Laiva leikkasi jo täydellä koneella aukeata ulappaa ja yksi ja toinen
merimerkki sivuutettiin. Sieltä keulanpuolelta ei pistänyt silmään
muuta kuin aavaa vettä, majakka ja jonkun kaukana olevan saaren
ohkainen haamu. Vastaiselta puolelta näkyi vielä kaupungin rannikko.
Mutta se mataleni matalenemistaan, kunnes lopulta erotti vain mustan
viivan, joka sekin viimein hävisi.
Pertti seisoi ja nojasi yläkannen kaidepuuhun. Siinä kannella oli
myös kolme nuorta neitosta. Taisivat olla koulua käyneitä, Pohjanmaan
rikkaita talonpojantyttöjä.
Laiva jyski ja tärisi, mutta Pertti vain seisoi ja nojasi kaidepuuhun,
sillä hän oli huomannut, että nuo nuoret tytöt, jotka myös olivat
matkustavaisia, olivat halukkaita katselemaan hänen koreita kasvojaan,
vaikka muka salaa häneltä. Eivät tytöt huomanneet, että Pertti puolella
silmällään vakoili heitä.
Pertti otti itselleen luvan mennä puhuttelemaan tyttöjä. Ne olivat
kolme sisarusta, jotka matkustivat Vaasaan yhden sisarensa häihin.
Pian saivat he Pertistä lystikkään puhekumppalin, joka osasi panna
heidän suunsa täyteen naurua. Ja katsella Pertin silmien verhottua
kiiltoa ja kiharaisen tukan koreutta oli tytöistä suorastaan nautintoa.
-- Det blir tjocka igen, ennusti iltapäivällä perämies, jonka lakissa
oli kellervä nauha.
Ja sumu tulikin. Laivan täytyi ankkuroida muutaman saaren kupeeseen.
Tuskallista oli matkustajille siinä odotella.
Mutta Pertillä oli hauska tyttöjen parissa. Tytötkin olivat hyvin
huvitetut Pertin seurasta. Heillä oli mukanaan oma eväs. Makeisia
olivat he jo syöttäneet Pertille ja nyt tarjosivat ruokaakin.
-- Juu, kiitoksia! Kyllä minä. Mutta minä sopisinkin neitien kanssa
yksiin leipiin, puheli Pertti.
Tytöt vain nauroivat valkoiset hampaansa näkyviin.
-- Te olette kaikki yhtä lystikkäitä. Voi kun teistä tulee mainioita
rouvia! Onko omaa suolaamaa tämä punerva lohi, joka maistuu niin
maajaalta?
-- Kotona se on suolattua, vastasivat tytöt.
-- No sitte minä sitä syönkin.
-- Syökää, syökää! Olkaa hyvä!
-- Kyllä minä. Mutta olisipa silkkaa riemua teidän kanssanne matkustaa
vaikka Amerikkaan asti.
-- Minne herra menee?
-- Etelä-Suomeen minä reissaan.
-- Me menemme vain Vaasaan.
-- Minulla on vielä matkaa paljon siitä.
-- Paljon on. Mihin toimeen herra siellä menee?
-- Muutamaan suureen konepajaan työmestariksi. Minulla on siellä
erinomainen paikka: kolme tuhatta vuodessa palkkaa ja työtä saan tehdä,
jos haluttaa.
-- Onpa se.
-- On. Mutta somaa se on tämäkin syöminen. Miksi ihmisten pitää syödä?
-- Elääkseen.
-- Mutta nyt ovat franskalaiset keksineet keinon, miten ihminen tulee
syömättä aikaan.
Tytöt purskahtivat nauramaan ja katsoivat toisiaan.
-- Nii-in, vakuutti Pertti.
-- Uskooko herra sitä?
-- En nyt vielä, vastasi Pertti nauraen ja pisti samalla aimo viipaleen
lohta suuhunsa.
-- Kai herra on koulua käynyt?
-- Koulua? Niin, on käyty kouluakin.
-- Oletteko lukenut fysiologiaa?
-- Juu. Olenpa tietenkin.
-- No sitte tiedätte, että ihminen ei tule syömättä aikaan.
-- Kyllähän minä sen tiedän niinkuin itsekin näette, ettei tulla
syömättä toimeen.
Taas samalla puhuessaan Pertti kiidätti suuhunsa kiiltävän
kuparinvärisen lohipalasen. Tytöt nauroivat ja Pertti nauroi.
Niin sitä aikaa kulutettiin tunti tunnilta, kunnes tytöt menivät
hyttiinsä nukkumaan.
Pertti lähti uusille löytöretkille laivassa. Hän kuuli bufettihuoneesta
iloista ääntä ja kurkisti sinne hyvin uteliaana rohkenematta sisälle
mennä. Mutta kun ääni kuulosti hänen korvissaan yltyvän iloisuudessaan,
uskalsi hän pistäytyä alas asti.
Hän tuli koreasti sisustettuun laivansuojaan, jonka katossa huojui
ohkainen, hyvälle tuoksuvan tupakan savupilvi. Peräseinällä oli suuri
kaappi, minkä takaseinän sisäpuoli oli kuvastelevaa peililasia. Siinä
Pertti näki uljaan muotonsa ja sai siitä varmuutta itseensä. Kaappi oli
täynnä jos jonkinmuotoisia pulloja ja jos jonkinvärisiä.
Juomatouhussa hääri puoli tusinaa herrasmiestä ja niiden mukana laivan
kapteeni. Bufettineiti viittasi kohteliaasti Perttiä istumaan.
Pertti istahti lengosti plyyssipenkille ja tilasi jotain suuhun
pantavaa. Neiti toi lämmintä vettä ja konjakkia. Sitte hän asettui
ihailemaan syrjästä tiskinsä takaa Perttiä.
Pertin verevät posket, kiharainen musta tukka ja sametinpehmoiset
silmät ihastuttivat tyttöä. Pertti sen huomasi juomaa itselleen
valmistaessaan ja nauroi tytölle. Tyttö nauroi takaisin. Taas oli
Pertti valloitusretkellä naismaailmassa.
Herrasmiesten juominki yltyi ja puolijuopuneina pyysivät he saada
tarjota Pertillekin. Istuessaan heidän viereensä tunsi Pertti sellaista
sisäistä nautintoa kuin jos hän todellakin olisi jo suuren konepajan
työmestari, jolla on kolme tuhatta markkaa vuodessa palkkaa ja työtä
saa tehdä jos haluttaa. Nämä herrat olivat lihavia liikemiehiä, joilla
paksut kultaiset kellonperät lepäilivät vielä paksumman vatsan päällä.
Täysin valtuutettuna istui Pertti plyyssipenkillä heidän joukossaan ja
poltti heidän tarjoamaansa havannaa. Mutta väkijuomia hän säästellen
maisteli.
Näin pian oli täyttynyt hänelle eilinen unelmansa siellä puistossa
syyssateessa. Mitä merkitsi nyt tämän rinnalla Toivoskan syleksimiset
ja poliisituttavan ulososottelemiset! Pöhöh moukkia!
Myöhemmällä kun herrasmiehet jo punottivat naamat keltaisina ja
alkoivat pelata korttia siirtyi Pertti kuhertelemaan tupakkihyttiin
bufettitytön kanssa. Ja lopuksi tyttö toi hänelle tyynyt ja raanut ja
laittoi hänet sinne yöteloille. Lattian alta ravintolahuoneesta kohosi
ylös hyttiin kuumaa ilmaa, konjakkihöyryä, sikaarin savua ja kirouksia.
Mutta Pertti oli tyytyväinen yöpaikkaansa. Olihan se toisenmoinen nyt
kuin viime yönä ulkohuoneessa heinäläjässä.
Seuraavana iltana oli Pertillä jo oma hyttinsä. Ravintolatyttö sen oli
hänelle välittänyt. Mutta päivisin Pertti seurusteli noiden neitien
kanssa, joilla oli sitä Pohjanmaan mainiota lohta. Yksissä ruuissa he
olivat, yksissä jutteluissa ja yksissä nauruissa.
Sitte Vaasan satamassa piti erota. Siellä suuren sähkölampun alla
otti Pertti neideiltä hellät hyvästit. Mutta ennen eroa olivat neidot
pyytäneet ja saaneet luvan itsekukin leikata itselleen muistiksi
kiharan Pertin kauneista mustalaishiuksista. Heidän sitä tehdessään oli
Pertti seisonut ylevän nöyränä kuin pakanain pyhä eläin kerittäessä.
Nyt tyttöjen erottua siirtyi Pertti bufettineidin ruokkolaiseksi,
joka olikin hyvillään, että sai nyt pitää Pertin kokonaan, kun nuo
kikattavat neidit laivan jättivät. Hänellä olisi ollut niin paljon
puhumista Pertille, mutta aika ei mielinyt sitä myöntää. Mutta hän jo
nautti saada edes katsoakaan Pertin hempeisiin silmiin ja ohimennessään
koskettaa hänen mustiin kiharoihinsa.
Höyrylaiva lähestyi sen Etelä-Suomen suuremman kaupungin sisäsatamaa,
johon Pertin oli määrä pysähtyä. Se oli matkallaan käväissyt muutamissa
välisatamissa, ottanut niistä uusia matkustajia ja jättänyt niihin
entisiä, ahminut sisäänsä verestä lastitavaraa, jotta se nyt oli täpö
täynnä. Välikansikin oli ladottu niin paljon kuin suinkin sopi täyteen
laatikoita, säkkejä, myttyjä ja matkakirstuja.
Jos tavara oli eri laatua, niin eri laatua olivat matkustajatkin aina
kuumien etelämaiden kauppamatkustajasta alkaen läheisen pitäjään
maalaisisäntään asti, mikä tuli kaupunkiin myömään perunoitaan, joita
suvikasvu oli hänelle lahjoittanut yli oman tarpeen. Oli lihavia
afäärimiehiä, laihoja herrarinkuloita, oli hienon hienoja neitejä
ja kaupungista palveluspaikkaa etsimään lähteneitä maalaistyttöjä
kotikutoisissaan.
Kaikkien näiden parissa liikuskeli Pertti ujostelematta. Hänen
kauneilla kasvoillaan oli kaikkiin tenhovoimaa. Salaa hienotkin
ryökynät häntä kurkistelivat ja ihmettelivät hänen nuorekkaan hipiänsä
puhtautta, profiilin kaunista säännöllisyyttä ja sysimustan tukan
kiharaista soreutta.
Ravintolatyttö syötti hänelle ilmaiseksi parhaita herkkuja ja tuon
tuostakin tarjosi hänelle lasin viiniä, mikä Pertin suussa maistui
toisellaiselta kuin anniskelun paloviina tai hapan olut, jota hän ennen
toisinaan oli särpinyt.
Pertti olikin tehnyt koko laivamatkansa ostamatta ravinnokseen niin
leivän muruakaan.
Tiheä oli sisäsaaristo, jonka läpi laiva paraallaan risteili.
Vaikkapa olikin jo myöhäinen syksy ja puut varistaneet pois
kesäntuoreet lehtensä ja nurmikot olivat kulonkellervät, niin silti oli
tuossa saaristossa miellyttävä lumous. Sillä nyt oli yksi sellaisia
päiviä, joina syksy kuolee ja talvi syntyy. Kylmän yön jälkeen paistoi
aurinko kirkkaasti ja pani kimaltelemaan jäähileiset ruohot ja talven
ensi huurteesta hohtavat oksat. Kaikkialla oli kuulakasta kirkkautta,
keveää kimmellystä ja heijastusta. Vesi oli tyven ja kirkas ja ilmassa
kantava kaiku.
Sieltä ulompaa pilkisti kaupunki, suuri ja komea. Kun Pertti näki
laivatelakan, suuren konepajan ja monet höyryalukset satamassa,
riemastui hän. Tämähän oli juuri hänen kaupunkinsa! Hän tunsi
suonissaan kiihtyvän uuden elämän. Kaikkialla oli vilkkautta, oli
suuria rakennuksia, komeita ihmisiä kalleissa puvuissa, oli elämää,
elämää, minne päin tahansa hän silmänsä siirsi.
Innostuksissaan ei Pertti enää muistanut bufettityttöäkään, joka oli
hänelle niin paljon hyvyyttä tarjonnut. Suru silmissä se katseli Pertin
laivasta poistumista hyvästiä jättämättä hänelle, ja meni sitte pienen
hyttinsä loukkoon itkemään. Ja siellä hän itki ja huokasi syvään,
kauvan ja valittavasti.
Mutta ajurin rattailla sillä välin Pertti ajoi kaupungin katuloita
jonnekin majapaikkaan. Yhtenä siinä saatossa hän mennä viilätti
hynttyineen, minkä matkustavien ajurit muodostivat.
Ajettaessa oli Pertin silmälle näkemistä: kauppapuotien suuria
akkunoita monemmoisine ylellisyyksineen, upeita taloja, ohikiitäviä
ihmisiä, univormuniekkoja, koreita tyttöjä, rikkautta, loistoa,
ylpeyttä.
Tämä hurmasi Perttiä, huumasi ja ihmetytti.