suoritettu, ja julkinen oikeudenkäynti alkoi. Kello kuudesta aamulla
seisoi tiheään pakkautunut väkijoukko sen raatihuoneen edustalla, jossa
juttua piti käsiteltämän. Ainoastaan ne, jotka olivat varustettuja
erityisillä pääsykorteilla, pääsivät itse istuntosaliin, mutta suuri
joukko vähemmän onnellisia, jotka eivät olleet voineet hankkia
itselleen sellaisia, tahtoivat joka tapauksessa oleskella niin lähellä
näytelmäpaikkaa kuin mahdollista saadakseen tuoreita tietoja.
Neljännestä vailla kymmenen avattiin portit, ja me onnelliset, joilla
oli pääsyliput, saimme marssia suureen saliin kahden santarmirivin
välissä, jotka tarkkaan ja epäluuloisesti tutkivat meidän kasvojamme
ja ottivat selvän siitä, oliko meillä oikeutta päästä sisään,
Muutamissa silmänräpäyksissä oli suuri, pimeä istuntosali täynnä
ihmisiä. Jo ensi silmäyksellä saattoi havaita, että yleisö jakautui
kahteen erilaiseen, jyrkästi toisistaan eroavaan ryhmään. Toiseen
kuuluivat välinpitämättömät katselijat, jotka olivat tulleet sinne
uteliaisuudesta ja katselivat kokonaisuutta kuin huvittavaa ja
jännittävää näytelmää. Nämä olivat yleensä korkeampisäätyisiä,
sillä, kuten sanottu, pääsykortin saantiin vaadittiin erikoista
luotettavuutta, ja ne virastot, jotka olivat saaneet toimekseen niiden
jakamisen, olivat saaneet ankaran määräyksen olla päästämättä keitään
muita kuin täysin taattuja henkilöitä sisään. Tämän ryhmän naiset
olivat melkein kaikki jo sivuuttaneet ensimäisen nuoruutensa; he olivat
pukeutuneet tummiin väreihin, sillä hyvä aisti vaati, että heidän tuli
olla tuollaisissa tilaisuuksissa, mutta samalla kertaa ilmaisi heidän
pukunsa silmään pistävää hienoutta. Useimmat heistä olivat ottaneet
kiikarin mukaansa, ettei heiltä jäisi näkemättä yksikään piirre
siitä tavattomasta näytelmästä, joka piti heidän silmäinsä edessä
esitettämän, ja jonka vuoksi he olivat rikkoneet tapansa, nousseet
näin aikaiseen ylös ja sekaantuneet tavallisen yksinkertaisen väen
joukkoon. Herrain keskuudessa olivat univormut lukuisammat, ja siellä
vallitsi sellainen loisto ja ritarimerkkien ja tähtien runsaus kuin
kirkkaimmalla talviyön taivaalla. Ensimäisellä silmänräpäyksellä näytti
jonkunlainen raskaus, jonkunlainen juhlallisuuden tunnelma painavan
leimansa läsnäolijoihin. Mutta vähitellen nähtiin tuttuja, vaihdettiin
tervehdyksiä, herrat tulivat niiden naisten luokse, jotka he tunsivat,
ja tarjoutuivat hankkimaan heille paremman paikan, syntyi keskustelua,
aluksi kuiskailevaa ja hillittyä, mutta sitten yhä äänekkäämpää
ja vilkkaampaa. Ellei olisi ollut yksinkertaisia puupenkkejä,
valkeiksi rapattuja, alastomia seiniä ja suuria, pikkuruutuisia
verhottomia akkunoita, olisi melkein luullut olevansa jossakin
seurustelutilaisuudessa.
Toisen ryhmän muodostivat syytettyjen sukulaiset ja lähimmät ystävät,
joilta ei oltu voitu pääsyä kieltää. Laihat, surulliset kasvot,
puutteelliset pukineet, synkkä, tuskallinen äänettömyys, kuumeen
tapaisesti jännittyneet katseet, herkeämättä suunnattuina siihen
oveen, josta syytettyjen piti tuleman — kaikki täällä osoittaa, kuinka
hirmuisen todellista ja kamalaa tämä on, tämä näytelmä, jota kaikki
istuvat odottamassa.
Kello kymmenen aukeavat perä-ovet ja oikeus astuu sisään. Tuomareita
on luvultaan kaksitoista, kaikki senaatin jäseniä ja vanhanpuoleisia
miehiä. Useimmilla heistä on useampia arvomerkkejä rinnassa kuin
hiuskarvoja päässä; kuitenkin voidaan heidän joukossaan erottaa
kaikki väliasteet komeasta, itsetietoisesta valtiomiehestä, jonka
voidaan sanoa tuskin sivuuttaneen keski-ijän, hapuilevaan ukkoon
asti lerpattavine alahuulineen ja sammuneine katseineen. Kun he
hitaasti ja arvokkaasti olivat asettuneet paikoilleen punaisiin,
shakilla päällystettyihin nojatuoleihin, avataan toinen ovi, ja
seitsemänkymmentäviisi syytettyä tuodaan sisään, kukin kahden santarmin
saattamana.
Kuinka ihmeellisiä rikollisia! Tosin näyttävät useimmat heistä
hirmuisesti kärsineiltä ja laihtuneilta, mutta kuinka nuoria he
ovat, pelkkiä lapsia kaikki tyyni! Vanhimmalla on vielä pitkältä
kolmekymmenluvulle, ja nuorin on parahiksi täyttänyt kahdeksantoista
vuotta. Heidän on ollut pakko hankkia uudet vaatteet oikeudenkäyntiin,
jonka vuoksi heissä on juhlallisuuden leima. Monet nuorista tytöistä
ovat oikein kauniita; tämän ratkaisevan silmänräpäyksen jännitys
panee heidän silmiinsä tavattoman, kuumeen tapaisen loisteen ja
levittää heidän kuihtuneille poskilleen helakan punan. Kaikki nämä
nuoret miehet ja naiset ovat pitkiä kuukausia istuneet yksinään ja
hyljättyinä ahtaissa kopeissaan, ja kun he nyt astuvat suureen saliin
ja saavat nähdä toinen toisensa, saavat nähdä omaisensa katselijain
joukossa, valtaa heidät lapsellinen, vastustamaton ilo. He unohtavat
aseman hirvittävän vakavuuden, he unohtavat tuomion, joka muutamien
tuntien kuluttua on heistä julistettava ja moneksi, pitkäksi vuodeksi
riistävä heiltä kaiken elämän ilon, he unohtavat kaikki, kaikki —
he ainoastaan tuijottavat toisiinsa hellin, ihastunein katsein, ja
santarmien vastarinnasta huolimatta onnistuu heille tarttua toistensa
käsiin ja vaihtaa muutamia sanoja. Nähdessään nuo kauvan kaivatut,
rakkaat kasvonpiirteet menettävät heidän ystävänsäkin katselijain
joukossa kaiken mielenmalttinsa ja he hyökkäävät ilosta huutaen
aitauksen luokse, joka erottaa syytettyjen penkit muusta salista. Se
oli hetki, jota minä en luule kenenkään läsnäolijan voivan unohtaa
koko elämässään. Nuo välinpitämättömät hienot naisetkin ja herrat
näyttävät joutuvan tämän odottamattoman nuorekkaan mielenpurkauksen,
harkitsemattoman innostuksen valtaan, ja heidän myötätuntoisuutensa
kääntyy äkisti, vaikkakin vaan hetkellisesti, syytettyjen puolelle.
Kun he ovat päässeet jälleen kotiin ja ennättäneet tyyntyä, he
ehkä häpeävät annettuaan tämmöisen itseensä vaikuttaa, mutta tässä
tilaisuudessa he eivät voi vastustaa yleistä ihastumista, monet
ylhäiset naiset vilkuttavat nenäliinojaan inhotuille nihilisteille.
Kuitenkin, tätä kestää ainoastaan muutamia minuutteja. Santarmien
onnistuu pian palauttaa järjestys ja sijoittaa kukin syytetty
määrätylle paikalleen. Jutun käsittely alkaa.
Yleinen syyttäjä astuu esille lukemaan syytöskirjelmäänsä. Mutta
huolimatta sen kauheasta tärkeydestä ja merkityksestä heille, eivät
vangit kuuntele hänen kaunopuheliasta esitystään, he katselevat
ainoastaan katselemistaan toisiaan ja koettavat silmillään sanoa
toisilleen kaiken sen, jota he eivät saa lausua sanoilla. Ja huolimatta
kaikista kärsimyksistään, huolimatta kauhuista, jotka heitä lähimmässä
tulevaisuudessa odottavat, ei mikään syyttäjä maailmassa voi estää
heitä tällä lyhyellä silmänräpäyksellä tuntemasta itseään onnellisiksi
ja voitosta ylpeiksi.
Yleinen syyttäjä on vielä nuori mies, joka kaikin voimin
tahtoo nopeasti ja varmasti ylentyä alallaan; — ja onkin hänen
kaunopuheisuutensa suorastaan valtava. Lähes kaksi tuntia ponnistelee
hän saadakseen esille mitä kamalimman ja pelottavimman kuvan
vallankumouksellisesta liikkeestä Venäjällä. Kaikki syytetyt jakaa
hän ryhmiin ja alaosastoihin yhtä nopeasti ja varmasti, kuin kasvien
tutkija jakaa kuivuneet kasvit kasviossaan sukuihin ja lajeihin.
Jokaista ryhmää vastaan tähtää hän erikoisen syytöksen ja esittää
heidän rikoksensa kirkkain räikein värein; mutta syytettyjen joukossa
on varsinaisesti viisi, jotka hän on valinnut kaunopuheliaisuutensa
teräväkärkisinten nuolien uhreiksi. Kaksi heistä on nuoria tyttöjä,
toinen vielä melkein lapsi, jolla on kapeat, kalpeat kasvot ja
haaveksivat harmaansiniset silmät; hän on erään korkean virkamiehen
tytär ja häntä suorastaan epäjumaloivat hänen toverinsa, jotka
ovat antaneet hänelle lisänimen "pyhimys". Toinen tytöistä näyttää
vähän vanhemmalta ja kuuluu ilmeisesti paljoa yksinkertaisempiin
yksilöihin. Hän on jokseenkin karkearakenteinen, ja hänen leveissä,
litteissä kasvoissaan, joissa ei ole yhtäkään jälkeä kauneudesta,
on järkähtämättömän yksipäisyyden ja sokeimman kiihkon leima. Nuo
kolme miestä ovat: tavattoman älykkään näköinen nuori työläinen, joka
nihilistien on onnistunut kääntää mielipiteisiinsä, koulunopettaja,
jonka keuhkotauti nähtävästi on viimeisellä asteellaan, ja
lääkintätieteen ylioppilas, Pavlenkoff, juutalaista syntyperää.
Erittäin tätä viimeksi mainittua pitelee syyttäjä pahoin. Kun
hänen vuoronsa tulee, ei hän enää voi hillitä katkeruuttaan. Hän
kuvaa hänet jonkinlaiseksi Mefistofeleeksi. Kaikki muut syytetyt
ovat tosin mitä vaarallisimpia pahantekijöitä, joita yhteiskunnan
puhtaan itsesäilyttämisvaiston kannalta ei tule sietää riveissään,
mutta heihin nähden on kuitenkin olemassa se lieventävä asianhaara,
että he itse uskovat saarnaamiinsa mielettömiin ja turmiollisiin
oppeihin. Mutta ei edes tätä voida lukea Pavlenkoffin hyväksi;
hänelle on vallankumouksellinen käännytystoimi ainoastaan keino
päästä itse kohoamaan ja vetää kaikki muut alas lokaan. Luonto on
antanut hänelle tavallista paremman ymmärryksen, mutta tätä hyvää
lahjaa on hän käyttänyt ainoastaan omaksi ja toisten vahingoksi.
Seuraten ranskalaisten asianajajani esimerkkiä alkaa syyttäjä sen
jälkeen esittää kuvausta Pavlenkoffin elämästä hänen aikaisimmasta
lapsuudestaan lähtien. Hän maalaa hänet kunnianhimoiseksi pojaksi,
joka kasvaa köyhässä, tuskin kunnioitettavassa juutalaisperheessä.
Hänen vanhemmillaan itsellä ei ollut mitään siveellisiä periaatteita,
joita he olisivat voineet istuttaa lapsiinsa vastustaakseen heidän
huonoja vaistojaan. Muuan rikas juutalainen kauppias, joka oli
huomannut pienen Samuelin sukkelaksi ja hyvälahjaiseksi ja oli sen
vuoksi häneen mielistynyt, kustansi hänen opintonsa. Näitä hoiti hän
kiitettävästi ja varttui yhä enemmän tieteissä, samalla kuin hänen
siveellinen ihmisensä taas pysyi yhtä raakana ja kehittymättömänä kuin
ennenkin. Suoritettuaan kokelastutkinnon pääsi hän lääketieteelliseen
laitokseen, joka on tavaton menestys köyhälle juutalaispojalle, jonka
sisarukset juoksentelivat paljain jaloin ja ryysyisinä pitkin katuja.
Mutta sen sijaan että olisi kiittänyt kaikessa nöyryydessä Jumalaa ja
hyväntekijäänsä tästä onnesta, havaittiin Pavlenkoffissa laitoksella
ainoastaan mitä hurjinta katkeruutta kaiken sen puutteen ja kaikkein
niiden nöyryytysten vuoksi, joita hän lapsena oli kärsinyt, ja mitä
leppymättömintä vihaa kaikkia kohtaan, joilla oli paremmat olot kuin
hänellä. Ymmärryksensä suuria lahjoja ja teräväpäisyyttään käytti hän
saadakseen itselleen vaikutusvaltaa toveriensa yli, joista useimmat
olivat parempien miesten lapsia, ja johdattaakseen heitä rikollisiin,
turmiollisiin juonitteluihin. — Tähän tapaan pitkitti syyttäjä
pitkittämistään ja lopetti puheensa vaatimalla oikeuden koko ankaruutta
Pavlenkoffiin nähden, sillä sellaisia kohtaan ei saa mitään sääliä
löytyä.
Syyttäjän tulisen puheen kestäessä oli minulla hyvää aikaa tutkia
tarkoin Pavlenkoffin kasvojen piirteitä. Jossakin suhteessa oli hän
huomattavin tovereidensa keskuudessa. Hän näytti toisia vanhemmalta
ehkä ei niin paljon vuosiin kuin kehitykseen nähden, hänessä ei
ollut jälkeäkään lapsellisesta kokemattomuudesta, jota useimmissa
toisissa saattoi havaita. Hänen tummakkaat, jotenkin vahvasti
juutalaispiirteiset kasvonsa näyttivät tavattoman älykkäiltä, ja
saattoipa niitä sanoa kauneiksikin; mutta suun yläpuolella oli katkera,
ilkkuva ja samalla kertaa aistillinen piirre, jonka ohessa paksut,
helakanpunaiset huulet muodostivat epämieluisan vastakohdan kasvojen
hienolle ja jalolle yläosalle. Sitäpaitsi oli hänellä pahana tapana
rypistää silloin tällöin hermostuneesti otsaansa ja samalla napsutella
sormirustojaan, joka oli erittäin ärsyttävää. Hän oli kaikista
syytetyistä ainoa, joka ei osoittanut mitään erikoista liikutusta
tuomiosaliin tullessaan; ehkä oli hän samalla se ainoa, joka ei siellä
nähnyt yksiäkään rakkaita kasvoja, ei yhtäkään hellää, itkettynyttä
silmäparia. Syyttäjän puheen aikana seurasi hän tarkoin hänen jokaista
sanaansa ja kirjoitti silloin tällöin jotakin pieneen muistikirjaansa,
mutta pysyi koko ajan kummallisen levollisena, silloinkin, kun syyttäjä
kiivaimmin häntä ahdisti. Ellei olisi ollut noita edellä mainittuja
hermostuneita rypistyksiä, jotka kerta toisensa perästä levisivät hänen
kasvoilleen, olisi luullut, että hän tosin oli tarkkaavainen, mutta ei
millään tavoin persoonallisesti asiassa oleva kuuntelija.
Kun syyttäjä oli lopettanut, pidettiin puolen toista tunnin väliaika.
Syytetyt vietiin pois salista, tuomarit ja asianajajat kiiruhtivat
syömään aamiaista, ja yleisökin poistui läheisiin ravintoloihin.
Sitten jatkettiin oikeudenkäyntiä. Nyt oli asianajajain vuoro esiintyä
puolustuspuheineen. Valtiollisen rikollisen asianajajana oleminen on
jokseenkin arkaluontoinen tehtävä Venäjällä; tosin tarjoo valtiollinen
oikeudenkäynti erinomaisen tilaisuuden suosion saavuttamiseksi, mutta
jos pitää puheensa liian tulisen ja vakuuttavan, joutuu helposti
epäiltäväksi hallituksen silmissä, ja joskus on tapahtunut, että
oikeudenkäynnin loputtua se taikka tämä asianajaja, joka on osoittanut
liiallista intoa, on hallinnollista tietä karkoitettu Pietarista. Mutta
asianajajain suureksi kunniaksi täytyy minun sanoa, että vaarasta
huolimatta heidän joukossaan aina löytyy miehiä, jotka mielellään
antautuvat syytettyjen palvelukseen, ja tavallisesti kieltäytyvät he
ottamasta mitään korvaustakaan vaivastaan. Niin oli laita tässäkin.
Useimmat heistä suorittivat tehtävänsä lämmöllä. He eivät koettaneet
vapauttaa syytettyjä siitä syytteestä, että he olivat ottaneet
osaa vallankumoukselliseen liikkeeseen, mutta he esittivät heidän
toimintansa perusteet kauneimmassa ja jaloimmassa valossa ja selittivät
heidän oppijärjestelmänsä mitä kaunopuheliaimmalla tavalla, lausuen
puheessaan asioita, joita olisi ollut mahdoton julkisesti esittää,
missään muussa tilaisuudessa. Oikeuden puheenjohtaja koetti useita
kertoja hillitä heitä, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä jatkoivat he
taasen samaan tapaan.
Mieliala kuulijain joukossa tuli hetki hetkeltä yhä suosiollisemmaksi
syytettyjä kohtaan. Kaikkein useimmat hienommasta seurapiiristä, jotka
olivat tulleet tänne uteliaisuudesta, eivät olleet koskaan ennen
ajatelleet vakavasti näitä kysymyksiä. Heidän ajatuskykynsä oli yhtä
hidas ja yksipuolisesti kehittynyt kuin Veeran, vaikka vastakkaiseen
suuntaan. Samalla tavoin kuin Veera piti itsestään selvänä, että
sosialismi oli yhteiskuntakysymyksen ainoa ratkaisu, olivat nämä
ylhäiset naiset ja herrat tähän asti pitäneet selvänä, että kaikki
nihilistiset aatteet olivat sulaa mielettömyyttä, ja kun he nyt saivat
kuulla näitä aatteita ja oppeja kaunopuheliaasti seliteltävän; kun he
saivat nähdä, että nuo kammotut nihilistit itse asiassa eivät olleet
mitään hirviöitä, vaan nuoria, onnettomia, uhrautuvia ihmisiä, niin
oli se heistä kuin ilmestys, ja he kääntyivät suorastaan vastakkaiseen
mielipiteeseen. Se ylimielinen, keveästi ilkkuva sävy, joka alussa
oli tämän yleisön osan tunnusmerkkinä, oli kadonnut täydellisesti ja
sijaan oli tullut alituisesti kasvava jännitys, joka melkein uhkasi
puhjeta täyteen innostukseen. Ainoastaan tuomarit istuivat hiljaa ja
järkähtämättöminä paikoillaan antamatta asianajajain kaunopuheisuuden
itseensä vaikuttaa. He olivat saaneet ohjeensa etukäteen, ja heidän
kasvoillansa pysyi koko ajan välinpitämätön ylimielisyyden ilme, kuin
olisivat he tahtoneet sanoa: "Eikö tämä ikävä, hyödytön lörpötys sitten
milloinkaan lopu?"
Tuli ilta, ja puheenjohtaja selitti istunnon täksi päiväksi loppuneen.
Seuraavana aamuna pitkittyi oikeudenkäynti ja jatkui näin neljänä
seuraavana päivänä. Yleisön mielen kiintymys syytettyjä kohtaan ei
väsähtänyt, vaan päin vastoin yltyi päivä päivältä. Viimeisimpiä
ja vaikuttavimpia puheita oli se, jonka Pavlenkoff piti. Hänellä
oli tosin ollut asianajaja, kuten toisillakin, mutta hän tahtoi
kuitenkin käyttää laillista oikeuttaan ja puhua itse puolustuksekseen.
Puhtaasti teknillisessä suhteessa oli hänen esityksensä tosin paljoa
vähäpätöisempi kuin monien muiden, mutta juuri yksinkertaisuudellaan
ja alkuperäisyydellään teki se sitä suuremman vaikutuksen. Hän lopetti
jotenkin tällä tavalla:
"Yleinen syyttäjä on sanonut teille, että minä olen köyhä, kurja
juutalainen, ja hän on sanonut totuuden. Mutta juuri sen vuoksi minä
tiedän, miltä tuntuu olla köyhä, kurja ja kuulua ylenkatsottuun
kansaan, minulla on lämmin myötätunto kaikkia niitä kohtaan, jotka
kärsivät ja joita sorretaan; juuri sen vuoksi tahtoisin minä
ponnistella poistaakseni kaiken köyhyyden, kaiken kurjuuden ja sorron
maan päältä. Ja kun minä havaitsin, etten minä saisi mitään aikaan
julkisesti toimimalla, ryhdyin minä kaikkiin tarjona oleviin keinoihin,
kysymättä, olivatko ne laillisia vaiko eivät. Yleinen syyttäjä sanoo
myöskin, että minua täytyy sen vuoksi, että olen aina ollut köyhä ja
ylenkatsottu, rangaista ankarammin kuin muita. No hyvä, tehköön hän
pahimpansa! Minä en ole kerjäävä armoa, sillä minä kuulun kansaan, joka
on osoittanut, että se voi sietää ja kärsiä paljon!"
Kun kaikki asianajajat olivat lopettaneet puheensa, poistui oikeus
harkitsemaan rangaistusta, joka kuhunkin syytettyyn oli sovellutettava.
Suurin osa kuulijoita pysyi paikoillaan salissa odottaen jännityksessä
tuomiota, joka muutamain silmänräpäysten perästä piti julistettaman.
Noin tunnin kestäneen neuvottelun jälkeen palasi tuomioistuin, ja
presidentti alkoi hitaasti ja juhlallisesti lukea tuomiota. Syytettyjen
luku oli niin suuri, että viipyi melkein kolme neljännestuntia, ennen
kuin hän pääsi loppuun. Useimmat heistä karkotettiin, kukin suurempaan
taikka pienempään rikollisuuteensa katsoen, joko Siperiaan taikka
Europan Venäjän läheisempiin taikka kaukaisempiin osiin. Mutta viisi
syyllisintä, joista äsken puhuin, tuomittiin pakkotyöhön viidestä
kahteenkymmeneen vuoteen; Pavlenkoff sai luonnollisesti ankarimman
rangaistuksen; kaksikymmentä vuotta pakkotyötä, osakseen.
Hallituksen kannalta täytyi tätä tuomiota, joka määräsi rangaistustyötä
ainoastaan viidelle seitsemästäkymmenestäviidestä syytetystä, katsoa
sangen lieväksi; ennen oikeudenkäyntiä oli oikeastaan valmistauduttu
paljoa pahempaan. Mutta kokoontuneen kuulijakunnan mielestä oli tämä
tuomio musertava isku. Niinä viitenä päivänä, jotka oikeudenkäynti oli
kestänyt, oli eletty syytettyjen elämää, oli opittu heistä tuntemaan
itse kukin persoonallisesti, oli saatu katsahtaa heidän sisälliseen
ihmiseensä, eikä nyt yhtäkkiä voitu tulla välinpitämättömäksi
heidän vastaisesta kohtalostaan, ei voitu kuulla heidän tuomiotansa
kuin jotakin välttämätöntä ja luonnollista, kuten on laita, kun
sanomalehdistä luetaan tuon taikka tämän vieraan ihmisen surullisesta
perikadosta.
Kun puheenjohtaja oli lopettanut, vallitsi kiusallinen, haudan
kaltainen äänettömyys koko salissa; ainoastaan sieltä täältä kuului
tukahutettu nyyhkytys. Minä katsahdin sattumalta Veeraan; hän seisoi
nojautuneena erästä pylvästä vasten, kalpeana kuin kuolema, ja hänen
pyöreiksi auenneet silmänsä tuijottivat eteensä niin ympäristöstään
eronneina ja ihastuneina, että minä olen jotakin sellaista nähnyt
ainoastaan marttyyrien ja henkiennäkijäin kuvissa.
Hitaasti ja äänettöminä alkoivat katselijat poistua salista. Ulkona
vallitsi niin ihana kevätilma kuin ajatella taitaa. Vesi tippui
kaikilta katoilta, ja pitkin käytäviä kohisi vallattomia puroja
sulanutta lunta, joka oli uhitellut kaikkia talonmiehen ponnistuksia
sen poisluomiseksi. Ihana, leppeä kevätilma tuntui kaksinkerroin
suloiselta ja virkistävältä kaikkien niiden epäterveellisten
huurujen jälkeen, joita oli hengittänyt raatihuoneen salissa. Koko
oikeudenkäynti tuntui nyt kamalalta painajaiselta — oli vaikeata uskoa
todeksi, mitä äsken oli saanut nähdä ja kuulla. Ilkeän näköhäiriön
tavoin oli yhä vielä silmissä kuva noista kahdestatoista vanhasta,
voimattomasta ukosta, jotka omalta osaltaan jo olivat tyhjentäneet
kaiken, mitä elämällä on tarjottavana, ja jotka tyyninä ja itseensä
tyytyväisinä olivat lausuneet tuon surullisen tuomion — tämän
tuomion, joka riisti kaiken elämänilon seitsemältäkymmeneltäviideltä
kukoistavalta olennolta, joille elämä vielä olisi saattanut muodostua
ihanaksi, jos he vain olisivat saaneet elää niin kuin tahtoivat.
10.
Useita viikkoja kului Veeraa näkymättä taikka hänestä mitään
kuulumatta. Minä puolestani olin alituisesti aikeissa mennä häntä
tervehtimään, mutta kuinka olikaan, minulla ei ollut koskaan aikaa.
Eräänä päivänä toukokuun lopulla, kun minulla oli päivällisvieraita ja
me juuri olimme nousseet pöydästä, aukeni äkisti ovi, ja Veera astui
saliin. Mutta, suuri Jumala, mikä hänen on? Mikä muutos! huudahdin
minä itsekseni nähdessäni hänet. Hän oli kuin uusi loistopainos
kultaniteessä ja velinpaperilla entisestä Veerasta. Hän oli koko talven
käynyt kuluneessa, mustassa hameessa, joka soveltui huonosti ja oli
kuositon, oikea nunnakaapu, joksi minä sitä leikilläni sanoin, ja nyt
esiintyy hän äkisti somassa, muodikkaasti ommellussa vaaleansinisessä
suvipuvussa kaukaasialaisine hopeavöineen uumalla. Tämä vaatetus
puki häntä erinomaisesti, ja hän näytti siinä vähintäin kuusi vuotta
nuoremmalta. Mutta ainoastaanko puku aiheutti tämän merkillisen
muutoksen hänen ulkomuodossaan? Hän näytti aivan säteilevän ja voitosta
riemuitsevan. Poskilla hehkui lämmin puna, ja tummansiniset silmät
suorastaan syöksyivät tulta. Minä tiesin entuudestaan, että Veera
oli kaunis, mutta että hän oli tuollainen kaunotar, sitä en ollut
kuitenkaan koskaan aavistanut.
Useimmat vieraistani näkivät hänet nyt ensi kertaa, ja astuessaan
saliin herätti hän sen vuoksi suunnatonta huomiota. Ei viipynyt
montakaan minuuttia, ennenkuin kaikki olivat hänen ympärillään; hänen
tavaton kauneutensa hurmasi toisia naisiakin. Kaikissa edellisissä
tilaisuuksissa, kun Veera odottamatta oli tullut luokseni ja tavannut
luonani vieraita henkilöitä, oli hän arkana vetäytynyt johonkin
nurkkaan, ja mahdotonta oli ollut saada häneltä sanaakaan. Ujona
luonteeltaan vältti hän vaistomaisesti kaikkia uusia tuttavuuksia,
joista hän etukäteen saattoi aavistaa, etteivät ne olleet
myötätuntoisia hänen ihanteilleen. Mutta tänään oli toisin. Veera
näytti olevan tavattoman armollisessa ja hyväntahtoisessa mielentilassa
ja osoitti ystävällisyyttä ja kohteliaisuutta kaikkia kohtaan. Oli
kuin suuri ilo olisi hänessä kuohunut ja niin täyttänyt koko hänen
olentonsa, että se virtasi hänen ympäristöönsäkin.
Hän ei ollut koskaan voinut kärsiä kohteliaisuuksia kauneutensa
johdosta, mutta sellaisetkin otti hän nyt tyynesti vastaan, osoittaen
olevansa siitä hiukan mielissäänkin ja torjuen ne leikkisästi
itsestään, niin iloisesti, nopeasti ja sattuvasti, että minä ihmetellen
ainoastaan tuijotin häneen. Mistä sai hän kaiken tämän? Osoittihan hän
sekä hienoston tapoja, sukkeluutta että keikailua. Siinäpä nähdään,
kuinka veren ääni aina ilmaisee itsensä, ajattelin minä. Niin nihilisti
kuin hän onkin ja tahtoo olla, pistää kuitenkin äkisti hienoston nainen
esiin!