Pertti seisoi Strangin tehtaan konttorin oven suussa odottamassa, että
häntä huomattaisiin. Konttori oli insinöörin omassa asuinrakennuksessa.
Konttorihuone ei ollut mikään suuri eikä loistava. Siellä olivat seinät
täynnä pieniä puulaivapuolikkaita, muita malleja ja piirustuksia. Puoli
tusinaa miehiä siellä aina hääri piirustusten ääressä ja konttoritointa
varten oli toisia. Työtä tehtiin siellä hiki päässä, kun tarkoin
tunnettiin isännän luonne. Ainoastaan kassakaapin kellon kilinä
sitä avattaessa ja suljettaessa oli kuuluvampi äänen ilmaus tässä
hiljaisessa työpaikassa.
Insinööri pyöriessään yhden ja toisen piirustajan paperien ääressä ei
huomannut kotvaan aikaan Perttiä. Mutta sitte hän havaitsi hänet ja
tuli kohta.
-- Mitä te asioitte? kysyi Strang Pertiltä.
-- Pyytäisin kysyä, olisiko insinöörillä minulle paikkaa konepajassa.
-- Paikkaa teille?
Insinööri katsoi miestä terävästi kiireestä kantapäähän. Aina hän
"katsoi läpi" miehen ennenkuin otti hänet työhönsä. Pertin ulkomuoto
oli insinöörin silmissä edullinen.
-- Mistä te olette?
-- Yläältä Pohjanmaalta.
-- Jahah, Onko teillä todistuksia?
Pertti veti esiin todistuspaperinsa. Insinööri asetti toiset rillit
nenälleen ja alkoi lukea Pertin paperia. Hän tunsi persoonallisesti
todistuksen antajan, sillä hän itsekin oli alkuaan kotoisin
Pohjanmaalta. Sen puolen ihmisiä olikin insinööri aina valmis ottamaan
konepajaansa. Onhan pohjolaisen myötätuntoisuus maakuntalaistaan
kohtaan maankuulu.
Insinööri mietti hetken Pertin paperin luettuaan. Hän otti pois toiset
rillinsä ja mietti. Katsoi sitte pitkään syrjästä Perttiä.
Insinööri ajatteli, että mies sopisi paraiten valurien osastoon. Niistä
olikin puute. Siellä valamisverstaassa oli sellainen helvetillinen
kuumuus ja tuon tuostakin sattui siellä tapaturmia, niin että kuka
sieltä pois pääsi, kiskoi itsensä koht'ikään irti. Mutta Pertin kauniit
kasvot viivyttivät insinööriä päätöksensä tekemisessä.
-- Menkää valurien työmestarin luo! Hän sovittelee teidät sinne. Minä
ilmoitan teistä täältä hänelle.
Pertti kiitti ja läksi. Hän tuli tehtaan pihalle. Osui
laivaveistämölle. Siinä korjattiin muutaman höyrylaivan konetta.
Toiseen potkuria kiinnitettiin. Muutamaan pantiin pohjaan uusia levyjä.
Venäjän valtiolle oli teon alla useita sukkulamaisia torpeedoveneitä.
Oli tämä paljon suuremmoisempaa kuin siellä konepajassa yläällä
Pohjanmaalla!
Veistämöltä joutui hän puuseppien ja kirvesmiesten kookkaaseen suojaan.
Siellä oli puolivalmiita rautateiden lastivaunuja. Ja täältä tuli
hän pannuntekijäin verstaaseen. Siellä leikattiin tuuman paksuista
rautaa kuin ohutta silkkipaperia. Suuriin, vitjoilla ripustettuihin
teräslevyihin puristettiin yks' kaks' pyöreitä reikiä niittanauloja
varten. Ja täällä kyhäiltiin majakkatorneja, rautatien siltoja,
tasapohjalaivoja, paloruiskuja, kanoonain lavetteja y.m.
Pertti pian ymmärsi, että konepaja, josta hän lähti, oli kääpiö tämän
jättiläisen rinnalla, jossa oli puolituhatta työmiestä. Siellä oli
työmiehiä puolisataa.
Hän kysyy valurien osastoa. Neuvottuna hän sen löytääkin. Siellä
valurimestari juuri on valmistanut suuren suuren potkurin kaavan
märkään hiekkaan ja istuu työtään puhdistamassa.
Se on tummaverinen mies ja huonosti solkkaa suomea. Samassa tulee
siihen insinöörikin. Hän ryhtyy puhumaan mestarin kanssa ruotsia.
Pertistä ne haastelevat.
Pertti sillä välin katsoo, miten nuori poika, jolla on suuret siniset
silmät, ketterästi ja vilkkaasti kantaa metallisankkoa, jossa on
velliksi sulatettua rautaa. Hän kaataa sen maassa olevaan vormuun.
-- Kuuleppa Iivari -- keskeyttää insinööri ruotsin haastelunsa
työmestarin kanssa -- missä on _taas_ isäsi, kun hän ei ole työssä?
-- Kai on kipeä, sanoo poika varovasti.
-- Sinä valehtelet, vastaa insinööri tuimasti. Poika katsoo häneen,
mutta ei puhu mitään.
-- Hän on juomassa? sanoo insinööri.
-- Vaikka liekin. Kipeä sanoi aamulla olevansa.
-- Kuulkaa te, uusi tulokas! Jos aiotte pysyä minun kanssani hyvissä
kirjoissa, niin älkää olko poissa tehtaan työstä juomisen takia. Ja
itse tehtaalla ei saa juoda. Loma-aikana juokaa tarpeeksenne! Siitä
minä en välitä. Tämän pojan isä, viilari Ilo, on viikosta työssä kolme
päivää ja kolme juopottelemassa. Mutta siitä lystistä _pitää_ tulla
loppu, sanoo insinööri lopuksi äreästi.
Poika Iivari katsoo arasti insinööriin. Hän muistaa kotonaan olevan
viisi pienempää siskoa ja surevan äidin. Ja niiden puolesta hän
katsoo arasti insinööriin. Jokohan insinööri lopultakin panee isän
pois tehtaasta? miettii poika ja mietteissään on kompastua sulavan
metallisankkonsa kanssa.
-- Tämä mestari laittelee teille paikan täällä, sanoo insinööri
Perttiin kääntyen ja poistuu.
-- Juu, juu! vakuuttelee hänen jälkeensä mestari. Kun insinööri on
mennyt, katsoo mestari nauravasti Perttiin ja sanoo:
-- Tusan djeflar! En vacker karl. Hvarifrån ä ni hemma?
Pertti ei ymmärrä, mitä vastata.
-- Eikö sinä osaa rootsi? kysyy nyt mestari molskaten Pertiltä.
-- En, vastaa Pertti.
Mestari kääntää hänelle selkänsä.
-- Hör du, Ivar! Hemta hit flaskan! Inte kommer _han_ straxt nu, puhuu
mestari pojalle.
Iivari hakee mestarille kätkössä olevan pullon, josta ruotsikko vetää
sisäänsä pari kolme oivaa kulausta. Pertti näkee kohta toistenkin
miesten käsissä olutpullot, joista he suusta juovat.
Toisemmoista on elämä tässäkin suhteessa tällä konepajalla, ihmettelee
Pertti. Siellä yläällä Pohjanmaalla ei uskallettu tuoda juoma-aineita
pajaan. Mutta mikäpä tämmöisen karjan paimentaa!
Mestari laittaa sitte Pertin kantamaan rautaharkkoja sisälle. Siinä
sen sait, kun et ruotsia osannut! Pertin sinervät merimiesvaatteet
tahraantuvat ja itse hän on kiukusta tulipunainen.
Ruokatunnilla suihkasee Iivari Pertin korvaan jotain. Pertti ymmärtää
ja hän lähtee läheisimpään konjakkikauppaan. Siellä hän ostaa pullon
mestaria varten. Ruotsikko naurahtaa saadessaan pullon ja laittaa
paikalla Pertille toisemmoista työtä.
Illalla työn loputtua lähtee Pertti Iivarin kanssa Ilolle. Iivari on
lupaillut heillä Pertille toistaiseksi asunnon. Poika tuntuu olevan
terhakka ja toimeva. Haastaa kuin mies, eikä nauti "silkkaakaan
väkijuomia". Haukkuu valurimestarinkin juomista. Mutta se osaa niin
palvella insinöörin silmän, jotta sitä täytyy kaikessa totella.
Iivarilta kuulee Pertti, että useimmat työmestarit tehtaassa ovat
ulkomaalaisia: mikä ruotsalainen, mikä saksalainen, mikä tanskalainen.
-- Ja ne ne ovat koko piruja! lisää poika varmasti. Kuuluvat
nimittelevän jos joiksikin suomalaisia työmiehiä. Ja kohtelevat heitä
kuin orjia. Mutta annappa kun insinööri on saapuvilla. Kyllä silloin
mestarit osaavat olla kuin voideltuja remeleitä nöyrinä.
-- Mitenkä siellä tehtaalla noin juodaan, vaikka insinööri sanoi
minulle tiukasti, ettei tehtaalla saa juoda? kysyi Pertti Iivarilta.
-- Kyllä siellä juodaan. Ja mestarit ovat etumaisimmat, nuo ulkolaiset.
Vältetään vain insinöörin silmä. Kaikki herrathan täällä ovat juoppoja,
paitsi itse insinööri. Nuo ulkolaiset koirat saisi ajaa keppi selässä
koko tehtaalta. Se on saksalainen työmestari siellä viilariverstaassa,
joka isän luita puree. Itse juopi kuin sika. Hänhän se sai isänkin
juomaan. Edellisen mestarin aikana isä ei juonut yhtään. Mutta kun tämä
tuli pulloineen verstaaseen, niin yltyi isäkin juomaan. Saksalainen
pilkkasi yhtenään juomattomia miehiä. Isäkin rupesi maistelemaan.
Mutta se juoma saikin hänet kohta liiaksi valtoihinsa. Monesti on jo
insinööri tuon saksalaisen usuttamana isälle lakia lukenut juomisesta
ja uhannut hänet erottaa pois työstä. Mutta isä on paras viilari
konepajassa. "Armosta" hän muka nyt saa tehtaalla olla ja siitä
"armosta" pitää minunkin pakosta olla tuolla valimon kuumuudessa. Se
on isän syntein tähden, kun minua siellä piinataan. Siellä ei tahtoisi
kukaan mielellään olla. Pois sieltä muuten minäkin olisin jo aikaa
päässyt. Se on tuo saksalainen taas tänä päivänä kielinyt isästä
insinöörille. Tässä oli Venäjälle suurempi laivatilaus. Tehtiin työtä
yötä päivää. Kolme vuorokautta olivat viilarit yhtä kyytiä työssä,
tosin yöllä eri palkasta. Eilen aamulla kun insinööri meni tehtaalle,
tapasi hän kaikki viilarit nukkumassa työpöytiensä ääressä. Niin
olivat uupuneet. Kaikki muut nukkuivat paitsi isä, joka sylki verta.
Hän on keuhkotautinen. Lääkäri on määrännyt hänet nauttimaan tautiinsa
konjakkia. Hän sitä taas ottikin tuon veren sylkemisen päälle, mutta
hän on jo niin heikko, että kun hän vähänkin maistaa, niin juo hän
kohta sen päälle itsensä humalaan.
-- Onko hän ollut kauvankin työssä tällä tehtaalla?
-- Liki kymmenen vuotta. Mutta ei hän ole juonut kuin pari vuotta.
Iivari ja Pertti olivat sahan kohdalla. Sieltä tuotiin juuri ulos
sairaalaan vietäväksi miestä, joka sahan sirkkelissä oli katkaissut
toisesta kädestään kaikki viisi sormeaan.
-- Tämä se on koko ihmisten surma-paikka. Täällä päästään kädettömiksi
ja jalattomiksi muutamassa sekunnissa. Hirveätä on koko tämä
tehdaselämä, kun lähemmin ajattelee. Minä olisinkin jo tämän heittänyt
ja lähtenyt merelle, mutta en ole hentonut äidin vuoksi, kun tuo isä
on niin epatto. Saisihan merellä toki aina hengittää tuoretta ilmaa
eikä tarvitseisi pelätä tulla keuhkotautiseksi niinkuin tuolla. Sieltä
se on isäkin keuhkotautinsa saanut. Kelvottomampaa työpaikkaa ei ole
maailmassa kuin tehdas, siitä minä olen varma, niin varma kuin tämä
päivä on perjantai.
-- Kuka tuo mies on, joka sormensa katkaisi?
-- Se on Ahlman, perheellinen mies.
-- Onhan tapaturmavakuutus?
-- On. Mutta saako sillä sormiaan takaisin.
He tulivat nyt työmiesasuntojen keskelle. Ne olivat huonosti kyhättyjä
rakennuksia ja huoneiden sanoo Iivari olevan niin kylmiä, ettei
talvisin koskaan pakkanen loukosta poistu. Tosin niitä viime vuosina
oli korjailtu, mutta kun ne alkuaan oli huonosti tehty, ei niistä
mielinyt enää kalua tulla.
Asuntojen akkunoista näkyi monellaista elämää: kalpeita lasten kasvoja,
likaisia huonekaluja, kukkatuhruja rikkonaisissa astioissa, ja muutaman
akkunan ääressä mieskasa löi korttia. Toisissa tuvissa pelattiin
harmonikkaa ja tanssittiin. Muutamalla pihalla pari työmiesvaimoa
hirveästi rähisi ja riiteli keskenään. Heillä oli tullut tora lastensa
tähden. Toisen vaimon lapsi oli potkaissut toisen lasta. Lyödyn äiti
ehätti apuun. Siitä syntyi meteli, jotta ilma kaikui huudoista ja
sadatuksista. Syrjäisiä kokoontui siihen usuttelemaan riiteleviä.
Lopulta äidit rupesivat käsisille ja se katselijoille iloa lisäsi.
Pertti nauroi silmät vesissä katsellessaan "akkain tappelua".
Tuossa tuli pari koreapukuista tytönvirnaketta vastaan, kasvoillaan
houkutteleva hymy. Toinen niistä paljon merkitsevästi työnsi kädellään
Perttiä kupeeseen. Kiitokseksi Pertti hieman potkaisi tyttöä, joka
lähetti hänelle siitä kiroussanan.
He tulivat perille Ilon asuntoon. Asuntona oli pienoinen kamari ja
kyökki sen edessä. Huoneet olivat matalat ja hämärät. Ulko-ovi jäi koko
loven yläältä auki, vaikkapa sen vetikin jäljessään kiinni. Tehtaan
pihalta tulevassa huikaisevassa sähkövalossa näytti asunto likaiselta
ja ilottomalta. Hellassa paloi tuli ja sillä porisi perunapata. Siinä
oli tulella perheen iltaruoka.
Viisi alle viidentoista vuotista lasta oli sisällä. Yksi poika, noin
kymmenvuotinen, oli jaloistaan aivan raajarikko. Oikea jalka oli
pahasti vääntynyt sisäänpäin. Häntä vähän suurempi tyttö hoiteli
hellalla perunapataa. Tyttö oli risaisessa puvussa. Silläkin olivat
suuret siniset silmät. Mutta ne olivatkin ainoa miellyttävä puoli koko
tyttöraiskassa, jonka koko käytös oli sellaisen pikkuvanhan käytöstä.
Äitinsä hame päällä se siinä hellan ääressä liikkui ja jaloissa olivat
suuret pilallekuluneet patiinikengät. Se oli lapsi, jossa ei ollut
mitään lapsenomaista. Se puhui kuin elähtänyt vaimo, oli kömpelö kuin
vanha muori ja nuo sinervänkalpeat kasvot eivät olleet koskaan saduille
nauraneet. Kaksi nuorempaa poikaa leikki lattialla isän tyhjällä
viinapullolla. Niillä olivat leuat ruvissa ja kädet syyläisiä käsniä
täynnä. Perheen kuopusta, nuorinta tyttölasta soudatti äiti uneen ja
silmät vesissä lauloi sille kehtolauluna: "Kukkuu, kukkuu, kaukana
kukkuu." Miksi hänellä kyynel silmiin kihosi ja miksi ääni särkyneesti
värähti? Siksi, että isä oli taas jossain kapakan loukossa.
-- Eikö isä ole kotona? kysyi Iivari kohta, kun sisälle pääsi.
-- Ei ole, huokasi äiti.
-- Insinööri oli taas hänelle suuttunut. Taitaa nyt lopultakin panna
hänet pois pajasta. Saksalainen on kielinyt.
Äiti ei sanonut mitään. Hän käski Iivarin soudattamaan. Itse hän otti
huivin ja päällysröijyn. Alkoi niitä asetella päälleen.
-- Minne menette? kysyi Iivari.
-- Lähden sitä juopporattia hakemaan.
-- Minä lähden. Paremmin minä tiedän hänen käyntipaikkansa.
-- Ei se tottele sinua. Kukas tämä outo mies on? kysyi Iloska ja katsoi
pitkään Perttiin.
-- Se on tänään tehtaaseen tullut uusi valuri. Se on kotoisin aina
Pohjanmaalta asti.
-- Kyllä nyt lähditte siihen viho viimeiseen paikkaan. Tämä tehdas on
oikea irstaisuuden pesä. Voi se on onnellinen, joka tästä loasta pois
pääsisi! Täällä pilauvat hyvätkin miehet. Niin on käynyt Ilon ja monen
muun. Joka ei juo, se tekee huorin, ja joka ei tee huorin, se pelaa.
Ja monen moni tehtaalaisista tekee tätä kaikkea yhdellä kertaa. Voi
näitä kataloita ihmisiä! Voi meitä kaikkia! Vai uhkasi insinööri Ilon
panna pois? Ei ne häntä sääli edes sairautensa takia! Pajan viilajauhot
ja pölyt ne ovat hänen keuhkonsa tärvelleet. Pajassa hän juomariksi
tehtiin. Nyt, kun hän on sairas ja juoppo, potkaistaan hän työstä
pois. On se kaunista menettelyä! Voi, eikö ole taivaassa Jumalaa, joka
kostaisi sitä vääryyttä, jota työmiehelle tehdään! Saisi maa niellä
sisäänsä tällaiset perkeleen myllyt kuin tämäkin tehdas on! Lähtekää,
vieras, kohta alussa pois täältä! Ette sitä kadu. Siunaatte vielä minua
hyvästä neuvostani, puhui vaimo Pertille.
Pertti oli tullutkin näkemiensä ja kuulemiensa johdosta pahalle
mielelle. Tämä asuntohan oli sikolätti Toivoskan asuntoon verrattuna.
Ja koko tehtaan ympäristö haisi viinalle ja viheliäisyydelle. Kunpa hän
olisi nainut Toivosen Maijun ja jäänyt sinne yläälle kotimaakuntaan!...
Olisipa ollut toista. Mutta hän oli haaveillut vielä maailmassa
itselleen rikkautta ja arvokkaampaa asemaa... Kun tähän asti oli ollut
niin hyvä menestys... Mutta olisiko hän nyt pahasti pettynyt!...
Pettynytkö?... Ei pidä kohta säikähtää...
-- Onpa häntä kuitenkin koetteeksi jonkun aikaa täällä, vastasi Pertti
Iloskan puheeseen.
-- Olkaa vain, jos viihdytte. Jos haluatte tapella, niin täällä sitä
saatte, jos haluatte pelata, niin täällä sitä saatte, jos haluatte,
vaikka mitä pahaa, niin täällä sitä saatte, puheli Iloska pukeutuessaan.
Samassa alkoi kuulua eteisessä jalan kopsetta ja ääniä. Ovi avattiin.
Kaksi poliisia retuutti keskellään Iloa sisälle aivan juopuneena ja
kasvot verissä. Miehen lakki oli toisen poliisin kädessä.
Iloska löi käsiään yhteen ja siunasi.
-- Kun tiesimme miehesi keuhkotautiseksi, niin emme vieneet sitä
koleaan ja kosteaan poliisivankilaan, vaikka kyllä se olisi sen
sietänyt. Issikalla se kaupungilla ajeli ja peuhtoi. Issikka toi sen
poliisikamariin, kun sillä ei ollut maksaa ajuria. Anna meille pari
markkaa issikalle maksettavaksi! puhui toinen poliisi Iloskalle.
Iloska vapisi mielenliikutuksesta. Iivari omista säästöistään antoi
vaaditun rahan.
-- Missä hänen kasvonsa ovat verestyneet? kysyi Iloska.
-- Lankesi ajurin rattaisiin. Tuollaiselle miehelle saisi antaa hyvästi
keppiä. Haukkui meitä silmät täyteen.
-- Niin te sen sanotte. Ilo on ollut yhtä hyvä mies kuin tekin. Jos
jollekin haluatte keppiä antaa, niin antakaa tuolle tehtaalle sitä,
saksalaiselle sialle siellä ja sen isännälle!
-- Noo, muori. Suitse suutasi! Onko se insinöörin syy, jos miehesi
juopi ja on hävitön? puhui vanhempi poliiseista.
-- Hänen syynsä se on! Mitä hän pitää sellaisia mestareita, jotka
pilaavat kelvolliset työmiehet?
-- Lieköpä tuollaisessa rahjussa pilaamisen varaa, tokasi nuorempi
esivallan mies.
-- Niin rahjussa! Et tiedä vielä millainen rahjus itse olet, ennenkuin
selässäsi ovat Ilon vuodet, pauhasi Iloska ja veti Ilon sänkyyn
makaamaan, alkaen siinä huuhtoa hänen kasvojaan.
Lapset suu auki seurasivat tapausten menoa. Mutta Iivari itki. Poliisit
lähtivät pois.
Ilo korisi ja toisinaan volisi. Rintaansa hän paineli ja hänen
yskiessään siellä helähti niin ontosti.
Kun Ilon kasvot oli pesty, huomasi Pertti, että Ilo oli hentokasvuinen
mies, jolla olivat suuret siniset silmät, nyt juopumuksesta elottomat
ja toljottavat.
Hetken takaa tuli sisälle pelastusarmeijalaisen pukuun puettu
elähtänyt mies. Se kaupitteli "Sotahuutoja". Iivari osti yhden. Viime
aikoina olivat "Sotahuudot" olleet hänen ainoana huvinaan eikä hän
muuta kirjallisuutta viljellytkään. Mitään muita henkisiä virtauksia
ei ollutkaan tehtaalla huomattavissa kuin supistetussa määrässä
pelastusarmeijalaisuutta, jonka työmiehet itse olivat käyneet hakemassa
armeijan kokoushuoneelta.
Pelastusarmeijalainen, joka "Sotahuutoja" kauppasi, oli tämän konepajan
seppä. Se alkoi Ilolle saarnata, kun huomasi hänen tilansa. Ilo itki,
paineli rintaansa ja yskähteli niin ontosti.
Mutta Iivari lopuksi toimitti Perttiä sepän luokse asumaan. Seppä
oli naimaton ja hänellä oli oma huone. Sopisi siis hyvin. Pertti
naurahteli sepän saarnainnolle ja katseli kummissaan rautatorvea,
jota seppä käytti ulkokorvansa edessä ääniaaltoja kokoamaan puhetta
kuunnellessaan. Pajassa olivat sepän korvat tärväytyneet yhtenäisestä
jyskeestä ja ryskeestä, kilkutuksesta ja kalkutuksesta.
Aikansa saarnattuaan lähti seppä pois. Ja Pertti seurasi häntä. Tehtaan
pihalla sähkövalo heleänä paisteli. Se muodosti suurempien esineiden
taakse synkkiä varjoja. Niiden puoleen seppä kulettaessa pälyili
kuin metsäkoira pensaikkoihin, joissa luulee jäniksen kyykkivän.
Siellä pimeissä paikoissa tiesi seppä synnin juhlivan kaikessa
alastomuudessaan...