makuukamarina ja työhuoneena. Kun Veera avasi oven, istui hän vielä
myöhäisestä tunnista huolimatta täysissä vaatteissaan kirjoituspöytänsä
ääressä järjestellen kirjojaan ja papereitaan.
Tässä suuressa huoneessa oli nykyisin tyhjyyden ja synkkyyden leima,
jommoinen tavallisesti on muuton seuralainen. Kapealla rautavuoteella
oli kasoittain liinavaatetta ja kirjoitettuja vihkosia. Paperilappuja
ja irtonaisia lehtiä oli sikin sokin kaikkialla lattialla. Pari suurta
puukirstua oli aivan täyteen pakattuna kirjoja ja kirjoitettuja
paperiarkkeja. Sitä vastoin seisoivat kirjahyllyt, jotka peittivät
kaikki seinät huoneessa, tyhjinä ja riistettyinä kuten alastomat
luurangot. Puoliksi täytetty matkalaukku, josta vähän liinavaatteita ja
muutama pari saappaita pistäytyi esiin, oli keskellä lattiaa.
Kun Veera avasi oven, valtasi hänet, ensikerran tänä yönä kotoa
lähdettyään, niin voimakas mielenliikutus, että hän luuli sydämensä
seisahtuneen. Hän jäi kynnykselle seisomaan, voimatta ottaa askeltakaan
taikka saamatta ääntä aikaan.
Vasiltseff, joka istui nojautuneena kirjoituspöytänsä yli selkä häntä
kohden, oli niin syventynyt tehtäväänsä, ettei hän kuullut keveätä
narahdusta ovea avattaessa. Mutta kun hän sattumalta katsahti ylös ja
näki äkisti korkeavartaloisen, kalpean olennon tuolla kynnyksellä,
ei hänen kasvoissaan ilmennyt mitään kummastusta, vaan ainoastaan
kuohahtavaa iloa, kuin olisi hän odottanut Veeraa ja ollut varma hänen
tulemisestaan. Hän riensi häntä kohden ja tarttui hänen käsiinsä,
ja muutaman silmänräpäyksen seisoivat he siten vastakkain voimatta
mielenliikutukseltaan saada sanotuksi yhtäkään sanaa. Vihdoin tunkeutui
puoleksi tukahutettu kirahdus Veeran kokoon pusertuneesta kurkusta ja
nyyhkytyksestä pakahtumaisillaan heittäytyi hän Vasiltseffin syliin.
Samassa kuului hiipiviä askeleita etumaisesta huoneesta. Siellä
oli luultavasti santarmeja, jotka varovaisuudesta ja ehkä myöskin
jonkunlaisesta uteliaisuudesta tulivat ovelle kuuntelemaan ja ottamaan
selvää, mitä heidän vangillaan oli tekeillä.
Vihastuneen inhon aikaansaama kouristus väänteli Vasiltseffin kalpeita
kasvoja.
"Rakkahin Veera, olkaa tyyni, minä vannotan teitä", sanoi hän matalalla
tukahutetulla äänellä. "Me emme ole yksinämme, nuo raa'at lurjukset
ovat väjyksissä vartioidakseen ja vakoillakseen meitä. Älkäämme salliko
heille iloa nähdä, kuinka me kärsimme." Hän oli nopeasti saanut itsensä
hillityksi.
Hän tarttui Veeran käteen ja talutti hänet sohvalle. Vasiltseff oli
kuolon kalpea, ja hänen huulensa värisivät tuon tuostakin suonenvedon
tapaisesti, samalla kun suonet hänen ohimoillaan paisuivat kuin paksut
siniset nuorat. Mutta hän ponnistelihe näyttääkseen tyyneltä ja alkoi
puhella Veeralle vähäpätöisistä asioista. Hän näytti hänelle suurta
kirjakasaa, jonka hän tahtoi antaa hänelle muistoksi, ja selitteli
hänelle, kuinka hän harjoittaisi opinnoitaan.
Veera istui liikkumattomana sohvalla kädet puserrettuina lujasti yhteen
ikäänkuin kivettyneenä samaan asentoon, ja kuunteli, mitä Vasiltseff
puheli. Mutta sanat tulivat hänen korviinsa ainoastaan epäselvinä,
katkonaisina ääninä ilman tarkoitusta ja yhtenäisyyttä. Välistä koetti
hän vastata hänelle päätään nyökäyttäen taikka hymyilemällä, joka oli
surullisempaa ja katkerampaa kuin nyyhkytys, mutta hän ei uskaltanut
lausua tavuakaan, sillä hän tunsi, että niin pian kuin hän avaisi
suunsa, hän puhkesi itkuun.
Tunnit kuluivat. Veeralla oli ikäänkuin ruumiillinen tajunta ajan
kulumisesta, jokaisesta minuutista, joka meni häneltä hukkaan. Se oli
samaa kuin jonkun nesteen pitkäveteinen, keskeytymätön tippuminen
rikkinäisestä astiasta — kallisarvoiset pisarat, jotka olivat hänellä
jälellä, tulivat tulemistaan yhä harvemmiksi.
Vähän väliä kuului hiipiviä, varovaisia askeleita viereisestä huoneesta
muistuttaen molemmille ystävyksille, että terävä ja epäluuloinen silmä
vartioitsi heidän liikkeitään.
Nuo kaksi olentoa, jotka tunsivat toisiansa kohtaan hellyyttä, sitä
lämpimämpää ja intohimoisempaa, koska sitä oli elätellyt kolmen vuoden
keskeytymätön yhdessäolo, pukeutumatta milloinkaan sanoihin, nämä
kaksi, joiden muutamien tuntien kuluttua tuli erota pitkäksi aikaa,
luultavasti ainaiseksi — he istuivat nyt toistensa vieressä puhellen
jokapäiväisistä asioista, uskaltamatta lausua sanaakaan, joka tuli
sydämestä.
Steariinikynttiläin loiste kellastui ja vaaleni, leveä akkuna, joka
paksuine alaslaskettuine kaihtimineen oli näyttänyt suurelta, mustalta
suunnikkaalta, tuli äkisti sinisenpunertavan väriseksi, ja ulkoa kuului
kukon laulu, varpusten tirskutus ja lehmien ammunta, — kaikki tuttuja
aamun enteitä maalla.
Kylmä, ahdistava epätoivo valtasi Veeran. Ensikerran oli
lähenevä eroaminen hänen edessään koko jäätävässä, toivottomassa
todellisuudessaan. Tähän asti oli hänen ja lopun välillä vielä
ollut tämän viimeisen kohtauksen odotettu onni, epämääräinen toivo
onnellisuudesta, joka vielä suotaisiin hänelle, — mutta nyt ei enää
ollut mitään jälellä. Kaikki oli lopussa!
Vasiltseff nousi sohvalta, veti kaihtimen ylös ja avasi akkunan. Ihanan
kauniin kevätaamun ensimäiset säteet täyttivät huoneen. Auringon
valo, kukkain tuoksu, lintujen laulu — kaikki tulvehti sisään samalla
kertaa, voitokkaana, säälimätönnä.
Nopealla liikkeellä laski Vasiltseff kaihtimen jälleen alas. Hän
heittäytyi sohvalle, kätki kasvot käsiinsä ja ratkesi suonenvedon
tapaiseen itkuun. Koko hänen pitkä, voimakas vartalonsa vapisi
nyyhkytyksestä. Yhdellä askeleella oli Veera hänen luonaan. Hän
heittäytyi lattialle Vasiltseffin jalkoihin, takertui häneen kiinni
koko olemuksellaan ja peitti hänet suudelmilla.
"Minun elämäni, minun iloni! Älä matkusta yksin! Rakastettu, ota minut
mukaasi!"
Vasiltseff otti hänet käsivarsilleen. Nyt hän ei enää tahtonut häntä
tyynnyttää; hän vastasi hänen hehkuviin hyväilyihinsä, hän painoi
Veeran yhä kovemmin ja kovemmin itseensä, ja heidän huulensa kohtasivat
toisensa ensikerran pitkässä, intohimoisessa suudelmassa.
Mutta pian saattoi Vasiltseff jälleen hillitä itsensä. Hän työnsi
Veeran kiivaasti, melkein raa'asti itsestään. Veera jäi makaamaan
tyhjän sohvan eteen itkien katkerasti, hillittömästi.
Kun Vasiltseff jälleen tuli hänen tykönsä, olivat tämän kasvot kalpeat
ja sisäänpainuneet, kuin pitkällisen, vaikean sairauden jälkeen.
"Veera, rakkaani, anna minulle anteeksi! Minä olen saattanut sinulle
paljon surua, lapsi raukka! Kuinka voisin minä ottaa sinut mukaani?
Enhän minä voi kytkeä sinun nuorta, tervettä olemustasi itseeni, joka
jo lähestyn loppuani? Ja vaikka minä tahtoisinkin, niin voisinko sen
tehdä? Sinun vanhempasi pidättäisivät sinut väkisin!"
Hänen äänensä kuului synkkänä ja murtuneena. Veera ei enää itkenyt, hän
tiesi nyt, että kaikki oli todellakin peruuttamattomasti mennyttä.
Päivä oli nyt täydellisesti valjennut. Pian kuului ovella naputusta.
Santarmi tuli sisään sanomaan, että tunnin perästä lähdettäisiin.
Vasiltseff koetti kehoitella Veeraa palaamaan kotiinsa. Mutta hän
kielsi, hän tahtoi jäädä hänen luokseen viimeiseen asti. Kummallinen
tylsyys, tunne kaiken toteutumattomuudesta, oli uudelleen saanut hänet
valtoihinsa. Vasiltseffkin puhui ja liikkui kuin unessa.
Hänen taloutensa kaikki jäsenet, vanha keittäjätär, staarosti, useita
hänen talonpoikaisystäviään tulivat nyt toinen toisensa jälkeen
ottamaan häneltä jäähyväisiä. Huoneeseen tullessaan tekivät he
venäläisen tavan mukaan ristin merkin pyhimyskuvien edessä, jonka
jälkeen he menivät Vasiltseffin luokse ja suutelivat häntä kolme kertaa
vakavasti ja juhlallisesti, kuin olisivat he suorittaneet jonkun
uskonnollisen toimituksen. Muutamia talonpoikaisnaisia seisoi portin
edustalla pienokaiset käsivarsillaan ja ilmaisivat surunsa äänekkäällä
nyyhkytyksellä, joka oli melkein ulvonnan kaltaista.
Veera tuijotti kuivin silmin kaikkiin näihin ihmisiin, jotka tulivat ja
menivät, puhuivat, huokailivat ja itkivät; ne olivat hänen silmissään
suuria nukkeja, jotka esittivät hänelle jotakin eriskummallista,
monimutkaista näytelmää.
Santarmiupseeri istui viereisessä huoneessa syömässä
aamiaistaan hyvällä ruokahalulla ja kostutellen sitä tiheillä
viinaryypyillä... "Teidänkin tulisi vahvistaa itseänne hiukkasen matkan
varalle, pikku isä, Stepan Michailovitsch", sanoi hän hyväntahtoisella
ilostuttavalla äänellä.
Raollaan olevasta ovesta kurkisteli hän salaa uteliaasti Veeraa,
puhumatta hänelle mitään, kun hän luultavasti arvasi, ettei tämä ollut
mikään yksinkertainen kamarineitsyt, vaan "barischnja".
Matkavaunut, kolme hevosta edessä, seisahtuivat portaiden eteen.
Upseeri istahti niihin Vasiltseffin viereen, toinen santarmeista
sijoittui ajajan istuimelle ajajan viereen, toinen jäi taloon. "Jumalan
nimeen, aja!" Hevoset lähtivät juoksemaan ja matkavaunut kiitivät pois,
täristen ja heiluen likomärällä tiellä. Pian katosivat ne koivumetsikön
taakse tien polvekkeeseen. Kulkusten kilinä kuului vielä — heikommin ja
heikommin joka silmänräpäys. Vihdoin se haipui kokonaan. Ei kuulunut
enää mitään paitsi nuo maalaisaamun tavalliset, soinnukkaat äänet.
Pää kumarassa, ympärilleen katselematta, asteli Veera hitaasti kotiansa
kohti. Tuomen kukkaset siroittelivat häneen valkeita lehtiään, suuret
tuoksuvat kastepisarat putoilivat oksista hänen vaatteilleen. Jänön
poikanen hyppäsi näkyviin avonaiselle kummulle, asettui takajaloilleen
ja rummutteli etukäpälillään äitiä kutsuen, mutta nähtyään ihmisolennon
se luimisti korvat selkäänsä ja vilisti kuin nuoli metsään. Taivas
kimalteli, kuin olisi aurinko sulanut tuolla ylhäällä sinisessä
autereessa ja levinnyt koko taivaan kuvun ylitse. Korkealla ilmassa
näkyi pieni, musta, leijaileva piste, joka täytti ilman mahtavalla,
riemuitsevalla lemmenlauluillaan.
8.
Hitaasti ja hiljaa kuluu aika. Päivä seuraa toistansa yksitoikkoisesti,
raskaasti, jokainen täynnä samaa lyijynharmaata, kuluttavaa kaipausta.
Alussa, aivan ensimäisinä aikoina Vasiltseffin poislähdön jälkeen,
oli Veeran koko elimistö niin puutunut tuosta rajusta iskusta,
ettei hän voinut edes tuntea mitään ankaraa tuskaa; jokainen elämän
ja mielenliikutuksen kyky oli kuin sammunut hänessä. Vallitsevana
tunteena oli syvä, ylivoimainen väsymys. Kaiket päivät vietti hän
kuin horroksissa, kykenemättä pienimpäänkään ajatuksen ponnistukseen.
Sattui, että hän nukahti äkisti jonkun keskustelun kestäessä.
Ainoastaan silloin tällöin heräsi hän tästä henkisestä kivettymisestä
saadessaan niin sanoen luonnollisen muistutuksen niistä viimeisistä
hetkistä, jotka hän oli viettänyt Vasiltseffin seurassa. Tämä lempeä,
hyväilevä ääni kaikui äkisti hänen korvissaan, hän luuli jälleen
tuntevansa hänen lämpimän suudelmansa huulillaan — ja intohimoinen
värähdys kulki koko hänen ruumiinsa läpi. Luonnollisesti sai
hän jokaisessa sellaisessa silmänräpäyksessä hetkellisen levon,
järkähtämättömän varmuuden: "Se ei _voi_ loppua tällä tavalla — me
näemme toisemme jälleen!" Aika kului, ja mikäli hänen ruumiilliset
voimansa palasivat, sikäli hänen kärsimiskykynsä terästyi. Ryhtymällä
tavallisiin toimiinsa tuli hänelle myös tarve tavata Vasiltseffia —
jota tarvetta oli elätellyt kolmivuotinen, jokapäiväinen tottumus
— yhä vahvemmaksi ja vahvemmaksi. Jokainen pikkuasia muistutti
säälimättömästi hänestä; ja kaikkeen mikä häntä ympäröi, oli hän
niin sanoen painanut leimansa, ja mitä ikänänsä hän teki, mihin
ikänänsä ryhtyi, sattui hänen eteensä ehdottomasti jotakin, joka
herätti elävästi muiston menneistä, onnellisista hetkistä, jostakin
hyvin vähäpätöisestä tapauksesta, johon hän sen sattuessa oli tuskin
kiinnittänyt huomiota, mutta jonka muistelu nyt sai aikaan ylivoimaisen
itkupuuskan.
Pahinta oli herätä aamusilla. Hän uneksi nyt niin eriskummallisen
elävästi ja selvästi, hän näki Vasiltseffin niin todellisena, niin
elävänä edessään, että koko hänen olemuksensa vapisi tuntiessaan hänen
läsnäoloaan. Ja sitä paitsi kävi kaikki niin todennäköisesti, unelmaa
seurasi sellainen joukko pieniä todellisuuden mukaisia erikoisseikkoja,
että hän välistä sanoi iloisesti itselleen unessa: "Ei, tämä ei
ole enää mitään unta — tämä on totuutta." Ja sitten äkisti samassa
silmänräpäyksessä, kun hän tätä ajatteli, oli kuin peite olisi temmattu
pois, kuvat kalpenivat, liukuivat pois, katosivat, ankara puistatus
väristytti koko hänen olemustaan ja — kaikki oli ohitse. Jälleen makasi
hän siinä hereillään vuoteellaan, jälleen valtasi hänet tuskallinen
tietoisuus yksinäisyydestään, ja jälleen vääntelihe hän nyyhkyttäen
toivottomassa, avuttomassa tuskassaan.
Ja joka päivä tuli hänen ikävänsä sietämättömämmäksi. Jo ennenkin oli
hän elänyt erillään omaisistaan, ja nyt oli hänelle sisarten seura,
heidän pikkumaiset harrastuksensa ja pintapuoliset keskustelunsa
suorastaan vastenmielisiä. Kaikki oli hänestä väritöntä, teeskenneltyä
ja luonnotonta. Kun hänen täytyi olla yhdessä toisten kanssa, ajatteli
hän ainoastaan, kuinka sieltä pääsisi; hänellä oli alati tunne
siitä, että hänen täytyi olla yksinään voidakseen ajatella oikein
vakavasti. Ja heti yksikseen jätettynä hän alkoikin todella ajatella,
se on, uneksia, herkeämättä, intohimoisesti. Mitä mielettömimpiä,
mahdottomimpia kuvia vaihtui hänen mielikuvituksessaan; hän oli jo
ajatuksissaan elänyt kokonaisen historian, kuinka hän karkasi kotoa ja
haki Vasiltseffin käsiinsä — hänen piti luonnollisesti löytää hänet,
missä ikänä hän oli, vaikka meren pohjastakin. Unelmistaan sai hän
silmänräpäykseksi huojennusta, mutta sitten tuli äkisti jäätävä, selvä
ajatus: "minullahan ei ole ropoakaan, ja Vjatkaan on kolmetuhatta
virstaa! Ja minnekäpä Venäjällä päästään ilman passia?" Unelmat
hajosivat heti jättäen jälkeensä ainoastaan katkeran kuvotuksen.
Mitään toivoa, jolla olisi ollut rahtunenkaan perustetta, ei ollut. Ei
siis ollut muuta jälellä kuin sokea usko ihmeen tapahtumisesta. Alussa,
kun hänen tuskansa oli liiaksi ylivoimainen, oli kuin olisi hänen
ruumiillinen olemuksensa noussut sitä vastaan: "tämmöinen kärsiminen
on mahdotonta! Tästä täytyy tulla loppu!" Mutta siitä ei tullut
mitään loppua. Kärsiminen tuli hänen säännölliseksi, jokapäiväiseksi
tilakseen. Jokaisen uuden epätoivon puuskan tullessa paheni hetken
tuska vielä enemmän eilispäivän muistosta ja siitä tiedosta, että
huomenna oli oleva yhtäläistä.
Mutta aivan odottamatta valkeni se pimeä, toivoton tuska, johon Veera
alkoi yhä syvemmälle vajota. Tuli äkisti valon säde — hän sai kirjeen
Vasiltseff'iltä. Tämä ei voinut kirjoittaa hänelle tavallisen postin
välityksellä — kirjeet olisivat ottaneet takavarikkoon joko virastot
taikka Veeran vanhemmat. Mutta hänen oli onnistunut päästä Veeran
yhteyteen erään tutun kauppiaan kautta heidän piirikaupungissaan, jolla
oli liikeasioita Vjatkassa.
Kirje oli lyhyt, hillitty ja vailla kaikkia hellempiä mielen purkauksia
— se oli selvästi kirjoitettu siinä mielessä, että se saattoi joutua
vieraisiin käsiin. Mutta pisinkään, intohimoisinkaan epistola ei
olisi voinut herättää hänessä suurempaa iloa kuin nämä harvat lyhyet
rivit. Veera luuli tulevansa hupsuksi onnesta! Kuten aina, kun on
kärsinyt kauvan ja äkillinen valkeneminen tapahtuu, valtasi Veeran niin
ylenmääräinen riemu, että hän luuli kaiken nyt olevan ohitse, vieläpä
tuntui hänestä hänen entinen epätoivojakin liioitetulta. Pääasia oli
saada tietoa hänestä. Tuskallisinta oli ollut tunne, että hän yhtäkkiä
oli jäljettömiin kadonnut, kuin olisi hän vaipunut läpi maan, niin että
kaikki yhteys hänen kanssaan oli katkaistu. Kun nyt ilmeni mahdollisuus
kirjeenvaihtoon, tuli hänen lähtönsä tavalliseksi matkaksi, ja ero
hänestä ohimeneväksi haitaksi, mutta ei enää samaksi musertavaksi,
toivottomaksi onnettomuudeksi kuin ennen. Vaikka Veera ensimäisen
puolentunnin jälkeen ei ainoastaan ollut osaamatta kirjettä ulkoa, vaan
se oli suorastaan syöpynyt semmoisenaan hänen aivoihinsa, luki hän
sitä kuitenkin lakkaamatta uudestaan ja uudestaan joka ikinen päivä.
Luonnollisesti vastasi hän heti pitkällä, intohimoisella epistolalla.
Seuraavan viikon eli hän yksinomaan siitä ilosta, että oli saanut tämän
ensimäisen kirjeen, ja sitten keskittyi hänen koko olemuksensa toisen
odottamiseen.
Samoin kuin kaikki ne, jotka elävät yksinomaan sisäistä elämää,
suunnaten ajatuksensa lakkaamatta yhteen ainoaan esineeseen ja
samalla pakosta rajoittuen toimettomaan odotukseen, oli Veera tullut
hyvin taikauskoiseksi. Kaikki muuttui hänelle merkeiksi ja enteiksi.
Kaikkein vähäpätöisimmissäkin tapahtumissa näki hän milloin hyvän
milloin huonon enteen, ja kaikesta mikä häntä ympäröi, etsi hän tietoja
tulevaisuudesta.
"Jos Anisja, kun hän tulee sisään, sen sijaan että menisi ensin akkunan
luo vetämään kaihtimen ylös, ensin tulee minun vuoteeni viereen ja
sanoo hyvää päivää, niin se merkitsee, että kaikki on oikein ja
hyvin, ja että minä saan pian kirjeen", saattoi hän esimerkiksi sanoa
itselleen aamulla herätessään, ja hän odotti palvelustytön tuloa
kuumeenkaltaisella tuskalla, uskaltamatta tehdä yhtäkään liikettä, joka
olisi voinut tähän vaikuttaa. Sitten hän oli koko päivän iloinen taikka
pahoillaan, aina sitä mukaa, oliko Anisjan tiedoton vastaus ollut
suotuisa vaiko ei.
Vaikka Vasiltseff ainoastaan harvoin ja vaikeasti sai tilaisuuden
vaihtaa kirjettä Veeran kanssa, onnistui hänen kuitenkin suven ja
sitä seuraavan syksyn kuluessa saada hänen käsiinsä kolme kirjettä.
Mikäli hän tuli vakuutetuksi, että kirjeet saapuivat onnellisesti
määräpaikkaansa, sikäli alkoi hän kirjoittaa yhä vapaammin ja
sydämellisemmin. Viimeinen kirje oli eritoten hyvin hellä ja
toiveikas. Hän valitti tosin hiukkasen itsepäistä yskää, josta hän ei
voinut päästä, ja suurta väsymystä, mutta muutoin näytti hän olevan
toivehikkaampi ja avomielisempi tunteisiinsa katsoen kuin ennen
koskaan. Hän oikein viehättyi tekemään tulevaisuussuunnitelmiakin —
hänellä oli nimittäin toivo saada tuomionsa peruutetuksi. "Muutoin",
kirjoitti hän, "kahden ja puolen vuoden perästä olet sinä laillisessa
ijässä, rakkahin Veera, sinä voit itse määrätä kohtalostasi, ja kuka
tietää? Ehkä sinä tulet silloin maanpakolaisraukan luokse, joka elää
ainoastaan sinua muistelemalla. Oi, jospa tietäisit, rakastettu
lapseni, kuinka hullunkuristen unelmien valtaan sinun vanha ystäväsi
välistä joutuu".
Veera tunsi tuskin itseään ilosta saatuaan tämän kirjeen. Nyt ei
hänellä ollut enää epäilyksiä tulevaisuuden suhteen. Kaksi ja puoli
vuotta kului pian, ja sitten odotti häntä onni, sillä ei mikään
maailmassa ollut silloin estävä häntä yhtymästä siihen mieheen, joka
oli tullut toiseksi puoleksi hänen omasta olemuksestaan.
Mutta valitettavasti tätä sydämellistä kirjettä ei seurannut enää
toisia. Kauppiaan, joka kirjeenvaihtoa välitti täytyi onnettomuudeksi
matkustaa pois pitemmäksi aikaa. Hän tosin lupasi, että hänen poissa
ollessaan hänen kirjurinsa toimittaisi Veeralle kirjeet, mutta viikot
kuluivat, eikä Vasiltseffiltä tullut mitään tietoa. Onnellisten
unelmien huumaamana ei Veeraa ensin aluksi kovin paljon huolestuttanut
hänen vaitiolonsa, vaan koetti hän selittää sen johtuvan aivan
luonnollisista syistä. Kuitenkin ajan yhä kuluessa kasvoi hänen
rauhattomuutensa muodostuen lopuksi piintyneeksi päähänpistoksi. Kaikki
hänen ajatuksensa, kaikki hänen pyrkimyksensä olivat suunnatut yhteen
ainoaan asiaan — kirjeen saamiseen häneltä. Hän ajatteli päivällä sitä
jokainen tunti, yöllä hän siitä uneksi.
Tämä jännittynyt odotus, joka veti kaikki piiriinsä ja oli tulokseton,
tuli välistä niin sietämättömäksi, että koko hänen olentonsa nousi
jonkinlaiseen ruumiilliseen vastarintaan tämän tapaista kärsimystä
vastustamaan. Välistä valtasi hänet katkeruus Vasiltseffiäkin kohtaan,
jota hän syytti tuskastaan ja epätoivostaan. "Ellen minä koskaan olisi
tuntenut häntä, olisin minä elänyt rauhassa ja huolettomana kuten
sisareni", sanoi hän pelkuruutensa hetkinä. Kerran syntyi hänessä
sellainen ristiriitaisten, tuskallisten tunteitten myrsky, että hän
jonkillaisen raivostuksen valtaamana repi hänen viimeisen kirjeensä
pieniksi palaisiksi. Mutta hän oli tuskin tehnyt tämän pyhyyden
häväistyksen, ennenkuin ankara katumus tuli vihan sijaan. Hän tunsi
inhoa itseään kohtaan ja työskenteli useita tuntia kootakseen revityt
palaset, sovitellakseen niitä yhteen ja liimaillakseen niitä puhtaalle
paperiarkille.
Oli jälleen kevät, mutta ei vieläkään mitään tietoa. Niin usein kuin
ilma salli, meni Veera mäen rinteelle, josta saattoi nähdä Vasiltseffin
hyljätyn talon, ja vietti siellä kokonaisia tunteja vanhalla, puoleksi
mädänneellä penkillä tuskallisen tiedottomuuden huumaamana.
Eräänä päivänä istui hän siellä kuten tavallisesti, kun hän äkisti näki
kyytivaunujen poikkeavan isolta maantieltä Vasiltseffin taloon päin.
"Mitähän tämä tietänee? Mihinkähän ne menevät?" ajatteli hän ja hänen
sydämensä alkoi voimakkaasti tykyttää. "Ehkä ne ajavat ohitse ja
edelleen seuraavaan kylään? Ei, siellä kolisevat ne vanhan puoleksi
mädänneen sillan ylitse, tuolla kääntyvät ne koivukäytävään. Sieltä ei
mene tie minnekkään muualle. Voi Jumala, kuka se mahtaa olla?"
Mielenliikutus oli niin raju hänessä, että jalat hänen allaan vapisivat
ja että hän tuskin saattoi nousta paikaltaan. Hänen sydäntään pusersi
tuskallinen aavistus, ja samalla kertaa kulki hänessä ilon ailahdus...
"Vihdoinkin saan jotakin tietää! Mikä hyvänsä on parempi kuin tämä
epätietoisuus."
Heittäen nopeasti shaalin olkapäilleen, juoksi hän naapuritaloon, mutta
mitä lähemmäksi hän tuli, sitä hitaammiksi kävivät hänen askeleensa,
sitä suurempaa ahdistusta tunsi hän sydämessään.
Rikkaruohoja kasvavalla pihalla seisoivat tyhjät vaunut, kyytitalon
poika, joka oli jo ennättänyt ottaa lakin päästään ja kuivata hien
kasvoiltaan, puuhailee nyt hevosia hoitaen. Suuri kaksoisportti, joka
niin kauvan on ollut suljettuna, on selkoseljällään auki. Veera astuu
etehiseen, saliin — ei näy ketään — siellä on kostea ja ummehtunut
ilma; puoleksi suljetuista akkunaluukuista pääsee hämärä valo sisään.
Huonekalut, pöytä, tuolit, sohva — kaikki on vielä samalla paikalla
kuin hänen matkapäivänään. Tuon hirmuisen aamun muisto valtaa hänet
äkisti uudistuneella voimalla.
Vasiltseffin työhuoneesta kuuluu ääniä. Veera menee sinne. Vanha talon
renki yrittää avata akkunan luukkua, jonka säpit ovat ruostuneet
eivätkä tahdo kulkea. Entinen keittäjätärkin seisoo siinä suuri
avainnippu kädessään ja pyyhkielee silmiään esiliinaansa. Puoli
hämärässä saattaa Veera töin tuskin erottaa vielä kolme olentoa
kirjoituspöydän luona. Toisen tuntee hän vihdoin ispravnikiksi, toiset
kaksi — matkapukuinen herra ja nainen — ovat hänelle aivan outoja.
Kun akkunaluukut vihdoinkin on saatu auki, tuntee ispravnik puolestaan
hänet ja astuu esille.
"Kas tässä, sallikaa minun esitellä herrasväki Golubin, pari
sukulaista Stepan Michailovitsch raukallemme. Tässä eräänä päivänä
saivat he virallisen tiedon, että heidän serkkunsa oli kuollut
Vjatkassa keuhkotautiin. Eilen saapuivat he kaupunkiin ja kääntyivät
minun puoleeni saadakseen omaisuutensa haltuunsa. Lain mukaan joutuu
perintötila heille —"