tajuntansa kuullessaan tämän surullisen uutisen ja sairastui heti sen
jälkeen ankaraan aivokuumeeseen. Useita viikkoja makasi hän vuoteessa
ja houraili alituiseen. Mutta sitten asettui kuume ja alkoi toipuminen.
Veera palasi vähitellen elämään, voimistui hitaasti päivä päivältä.
Kuten usein on laita nuorten, voimakasten luonteiden avaran taudin
jälkeen, tunsi hän sanomatonta ruumiillista hyvinvointia, fyysillistä
nautintoa tuntiessaan tasapainon palaavan kaikkiin elimistönsä osiin.
Toipuvilla ominaisella itsesäilytysvaistolla poisti hän kaikki
surulliset ajatukset mielestään ja kokosi kaikki sielunkykynsä pieniin
jokapäiväisiin vaihteluihin potilaselämässään, jotka hänen silmissään
muodostuivat suunnattoman suuriksi ja tarjosivat tilaisuuksia
lapsellisen ilon taikka kärsimättömyyden ilmaisuihin. Kun hän vihdoin
oli tullut kokonaan terveeksi, näyttivät tapahtumat hänestä olevan jo
kaukana menneisyydessä ja ikään kuin mustan hunnun peittäminä.
Hänen vanhempansa ilmoittivat hänelle eräänä päivänä, että Vasiltseff
ennen kuolemaansa oli tehnyt testamentin, jossa hän oli määrännyt
hänelle koko sen osan omaisuuttaan, jota hän vapaasti saattoi käyttää
— pienen, noin kahdenkymmenen tuhannen ruplan pääoman. Kiitollisuuden
osoitteeksi tästä anteliaisuudesta katsoivat he myöskin asiakseen
jättää Veeralle erään kirjelapun, jonka Vasiltseff oli kirjoittanut
kuolinvuoteellaan.
"Sinä olet ollut minulle enemmän kuin tytär ja enemmän kuin
rakas, Veera", sanoi hän siinä; "sinä olet ollut minun osani
kuolemattomuudesta. Minä kuolen saamatta mitään aikaan maanpäällä.
Minun elämäni on ollut ainoastaan hyödytöntä, toimetonta unelmaa, minä
olen ollut kuin maan ruoho, josta psalmista sanoo — kerran niitettynä
ei löydy enää yhtäkään jälkeä sen olemassa olosta. Mutta minä tunnen,
minä tiedän, että sinä, rakastettu Veerani, olet kutsuttu johonkin
suureen ja ihanaan. Mitä olen uneksinut, sen olet sinä täyttävä. Ja
minä olen sinussa syntyvä uudestaan, ja se ijäisyysajatus, jonka minä
olen tuntenut leijailevan koko elämäni ylitse, mutta jota minun ei
koskaan ole onnistunut tavoittaa ja lausua julki, se on saapa muodon ja
olemuksen sinun kauttasi!"
Veera tunsi joutuvansa salaperäisen liikutuksen valtaan lukiessaan
näitä sanoja, jotka oli kirjoittanut nyt kuoleman jäykistämä käsi.
Oli kuin olisi hän kuullut äänen haudan toiselta puolelta. Hän ei
enää tuntenut samaa ankaraa itsekästä tuskaa kuin ennen, vaan hänestä
tuntui, kuin näkymätön varjo olisi levinnyt koko hänen elämänsä
ylitse ja ainaiseksi poistanut siitä kaiken pintapuolisuuden ja
jokapäiväisyyden sekä kiinnittänyt hänen otsaansa salaperäisen
merkin, jommoista ne kantavat, jotka on kutsuttu täyttämään jotakin
elämäntehtävää.
Pian tuli kuitenkin toisenlaatuisia huolia ja velvollisuuksia, jotka
eroittivat Veeran hänen persoonallisista suruistaan pakoittaen hänen
kiinnittämään huomionsa toisiin.
Hänen vanhimman sisarensa oli vihdoinkin onnistunut päästä naimisiin
erään upseerin kanssa, jonka rykmentti jonkun aikaa oli ollut
majoitettuna heidän piirikaupungissaan, mutta pian sen jälkeen
lähetettiin kokonaan toiseen osaan Venäjää. Toinen järjestyksessä,
joka oli ikävystynyt vanhempainsa luona vietettävään elämään, seurasi
sisartaan siinä salaisessa toivossa, että hänkin löytäisi jonkun
sulhasen langon toverien joukosta.
Vorontzoffin talo tuli yhä synkemmäksi ja surullisemmaksi. Veeran äiti
oli antautunut liiallisen ja ahdasmielisen uskonnollisuuden valtaan.
Hän ympäröi itsensä nunnilla, pyhiinvaeltajilla ja "pyhillä miehillä",
joita niin suurin joukoin löytyy Venäjällä, ja hartausharjoitukset
ja pitkät, sisällyksettömät keskustelut puolihupsujen vanhojen
uskonnollisten haaveksijattarien kanssa täyttivät niin tarkoin koko
hänen elämänsä, ettei hän enää välittänyt omaisistaan vähääkään.
Veeran isää oli kohdannut halpaus eikä hän voinut enää liikkua
nojatuolistaan. Hän oli tullut uudestaan lapseksi ja saattoi
tuntikausia istua voivotellen ja itkien ja osoittaa kaikkia mahdollisia
tottelemattoman, hemmoitellun lapsivekaran oikkuja. Veera oli ainoa,
joka saattoi häntä hauskuuttaa, joka kärsivällisesti otti vastaan hänen
ajattelemattomat vihan puuskansa ja lapselliset valituksensa, ja joka
ei väsynyt kuuntelemasta hänen loppumattomia historioitaan, joissa hän
lakkaamatta eksyi asioista ja sekaantui omiin sanoihinsa.
Kolme vuotta oli hän tuon vanhan, halvatun miehen sairaanhoitajatar ja
alituinen seuralainen. Hän oli itse vähitellen vaipunut jonkinlaiseen
tylsän välinpitämättömyyden tilaan, voimatta nähdä mitään loppua
tälle raskaalle, lohduttomalle olotilalle, sillä lääkärit olivat
selittäneet, että isä saattoi elää kituuttaa vielä monta vuotta
tällä tavalla, puoleksi tiedotonna. Mutta kuolema saattoi oppineen
tiedekunnan ennustukset häpeään ja vapautti Veeran äkkiä, kun hän sitä
vähimmin odotti. Eräänä kauniina päivänä näytti isä nukkuvan tavallista
rauhallisemmin, mutta kun Veera, kummastellen hänen tavattoman pitkää
untaan, tahtoi herättää hänet, havaitsi hän hänet jo kankeaksi ja
kylmäksi.
Hautausjuhlallisuus keräsi vielä kerran kokoon Vorontzoffin perheen
hajaantuneet jäsenet. Mutta kun isä oli saatu maan poveen kätketyksi,
erosivat he sillä kerralla ainaiseksi. Äiti selitti tahtovansa lopettaa
päivänsä luostarissa, ja sukutila myytiin polkuhinnasta, sillä ei
kukaan perillisistä osannut sitä hoitaa. Molemmat vanhemmat sisaret
pitkittivät pintapuolista, huvitteluhaluista elämäänsä linnoitusväen
piirissä, ja Veera, joka kuolleen ystävänsä testamentin kautta oli
tullut pienen omaisuuden omistajaksi, päätti matkustaa Pietariin
ja omistaa elämänsä kokonaan sille pyhälle asialle, jonka tähden
Vasiltseff oli kärsinyt ja kuollut.
9.
Veeran Pietarissa oleskelun ensimäiset ajat olivat sarja pelkkiä
pettymyksiä. Hän tuli havaitsemaan, ettei ollut läheskään niin helppoa,
kuin hän oli luullut, olla hyödyksi elämässään. "Hyödyttäminen"
merkitsi nimittäin hänelle, että hän joko itse työskenteli sorto-
ja hirmuvallan poistamiseksi Venäjältä, taikka sitten auttoi niitä,
jotka tähän päämäärään pyrkivät. Hänen mieleensä ei ollut koskaan
juolahtanut, että millään muulla tavalla olisi saattanut olla hyödyksi.
Mutta minne piti hänen kääntyä löytääkseen tämmöistä soveliasta työtä?
Hänen keskustelunsa Vasiltseffin kanssa olivat aina olleet mitä
ihanteellisimpia aatoksia luonteeltaan. He olivat lukeneet yhdessä
vallankumouksellisia kirjoituksia, ja Vasiltseff oli kehittänyt hänen
eteensä valtavan taulun siitä kurjuudesta, jossa koko ihmissuku elää,
ja jolla on perustuksensa siinä, että olemassa olo on rakennettu
molemminpuoliselle sorrolle ja kilpailulle, eikä vapaudelle ja
yhteistyölle. Hän oli kertonut Veeralle nykyajan suurista marttyyreista
ja vapaudensankareista, jotka olivat uhranneet sekä elämänsä että
persoonallisen onnensa taistellessaan tämän suuren päämäärän puolesta.
Veera oli ihastunut näihin sankareihin ja itkenyt heidän kohtaloaan,
mutta hän ei ollut milloinkaan saanut opastusta siinä, mitä hänen
määrätyllä hetkellä elämästään piti tehdä ollakseen heidän kaltaisensa.
Pitkissä yksinäisissä unelmissaan niinä vuosina, jotka seurasivat
Vasiltseffin poislähtöä ja myöhemmin sattunutta kuolemaa, oli hän
aina ajatellut olevan tärkeintä, jos hän voisi katkoa ne siteet,
jotka lähinnä häntä kahlehtivat, ja päästä siitä pienestä suljetusta
nurkasta, jossa hän eli, suureen, avaraan maailmaan. Hän melkein
kuvitteli mielessään, että nihilistit muodostivat jonkunlaisen hyvin
järjestetyn salaisen seuran, jolla oli selvä ohjelma ja määrätty
työsuunnitelma. Hänen tarvitsi vaan muka tulla Pietariin, joka oli
nihilistisen kiihotuksen ahjo ja kotipaikka, kun hänet heti otettaisiin
tuon suuren, maanalaisen taisteluarmeijan riveihin ja hän saisi
itselleen määrätyn tehtävän, vaikka kuinkakin vaatimattoman.
Näin oli hän koko ajan ajatellut. Ja nyt oli hän Pietarissa, vapaana
menettelemään oman harkintansa mukaan, — mutta ei hän silti ollut sen
viisaampi. Mistä piti hänen saada käsiinsä oikeita nihilistejä? — Siitä
hänellä ei ollut aavistustakaan. Suuri pettymys oli hänelle sekin,
etten minäkään tuntenut keitään sellaisia, ja etten minä edes uskonut,
että sellaista suurta, hyvin järjestettyä, vallankumouksellista
puoluetta oli Venäjällä olemassakaan. Tätä hän ei ollut ottanut
laskuissaan mukaan, hän oli odottanut minulta enempää.
Kuitenkin aluksi ja paremman puutteessa neuvoin minä häntä käymään
luonnontieteellisillä luennoilla naisten korkeakoulussa, joka juuri
silloin oli perustettu Pietariin. Sen hän tekikin, mutta hänellä ei
ollut tieteellisiä taipumuksia. Toveriensakaan kanssa ei hän voinut
sopia oikein hyvin. He olivat suurimmalta osalta iloisia nuoria
tyttöjä, jotka harjoittivat opinnoita sitä varmaa päämäärää silmällä
pitäen, että suorittaisivat mahdollisimman pian tutkinnon saadakseen
sen jälkeen paikan opettajattarina ja pitääkseen huolta itsestään.
Heidän pääasiallinen huomionsa oli nykyään keskitetty opinnoihin,
ja heidän keskustelunsa koskivat melkein yksinomaan professoreita,
luentoja, käytännöllisiä kokeita ja muuta sellaista. He eivät
nähtävästi tunteneet pienimpiäkään "maailman tuskan" oireita. Vapaina
hetkinään he mielellään tulivat yhteen ja huvittelivat parhaan taitonsa
mukaan, ja kun tilaisuus tarjoutui, se on, kun he sattuivat yhteen
miesylioppilasten kanssa, ei jonkunvertainen tanssi ja kiemailu ollut
heille liian halpaa huvitusta.
Tämä ei ollut yhtään mitään yläilmoissa haaveilevalle Veeralle, joka
suri suremistaan maailman kurjuutta ja vääryyttä. Hän oli ystävällinen
tovereitaan kohtaan, antoi köyhimmille heistä rahallista avustusta,
hoiti heitä, kun he sattuivat sairastumaan, mutta hän piti heitä
ymmärtämättöminä lapsina ja loitolla itsestään. Opinnot sellaisinaan
eivät häntä myöskään tyydyttäneet. "Saattaa olla riittävästi aikaa
puuhata tieteellisissä kokeissa, kun kaikki ihmiset ovat onnellisia
ja tärkein työ on suoritettu", oli hänellä tapana vastata aina, kun
minä koetin herättää hänen halunsa tähän suuntaan. "Mutta niin kauvan
kuin meidän ympärillämme kaikkialla ei ole muuta kuin kurjuutta ja
kärsimyksiä, minä en todellakaan käsitä, kuinka ihmistä voi huvittaa
kärpäsen silmän ihaileminen suurennuslasilla, jolla mieltä ylentävällä
aineella meidän hyvä professorimme huvitti meitä kokonaisen tunnin
tänään".
Saatuani selville, kuinka vähän Veeralla oli taipumusta
luonnonhistoriaan, neuvoin minä häntä sen sijaan opiskelemaan
kansantaloutta — mutta yhtä vähäisellä menestyksellä. Kuuluisimmatkin
oppikirjat tässä tieteessä jättivät hänen kylmäksi ja väsyttivät
häntä. Hänestä oli alunpitäen itsestään selvä selviö, joka ei
mitään todistusta kaivannut, että ihmiset voivat tulla vasta sitten
onnellisiksi, kun he jakavat kaikki keskenään ja poistavat kaiken
yksityisomaisuuden, kaiken väärän pakon ja sorron. Mitä sitten maksoi
vaivan riidellä loppumattomasti työpalkoista, korosta, luotosta ja
muista tuollaisista ikävistä, käsittämättömistä asioista, jotka
vaan hämmensivät ihmisen ja vieroittivat hänen ajatuksensa ainoasta
todellisesta päämäärästä. Oikein ajattelevalle olennolle meidän
päivinämme ei kysymys koske sitä: mikä on päämäärä? vaan ainoastaan:
mikä on lyhin sinne johtava tie? Tämä merkitsee, mitä meidän tulee
tehdä saadaksemme Venäjällä aikaan valtiollisyhteiskunnallisen
vallankumouksen? Mutta tähän kysymykseen eivät mitkään
kansantaloudelliset oppikirjat anna vastausta — siis ei maksa vaivaa
niitä lukea.
Näin väitteli Veera. Kaikesta huolimatta, niin ihmeelliseltä kuin se
voi näyttääkin, oli meistä kahdesta tullut sangen hyvät ystävät, se
on, me tapasimme toisemme jotenkin usein ja tunsimme jonkunlaista
persoonallista myötätuntoisuutta toisiamme kohtaan. Koko Veeran
olemuksessa oli omituinen viehätysvoima, jokainen hänen liikkeensä
oli niin miellyttävä ja sopusointuinen, ja ennen kaikkea oli hänen
käytöksessään jotakin niin todellista, teeskentelemätöntä ja
tiedotonta, että minua aina ilahutti hänen seuransa. Mutta minä en
voinut jutella hänen kanssaan asioista, ja minä olin hänen suhteensa
vilpittömästi pahoillani siitä, että hänen ajatuskykynsä oli niin
vaillinaisesti ja niin yksipuolisesti kehitetty, ja että hän oli
niin välinpitämätön kaikista niistä suurista ja jaloista henkisistä
nautinnoista, joita meidän ajanmukainen sivistyselämämme tarjoo.
Hän puolestaan asetti ilmeisesti minut kaikkien muiden tuttaviensa
edelle, mutta hänen oli mahdoton käsittää, kuinka minä saatoin tuhlata
koko elämäni matematiikkaan. Matematiikan harjoittaja ei hänen
silmissään ollut juuri parempi kuin jokin ihmeellinen alkuperäisolio,
jota piintynyt päähänpisto ajeli ratkaisemaan loppumattomasti
laskuopillisia ongelmoita, toiset toisiaan mutkikkaampia ja
tarpeettomampia. Hänelle voidaan tosin antaa anteeksi hänen sokea
kiihkonsa, koska se on viatonta, mutta samalla ei voi olla osottamatta
jonkunlaista ylenkatsetta häntä kohtaan. Me kaksi siis kuljimme ja
katselimme toisiamme jonkinlaisella molemminpuolisella alentuvalla
säälillä, vaikka me siitä huolimatta pidimme toisistamme sangen paljon.
Mutta sitä mukaa kuin aika kului Veeran pääsemättä askeltakaan
lähemmäksi sitä suurta päämäärää kohti, joka hänellä aina oli silmäin
edessä, hän tuli yhä enemmän hermostuneeksi ja kärsimättömäksi. Tämä
tyydyttämätön toiminnan kaipuu alkoi haitata hänen terveyttäänkin.
Hänen poskiensa raitis lämmin väri vaaleni, ja ilme suurissa,
tummansinisissä silmissä tuli päivä päivältä uneksivammaksi ja
kaihomielisemmäksi.
Minä muistan erään kauniin talvipäivän, kun me kävelimme yhdessä
Nevskillä. Taivas oli aivan pilvetön, ja aurinko paistoi hurmaavan
iloisesti ja elähyttävästi. Tuntui melkein siltä, kuin olisi
tultu siihen kimaltelevaan hopeavaltakuntaan, josta saduissamme
niin paljon puhutaan. Kimalteleva hopea hohti suurten myymälöiden
peililasiakkunoissa, kimalteleva hopea narisi meidän jalkojemme alla
ja kimalteleva hopea pyrysi meidän ympärillämme ja tarttui meidän
turkkiemme kauluksiin. Kirkas, kireä talvi-ilma teki kävelijän
raittiiksi ja elämänhaluiseksi. Nevskin suunnattomasta leveydestä
huolimatta saatoimme me ainoastaan hitaasti kulkea eteenpäin, niin
suuri ihmisjoukko ympäröi meitä kaikilta puolilta — miehiä, naisia
ja lapsia suurissa turkeissa ja karvakauluksissa ja ruusuisin
poskin. Kaikki näyttivät he tänäpänä niin terveiltä, iloisilta ja
hyväntahtoisilta.
"Ei, mutta kulkea tällä tavalla kaikkien näiden ihmisten joukossa",
huudahti Veera äkisti, "ja ajatella että minä ehkä tietämättäni,
aavistamattanikaan sivuutan yhden taikka toisen niistä joita etsin.
Ehkä minä juuri tällä silmänräpäyksellä seison vierekkäin jonkun
kanssa, joka voi antaa minulle haluamani tiedot. Ja kulkea sen sijaan
näin välinpitämättömästi ja vieraasti toistensa ohi. Tiedätkös, minä
tunnen oikein halua pysäyttää jokainen ihminen, joka näyttää älykkäältä
ja myötätuntoiselta, katsahtaa häntä suoraan silmiin ja kysyä: oletko
_sinä_ yksi _heistä_?" — "Niin, tee se kaikin mokomin", vastasin minä
tyynesti. "Ota esimerkiksi tuo kaunis upseeri, jolla on kiiltävät,
kullatut olkalaput, taikka tuo nuori soma keikailija tuolla, joka niin
itseensä tyytyväisenä katselee sinua monokelillaan. Etköhän tahtoisi
alkaa heistä — hehän näyttävät niin lupaavilta". Veera kohautti
olkapäitään ja huokasi syvään.
Mutta talven lopulla tapahtui jotakin, joka teki kerrassaan lopun
kaikista hänen huolistaan ja auttoi häntä löytämään juuri ne,
joita hän etsi. Tammikuussa kuiskailtiin miehestä mieheen, että
oli tapahtunut suuria vangitsemisia kaikissa osissa maata, ja että
hallitus oli päässyt erään hyvin järjestetyn, sosialistisen salaliiton
jälille. Nämä huhut saivat pian vahvistuksen, ja virallinen tieto
"Hallituksen sanansaattajassa" ilmoitti kaikille tsaarin uskollisille
alamaisille, että oikeus oli saanut käsiinsä suuren joukon valtiollisia
rikollisia, ja että hallitus aikoi panna oikeudenkäynnin vireille
seitsemääkymmentäviittä syytettyä vastaan.
Tässä täytyy minun muutamalla sanalla koskettaa valtiollista asemaa
Venäjällä tähän aikaan. Senjälkeen kuin Puolan kapina oli kukistettu.
Karakasoff tehnyt epäonnistuneen murhayrityksensä Aleksanteri II:sta
vastaan ja Tschernischevski karkotettu Siperiaan, oli alkanut
verrattain tavattoman tyyneyden ajanjakso. Tosin ei puuttunut nytkään
yhtä vähän kuin ennenkään epäiltäviä henkilöitä, ja yksityiset
vangitsemiset ja hallinnolliset karkoitukset jatkuivat tavallista
tasaista menoaan, mutta ei tapahtunut mitään rajua puhkeamista. Noiden
tiheästi toinen toistaan seuranneiden, jos niin saan sanoa, kulkutaudin
tapaisten murhayritysten aika Aleksanteri II:n henkeä vastaan ei ollut
vielä alkanut. Ulkomailla tapahtuva vallankumouksellinen kiihotuskin
oli huomattavassa määrässä muuttanut luonnettaan.
Oltuaan ennen suunnattuna pääasiallisesti valtiollisiin uudistuksiin,
yksinvallan ja sortohallituksen kukistamiseen, oli se yhä enemmän
tullut tarkoituksiltaan sosialistiseksi.
Sivistyneen, mieleltään vallankumouksellisen nuorison keskuudessa
Venäjällä vallitsi luja vakaumus, että tuskin mitään saatettiin
saavuttaa valtiollisella mullistuksella, niin kauvan kuin kansan
suuri joukko oli vallan kehittymätöntä ja tietämätöntä, ja että sen
vuoksi ainoa oikea menettely olisi levittää ennen kaikkea valistusta
tämän suuren joukon keskuuteen. Mutta voidakseen tämän tehdä täytyi
lähestyä kansaa, täytyi "yksinkertaistua", tulla itse kansaksi.
Juuri tätä suuntaa ja tämän aikakauden ihmisiä kuvaa Turgenjeff niin
mestarillisesti romaanissaan "Murtamatonta maata", ja juuri tähän
verrattain viattomien ja yksinkertaisten valistajain joukkueeseen
kuuluivat nuo edellä mainitut seitsemänkymmentäviisi syytettyä.
Tässä ei ollut kysymys mistään pommi- taikka dynamiitti-yrityksestä;
useimmat olivat parempiin luokkiin kuuluvia nuoria miehiä ja naisia,
joiden varsinainen rikos oli siinä, että he olivat pukeutuneet
työmiehiksi ja hakeneet paikkaa jossakin tehtaassa siinä salaisessa
tarkoituksessa, että herättäisivät tyytymättömyyttä muissa
työmiehissä; moni oli tyytynyt käymään kapakoissa ja muissa julkisissa
paikoissa ja siellä pitämään kapinallisia puheita taikka jakelemaan
vallankumouksellisia kirjoituksia. Mutta tottumattomia kun he olivat
kansan kieleen ja ajatustapaan, he olivat enimmäkseen suorittaneet
tehtävänsä niin taitamattomasti, että tehtaanomistaja taikka kapakan
isäntä taikka talonpojat itse antoivat heidät ilmi ja he joutuivat
poliisin käsiin.
Mutta vaikka siis käytännölliset tulokset heidän vallankumouksellisesta
toiminnastaan olivat olleet peräti vähäpätöisiä, päätti hallitus
yhdellä iskulla tehdä lopun koko historiasta. Vangittiin niin
monta valistajaa kuin käsiin saatiin — (tullakseen epäillyksi ja
vangituksi tarvittiin ainoastaan, että oli jossain julkisessa paikassa
näyttäytynyt työmieheksi pukeutuneena, vaikka tosiasiallisesti kuului
korkeampaan yhteiskuntaluokkaan) — ja heidät lähetettiin kaikki
Pietariin. Siitä huolimatta etteivät useimmat heistä edes tunteneet
toisiaan nimeltä, tehtiin asia yhteiseksi heitä vastaan ja heidät
yhdistettiin yhteisen syytteen alaisiksi. Hallitus päätti osoittaa
ankaruutta, mutta oikeutta; syytetyt piti tosin tuomittaman eräässä
hallituksen asettamassa erikoisessa komissioonissa, eikä juryssä, kuten
tapana on muissa paitsi valtiollisissa jutuissa, mutta jokaisella
heistä tuli olla oikeus hankkia itselleen asianajaja ja oikeudenkäynti
oli oleva julkinen.
Nyt on itse asiassa valtiollinen oikeudenkäynti paras mahdollinen
keino vallankumouksellisen mielialan levittämiseksi sellaisessa maassa
kuin Venäjä, jossa välimatkat ovat pitkiä, persoonalliset yhtymiset
asukasten kesken eri maakunnissa niin vaivalloisia ja kaikki julkinen
keskustelu sanomalehdissä valtiollisista ja yhteiskunnallisista
aineista ankarasti kiellettyä. Tavallisissa oloissa on nihilisteille
kaikkea muuta kuin helppoa päästä kosketukseen hengenheimolaistensa
kanssa. Heidän täytyy esiintyä erittäin varovasti sekä puheessa että
toiminnassa ollakseen herättämättä poliisin epäluuloja, he eivät voi
selittää mielipiteitään sanomalehdissä eikä julkisissa kokouksissa, ja
salaisten kirjoitusten levittämisessä on niin suuri vaara ja vaikeus,
että sitä tuskin milloinkaan voi tehdä missään suuremmassa määrässä.
Moni nuori ihminen olisi sen vuoksi saanut Veeran tavoin kulkea
vuosikausia ja haaveilla vallankumouksellisia ihanteita, saamatta
tilaisuutta vallankumoukselliseen toimintaan, ellei valtiollisia
oikeusjuttuja silloin tällöin olisi viritetty ja näyttänyt syrjäisille,
minne heidän tuli kääntyä löytääkseen todellisia nihilistejä. Syytetyt
herättävät melkein aina myötätuntoa hyvin laajoissa piireissä; itse
istuivat he tosin lukkojen ja telkien takana, niin ettei heidän
kanssaan voi päästä suoranaiseen yhteyteen, mutta heillä on aina
ystäviä ja sukulaisia, joilla jotenkin suurella varmuudella voidaan
olettaa olevan heidän mielipiteensä. Nämä voidaan hakea esille,
näille voidaan osoittaa myötätuntoa, ja tämmöisissä olosuhteissa
tullaan helposti ystäviksi keskenään, tuetaan ja kiihotetaan toisiaan
molemmin puolin uuteen toimintaan. Näin käy useimmissa tapauksissa, ja
jokaisen valtiollisen oikeusjutun jälkeen voidaan sanoa, kuten laulussa
kerrotaan, "että jokainen, joka tehdään työhön kelvottomaksi, saa heti
kymmenen tilalleen".
Näin kävi Veerankin. Ensi hetkestä lähtien, kun oikeudenkäynti tuli
puheeksi, ei hän voinut muuta ajatella. Hän tutki ahkerasti jokaista
"Hallituksen sanansaattajan" numeroa, joka siitä jotakin sisälsi, hän
opetteli ulkoa kaikkien syytettyjen ja heidän asianajajainsa nimet,
eikä viipynyt kauvan, ennenkuin hän hankki itselleen tilaisuuden päästä
persoonalliseen yhteyteen asianomaisten perheiden kanssa. Nyt aukeni
niin laaja ala hänen toiminnalleen, kuin hän suinkin saattoi toivoa.
Monella syytetyllä oli omaisia, joiden koko toimeentulo riippui heistä,
75 perheessä vallitsi suru ja epätoivo. Nyt oli Veeralla riittävästi
ihmisiä lohdutettavana ja hoidettavana; nyt saattoi hän tuntea ylpeyttä
siitä, että teki jotakin todellista hyötyä elämässään, ja nyt pääsi
hän myös sellaisten henkilöiden kanssa kosketukseen, jotka olivat
täydelleen samanmielisiä hänen kanssansa.
Minun tarvinnee tuskin mainita, ettei hän enää välittänyt luennoilla
käymisestä, sillä hänen uudet ystävänsä saivat kaiken hänen aikansa,
ja että hänen käyntinsä minun luonani tulivat yhä lyhyemmiksi ja
harvinaisemmiksi. Tavallisesti poikkesi hän sisään ainoastaan
silmänräpäykseksi pyytääkseen minulta jotain palvelusta jonkun
suojattinsa hyväksi. Milloin oli kysymyksessä kerätä hiukan rahaa
perheelle, joka oli äärimmäisessä puutteessa perheen huoltajan tultua
vangituksi, milloin taas oli kysymyksessä jonkun syytetyn lapset, jotka
piti toimittaa johonkin hyväntekeväisyyslaitokseen, milloin jälleen oli
pyydettävä jotakuta kuuluisaa asianajajaa ottamaan toimekseen vankien
puolustuksen — sanalla sanoen, Veeralla oli täysi työ sekä itsensä että
muiden tähden.