Pertti on sepän asukkaana. Seppä on naimaton. Hänen kotinsa on suuri
alaston huone, jossa on joku yli aikansa elänyt huonekalu ja tyhjät
seinät. Siellä istuu seppä iltasin kookkaan vanhan merimiesarkun
päällä ja lukee "Sotahuutoa". Toisina iltoina lähtee seppä kaupungille
kauppaamaan "Sotahuutoa". Silloin hän pukeutuu pelastusarmeijalaisen
univormupaitaan ja punanauhaiseen lippulakkiin. Hän on "slummin"
innokkaimpia "Sotahuudon" myöjiä ja hänen nimensä on aina ensimäisten
joukossa lehden myöjien viikkolistassa.
Niinä iltoina kun seppä on "Sotahuutoa" myöskentelemässä, istuu Pertti
yksinään asunnossa. Silloin on Pertti alakuloinen kuin maksatautia
sairastava.
-- Miksi minä lähdin tänne?
Sen kysymyksen on Pertti jo monesti itselleen tehnyt. Ja
yksinäisyydessä puolipimeässä ja kylmässä huoneessa se kysymys kohoaa
hänen sieluunsa painostavan raskaana. Hänen piti päästä ylenemään
maailmassa. Sitä varten hän lähti. Mutta miten hän täällä ylenisi?
Valurimestarille hän on jo ostanut useampia konjakkipulloja, mutta
siitä ei näy suuria ylennyksiä heruvan. Mestari halveksii häntä,
kun hän ei osaa ruotsia. "Soomen aasiksi" vain puhutteleekin. Ensi
näkemältä aikoi Pertti ottaa sepän, tuon rautatorvi kuuroparan, joka
saarnasi, leikilliseltä kannalta. Mutta se on omituinen mies. Yhtenään
pakinoipi elämän kurjuudesta ja ihmisten kelvottomuudesta. Kiroaapi
jokaisen rajumman suonen tykinnän, mikä kuohahtaa nuoressa ruumiissa,
sen kaikkein pahimmalla nimellä. Kuudetta käskyä selittää hänelle
sellaisella terävällä äänellä kuin näkisi hän Pertin läpi munaskuihin
asti.
Tämä kaikki on Pertistä ikävää ja vastenmielistä. Kun olisi edes
sellainen puhdas ja siisti asunto kuin Toivosessa. Mutta tällainen
kylmä talli! Ei ole tarpeeksi valoa, ei lämmintä, ei kelvollista
vuodetta edes. Kohmettuneena hampaat suussa kalisten saa aamulla
herätä ja nieleksiä yöllä suuhun kohonnutta vettä saamatta lämmintä
kahvikuppia niinkuin aina Toivosessa. Ja tuon kuuroparan lähenteleminen
vaivaa häntä. Miksi se aina puhuu hänelle kuudennesta käskystä?
Olisi sitte jokukaan, jonka kanssa voisi olla lähempi tuttava! Mutta ei
ole ketäkään. Viilari Ilo sairastaa vuoteen omana keuhkotaudissaan. Ja
Iivari poika on kuin unissaan kävelijä sen johdosta. Ei kuule mitään,
tuskin näkeekään. Valuriverstaassakin on äänetön ja hajamielinen.
Lomahetkinään vetää "Sotahuudon" taskustaan ja lukee sitä. Toisinaan
sadattelee tehdasta ja koko maailmaa. Ja "saksalainen sika" hänen
mieltään varsin karvastelee.
Saisihan niitä tuttavia hän, Perttikin, kun joisi ja pelaisi korttia.
Mutta niitä kahta viettelystä tahtoo hän karttaa. Sentähden hän
sepän luona tyytyy asumaankin, kun saa olla rauhassa juomareilta ja
pelureilta. Ei ole tehtaalla muita juomattomia miehiä kuin jokunen
pelastusarmeijalainen.
-- Hyi sentään tätä ikävyyttä, tätä kolkkoutta, tätä alennusta!
hymähtää Pertti itsekseen ja kohentelee suuressa rikkinäisessä pesässä
likomärkiä puupölkkyjä, joissa tuli veltosti tuikahtelee.
Pertti ymmärtää jo, että hän erehtyi laskuissaan, kun hylkäsi Toivosen
Maijun ja käänsi selkänsä entiselle konepajalle.
-- Maiju olisi pitänyt naida ja sovittaa eukko, äännähtää hän itsekseen
mietteidensä lopulla.
Hän nousee huoneessa kävelemään lämpimikseen, kävelee pitkään ja
kauvan. Lattialaudoista joku narahtaa hänen askeltensa painosta, kun
ovat huonot ja lahoneet. On tämäkin muka suuren tehtaan työmiehen
asunto ja oikein tehtaan puolesta! Maaseuduilla on vaivaistalokin
kodikkaampi kuin tällainen hatara ja autio talli.
Tällaista on Pertillä yksinään olo. Kun seppä on kotisalla, ottaa olo
toisen muodon. Seppä istuu vanhan merimiesarkun päällä ja lukee ääntään
vapisuttaen "Sotahuutoa".
-- Eikö o'o totta? kysyy hän tuon tuostakin Pertiltä. Ja vastausta
varten asettaa hän suppilomaisen rautatorven korvalleen.
-- Kyll' on, myöntää Pertti.
-- Hää?
-- Kyll' on! karjaisee Pertti.
-- Etkö tunne sinäkin itsesi syntiseksi?
-- Sellainenhan sitä olen minä kuin muutkin.
-- Hää?
Pertti karjaisee kovemmin vastauksensa.
-- Niin, nyökäyttää hyväntahtoisesti seppä ja jatkaa lukemistaan.
Kun "Sotahuuto" on luettu loppuun, alkaa esitelmä kuudennesta käskystä.
Siitä puheleminen ei sepältä lopu kesken. Ja se se vasta Perttiä
sapettaa. Toisinaan hän menee vuoteelle huppukorviin pakoon sepän
terävää puhetta. Mutta seppä silloin vain ylentää ääntänsä. Kaiken
lopuksi Pertti kiroaa, mutta seppä siunaa. Ei Pertti tiennyt, että
seppä puhui yhtenään kuudennesta käskystä tukeakseen omaa itseään
kiusauksia vastaan, jotka naisen muodossa häntä alituisesti ahdistivat.
Ennen pelastusarmeijalaiseksi tuloaan oli seppä ollut suuri huijari.
Mutta nyt sattui niin omituisesti, että seppä kuudennella käskyllä
samalla kerralla kolkutteli Pertin pahaa omaatuntoa -- Toivosen Maijun
kuva pullahti usein esiin Pertin silmiin tässä synkässä elämässä - kuin
haarniskoi itseään syntiä vastaan.
-- Mitenkä te oikeastaan tulitte pelastusarmeijalaiseksi? kysyi kerran
Pertti sepältä.
-- Sairastin tässä viime talvena. Olin kuolemaisillani. Lääkäri sanoi
minun saaneen taudin epäterveellisestä asunnosta...
-- Jo totisesti tällainen kylmä pöksä ei olekaan terveellinen.
-- Hää?
Pertti sanoo uudestaan lujemmin.
-- Tällaisiapa ne yleensä ovat tälläkin tehtaalla työmiesten asunnot.
Hataroita ja kylmiä. Harvassa on kelvollinen tulisijakaan. Mutta
työmiehen pitää tyytyä kaikkeen. Yli koko maailman hän on sorrettu.
O'on ollut Suomessa jollakin muullakin tehtaalla ja nähnyt samallaisia
hökkeleitä. Vähätpä välitetään työmiehestä. Jos hän kuolee, niin
kuolkoon! Sijalle otetaan uusi. Onhan niitä varaa ottaa. Jos tänään
kuolet, niin paikallasi tehtaassa on jo huomenna uusi mies.
-- Noo, entä sitte?
-- Hää?
-- Entä sitte, kun sairastitte?
-- Minä olin kuolla. Totisesti. Se oli kauheaa. Hoitamassa oli
seppä Ylenin vaimo, joka on pelastusarmeijalainen, samaten kuin
itse seppäkin. Se luki minulle "Sotahuutoa". Itsekin on selvä sanaa
selittämään. Hän osasi kuvata synnin synniksi. Minä aloin asiata
miettiä. Kun paranin, rupesin käymään armeijan kokouksissa. Yöt päivät
tein tiliä itseni kanssa. Täällä sisälläni heräsi omatunto, jonka synti
oli paaduttanut. Minä havaitsin tehtaalaisten elämän tyyten likaiseksi,
joka tuo mukanaan ajallisen ja ijankaikkisen turmion. Yhtenä iltana
menin rohkeasti todistuslavalle armeijan kokoushuoneella, todistin ja
tunsin raskaan taakan putoavan hartioiltani. Siitä lähtien elin uutta
elämää.
-- Miks'ette kirkossa käynyt?
-- Kävin kyllä. Mutta se jumalanpalvelus ei minuun pystynyt. Se oli
liian hienoa ja pinnallista. Se oli kuin jo valmiille vanhurskaille
aivottu. Urut soivat kyllä kauniisti, pappi messusi kauniisti ja
saarnasi ulkomuistilta, kynttilät paloivat kristallikruunuissa ja
ihana alttaritaulu esitti Vapahtajan taivaaseen astumista, mutta
minusta tuntui, että minunlaiselle ihmiselle ei siellä ollut Jumalaa.
Toista oli kun olin armeijan kokoushuoneella. Siellä lamput läpättivät
ilman puutteessa, siellä oli ahdasta ja yksinkertaista. Mutta siellä
ei ollut sellaisia pyhiä, hurskaita, jumalisia harmaahapsipäitä,
jotka pelottavat pois luotaan suuret syntiset. Veli siellä puhui
veljelle, syntinen syntiselle. Siellä tunsin olevani kuin kotonani,
kuin pajassani. Oli kyllä arkipäiväistä, mutta toverillista. Mitä
siellä todistuslavalla puhuttiin, ymmärsin niin ihmeen hyvin ja voin
sovittaa omaan itseenikin. Siellä lavalla kerrottiin vain paloja
omasta syntisestä elämästäni. Voinhan siis samanarvoisena astua
muiden joukkoon ja niiden rohkaisemana polvistua ristin ääreen. Aivan
samaa ovat siellä muutkin tehtaalaiset tunteneet, jotka ovat tulleet
pelastusarmeijalaisiksi.
-- Mitähän jos olisi kerran lähteä sinne.
-- Hää?
Pertti puhuu saman sepän rautatorveen.
-- Voi lähde, hyvä mies! Sinullakin on syntejä, suuriakin. Olet
rikkonut kuudennenkin käskyn.
Pertti punastuu, mutta ei puhu mitään. Seppä alkaa kuvata kuudennen
käskyn suurta merkitystä yksinäisen miehen elämässä. Ja sitä riittää
taas siksi illaksi. Mutta nyt on jo sepän puheessa ystävällisempi sävy.
Pertti häntä kuuntelee tällä kerralla tuskaumatta. Ja Pertti on jo sitä
mieltä, että kyllä tästä yksinäisyydestä pitää jonakin iltana lähteä
pelastusarmeijan kokoushuoneelle. Vaikka ei muuta niin katsomaan.
Muutamana iltana tulee seppä kotiinsa mukanaan pienikasvuinen,
valkohiuksinen, parraton ja laihankälkkä mies. Miehellä ovat pikkuiset,
nauravat hiiren silmät.
Pertti katsoo kummissaan miestä ja huudahtaa:
-- Eikö se ole Tappura?
Samaten katsoo mies Perttiä ja ääntää:
-- No ihmettä! Täällähän tapaa entisiä ylimaalaisia! Totisesti se on
Pertti Hagert?
-- Niin on.
Mies antaa Pertille kättä. Se oli vanha tuttu: entinen ylimaassa ympäri
mennyt kauppias Tappura.
-- Mitenkä te olette tänne kulkenut? kysyy Pertti.
-- No entä sinä?
-- Olen ollut jo konepajalla kuukauden päivät valurina.
-- Ja minä o'on ollut samalla konepajalla jo kolme vuotta
hinaaja-höyryn perämiehenä. Siis ollaan saman isännän leivissä!
Ihmettä, ettei jo ennen ole tavattu toisiaan!
Pertin mieli käy hyväksi, kun nyt tuttu ihminen yhtäkkiä ilmestyi
esiin kuin maan alta. Ja Tappura nauraa ja on iloinen. Hän on puettu
pelastusarmeijalaisen "kapteenin" univormuun.
Seppä ihmetellen katsoo miehiä ja häksää rautatorvensa kanssa
kuullakseen heidän puhettansa. Tappura alkaa selittää sepälle, miten
hän ja Pertti ovat vanhoja tuttuja. Siellä kaukana Itä-Pohjanmaan
lumimetsissä ovat ennen yksissä olleet.
-- Minulla oli Leipivaarassa kauppa ja tämä Pertti oli minulla
renkinä...
Yhtäkkiä Tappura pysähtyy puhuessaan. Hän ei tahdo sanoa että Pertti
oli ruotilaisena, vaan renkinä, sillä hänen vielä ylimaassa ollessaan
oli Pertti jo pappilassa renkinä.
-- Olin sitä minäkin siellä jo kulkevana kauppiaana, oikaisee Pertti.
-- Ja nyt olet konepajan valurina. Olen minäkin kulkenut maita ja
mantereita sitte, kun ylimaasta lähdin, sanoo Tappura ja lisää
hiljaisemmalla äänellä:
-- Mutta on parasta, että ollaan puhumatta entisistä. Minä ja sinä
olimme ennen vähän typeriä.
Tappura katsahtaa merkitsevästi univormuaan. Pertti ymmärtää hänet.
Tappura olikin lähtenyt karkuteille ylimaasta jättäen jälkeensä aimo
lailla velkoja. Mutta olivatpa nyt entiset asiat miten tahansa.
Yhtäkkinen yhtymys monen vuoden takaa antaa iloa molemmille.
Tappura kyselee ylimaan asioita ja Pertti selittää. Pertin puheen
johdosta kuvastuu molempien miesten silmien eteen palanen syrjäistä
maan kolkkaa. He näkevät silmissään suuret metsät, joissa karhu
nukkuu kaatuneen puun alla talvi-untaan ja susi kamalasti ulvoo
paukahtelevassa pakkasessa. Mutta suvisin korkean vaaran alla päilyvät
ikihonkien suojassa tyynet vedet ja etäältä kuuluu tunturikosken
vallaton laulu. Voi niitä monia korkeita vaaroja, joilla sydänkesänä
aurinko armaana paistaa! Oi niitä salovesiä! Kolkko ja yksitoikkoinen
on ylimaan elämä, mutta luonto suuremmoinen. Siellä vaaran alla oli
pienoinen maalaiskirkko järven rannalla, oli pappila, oli lukkarila,
oli yksi isompi talo ja useampia mökkiä. Sellainen se oli se ylimaan
kirkonkylä. Mutta Leipivaaralla oli monta taloa, niin varakasta että
useampana vuotena söivät puhtaan leivän...
Puheensa jälkeen ovat Pertti ja Tappura hetken ääneti. He ovat
siirtyneet ajatuksissaan tästä törkyisestä tehtaasta sinne kauvas,
jossa kesällä ei ole sanoiksi asti yötä eikä talvella päivää.
-- Tekin olette pelastusarmeijalainen, näen mä, sanoo tovin takaa
Pertti.
-- Minä olen "kapteeni", jos tarkkaan katsot. Pertti naurahtaa ja
leikillä ajattelee mielessään, entä jos hänkin ylenisi "kapteeniksi".
Tappura selittää hänelle asuntonsa ja pyytää Perttiä ensi tilassa
käymään luonansa. Pohjolaisen lämmin myötätuntoisuus maakuntalaistaan
kohtaan vieraassa paikassa on molemmissa miehissä herännyt. Sama
syntymäpaikka sitoo mielet yhteen.
-- No miltä sinusta tuntuu tässä tehtaassa olo? kysyy Tappura.
-- Aivan happamalta. Olen katunut, että tänne lähdinkään, vastaa Pertti.
-- Mistä tänne tulit?
-- Suoraan Oulusta.
-- Olitko siellä konepajassa?
-- Olin.
-- Onhan siellä sievä konepaja.
-- On. Paljon parempi siellä oli minulla olo. Mutta luulottelin tätä
Etelä-Suomea -- mokomaakin kolkkaa -- hyvinkin mieluisaksi.
-- Kyllä täälläkin toimeen tulee, kun tutustuu. Tosin on paljon täällä
työmiehelle pauloja, mutta ethän sinä liene pelaaja etkä juomari. Siitä
kolmannesta työmiehen synnistä en tiedä sanoa.
-- Mutta täällä kuolee ikävään. Ja asunnot ovat niin tuiki kelvottomia.
Entä sitte mestarit hävyttömiä!
-- Tosi se on, ettei työmies tälläkään tehtaalla kulje ruusuin ja
kukkasten päällä. Mutta minä olen tyytyväinen toimeeni.
-- Te olette sitä laatua ensimäinen tällä tehtaalla, minkä olen
tavannut. Kaikkihan nuo housuntaskuissaan puivat nyrkkiä tehtaalle ja
mestareille.
-- Mutta insinööri on hyvä mies, kun et häntä suututa. Sinun
pitäisi pyrkiä tuttavallisemmaksi mestarien kanssa. Heidän kauttaan
kulkee tie insinöörin suosioon. Ja taas ikävääsi voit tappaa, kun
käyt pelastusarmeijan kokouksissa. Ei täällä ole muuta synnitöntä
illanviettoa. Vapaahetkien viettämisessä on varaa valita vain kolme eri
tilaisuutta: joko olla yksinään kotonaan tai käydä pelastusarmeijassa
tai sitte juopotella, pelata ja naisten kanssa metkata. Valitse sinäkin
toinen näistä, niin et kadu! Siten pääset insinöörinkin suosioon, sillä
insinööri pitää juomattomista miehistä, vaikka ei hän kyllä kiellä
juomastakaan, kun väin on säännöllisesti työssä.
-- Siellä pelastusarmeijassa olen ajatellut pistäytyä joskus.
-- Kyllä me sinusta teemme vielä armeijalaisen. Nyt tuleekin piakkoin
Ruotsista kuuluisa puhuja "majuuri" Andersson tänne. Silloin tietysti
lähdet, jos et jo ennemmin.
-- Mutta puhuuko hän suomeksi? Sehän se on saakelia, kun niillä on
täällä niin käytännössä tuo "kalikkakieli ". Minä kun en sitä osaa,
niin "Soomen aasiksi" valurimestarikin minua nimittelee.
-- Ruotsia ne osaavat täällä useimmat työmiehetkin. Ruotsiksi tietysti
"majuuri" Andersson puhuu, mutta se tulkitaan suomeksi. Kyllä sinäkin
vielä ruotsia opit. Minä jo siinä hyvin pärjään. Lirkuttelen sitä kuin
lintunen.
Pois lähtiessään pyytää Tappura Perttiä käymään luonaan. Sepän korvaan
hän huutaa, että Perttikin rupeaa pelastusarmeijalaiseksi. Seppä nauraa
hyväntuulisesti ja katsoo hyväksyvästi Perttiin. Jonakin iltana aikoo
Tappura tulla Perttiä hakemaan armeijaan.
Tappuran mentyä on Pertti iloisella mielellä. Se oli virkistystä tavata
vanhaa tuttua, joka vielä tietää opastaa täällä uusissa oloissa.
Tietysti hän lähtee Tappuran kanssa Pelastusarmeijaan. Siellä saa
iltansa kulumaan, pääseepä vielä "kapteeniksi".
Seuraavan yön nukkui Pertti oikein hyvin. Ja vielä aamulla noustessaan
oli hän iloinen, kun oli kohdannut Tappuran.