EDISTYSTÄ

Näin unta. Laaja kenttä oli edessäni ja voimakkaan musiikin soidessa

marssi esiin loistava sotajoukko. Siinä oli jalkaväkeä, siinä oli

ratsuväkeä, siinä oli tykkiväkeä ja jos jotakin. Loppumaton ihmisjoukko

oli kokoontunut kentän ympärille, ja naisilla oli kyyneleet silmissä.

Minä ymmärsin, että sotilaat olivat lähdössä sotaan, ja heidän omaisensa

olivat tulleet sanomaan viimeiset jäähyväisensä heille.

Komea kenraali ratsasti rivien ohi, jotka hurrasivat innoissaan. Näin

kuinka hän seisahtui joukkojen eteen ja alkoi puhua. Kuulin hänen

sanovan:

"Isänmaan jalot pojat! Te olette nyt lähdössä täyttämään suurinta,

pyhintä velvollisuuttanne, saattamaan surmaa isänmaan vihollisille --

--"

Samassa kajahti kirkas ääni väkijoukosta:

_"Ei sinun pidä tappaman!"_

Minä näin kuinka ihmiset rupesivat liikahtelemaan levottomasti, mutta

kenraalin silmät säihkyivät ja hänen äänensä oli kuin ukkosen jyrinä:

"Vaiti kaikki mielettömät intoilijat!"

Äänetön hiljaisuus seurasi, ja kenraali jatkoi kiihkeästi:

"Vai semmoista tahdotaan uskotella isänmaan jaloimmille pojille! Tuo

käsky on olemassa ja se koskee murhaa, mutta tietysti ei sotaa. Sota on

itse Jumalan asettama, ja maailman suurimmat henget, kirjailijat ja

taiteilijat, ovat sitä teoksissaan ylistäneet. Kansat pystyttävät kilvan

muistopatsaita sotasankareilleen. Eikö siinä ole kyllin todistusta sodan

pyhyydestä? Niin, pojat, tuollainen käsky 'ei sinun pidä tappaman' on

olemassa muita varten, mutta teille minä annan paljoa suuremman ja

tärkeämmän käskyn, ja se on: 'Surmatkaa vihollisianne!' Jos sen käskyn

täytätte, on isänmaa teille sankarin nimen antava ja vihreällä

voitonseppeleellä teitä tervehtivä!"

Ääretön hurraa-huuto seurasi kenraalin sanoja, ja minä kuulin kuinka

joku takanani hiljakseen nauraa hytkähteli. Käännyin ympäri ja näin,

että se oli ystäväni Mefisto, joka ihastuneena hieroi käsiään. Hän

tarttui ystävällisesti käsivarteeni ja huudahti innoissaan:

"Eikös se ole mainiota! niin innostuttavaa, mieltä ylentävää!

Kuunnellaanpa jatkoa."

Kenraali puhui taas:

"Jokainen järkevä ihminen käsittää sen päivänselvän asian, että eri

aloilla on eri vaatimukset, eri käskyt, eri mittakaavat. Kyllä tiedän

että äsköinen intoilija on valmis teille huutamaan myöskin: 'ei sinun

pidä valehteleman', ja siinä hän on oikeassa, mikäli koskee omia

päälliköitänne. Se joka päälliköilleen valehtelee, on kuoleman

ansainnut, mutta muistakaa myöskin, mitä teille sanon tällä

juhlallisella eron hetkellä: Jos voitte valheella, vaikkapa valalla

vahvistetulla, vihollisen harhaan houkutella, niin se on luettava teille

suuremmaksi ansioksi kuin kirkkain totuus."

Taas räjähti hurraa-huuto ilmoille, ja Mefisto takanani huusi

liikutettuna: "Eläköön!"

Yhä enemmän ja enemmän innostui kenraali, ja yhä useammin keskeyttivät

joukkojen riemuhuudot hänen puheensa.

"Teidän kädessänne, pojat", huusi hän, "on nyt isänmaan onni ja maine!

Kansamme kunnian kilpi kiiltää silloin vasta täydessä loistossaan, kun

se tuhatkertaisesti on huuhdottu ja pesty vihollisen verellä!"

Sotilaiden silmät hehkuivat ja posket punottivat. He olivat valmiit

siinä silmänräpäyksessä surmaamaan vaikka kenen.

Mutta kenraali hiljensi ääntään ja sanoi, että he kumminkaan eivät saa

unohtaa viimeistä velvollisuuttaan. joka oli avun anominen ylhäältä.

Heti sen jälkeen komea kenraali ratsasti syrjään, ja minä näin kuinka

kunnia-arvoisa piispa, kiiltävä kultaristi rinnassa, astui rintaman

eteen. Kaikki lankesivat polvilleen, ja piispa rukoili korkealla äänellä

voittoa tälle joukolle ja surmaa viholliselle. Hän vakuutti, että

Kaikkivaltias itse ylhäällä katselee, kuinka he täyttävät

velvollisuutensa hallitsijaansa ja isänmaata kohtaan.

Musiikki soitti sitten virren, johon kaikki yhtyivät, ja lopuksi vielä

kajahutettiin kansallishymni. Liikutettuina ja innostuneina alkoivat

ryhdikkäät joukot reippaan musiikin kaikuessa marssia pois hakemaan

vihollista ja voittamaan tai kuolemaan.

Mefisto nykäsi minua käsivarresta ja kysyi:

"Emmekö nyt lähde katsomaan vastapuolueen joukkojen lähtöä? Minusta tämä

todellakin on niin jalostavaa ja innostavaa, että voisimme nähdä saman

näytöksen vielä kerran uudistuvan. Paitsi sitä vastapuolueella on aivan

toisenlainen ja vielä parempi musiikki, vaikka muu komento onkin

jokseenkin sama. Lähdetäänkö?"

"Ei. Sain tuosta jo kylläkseni", vastasin kylmästi.

"Hm -- hiukan blaseerattu -- kuten nykyajan ihmiset ovat. No, katsellaan

sitten seurauksia. Onhan niilläkin viehätyksensä. -- Heidän hartaat

rukouksensa kuullaan" -- Mefisto koetti näyttää hurskaalta ja puhui

samalla äänellä kuin äskeinen piispa. -- "Vihollinen saa surmansa --

kummankin puolueen vihollinen. Satoja ja tuhansia jää tappelutantereelle

isänmaan maineen ja kunnian tähden."

Mefisto pudisteli punaista vaippaansa, ja minä näin edessäni verisen

kentän täynnä silvottuja ruumiita, ja kuolevien tuskanhuudot täyttivät

ilman. Käännyin kauhulla pois, mutta Mefisto lohdutti minua sanoen:

"Murheella ja kauhulla ei sovi heitä surra. Heille pystytetään

muistopatsaita ja heistä kirjoitetaan innostavia runoja, sillä isänmaan

kunniahan vaati heidän verensä."

Mefisto poisti kamalan näyn potkaisemalla kerran kaviollaan maahan, ja

me seisoimme taas tyhjällä kentällä.

"Milloinka maailma edistyy, Mefisto?" kysyin.

"Hm -- sanoppas muuta", virkkoi Mefisto huoahtaen, "paljon, paljon on

vielä tekemistä. Se on se systeemin puute, joka on edistyksen esteenä.

Kun on järjestystä, musiikkia, puheita y. m. s., niin kaikki käy kuin

voideltuna, kuten äsken näit. Mutta missä ei ole systeemiä, siellä ei

ole edistystä. Se se oli minunkin erehdykseni, se systeemin

laiminlyöminen".

Mefisto huokasi syvään ja näytti huolestuneelta, enkä minä oikein

ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti.

"Jos olisin alusta alkaen johtanut kaikki tarkkaan systeemiin, olisi

minun nyt helpompi olla," sanoi hän, "mutta nyt kertyy huolia pääni

päälle, niin että hiukseni käyvät harmaiksi. Ei se riitä ollenkaan, että

ihmiset uskovat tappamisen oikeuteen. Sekin perustus alkaa peloittavasti

huojua. Mutta jos uhraisin sodan, ehkä silloin helpommin voisin

toteuttaa toisen unelmani. Ja se olisi varmaan mielestäsi edistys, suuri

edistys!"

"En ymmärrä sinua, Mefisto," sanoin.

"Lähdeppäs katsomaan, niin ymmärrät," virkkoi Mefisto.

Hän pudisteli taas punaista vaippaansa, ja äskeinen tyhjä kenttä täyttyi

uudelleen väellä.

Hyvin harjoitettu joukko marssi esiin. Ei se näyttänyt oikein

sotajoukoltakaan, pikemmin voimistelujoukolta. Kaikki olivat puetut

sinisiin, ruumista myöten käypiin pukuihin, ja jokaisella oli vaatemytty

kainalossa. Yht'äkkiä kuului johtajan ääni, joka komensi:

_"Pu--keu--tu--kaa!"_ Salaman nopeudella kukin veti esiin vaatemyttynsä,

eikä viipynyt viittä minuuttiakaan, ennenkuin joukko oli aivan toisen

näköinen kuin äsken. Siinä oli silkkiin puettuja naisia, ryysyisiä

kerjäläisiä, silinterihattuisia herroja, palvelijoita -- kaikki

sekaisin, vierekkäin, mutta kumminkin suorissa riveissä, hyvässä

järjestyksessä ja tarkkaan totellen komentosanoja. Kaikilla oli

tavattoman hyvin hoidetut kapeat kädet ja nopeaan liikkuvat sormet.

Taas kuului komentajan ääni: "Taskuvarkaat asentoon!" Ja suorissa

riveissä marssi joukko kentän oikealle laidalle.

Heidän jälkeensä seurasi toinen joukko. Siinä oli jättiläisen kokoisia

miehiä tummissa puvuissa. Kädessä heillä oli rautatangot ja vyöllä

riippui hohtimia, tiirikoita ja avaimia. Komentajan ääni kuului taas:

"Murtovarkaat asentoon!" Ja joukko asettui kentän vasemmalle puolelle.

Nyt ratsasti tömisten esiin loistava joukko komeilla korskuvilla

ratsuilla. Miehillä oli mustat naamarit silmillä, heiluvat vihreät

höyhentupsut leveälierisissä hatuissa ja suopungit käsivarrella.

Komentajan ääni kajahti jälleen: "Maantierosvot asentoon!" Ja komea

joukko ohjasi uljaat ratsunsa keskelle kenttää.

Joukkojen keskelle oli kohotettu korkea puhujalava, ja sen luokse

ratsasti maantierosvojen loistavaan univormuun puettu upseeri. Notkeasti

hän hypähti ratsultaan, jota yksi taskuvarkaista jäi pitelemään, ja

nousi sitten puhujalavalle.

"Isänmaan ylpeys, jalot varkaat!" niin kuulin hänen alkavan. "Ilolla

tervehdin teitä tällä samalla kentällä, jolla ennen muinoin noina

julmina raakalaisuuden aikoina esi-isäimme sotajoukot kokoontuivat. Me

tuskin voimme ymmärtääkään, että on ollut sellainenkin aika, jolloin

ihmiset pitivät oikeutenaan surmata toisiaan, ja jolloin valtio ylläpiti

suunnattomia sotajoukkoja, joita varta vasten opetettiin ja kasvatettiin

murhaajiksi. Onneksi ne ajat ovat olleet ja menneet. Siihen aikaan

olivat ihmiset liian ahdasmielisiä täysin käsittääkseen ja

tunnustaakseen varkauden ylevää ammattia. Tosin ovat nimet semmoiset

kuin Rinaldo Rinaldini, Robin Hood y. m. loistavina tähtinä tuossa

pimeyden yössä, ja tapahtumat sellaiset kuin Panamayhtiön toiminta ynnä

useat muut samanlaatuiset seikat todistuksena siitä, että silloinkin eli

suuria sieluja, jotka ymmärsivät varkauden ylevän aatteen. Löytyi

silloinkin henkilöitä, hallitsijoista kerjäläisiin asti, jotka innolla

harjoittivat varkauden ammattia, mutta usein, oi kovin usein saivat he,

ellei heidän yhteiskunnallinen asemansa ollut kyllin korkea suojelemaan

heitä, kolkoissa vankilakomeroissa marttyyreinä maksaa uljuutensa".

Minä kuulin kuinka puhujan ääni värisi liikutuksesta ja näin kuinka

kauniit naiset nostivat nenäliinat silmilleen. Mefisto huokasi

osanottavasti selkäni takana.

Puhuja siirtyi sitten selittämään varkauden etuja tieteelliseltä

kannalta katsoen. Hän osoitti oppineessa ja tarkassa laskussa, kuinka

varkaus kansantaloudellisessa suhteessa oli saanut aikaan hämmästyttäviä

tuloksia. "Niillä varoilla", selitti hän, "jotka meidän varkaat toivat

kotiin viime sodasta, ylläpidetään tätä nykyä 20,000 kirkkoa ja koulua!"

Innokkailla suosionosoituksilla palkitsivat joukot tuon lauseen, ja

puhuja jatkoi sitten, selittäen varkauden merkitystä esteetilliseltä ja

moraliselta kannalta. "Ei mikään ammatti", vakuutti puhuja, "ole niin

omiaan kehittämään ihmisen parhaimpia puolia, uljuutta, rohkeutta,

kekseliäisyyttä, näppäryyttä, päättäväisyyttä, j. n. e. puhumattakaan

siitä kuinka suuri vastuunalaisuus, mutta samalla jalo tehtävä varkailla

on omaisuuden oikeassa tasoittamisessa. Muistakaa aina", lopetti hän,

"että varastaessanne rikkailta, jaatte osan saaliista köyhille!"

Liikutettuina hurrasivat joukot, ja upseeri luki vielä hymnin, jonka

kansan suurin runoilija oli kirjoittanut varasarmeijan ylistykseksi.

"Eikö tuo olisi suuremmoinen edistys?" kysyi Mefisto innoissaan. "Mutta

arveleppas, jos tuo olisi ollut rinnan sota-armeijan kanssa! Ystävinä ja

auttaen toinen toistaan ja siten toteuttaen veljeyden suurta aatetta!"

Mefisto saneli tavattoman suurella ponnella ja vakuutuksella. Mutta

sitten hän lisäsi synkästi: "Pelkään että se on liian myöhäistä!"

"Ei minusta sinulla ole syytä valittaa varkaiden puutetta nytkään,

vaikk'ei meillä tosin ole varsinaista varasarmeijaa," virkoin minä.

"Ei, se on totta", myönsi Mefisto, "mutta niiden lukumäärä on

vähenemässä. Kohta voi tulla se aika, jolloin ainoastaan kaikkein

ylhäisimmät uskaltavat varastaa, ja keskisääty ja kansa on pakoitettu

luopumaan tuosta toimesta kokonaan. Toista olisi, jos heillekin

pystytettäisi muistopatsaita, jos heillekin musiikki soittaisi, puheita

pidettäisi ja ylistysrunoja kirjoitettaisi kuten tappajille. Mutta

sanoinhan jo, että se systeemin puute se oli minun erehdykseni".

"Eivätkö muut paheet sinua huolestuta, Mefisto? Kuinka on valheen,

petoksen, vihan, kateuden y. m. laita? Taitavat olla vähenemässä nekin".

"Ei ole hätää vielä!" huudahti Mefisto innoissaan. "Tuo henkisempi puoli

työalastani kehittyy varsin tyydyttävästi. Ihmiset ovat näet aina

suosineet henkisyyttä ja idealisuutta. Se on hyvin kaunis puoli heissä".

-- Mefisto oli merkillisen arvokkaan ja ylevämielisen näköinen. Sitten

hän jatkoi: "Isänmaanrakkauden nimessä kansa vihaa kansaa. Oikeuden ja

totuuden nimessä veli sortaa veljeä. Kunnia ja arvo vaatii että vahvempi

musertaa heikompia, joita hän on luvannut suojella ja joiden oikeudet

hän on valallaan vahvistanut. Katsoppas, ystäväni, tuota kaikkea

sanotaan korkeammassa kielessä politiikaksi. Siinä on systeemiä, ja minä

olen sen itse järjestänyt".

Mefisto kaapi tyytyväisenä kaviollaan maata ja hymyili muistellessaan

voittojaan tuolla henkisellä työalalla. Sitten hän lisäsi huoahtaen

nöyrästi:

"Mutta kiittämättömyyttä saan tietysti osakseni parhaimmilta

palvelijoiltanikin. Koska he minulle myöntäisivät kunnian työstään? Ei,

_toisen_ nimessä he käskyni täyttävät!"

"Kestääkö valtasi kauvan vielä, Mefisto?" kysyin.

Tuo kysymys ei mahtanut oikein miellyttää Mefistoa, sillä hän tiuskasi

kovalla äänellä: "Kestää! Uskallatko sinäkin epäillä sitä?" Sitten hän

vähän ajan perästä jatkoi tyynemmin: "Kerran se aika tulee jolloin

_kaikki_ uskovat että valtani kestää, ja silloin se kestää. Kurjat

optimistit, jotka aina toivovat paremman ajan koittavan ja heikontavat

toivollaan valtaani, ne sortuvat. Silloin ihmiset luottavat järkeensä

vain ja usko, toivo ja rakkaus ovat kuolleet. Silloin on valtani vankka.

Ei mikään sitä silloin enää voi järkähyttää. Tuleva aika on oleva minun,

minun, _minun_!"

Mefisto kasvoi jättiläisen kokoiseksi, ja minusta näytti kuin hän olisi

voinut sulkea koko maailman veripunaiseen vaippaansa. Vereni jähmettyi.

Eikö siis enää ollut pelastusta missään?

Mefisto pudisteli vaippaansa, ja auringon valo sammui. Minä kuulin

kuinka hän nauroi kamalasti, huutaen: "Nyt on valo mennyt, nyt alkaa

minun valtani!"

Minä tunsin tuskan hien otsallani ja huusin: "Sanoithan äsken että

valtasi alkaa vasta kun usko, toivo ja rakkaus ovat kuolleet -- --"

"Niin, mutta ne ovat jo kuolleet! Ne sammuivat kuin auringon valo äsken

sammui. Katso ihmiskuntaa! Missä luulet löytäväsi uskoa, toivoa ja

rakkautta? Katso omaa kansaasi! Pimeässä yössä se toivotonna vaeltaa, ja

valta on minun, minun, minun!"

Tuska oli tukahduttaa minut. Minä vaivuin maahan.

"Onko valo iäksi mennyt -- onko voittanut pimeys?"

"Pimeys -- pimeys -- pimeys --" vastasi kaiku ympärilläni.

Minä makasin maassa ja tunsin sen vaipuvan allani syvemmälle, yhä

syvemmälle. Epätoivon voimalla nousin ylös maasta.

"Valon täytyy löytyä jostain. Ei ole pimeys voittanut valoa! -- Valoa,

valoa kohti!"

Minä syöksyin eteenpäin pimeässä ja kompastuin alituiseen. Olin nääntyä

väsymyksestä, mutta jota enemmän riensin, sitä varmemmaksi kävi tieto

rinnassani, että valon täytyi löytyä jostain. Olin vaipua maahan taas,

mutta en uskaltanut antaa valtaa väsymykselle, ettei epätoivo taas minua

masentaisi. Vihdoin tunsin, että nyt olivat voimani lopussa, nyt en

jaksanut enää. Enkö koskaan saisi valoa nähdä?

Silloin huomasin etäällä heikon säteen. Sitä kohti suuntasin kulkuni, ja

se kasvoi kasvamistaan yhä kirkkaammaksi. Hyvin, hyvin etäältä kuulin

hiljaista laulua. Kohta eroitin sanatkin:

"Valo ei katoo!

Valo on ikuinen!"

Se kasvoi yhä voimakkaammaksi, ja samalla valo kirkastui hohtavaksi

päiväpaisteeksi. Laulu oli muuttunut äärettömäksi riemuhymniksi, ja sen

kaikuessa heräsin unestani.

Aamuaurinko loisti heloittavana huoneeseeni ja ulkona lauloivat linnut

tuhansin sävelin.

Äskeinen hymni oli valanut lämpöä ja toivoa nääntyvään, toivottomaan

mieleeni, ja minä tunsin kuinka sen säveleet paisuivat yhä valtavammiksi

rinnassani. Pois haihtuu kerran pimeys, mutta

"Valo ei katoo!

Valo on ikuinen!"