Vuoden takaa Pertin tulosta Toivoskan huonemieheksi synnytti Maiju
kivulloisen lapsen. Toivoska huusi epätoivossaan taivaan luojaa
todistajakseen, miten hellästi ja huoltavan huolekkaasti hän oli Maijua
kasvattanut. Ja Maiju kehtasi noin tehdä! Hän piti, että itse Jumala
teki hänelle vääryyttä, kun salli tuollaista tapahtuvaksi.
Äiti oli Maijun karkottanut pois yhteisvuoteesta. Tyttö parka ei syönyt
eikä saanut unta. Ja hänen lapsirukkansa hoito oli kaikin puolin
henkilaitaa. Maiju itse oli osaamaton ja Toivoska inhosi koko "kakaraa".
-- Kuka on lapsen isä? kysyi äiti Maijulta.
-- Pertti..., oli Maiju avomielisesti vastannut.
Silloin Toivoska hyrähti itkemään ja sadatteli itseään, että hän oli
ottanut Pertin huonemieheksi.
-- Naipihan Pertti minut! oli Maiju lohduttanut itseään ja äitiään.
-- Hänellaiselleko miehelle olen sinua kasvattanut! Maiju! Maiju! Sinä
murhaat minut irstaisuudellasi!
-- Äiti! Pertti naipi minut. Ja kaikki tulee vielä hyväksi. Minä
rakastan Perttiä ja Pertti rakastaa minua...
-- Mutta sinä olisit päässyt vielä kapteenin rouvaksi ja nyt sinusta
tulee likaisen konepajamiehen vaimo!
-- Mutta minä rakastan Perttiä. Minä tulen hänen kanssaan onnelliseksi.
Enkä minä muuta kaipaakaan...
-- Kuka voi olla enää onnellinen tämän tekosi jälkeen! Minut sinä
elävältä tapat... jospa minäkin olisin jo kuollut niinkuin Toivonen.
Mutta Jumala rankaisee minua liian kovasti.
-- Äiti! Minä rakastan Perttiä ja Jumala antaa syntini anteeksi. Niin
pitää teidänkin antaa.
-- Mutta enhän enää kehtaa mennä kenenkään tuttava-rouvankaan luo.
Sinä hävitit meidän molempien onnen. Ymmärrätkö, että siistit ihmiset
eivät sinua enää pidä minään. Hyvämaineiset ihmiset eivät rupea sinun
kanssasi mihinkään tekemisiin. Ne kutsuvat sinua niin rumalla nimellä,
että se päätäni huimaa. Ajatella, että oma lapsensa on sellainen...!
Eikä Toivoska voinut muuta kuin itkeä. Hän kutsui Pertin juhlallisesti
kahdenkeskiseen tutkintoon ja nurisi Pertin kelvottomuutta.
-- Mutta kun noin olet häväissyt Maijun ja minut, täytyy minun luvata
Maiju sinulle vaimoksi, lopetti Toivoska.
-- Soo-oh! Nyt puhuu emäntä liikoja. Minulla ei ole Maijun eikä lapsen
kanssa mitään tekemistä.
-- Eikö ole! Häh! Eikö ole!
-- Ee-i! sanoi Pertti tiukasti ja näytti Toivoskalle valmiita passeja,
aikoen jonkun päivän takaa matkustaa Etelä-Suomeen.
Ja Pertti, oli niin tyyni, jääkylmä ja levollinen, että Toivoska
hämmästyi häntä.
-- Ettekö ole Maijun lapsen isä?
-- No en! sanoi Pertti tuiki varmasti,
-- Hyvä luoja! Siis vielä tyttö suuri valehtelija!
-- Niin on. Ymmärtää kai emäntä, ett'en _minä_ olisi voinut olla niin
hävitön. Harmittaa, että emäntä epäileekään.
-- Mutta kun Maiju itse on minulle sanonut.
-- Siinä hän puhuu vasten parempaa tietoaan.
-- Mutta odottakaa! Minä käyn hakemassa Maijun tänne kamariin.
Toivoska lähti Maijua kutsumaan. Mutta sillä aikaa meni Pertti ulos
toisesta ovesta eikä palannut sinä päivänä eikä seuraavanakaan.
Toivoska oli harmista haleta. Ketä piti hänen uskoa? Ja voi sitä
häpeää, ettei Perttikään huoli Maijusta!
-- Sinä olet Maiju minulle suuresti valehdellut. Ei Pertti ole
viettelijäsi.
-- Ei olekaan. Hän on minun sulhaseni.
-- Hän ei huoli sinusta, kuuletko, hän _ei huoli_, puhui Toivoska
kovalla äänellä.
-- Äiti epäilee turhia. Hän on vannonut rakastavansa minua ja naivansa
minut.
-- Mutta minulle hän on vakuuttanut, ettei hänellä ole mitään tekemistä
sinun kanssasi. Ja hän matkustaa kohta pois...
-- Äiti kiusaa minua turhaan. Pertti rakastaa minua ja minä rakastan
Perttiä eikä meitä nyt kukaan erota. Tämä lapsi on se, joka luovuttaa
minut Pertille teiltäkin, äiti, vaikka ette muuten olisi suostunutkaan.
Ja Maiju nosti samalla sairasta lastaan äitiään kohti, ilon väike
silmissään.
-- Sinut on Pertti kurjasti pettänyt.
-- Ei Pertti minua petä. Hän on vannonut minulle ikuisen rakkauden
valan ja minä hänelle. Ja äidin pitää antaa siunauksensa meidän
liitollemme.
-- Hän on suuri roisto -- tuo Pertti! huusi Toivoska. Maiju vain
naurahti ja asetti lapsensa makaamaan.
Mutta kun ei Perttiä kuulunut tulevaksi takaisin ollenkaan, niin
jo joutui Maijukin jännitykseen. Toivoska etsi Perttiä kaupungilta
ja kuuli hänen asuvan muutaman poliisi-tuttavansa luona. Toivoska
lähti sinne Pertin puheille, mutta Pertti ajoi hänet ulos huoneesta.
Toivoskaa neuvottiin nyt haastattamaan Pertti raastuvanoikeuteen lapsen
elättämisestä. Se oli Toivoskasta siivotonta ja raakaa, mutta muuta
keinoa ei ollut.
Maiju meni tajuttomaksi, kun hänelle äitinsä kertoi asiasta. Ja nyt se
vasta suurin kurjuus oli astunut sisään tuohon auringolle ja keväälle
pyhitettyyn taloon. Toivoska huokaili ja sadatteli Maijua, joka oli
näinä muutamina päivinä käynyt lumen kalpeaksi sydämen kivusta, että
Pertti oli sittekin uskoton.
-- Voiko, äiti, maailma olla näin paha ja ihmiset ilkeitä? kysyi hän
tuskissaan äidiltä.
Mutta äiti ei katsonut siihen ansaitsevan vastata.
Kun oikeuspäivä tuli, pakotti äiti Maijun lähtemään kanssaan
raatihuoneelle. Maiju oli äitiään rukoillut polvillaan, että hän
säästäisi häntä siitä häpeästä, mutta turhaan. Ja niin hänen täytyi
lähteä, hankittuaan hoitajan lapselle, joka oli kovasti kipeä. Äiti oli
näinä viimeisinä päivinä muuttunut Maijulle aivan tylyksi.
Kauvan kesti Toivoskan odottaa juttunsa esille tuloa. Mutta tuli se
viimein. Vahtimestari sen ilmoitti. Asianomaiset menivät sisälle,
Pertti tuttavalleen poliisille silmää iskien.
Komeassa tutkintohuoneessa on pöytä, kookas ja vihreäverkainen,
keskellä lattiaa. Pöydän yläpäässä istuu korkeaselkäisessä tuolissa
tuikeasilmäinen, kaljupäinen, suuriviiksinen ja paksulihaksinen
oikeuden puheenjohtaja. Hänen sivullaan molemmin puolin istuvat
raatimiehet niinikään korkeaselkäisissä tuoleissa. Hiukan ulohtaalla
heistä kirjoittelee pienemmän pöydän takana oikeuden notaari. Hän on
mies, joka on melkein kokonaan jalkoina, sillä ne ovat muodottoman
pitkät, kun taas muuta ruumista riittää hyvin lyhyeltä.
Pitkää pöytää huoneen keskellä, minkä ääressä tuomari ja raatimiehet
istuvat, koristavat useat raamatut ja suuret lakikirjat, joiden pykäliä
laatiessa monet viisaat miehet olivat vuosia aivojaan vaivanneet.
Seiniltä katselevat kultapuitteisista tauluista alas keisarit oikeuden
jakamista. Muutenkin on salin kalusto upeannäköistä. Esivallan
alamaisessa synnyttää nöyryyttä ja kunnioitusta esivallalle on kai
tarkoitettu tällä komeudella.
Toivosen leski pohjustaa kanteensa hapuilevasti ja liikutettuna.
Oikeussali tekee hänet arkailevaksi, sillä korkeat majesteetitkin
kultapuitteisista tauluistaan näyttävät luovan häneen merkitsevän
katseen. Siltä hänestä tuntuu. Hän on miltei itkuun ratkeamaisillaan.
Se tuomaria hermostuttaa.
Maiju kuuntelee äitiään kasvot tulikuumina, silmät alas luotuina.
Hän värisee kuin pakkasessa. Hänet on pakotettu tulemaan tänne
pyhään oikeussaliin, jossa hänen suuri syntinsä kannetaan ikäänkuin
tarjottimella pöydälle tuomarin ja muiden herrain eteen. Ne tahtovat
hänet häpeään tappaa!
Notaari, jolla on violettinenä, tiirottavat silmät ja vaaleita
hiushaivenia siellä täällä päässä, katselee ivan kure suupielessään
Maijua. Tyttöparka siitä yhä enemmän aristuu, punastuu ja värisee.
Mutta kaikessa surkeudessaankin on hän kaunotar, jonka kasvoissa
tuomarinkin silmä viivähtää kauvemmin.
Perttiä näyttää melkein huvittavan tilaisuus. Toivoskaa hän kuuntelee
hyvin pilkallisena. Sillä hän kohta voittaa notaarin puolelleen, sillä
itse asiassa on tämä notaari vain viransijainen ja peruspohjilleen
virkaheitto nimismies. Sitte kädet seljän takana, rinta pystössä ja
leuka korkealla tekee Pertti selvää tuomarin kysymyksiin. Tuomarikin
tulee häntä nyt tarkemmin katsastaneeksi. Sehän on kaunis, ryhdikäs
ja hyvin puettu mies. Sanalla sanottuna: Pertti tekee tuomariin hyvän
vaikutuksen.
Pertti liioittelee niin lujasti lesken ja Maijun kustannuksella, että
leskellä alkaa veri kiehumaan. Maijulla yltyy poskien palo ja silmiin
kihoaa kyyneleitä. Levotonna muuttaa hän seisoessaan jalkaa kuin olisi
hän hyvin uupunut, huulet värähtelevät, kädet hiestyneinä vavahtelevat
ja koko ruumista piinaa tämä hirvittävä tutkistelu.
-- Valetta ihan alusta loppuun! kuulee hän Pertin mahtipontisesti
lopettavan.
Siihen parahtaa kiivaasti Maiju leimuavan rohkeana:
-- Älkääkä uskoko, herrat! Hän se valehtelee!
Pertti säpsähtää tuota ja lentää tulipunaiseksi. Notaari, joka
tällä välin on kirjoitellut papereihinsa, nostaa päätänsä ja
katsoo nauravasti Maijuun. Maiju häpeää ja luo alas silmänsä sen
virnistelemisestä.
Tuomarin kasvot eivät värähdäkään. Ne ovat elottomat ja tuimat.
-- Väittääkö syytetty syytöksen valeeksi? kysyy hän Pertiltä.
-- Kaikki on totta niinkuin tyttäreni vakuut..., ehättää Toivoska
puolustamaan Maijua.
-- Hiljaa! karjasee tuomari ja polkaisee jalkaa lattiaan.
-- 'sus siunaa! äännähtää leski ja hypähtää säikähdyksestä.
Mutta Pertti saa rohkeutta, entisen rättärin rohkeutta. Ei hän enää ole
arka, ei ollenkaan. Tuo karjunta ei tarkoittanut häntä. Voi sentään,
miten hän jo aristui! Mutta tuomari pelasti. Ja nyt hän jo taas tietää,
miten oikeuden istunnossa pitää olla: tyynenä ja tasaisena, vaikka
äimällä pistettäisiin. Sillä sitä voittaa enemmän kuin kovalla ja
kiivaalla suun kopunalla... olla jääkylmä ja kaikki käy hyvin.
-- Lapsi on tosin syntynyt, mutta minun, korkea oikeus, on tuiki
mahdoton todistaa, kuka sen isä on, vastasi Pertti tyyneesti ja
kohteliaasti.
Tuomari miettii hetken. Hän nojautuu korkean tuolin selkää vasten ja
nostaa ajatuksissaan silmänsä ylös kattoon ikäänkuin taivaasta anoen
voimaa ja taitoa voida hiuksenhalkaisijan tarkkuudella täyttää vaikeaa
tehtäväänsä. Mutta hän on pian pulmassa selviynyt.
-- Onko todistajia? kysyi hän nyt leppoisella äänellä kantajilta.
Toivoska ilmoitti muutaman vanhan vaimon. Se käskettiin sisälle, teki
valan ja sai todistaa. Ei se tiennyt paljon, mutta kuitenkin jonkun
verran raskauttavaa Pertin päälle.
-- Te siis kiellätte olevanne lapsen isä? kysyi tuomari taas Pertiltä
noin muodollisesti.
-- Kiellän! vastasi Pertti painolla.
-- Astukaa puhdistusvalalle.
Toivoskan sydän jo riemusta hypähti. Pertin kasvoille läikähti verta.
Mutta hän astui pöydän luo ja sormet väristen vannoi olevansa syytön.
Asianomaiset käskettiin ulos. Ja pian taas sisälle. Luettiin päätös:
kanne hylätään ja kantaja tuomitaan maksamaan kulungit.
Pertti teki kiitokseksi korkealle oikeudelle nöyrän kumarruksen. Sydän
täynnä lähti Toivoska tyttöineen pois tuosta lain pyhästä temppelistä,
missä oikeussalin pöytää koristavat useat raamatut. Tuomari sinne
seuralaisineen jäi, ja keisarit kultapuitteisista tauluistaan seinillä
katselemaan inhimillisen oikeuden jakamista.
-- Et tule enää minun kattoni alle! kivahti Toivoska eteisessä Pertille.
-- Kyllä tavarat pois haetaan, puhui Pertti levollisesti.
Maiju kainona raivasi itselleen tietä eteisessä. Siinä samassa tuli
muuan vaimo ilmoittamaan, että Maijun lapsi juuri on kuollut. Silloin
tuumi Pertti leveästi poliisituttavalleen:
-- Lähetäänpä ottamaan sitte hautajaisiksi lasi!
Ja niin he lähtivät anniskeluun. Pertti ei ollut mikään juomari, mutta
erityisissä tilaisuuksissa voi hän vähän kallistaa lasia. Ja tässä oli
nyt sellainen tilaisuus.
Mutta Maiju painoi enemmän huivia silmilleen päästyään kadulle äidin
kanssa. Nyt hän tunsi, miten onneton hän oli.
-- Voi, hyvä Jumala! Mitä minä olen tehnyt! sanoi hän äidilleen
kulettaessa kylmässä tihusateessa.
-- Ymmärrätkö nyt, millaisia ovat ihmiset? Ymmärrätkö, että tuo Pertti
on suuri roisto? Ja tuokin tuomari! Ei kehdannut edes asiasta oikeaa
selkoa ottaa, puhui äiti kiukkuisella äänellä.
-- Mutta miksi, äiti, olet aina pitänyt minua erillään ihmisistä? Minä
luulin, että he kaikki ovat yhtä hyviä kuin sinä... Voi että Pertti on
noin kelvoton...!
-- Juuri sentähden, että minä tunnen alhaisen kansan huonouden, tahdoin
sinut pitää heistä erillään. Mutta omaan kotiini tuli roisto, joka
vietteli tyttöni... Mitä minä olen tehnyt, kun Jumala minua tällä
tavalla rankaisee...?
Toivoskan ääni värähti särkyneesti ja hänen silmänsä kävivät kosteiksi.
-- Mutta onhan lapsi nyt kuollut, puhui vaimo, joka oli tuonut sanan
lapsen kuolemasta ja käveli heidän kanssaan yhdessä kotiin.
-- Se on kuollut, mutta meidät on ainiaksi häväisty. Kunpa ihminen
jaksaisi elää vuotensa loppuun, huokasi Toivoska.
-- Voihan Maiju saada vielä jonkun toisen miehen, sanoi vaimo.
-- Hyi! äänsi Maiju ja silmäsi inholla vaimoon. Vaimo naurahti ja
hymisi jotain itsekseen.
-- Elämämme oli niin rauhallista ja sievää: Ei ollut puutetta mistään
ja tuttavani rouvas-ihmiset pitivät meitä melkein vertaisinaan. Mutta
nyt! Katupojatkin meitä haukkuvat. Eikä ole mielessä päivän, ei yön
rauhaa. Ensin piti kuolla mieheni ja sitte lapseni noin käyttäytyä...!
Kyllä minua naisparkaa koetellaan...
Jokainen äidin sana viilsi Maijua kuin puukolla leikaten, sillä hän
ymmärsi, että hän oli syyllinen. Kaunis unelma, että hän vielä saisi
Pertin kanssa elää onnellisessa avioliitossa, oli särkynyt.
-- Yhdessä emme voi enää elää. Ja nyt uskallan lähettää Maijun kotoa
pois. Jos joku hyvä ihminen ottaisi häntä palvelukseensa, niin se olisi
tästä puoleen suurin iloni. Niin, Maiju. Sinä saat lähteä maailmalle.
Mutta minä sanon sinulle, että siellä on monta tuskaa ja monta kyyneltä
kestettävänä.
-- Sinäkin, äiti, hylkäät minut?
-- Enhän voi sinua iankaiken elättää. Ja kun tällä tavalla olet
käyttäytynyt, niin kärsi seuraukset!
-- Mutta minun pitää saada tavata vielä Perttiä ja puhua hänelle.
-- Uhkasihan tuo vielä tulla. Kylläpä ei häpeä suinkaan.
Koko se iltapäivä itkettiin Toivosessa ja odotettiin Perttiä tulevaksi.