Suuremman kaupungin laidasta pistäypi pienoinen luoto merta kohti.
Katukin, joka sinne kaupungin keskuksista suuntaupi, muuttuu siellä
toisemmoiseksi. Siinä, missä herrastalot loppuvat, loppuu sen
kivitys. Se käy epätasaiseksi ja paikoittain kuoppaiseksi. Pimeänä
aikana on tällä luodolla yhtä sankka pimeys kuin tarujen tuonelan
joella. Päiväiseen aikaan näet sen molemmilla kupeilla huonolaitaisia
köyhälistön asuntoja. Asukkaittensa puolesta se on rauhallinen paikka.
Sentähdenpä kaupunki ei kustanna valaistustakaan sinne. Pimeän tullen
useammat sen partaalla asuvat panevat varhain nukkumaan kuin kiltit
lapset ja päivän muassa kohoavat ylös töilleen. Herrasihmisiä jos näkyy
siellä liikkuvan, niin se on huomiota herättävä tapaus sen asukkaille,
jotka ovat kirves- ja merimiehiä. Ja sen semmoisia. Jos käyt luodon
päähän asti, niin saat huuhtoa jalkasi meren aalloissa. Vesi on
kuitenkin suolatonta, sillä suuri joki tuo mukanaan mereen juuri
kaupungin kohdalla tuhannen tuhansien ylimaiden hetteiden maukkaan
lähdeveden.
Kaikkialla luodolla näet ympärilläsi niin vaatimatonta, niin
yksinkertaista: pieniä, ilmojen harmaiksi lyömiä taloja ja kovin
alastomia pihoja. Ainoastaan rattaiden rätinä kaupungin keskuksesta
toisinaan särkee äänettömyyden, missä niin mahtavana kuuluu kirveen
lyönti halkoja pilkottaessa tai voitelemattoman saranan kitinä.
Lapsiakin on luodolla vähän eikä nuoria ihmisiä sanottavasti. Mutta
näiden sijaan on vanhoja ja raihnaisia paljon, sellaisia ikäkuluja,
joita elämä on jo kerjennyt lyödä vasten suuta niin, että he ymmärtävät
hiljaisuuden arvon. Vain merimyrsky syksyisin, kerran tai pari, kuin
mahtava jalopeura iskee kiinni kyntensä luodon huonoihin hökkeleihin ja
ravistelee niitä kuin julma äiti lapsiaan. Silloin suureen pää-ääneen,
minkä tuuli itse synnyttää, yhtyy paljon sivuääniä ikäänkuin
vaikeroimisia myrskyn taakan alla. Sihinää ja suhinaa, lonkkumista ja
ryskettä kaikkialla. Ja tällöin luodon rannat kastuvat ylempää kuin
olisi soveliastakaan. Uponneista veneistä näkyvät vain mastojen nenät.
Toisia vedetään maalle, mutta vesi seuraa perässä. Kuta pimeämmäksi
käy, sen suuremmaksi nousee myrsky. Se kohoaa niin rajuksi, että vasten
tuulta hengittäminen on mahdotonta.
Nytpä luodon asukkaat eivät silmää ummista. He eivät ole varmoja
siitä, milloin vesi alkaa lattian siltalautoja nostella. Sillä
merellä ärjyvät parin sylen korkuiset laineet ja paiskautuvat rantoja
vastaan. Hietikkoranta on mylleröitynyt pohjasta alkaen ja se on
sameaa santavelliä, mikä pyörielee rauhatonna kuin suuren syntisen
omatunto. Puut nöyrtyen kallistelevat latvojaan ja maassa olleet
puolimädänneet lehdet hyppivät hurjassa tanssissa sinne tänne. Myrskyn
toivoton ulvonta sekaantuu tähän temmellykseen sopivana säestyksenä.
Keskellä yötäkin luodon asukkaat lyhty suojattuna silloin liikkuvat
ulkona, vaikka jokapäiväisen kodikkaan hiljaisuuden vallitessa he
taikauskoisina toisilleen juttelevat, miten tontut öisin liikkuvat,
kummitukset ullakoissa kävelevät, että laipiot notkuvat, ja vainajat
kirkkomailla nousevat haudoistaan keskinäiseen seurusteluun. Eivät
he nyt muista omaa uskomaansa, että sydänyön ilmassa on salaperäistä
taikuutta, jonka innostamana noita haltioissaan hiipii kirkkojen
ympäri. Eivät muista, sillä nyt tänä yönä pitää huolehtia maallisesta
omaisuudestaan, jonka vuoksi luodonkin asukkaat ymmärtävät työntää
syrjään runouden maailman.
Niin. Monessa suhteessa oli luodon elämä aito vanhanaikaista elämää:
hiljaista ja umpimielistä. Tuo kerran tai pari vuodessa vieraisilla
oleva syysmyrsky oli heille ikäänkuin homeet aivoista pois ravistava
sysäys. Mutta sen mentyä ne taas vuodeksi joutivat rauhassa hometta
kasvattamaan. Mitäpä niillä olisi tehty, kun luodon ijäkkäillä
asukkailla olivat pojat merillä ja tyttäret kaupungissa palveluksessa
leipää haalimassa, jonka omilla käsillään nämä vanhukset saivat
suuhunsa asti.
Mutta puolustukseksi olkoon mainittu, että nämä luodon asukkaat
elelivät niin kaukana pohjoisessa ja he olivat vain rahvaan väkeä.
Kaupungin vilkkaampi väestö oli heidät unohtanut ja he olivat myös
erottaneet itsensä siitä. Siinä missä kadun kivitys loppui, oli luodon
ja kaupungin maantieteellinen raja. Sen rajan yli se, mikä oli täysin
kaupunkilaista, tuskin milloinkaan astui jalkaansa.
Oli tässä suhteessa tapahtunut kuitenkin yksi loistava poikkeus:
Kuvernöörin entinen sisäpiika oli jo toista kymmentä, näpisti
parikymmentä, vuotta asunut luodolla, Ja sinä aikana hänen nimensä oli
ollut vain arkipäiväinen Toivoska. Reima meripoika Toivonen oli hänet
nainut ja tuonut asumaan luodolle kotitaloonsa, jonka hän yksinään
vanhempiensa kuoltua omisti. Mutta kuvernöörin entinen sisäpiika
mylleröi talon niin perinpohjin, että vanhasta ei ollut pian muuta
jälellä kuin maa, jolla se sijaitsi, mutta sekin moneen kertaan nurin
käännettynä. Avossa suin saivat silloin luodon vaarit ja muorit
katsoa, miten Toivosen entisestä tuparähjästä tuli jo ulkopuolelta
nähden kuin joku huvihuone, mikä on auringolle ja keväälle pyhitetty.
Isonlaiset, yhtä ainoaa lasia olevat akkunat antoivat itään ja etelään.
Rakennus oli valkoiseksi maalattu, akkunalaudat viheriöiksi. Kadun
puolella rakennuksen ympärillä oli sireenipensaita ja kukkapenkkejä.
Piha oli koristeltu pieneksi puutarhaksi humalamajoineen ja
kukkaisistutuksineen. Harvinaista makua yksinkertaisen merimiehen
kodoksi se näytti ohikulkevalle, joka muuten vain näki tämän
kivittämättömän syrjäkadun partaalla ikäviä puuhökkeleitä, joiden
seinät olivat vinossa, pärekatto hajalla ja akkunalasit auringon
värjäämät. Tämä Toivosen talo oli kuin keikaileva tyttö uudessa,
vaaleassa leningissään tummapukuisten mummojen joukossa.
Toivonen oli hyväpalkkainen merimies. Konstaapelina hän purjehti. Sai
siis asua kajuutassa, syödä samaa ruokaa kuin kapteeni ja perämies.
Sentähden hänen kotinsakin erosi ympärillä olevien matruusien ja
kirvesmiesten kodeista. Ja jos talo jo ulkopuolelta synnytti iloisen
tunteen kulkijassa, niin sisältä se vasta oli siisti ja soma. Toivoska
kotisalla ollessaan liikkui yhtenään luuta ja tomuriepu kourassaan.
Niillä aseilla hän tyyten karkottikin lian ja pölyn asunnostaan. Hän
niin hyvin jouti sitä tekemään. Sillä hänen ainoana huolenaan oli
mielien merillä purjehtiessa siistiä kotiaan, pitää yhtenään kahvipannu
lämpimänä ja nostaa joka toinen kuukausi laivanisännän konttorista
miehensä runsas kuukausipalkka.
Sisällä huoneissa, kahdessa suuressa kamarissa, joiden kupeella oli
vielä kyökki ja _lämmin_ eteinen -- mikä ylellisyyslaitos merimiehen
asunnossa! -- oli kukkuramitalta kukkasia: tulipunaisia, keltaisia,
valkeita ruusuja, sypressi-, laakeri- ja muita ulkomaisia kasveja.
Seinillä kiemurteli vehreä muratti. Akkunaverhot ja pöytäliinat olivat
lumivalkoiset. Monemmoisia ulkomailta tuotuja korukapineita pisti esiin
joka paikasta. Toivonen niitä oli meriltä kotiin tullessaan tuonut
tuliaisiksi. Ja niitä oli kauniita koralleja, koristeltuja kiinalaisia
porsliineja, siroja vaaseja, vedessä uipia kultakaloja, simpukan
kuoria, pieniä käsin näperreltyjä koruja ja sen semmoisia. Vaaseissa
oli riikinkukonhöyheniä harvinaisten, ulkomaisten heinien seassa. Oli
täytetty pieni krokotiili, kilpikonna ja kanarialintuja korskeassa
häkissä. Kaikkia näitä Toivoska intohimoisella huolella hoiti: ei
tomupilkkua näkynyt missään.
Kun kirkkaana kesä-aamuna auringon valaessa valoa ja lämpöä noiden
yksilasisten akkunain läpi kanarialinnut lauloivat, eriväriset ruusut
tulvasivat tuoksua ja puhtaus loisteli kaikkialla, oli tämä koti
todella mallikoti merimiehen asunnoksi.
Ja tässä pienessä paratiisissa ruusujen, korujen ja auringon säteiden
keskellä oli syntynyt ja kasvanut Toivoskan ainoa lapsi, Maiju-tytär.
Tätä tytärtä oli äiti kasvattanut kuin kukkaa kämmenellään. Tuossa
perin siistityssä kodissa oli pikku Maiju ylennyt vuosi vuodelta
alituisella vehnäskahvilla ja siirappileivällä. Toivoskan kahvipannuhan
oli päivät päästään lämminnä ja harvoin hän viitsikään ruveta vahvempaa
ruokaa valmistamaan. Vehnäskahvi oli jokapäiväinen ravintoaine. Sitä
sai Maiju aamiaiseksi ja illalliseksi, sitä usein päivälliseksikin.
Muuten emo parhaansa mukaan koetti laittaa hänen ympärilleen rauhaa
ja rakkautta. Äidin periaatteen mukaan oli parhain kasvatusmenettely
Maijulle eristää hänet muista luodon ihmisistä, sekä täysi-ikäisistä
että lapsista, ne kun olivat vain talonpoikaisia. Elämää ja ihmisiä sai
Maiju lapsena vain nähdä tuvan akkunan lasien läpi tai äidin hameiden
takaa. Ei hän ollut koskaan luodon muiden lasten parissa, sillä äidin
hienostunut maku ei suvainnut sellaista. Äiti kun meni kaupungille,
lukitsi hän tytön sisälle. Tällaista oli vielä olo Maijun ollessa jo
toisella kymmenellä. Siten hänestä kehittyikin ujo, arka ja haaveileva
tyttö, joka sai seurustella vain kukkien, korujen, auringon säteiden ja
lumivalkoisten pöytäliinojen kanssa.
Ja ravinto oli koko lapsuusajan yhtenäistä vehnäskahvia ja
siirappileipää. Tällaisesta ravinnosta ja kasvatuksesta oli yhteinen
tulos se, että Maijun suoniin karttui vähän verta ja sekin väetöntä;
että aivoihin ei siinnyt itseluottamusta eikä rohkeutta.
Maiju oli kuin paperinukki äitinsä ylen runsaasta rakkaudesta
tiukkuvissa käsissä. Hän oli pieni prinsessa tuossa luodon satulinnassa
luodon muiden lasten silmissä, jotka toisinaan työkseen sormi suussa
jäivät katselemaan kadulta Maijua hänen yksin kotona ollessaan. Maijun
ja heidät erotti luo pääsemätön raja. Ja se raja oli Maijun äidin
hienostunut aisti. Vain äidin kanssa sai Maiju olla. Äiti itse hänet
opetti lukemaan ja kirjoittamaankin. Lisää oppia sai hän sitte muutaman
mamssellin luona, joka antoi yksityisopetusta herraslapsille.
Muutamana syksynä Maijun ollessa kolmannellatoista ikävuodellaan tuli
Toivonen mereltä kotiin sairaana. Hän kitui kuukauden päivät ja kuoli.
Isäänsä ei Maiju ollut oppinut koskaan rakastamaan, sillä se oli ollut
niin kovin vähän kotona. Ja silloin kun se oli kotona, hän melkein
vierasti sitä. Jos isä tahtoi häntä hellitellä, niin hän alkoi itkeä.
Isän kuolemasta ei Maiju tuntenut mitään kaipausta, mutta äiti itki
kalpeaksi itsensä. Ja nyt hän vielä rajummin ja huoltavammin kiintyi
ainoaan lapseensa. Maijun kanssa Toivoska riemuitsi kesän kauneudesta,
sen kanssa värisi talven kylmyydestä; sen kanssa nukkui samassa
vuoteessa kevään valkenevat ja syksyn sysimustat yöt. Tytön jo ollessa
rippikoulussa äiti vielä pani hänelle kengät jalkaan, palmikoi hiukset
ja lyhensi kynnet. Vielä monta vuotta sen jälkeen hän itse kantoi
ja kuumensi kotona ammekylvyn Maijulle, kun ei tahtonut viedä häntä
yhteissaunaan. Maiju oli myös kasvanut kiinni äitiinsä. Niinpä kun ei
toisella ollut nälkä, niin ei ollut toisellakaan; kun toinen ei saanut
unta, niin ei saanut toinenkaan. Ja jos toinen tunsi pahoinvointia,
niin tunsi toinenkin.
Maiju sukeusi soreaksi ja somaksi kassapääksi, johon nuorten miesten
silmät itsestään pysähtyivät. Mutta äiti ymmärsi olla liiankin
varoillaan. Maijustaan teki hän nunnan tuohon aina pestyyn tupaansa.
Tyttö pääsi tuskin mihinkään ilman äidin seuraa. Ja kun Toivoskan
vartioiminen täten joutui naurunalaiseksi, tekivät nuoret miehet
hänelle monemmoista kiusaa. Koirankujeissaan he iltaisin kurkistelivat
Maijua hänen kotinsa ympärillä. Toivoska harmistuneena koetti heitä
likavedellä pois karkottaa. Mutta se vain lisäsi nuorten miesten huvia.
Maailma nyt on semmoinen kuin se on.
"Oikeaa" sulhasta odotti Toivoska silti kyllä tulevaksi Maijulle.
Ja sen "oikean" piti olla ainakin alaperämiehen, mutta parhaimmassa
tapauksessa nuoren kapteenin, jolla on valkoinen silkkiliivi ja
juvelisormus tarjottavana kihlasormukseksi. Niin rakasti äiti Maijuaan,
että sen halvempaa sulhasta ei hän voinut sille kuvitellakaan.