi ja surmaisi hänen armaansa, hänen oman vaimonsa -- -- Hän
aavisti, hän tunsi, että niin kävisi, ja hän itki tuskasta -- --
Kyllä kai hän mahtoi olla hermostunut. Hän ajatteli aivan liian paljon
vaimoaan ja antoi kaikkien pikku seikkojen vaivata mieltään. Tuo hänen
ijankaikkinen tunteellisuutensa, jolle hänen toverinsa aina ennen olivat
nauraneet, oli vallan viedä häneltä koko miehuuden -- -- Alma oli nyt
sellainen ajattelematon -- -- "Ajattelisit joskus omiakin syntejäsi",
oli Alma hänelle kerran sanonut, kun hän moitti Almaa jostakin.
Siinäpä se oli. Itsessään hänessä mahtoi olla syy, hermoissa, missä
lieneekään. Ja hän rupesi ajattelemaan "omia syntejään".
Silloin hänelle selveni se merkillinen seikka, että hänessä itsessäänkin
oli kaksi puolta, kaksi eri olentoa, ulkonainen ja sisäinen Heikki
Soini. Edellinen oli hänelle tuttu, jälkimäinen tuiki tuntematon. Ja tuo
jälkimäinen vieras olento häntä suorastaan peloitti kummallisilla
kysymyksillään, loppumattomalla kaipauksellaan ja kiihoittuneilla
tunteillaan. Se oli ulkonainen Heikki Soini, joka koko sydämellään
rakasti ulkonaista Alma Järvistä, mutta sisäinen Heikki Soini inhosi
sisäistä Alma Järvistä ja kaipasi rakkautta niin että oli nääntyä.
Vähitellen rupesi sisäinen Heikki Soini inhoamaan vielä enemmän
ulkonaista Heikki Soinia ja sai tuon tuostakin sellaisia toivottomuuden
puuskia, että sydän oli murtua tuskasta.
Voihan sitä mies tulla hulluksi vähemmästäkin, ja Heikki jo epäili
olevansakin. Lääkärit määräsivät arsenikkia ja rautaa ja käskivät hänet
kesäksi Hankoon kylpemään.
Kylpymatka ja arsenikki ja rautako lienevät vaikuttaneet, vai mikä
siihen mahtoi olla syynä, mutta totta on, että syksymmällä Heikki alkoi
tyyntyä. Sisäinen ja ulkonainen Heikki Soini olivat nähtävästi tehneet
kompromissin.
Lapsellistahan se oli tuo tuommoinen tuumaileminen ja tunnelmille
antautuminen. Aika miehen täytyi voida vapautua sairaasta
tunteellisuudesta. Menköön maailma menojaan! Kylläpähän aika selvittää
asiat!
Heikki päätti ruveta tutkimaan lakitiedettä ja ottamaan osaa
kunnalliseen elämään. Hän pyrki jäseneksi "Suomalaiseen Klubiin", koetti
saada silmiensä surumielisen uneksivan ilmeen muuttumaan valppaaksi ja
vakavaksi ja pääsi kamreeriksi vankkaan pankkiin.
Kaikkien luonnonlakien mukaan sisäisen Heikki Soinin olisi nyt pitänyt
nukahtaa yhä sikeämpään ja sikeämpään uneen, kunnes herra kamreeri
Soinista olisi kehittynyt täysin mallikelpoinen yhteiskunnan pylväs,
joka vakavasti ja varmasti olisi kohonnut ylöspäin yhteiskunnallisella
asema-asteikolla.
Ja niin olisi luultavasti käynytkin, ellei kohtalo olisi antanut
Heikille Alma rouvaa puolisoksi.
Jos Alma rouvalla olisi ollut hiukkaisenkaan sellaisia tarpeettomia
koruominaisuuksia kuin esim. hienotuntoisuutta ja ymmärtämiskykyä, olisi
hän luultavasti jättänyt Heikin rauhassa kehittymään oman luontonsa
mukaan, koettaen ymmärtää niin paljon kuin taisi ja antaa anteeksi sen
mitä ei käsittänyt, mutta noista yllämainituista ominaisuuksista ei Alma
rouvalla, Luojan kiitos, ollut aavistustakaan.
Hän ei siis jättänyt Heikkiä rauhaan, vaan otti hellänä aviopuolisona
osaa kaikkiin pienimpiinkin yksityisseikkoihin, jotka vain koskivat
Heikkiä. Toisin sanoen, hän esti Heikkiä nukkumasta.
Kun Heikki oli nääntyä alakuloisuuteensa, piti Alma rouva
velvollisuutenaan olla joka hetki hänen läheisyydessään esittäen milloin
kylmiä kääreitä, milloin kiniiniä tuskan lievittämiseksi, sillä Alma
rouva oli vakuutettu, että Heikissä oli influensa. Ja Heikki ei edes
osannut olla kiitollinen, vaikka hänellä kyllä olisi ollut syytä siihen.
Kun. on kotona tuollainen Alma rouva, niin mies muistaa joka hetki
olevansa köysissä, ja se tunne on erinomaisen terveellinen, sillä se
pitää valveilla.
Kaikkeen tosin tottuu tässä maailmassa, mutta kohtalo on säätänyt niin
viisaasti, että muutamiin seikkoihin tottuminen vaatii kokonaisen
ihmisiän. Kun esimerkiksi vaimo ei koskaan käsitä ainoatakaan miehensä
ajatusta, tai käsittää ne vallan väärin ja sitten miehensä kuullen
kertoo niitä vieraille omina ajatuksinaan, ymmärtämättä ollenkaan, mistä
oikeastaan on kysymys, niin tuohon on miehen hyvin vaikea tottua.
Tapahtui esim. kerran että Heikki lukiessaan Björnsonia innostui ja
rupesi puhumaan Alma rouvalle siitä. Kenellepä hän muillekaan olisi
sydäntään avannut, ja joskus sitä tulee sellaisia hetkiä, että täytyy
puhua. "Se on totta, niin surkean totta", huudahti hän, "että pelko,
alituinen pelko on juurtunut kaikkeen. Ja elämä muuttuu silloin
jonkunmoiseksi portailla elämiseksi, eikä enää omissa suojissa. Sinne ei
uskalleta päästää ketään. -- Me emme _uskalla_ elää omaa elämäämme.
Kuinka oikeassa Björnson on!" Miten lienevätkään nuo sanat niin niin
syvästi vaikuttaneet Alma rouvaan, mutta varma on, että hän seuraavana
päivänä, kun oli Heikin syntymäpäivä, ja suuri joukko ystäviä oli tullut
onnittelemaan, rupesi puhumaan Helsingin vuokraoloista ja virkkoi:
"Se on niin totta mitä minä eilen sanoin Heikille, kun luimme
Björnsonia, että kyllä se on oikein mitä Björnson sanoo siitä, että
kohta täytyy ruveta portailla elämään, kun ei enää uskalla ajatellakaan
huoneiden vuokraamista. Niitä ei suorastaan _uskalla_ enää ajatellakaan
niitä vuokria".
Heikki punastui ja näytti onnettomalta, mutta Alma rouva kertoi tyynesti
kuinka hän ja Heikki molemmat ihailevat Björnsonia, ja mitä nerokkaita
ajatuksia sanottu runoilija tuon tuostakin tuo esiin.
Tuommoisia kohtauksia sattui alituiseen, mutta Heikki ei ottanut niihin
tottuakseen.
Paitsi sitä oli hänen myöskin perin vaikea tottua sellaiseen kehnouteen,
joka ei milloinkaan voinut kohoutua jokapäiväisyyttä ylemmäksi. Heikki
oli hyvin konstikas olento.
Eikä hän edes ymmärtänyt sitä, että kaikki nuo ovat erinomaisen
hyödyllisiä seikkoja, joita kohtalo kaikkiviisaudessaan käyttää
välikappaleinaan pitääkseen uneliaita ihmislapsia valveilla. Se se juuri
Heikinkin piti hereillä, se kotihelvetti.
Heikki itse koetti vakavasti saada rauhaa ja päästä nukahtamaan. Siinä
tarkoituksessa hän jo yritteli hiukan juomaankin, jos siitä olisi apua.
Mutta siinä hänellä oli luonto vastassa. Esteetillinen tunne oli
hänessä, kuten monessa muussa kulttuuri-ihmisessä kehittynyt niin
paljon, että juominen tuntui hänestä ilettävältä. Se ei koskaan voinut
kehittyä hänessä intohimoksi eikä mitenkään auttanut häntä nukkumaan.
Heikki vaipui yhä enemmän ja enemmän synkkämielisyyteen, ja uskollisena
vaimona koetti Alma rouva pienillä neulanpistoilla pitää hänen
sisällistä olentoaan kuohuksissa. Ja se onnistui.
Ihme kyllä ei sekään Heikkiä tyynnyttänyt, että hän taas tapasi Anna
Kallion, joka oli muuttunut niin omituisen hiljaiseksi ja rauhalliseksi.
Päinvastoin Heikki kävi vielä entistä rauhattomammaksi. Hänestä tuntui
aivan kuin hänen olisi pitänyt selittää jotain Anna Kalliolle. Mutta
mitä se oli, jota hänen piti selittää, sitä hän ei ymmärtänyt. Mutta oli
vain niin paljon mustaa ja synkkää, jota hänen piti selittää sekä
itselleen että Anna Kalliolle ja sitten muille myös.
Alma rouva kohenteli kuohua ja vihdoin sen täytyi päästä puhkeamaan
ilmoille.
Heikki turvautui kynään ja paperiin, koska hänellä ei ollut ketään
muutakaan, jolle hän olisi voinut sydäntään purkaa. Ja se huojensi
merkillisen paljon hänen mieltään.
Ensin hän oli ruvennut kirjoittamaan huojentaakseen omaa mieltään, mutta
sitten hänestä tuntui siltä kuin hänen pitäisi huojentaa muittenkin
mieltä, Anna Kallion ja muitten. Silloin hän rupesi rakentelemaan noita
omituisia teoriiojaan, jotka viehättivät ja tyynnyttivät niin monen
huolia ja saattoivat ihmisiä uskomaan kohtalon viisaaseen johtoon.
Joskus häntä vielä kohtasi toivottomuuden ja väsymyksen puuska, ja hän
oli heittää kynänsä nurkkaan ja väkisinkin ruveta nukkumaan, nukkumaan
pois kaikesta, mutta silloin oli Alma rouva aina vieressä pitämässä
huolta siitä, että haavat eivät päässeet menemään umpeen.
Ja niin Heikki Soinista kehittyi vallan väkisin tuo hieno, syvämielinen
kirjailija, jota niin paljon ihaellaan ja jonka rouvaa niin paljon
moititaan.
Ja kumminkin se on aivan Alma rouvan ansio, että Heikki Soinista tuli
semmoinen mies.