Muutamana syyskuun iltana tuli Toivoseen asuntoa tiedustamaan nuori
konepajan työmies Pertti Hagert. Konepaja sijaitsi saarella luodon
ulkopuolella. Joku tehdastovereista oli ilkosillaan opastanut Perttiä,
joka oli asunnon puutteessa, menemään Toivosesta kysymään. Ja neuvoja
jo edeltäpäin nautti siitä kohtauksesta, jolloin Perttikin saisi
likavettä silmilleen. Ennestään ei Pertti tuntenut yhtään Toivoskaa
eikä hänen tytärtään. Vasta viime talvena, katovuoden tuomana, olikin
Pertti saapunut ylimaasta tähän kaupunkiin. Mutta pian hän täällä
kotiutui, hankki itselleen ystäviä ja pääsi kaupungin konepajaan työhön.
Pertillä oli erinomainen luonnon antama lahja, jonka avulla hän aina
kohta tuli huomatuksi ja hankki itselleen menestystä. Hän oli näet
varmaan kauneimpia ja komeimpia miehiä, mitä nälkäinen ylimaa koskaan
on synnyttänyt.
Siellä ylimaassa oli hän varhaisimman lapsuutensa ollut kunnan
ruotilaisena ja aikaisemman nuoruutensa renginvekaleena. Senjälkeen
tukkilaisena ja lopuksi kuleksivana rihkamasaksana, kunnes hän
kylläyneenä ylimaan köyhyyteen, jätti sille ikuiset hyvästit ja lähti
rantamaihin.
Pertin äiti oli mustalainen, mutta isä tuntematon. Aikoinaan oli
huhuiltu, että se olisi ollut joku liikkuva norjalainen tukkiherra,
jonka mieltymyksestä sievään mustalaistyttöön oli seurauksena
Pertin pulska persoona. Ettei Pertti ollut ylimaan kömpelöä ja
paksulihaksista, tahmeaveristä suomalaisrotua, huomasi hänestä jo ensi
silmäykseltä. Mutta kun mustalaisimpi, hänen äitinsä, oli pitäjään
kirjoissa, joutui niihin poikakin ja merkittiin kirkonkirjoihin äidin
nimellä Hagert. Albert Hagert se siis oli Pertin sunnuntai-nimi.
Hän sai sellaisen kasvatuksen, että ensi vuodet ajeli sylivauvana
mustalaismatkueissa. Poikaseksi varttui hän Leipivaaran korkealla
mäellä törkyisen väen parissa ja oli paras opastaja halukkaille
näyttämään Hepokönkään putousta, missä vesi putoaa alas jyrkkää
kallioseinää toistakymmentä syltä korkealta. Pääsipä sitte pappilaan
renkipojaksi, kun kirkkoherra aikoi hänestä tehdä "ihmisen". Mutta
hullautui tukkilaisen reimaan vapauteen ja alkoi pölkyillä koskia
seilata. Yhtäkkiä kohosi hän napin, neulan y.m. y.m. kauppiaaksi.
Mutta lopulta tuli Pertti siihen varmaan vakuutukseen, että ylimaassa
ei ollut muuta kuin lunta ja nälkää. Niinpä hän lähti rantamaihin,
solui alas outoihin oloihin kuin tukkipuu ylimaan metsästä. Mutta
Pertillä oli kohta koti kaikkialla. Hänhän nyt oli sellainen maailman
rannan rakki. Niinpä hän suuremmassa rajakaupungissakin ymmärsi katsoa
eteensä. Vanhempien perintöä ei hänellä ollut muuta kuin tuo kaunis
ulkomuoto. Mutta nuorella miehellä se onkin naisten silmissä puhdasta
kultaa. Ja paljon on miehiäkin, jotka eivät näe pintaa syvemmälle.
Tällaisten kanssa oli Pertti pian läheinen ystävä. Ja Pertillä oli
jo ylimaassa saavutettua elämän kokemusta. Olipa hän siellä ollut
jo väliaikaisena rättärinäkin eli jonkinmoisena poliisimiehenä.
Konepajan työmiehenä hän siis hyvin menestyi, kun voitti ensimäisen
vastenmielisyytensä sen likaisuuteen ja saavutti itselleen ensimäisen
ammattitaidon alun.
Se oli harvinaista, ettei Perttiä konepajassa ensi tulemaltakaan
pilkattu. Siihen vääjäämättömästi oli syynä Pertin huoleton käytös,
erinomaisen sukkela käsityskyky, komea olento ja yhtenäinen
huulinuuskan tarjoilu työmiehille. Ikäänkuin kaikkien vanhana toverina
astui Pertti tähän hänelle vallan uuteen konepajamaailmaan, tähän noen,
lian ja töryn "mustaan helvettiin", joksi hän sitä työtovereilleen
nauraen nimitti. Kiroileminen oli muuten Pertille tuttavallisessa
seurassa välttämätöntä joka toisessa sanassa.
Seisoessaan Toivoskan huoneen oven suussa asuntoa tiedustamassa
ovat Pertin koreat kasvot, pitkä vartalo ja reipas ryhti kohta
leskelle veriin menevää, sillä pulska mieshenkilö on aina ollut hänen
silmäruokaansa. Pertti on puettu sinervään merimiespukuun, hänen
kourassaan on leveälierinen, ulkomainen, musta huopahattu, kaulassa
sininen silkkiliina ja rintataskusta koko miehen komeuden huippuna
pistää esiin punainen, kuvallinen merimiesnenäliina. Siis kaikin puolin
Pertti on Toivoskan parhaimpien makujen mukainen.
Kohteliaasti pyytää hän Perttiä istumaan. Maiju ujona pyörii äitinsä
takana ja punastuu, kun Pertin silmät, nuo sametinpehmoset silmät,
sattuvat häneen. Maiju on tuskin yhdeksäntoista vuotinen. Hänen
vartalonsa on hennon solakka, mutta ohuen puvun alta pistää esiin
lihaksien kaunis pyöreys. Kasvot ovat hienot, lumivalkoiset, nenä
kauniisti kaartuva ja huulet ohuet. Musta tukka on etupuolelta
kiharainen ja takaa sykkyrälle koottu. Ruskeat silmät ovat suuret
ja niissä on kirkas loisto. Kaunotar hän on, mutta ujo ja arka. Ei
yhdessäkään liikkeessä ilmau itsetietoisuutta eikä varmuutta. Ja
yhtenään hän punastuu.
-- Mikä teidän ammattinne on? kysyy leski, kun on kuullut Pertin asian.
Vaikka mielessään hän mietti, että tietäähän sen kysymättäkin: hän on
merellä kulkija. On varmaan perämies, joka talveksi tulee kaupunkiin
lukeakseen itseään merikoulussa kapteeniksi. Ja hänelle kyllä joutaisi
peräkamari. Lämmin sysäys kävi koko Toivoskan ruumiin läpi.
-- Olen vain konepajan työmies, vastasi Pertti vaatimattomasti, sillä
huoneen siisteys ja somuus häntä oudostutti.
Tumma varjo laskeusi Toivoskan kasvoille, pettymyksen tumma varjo.
"Konepajan työmies" kaikui hänen korvissaan pahalta. Olihan se toimi
_likaista_ -- ätsch! -- kuin nokikolarin ammatti.
-- Ette kai ole kotoisin tästä kaupungista, kun minä en tunnekaan?
-- En.
-- Oletteko ryyppymies?
Toivoska laskeutui kohta arkipäiväisyyksiin, sillä "konepajan työmies"
kaikui hänen korvissaan niin pahalta. Ja se toi hänen silmiinsä ne
mustat murjaanit, jotka naama noessa, vaatteet noessa, yltä päätä
noessa kulkivat veneellä konepajasaaren ja mannermaan väliä.
-- Enpä sanottavasti.
-- Käypikö teillä vieraita?
-- Hyvin harvoin.
-- Miten suuri on palkkanne?
-- Neljä markkaa päivässä. Pertti lisäsi liikaa puolet.
-- Oletteko iltasin myöhään ulkona.
-- Tavallisesti kotona. Siinä Pertti valehteli.
-- Onko teillä paljon tavaroita?
-- Eihän niitä yksinäisellä miehellä miten paljon ole.
-- Onko teillä morsianta?
Maiju punastui nyt korvanlehtiinsä asti. Ja hänen piti kääntyä pois
Pertistä.
Pertti mietti, miten mahtaisi olla edullisinta sanoa ennenkuin hän
vastasi.
-- Ei ole sitäkään.
Toivoska jäi mietteisiinsä. Mutta hänen kasvoistaan saattoi huomata,
että hän kohta hylkäsi mielessään olevan mietteen mahdottomana: Maijua
ei tarvitsisi häneltä -- konepajan työmieheltä! -- pelätä... Ja
tulolähde olisi hänelle kyllä tarpeellinen. Entiset säästöt hupenivat
yhtenään, sillä pitsin kutominen kaupungin rouville, jota hän työnään
Maijun kanssa harjoitti, antoi liian vähän. Tätä oli hän jo monesti
salaisesti itsekseen huolehtinut.
-- Näytättehän siivolta pojalta. Mutta se teidän työnne on niin
likaista, niin likaista... Tahraatte huoneenkin.
Samaa oli jo Perttikin aprikoinut silmäillessään niin ruti puhdistettua
huonetta. Mutta tähän hän kuitenkin halusi päästä asukkaaksi. Sydämensä
pohjukoilta oli hänkin komeilevaisuuteen kiintynyt. Ja entä jos
Maijulla ei vielä olisi sulhasta niinkuin ei hänelläkään morsianta!
-- Eikö siis sovi teille asukkaaksi minunlainen mies? En vuokralla
tingi.
-- No en tiedä. Kunhan ette tahrisi huonetta. Likaa ja rottia minä
inhoan.
Toivoska puhui silti jo puolittain myöntyvästi Pertin kaunis ulkomuoto
oli niin ihastuttava. Harvapa se nainen, joka noin komealta mieheltä
kieltäisi sellaista kuin huonetta. Saati sitte Toivoska, joka muutenkin
pani niin paljon arvoa ulkonaiselle somuudelle.
-- Vai ei teillä ole morsianta, vaikka olette noin komea mies, puhkesi
Toivoska Perttiä ihailemaan vasten kasvoja.
Pertti naurahti. Se nauru läikäytti paljon verta Maijun kasvoille.
-- Kyllä veden avulla pysyy konepajankin mies puhtaana. Ja komeanakin.
Enkä minä nokisin vaattein kotiin tule. Siellä pajalla jo aina pukeudun
toisiin ja peseydyn.
Turhamaisuudessaan Pertti todella niin tekikin, sillä hän tahtoi kulkea
kaupungissa "ihmisen näköisenä".
-- Se onkin sitten toinen asia. Kokonaan toinen.
Ja lopuksi Toivoska myöntyi, kun Pertin lupaama vuokrakin oli hyvä.
Laittipa kahvitkin vuokralaiselleen. Mutta koko ajan ymmärsi Toivoska
Maijun olevan niin paljon ylempänä Perttiä, ettei hänelle tullut
mieleenkään tutustuttaa tyttöä Pertille. Itse hän tarjosi kahvinkin
hänelle eikä sallinut sitä Maijun tehdä.
Sitte Pertin mentyä siirsi hän kaikki paremmat kapineet pois
peräkamarista, sisusti sen niin yksinkertaiseksi kuin suinkin voi. Ja
niin sai Pertti "tulla jos tahtoi".
Pertti tulikin.