tuota pikaa, hänen puheliaisuutensa tyrehtyi, ja hänen silmiinsä tuli
väsynyt, hiukan ylenkatseellinen ilme. Täysikasvuiselle ihmiselle
sattuu joskus, että hän jonkun ylenmääräisen onnen huumaamana, josta
hän on tullut osalliseksi ja jonka hän yksin tuntee, äkisti antautuu
leikkimään lasten kanssa ja jonkun hetken riehuu, juoksee ja huutaa
pahemmin kuin kukaan heistä, mutta sitten yhtäkkiä väsyy kaikkeen, kun
pienokaiset juuri parahiksi ovat leikkiin innostuneet, eikä silloin
tiedä, kuinka hän heistä pääsisi, juuri näin näytti minusta Veeran
laita nyt olevan.
"Eivätkö sinun vieraasi pian mene? Minun täytyy puhua vakavasti
kanssasi", kuiskasi hän minun korvaani.
Onneksi rupesivat vieraat pian tekemään poislähtöä, ja sali tyhjeni
vähitellen.
"Mikä sinun on, Veera? Minä en tunne sinua enää?" kysyin minä heti kun
olimme jääneet yksin.
Vastauksen asemasta näytti Veera minulle vasemman kätensä nimetöntä
sormea, jossa minä nyt vasta suureksi kummakseni keksin sileän
kultasormuksen.
"Oletko sinä kihloissa, Veera?" huudahdin minä.
"En, jo naimisissa. Kello kaksitoista tänään vietettiin hääni".
"Veera, mitä tämä merkitsee? Missä sitten on miehesi?" kysyin minä
vallan ällistyneenä.
Lempeä, onnellinen hymy levisi Veeran kasvoille. "Minun mieheni on
vankeudessa. Minä olen naimisissa Pavlenkoffin kanssa".
"Sinä lasket leikkiä! Tunsitko hänen entuudestaan? Missä olette tulleet
tutuiksi?"
"Me emme tunne toisiamme ollenkaan! Minä näin hänet kaukaa oikeuden
käynnin kestäessä, mutta vasta tänään, juuri ennen vihkimistä, olemme
me puhutelleet toisiamme, vain muutamin sanoin".
"Mutta mikä tämän kaiken tarkoituksena on, Veera?" kysyin minä
uudestaan, sillä minä en ymmärtänyt mitään. "Rakastuitko sinä häneen
ensi silmäyksellä kuten Julia Romeoon, kuullessasi, kuinka kauniiksi
yleinen syyttäjä hänet kuvasi tuomioistuimelle?"
"Älä puhu tyhmyyksiä", keskeytti Veera minut ankarasti. "Tässä ei ole
kysymystä minkäänlaisesta rakkaudesta kummaltakaan puolen. Minä menen
naimisiin hänen kanssaan yksinkertaisesti siitä syystä, että minun
_täytyy_, sen vuoksi että tämä on ainoa keino hänen pelastamisekseen!"
Minä olin vaiti ja katsoin Veeraan ymmärtämättä vieläkään mitään.
Hän istui sohvan kulmassa ja alkoi kertoa tyynesti,
liikkeenharjoittajan tavalla, kuin kysymyksessä olisi ollut aivan
tavallisia jokapäiväisiä asioita.
"Katsos, oikeudenkäynnin loputtua oli minulla pitkä keskustelu
asianajajain kanssa. He arvelivat, että mitä muihin syytettyihin tulee,
paitsi Pavlenkoffiin, niin ei asia ollut kovin huonolla tolalla.
Koulunopettaja tosin epäilemättä kuolisi kahden taikka kolmen kuukauden
kuluessa, mutta eihän hänellä missään tapauksessa voinut olla pitkää
elinaikaa, koska hän sairasti ankarata keuhkotautia. Kaikki muut
taasen aijottiin lähettää Siperiaan, ja heihin nähden voitiin olla
hyvässä toivossa, että he kestäisivät rangaistuksensa, palaisivat
jälleen Venäjälle ja voisivat vielä kerran tehdä hyötyä elämässään.
Mutta Pavlenkoff parka, hänen laitansa oli todellakin huonosti, niin
huonosti, että hänelle olisi ollut melkein parempi, jos hän heti olisi
tuomittu ammuttavaksi taikka hirtettäväksi. Siinä olisi ollut ainakin
hänen loppunsa yhdellä kertaa! Mutta sen sijaan tuomitsivat he hänet
kahdeksikymmeneksi vuodeksi pakkotyöhön!"
"No niin, Veera, onhan niitä monta, jotka semmoiseen tuomitaan!"
muistutin minä arasti.
"Mutta, näetkös, niitä löytyy erilaisia pakkotöitä. Jos hän olisi
tavallinen, ei valtiollinen rikollinen, taikka ellei edes yleinen
syyttäjä olisi häntä niin pahaksi maalannut, niin olisi asia
kokonaan toinen. Silloin lähetettäisiin hän Siperiaan, joka ei
olisi niin vaarallista. Eläähän Siperiassakin ihmisiä, ja siellä
löytyy nyt niin suuri joukko valtiollisia rikollisia, että he siellä
muodostavat melkein jonkunlaisen vallan, johon nähden virastojen
on pakko osoittaa jonkinlaista suvaitsevaisuutta. Jos joku tähän
aikaan lähetetään Siperiaan, hän tuskin sitä suree, hän tietää,
että vaikkakin siellä tulee olemaan vaikeata, voi hänelle kuitenkin
joskus onnistua saada tavata hengenheimolaisiaan. Hän ei ole vielä
kokonaan hyljätty eikä poissysätty — hänellä on vielä toivoa. Ja
jos jollakulla on liiaksi ikävä Siperiassa, on hänellä onneksi aina
karkaamistie tarjona; sieltä on monta karannut. Mutta virastoilla on,
kuten tiedät, pahempia rangaistuslaitoksia kuin Siperia. Pahimmille
valtiollisille rikollisille, se on, kaikkein vaarallisimmille, on
Schlüsselburgin linna olemassa, niin sanottu Alexjevskin etuvarustus.
Sitä, jonka hallitus tahtoo täydellisesti tuhota, ei lähetetä Siperiaan
suorittamaan rangaistustaan, vaan tähän vankeushelvettiin, joka
meillä on aivan Pietarin edustalla, ihan korkeimpien viranomaisten
silmäin edessä. Mistään leppeydestä taikka mistään myönnytyksistä
vankeja kohtaan ei siellä koskaan voi tulla edes kysymystä.
Yksinäisyysjärjestelmää sovellutetaan siellä kaikessa julmuudessaan.
Se joka kerran on sinne tullut, on elävältä haudattu. Hän ei saa
seurustella toisten vankien kanssa taikka ottaa vastaan kirjeitä
ystäviltään eikä antaa itsestään mitään tietoja. Hän on poistettu
elävien luvusta — siinä koko asia. Että Schlüsselburgin linnaa sen
vuoksi pidetään samana kuin kuolemanrangaistus, sen tiedät. Meidän
virastomme eivät muutoin juuri ole ujoja luonnostaan mutta ne varovat
kirjoittamasta vallan usein kuolemantuomioiden alle — tuntuu kuin ne
häpeisivät ulkomaita — ja sen vuoksi ovat ne löytäneet tuon Alexjevskin
etuvarustuksen. Kuuluu paremmalta tuomita ihmisiä sinne kuin hirteen,
ja tulos tulee samaksi. Suuri joukko valtiollisia rikollisia on
suljettu sinne, mutta vielä ei ole kuultu, että kukaan olisi sieltä
palannut. Tavallisesti muutamain kuukausien kuluttua, korkeintaan
yhden taikka kahden vuoden perästä, saavat sukulaiset tietää, että se
taikka tämä valtiollinen vanki on kuollut keuhkotautiin taikka tullut
mielenvikaiseksi ja itse lopettanut päivänsä. Enempää kuin kolme
vuotta ei kenenkään sanota kestäneen Schlüsselburgissa. Ja tämmöiseen
hirvittävään kuiluun pitäisi nyt Pavlenkoff suljettaman!"
Veera vaikeni, kalpeana mielenliikutuksesta. Hänen äänensä vapisi, ja
pitkissä silmäripsissä riippui kyyneleitä.
"Mutta kuinka saatoit sinä sitten pelastaa hänet?" kysyin minä
innokkaasti.
"Odota, puhun siitä heti", jatkoi Veera tyynnyttyään hiukan. "Kun minä
sain kuulla, mikä kohtalo Pavlenkoffia odotti, tuli minun häntä niin
sanomattomasti sääli. Ei yöllä eikä päivällä, mikä suinkin oli omalle
varalleni, hän mennyt ajatuksistani. Minä menin hänen asianajajansa
luokse ja kysyin, eikö ollut mahdollista löytää jotakin keinoa hänen
pelastamisekseen. 'Ei, mahdotonta', vastasi asianajaja. 'Toinen olisi
asia, jos hän olisi naimisissa, — siinä tapauksessa olisi vielä jotain
toivoa. Vaimolla on nimittäin meillä laillinen oikeus, jos hän tahtoo,
seurata miestänsä rangaistustyöhön. Jos nyt Pavlenkoffilla olisi vaimo,
niin voisi hän jättää pyyntökirjelmän keisarille anoen saada seurata
häntä Siperiaan, ja keisarin mieli ehkä heltyisi eikä hän tahtoisi
kieltää häneltä hänen laillista oikeuttaan; mutta onnettomuudeksi on
Pavlenkoff nuorimies". — —
"Sinä ymmärrät", jatkoi Veera, päästen jälleen tyyneeseen
asioimisääneensä, "että kun minä kuulin nämä sanat, minulle heti kävi
selville, mitä minun oli tekeminen. Minun täytyi pyytää tsaarilta lupaa
saada mennä naimisiin Pavlenkoffin kanssa".
"Mutta Veera", huudahdin minä, "etkö sitten ollenkaan ajatellut,
mitä sellainen askel merkitsisi sinulle? Sinähän et tunne ollenkaan
Pavlenkoffia; minkälainen mies hän on? Onkohan hän sellaisen uhrauksen
arvoinen sinun puoleltasi?"
Veera katsahti minuun ankarasti ja kummastuneena. "Ja tämän sinä
sanot täysin vakavasti?" kysyi hän. "Etkö sinä huomaa, että ellen
minä tekisi kaikkea, _kaikkea_, kuuletkos, mikä minun vallassani on
häntä pelastaakseni, niin tulisin minä itsekin osaltani rikolliseksi
hänen perikatoonsa. Vastaa minulle omantuntosi mukaan, — jos sinä
Vielä olisit vapaa, etkö sinä itsekin tahtoisi mennä naimisiin hänen
kanssansa?"
"En, Veera, sitä en todellakaan uskoisi tekeväni", vastasin minä aivan
suoraan.
Veera katseli minua ylenkatseellisesti. "Siinä tapauksessa surkuttelen
sinua", sanoi hän ainoastaan ja jatkoi sitten: "mutta kaikin puolin,
mitä minuun tulee, oli asia selvä — minun ei tarvinnut aprikoida, oliko
vai eikö minun velvollisuuteni mennä naimisiin hänen kanssansa. Mutta
kuinka se kävisi päinsä, siinä oli vaikeus".
"Kun minä ilmoitin päätökseni asianajajalle, väitti hän ensi
silmänräpäyksessä, ettei se ollut ajateltavissakaan — minä en koskaan
saisi lupaa. Minä en itse tietänyt, kuinka olisi meneteltävä, mutta
äkisti juolahti minun mieleeni, että löytyi henkilö, joka saattoi minua
auttaa. Olethan kuullut puhuttavan kreivi Ryljejeffistä?"
"Entisestä ministeristä, — kuka ei olisi kuullut hänestä puhuttavan?
Sanotaan hänen vielä olevan, vaikka hän jo on luopunut valtiotoimista,
tsaarin lähimpiä luottamusmiehiä. Mutta mitä yhteyttä sinulla saattoi
olla hänen kanssansa?"
"Niin, näetkös, hän on kaukainen sukulainen meille, mutta ei se
yksin voinut mitään vaikuttaa — pääasia on, että hän kerran on ollut
vakavasti rakastunut äitiini. Pienenä tyttönä sain monta kertaa häneltä
makeisia ja lahjoja. Luonnollisesti ei ollut koskaan siihen asti
pälkähtänyt päähäni muistuttaa häntä olemassaolostani — mitäpä olisi
minulla ollut tekemistä sellaisten ihmisten kanssa kuin hän? Mutta nyt
kuvittelin heti mieleeni, että hän voisi olla minulle avuksi. Minä
sen vuoksi kirjoitin hänelle ja pyysin päästä puheille. Hän vastasi
viipymättä ja määräsi tunnin, jolloin ottaisi minut vastaan".
"No", kysyin minä uteliaasti. "Sinä peljästytit kai ukko paran
puolikuoliaaksi? Tuliko hän hyvin iloiseksi saadessaan sinussa
nähdä nuoruutensa rakastetun?" Minä muistuttelin kaikkea, mitä olin
kuullut vanhasta kreivistä, kuinka hän oli tullut hyvin hurskaaksi
ja jumaliseksi ja vietti kaiken elämänsä paastossa ja rukouksessa.
Lieneepä se ollut ihmeellinen keskustelu, hänen ja Veeran välinen — ja
minä hymyilin tahtomattani, kun sitä kuvittelin mieleeni.
"Siinä ei ole mitään naurettavaa, eikä vähintäkään hullunkurista",
huudahti Veera loukatulla äänellä. "Mutta nyt sinä saat kuulla, kuinka
ovela minä osaan olla, ja kuinka valoisia aatteita minä välistä saan",
lisäsi hän iloisesti. "Sinä kuvittelet kai, että minä esiinnyin hänen
luonaan nihilistinä? Niin, se juuri olisi ollut oikea tapa! Ei, minä
tiedän kyllä, että tuollaiset vanhat syntiset, vaikka he tekeytyvät
jumalisiksi vanhoilla päivillään, edelleenkin ovat yhtä heikkoja
kauniit kasvot nähdessään. Jos he näkevät kauniin tytön, niin he heti
lauhtuvat, tulevat liikutetuiksi eivätkä voi kieltää häneltä mitään.
Sen vuoksi tein itseni niin hienoksi kuin mahdollista, ennenkuin menin
hänen luokseen, ja hankin varta vasten tämän puvun" — Veera osoitti
tyytyväisenä pukuaan ja tekeytyi sen jälkeen vaatimattomaksi — "tiedän
kyllä, kuinka pitää olla, usko pois!
"Kreivi oli määrännyt vastaanottoni kello yhdeksän aamulla, ja minä
menin sinne ilmoitetulla ajalla. Mutta minäpä sanon sinulle, että nuo
suurherrat osaavat elää! Katuvaisen parannuksen tekijän, joka tahtoo
sovittaa syntinsä, ei varmaankaan sovi asua sellaisessa palatsissa!
Kun tullaan pihaan, luulee astuneensa luostariin, niin hiljaista
ja rauhallista; ei mikään melu kadulta tunkeutunut tänne. Joku
oven vartija tapparakeihäs kädessä asettui tielleni ja näytti niin
kunnioitusta vaativalta, kuin olisi hän itse ollut ainakin ministeri.
Ensin hän ei tahtonut laskea minua sisään, mutta kun minä näytin
kreivin kirjeen, löi hän kerran erääseen seinässä olevaan kuparilevyyn,
ja silmänräpäys sen jälkeen seisoi, kuin maasta nousseena,
korkeavartaloinen, nauhoilla koristeltu lakeija meidän edessämme. Hän
vei minut sisälle ja ylös kukilla kaunistettuja marmoriportaita, jotka
olivat niin leveitä, että niitä olisi voinut vaunuilla ajaa. Siellä
ylhäällä me tapasimme toisen lakeijan, yhtä pitkän ja nauhoitetun kuin
ensimäinen; hän vei minut monen huoneen läpi, kunnes hän vuorostaan
jätti minut uudelle livrepukuiselle palvelushengelle. Sillä tavalla
kuljetettiin minua salista toiseen. Kaikkialla oli erivärisistä
puulajeista tehtyjä parketti lattioita, kiiltävän sileitä ja niin
liukkaita, että sai olla varuillaan ollakseen kaatumatta. Katot
olivat koristeltuja, kaikkialla seinillä välkkyi peilejä kullatuissa
raameissa, ja sametilla päällystetyt huonekalutkin olivat kullattuja.
Mutta tyhjää ja autiota oli kaikissa huoneissa, ei näkynyt yhtään
elävää sielua, paitsi minä ja lakeija. Meidän askeleemme synnyttivät
kaijun parkettilattiaa vastaan — alituisesti kuulosti, kuin joku olisi
tullut astellen meitä kohti, mutta kun katsahdin ylös, näin ainoastaan
oman kuvani ympärillä olevista peileistä. Aloin todellakin tuntea
hiukan nolostumista ja alakuloisuutta; lakeija kulki niin tärkeänä
ja äänettömänä ja silmäili minua ylimielisellä ylenkatseella, kuin
olisi hän ajatellut: 'Annappas olla, etkö sinä siinä luiskahda nurin
taikka tee jotakin muuta sopimatonta, joka ei ole täällä tapana...'
Vihdoinkin vietiin minä kreivin yksityiseen kabinettiin, jossa minut
otti vastaan hänen kamaripalvelijansa. Toiset lakeijat, jotka ennen
olivat minua johdattaneet, olivat olleet pitkiä ja koreisiin livreihin
puettuja, mutta tämä oli vähäinen ukko ulkomuodoltaan vähäpätöinen ja
yksinkertaisessa nutussa, joka näytti vähän kuluneeltakin, ainoastaan
kasvot olivat viisaat ja ovelat kuin vanhalla valtiomiehellä. Hän
katsoi minua tutkien päästä jalkoihin, aivan kuin olisi tahtonut lukea
sisimpääni, ja sanoi sen jälkeen hitaasti: 'Olkaa hyvä ja odottakaa
tässä, armollinen neiti. Hänen ylhäisyytensä kreivi on juuri noussut
ylös ja suvaitsee toimittaa rukoustaan.'
"Minä jäin yksin kabinettiin. Se oli suunnattoman suuri huone, jonka
toisesta päästä varmaankin oli vaikeata erottaa, mitä toisessa tehtiin.
Täällä ei kuitenkaan ollut yhtään peilejä eikä kultauksia ainoastaan
yksinkertaisia tammisia huonekaluja, tummia oviverhoja ja kaihtimia;
akkunatkin olivat puoleksi peitossa, niin että huoneessa vallitsi
täydellinen hämärä. Yhden nurkan täytti kokonaan suuri pyhimyskaappi,
jonka edessä muutamia lamppuja paloi.
"Minä istuin siinä ja odotin, ja aika tuntui minusta loppumattoman
pitkältä. Kreivi ei tullut näkyviin. Vihdoin sai kärsimättömyys
minussa vallan ja pani minut kuuntelemaan. Erään oviverhon läpi kuului
epäselvää, yksitoikkoista muminaa. Minä olin peräti väsynyt odottamaan,
hiivin sen vuoksi sinne ja nostin hiljaa verhon poimua. — Minä näin
erääseen toiseen huoneeseen, joka oli kokonaan verhottu mustalla kuin
katoolilainen rukoushuone, täynnä pyhimysten kuvia, ristiinnaulitun
kuvia ja palavia pieniä lamppuja. Yhdessä nurkassa seisoi pieni
raihnainen ukko, enemmän muumion kuin inhimillisen olennon näköinen,
joka mumisi rukouksia, tehden alituisesti ristinmerkkejä ja lankeillen
polvilleen; kaksi pitkää lakeijaa, yksi kummallakin puolella pitivät
hänestä tukien kiinni ja kumartelivat ja nouseskelivat kuin nukkepari,
auttaessaan ukkoa milloin laskeutumaan polvilleen, milloin nousemaan
ylös. Toinen heistä laski kuuluvalla äänellä, ettei sekaantuisi
laskuissaan, kuinka monta polvistumista hänen ylhäisyytensä tänään
suvaitsisi tehdä...
"Se minkä näin, tuntui niin hassulta, että kaikki ujouteni katosi.
Samassa laski lakeija neljäänkymmeneen, ja kreivi lopetti heti
hartautensa. Minä ennätin parahiksi irtautua verhosta ja ottaa ujon
muodon päälleni, kun hän jo seisoi edessäni.
"Saatuaan nähdä minut huudahti hän: 'Herra Jumala, siinähän on Marja
(se oli äitini nimi), Marja ilmi elävänä!' Sitten hän vähän itki,
siunasi minun ja teki ristinmerkin, ja minä suutelin hänen kättänsä
ja koetin myös pusertaa kyyneleen silmästäni. Vähitellen alkoi hän
palauttaa vanhoja muistoja ja tuli yhä enemmän liikutetuksi; minä en
ollut tyhmä, vaan antauduin hänen mielialaansa, en sanonut sanaakaan
asiastani, vaan kerroin hänelle monta pientä tapausta, kuinka minun
äitini yhä oli muistellut häntä, kuinka hänestä uneksinut ja niin
edelleen. — Mistä juuri silloin kaiken tämän otin, sitä en totisesti
itsekään enää tiedä!
"Hänen ylhäisyytensä pehmeni pehmenemistään kuin vanha kissa, jota
kyhnytetään korvan taakse. Hän alkoi tuumia monenmoisia suunnitelmia
minun hyväkseni ja lupasi minulle yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista;
hän lupasi esitellä minut hovissa, niin, olipa silmänräpäys, jolloin
hän ajatteli tehdä minusta ottotyttärenkin itselleen, — hänellä ei
nimittäin ollut yhtään perhettä, sillä sekä hänen vaimonsa että kaikki
lapsensa olivat kuolleet.
"Silloin havaitsin minä hetken tulleen. Minä purskahdin äkisti itkuun
ja sanoin olevani rakastunut erääseen, jonka kanssa jos en saanut mennä
naimisiin, en huolisi kenestäkään muusta maailmassa."
"No, mitä tämä tunnustus kreiviin vaikutti?" kysyin minä nauraen.
"Aluksi meni kaikki hyvin; hän osoitti minulle suurta myötätuntoa,
pyysi minun olemaan itkemättä ja lupasi auttaa minua. Mutta saatuaan
kuulla, _kuka_ se oli, jonka kanssa tahdoin mennä naimisiin, niin ääni
muuttui! Ukko vallan suuttui eikä tahtonut kuulla sanaakaan enää.
Hän muutti kokonaan ääntä ja tuli kylmäksi ja juhlalliseksi. Nyt ei
minulla enää ollut nimenä 'lapseni' tai 'suloinen enkelini' — nyt minä
olin vaan 'te' ja 'neiti'. 'Hyvä neiti', sanoi hän, 'jos joku tyttö
kunnioitettavasta perheestä sattuu rakastumaan johonkuhun lurjukseen,
niin on hänen sukulaisillaan ainoastaan yksi tehtävä: — rukoilla
Jumalaa valistamaan hänen järkensä'. No, minä huomasin, että asia meni
hullusti ja aloin jo epäillä, mutta sitten..."
Veera keskeytti äkisti ja vaikeni.
"No, kuinka sitten kävi, Veera? Kerro toki", pyysin minä.
Hän punehtui.
"Näetkös... Nyt minä en todellakaan enää muista, kuinka se kävi, ja
mitä minä oikeastaan sanoin hänelle, mutta... mutta hän ymmärsi asian
äkisti niin, kuin minun välttämättömästi _täytyisi_ mennä naimisiin
Pavlenkoffin kanssa sovittaakseni erään synnin ja pelastaakseni
kunniani".
"Oo, mutta Veera, etkö toki hävennyt pettää ukko raukkaa tuolla
tavalla!" huudahdin minä nuhdellen.
Veera katsahti minuun kummastuneena. "Pettää ukko raukkaa!" huudahti
hän pilkallisesti. "Mitä siinä on hävettävää? Häpeääkö hän ehkä?
Asemassaan, vaikutuksellaan tsaariin voisi hän saada paljon hyvää
aikaan. Mutta mitä hän tekee? Hän höpisee rukouksia ja kolauttelee
otsaansa maahan toivossa saada taivaassakin yhtä hyvää ja mukavaa,
kuin hänellä on ollut täällä maan päällä, — mutta toisista hän ei
mitään välitä. Miksi oli hän ollut niin ystävällinen minua kohtaan?
Sen vuoksi, että ulkomuotoni häntä miellytti, sen vuoksi että minä
muistutin häntä hänen nuoruutensa hullutuksista ja panin hänen
vanhan, jäykistyneen verensä hiukan liikkeeseen. Onko hänessä mitään
kiittämistä? Kuinka on hän käyttäytynyt muuta nuorisoa kohtaan, joka
lähetetään Siperiaan ja syöstään kurjuuteen? Parasta on olla siitä
puhumatta! Kuinka monta kuoleman- ja karkoitustuomiota sinä luulet
hänen allekirjoittaneen aikanaan?... Olisinko häntä pettänyt, jos olisi
ollut mahdollista puhua hänelle kuin ihmiselle? Mutta se ei ollut
ajateltavissa. Jos minä olisin koettanut vaikuttaa häneen sanomalla
suoraan: pelastakaa Pavlenkoff! — Niin olisi hän vastannut: älkää
sekaantuko asioihin, jotka eivät teitä koske, paras neitiseni! — Siinä
olisi ollut kaikki tyyni. Kuinka minä siis olisin saattanut muuta tehdä
kuin pettää häntä?"
Veera oli kiihoittunut ja hehkui mielenliikutuksesta.
"Kas niin, jatka, jatka, ole kiltti", joudutin minä häntä. "Mitä hänen
ylhäisyytensä sanoi?"
"Ensin hän hirmuisesti suuttui; hän käveli huoneessa edes takaisin,
mutisi itsekseen, kuten kaikki vanhat kiivastuessaan, vieläpä niin
ääneensä, että saatoin erottaa sanat: 'Onneton lapsi! Unohtaa itsensä
siihen määrään! Kun on vielä niin hyvästä perheestä! Hän ei ansaitse,
että hänen hyväksensä mitään tehdään, mutta hänen äitinsä tähden täytyy
kai koettaa pelastaa häntä ja jollakin tavalla hävittää synti.'
"Sillä tavalla käveli hän, mutisten, edes ja takaisin. Minä kuuntelin
ja olin valmis räjähtämään nauruun, mutta otin päälleni murtuneen
muodon, panin käteni ristiin ja istuin siinä uskaltamatta nostaa
silmiäni — sanalla sanoen, kuin todellinen Magdalena."
"Vihdoin seisahtui hän eteeni ja sanoi ankarasti, ikäänkuin käskien:
"'Istahda, Veera ja kirjoita heti armolliselle herrallemme, tsaarille,
että sinä heittäydyt hänen jalkoihinsa ja rukoilet häneltä lupaa saada
mennä naimisiin kurjan viettelijäsi kanssa. Minä otan toimekseni viedä
anomuskirjelmäsi perille ja laittaa niin, ettei asiasta tule mitään
juoruja'. Minä tahdoin kiittää häntä, mutta hän torjui sen kylmästi,
sanoen: 'Minä en tee tätä sinun tähtesi, vaan äitisi tähden'.
"Minä aloin kirjoittaa hänen sanelunsa mukaan, mutta äkisti ilmeni
uusi vaikeus. Hän saneli kyllä minulle hakemukseni, mutta siinä ei
ollut sanaakaan Siperiasta. 'Mutta Siperia?' Kysyin minä arasti. 'Minun
tulee kai seurata miestäni Siperiaan?' Ukko veti suutaan nauruun. 'Ei
suinkaan', sanoi hän, 'sitä ei kukaan sinulta vaadi. Kun synti on
poistettu, voit sinä elää, missä tahdot, rehellisenä ja kunniallisena
leskenä'. Voit arvata, että minä peljästyin, nämä sanat kuullessani!
"Mitä oli nyt tehtävä? Minä en uskaltanut näyttää liiaksi yksinäiseltä
Siperian suhteen, koska pelkäsin hänen voivan epäillä jotakin, —
kaikki olisi ollut mennyttä, jos hän olisi arvannut asian oikean
laidan. Minä en tiennyt, kuinka minun olisi tullut menetellä. Mutta
äkisti minä sain päähäni onnellisen ajatuksen. Minä sanoin hänelle,
että minä katumuksessani tahdoin ottaa tämän taakan kantaakseni ja
seurata miestäni Siperiaan puhdistuakseni sillä tavalla synnistä. Niin,
kas tätä saattoi ukko ymmärtää, se oli hänen mieleistänsä. Hän tuli
liikutetuksi ja sanoi, ettei hän tahtonut estää minua... 'Se on Jumalan
asia', sanoi hän. Vieläpä hän siunasikin minua erotessamme sekä otti
seinältä erään pienen pyhimyskuvan ja ripusti sen kaulaani."
"No, ja sitten — kuinka sitten kävi?" kysyin minä.
"Sitten meni kaikki, niin sanoakseni, itsestään. Minä palasin kotiin
sanomatta kenellekään sanaakaan, missä olin ollut. Mutta viikkoa
ei ollut vielä kulunut, kun minun emäntäni, jonka luona asun,
eräänä kauniina päivänä tuli juosten luokseni, vallan punaisena ja
hengästyneenä, ojensi minulle erään käyntikortin ja tohautti niin
pian kuin kykeni mielenliikutukseltaan: 'Joku kenraali tulee teidän
luoksenne, joku korkea ja ylhäinen herra; hän on lähettänyt ylös
livrepukuisen palvelijansa ja kysyy, onko armollinen neiti kotona.
Hänen täytyy välttämättömästi tavata teitä, itse istuu hän alhaalla
vaunuissaan ja odottaa.'
"Minä katsoin korttiin; siinä seisoi: 'Hänen ylhäisyytensä ruhtinas
Gelobidski' ja alle oli lyijykynällä kirjoitettu: 'kreivi Ryljejeffin
puolesta'. Minä aavistin heti millä asialla hän tuli.'Pyytäkää häntä
nousemaan ylös', sanoin minä. Emäntäni joutui vallan suunniltaan. 'Ah,
pyhä isä Jumala', huudahti hän, 'kuinka se voi käydä päinsä? Niin hieno
ja ylhäinen herra! Täällähän on vallan epäsiistiä! Ja onnettomuuden
päälliseksi olen minä keittänyt kaalisoppaa tänään päivälliseksi, ja
nyt haisee kaali koko talossa, niin että Jumala armahtakoon!' — 'Entäs
sitten', sanoin minä. 'Mitä se tekee, jos kenraali saa tietää, että me
syömme kaalisoppaa? Pyytäkää vaan hänet astumaan sisään.'