portaissa, jotka narisivat hänen painonsa alla; vähän väliä takertui
hänen sapelinsa käsipuuhun. Kaikki talonlapset, kertoi emäntäni
myöhemmin hyökkäsivät paikalle nauttiakseen tästä tavattomasta
näkemisestä, mutta eivät uskaltaneet liian lähelle, vaan seisoivat
loitolla sormet suussa ja töllistelivät häneen kuin metsän otukseen.
"Ja niin astui kenraali huoneeseeni. Hän oli keski-ikäinen
keikarimainen herra, jolla oli vaaleat, harmahtavat viikset,
suoraan ulospäin sojottaen ja nähtävästi vahatut. Hän tuoksui
vahvasti hajuvesiltä eikä ollut varmaankaan koskaan joutunut
näin yksinkertaiseen asumukseen, mutta kokeneena miehenä ei hän
ollut näkevinään, että hänen ympärillään oli mitään tavatonta.
Emäntäni hääräsi ympäriinsä ja lykkäsi vieraalle tuolin rääsyisine
selkänojaineen. Ruhtinas ei näyttänyt tätä huomaavan, vaan istahti
siihen yhtä huolettomasti kuin hienoimmassa salongissa, laski kaskin
polvelleen, ojensi toisen säärensä eteenpäin ja kääntyi minun puoleeni
kohteliaasti hymyillen kysyessään: 'Olette varmaankin kreivitär Veera
Vorontzoff, jonka kanssa minulla on kunnia puhua?' 'Olen', vastasin
minä, 'minä olen se'. Hän viittasi emännälle, että jättäisi meidät
kahden kesken, muutti sitten muotonsa tuttavalliseksi ja sanoi, että
itse hänen majesteettinsa oli hänet lähettänyt ottamaan selvää, oliko
totta, että minä tahdoin mennä valtiollisen rikollisen Pavlenkoffin
kanssa naimisiin ja seurata häntä Siperiaan. 'Se on totta', vastasin
minä.
"Sitten rupesi hän koettamaan puhua minulle järkeä. Kuinka saattoi
niin nuori ja kaunis tyttö, sellainen kaunotar, sanoi hän, tuolla
tavalla menetellä itsensä kanssa? Olinko ollenkaan ajatellut tekoani?
Minä, venäläinen aatelisneiti, naimisissa juutalaisen, valtiollisen
rikollisen kanssa! Minun lapseni eivät saisi mitään nimeä eikä säätyä,
ja he olisivat ensimäiset moittimaan minua ihmisiksi kasvettuaan.
"'Kaikkea tätä olen jo ajatellut ja punninnut', vastasin minä, 'mutta
minä en kuitenkaan muuta päätöstäni.'
"Kun kenraali näki, etten antanut perää, muuttui hän äkisti aivan
isälliseksi ja vaalivaksi; hän siristi silmiään, nojautui minuun päin,
tarttui käteeni ja sanoi kuiskaten: 'Minä olen vanha mies ja itse
lasten isä, — minä tahdon puhua kanssanne, kuin olisitte oma tyttäreni.
Tuollaista tapahtuu nuorille tytöille vallan helposti! Te ette ole
ensimäinen, ettekä jää viimeiseksikään! Ei maksa vaivaa hävittää koko
elämäänsä yhden hairahduksen tähden. Tsaari on armollinen ja kreivi
suopea teitä kohtaan, — itse olen minä halukas palvelemaan teitä
parhaalla tavallani. Vaikka olettekin tehnyt itsenne harha-askeleeseen
vikapääksi, niin se voidaan tehdä tyhjäksi toisella tavalla; me
hankimme teille kyllä toisen sulhasen!'
"Mutta minä teeskentelin yhä, kuin en ymmärtäisi häntä, vaan toistin
toistamistani: Minä tahdon mennä naimisiin Pavlenkoffin kanssa ja
seurata häntä Siperiaan.
"Kenraali huomasi, ettei tässä ollut mitään tehtävää, hän nousi,
kumarsi ja meni. Minä puolestani kiiruhdin Pavlenkoffin asianajajan
luokse, kerroin hänelle kaiken, mitä oli tapahtunut, ja pyysin häntä
viipymättä ilmoittamaan puolustettavalleen siitä suunnitelmasta, jonka
olimme tehneet hänen pelastamisekseen."
"Muutamia päiviä myöhemmin sain minä virallisen asiapaperin,
joka oli varustettu tsaarin omakätisellä allekirjoituksella ja
sisälsi hänen kaikkeinkorkeimman suostumuksensa, että saan mennä
naimisiin valtiollisen rikollisen, juutalaista sukuperää olevan
Pavlenkoffin kanssa, sitten kuin tämä on luopunut heprealaisesta
uskontunnustuksestaan ja kääntynyt oikeauskoiseen kirkkoon; ja tuli
meidän vihkimisemme tapahtua vankilan kirkossa santarmiöverstin ja
kahden muun todistajan läsnäollessa."
Veera vaikeni ja vaipui ajatuksiinsa. Muutamia minuuttia istuimme me
siinä äänettöminä.
"Veera", huudahdin minä vihdoin huolestuneena, "asia on nyt kerran
tapahtunut ja myöhäistä on koettaa sitä muuttaa. Sinä olet päistikkaa
heittäytynyt kuiluun. Mutta sano minulle Jumalan tähden, miksi et
tullut kertaakaan minun luokseni ennen häitä, miksi et sanonut minulle
sanaakaan siitä, mitä oli tekeillä? Olimmehan toki ystävät, sinä ja
minä!"
Veera syleili minua ja hymyili. "Kuinka voit sinä pyytää mitään
sellaista!" sanoi hän iloisesti. "Oletkos milloinkaan kuullut
puhuttavan, että ihmiset muulla tavoin kuin päistikkaa syöksyvät
syvyyteen? Kuinka sinä luulet sen muutoin tapahtuvan? Jos joku
aikoo hirttää itsensä, ei hän ensin, ennen kuin hän pistää päänsä
surmansilmukkaan, mene kaikkien ystäviensä luokse ja pyydä heidän
siunaustaan."
"Sinä myönnät siis, että olet syöksynyt syvyyteen?" kysyin minä hiljaa.
"Katsos", vastasi Veera silmänräpäyksen mietittyään, "minä en tahdo
sinun edessäsi teeskennellä enkä näytellä mitään sankaritarta, vaan
minä sanon sinulle suoraan: Sillä hetkellä, kun minä sain asiakirjan
ja tietää, että kaikki esteet olivat tieltä pois, että minä siis olin
saavuttanut tarkoitukseni, olisi minun luonnollisesti pitänyt tulla
iloiseksi, eikö totta? — Mutta sen sijaan minä äkisti tunsin ahdistusta
sydämmessäni. Ja samalla tavalla oli laita koko sen viikon, joka vielä
oli jälellä häihin. Minä otin käsille kaikkea mahdollista työtä, hain
kaikkia mahdollisia tehtäviä, ollakseni vain alituisessa liikkeessä —
ja päästäkseni ajattelemasta. Päivällä, niin kauan kuin olin toisten
ihmisten joukossa, se kyllä meni mukiin; silloin olin minä joten kuten
rohkealla päällä. Mutta niin pian kuin yö tuli, ja minä jäin yksinäni,
oli minun kauhea olla. Minä tunsin itseni niin hätääntyneeksi, niin
pelkuriksi ja alakuloiseksi — —
"Ja sitten tänä aamuna menin minä vankilaan. Minä laskettiin sisään,
ja raskas, raudoitettu portti jymähti takanani kiinni. Ulkona kaduilla
oli ollut lämmintä ja auringon paistetta, mutta täällä sisällä kohtasi
minua äkkiä pimeys, ja raaka, kostea ilma löyhkähti vastaani. Minut
valtasi painostava tuskan tunne. Oli kuin minä olisin ainaiseksi
jättänyt onnen ja vapauden ja nuoruuden taakseni. Minun korvissani
suhisi, ja minusta tuntui, kuin minut olisi pistetty sysimustaan,
pohjattomaan säkkiin.
"Minä näytin paperiani, ja minua johdatettiin pitkin monia pitkiä,
loppumattomia käytäviä. Kaksi santarmia saattoi minua, — toinen edellä,
toinen perässä. Kaikista ovista kurkisteli univormupukuisia olentoja,
jotka julkeilla, uteliailla katseilla tutkivat minua päästä jalkoihin,
— koko vankilan henkilökunta näytti saaneen vihiä lähenevistä häistä,
ja jokainen tahtoi nähdä morsiamen. He eivät myöskään häikäilleet
tehdä useita äänekkäitä muistutuksia minun ulkomuotoni suhteen. Minä
kuulin erään upseerin sanovan toiselle: 'Nuo peijakkaan nihilistit
eivät totta tosiaan ole vastenmielisiä! Onpa todellakin vahinko,
että näin kaunis impynen yhdistetään rangaistustyöhön tuomittuun
roistoon; sitä suurempi, jos hänellä on säätynsä etuoikeudet!' Toveri
vastasi parilla sanalla, joita minä en ymmärtänyt, mutta se mahtoi
olla jotakin säädytöntä, koska molemmilta pääsi äkisti naurunhohotus;
he kalistelivat kannuksiaan ja menivät ohitseni tuijottaen minua
hävyttömästi vasten kasvoja ja tunkeutuen niin lähelle, että melkein
pyyhkäsivät minua viiksillään.
"Minun ahdistukseni kasvoi joka askeleella. Minä sanon suoraan, että
jos joku sillä hetkellä olisi tullut luokseni ja ehdotellut luopumaan
häistä, niin minä olisin jättänyt kaikki siihen paikkaan.
"Lopuksi saatettiin minä erääseen pieneen tyhjään huoneeseen, jossa
oli alastomat, valkoisiksi maalatut seinät eikä muita huonekaluja kuin
kaksi puutuolia, ja minut käskettiin odottamaan siellä santarmien
palaamista, jotka jättivät minut sinne yksin.
"Kuinka kauan siinä istuin yksinäni, en tiedä. Aika tuntui minusta
loppumattoman pitkältä. Yhä voimakkaampana tunkeutui epäilys mieleeni,
menettelinkö todellakin oikein, enkö ehkä sen sijaan tehnyt hirmuista,
auttamatonta tyhmyyttä! Vaikeinta oli ajatella lähestyvää kohtaustani
Pavlenkoffin kanssa. Minä pelkäsin, etten edes tuntisi häntä, kun hän
tuotaisiin sisään. Ja mitä hän sanoisi? Ymmärtäisikö hän minua vai
pitäisikö hän minua hupsuna. Minä koetin vaivoin palauttaa muistiini
hänen kuvansa semmoisena, kuin se oli ollut mielessäni kaikki edelliset
päivät, mutta vaikka kuinka olisin ponnistanut, niin turhaan. Sen
sijaan tuntui, kuin joku olisi kuiskannut korvaani kaikki ne ilkeät
letkaukset, jotka yleinen syyttäjä syyti häntä vastaan oikeudenkäynnin
kestäessä.
"Vihdoinkin kuului askeleita, ovi aukeni, ja kaksi santarmia toi
Pavlenkoffin sisään. Minkä näköinen hän oli, mikä ilme kasvoilla,
sitä en enää tiedä, minä muistan vaan, että hänellä oli yllään harmaa
vankitakki, ja että tukka oli varsin lyhyeksi ajeltu. Kahleita ei
hänellä ollut.
"Pariksi silmänräpäykseksi jätettiin meidät kahden kesken, se on,
santarmit vetäytyivät muutamia askelia syrjään ja olivat katselevinaan
toiselle taholle.
"Mitä meidän välillämme tapahtui, sen muistan kuin unelmaa. Luullakseni
Pavlenkoff tarttui käsiini ja kuiskasi: Kiitos, Veera, kiitos!
"Hän ei voinut puhua enempää, enkä minäkään löytänyt yhtäkään sanaa.
Mutta uskotkos, siitä silmänräpäyksestä kun hän astui huoneeseen,
katosi kaikki minun ahdistukseni. Tuli niin tyyntä, niin kirkasta
minussa. Epäilykset olivat hävinneet. Minä tiesin nyt erehtymättä, että
olin menetellyt oikein, etten ollut voinut toisin menetellä.
"Me vietiin kirkkoon, asetettiin toistemme viereen, pappi tarttui
meidän käsiimme ja talutti meidät alttarin ympäri. Kaikki tämäkin on
kuin sumuisena muistissani. Silmänräpäyksen, kun suitsutus aaltoili
ympärillämme ja kuoro lauloi 'Isaje likuje!' jouduin minä kuin
horrokseen, — minusta tuntui, ettei se, joka seisoi vieressäni, ollut
enää Pavlenkoff, vaan Vasiltseff, ja minä kuulin hänen rakkaan äänensä
kaikuvan korvissani. Minä tiedän, oi, minä tiedän, että hän olisi
hyväksynyt minun tekoni, että hän olisi iloinnut minun tähteni! Ja
äkisti tuli minulle kaikki tyyni ihan selväksi, koko minun vastainen
elämäni oli kuin avonaisena edessäni. Minä saisin matkustaa Siperiaan,
olla maanpakolaisten apuna, lohduttaa heitä, palvella heitä, toimittaa
heidän kirjeensä kotiseudulle."
Ääni petti ja Veera purskahti itkuun.
"Ja ajatteles, ajatteles vaan, että minä koko talven olen kulkenut
joutilaana työtä hakien", jatkoi hän muutaman silmänräpäyksen kuluttua,
ja hänen silmissään kiilsi vieläkin kyyneleitä, mutta ääni helähti niin
lempeänä ja ilostuneena. "Ja sitähän oli niin lähellä saatavissa. Mitä
parempaa työtä olisinkaan voinut toivoa itselleni? Sanoakseni sinulle
totuuden, en minä ollenkaan sovi sellaiseen toimeen, jossa harjotetaan
vallankumouksellista käännytystä, tehdään salaliittoja taikka pannaan
toimeen dynamiittiyrityksiä. Minulta puuttuu niin paljon sellaista,
jota välttämättömästi tarvitaan — kaunopuheliaisuutta, kykyä vaikuttaa
kansaan ja mukautua sen tapoihin. Sitä paitsi olisi minulla alituista
surua siitä, että minä saatan kaikki toiset vaaraan. Mutta tämä
Siperiaan matkustaminen, se on juuri _minun_ asiani, se on se työ, joka
minulle sopii. Ja niin yksinkertaisesti ja odottamatta kun kaikki on
tullut, kuten itsestään! Oi, Jumala, kuinka minä olen onnellinen!"
Hän heittäytyi minun käsivarsilleni ja me syleilimme toisiamme kauvan
itkien.
Kuusi viikkoa tämän keskustelun jälkeen seisoin niinä Nikolajevskin
rautatieaseman ilmasillalla sanoakseni Veeralle jäähyväiset. Heti
häitten jälkeen Oli Pavlenkoff lähetetty Siperiaan erään toisen
vankiosaston kanssa; enemmän osan matkaa piti heidän kulkea jalkasin.
Nyt, kun joku aika oli kulunut, piti Veerankin lähteä tavataksensa
hänet hänen määräpaikassaan. Hän ei matkustanut yksinään, vaan kahden
muun naisen seurassa, joilla oli toisella tyttärensä ja toisella
miehensä karkotettujen joukossa, he matkustivat luonnollisesti
kolmannessa luokassa, mutta tämä oli vielä varsin mukavaa ja mieluisata
matkatapaa verrattuna siihen, mikä heitä kauempana odotti. Rautatie
siihen aikaan ulottui ainoastaan europpalaisen Venäjän rajalle,
ja siitä lähtien täytyi heidän matkustaa edelleen kyytikärryissä
taikka reessä, jos talvi ennätti tulla, ennenkuin pääsivät perille
määräpaikkaansa. Onnellisimmassa tapauksessa, se on, ellei mitään
erikoisia esteitä heitä tiellä kohtaisi, kestäisi heidän matkansa
kaksi, kolme kuukautta. Ja mikä odotti heitä perillä? Mutta sitä ei
näyttänyt kukaan heistä ajattelevan, vaan kaikki kolme tuntuivat
rauhallisilta, ja heidän kasvoillaan oli kuin juhlallinen, valoisa ilo.
Se tavaton kiihtymys, jossa Veera oli elänyt ensi ajat ratkaisevan
askeleensa jälkeen, oli nyt ennättänyt tasoittua, ja hän oli jälleen
oma itsensä, sama hiljainen, haaveksiva, hiukan itseensä sulkeutunut
olento, joksi minä olin oppinut hänet tuntemaan tuttavuutemme
alussa. Hän oli ainoastaan hiukan laihtunut ja näytti vanhemmalta
ja vakavammalta, mutta hänen tummansinisissä silmissään oli niin
rohkea ja toivorikas katse, ja oli syvästi liikuttavaa nähdä, kuinka
hellää huolenpitoa hän osoitti molemmille matkatovereilleen, eritoten
vanhemmalle heistä. Kaikkia kolmea yhdisti nähtävästi sydämellinen
ystävyys, sellainen ystävyys, jonka ainoastaan yhteinen onnettomuus voi
solmita.
Paljon väkeä oli tänä päivänä kokoontunut asemasillalle; jotkut olivat
tulleet sinne ainoastaan uteliaisuudesta taikka osanotosta, toisilla
taasen oli sukulaisia taikka ystäviä Siperiassa, joille he tahtoivat
lähettää terveisiä ja tietoja matkustavien mukana. Lukuisa poliisivoima
oli luonnollisesti myös paikalla.
Minä sain vaihtaa ainoastaan muutamia harvoja sanoja Veeran kanssa,
ennen hänen lähtöään, sillä kaikki tungeksivat hänen ympärillään. Mutta
kun vaunun ovi oli suljettu ja junan piti juuri lähteä liikkeelle,
ojensi hän minulle kätensä akkunasta. Tässä silmänräpäyksessä oli
niin elävästi mielikuvituksessani, mikä kohtalo odotti tätä nuorta,
ihastuttavaa olentoa, että minun sydäntäni kouristi ja kyyneleet
virtasivat silmistäni.
"Minunko tähteni sinä itket?" kysyi Veera valoisasti hymyillen. "Voi,
jospa sinä tietäisit, kuinka minä päinvastoin surkuttelen teitä
kaikkia, joiden täytyy jäädä tänne!"
Nämä olivat hänen viimeiset sanansa.