Molempia rasitti ikävyys siellä ulkona maaseudulla ja he nurisivat
katkerasti kohtalostaan. Kohtalo olikin heille tehnyt ilkeän tempun.
Mitä olikaan tullut heidän loistavista toiveistaan? Koko heidän
lapsuutensa, koko heidän kasvatuksensa, kaikkihan oli niin sanoen
valmistelua sen onnellisen päivän varalle, jolloin heidän piti saada
pukeutua pitkiin hameisiin ja päästä ulos maailmaan. Ja sitten oli se
päivä tullut tuomatta mukanaan mitään muuta kuin ikävyyttä.
Eipä ollut Veerankaan elämä erikoisen iloista. Ensimäinen
säästäväisyystoimenpide Vorontzoffin talossa oli ollut koko
lastenkamarien henkilökunnan erottaminen. Mrs Night sai eronsa jonkun
sopivan tekosyyn varjolla, m:lle Julie havaitsi aikansa ikäväksi ja
meni itsestään. Veeran vanhemmat päättivät, ettei heillä ollut varaa
pitää kotiopettajatarta erikseen häntä varten. Kuvernemettikaupungissa
avattiin tähän aikaan ensimäinen naislukio, mutta siellä kävi
enimmäkseen porvariston tyttäriä, alempien virkamiesten ja kauppiasten
tyttäriä, ja koko tämä laitos oli alusta lähtien ollut vastenmielinen
kreivitär Vorontzoffille. Päätettiin Veera panna Smolnaluostariin,
ja asiaa pohdittiin innokkaasti melkein vuosi mihinkään toimeen
ryhtymättä. Vihdoin kirjoitti kreivitär eräälle vanhoista ystävistään
Pietariin ja pyysi tätä ottamaan tarkkaa selkoa pääsyehdoista, johon
kirjeeseen hän sai sen odottamattoman ja harmittavan vastauksen, että
Veera oli jo sivuuttanut sen ijän, jossa hänet voitiin ottaa vastaan
Smolnassa.
Kreivi käski nyt Leenan ja Liisan ottamaan tehtäväkseen nuoremman
sisaren opettamisen. Mutta tämä tehtävä ei ollut ollenkaan mieluinen
nuorille neideille. "Onko meidät ehkä kasvatettu kotiopettajattariksi?"
murisivat he ja ryhtyivät toimeen niin vastenmielisesti kuin
mahdollista. Veera oli heidän puheensa mukaan sekä tyhmä että laiska
ja huono oppimaan. Ei yksikään oppitunti päättynyt ilman kyyneliä,
ja sekä opettajattaret että oppilas käyttivät jokaista sattumaa
hyväkseen lyhentääksensä oppitunteja. Kun vanhemmat puolestaan
näyttivät unohtaneen koko tuon onnettoman kysymyksen Veeran opinnoista,
lakkasivat oppitunnit vähitellen kokonaan, ja neljätoista vuotiaana oli
Veera jäänyt tykkänään itsekseen. Suvisin kävi se sentään jotenkuten
laatuun. Hän vietti kaiket päivät ulkona puistossa taikka juoksenteli
ympäri maita ja metsiä. Talonpoikain lapset ujostelivat häntä, eikä
hänkään puolestaan pelännyt heitä vähemmin. Kun hän sattumalta tuli
kulkemaan kylän kautta, tuntui hänestä aina, kuin kaikki nauraisivat
hänelle ja ylenkatsoisivat häntä; hän alkoi tuntea jonkunlaista
vihollismieltä kaikkea kohtaan, mitä talonpoikaan kuului.
Talvet olivat Veeralle paljoa vaikeampia. Hän saattoi kulkea
toimetonna kaiket päivät huoneesta huoneeseen tuossa suuressa tyhjässä
rakennuksessa, tietämättä, mihin hän ryhtyisi. Ikävissään koetti hän
tunkeutua kirjakaappiin; mutta siellä oli ainoastaan ranskalaisia
romaaneja, ja Veera oli jo ennättänyt unohtaa melkein kaiken sen
ranskan, jota hän niin vapaasti oli leperrellyt viiden vuotiaana.
Pahinta oli, että talossa olivat kaikki alati huonolla tuulella. Minne
ikänänsä Veera tuli, siellä toruivat kaikki keskenään, ja kaikkialla
sai hän soimauksia osakseen. Jos hän kurkisti sisariensa luokse, niin
riitelivät he jostakin joutavasta rievusta, jota toinen ei suonut
toiselle, ja jos he olivat vastoin kaikkea odotusta yksimielisiä,
niin syyttivät he molemmat vanhempiaan. "He eivät tosiaankaan eläneet
tällä tavalla, kun olivat nuoria. He ovat tehneet lopun kaikesta
omaisuudesta, ja nyt saamme me istua täällä maaseudulla ja kuolla
ikävään!"
Kun Veera tuli äidin luokse, sattui hän keskelle jotakin riitakohtausta
kamarineidin taikka emännöitsijän kanssa, ja jos hän juoksi alas
renkitupaan, oli siellä sittenkin pahempaa. Sanalla sanoen, tuntui
siltä, kuin olisivat kaikki olleet maailmassa ainoastaan molemminpuolin
kiusatakseen ja suututtaakseen toisiaan. Ainoa koko talossa, joka ei
vaivannut ketään, ei torunut ketään eikä syytellyt ketään, oli vanha
njanja. Hänellä oli ainoastaan yksi huoli — ettei se pieni lamppu, joka
paloi pyhimyskuvan edessä hänen huoneensa yhdessä nurkassa, sammuisi.
Jos hän vain sai muutaman kopeekan ostaakseen öljyä, niin oli hän
onnellinen ja tyytyväinen.
Tuo vanha, puolisokea muija, joka ei enää voinut mitään toimia tehdä,
sai jäädä taloon, mutta kaikki näyttivät unohtaneen, että hän oli
olemassa. Välistä kului kokonaisia päiviä, ilman että kukaan kurkisti
hänen huoneeseensa. Niinpä saattoi tapahtua, että palvelustyttö muisti
häntäkin ja toi hänelle vähän ruokaa, taikka että hänen entinen
lemmittynsä Veera tuli juosten sisään jonakuna iltahetkenä. Ja joka
kerta kun Veera astui njanjan pieneen kamariin, jossa oli omituinen
haju suitsutuksesta, öljystä ja kamfertista, tunsi Veera joutuvansa
harvinaisen rauhan ja hiljaisuuden valtakuntaan.
"On niin ikävää, njanja!" oli hänen tapana sanoa heittäytyessään
väsyneenä matalalle tuolille ja nojaten päänsä puupöytää vasten.
"Ei saa olla ikävä, kyyhkyseni — tulee rukoilla Jumalaa!" vastasi
njanja samalla tyynellä hyväilevällä äänellä, jolla hänen oli tapana
kehoittaa Veeraa tämän ollessa viidenvuotias.
Ja Veera noudatti todellakin njanjan neuvoa ja alkoi rukoilla.
Hän rukoili intohimoisesti, palavasti, jonkinlaisella kiihkolla.
Uskonnollinen haaveilu, uskonto, taikka oikeammin sen ulkonaiset,
nähtävät juhlamenot, täyttivät vähitellen tuon yksinäisen lapsen
toimettoman, ikävän elämän.
Tänä vuonna alkoi Veera pitää ankaraa paastoa jo kolme viikkoa ennen
joulua, ja itse jouluiltana pidättyi hän maistamasta palaakaan, kunnes
ensimäinen tähti säteili taivaan kuvulla. Kun sitten pimeän tullen
saapui pappi lukeakseen vanhan tavan mukaan joulumessun tilapäisen
alttarin edessä, joka oli laitettu ruokasalin nurkkaan, tunsi Veera
mieluisan väsymyksen kaikissa jäsenissään, tuntui siltä, kuin ei
hänellä olisi ollut mitään ruumista enää, vaan hän olisi voinut minä
silmänräpäyksenä tahansa lentää maan päältä pois.
Suitsutusastian sininen höyry kietoi koko huoneen paksuun sumuun, jonka
siellä täällä lävisti lepattavien vahakynttilöiden valo. Läpitunkeva
suloinen suitsutuksen haju sai aikaan keveän huumauksen. "Lempeä valo,
ikuinen ihanuus" lauloivat laulajat, ja Veerasta tuntui että heidän
äänensä tulivat kaukaisesta etäisyydestä.
"En mitään, en mitään maailmassa minä enää tarvitse, kun vaan sinua
palvelen, Herra!" ajatteli hän syvästi liikutettuna. Hänen sielunsa
oli täyttänyt omituinen, riemukas kirkkaus, ja innostunut nyyhkytys
tunkeutui esille hänen rinnastaan.
Sinä päivänä tapahtui ihmetyö Veerassa — ainakin hän itse piti sitä
ihmetyönä.
Vaikka vanha njanja ei voinut lukea, oli hänellä kuitenkin hallussaan
muka pyhänä aarteena muutamia uskonnollisia kirjoja, joista hän joskus
pyysi nuoren neidin lukemaan hänelle ääneen. Näiden kirjojen joukossa
oli muuan kokoelma kertomuksia pyhimysten ja marttyyrien elämästä,
"Pyhimystaruja". Kun Veera kerran oli ruvennut lukemaan tätä kirjaa,
ihastui hän siihen niin suuresti, että hän pyysi sitä njanjalta ja
saattoi sitten istua sitä lukemassa tuntikausia. "Miksi en minä
syntynyt siihen aikaan", ajatteli hän usein murheellisena.
Mutta tänä samana jouluiltana, kun hän sydämmessään oli luvannut
pyhittää koko elämänsä Jumalalle, istui hän iltasella yksinään
entisessä kouluhuoneessa, ja silloin sattui hänen silmiinsä äkisti
muuan vanha numero "Lukemista lapsille", joka kerran oli hankittu
hänen sisarilleen. Muun tehtävän puutteessa alkoi hän selailla sitä,
ja ensimäiseksi sai hän näkyviinsä liikuttavan kertomuksen kolmesta
englantilaisesta lähetyssaarnaajasta Kiinassa, jotka julmat pakanat
olivat roviolla polttaneet. Ja tämä tapahtui ainoastaan viisi kuusi
vuotta sitten. Kiinassa löytyi siis vielä pakanoita; Siellä saattoi
vielä hankkia itselleen marttyyrikruunu.
"Herra! Sinä olet itse tämän ilmoittanut minulle! Sinä osotat minulle
tien ja käsket minun käymään ulos taisteluun!"
Liikutettuna ja ihastuneena heittäytyi Veera polvilleen. Että tämä
vanha sanomalehti oli tullut hänen silmäänsä eteen juuri tänään
ikäänkuin vastaukseksi hänen palaviin rukouksiinsa messun aikana —
siinä näki hän vastaansanomattoman todistuksen Jumalallisen sallimuksen
määräyksestä.
Tästä päivästä oli hänen kohtalonsa ratkaistu. Kaikki hänen unelmansa
saivat määrätyn muodon ja määrätyn suunnan. Kaikki, mikä koski Kiinaa,
kiinnitti vilkkaasti hänen huomiotansa, ja hän punehtui, jos sattumalta
päivällispöydässä keskustelu sattui koskemaan tätä maata. Oli
ainoastaan yksi asia, jota hän pelkäsi — että koko Kiina käännettäisiin
kristinuskoon, ennenkuin hän ennätti tulla oikein täysikasvuiseksi.
4.
Vorontzoffin tilan päärakennus sijaitsi eräällä kummulla, joka
pohjoisessa loivasti vietti suureen lammikkoon — luonnollisesti
maaorjien kaivamaan. Tänne oli perustettu englantilainen puutarha
viivansuorine, soran peittämine käytävineen, joiden varsilla oli
näkinkengän ja sydämen muotoisia kukkaisryhmiä ja joukko jasmini- ja
sireenipensastoja. Ennen aikaan oli tämä osa penkerettä tarjonnut
silmiä hivelevän näyn jokaiselle, joka rakasti leikattua, vuoltua ja
typistettyä luontoa, mutta nyt kun edellinen puutarhuri, joka oli ollut
taiteilija alallaan ja koko hänen apulaisesikuntansa, oli saanut eronsa
ja yhden ainoan oppimattoman talonpojan ja kaksi poikaa seuraajikseen,
tarjosi se surkean näyn. — Lammikko oli täynnä liejua ja tarjosi
hyttysten lukemattomille jälkeläisille sopivan munimislaitoksen,
pensastot kasvoivat umpeen ja käytävillä orasteli rikkaruohoa.
Talon takapuolella taasen, jossa oli nähty paljon vähemmän vaivaa,
ja jossa luonto jo vanhastaan oli saanut kehittyä vapaasti mielensä
mukaan, oli erittäin kaunista. Rakennusta ympäröi siellä välittömästi
tammipuistikko, ja sen toisella puolella laskeutui kumpu jyrkkänä
eräälle pienelle joelle, joka veden korkealla ollessa lorisi ja lauloi
vallan hillittömästi ja kuivana aikana muuttui pieneksi kuoppaiseksi
uomaksi, jonka keskellä kapea vesisuoni pirahteli edelleen. Koko rinne
oli kasvanut täyteen pikku metsää ja pensaita; keväisin oli se valkea
tuomen tuoksuvista kukkasista ja siinä kaikui lintujen viserrys.
Siellä vilisi pensaskerttuja, kultarintakerttuja, keltavarpusia ja
muita pikkulintuja, joskus tuli sinne lentomatkoillaan satakieliäkin.
Syksyisin rehottelivat siellä pähkinät ja metsävaapukat; talvisin oli
siellä niin paljon lunta, että koko rinne muodosti yhden ainoan valkean
maton, josta siellä täällä muutamia mustia oksia pisti esille.
Vorontzoffin alue loppui tähän tällä puolella. Vastakkainen joen
ranta kuului eräälle toiselle tilanomistajalle, Stepan Michailovitsch
Vasiltseffille, joka tähän asti muutoin oli hyvin vähän vaivannut
naapureitaan, koska hän ei melkein milloinkaan oleskellut maatilallaan.
Tuo pieni yksikerroksinen puurakennus seisoi siinä vuodesta vuoteen
ovet suljettuina ja akkunaluukut kiinniruuvattuina, ja hoidotta jätetty
puutarha oli vähitellen muuttunut viheriäksi, varjoisaksi erämaaksi,
jossa vanhojen lehmuksien suojassa ruttojuuri saavutti satumaisen
ulottuvaisuuden ja keltamon untuvaiset päät pistäytyivät kaikkialla
esille metsittyneiden neilikoiden, veenuskukkasten ja sinikellojen
välissä.
Vasiltseffiä sanottiin hyvin oppineeksi mieheksi. Talvet vietti
hän Pietarissa, jossa hän oli professorina polyteknillisessä
korkeakoulussa, ja suvilomiksi matkusti hän tavallisesti ulkomaille,
niin että näytti siltä, kuin olisi hän tykkänään unohtanut isältään
perimänsä pienen maatilan. Mutta tänä muistettavana talvena seisahtui
aivan odottamatta eräänä kauniina päivänä kyytireki autioksi jätetyn
talon portin edustalle; reessä istui kaksi santarmia ja niiden välillä
tilanomistaja itse.
Vasiltseffiä oli pidetty hyvin vapaamielisenä ja hän oli ollut
hyvin huonoissa kirjoissa useilla vaikutusvaltaisilla henkilöillä
Pietarissa. Erään vuosipäivän johdosta panivat nyt tänä talvena
polyteknillisen korkeakoulun opettajat ja oppilaat toimeen päivälliset,
joilla esimiehenä piti olleen erään suuriruhtinaan, koulun korkean
suojelijan. Hänen korkeutensa antoi ymmärtää, ettei hän halunnut tavata
Vasiltseffiä, joka luonnollisesti saatettiin hänen luokseen. Vasiltseff
vastasi, että siinä tapauksessa tulisi hänet virallisesti kieltää
olemasta läsnä päivällisillä, joilla hän piti itseään isäntänä samoin
kuin muutkin professorit. Mitään virallista kieltoa ei luonnollisesti
kuulunut, ja juhlassa asettui hän tyynesti paikalleen toisten
opettajain viereen koulun juhlasalissa.
Parin päivän kuluttua tuli hänen luokseen salaisen poliisin päällikkö,
joka kaikessa ystävyydessä kehoitti häntä pyytämään eroa ja
matkustamaan perintötilalleen, josta hänellä vastaisuudessa ei ollut
oleva oikeutta poistua. Suuremmaksi varmuudeksi lähetettiin hänen
mukanaan matkalle kaksi suojelusenkeliä santarmien univormussa.
Tämmöisissä oloissa tapahtui Stepan Michailovitsch Vasiltseffin muutto
perintötilalleen.
Voidaan helposti ymmärtää, mitä ällistystä tämä tapaus oli herättävä
koko seudulla. Vastatulleesta ja hänen äkillisen ilmestymisensä syistä
levisi heti mitä päättömimpiä ja hurjimpia huhuja. Monet epäilivät
häntä vaaralliseksi salaliittolaiseksi, jonka vuoksi hänen ympärilleen
muodostui naapurien silmissä salaperäinen, samalla kertaa sekä
peljättävä että puoleensa vetävä kunniakehys. Venäjälle on nimittäin
ominaista, että hyvin vanhoillisetkin henkilöt, mikäli he eivät
itse kuulu poliisiin, aina tuntevat vastustamatonta, vaistomaista
kunnioitusta valtiollisia rikollisia kohtaan.
Kun Vorontsoffin ja Vasiltseffin tilat olivat lähimpiä naapureita, oli
aivan luonnollista, että neidit Leena ja Liisa arvelivat saaneensa
jonkunlaisen omistusoikeuden tuohon mielenkiintoiseen naapuriin, joka
oli tullut kuin taivaasta lähetettynä. Hän oli naimaton, ja vaikka hän
ei enää ollut nuori — hän oli jo sivuuttanut neljäkymmenluvun — ja
vielä vähemmän mikään Adonis, saattoi hän kuitenkin, katsoen siihen
suureen katovuoteen, mikä naimahaluisiin nuoriin herroihin nähden
vallitsi koko seudulla, vieläkin käydä hyvästä naimatarjokkaasta. Hän
olisi kokolailla kummastellut, jos hän olisi tietänyt, kuinka tärkeän
osan hän täytti nuorten Vorontzoffin neitien keskustelussa ja kunkin
päivän suunnitelmien järjestelyssä. Jonkun eriskummallisen sattuman
kautta tapasi hän koko seuraavan suven kuluessa aina yhden taikka
toisen heistä kävelymatkoillaan, ja mikä oli vieläkin kummallisempaa,
heillä oli aina näissä tilaisuuksissa hienoimmat hameensa yllään ja
heidät yllätettiin aina mitä omituisimmissa ja kuvannollisimmissa
asennoissa. Milloin tapasi hän vallattoman Leenan kiivenneenä kuin
orava jonkun vanhan puun runkoon ja leikillisesti kurkistelevan
alas häneen tiheän lehdikön läpitse, milloin löysi hän runollisen
Liisan makaamassa lammin rannalla kuin uusi Ofelia hiukset hajallaan,
katse uneksivana ja lemmenkukista tehty seppele kädessä. Ja kuinka
ne näyttivät kummastelevan, saadessaan nähdä hänet! Kuinka pieniä
suloisia pelästyneiden nymfien huudahduksia he päästivätkään hänen
tullessaan! Mutta kaikki nämä pienet taidetemput eivät auttaneet
yhtään mitään. Lyhyt, kömpelö tervehdys — ja niin jatkoi Vasiltseff
kävelyään antautumatta milloinkaan keskusteluun. Molemmat nuoret tytöt
selittivätkin tuota pikaa, että hän oli epäkohteliain karhu auringon
alla.
Mutta vaikkakaan ei tuttavuus Vasitseffin ja kahden vanhimman sisaren
välillä tahtonut päästä mihinkään vauhtiin, niin alkoi seurustelu sen
sijaan Veeran kanssa hyvin yksinkertaisella ja niin sanoen kaikkea
muuta kuin runollisella tavalla. Suvi lähestyi loppuaan: syksy oli
tulossa, sateisena ja koleana, pitkine pimeine iltoineen. Ikävystyneenä
pakolliseen yksitoikkoisuuteen maalaiselämässä, johon hän ei ollut
tottunut, kuljeskeli Vasiltseff yhä ulkosalla ja etsiskeli edes jotakin
huvitusta pitkillä kävelyillä. Mutta kuten kaikki ihmiset, jotka eivät
ole tottuneet elämään maalla, tapasi hänkin tiellään usein ikävyyksiä
ja joutui mielestään suuriin vaaroihinkin.
Siinä oppineessa piirissä, jossa Vasiltseff tähän asti oli oleskellut,
olisi kenenkään päähän vähimmin juolahtanut epäillä häntä pelkuriksi;
päinvastoin elivät hänen virkaveljensä alituisessa pelossa, että hän
mahdottomalla töykeydellään saattaisi heidätkin ahdinkoon. Ja kun
hänen professoriuransa sai niin odottamattoman lopun, huokasivat
rohkeimmatkin hänen ystävistään: "Toisin ei voinut käydä! Niin
levottomalla päällä kuin Vasiltseffilla on, ei ole mitään pysyväistä
kaupunkia Venäjällä!"
Stepan Michailovitsch piti itsekin itseään hyvin rohkeana miehenä
sielussaan ja sydämessään. Salaisimmissa unelmissaan — semmoisissa,
joita ei tunnusteta edes lähimmille ystäville -— asetteli hän
mielellään itseään mitä vaarallisimpiin tiloihin, ja useammin kuin
kerran oli hän hiljaisessa työhuoneessaan ottanut osaa sotaväen
ahdistamien katusulkujen puolustamiseen. Mutta siitä huolimatta
ja huolimatta kaikesta tunnustetusta urhoollisuudestaan katseli
Vasiltseff suurella kunnioituksella kylän koiria, joista huhu kertoi,
että ne edellisenä keväänä olivat repineet rikki erään kiertelevän
kerjäläisvaimon; ja kylän sonnienkin kanssa, jotka olivat jo kaksi
kertaa ottaneet paimenpojan sarvilleen, vältti Vasiltseff huolellisesti
alkamasta mitään tuttavuutta.
Kuitenkin oli hän kerran poistunut kotoaan jotenkin pitkälle. Hän oli
poikennut pois suurelta maantieltä ja kulki tapansa mukaan vaipuneena
syviin ajatuksiin, kädet selän takana ja pää alaspäin painuneena
katselematta ympärilleen. Äkisti, kun hän loi katseensa ylös, huomasi
hän olevansa hyvin ikävässä asemassa. Hänen ympärillään oli rämeinen
niitty, jossa, jos astui vähänkään harhaan kapealta polulta, vaipui
hyllyvään liejuun. Hänen edessään oli jokseenkin leveä joki ja hänen
takanaan kuului koko kylän karjalauman astunta ja mylvintä.
"Hohoi, paimenpoika, pidä huolta elikoistasi!" huusi Vasiltseff.
Mutta paimen, muuan viisitoistavuotias poika, heikko sekä ruumiiltaan
että järjeltään, kitisi ainoastaan jotakin epäselvää vastaukseksi ja
virnisteli tylsämielisesti.
Vasiltseff seisoi epäröiden.
"Hypätkää yli joen! se ei ole syvä!" kuului äkisti vastakkaiselta
suunnalta nuorekas, melkein lapsellinen ääni, jossa piili tukahutettua
naurua.
Vasiltseff katsoi sinnepäin, josta hyvä neuvo oli tullut, ja huomasi
eräällä kummulla joen toisella puolella, noin kahdenkymmenen askeleen
päässä itsestään, viisitoistavuotiaan tytön puolittain lapsen ja
puolittain neidon, päässään olkihattu haljastuneine nauhoineen ja
kulunut karttuunihame yllään, joka oli liian ahdas rinnalta ja liian
lyhyt sekä hihoistaan että liepeestään.
Veera, jonka hänenkin ikävä oli ajanut aina tänne saakka, oli jo kauvan
aikaa muun tehtävän puutteessa pitänyt silmällä tätä hullunkurista,
hoikkaa herraa, joka antoi tuollaisten pikku asioiden säikyttää itseään.
"Kiiruhtakaa hyppäämään!" huusi tyttö vielä kerran, mutta Vasiltseff ei
kuitenkaan voinut tehdä päätöstä.
Silloin harppasi Veera kummulta alas, tuhrasi pelkäämättä vanhat
kuluneet kenkänsä liejuun ja raahasi esille erään lankun, jonka hän
sitten ankaralla ponnistuksella sai heitetyksi puron poikki, niin että
loka roiskui korkealle sekä hänen valkoisiin hameisiinsa että naapurin
harmaisiin housuihin.
Kun Vasiltseff oli päässyt hyvään turvaan, häpesi hän pelkuruuttaan.
Kiitettyään kiireesti ja nolona pelastajatartaan seisoi hän siinä
tämän edessä tietämättä, mitä hänen piti sanoa, koettaen pakostakin
vähän hymyillä. Hänellä ei ollut ollenkaan halua vetäytyä viipymättä
paikalta pois ja jättää itsestään niin epäedullista vaikutelmaa, mutta
hän ei suorastaan tietänyt, kuinka hän alottaisi keskustelun tämän
pikku villittären kanssa, joka tuijotti häneen tyyneesti uteliaana kuin
täysikasvuinen ihminen.
"Mikä kirja teillä tuossa on? Saako katsoa?" löysi hän vihdoinkin
jonkun kysymyksen.
Veeralla oli nimittäin kainalossaan rakastetut "Pyhimystarut".
Vasiltseff avasi kirjan umpimähkään ja luki:
"Suuttuneena pyhään Isidoorus marttyyriin käski keisari Diocletianus
vanginvartijan viemään hänet kapitoliumiin."
"Semmoisia imettäjän satuja!" huudahti Vasiltseff vasten tahtoaan.
Vorontsoffittaren tummansiniset silmät leimahtivat vihaisina. Veera
tempasi äkisti kirjansa pois, teki koko käännöksen kenkänsä koroilla ja
poistui hitaasti katsahtamatta taakseen.
Illan kuluessa muisti Vasiltseff vasten lähtöäänkin useammin kuin
kerran aamupäivällä tapahtunutta koomillista välikohtausta, ja joka
kerta tunsi hän sekä suurta halua nauramaan että vähän harmiakin.
Seuraavana päivänä lähti hän ollenkaan ajattelematta mistä syystä
jälleen eilisen nöyryytyksen paikalle. Kummakseen löysi hän Veeran
sieltä. Hän seisoi ajatuksiinsa vaipuneena puron rannalla ja näytti
odottavan Vasiltseffia.
"Hyvää päivää", sanoi professori ojentaen ystävällisesti tytölle
kätensä.
"Ei kai tämä kaikki ole valhetta?" huudahti tämä vastauksen asemesta
katsoen häntä suurilla silmillään, jotka nyt olivat säikähtyneet,
melkein rukoilevat.
Kun hän edellisenä päivänä oli saanut kuulla tuon masentavan arvostelun
lempikirjastaan, oli hän joutunut suuttumuksen valtaan mutta hänen
vihansa oli pian vaihtunut toiseen, tuskallisempaan tunteeseen.
"Kaikki sanovat, että naapurimme on viisas ja oppinut mies. Hänellä
täytyy olla kaikki selvillä. Mitähän, jos kaikki tämä marttyyreista
olisi vain satuja."
Tämä epäilys oli niin kiusallinen, että hänen täytyi saada se mihin
hintaan hyvänsä selvitetyksi.
"Puhutteko te tuosta kirjasta?" hymyili Vasiltseff. "No, arvostelkaa
itse, neiti! Keisari Diocletianus hallitsi Byzantiumissa, ja Kapitolium
oli Roomassa. Kuinka saattoi hän näin ollen käskeä, että vanginvartijan
piti viedä pyhä Isidoorus marttyyri sinne?"
"Ah sitäkö te tarkoititte! Tahdotteko sanoa, että ainoastaan se on
tässä väärää?"
"Sanotteko: ainoastaan? Minun mielestäni se riittää vallan hyvästi!"
"Mutta onhan toki aivan totta, että marttyyrejä on löytynyt?"
"Tietysti."
"Ja että he polttivat niitä ja pistivät kuoliaaksi ja antoivat petojen
niitä raadella?"
"Se on totta."
"Jumalan kiitos!" huudahti Veera huokaisten helpotuksesta.
"Mitä nyt, Jumalan kiitos!"
"Minä tarkoitan, Jumalan kiitos siitä, että joskus on löytynyt
sellaisia hyviä ihmisiä kuin pyhimykset ja marttyyrit."
"Marttyyrejä löytyy vieläkin", jatkoi Vasiltseff vakavasti
Veera katsoi häneen pitkään hämmästyneenä. "Niin, Kiinassa", yhtyi hän
lopuksi.
Vasiltseff hymyili uudelleen.
"Miksi etsiä niin kaukaa? Niitä löytyy lähempänäkin."
Veera tuijotti yhäti häneen, ja hänen kasvoissaan kuvastui yhä suurempi
hämmästys.
"Ettekö ole koskaan kuullut puhuttavan, että myöskin täällä meillä
Venäjällä suljetaan ihmisiä vankiloihin, karkoitetaan Siperiaan,
välistä myöskin hirtetään? Ja sitten te kysytte, löytyykö marttyyrejä?"
"Niin, mutta meillä karkoitetaan ainoastaan pahoja ihmisiä —
rikollisia!"
Nämä sanat olivat tahtomatta päässeet Veeralta, mutta tuskin oli hän
ne lausunut, kun vahva punastus levisi hänen kasvoilleen. "Hänhän on
myöskin karkotettuja", ajatteli hän.
"Tapahtuu joskus, että he karkoittavat muitakin", sanoi Vasiltseff
puoliääneen.