alaspäin painuneena ja hypisteli hermostuneesti kaulahuivin kulmia.
Omituisimmat ja keskenään mitä ristiriitaisimmat ajatukset suhisivat
niin kuin suuri mehiläisparvi hänen päässään. Hän pelkäsi kovasti,
ettei sanoisi mitään tyhmää ja ettei ehkä auttamattomasti loukkaisi
naapuria, mutta kysymys oli siihen määrin tärkeä ja jännittävä hänelle,
että hänen oli mahdotonta noudattaa hienon seurustelutavan vaatimuksia.
"Minkätähden tulitte _te_ karkotetuksi?" sanoi hän äkkiä hätäisesti
katsomatta Vasiltseffiin.
Tämä hymyili.
"Tahdotteko hyvin mielellänne tietää sitä?" kysyi hän niinkuin
leikillään.
Veera nyökkäsi ainoastaan vastaukseksi, mutta hänen kasvonsa puhuivat
hänen puolestansa.
"Ja nykyajan marttyyreistä te kait myöskin haluatte jotakin tietää?"
Veeran silmät saivat vielä suuremman loiston.
"Tahdotteko, että kerron teille siitä? Mutta minä varoitan teitä
edeltäkäsin, että minä ehkä tulen puhumaan paljon muustakin."
Veeran koko kasvot säteilivät.
"Sekä Diocletianuksesta että Kapitoliumista tulen minä ehkä puhumaan.
Tahdotteko kuulla."
"Tahdon, tahdon!"
5.
Seuraavana päivänä kävi Vasiltseff kreivi Vorontzoffia tervehtimässä.
Tuttavuus kehittyi nopeasti, ja kun Vasiltseff jonkun ajan kuluttua
ehdotteli, että hän antaisi Veeralle ilmaiseksi opetusta, niin ehdotus
otettiin kiitollisuudella vastaan, sitäkin suuremmalla syyllä kun
kreivi, suruttomuudestaan huolimatta, välistä tunsi jonkunlaista
omantunnon soimausta ajatellessaan, että Vorontzoffin perheen nuorin
tytär kasvoi ja vaurastui näkemättä kaikenlaisista tiedoista yhtään
sen enempää vaivaa kuin yksinkertaisin talonpoikaistyttö. Aina siitä
päivästä ruveten olivat sisaret varmasti vakuutettuja siitä, että
Veeran oli onnistunut saada naapuri pauloihinsa, ja he onnittelivat
häntä pilkaten tästä valloituksesta. Pian tuli heille tavaksi
kiusotella lakkaamatta sisartaan tälle "ihailijalle".
Alussa tunsi Veera ankaraa suuttumusta tästä pilanteosta, mutta
vähitellen rupesi se häntä miellyttämään. Kaikissa tapauksissa
oli suuri kunnia omistaa joku, joka huokaili hänen puolestaan, ja
hän rupesi tuntemaan itsensä vallan suureksi ja täysikasvaneeksi
ja tärkeäksi omissa silmissään. Sisarukset kyselivät häneltä yhä
ja alituisesti kaikkea, mitä opettaja oli sanonut ja tehnyt, ja
he osasivat selittää jokaisen hänen sanansa sillä tavalla, että
Veerallekin selvisi siinä olevan syvemmän tarkoituksen kuin hän
oli luullutkaan siinä silmänräpäyksessä, jona opettaja ne lausui.
Kun Veera ensikerran näki hänen, oli Vasiltseff hänen mielestään
jokseenkin ruma, keski-ikäinen herra, pitkä ja laiha, jolla oli
vaaleankellertävä hipiä ja pari harmaansinistä, likinäköistä silmää,
jotka näyttivät jonkun verran haljastuneilta silmälasien alituisesta
käyttämisestä, ja tuhkan värinen tukka, joka oli niin ohut, että
häntä olisi voinut pitää kaljupäänä. Mutta kun hän nyt oli tullut
sallimuksesta hänen tunnustetuksi ihailijakseen, niin oli Veerasta
vallan tärkeää kaikin tavoin tehdä hänestä sankari, joten hän rupesi
pitämään häntä jopa kauniinakin. Joka päivä oli hän tekevinään uuden
havainnon hänen ulkomuodossaan. Hänellä oli niin miellyttävä tapa
hymyillä, ja pienet, hienot rypyt, jotka muodostuivat hänen silmäinsä
ympärille hänen hymyillessään, oikein kaunistivat häntä. Ja sitten
oli hän niin hirmuisen oppinut ja etevä persoonallisuus — ja sehän
oli luonnollisesti pääasia. Mutta joka päivä sai Vasiltseff hänen
ajatuksissaan yhä suuremman tilan. Veera kulki alituisesti odotellen
sitä ratkaisevaa silmänräpäystä, jolloin hän avaisi sydämensä, hän
saapui lukutunneille sydän oikein jyskyttäen ja istui koko ajan
hermostuneessa jännityksessä ahmien himokkaasti hänen jokaista sanaansa.
Eräänä iltana olivat he yksinään huoneessa. Hämärä oli jo tullut, mutta
palvelustyttö oli unohtanut tuoda lampun sisään. Vasiltseff oli pannut
kirjan kädestään ja istui pitkän aikaa ääneti nojaten päätänsä kättään
vasten. Veera istui liikkumatta hänen vieressään. Hän tunsi äkisti
olevansa vaikeassa asemassa, hän melkein pelkäsi liikkua. Hän kiinnitti
katseensa Vasiltseffin ruskeaan laihaan käteen ja seurasi koneellisesti
silmillään erästä paksua sinistä suonta, jota varjostivat muutamat
tummat ihokarvat, ja joka tasaisesti kapeni ylöspäin ja ulottui
ranteesta keskisormeen saakka.
Esineet kävivät yhä hämärämmiksi ja niiden piirteet epäselviksi. Sitä
mukaan kuin Vasiltseffin käsi hämärtyi, ponnisti Veera tietämättään
silmiään erottaaksensa sen. Jonkunlainen kummallinen vapistus oli
vallannut hänet, ja joka silmänräpäys kävi hänelle hengittäminen
vaikeammaksi, sydän kolkutti kuin vasara, ja hänen korvissaan kohisi
niinkuin kaukaisen vesiputouksen jyminä. Äkisti heräsi Vasiltseff
unelmistaan ja otti Veeran kädet hellästi omiinsa. "Rakas pikku Veera",
alkoi hän ikäänkuin tarttuen ajatustensa juoksuun. Nyt oli siis tuo
suuri silmänräpäys tullut — se jota Veera oli niin kauvan odottanut.
Mutta edellä ollut pitkä äänettömyys, kun hän oli liikahtamatta
istunut ja tuijottanut häneen, oli siihen määrään jännittänyt hänen
hermonsa, että hänelle oli mahdotonta enempää sietää. Hän oli
mielestään tukehtumaisillaan ja hypähti erilleen Vasiltseffista melkein
kirkaisten: "Minä tiedän kaikki! Mutta Jumalan tähden, älkää sanoko
mitään — tällä kertaa."
Vasiltseff tuijotti häneen mykkänä kummastuksesta. "Veera, lapseni,
mikä sinun on?" kysyi hän tuskaisena. Nyt tuli Veera tajuihinsa ja
hänelle selvisi äkisti, että hän oli käyttäytynyt hirvittävän tyhmästi.
Mutta hän ei tietänyt, mitä hänen piti sanoa kiihkonsa selitykseksi,
vaan hän änkytti ainoastaan: "Minä peljästyin — minä ajattelin — minä
luulin —"
Vasiltseff katsoi häneen pitkään, ja hänen kasvojensa hämmästynyt,
peljästynyt ilme muuttui vähitellen tuskallista epäluuloa ilmaisevaksi.
Hän meni hitaasti Veeran luokse, tarttui hänen molempiin käsiinsä ja
katsahti häntä suoraan silmiin. "Veera, nyt minä tahdon, nyt minä
vaadin saada tietää, mitä te luulitte!" Hänen vaaleansiniset silmänsä
oikein tunkeutuivat Veeran silmiin ja tämän ankaran, tutkivan katseen
voimasta tunsi Veera menettävänsä jokaisen jäljen omasta tahdostaan,
hän tiesi lausuvansa oman tuomionsa, mutta vaikka hänen elämänsä olisi
ollut kysymyksessä, niin hänen _täytyi_ vastata hänelle ja vastata
totuus. Ja sitten sai hän esille epätoivoisena kuiskauksena: "Minä
luulin, että olitte minuun rakastunut."
Vasiltseff irroitti hänen kätensä tehden vastenmielisyyttä osoittavan
liikkeen. "Oh, Veera, että sinäkin olet tuollainen pintapuolinen
turhamainen pikku nukke, joka luulet, ettei sinun läheisyydessäsi muka
voi muuta ajatella kuin rakkautta ja kurttiisia!" Ja näin sanoen käänsi
hän hänelle selkänsä ja astui huoneesta ulos.
Veera jäi seisomaan paikalleen, peräti häpeissään ja masentuneena.
Ensimäisen silmänräpäyksen hämminkiä seurasi niin voimakas epätoivon
puuska, ettei hän tietänyt, kuinka hänelle oli oleva mahdollista
elää tämän jälkeen. Hän tunsi menettäneensä kunniansa ainaiseksi;
hän ei voisi enää koskaan katsoa kunniallisia ihmisiä silmiin, ei
koskaan sietää sisartensa ja palvelusväen katseita, sillä olihan
näillä kaikilla selvillä, mitä hän oli luulotellut itselleen, ja he
saisivat nyt kuulla, kuinka häpeällisesti ja epänaisellisesti hän
oli käyttäytynyt. Minne piti hänen mennä päästäkseen pois heidän
näkyvistään, voidakseen oikein itsensä kätkeä? Ainoa pakopaikka,
minkä hän tiesi, oli njanjan pieni pimeä huone, jossa hän niin usein
lapsena oli etsinyt suojaa ja lohdutusta kaikissa pienissä huolissaan.
Sinne hän nytkin juoksi suuressa sydänsurussaan, ja sinne jäi hän
koko illaksi makaamaan njanjan suureen vuoteeseen ja itkemään,
kuin olisi hänen sydämensä tahtonut musertua. Ystävällinen muija
hyväili ja taputteli häntä kuten ennen vanhaan, kun Veera oli hänen
lelliporsaansa, mutta hän ei kysellyt mitään. Ja vähitellen tuli Veera
tyynemmäksi; hän antoi houkutella itsensä juomaan kupin teetä, jonka
njanja hänelle laittoi, ja sen jälkeen nukkui hän äkisti ja raskaasti
kuin pieni lapsi, kyyneleet vielä riippuen silmäripsissä.
Seuraavana aamuna heräsi hän väsyneenä ja raukeana; hänen kaikkia
jäseniään kolotti ja hän tunsi itsensä kuin vaikeasta taudista
toipuneeksi. Puolustusvaisto opetti hänelle kuitenkin että hän saattoi
välttää sisarten pilkan ainoastaan olemalla olevinaan kuin ei mitään
tavatonta olisi tapahtunut. Ja sen hän tekikin ja suoritti ensimäisen
näytteensä itsensä hillitsemisessä jokseenkin suurella menestyksellä.
Mutta Vasiltseffia hän ei tahtonut tavata, ei millään ehdolla — kaikkea
muuta vaan ei sitä. Hän pakotti itsensä kirjoittamaan hänelle muutaman
rivin, joissa hän pyysi saada lopettaa kaiken enemmän lukemisen hänen
kanssaan, ja lähetti viejän toimittamaan kirjeen perille. Ja näin
käyskenteli hän useita päiviä ponnistellen näyttääkseen tyyneltä
ja huolettomalta, mutta valmiina itkemään millä hetkellä tahansa.
Vähitellen, hänen itsensä huomaamattaan, alkoi vaikea haava kuitenkin
parantua, eikä asia tuntunut hänestä enää niin vallan auttamattomalta
kuin ensimäisessä silmänräpäyksessä. Mutta sitten eräänä kauniina
päivänä, noin viikon perästä tuosta onnettomasta tapauksesta, sai
Veera kuulla Vasiltseffin askeleet portaissa. Hän säpsähti ja juoksi
puutarhaan välttääkseen häntä, mutta Vasiltseff oli nähnyt hänet
ja meni perässä. Hän saavuttikin tytön pian. Vasiltseff oli niin
tyynen, ystävällisen ja hyväntahtoisen näköinen, kuin ei yhtään mitään
erikoista olisi ollut heidän välillään. Ja Veera, hän oli vihannut
häntä kaikki nämä päivät, mutta nyt nähdessään hänet jälleen, tunsi hän
äkisti itsensä vallan iloiseksi, vaikka häntä samalla kertaa suuresti
hävetti.
"Ei Veera, asia ei saa tällä tavalla jatkua", sanoi hän. "Surkea
väärinkäsitys on syntynyt meidän välillemme, mutta nyt me puhumme
kerta kaikkiaan suumme puhtaaksi asiasta ja sitten olemme hyviä
ystäviä edelleenkin. Minä olen neljänkymmenenkolmen vuoden vanha,
pikku Veeraseni, noin kolme kertaa niin vanha kuin sinä, ja pahempaa
olisi kuin hulluttelu, olisi suorastaan rikollista, jos olisin sinuun
rakastunut — mutta sitä en ole, Jumalan kiitos! Mutta minä saan ja
tahdon rakastaa sinua nuorena ystävänäni, pienenä tyttärenäni ja minä
olen käyttävä kaiken kykyni tehdäkseni sinusta tosiaankin todellisen
ihmisen. Katsos, rakas lapseni, ainoa keino naiselle tulla itsenäiseksi
olennoksi, joka voi työskennellä yhdessä meidän miesten kanssa, on
oppia olemaan ystävyyssuhteissa miesten kanssa, ilman, että siitä silti
tulee kiemailua ja lemmenseikkoja. Rakkaus on vakava asia, jonka kanssa
ei tule leikkiä. Ja osoittaakseni, kuinka suuren arvon minä annan sinun
ystävyydellesi, tahdon kertoa sinulle erään asian, jota en moneen
vuoteen ole kenellekään jutellut."
"Yhden ainoan kerran elämässäni olen naista rakastanut. Hän oli paras,
jaloin ihminen maan päällä, mutta häntä alettiin epäillä nihilistisistä
salahankkeista ja hän raastettiin vankilaan. Ei kuitenkaan voitu
todistaa rikosta, josta häntä syytettiin, vaan täytyi hän vapauttaa
jälleen. Mutta pitkällisestä oleskelustaan kosteassa, epäterveellisessä
vankikomerossa oli hän saanut hirmuisen taudin — jonkunlaisen luumädän
kasvoihinsa — ja hän sai vapautensa ainoastaan päästäkseen kuolemaan
pitkällisen kuoleman mitä kauheimmissa tuskissa. Minä istuin koko ajan
hänen sairasvuoteensa ääressä ja näin hänen tulevan muodottomaksi ja
kärsivän niin hirmuisesti, että minunkin, joka rakastin häntä eniten,
täytyi toivottaa hänelle kuolemaa ainoana mahdollisena pelastuksena
hänen kurjuudestaan. — Katsos, Veera, kun on kokenut jotakin tämmöistä,
niin sitä ei unohda vallan helposti, ja maassa, jossa sellaista voi
tapahtua, on ihmisellä tuskin oikeutta ajatella itseään ja omaa
onneaan."
Mielenliikutus tukahutti hänen äänensä. Veera itki hartaasti, mutta
hiljaa. Jonkun hetken kuluttua näytti Vasiltseff hänelle nuoruutensa
rakastetun valokuvaa — tummaverisiä, kauniita ja älykkäitä kasvoja.
Veera arveli, ettei hän koskaan elämässään ollut nähnyt mitään
kauniimpaa. Kunnioittavasti painoi hän huulensa valokuvaan, kuin olisi
se ollut jonkun pyhän marttyyrin kuva, ja kyynelet silmissä uudisti hän
itsekseen entisen lapsellisen lupauksensa tavoitella marttyyrikruunua.
Mutta nyt hän ei enää tahtonut hakea sitä Kiinasta, nyt tiesi hän,
että tämä kruunu oli yhteinen kohtalo monelle, monelle hänen omassa
isänmaassaan.
Nyt seurasi aika, jota Veera jälestäpäin aina muisteli elämänsä
onnellisimpana.
Hän ja Vasiltseff olivat alituisesti yhdessä. He tapasivat toisensa
joka päivä, lukivat, tutkistelivat, keskustelivat ja haaveilivat
kilpaa kaikkien mahdollisten vapausaatteiden ja pilvilinnojen alalla.
Vasiltseff oli ilmeisesti yksi noita uneksivia mielikuvituksen ihmisiä
jotka ainoastaan Venäjällä voidaan lukea valtiollisten kiihoittajien
joukkoon. Hän lueskeli Veeralle Herzenin teoksia ja Ogareffin runoja.
Näiden jälkimäisten joukossa oli erikoisesti yksi, joka teki Veeraan
syvän vaikutuksen:
"Suuri mahtava kuningas istuu valtaistuimellaan; hänen elämänsä kuluu
humussa ja touhussa, lakkaamattomissa juhlissa ja juomingeissa,
pelkässä riemussa ja loistossa. Ei kukaan voi kilpailla vallassa
hänen kanssaan; tarvitaan ainoastaan vihastunut katse hänen
silmistään sellaisen rohkean masentamiseksi ja tuhoamiseksi, joka
uskaltaa nousta häntä vastaan. Tuo suuri, mahtava kuningas ei
pelkää ketään maan päällä. Mutta maan _alla_ työskentelevät pienet
kääpiöt — näkymättöminä, äänettöminä tekevät he työtä yötä ja päivää
herkeämättä, ilman lepoa ja rauhaa. Älä unohda sitä, suuri kuningas,
he työskentelevät työskentelemistään, eikä mikään mahti maailmassa
voi ehkäistä heidän pyrinnöitään. Jos heistä joku tulee työhön
kelpaamattomaksi taikka raivataan tieltä pois, niin täyttää hänen
paikkansa heti kymmenen muuta. He kovertavat maan sinun jalkojesi
alla, oi suuri kuningas, ja sinä päivänä, jolloin sinä vähimmin sitä
aavistat, on sinun kultainen valtaistuimesi syöksyvä perikatoon!"
Tällä tavalla oli kulunut kolme vuotta, ja Veera oli nyt
kahdeksantoista vuotias. Hän ei itse enää tietänyt, rakastiko hän
Vasiltseffiä vaiko ei — hän ei sitä koskaan ajatellut — hän tiesi
ainoastaan, että Vasiltseff täytti kaikki hänen ajatuksensa, ja että
hän oli puolestaan tullut tälle välttämättömäksi.
6.
Oltiin huhtikuu lopulla. Lammikkojen jäät olivat särkyneet, ja lumi oli
sulanut. Mutta kylmiä ilmoja jatkui vielä kauvan; kaikki kehittyi vielä
hitaasti, raskaasti, ikäänkuin vastenmielisesti, askeleen eteenpäin,
kaksi taaksepäin. Jokaista pientä kasvia, jokaista ruohonkortta täytyi
ikään kuin erityisesti pyydellä ja houkutella, ennenkuin ne saatiin
ravistamaan yltään talvilumensa ja pistämään maasta ylös hienon, aran
pikkulehtensä ensimäisen kärjen. Mitään todellista kevään edistymistä
ei huomattu missään.
Mutta äkkiä eräänä yönä alkoi lempeä haalea sade, ja tästä
silmänräpäyksestä lähtien meni kaikki kuin lumouksella. Oli kuin olisi
jokin salainen käymisvoima piillyt kätkeytyneenä tuossa hienosti
tuoksuvassa kevätsateessa. Kaikki liikahti, kaikkialla syttyi elämisen
halu. Jokaiselle tuli kiire päästä esille, siinä tungeksittiin ja
sysäiltiin toisiaan, ikään kuin olisi peljätty myöhästymistä, ja
jokainen oli lujasti päättänyt pitää kiinni oikeudestaan ja saada
osansa olemassa olosta.
Kun Borkin asukkaat seuraavana aamuna heräsivät, eivät he voineet olla
huutamatta hämmästyksestä. Yhtenä ainoana yönä oli kaikki muuttunut —
ei voinut enää tuntea puutarhaa taikka peltoa taikka metsää. Eilen oli
kaikki ollut mustaa ja alastonta, ja nyt oli kaikki peittynyt ohueen,
vaalean viheriään kalvoon. Ilmakaan ei ollut sama kuin eilen. Se
tuoksui kokonaan toisin ja oli niin helppo hengittää.
Koko luonnon valtasi oikea kevätkuume. Koivut olivat jo pukeutuneet
hienoon läpinäkyvään lehtivaatteeseensa, joka oli ohutta ja keveätä
kuin harso. Poppelien suunnattomista, paisuvista nupuista putoili
tahmeita suomuja, jotka täyttivät ilman vahvasti huumaavalla tuoksulla.
Keltainen, hyvänhajuinen siemenjauho leppien ja pähkinäpuiden tertuista
leijaili ympäriinsä kaikkialla irtautuneiden valkeiden kukkalehtien
keralla tuomista ja kirsimarjapensaista. Kuuset muodostivat pitkiä,
vaaleanvihreitä kasvannaisia, suoria kuin kynttilöitä, jotka olivat
omituisia väriltään vanhan viimevuotisen havun rinnalla. Ainoastaan
tammi seisoi vielä alastomana ja jörönä, kuin ei se ajattelisi kevättä
ollenkaan.
Joka päivä tuli uusia vieraita lentäen etelästä. Oli jo viikko siitä
kuin kurkien kolmikulma kuvastui taivasta kohden. Tikka koputteli
vanhassa ontossa puussa. Pääskyset risteilivät verannan katon alla,
etsien vanhoja pesiään ja käyden katkeraa taistelua varpusia vastaan,
jotka talven kuluessa olivat anastaneet heidän laillisen omaisuutensa.
Pelloilta nousi kuumia höyryjä, jotka huumasivat ihmisten päitä.
Ihminen ikäänkuin tunsi, kuinka tuolla alhaalla maan helmassa tehtiin
työtä, eriskummallista salaperäistä työtä. Jokaisella askeleella
tapasi siemenaiheen uuteen, nuorekkaaseen elämään joko kasvi- taikka
eläinkunnasta. Lammikoissa tapahtui kiivaita lemmentaisteluita ja
kosintoja. Jokaisessa pienessä vesilätäkössä vilisi miljaardeja mitä
erilaisimpia ja ihmeellisimpiä elämän muotoja, ja kaikki tämä kihisi
ja kuhisi, kaikki tämä kilpaili kehittyäkseen, ja kaiken tämän oli
vallannut tietoisuus oman _minänsä_ arvosta ja merkityksestä.
* * * * *
Entisessä kouluhuoneessa Borkin maatilalla istui kirjoituspöydän yli
nojautuneena, nuori kahdeksantoistavuotias tyttö, pitkä ja kaunis
vartaloinen, joka syrjästä katsoen on hieno, ikäänkuin veistetty, ja
jolla on syvämietteiset, mustien ripsien varjostamat silmät. Hänen
edessään pöydällä on avonainen kirja, osa Dobroljuboffin kirjoituksia,
mutta hänen on nähtävästi vaikeata keskittää ajatuksiaan lukemaansa.
Hän nostelee alituisesti päätään, nojautuu taaksepäin tuolin
selkämystää vasten, sormet leikkivät koneellisesti norsunluisella
veitsellä, ja hänen silmissään on jännittynyt, odottava ilme, ikäänkuin
hän kuuntelisi, tulisiko joku. Sitä yksitoikkoista, mutta sisällisessä
suhteessa onnellista ja monipuolista elämää, jota Veera on viettänyt
näinä vuosina, on viimeaikoina häirinnyt joku levottomuus hänen
ystävänsä vuoksi. Vasiltseffin suosio oli nimittäin alkanut alentua
muiden tilanomistajain silmissä, jotka syyttivät häntä useista sangen
vakavista hairahduksista. Ensinnäkin oli hän ilman korvausta antanut
talonpojilleen kaiken sen maan, joka hänellä ennen oli ollut, ja siten
saanut aikaan ei ainoastaan itselleen tuntuvan vahingon, vaan myöskin
antanut hyvin haitallisen esimerkin koko kulmakunnalle. Toisekseen
epäilivät he häntä siitä, että hän sekaantui asioihin, jotka eivät
häntä koskeneet, antoi pyytämättä neuvoja toisten talonpojille ja
teki useamman kerran tyhjäksi kavalan tempun, jonka se taikka tämä
tilanomistaja oli suunnitellut jakaessaan maata entisille maaorjilleen.
Vaikka ei voitu syyttää Vasiltseffiä mistään laittomuudesta, olivat
kaikki siitä yksimielisiä, ettei hän käyttäytynyt sillä tavalla, kuin
hänen asemassaan olevan henkilön olisi pitänyt. Hän näytti tykkänään
unohtaneen, että sen, joka on tullut karkoitetuksi valtiollisista
syistä maatilalleen, on vastaisuudessa velvollisuus noudattaa
kaksinkertaista varovaisuutta. Yksi ja toinen hänen ystävistään
koetteli jo antaa hänelle jonkun viittauksen, että kuvernööri rupesi
karsain silmin häntä katselemaan, mutta hän ei näyttänyt siitä
välittävän mitään.
Mutta vaikka tilanomistajat olivatkin närkästyneet Vasiltseffiin, niin
olivat sitävastoin seudun kaikki talonpojat häneen vallan ihastuneet,
eivätkä voineet kyllin iloita hänen tulostaan paikkakunnalle.
Aluksi olivat he tosin pitäneet häntä tavallisena herrasmiehenä ja
pysyneet epäluuloisesti hänestä loitolla. Mutta vähitellen pääsivät
he varmuuteen siitä, että hän tarkoitti heidän hyväänsä. He alkoivat
yhä enemmän lähestyä häntä ja lopuksi tuli heille tavaksi kääntyä
hänen puoleensa kaikissa asioissaan. Niinä vuosina, jotka seurasivat
maaorjuuden poistamista, syntyi alituisia riitoja talonpoikien ja
tilanomistajien välillä maanjakoa koskevista asioista. Herrasmiehet
olivat laillisesti velvoitettuja luovuttamaan osan tiluksistaan
entisille alustalaisilleen; mutta tässä ilmestyi lukemattomia
väärinkäytöksiä, ja monet rikkaat herrat osasivat kavaluudella
taikka lahjuksilla suoriutua asiasta siten, että he todellisuudessa
luovuttivat paljoa vähemmän maata, kuin mihin he olivat velvolliset.
Niin oli laita varsinkin eräällä tilalla kulmakunnalla, ja oikeudessaan
petetyt talonpojat tulivat vähän väliä Vasiltseffin luokse valittamaan
hätäänsä. Hän tuki heitä tyytymättömyydessä ja osoitti heille kartalta,
kuinka oikeutettuja heidän vaatimuksensa olivat. Tyytymättömyys kasvoi
kasvamistaan, kunnes talonpojat päättivät väkisin ottaa, mitä eivät
laillista tietä voineet saada entisiltä isänniltään.
Syntyi meteli. Poliisi lähetettiin paikalle, kuvernööri omassa
persoonassaan saapui myös tutkimaan asiata itse paikalla ja lähetti
virastoille raportin, jossa hän kuvasi tapauksen menon vaaralliseksi ja
arveluttavaksi aluksi yleiseen vallankumoukseen, joka ainoastaan hänen
pontevuudellaan tällä kertaa oli tullut tukahutetuksi. Luonnollisesti
selitettiin Vasiltseff varsinaiseksi alkuunpanijaksi; valtiollisesti
hairahtunut henkilö on aina epäiltävä.
Vasiltseff oli nyt ollut matkalla pari viikkoa muutamien talonpoikien
asioissa, ja hänen poissaollessaan oli Veera pari kertaa kuullut
naapureilta, jotka olivat käyneet tervehdyksillä, hyvin ankaria
arvosteluja hänen käytöksestään. Juuri tänä päivänä oli hänen ollut
vaikea pöydässä pidättää harmin ja tuskan kyyneleitä kuullessaan niitä
syytöksiä, joita Vasiltseffiä vastaan tehtiin. Mutta tänä iltana oli
hän, Jumalan kiitos, tuleva kotiin, hän odotti hänen käyntiänsä joka
silmänräpäys.
"Korkeintaan puolen tunnin kuluttua on hän varmaan täällä." Veeran
valtasi niin suuri ilo, ettei hän voinut istua alallaan. Hän viskaa
kirjan kädestään ja menee akkunan luo. Laskeutuvan auringon vinot
säteet ympäröivät hänet tulen värisellä loisteella ja pakottavat hänet
lakkaamatta räpyttämään silmiään.
"Onpas ulkona kaunista. Ei ole koskaan ollut luullakseni näin kaunis
kevät. Ja kylläpäs kaikki kasvaa! Se on oikein ihmetyötä! Kun eilen
aamulla katsahdin ulos, näin ainoastaan paljaan vuoren — nyt voi poimia
kätensä täyteen vuokkoja ja lumikelloja. Ne ikäänkuin tunkeutuvat
valmiina maasta esille. Saduissa kerrotaan nuorukaisesta, joka oli
niin tarkkanäköinen, että hän saattoi nähdä ruohon kasvavan. Niin,
se ei olekkaan vallan kummallista keväisin — jos minä vaan katsoisin
oikein tarkasti, niin luulisin minäkin voivani — Mitä nyt? Käki kukkui
metsässä! Ensi kerran tänä vuonna. Oi Jumala, kuinka ihanaa!"
Tällä hetkellä näytti Veeran tavoittelema marttyyrikruunu olevan hyvin
kaukana.
Kun Vasiltseff vihdoinkin astui sisään, juoksi Veera häntä vastaan niin
lämpimästi, että Vasiltseff menetti tavallisen itsensä hillitsemisen.
Hän tarttui molemmin käsin tytön käsiin, pitää häntä käsivarren
pituuden itsestään ja katselee häntä hellästi ihastuneena.