Kaksi viikkoa sitten jätin teidät pienenä tyttönä, ja löydän —" Hän ei
lopettanut lausettaan, mutta hänen katseensa puhui hänen puolestaan.
Veeran poskille nousi voimakas puna ja hän loi tahtomattaan katseensa
alas. Tuntui niin hyvältä olla jälleen yhdessä hänen kanssaan, mutta
nämä kaksi viikkoa olivat todellakin saaneet aikaan muutoksen. Hänen
kätensä eivät olleet koskaan ennen tuntuneet niin kylmiltä eikä hänen
poskensa niin palavilta Vasiltseffin läsnä ollessa. Salatakseen
mielenliikutustaan alkoi Veera koneentapaisesti panna kirjoja pöydälle
esille.
"Ei, Veera, tänään emme lue. Istukaamme mieluummin tässä!" Hän istahti
tuolille avonaisen akkunan viereen ja sytytti paperossin. Veera istahti
hänen viereensä; hänen sydämensä tykytti varsin kiivaasti ja nopeasti —
hän oli kuin pieni vapiseva lintu. Ulkona oli nyt melkein aivan pimeä.
Korkealla heidän päittensä päällä kaareili tummansininen taivas, joka
vähitellen vaaleni alas länteen ja jota alhaalla näköpiirissä reunusti
valoisa kullan värinen juova. Suossa kurnuttivat sammakot kuorossa.
Huoneen nurkista kuului ensimäisten hyttysten yksitoikkoinen, sitkeä
surina. Suuri turilas lensi raskaasti akkunan ohi täyttäen ilman
kumealla, hyrisevällä bassollaan.
Kaukana pensaissa, jotka eroittivat keittiön puutarhasta, kiilsi
jotakin valkeata. Muuan naisolento, jolla oli kaulahuivi päässä,
seisahtui silmänräpäykseksi epäröiden ja katsahti varovasti taaksensa,
ettei kukaan seuraisi häntä, jonka jälkeen hän nopeasti juoksi pois
metsikköä kohden. Minuuttia myöhemmin kuului sieltä hyväilevä miehen
ääni ja matala, onnellinen nauru. Etäältä kuului pajuhuilun valittavia
säveleitä, joita joku maalainen paimentaiteilija tarjosi.
"Kerro minulle, mikä tuo talonpoikia koskeva historia on. Minulle on
puhuttu vallan hirmuisia asioita tänään pöydässä", alkoi Veera äkisti,
mutta hänen äänestään kuuluu, että hän pakottaa itsensä puhumaan; niin
luonnoton on ääni.
Vasiltseff säpsähtää ikään kuin hänen sanojensa herättämättä. "Vai
niin" sanoo hän, "no niin, on vallan luonnollista, että minua nyt
tuomitaan ankarasti. Mutta minä en ole pahoillani saadessani näin
vähitellen yleisen mielipiteen kääntymään näiden talonpoika raukkojen
hyväksi. Minä olen kertova teille tämän kaikki seikkaperäisesti, Veera
— mutta sitten. Nyt en minä voi!"
Jälleen alkaa muutamien silmänräpäyksien äänettömyys. Lampusta, joka
on kaukana huoneen toisessa päässä ja varjostimella verhottu, lankeaa
kapea valojuova Veeraan valaisten ainoastaan vähäisen osan hänen
kasvojaan ja jättäen muun varjoon. Jokaisella liikkeellä, jonka hän
tekee, näyttää hänen ulkomuotonsa muuttuvan.
Vieläkin muutamien minuuttien äänettömyys, ainoastaan hyttyset
surisevat ja paimen yhä puhaltelee huiluunsa.
Raitis illan viileys tunkeutuu huoneeseen ja täyttää sen mehevän
vihreyden ja kukkivan tuomen tuoksulla.
"Veera, muistatteko erästä keskusteluamme kolme vuotta sitten? Minä
olin silloin aivan varma itsestäni, ettei koskaan mitään sellaista
tapahtuisi — mutta nyt — sanokaa minulle, Veera, olenko teidän
mielestänne kovin, auttamattoman vanha?"
Viimeiset sanat tulivat esille tuskin kuultavana, vapisevana
kuiskauksena. Veera tahtoi vastata jotakin, mutta kieli kieltäytyi
palveluksestaan.
Jollakin selittämättömällä tavalla joutui Vasiltseffin käsi Veeran
käden päälle. Tämä kosketus saa hengityksen hänen rinnassaan
tukkeutumaan, huulet eivät enää löydä mitään sanoja eikä kumpikaan
uskalla itseään liikuttaa.
"Stephan Michailovitsch! Veera! Oletteko siellä?" kuuluu Liisan
heläjävä ääni ulkona käytävässä.
Vasiltseff hypähtää kiivaasti pystyyn.
"Huomenna, Veera!" kuiskaa hän, astuu matalasta akkunasta ulos
puutarhaan ja häviää pimeyteen.
* * * * *
Tuoksuava, aisteja kiihottava kevät yö on tullut salaperäisine
lumouksineen, tunnelmarikkaine huumauksineen. Tulet kylässä on
sammutettu. Kaikki äänet haipuvat vähitellen. Paimenen huilu on
vaijennut jo kauvan sitten; sammakot ovat hiljaa, hyttysetkin
ovat nukkuneet. Ainoastaan silloin tällöin kuuluu äkisti jokin
kummallinen kahina pensaissa, lammikon vesi leiskahtaa, taikka
tuulen nuuska tuo mukanaan kaukaisesta kylästä valittavan ulvonnan
joltakin kahlekoiralta, joka kituu yksinäisyydessään tänä ihanana,
tunnelmarikkaana yönä.
Veera ei nuku. Hänestä on liian helteistä tässä suuressa, viileässä
makuuhuoneessa, joka nyt on yksin hänen hallussaan, erillään sisarista.
Hän nousee ylös vuoteeltaan, avaa akkunan ja painaa polttavan poskensa
kylmää lasiruutua vasten. Mutta hän ei saa siitä viileyttä; hänen
kasvonsa hehkuu kuten ennenkin, ja hän tuntee tuntemistaan samaa
ahdistusta sydämessään, yhä värisyttää hänen koko olemustaan sama
epäselvä onnellisuuden tunne.
Kuinka hiljaa onkaan kaikki! Viidakko näyttää niin suurelta ja
tiheältä; koivut seisovat tuolla niin täyteläinä ja tummina, kuin
olisivat ne tunkeutuneet yhteen kuiskaillakseen jostakin onnellisesta
salaisuudesta. Yön äänettömyydessä kajahtelee äkisti hiljainen kilinä,
— siellä kulkee postimiehistö ohitse isolla maantiellä. Ilma on niin
puhdas ja läpikuultava, että kulkusten kilinä kuuluu jo kaukaa, viiden
virstan päästä, aluksi heikosti, melkein epäselvästi; silmänräpäykseksi
lakkaa se kokonaan — miehistö ajaa luultavasti jonkun kummun taakse,
— mutta pian kuuluu se jälleen kirkkaana ja selvänä, yhä lähempänä,
yhä iloisempana; on näkevinään miehistön kiitävän eteenpäin täyttä
vauhtia; nyt erottaa jo piiskan läimäyksetkin, kyytitalonpojan äänen ja
hevoskavioiden poljennan. Sitten etenevät äänet jälleen. Kummallista!
Tuntuu kuin ne yhtäkkiä, vallan kokonaan vaikenisivat. Ajajat ovat ehkä
seisahtuneet johonkin läheisyyteen.
Niin, onpa todellakin kummallista, kuinka postikulkusten kilinä yön
aikaan saattaa liikuttaa jonkun mieltä! Tietäähän, ettei odoteta ketään
kaivattua matkustajaa. Luultavasti siellä on ainoastaan rauhantuomari,
joka on saapunut kylään, taikka stanovoj, joka aikoo toimittaa jonkin
tutkimuksen. Mutta joka tapauksessa, heti kun kuulee tämän keveän,
hopeankirkkaan kulkuskilinän suurella maantiellä, alkaa sydän tykyttää
nopeammin. Ja ajatus kiitää vastustamattomasti kauvas etäisyyteen,
näkymättömiin, vieraisiin maihin.
"Oi Jumala, kuinka elämä on suloinen!" Tahtomattaan, koneellisella
liikkeellä panee Veera kätensä yhteen kuin rukoillakseen. Vasiltseff
sanoo itseään materialistiksi, ja Veerakin on tutustunut kaikkiin
uudempiin oppisuuntiin ja pitää täytenä totena, ettei hänkään enää
usko ollenkaan Jumalaan. Mutta siitä huolimatta on hänen sielunsa
tällä silmänräpäyksellä täpösten täysi, intohimoista, rajatonta
kiitollisuutta sitä kohtaan, joka on hänelle kaiken tämän onnen
antanut, ja vanhasta, lapsellisesta, katoamattomasta tavasta kääntyy
hän palavassa rukouksessa Jumalan puoleen, jonka olemassaoloa hän ei
tunnusta.
"Oi Jumala! Minä tiedän, että maailmassa löytyy paljon surua, paljon
vääryyttä ja paljon hätää! Minä tahdon palvella lähimmäisiäni, minä
olen valmis antamaan henkeni heidän edestään! Mutta vasta tuonnempana,
tuonnempana, oi Jumala! Nyt minä kaipaan sanomattomasti onnea."
Silmänräpäykseksi saa Veera unohdusta levottomassa uinahduksessa.
"Huomenna" välähtää kuin kirkas salama hänen tajunnassaan, ja jälleen
tuntee hän samaa suloisesti väsyttävää levottomuutta, samaa polttavaa
onnellisuuden kuumetta.
Aamun ruskotus syttyy jo taivaalle. Kukko on kiekunut jo toisen kerran;
varpuset tiukuttavat toimeliaasti akkunan alapuolella, mutta hän ei
vaan voi nukkua, vaan on yhä pitkänään vuoteellaan posket polttavan
kuumina ja kädet jääkylminä. Vasta auringon noustua vaipuu hän vihdoin
syvään, lyijynraskaaseen uneen.
Hän nukkui hyvin pitkään. Oli myöhään, jo lähellä puolta päivää, kun
hänet valtasi uudelleen selittämätön tietoisuus jostakin ihmeellisestä
onnesta, joka oli tapahtunut edellisenä iltana.
Veera nauttii loikoillen ja venytellen itseään vuoteellaan.
"Mutta mitä minä ajattelen? Ja minun pienet koululapseni!" juolahtaa
hänen mieleensä. Hän hypähtää ylös ja aikoo pukeutua, mutta kelloon
katsahtaessaan näkee hän olevan niin myöhäistä, että oppitunti
sittenkin on mennyt hukkaan, ja ettei maksa vaivaa kiirehtiä. Hän
laskeutuu uudelleen makuulle ja sulkee silmänsä hymyillen hiljaa
vastaiselle onnelleen.
Palvelustyttö tulee huoneeseen varovaisin askelin nähdäkseen, nukkuuko
neiti vielä.
"Rakas Anisja, miksi et ole ennemmin minua herättänyt?" huutaa Veera
iloisesti hänelle.
"Minä olen ollut täällä jo viisi kertaa, neiti; mutta te nukuitte niin
makeasti, että synti oli teitä häiritä."
"Miksikä hän näyttää niin kummalliselta tänään?" ajatteli Veera.
"Tiedättekö neiti, täällä on tapahtunut jotain kauheata!" huudahtaa
Anisja äkisti tuolla erikoisella liikutetulla ja kuitenkin ikäänkuin
tyytyväisellä äänellä, jolla palvelijat aina ilmoittavat tärkeitä
uutisia, olivatpa ne mitä laatua hyvänsä.
"Mitä se on?" huutaa Veera ja hypähtää ylös vuoteeltaan. Hän ei vielä
tiedä, mitä asia koskee, mutta hänen sydämensä aavistaa pahaa.
"Poliisi on viime yönä tullut herra Vasiltseffin luokse", ilmoittaa
Anisja.
7.
Kulovalkean tavoin levisi koko talossa tuo hirmuinen uutinen: Yöllä
olivat kyytivaunut seisahtuneet Vasiltseffin portin edustalle ja
niissä santarmiöversti sekä kaksi alempiarvoista suojelusenkeliä.
Översti näytti Vasiltseffille suurta leimattua paperia, joka oli
varustettu keisarillisella sinetillä ja sisälsi, että aatelismies
Stepan Michailovitsch Vasiltseff oli yleiselle turvallisuudelle sangen
vaarallinen henkilö, ja että kuvernööri senvuoksi, hänelle ylempää
annetun vallan nojalla, ehdotti sanotulle Vasiltseffille, että hän
vaihtaisi nykyisen oleskelupaikkansa kauniiseen vaikkakin hiukan
kaukaiseen Vjatkan kaupunkiin. [Vjatka sijaitsee europpalaisessa
Venäjässä, mutta itse Siperian rajalla. "Hallinnollista tietä" s.o.
ilman tuomiota ja tutkintoa, ei venäläistä aatelismiestä voida
karkoittaa Siperiaan, vaan täytyy hänelle osoittaa oleskelupaikka
Europan Venäjällä, ja kun semmoisessa tapauksessa tahdotaan oikein
päästä jostakusta, niin lähetetään hän Vjatkaan.] Kolme vuorokautta oli
hänellä aikaa maallisten asioittensa järjestämiseen, mutta tämän ajan
kuluttua oli suojelusenkelien määrä johdattaa hänet parempaan maahan.
Voidaan kuvitella, minkä vaikutuksen tämä tieto teki Vorontzoffin
perheessä. Se joka pelästyi enin kaikista, oli kreivi itse. Hän
kuului niihin, Venäjällä ei aivan harvinaisiin, ihmisiin, jotka
suljettujen ovien takana voivat kopeilla, näytellä vapaamielisiä ja
arvostella hallitusta, mutta niin pian kuin saavat nähdä vaaleansinisen
santarmiunivormun pistäytyvän esiin näköpiiristä, ryömivät kuoreensa ja
tulevat jälleen tsaarin nöyrimmiksi ja uskollisimmiksi alamaisiksi.
Esillä olevassa tilaisuudessa liittyi hänen synnynnäiseen
pelkuruuteensa vielä lisäksi hyvin ansaittuja omantunnon soimauksia,
— kuinka oli hän voinut sallia sellaista lähentymistä tyttärensä ja
vapaa-ajattelijan välillä. Aina tähän silmänräpäykseen saakka ei Veeran
isä ollut pienimmälläkään tavalla estänyt luottamusta yhä edelleen
kasvamasta nuorimman tyttärensä ja Vasiltseffin välillä. Olihan Veera
heidän tuttavuutensa alkaessa ollut ainoastaan lapsi ja käyttänyt
esteettömästi ikänsä tuottamaa vapautta. Kun hän sittemmin oli kasvanut
ja varttunut nuoreksi tytöksi, pysyi hänen seurustelunsa naapurin
kanssa yhtä luonnollisena, yksinkertaisena ja yhtä puutteellisesti
valvottuna kuin ennenkin, eikä kukaan perheestä nähnyt siinä mitään
säädyttömyyttä. On kuitenkin luultavaa, että jos Vasiltseff olisi
ollut asemaa ja omaisuutta puuttuva henkilö, olisi Veeran isä sangen
pian päässyt selville siitä, ettei ollut varsin sopivaa nuorelle
kahdeksantoista vuotiaalle viettää suurin osa päivästä kahden kesken
herran kanssa, joka ei vielä läheskään ollut ennättänyt ukon ikään
eikä näyttänyt paljon mitään piittaavan perheen muista jäsenistä.
Mutta vaikka joutuneena epäsuosioon ja karkotetuksikin oli Vasiltseff
joka tapauksessa aatelismies, tilanomistaja ja jotenkin varakas mies,
eikä Veeran isä voinut olla ajattelematta, että hän, loppujen lopuksi,
olisi sittenkin hyvä avioehdokas Veeran asemassa olevalle nuorelle
tytölle. Maalla tunnetaan perin pohjin naapurien yksityinen elämä,
ja niinpä oli siitäkin tultu täyteen varmuuteen, että Vasiltseff oli
täydellisesti vapaa; kaikki tiesivät, että hän oli omituinen, että
hän eli kuin munkki eikä pitänyt vireillä mitään luvattomia yhteyksiä
toisten naisten kanssa. Kaikesta tästä yhteensä oli ollut seurauksena,
että Veeran vanhemmat olivat tähän asti jättäneet tyttärelleen täyden
vapauden seurustella ystävänsä Vasiltseffin kanssa parhaan tahtonsa
mukaan, sanoen, että pahin, mikä saattoi tapahtua, oli naiminen, — ja
pahempaankin voidaan joutua. Mutta nyt! Vasiltseff, joka vielä eilen
oli ollut kunnioitettu, varakas tilanomistaja, hyvä naimatarjokas,
oli tänä päivänä yhdessä käden käänteessä muuttunut kodittomaksi
kerjäläiseksi, henkilöksi, jota oli vaarallista tunteakin. Mistään
avioliitosta hänen ja Veeran välillä ei luonnollisesti enää voinut olla
kysymystäkään, ja tytön maine ja kunnia oli saanut kolauksen ainaiseksi.
Kuten aina ikävyyksiin jouduttuaan kiiruhti kreivi nytkin tukahuttamaan
oman syyllisyytensä tunnetta siten, että puski vihansa toisiin.
"Jahah, siinä nyt näet, pikku äiti! Olisi ollut parempi, jos sinä
olisit vähemmän hemmotellut hermojasi ja sen sijaan pitänyt parempaa
vaaria tyttäristäsi!" nuhteli hän vaimoaan.
Kreivitär tajusi itsekin selvästi, mihin häpeään heidän perheensä tämän
tapauksen kautta oli joutunut, ja hän tunsi jo ennakolta esimakua
niistä näköjään viattomista kysymyksistä ja valitteluista, joilla
kaikki kuvernementin naiset tulisivat häntä piirittämään, kun hänen
ensi kerran oli pakko lähteä kaupunkiin.
Koko talon, palvelusväenkin, oli vallannut tuo omituinen, aiheeton
kauhu, jonka sininen univormu aina synnyttää Venäjällä. Kaikki
odottivat, että onnettomuus milloin tahansa suistuisi heidän päälleen.
"Poliisi, poliisi tulee tänne!" kirkui äkisti palvelustyttö Fenja
hyökäten sisään, sillä hän oli kuullut kyytikulkuset isolla maantiellä.
Tämän kamalan tiedon kuultuaan joutuivat kaikki kuin suunniltaan
peljästyksestä. Kreivitär juoksi makuukamariin ja heittäytyi vuoteelle,
muka varmimpaan turvapaikkaan. Kreivi juoksi pitkin harppauksin Veeran
huoneeseen ja otti sylinsä täyteen kirjoja ja papereita, sikin sokin,
mitä käteen tuli, sekä heitti ne korkeimman omakätisesti takkauuniin,
jota onnettomuudeksi juuri lämmitettiin. Kaikki palvelusväki pakeni
myös oikealle ja vasemmalle.
Kuitenkin tuli pian näkyviin, että hälytys oli ollut väärä. Siellä oli
kulkenut vain joku tullivirkamies ohitse, mutta kauvan viipyi, ennen
kuin he voivat toipua kestetystä kauhusta.
Mitä Veeraan tulee, niin oli häntä kohdannut isku niin odottamaton ja
musertava, että hän tunsi aluksi ikään kuin halpausta voimatta yhdellä
kertaa käsittää onnettomuutensa koko laajuutta. Että he veisivät
Vasiltseffin häneltä pois ainaiseksi — tämä ajatus oli niin kauhistavan
käsittämätön, ettei hän voinut sitä saada oikein tajuntaansa. Mitä oli
hänestä tuleva Vasiltseffin matkustettua pois, sitä ei hän uskaltanut
ajatella. Tämä "jälestäpäin" oli hänestä kuin musta, pohjaton kuilu,
johon hän ei voinut katsahtaa pyörtymättä. Tällä silmänräpäyksellä oli
hänen suurin levottomuutensa, hänen tuskallisin pelkonsa ainoastaan
siinä, että Vasiltseff matkustaisi sanomatta hänelle jäähyväisiä.
Kunhan hän saisi nähdä hänet vielä kerran, vaikkapa vain tunniksi,
minuutiksi — käyköön sitten kuinka hyvänsä! Välistä tuntui hänestä
siltäkin, kuin kaikki tulisi hyväksi jälleen, jos hän vain saisi nähdä
hänet.
Kaikki hänen ajatuksensa, tunteensa ja halunsa olivat keskittyneet
yhteen ainoaan intohimoiseen ikävöimiseen — saada tavata häntä. Mutta
eipä ollut helppoa saada yhtymystä aikaan. Vasiltseffia pidettiin
luonnollisesti kuin vankia omassa talossaan nämä kolme päivää ankaran
valvonnan alaisena. Ja Veera oli samoin herkeämättömän tarkastuksen
alaisena; kaikki varoivat, että hän hairahtuisi tekemään jotakin
epätoivoista, ja hän pantiin sen vuoksi jonkinlaiseen kotiarestiin.
Päivisin eivät äiti ja sisaret eronneet hänestä askeltakaan, ja öisin
oli Anisjan määrä pitää häntä silmällä.
Kaksi päivää oli jo kulunut, ja vaikka Veera olisi kuinka ponnistanut
aivojaan, ei hänen ollut onnistunut keksiä mitään keinoa hiipiäkseen
kotoa pois salaa. Hän ei voinut saada edes mitään tietoja
Vasiltseffistä, sillä palvelusväki oli saanut ankaran käskyn, ettei
päästäisi sisään kissaakaan naapuritalosta.
Vasiltseffillä oli nyt ainoastaan yksi yö jälellä kotona vietettäväksi;
aikaisin seuraavana aamuna piti hänen lähteä matkaan kaukaiseen
määräpaikkaansa.
Veeran mieleen ei koskaan juolahtanut mennä isänsä luokse
taivuttaakseen häntä rukouksilla ja kyyneleillä muuttamaan päätöksensä
ja sallimaan hänen sanoa jäähyväiset vanhalle ystävälleen. Hänen
suhteensa vanhempiinsa oli aina ollut kylmä ja muodollinen, eikä
koskaan minkään luottamuksen taikka avomielisyyden elähyttämä. Hän
tiesi kokemuksesta, että vaikka isä yleensä huolettomasti jättikin
lapsilleen jokseenkin suuren vapauden eikä sekaantunut heidän sisäisen
elämänsä yksityiskohtiin, niin osoitti hän toisaalta kovuutta ja
myöntymättömyyttä, niin usein kuin heidän toiveensa sattuivat suoraan
ristiriitaan hänen omiensa kanssa. Silloin ei saatu kyyneleillä eikä
rukouksilla mitään aikaan. Hän piti kaikkia heidän muistutuksiaan
ja vastalauseitaan pelkkänä lapsellisuutena kiinnittämättä niihin
vähintäkään huomiota.
Muutoin, vaikka vanhemmat todella olisivat myöntäneet hänelle luvan
päästä viimeiselle tervehdykselle Vasiltseffin luokse, tiesi hän
liiankin hyvin, että se oli tapahtuva ainoastaan niin monilla ehdoilla
ja edellytyksillä, että kaikki ilo siitä olisi mennyt hukkaan.
Onneksi löytyi talossa muuan vanha palvelijatar, joka aina oli
osoittanut Veeralle suurta uskollisuutta, häneen turvautui nyt Veera
suuressa hädässään. Hän heittäytyi polvilleen muijaparan eteen
huutaen ottavansa hengen itsestään, ellei hän saisi nähdä ystäväänsä
Vasiltseffiä, vaikkapa vaan muutamiksi silmänräpäyksiksikin, ennenkun
tämä matkusti. Vanha palvelijatar oli todella hänkin sen päättömän
kauhistuksen vallassa, joka oli saanut koko talon haltuunsa, ja
jonka vuoksi kaikki yhteys Vasiltseffin kanssa näytti hirmuiselta ja
uhkaavalta vaaralta, eikä häntä pitkään aikaan liikuttanutkaan nuoren
neitinsä rukoukset ja kyyneleet, mutta lopuksi sai hänen hyvä sydämensä
voiton. Eihän hän toki voinut sallia rakkaan lapsiraukan virua tuolla
tavoin hänen, köyhän, yksinkertaisen palveliattaren jalkain edessä!
Hänen mielensä siis heltyi ja hän lupasi, niin pian kuin yö olisi
tullut ja kaikki talossa nukkuisivat, lainata hänelle vaatteensa ja
avata keittiöportin hänelle.
Oli pimeä yö, kun Veera palvelijattaren vaatteissa hiipi talosta.
Viime päivinä oli ilma tullut jälleen kylmemmäksi, ja vaikka auringon
säteet paahtoivat kuumina päivillä, niin oli öillä hiukan hallaa.
Pienet vesilammikot pitkin tietä olivat ohuen jääkuoren peittämiä, joka
ratisi Veeran jalkain alla. Väristys, puoleksi hermostuneisuudesta,
puoleksi kylmästä, puistatti hänen olkapäitään kuluneen shaalin alla.
Oli ensikertaa hänen elämässään, kun hän oli yksin yöllä ulkona isolla
maantiellä. Nyt pimeässä näyttivät kaikki esineet tutussa ympäristössä
niin muuttuneilta ja eriskummallisilta, että hänen oli vaikea niitä
tuntea, Häntä ei kuitenkaan ahdistanut mikään pelko eikä muukaan
mielenliikutus, eipä edes suru Vasiltseffin pikaisen matkan johdosta.
Keveä huumaus, joka ei ollut ollenkaan vastenmielinen, kietoi kaikki
hänen ajatuksensa kuin sumuun. Hänen jäsenensä tuntuivat niin ihmeen
keveiltä ja joustavilta, ja ainoastaan sellainen outo tunne oli hänen
tajunnassaan selvänä, että hän oli täydellisesti vapautunut itsestään.
Veera kulki kuin unissaan, ja hän heräsi horroksesta vasta seisoessaan
Vasiltseffin portin edustalla. Siellä oli pimeätä ja äänetöntä. Vain
yhdessä ainoassa akkunassa näkyi heikko valoviiru alasvedetyn kaihtimen
alta. Hän koputti keveästi ja varovaisesti. Ei kukaan vastannut, vaan
hänen täytyi kolkuttaa vielä sekä yhden että kaksi kertaa. Kaksi koiraa
oli tullut kolkutusta kohden ja haukkui häntä raivoisasti. Vihdoin
kuului askeleita; uninen santarmi joka oli pistänyt paljaat jalkansa
kenkiin ja heittänyt univormutakkinsa huolimattomasti olkapäilleen,
tuli lyhty kädessä paikalle ja avasi hänelle.
"Mitä nyt, kaunis lapseni? Mitä täältä tähän aikaan haetaan?" kysyi hän
aivan kummastuneena.
"Minä tahtoisin tavata herraa", vastasi Veera vapisevalla äänellä
tuntematta kuitenkaan mitään sanottavaa hämminkiä.
Santarmi, joka nähtävästi piti häntä jonakuna kamarineitinä, rupesi
vallan tyyneesti tähystelemään häntä pitäen lyhtynsä niin, että
valo sattui suoraan Veeran kasvoihin. Santarmin kasvot kirkastuivat
kirkastumistaan.
"Kuulkaapas, kaunokaiseni, täällä näytään oltavan tottuneita kulkemaan
pimeässä", sanoi hän leikillisesti. "Mutta tänään on sentään vähän
vaikeata herraa tavata, näetkös", lisäsi hän äänellä, joka oli äkkiä
tullut ankaraksi.
Kaikista näistä sanoista käsitti Veera ainoastaan sen, ettei häntä
tahdottu laskea Vasiltseffin luokse, ja väristen vilusta uuden kauhun
tunteen valtaamana oli hänen mielessään vaan se ajatus, että hänen nyt,
kun hän jo luuli olevansa tarkoituksensa perillä, olisi pakko palata
tyhjin toimin takaisin.
"Jumalan tähden minä vannotan teitä, päästäkää minä hänen luokseen!"
huudahti hän niin rukoilevalla ja epätoivoisella äänen painolla, että
santarmi, joka luonnostaan oli heikko kaunista sukupuolta kohtaan,
salli mielensä heltyä.
"No noh, älä sitä nyt noin pahaksesi pane, simasuuni", vastasi santarmi
aivan isällisesti. "Minä koitan katsoa, mitä voisin tehdä auttaakseni
sinua — puhun everstille."
Hän päästi tulemaan etehiseen ja meni kysymään neuvoa upseerilta, joka
jo oli paneutunut nukkumaan mutta nyt herännyt kolinasta.
Sama omituinen huumaus kuin äsken oli jälleen vallannut Veeran.
Närkästymättä taikka tuntematta itseään loukatuksi kuuli hän santarmin
ilmoittavan upseerille, että Vasiltseffin rakastajatar oli tullut
sanomaan hänelle jäähyväisiä. Hän kuuli upseerin nauraen lausuvan
karkeasanaisen pilan hänestä ja kysyvän, oliko immyt edes kaunis.
Kaiken tämän kuuli Veera, mutta raa'at sanat eivät häneen vähääkään
vaikuttaneet.
"Äh, päästä hänet sisään! Eihän tule sentään olla kovin liiaksi
epäinhimillinen. Anna hänen huvitella itseään hiukkasen viimeisenä
yönään", sanoi upseeri vihdoin.
Santarmi avasi oven sisempiin huoneisiin hänelle, ja yhdellä
hyppäyksellä syöksähti Veera heti sinne. "Onpas sillä julman kiire",
huusi santarmi pilkaten hänen jälkeensä. "Mutta kuules, kaunokaiseni,
älä unohda sitä ystävän palvelusta, jonka olen tehnyt sinulle! Minä
vaadin tulla muistiin pannuksi toiseksi kerraksi, kun sinun armaasi on
lähtenyt", lisäsi hän nauraa hohottaen.
Mutta Veera ei kuullut mitään; hän kiiti nopeasti parin huoneen läpi,
jotka erottivat hänet suljetusta ovesta, jonka raosta kapea valon säde
tunkeutui ulos.