Mutta kaikki nämä varmat ja eittämättömät laskelmat menivät

VEERA VORONTZOFF

Kertomus venäläisestä elämästä

Kirj.

SONJA KOVALEVSKY

Suomennos

Tampereella

Isak Julinin kustannusliike ja kirjapaino,

1913.

Sonja Kovalevsky.

Siitä on nyt kulunut 20 vuotta, kun painosta ilmestyi kokoelma

kertomuksia, joka "kului koko silloisen polven käsissä", sillä se

maailma, joka niissä lukijalle avautui, oli hämmästyttävän uusi ja

kovin ihmeellinen.

Tekijä itse oli jo edellisenä vuonna kuollut keskellä kunniaansa

ja mainettaan, mutta hyvät ystävät läntisessä naapurimaassamme

olivat, hänen jälkeenjääneitä papereitaan ja käsikirjoituksiaan

järjestäessään, ottaneet julkaistakseen ne, jotka heidän mielestään

olivat painokuntoiset. Paljon oli hänellä suunniteltua, alotettua,

puolivalmista, mutta suhteellisesti vähän valmista, sillä

kaunokirjallisuuden harjoittaminen oli hänelle vain joutohetkien työtä.

Aivan toisilla aloilla hän oli liikkunut, herättänyt huomiota ja tullut

kuuluisaksi, yhtä kuuluisaksi kuin Nobelin palkinnon saaja, rva Marie

Curie meidän päivinämme. Ei ollut sitä sivistyneen nimellä kulkevaa

ihmistä, joka ei 80-luvulla olisi tuntenut _Sonja Kovalevskyn_ nimeä ja

osannut kertoa piirteitä hänen elämäntarinastaan, joka oli kuin mieltä

kiinnittävin romaani.

Lapsuutensa päivät hän oli viettänyt maaseudun hiljaisuudessa

länsi-Venäjällä, missä hänen isällään, kenraali Krukovskylla, oli

maakartano, jossa englantilaiset ja ranskalaiset kotiopettajattaret

vuoron perään olivat häntä muovailleet. Uusista, maailmaa mullistavista

liikkeistä ei siellä tiedetty mitään, mutta eipä aikaakaan niin

pääsivät ne uudet aatteet, jotka siihen aikaan innostuttivat Venäjän

nuorisoa Sonjankin kotiin, tarttuivat häneen ja hänen vanhempaan

sisareensa ja synnyttivät äärettömiä yhteentörmäyksiä vanhempien

kanssa. Miltei väkisin, vain muodollisen avioliiton nojalla, pääsi

Sonja matkustamaan Heidelbergin yliopistoon, missä hänen suuret

matemaattiset taipumuksensa herättivät yleistä huomiota. Hän edistyi

nopeasti opin teillä, suoritti loistavia opinnäytteitä, sai palkintoja

matemaattisista teoksistaan ja kutsuttiin lopulta opettajaksi Tukholman

korkeakouluun, ollen ensimäinen naisprofessori Europassa.

Kaiken tämän jo tietää vanhempi polvi, mutta otappa puheeksi Sonja

Kovalevsky nuorempien kanssa, niin huomaat, että moni ei edes ole

kuullut hänen nimeäänkään mainittavan. Se on kuitenkin vahinko, sillä

hän oli siksi intressantti, rikas ja monipuolinen henkilö.

Veera Vorontzoff

1.

Minä tulin hänen tuttavakseen vuonna 1876. Olin aivan äskettäin

saapunut Pietariin lopetettuani opintoni eräässä saksalaisessa

yliopistossa. Muutamana kauniina päivänä istuin minä kirjoituspöytäni

ääressä, kun ovelle koputettiin ja muutaman silmänräpäyksen perästä

astui pitkä, hoikka naishenkilö huoneeseeni. Hän oli puettu hyvin

yksinkertaiseen vaippaan ja hänellä oli päässä suuri musta villahuivi,

jommoisia alempisäätyisten naisten Venäjällä on tapana käyttää

talvisaikaan, ja joka niin täydellisesti peitti hänen kasvonsa, etten

minä ensimäisessä silmänräpäyksessä nähnyt niistä muuta kuin pienen,

pakkasesta keveästi punottavan nenänipukan. Mutta kun huivi oli

poistettu, huomasin minä jossain määrin kummastuneena, että hän oli

aivan nuori ja tavattoman kaunis. Hoikka vartalo, himmeän valkoinen

iho, keveä ja lämmin punerrus poskilla, täysin muodostunut kasvojen

soikeus — kaikki hänessä johdatti mieleen taiteilijan ihanne kuvan.

Mutta se mikä enimmin kiinnitti minun huomiotani, olivat hänen

ylimyksellisesti hienot kätensä kapeine kynsineen, ja hänen suuret

tummansiniset silmänsä, joita mustat ripset varjostivat. Huolimatta

hänen äärimmäisen yksinkertaisesta puvustaan oli mahdoton pitää häntä

muuna kuin "barishnjana" (aatelisneitinä):

"Minä olen Veera Vorontzoff", sanoi hän. "Ehkä olette kuullut nimeni

ennen?"

Todellakaan ei nimi ollut minulle tuntematon, ja kun minä kuulin,

kuka hän oli, ei minua enää kummastuttanut hänen ulkonäkönsä, sillä

Vorontzoffien suku Venäjällä on tunnettu tavattomasta kauneudestaan.

Minun ja Veeran vanhemmat olivat ennen vanhaan olleet läheisiä

seurusteluystäviä, mutta sittemmin oli elämä erottanut heidät — he

olivat muuttaneet kumpikin eri osiinsa Venäjää ja kadottaneet toisensa

näkyvistään. Minä muistin kuitenkin lapsena kuulleeni isäni usein

ihastuksella puhuvan "kauniista rouva Vorontzoffista", Veeran

äidistä. Mitä Veeraan itseensä tulee, oli hän noin saman ikäinen kuin

minä, ja me olimme leikkineet yhdessä pieninä tyttöinä, mutta sittemmin

en ollut enää hänestä kuullut puhuttavan.

Minä vakuutin kuitenkin, että minua ilahdutti nähdä hänet, ja kysyin

hänen asiaansa, sillä hänen käytöksessään oli jotakin, joka selvästi

sanoi minulle, ettei hän ollut tullut tavalliselle yksinkertaiselle

vierailulle saadakseen yksin ja ainoastaan huvia vanhan tuttavuuden

uudistamisesta.

"Isäni on kuollut", sanoi hän, "ja äitini on mennyt luostariin. Minä

olen siis täydellisesti riippumaton ja minulla on pieni omaisuus, joka

riittää tarpeisiini. Nyt on minulla ainoastaan yksi toivomus, yksi

pyrkimys — omistaa elämäni jollekin suurelle ja siunausta tuottavalle

toiminnalle. Tämän vuoksi olen minä tullut Pietariin, mutta minulla

ei ole täällä keitään tuttuja. Teidät tunnen minä maineestanne, koska

teistä on paljon puhuttu sanomalehdissä, ja minä tiedän, että te olette

opiskellut paljon ja omaatte enemmän tietoja kuin useimmat naiset.

Sen vuoksi olen hakenut teidät pyytääkseni teiltä neuvoa: johtakaa

minut oikealle tielle, näyttäkää minulle työ, jolle voin omistautua

ruumiineni ja sieluineni."

Tämähän oli koko lailla omituinen tapa alottaa tuttavuutta, ja nämä

sanat olisivat jonkun toisen suussa tuntuneet minusta kummallisilta

ja ehkä huomion tavoittelulta. Mutta nuori tyttö oli lausunut ne niin

yksinkertaisesti, hänen sointuvassa alttoäänessään oli niin syvä

ja liikutettu sävy, ja hänen sinisten silmäinsä katse oli samalla

kertaa niin vakava ja kirkas, etten tullut ajatelleeksikaan hänen

menettelytapansa omituisuutta — minusta oli vallan luonnollista, että

hän sanoi minulle kaikkea tätä. Kuitenkin tunsin joutuvani jokseenkin

hämilleni — mitä piti minun hänelle vastata? Eipä ole mikään helppo

asia neuvoa henkilöille, jonka on tuntenut pari minuuttia, jotakin

elämän tehtävää. Voittaakseni aikaa pyysin häntä istumaan, soitin

palvelustyttöä ja käskin tuomaan teetä sisälle, sillä Venäjällä on

totuttu siihen, että täytyy olla, ennenkuin puhe oikein käy, kiehuva

samovaari, teekeittiö, ja pari lasia tuoksuvaa teetä edessä.

Ystävyytemme ensimäisestä alusta saakka kiintyi huomioni erikoisesti

siihen, että Veera oli kaiken ulkonaisen suhteen täydellisesti

välinpitämätön. Hän oli noiden henkien näkijöiden kaltainen, joiden

silmät ovat niin sokeentuneet yksistään heidän itsensä näkemistä

näyistä, että he ovat menettäneet kyvyn huomata, mitä tapahtuu ja

liikkuu heidän ympärillään. Minä kyselin häneltä, oliko hän jo

kauvankin ollut Pietarissa, ja viihtyikö hän hotellissa, jonne oli

asettunut, mutta hän vastasi hajamielisesti, melkein tyytymättömänä

näihin jokapäiväisiin kysymyksiin; oli ilmeistä, ettei elämän pienillä

vastenmielisyyksillä ja harmeilla ollut vähääkään merkitystä hänen

silmissään. Vaikka hän oli ensi kertaa Pietarissa, ei hän siellä mitään

kummastellut, ei häntä mikään huvittanut, lukuunottamatta sitä ainoata,

jota hän oli tullut etsimään — päämäärää, elämän tehtävää.

Minä tunsin omituista kiintymystä tähän nuoreen tyttöön, joka oli niin

erilainen kaikkia ennen tuntemiani. Minä koetin kaikin tavoin voittaa

hänen luottamuksensa ja tunkeutua hänen salaisimpiin ajatuksiinsa.

Sanoin hänelle, että minulle oli mahdotonta neuvoa häntä yhtään

mihinkään, niin kauvan kuin en tuntenut häntä lähemmin, ja pyysin

senvuoksi häntä tulemaan luokseni niin usein, kuin hänelle sopi,

ja kertomaan minulle mahdollisimman paljon itsestään ja entisestä

elämästään.

Veera puolestaan ei parempaa halunnutkaan kuin saada tehdä itsensä

tunnetuksi; hän vastaili minun kysymyksiini harvinaisella suoruudella

ja antoi minulle mielellään kaiken pyytämäni luottamuksen. Niinpä

ei viipynytkään monta viikkoa, ennen kuin tunsin, että minun oli

onnistunut katsahtaa Veeran sieluun niin selvästi, kuin yleensä on

mahdollista naiselle nähdä toisen naisen sydämeen.

2.

Vorontzoffin kreivillinen suku on ylhäinen aatelissuku, vaikka ei voida

sanoa sen olevan erityisesti vanhaa alkuperää. Sen virallinen sukupuu

ulottuu tosin aina Rurikkiin saakka, mutta tämän todistuskappaleen

pätevyys on epäiltävä. Täysin luotettavaa on ainoastaan, että muuan

Saschka Vorontzoff palveli yksinkertaisena sotamiehenä eräässä hänen

majesteettinsa keisarinna Katariina toisen komppaniassa, että hän oli

kaunis mies, lähes seitsemän jalkaa pitkä, että hän niin hyvin osasi

ansaita korkean hallitsijattarensa suosion, että hän uskollisesta

palveluksesta korotettiin korpraaliksi ja sai läänityksenä maatilan,

johon kuului viisi sataa sielua maaorjia, sekä tuhannen ruplaa käteistä

rahaa — sielut olivat siihen aikaan halvempia kuin raha.

Tästä hetkestä luetaan Vorontzoffin suvun kukoistuskausi. Kreivin

arvonimen antoi sille Aleksanteri I, jonka hovissa kaunis kreivitär

Vorontzoff jonkun aikaa näytteli hyvin huomattavaa osaa. Muutoin on

suvun aikakirjoilla viimeisiltä vuosisadoilta muutakin kerrottavaa

kuin ainoastaan menestyksistä, se sai kokea onnen epävakaisuuttakin.

Kaikki Vorontzoff nimiset ovat olleet huomattuja kiivaudestaan ja

hillittömistä himoistaan, jotka ominaisuudet useammin kuin kerran

saattoivat heidät ahdinkoon. Monen komean maatilan, monen tuottavan

piirikunnan ovat he tämän ajanjakson kuluessa hävittäneet pelissä

taikka tuhlanneet hevosiin ja kauniisiin naisiin. Vorontzoffin suvun

kohtalossa sattui silloin tilapäinen pimennys, mutta sallimuksen

armosta haihtui tämä keveä pilvi pian keisarillisen suosion auringossa.

Yksi ja toinen suvusta osasi aina tehdä itsensä huomatuksi tsaarin

ja isänmaan palveluksessa, ja uusia oivallisia tiluksia saatiin

menetettyjen sijaan, niin että yleensä puhuen suku yhä kasvoi ja

vaurastui.

Mutta vaikkakin omaisuuksia nopeasti hävisi ja nopeasti hankittiin

heidän sukunsa keskuudessa, niin oli kuitenkin muuan kallisarvoinen

perintöosuus, joka muuttumattomana siirtyi polvesta polveen, isältä

pojalle ja äidiltä tyttärelle — se oli äsken mainittu sukukauneus.

Kaikki Vorontzoffin sukuun kuuluvat ovat kauniita. Heidän keskuudestaan

ei voi löytää yksiäkään ainoita rumia kasvoja, vielä vähemmin

rujosyntyisiä taikka raajarikkoisia. Ikäänkuin he olisivat tunteneet

luonnollista vetovoimaa kauneuteen taikka vaistomaisesti aavistaneet

Darwinin oppijärjestelmiä, olivat kaikki Vorontzoffien kreivit

valinneet itselleen kauniita vaimoja ja kaikki heidän tyttärensä

menneet naimisiin kauniiden miesten kanssa. Sukutyyppi on nykyään niin

vakaantunut ja niin hyvin tunnettu venäläisen ylimystön keskuudessa,

että jos jostakusta saa kuulla: "hän on aivan Vorontzoffin näköinen",

eikä heti näe määrätyn kuvan esiintyvän mielikuvituksessaan —

korkeakasvuista, komeata vartaloa, pitkulaisia kasvoja, joissa on

himmeä, valkoinen iho ja keveä, läpikuultava punerrus poskipäillä,

matala, leveä otsa, hieno sinertävä suoniverkko ohimoilla, sysimusta

tukka ja tummansiniset silmät mustine ripsineen — niin tämä merkitsee,

ettei kuuluta ylimystöön eikä ole perehdytty siihen, mikä Venäjällä on

"the upper ten thousand."

Tämä Vorontzoffien tyyppi on niin vahva ja elinvoimainen, että se

maaorjuuden vanhoina hyvinä päivinä näytti kykenevän siirtymään jopa

talonpoikiin ja talonväkeen kreivillisillä tiluksilla. Omituista kyllä,

tarvitsi armollisen herran itse taikka nuorten herrojen ainoastaan

oleskella jonkun aikaa herrastilalla, jotta vähän jälkeenpäin siinä

ja siinä taponpoikaistuvassa — ja aina siellä, missä vaimot olivat

nuoria ja kauniita — oli ilmestyvä maailmaan lapsi, joka oli aivan

kuin pikku Vorontzoff ja jolla oli samat hienot, jalot piirteet kuin

herrastalonkin lapsilla.

Kreivi Michail Ivanovitsch Vorontzoff oli sukunsa arvokas jälkeläinen.

Kauniina ja komeana oli hänellä onni syntyä Nikolain hallituksen

alussa, siihen aikaan jolloin Pietarin kaarti oli kukoistuksessaan.

Palveltuaan jonkun aikaa kyrassierirykmentissä, muserrettuaan joukon

naissydämiä ja rehellisesti ansaittuaan sen liikanimen, jonka hän

oli saanut toverien joukossa, "aviomiesten pelko", rakastui hän

intohimoisesti erääseen kaukaiseen sukulaiseensa Marja Dmitrijevna

Kudrjatseffiin, jonka kauneissa, ikäänkuin suuren taiteilijan

veistämissä kasvoissa oli myöskin Vorontzoffin sukupiirteet. Kun

hänen rakkauteensa vastattiin naisen puolelta, meni hän naimisiin

tämän kanssa ja palveli yhä edelleen rykmentissä. Hän olisi ehkä

noussut korkeimmille asteille, ellei hän Aleksanteri II:n hallituksen

alussa olisi joutunut pieneen kompastukseen, johonka siihenkin oli

syynä kuuma Vorontzoffien veri ja onneton kauneus. Hän tuli nimittäin

mustasukkaiseksi erääseen toiseen kaartinupseeriin kauniin vaimonsa

tähden, haastoi hänet taisteluun ja tappoi hänen paikalla. Tapaus

painettiin äänettömyyteen tavalla tai toisella, mutta nuori upseeri

havaitsi kuitenkin tämän jälkeen olonsa rykmentissä vastenmieliseksi.

Hänen oli pakko pyytää eronsa ja hän muutti maatilalleen, jonka hän

äsken oli perinyt isältään tämän parahiksi kuoltua.

Tämä tapahtui vuonna 1857. Pietarissa kulki jo epämääräisiä huhuja

tulossa olevasta talonpoikain vapauttamisesta, mutta niin pitkälle kuin

Borkiin — tämä oli Vorontzoffien kreivillisen tilan nimi — nämä huhut

eivät vielä olleet ennättäneet. Siellä kulki kaikki edelleen vanhaa,

säännöllistä latuaan.

Kuinka suuri kreivi Michaili Ivanovitschin omaisuus itse asiassa oli

tähän aikaan, sitä ei kukaan tietänyt ja kaikkein vähimmin hän itse.

Tila oli suuri, vaikka ei läheskään niin laaja kuin ennen. Kreivi

vainaja — kauvan eläköön hänen muistonsa! — oli myös mielellään

pitänyt hyviä päiviä, ja jo hänen aikanaan oli suuri osa metsää

hakattu ja monta desjatiinaa maata myyty. Michail Ivanovitsch ei

luonnollisesti ollut lähes viidentoista vuotisen palveluksen jälkeen

kyrassierirykmentissä lähtenyt Pietarista ilman velkoja, ja hän alkoi

hallituksensa myymällä vieläkin kelpo kappaleen maata ja panttaamalla

jälellä olevan osan maatilaa. Mutta toistaiseksi meni kaikki hyvästi

eikä kreivi tuntenut levottomuutta. Staarosti, kylänvouti, oli miesten

mies, joka järjesti kaikki ilman melua ja liikanaista jaaritusta; kun

armollinen herra tarvitsi enemmän rahaa, oli sitä aina saatavissa.

Siihen aikaan, jolloin he muuttivat maalle, olivat kreivi Michail

Ivanovitsch ja Marja Dmitrijevna, huolimatta kolmesta puolikasvuisesta

tyttärestään, molemmat varsin nuoria ja pitivätkin itseään sellaisina.

He eivät tietäneet mitään huolista eikä velvollisuuksista, eikä kukaan

kieltänyt heiltä oikeutta elää aivan oman mielensä mukaan. Heidän

elämänsä kulki maallakin vanhoja raiteitaan, iloisesti ja vapaasti

kuten ennenkin. Koko talo oli jo kreivi vainajan aikana saanut

suurellisen luonteen, kolmekymmentä kappaletta ratsu- ja ajohevosia

tallissa, englantilainen puutarha, kasvilaitos ja ansari sekä joukko

toimetonta, laiskottelevaa palvelusväkeä. Se ainoa muutos, jonka

nuori herrasväki toi mukanaan, oli siinä, että he yhdistivät vanhaan

herrasväen ylellisyyteen useita pääkaupungin tapoja, laadultaan

hienompia, kuin tuolla kaukana maaseudulla oli osattu uneksiakaan

ennen. Paraatihuoneissa päällystettiin kaikki huonekalut silkillä.

Lattiat ja akkuna-aukot olivat ennen paistaneet tyhjinä; kaikkialle

levitettiin nyt mattoja ja ripusteltiin verhoja. Palvelijat olivat

ennen kulkeneet armollisen herran vanhoissa, ryvettyneissä takeissa;

nyt he saivat kunnolliset palveluspuvut. Keittiöosasto annettiin

kokille, joka oli oppinut taitonsa englantilaisessa klubissa, ja

talossa syntyneiden naispalvelijoiden lukua, jotka aamusta iltaan

ahersivat ompelua, brodeerausta ja pitsien nypläystä, lisättiin yhdellä

sirolla kamarineidillä, joka kuului vapautettujen luokkaan.

Tavallaan vaikutti nuori herrasväki hyvääkin ympäristöönsä ja

naapureihinsa. Kuvernööri ei suotta sanonut siinä puheessa, jonka

hän piti äsken tulleiden kunniaksi toimeen pannuilla päivällisillä,

että he olivat tuoneet kuvernemettiin uutta elämää. Heidän tulostaan

alkoikin itse asiassa juhlallisuuksien ja huvitusten ajanjakso.

Ei kukaan tahtonut olla huonompi kuin pääkaupungista tulleet

vieraat. Tilanomistajat ja heidän rouvansa ravistivat päältään

maalaislaiskuutensa. Entiset viattomat huvitukset, syntymäpäiväkemut,

peliseurat ja tanssitilaisuudet vaihdettiin nyt hienompiin,

niin sanoakseni henkisiin huvituksiin. Jo ensimäisenä vuotena

Vorontzoffien maallemuuton jälkeen pantiin heidän kuvernementissään

toimeen seuranäytelmä, konsertti kuvaelmien ohella ja naamiaiset

hyväntekeväiseen tarkoitukseen.

Sekä Michail Ivanovitsch että Marja Dmitrijevna olivat ihastuneet

siihen vaikutukseen, jonka he saivat aikaan kuvernementissa,

ja molemmat olivat he syvästi huomanneet, jos niin saa sanoa,

lähetyksensä sivistyksellisen tärkeyden. Oikeinpa kreivi piti eräillä

virallisilla päivällisillä puheen Englannin maa-aatelin merkityksestä

lausuen toivomuksen, että venäläiset tilanomistajat muodostuisivat

englantilaisiksi "maaloordeiksi."

Kreivitärkin näki paljon vaivaa parantaakseen maalaisia tapoja. Hän

piti velvollisuutenaan tilata kalliita pukuja Pietarista. Vorontzoffien

talo oli aina avoina vieraille. Päivällinen syötiin myöhään,

pääkaupungin tapaan, ja kaikki kotona olevat olivat velvoitetut

pukeutumaan uudestaan päivällisiä varten, kuten Englannissa oli tapana.

Voileipäpöydässä ei tarjottu yksinkertaista paloviinaa vaan hienoja

liköörejä.

Vanha, raskas Vorontzoffien herrasrakennus seinämuureineen, jotka

olivat kaksi ja puoli kyynärää paksuja, oli ulkoapäin suunnattoman,

nelikulmaisen laatikon kaltainen, johon sinne tänne oli,herra ties

missä tarkoituksessa, kiinnitetty jos jonkinlaisia eriskummallisia

ulkonevia osia ja parvekkeita. Kokonaisuudessaan kuului se tuohon

aivan erikoiseen, vaikka kuten näyttää, vielä mihinkään arkitehtuurin

oppikirjaan kuulumattomaan tyyliin, jota voitaisiin kutsua

maaorjuustyyliksi. Kaikkea oli ylellisesti, tarvisaineita oikein

romuna kaikkialla, mutta kokonaisuus oli huolimatonta ja karkeaksi

hakattua. Kaikesta näkyi, että talo oli rakennettu aikana, jolloin työ

ei maksanut mitään ja jolloin kaikki tehtiin kotona. Tiilit poltettiin

omassa tiilitehtaassa, parkettilattian valmistivat tilan maaorjat;

vieläpä arkitehtikin, joka teki pohjapiirustuksen, oli maaorja.

Mitä tulee sisustukseen ja huoneiden sijoitteluun, ei Vorontzoffin

talo siinäkään suhteessa eronnut useimmista sen aikaisista

herrasrakennuksista. Yläkerroksessa asui herrasväki, alakerroksessa

lapset ja kellarikerroksessa oli keittiö ja palvelusväen huoneet.

Kellarikerrokseen kulki kreivitär ainoastaan kerran vuodessa,

pääsijäispäivänä, jolloin hän meni sinne antaakseen tavanmukaiset

suudelmat palvelijoilleen. Mutta lasten kamareihin kurkisti hän joskus

arkipäivinäkin, kun hänen aikansa salli, se on, kun hänellä ei ollut

vieraita taikka hän ei itse hankkinut lähtöä jonnekin — muutoin ei aika

sitä varsin usein sallinut.

Vorontzoffin kartanon lasten kamareissa kasvoi ja kehittyi kolme pientä

neitiä kahden kotiopettajattaren johdolla, joista toinen, m:lle Julie,

oli pitkä, erittäin vilkas ja puhelias, ruskean verinen ja ijältään

epämääräinen, ja toinen; mrs Night, kunnian arvoisa leski, jolla oli

ankarat, ilmeettömät kasvot kankeiden, harmaiden kiharain ympäröiminä.

Paitsi näitä kahta kotiopettajatarta oli useita muitakin henkilöitä

erityisesti hankittu lasten tarpeita varten — vanha hoitaja "njanja",

palvelustyttö Anisja ja juoksutyttö.

Sanalla sanoen, kaikki oli kuten ollakin piti säädyllisessä

herrastalossa. Kaikki kolme tyttöä olivat miellyttäviä ja hyvin

kasvatettuja, kaikki kolme pitkiä ikäisiksiin, kaikilla kolmella oli

komea paksu tukka, joka aamupäivisin pidettiin palmikolla ja puolen

päivän aikaan pantiin hajalle selkään, ja kaikista kolmesta oli tuleva

kaunottaria aikanaan.

Molemmat vanhemmat, Leena ja Liisa, olivat juuri tulossa siihen ikään,

jolloin he olivat valmiit astumaan seuraelämään. Toinen heistä oli

neljäntoista, toinen kolmentoista vanha. Molemmat kuuntelivat he jo

intohimoisella uteliaisuudella jokaista ylemmästä kerroksesta tulevaa

kaikua, ja molemmat nurisivat katkerasti, kun heidän vielä annettiin

kulkea lyhyissä hameissa.

Kolmas, Veera, oli vielä aivan pieni tyttö kahdeksannella vuodellaan.

Hänellä oli pyöreät, punertavat kasvot ja tuo harvinainen,

syvämietteinen katse, joka melkein aina tavataan niiden lasten

silmissä, jotka elävät omaa erityistä, lapsellista elämäänsä. Hän ei

vielä nurissut mistään. Kuten kaikissa lapsissa, joiden elämä menee

tavallista, säännöllistä kulkuaan, olivat vanhoilliset vaistot hänessä

vahvasti kehittyneet. Kaikkeen, mikä häntä ympäröi, oli hän kiintynyt

tuolla tiedottomalla, sokealla luottamuksella, joka on hemmoitellulle

kotieläimelle ominaista, eikä hänelle ollut vielä koskaan juolahtanut

mieleen epäillä mitään läheisintensä oivallisista ominaisuuksista.

Hänen äitinsä oli paras äideistä, hänen lapsenkamarinsa paras

maailmassa.

Ja itse asiassa oli talossa kaikki niin hyvin kuin olla voi. Jokaisella

oli määrätty paikkansa, määrätty toimensa hoidettavana, ei kukaan

tunkeutunut toisen alueelle, vaan kaikki elivät tyynesti, rauhallisesti

ja hiljaa, kuten aina on laita vakaantuneihin oloihin järjestyneessä

yhteiskunnassa, jossa ei kukaan erikoinen yksilö saa tilaisuutta juosta

päätään seinään etsiäkseen itselleen erinäistä ulospääsyä.

Yleensä ei suinkaan ollenkaan vähän puhuttu eikä uneksittu rakkaudesta

Vorontzoffin talon sekä ylemmässä että alemmassa kerroksessa. Ja

mikä muu kuin rakkauden riemut ja surut saattoikaan keskeyttää tuota

supisuoraa, sileätä tietä, joka oikeni noiden kolmen Vorontzoffin

neidin eteen? Kaikissa muissa suhteissa oli heidän elämänsä jo

etukäteen määrätty, ja järjestetty. Vanhemmat olivat jo aivan selvillä

siitä, että Mitinon ulkotalo oli tuleva Leenan myötäjäisiksi, Stepinon

ulkotalo Liisan, ja että Borki oli menevä nuorimmalle, Veeralle. Sekä

kreivi että kreivitär tiesivät, että aikanaan kolmen neljän vuoden

perästä yksi taikka toinen husaari taikka rakuuna oli ehdottomasti

ilmestyvä ja vievä Leenan kotiinsa morsiamenaan; sitten vähän ajan

perästä oli toinen tuleva ja tekevä samoin Liisan kanssa, ja lopuksi

oli Veerankin vuoro tuleva. Lapset eivät asuisi sitten enää Borgissa,

vaan jossain muussa paikassa, heille ei tekisi enää käsipalvelusta

Anisja, vaan joku palvelustyttö, mutta nämä pienet poikkeukset

lukuun ottaen oli jokainen tyttäristä jatkava äidin elämää, kuten

tämä oli jatkanut oman äitinsä. Kaikki tämä oli hyvin yksinkertaista

ja täydellisesti varmaa ja itsestään selvää. Se tiedettiin sitä

ajattelematta, niinkuin tiedettiin, että syötäisiin päivällistä sekä

huomenna että ylihuomenna.

Mutta kaikki nämä varmat ja eittämättömät laskelmat menivät kokonaan

myttyyn erään odottamattoman tapauksen vuoksi — tietysti, niin

odottamaton se ei, tarkoin sanoen, toki ollut, koska siitä melkein

kaksikymmentä vuotta koko Venäjän maassa oli puhuttu ja siihen

valmistauduttu. Mutta sen laita oli samoin kuin kaikkien muidenkin

suurten tapausten, että kun se vihdoin tuli, niin se kaikkien mielestä

tuli aivan odottamatta ja yllätyksenä.

Ensimäisen varjon tulevasta tapahtumasta huomasi Veera seuraavassa

tilaisuudessa. Vuoden 1859 lopulla oli Voronzoffilla sukupäivälliset,

joissa oli läsnä, paitsi tavallisia tätejä, sukulaiset, ja lähimpiä

naapureita, myöskin harvinainen ja kunnioitettu vieras — muuan

pietarilainen setä, jokin korkea virkamies jossakin virastossa. Hän

oli tullut saman päivän aamuna, ja päivällisillä hän luonnollisesti

yksin johti keskustelua, jonka kestäessä hän kertoili paljon uutisia

korkeimmista hallituspiireistä, sillä eihän niistä voitu saada mitään

tietoja sanomalehdistä. Mutta monta kertaa, juuri kun kertoja oli

paraassa vauhdissaan, keskeytti hänet kreivitär äkisti. "Stepan, olkaa

varuillanne!" sanoi hän ranskaksi ja huomautti häntä salaperäisellä

nyökkäyksellä palvelijoista, jotka tarjosivat pöydässä, siitä

huolimatta, että näillä aina oli tavallinen välinpitämätön katseensa.

Jälkiruuan syötyä astuttiin saliin. Kreivi tutki tarkoin, että kaikki

ovet viereisiin huoneisiin olivat suljettuja. "Nyt voitte puhua,

Stepan", sanoi hän ranskaksi juhlallisesti.

Veera istui uuden sedän polvella, jonka kanssa hänen jo oli onnistunut

tulla hyväksi ystäväksi. Ei kukaan pannut häneen huomiota, koska ei

näköjään luultu hänen kumminkaan mitään ymmärtävän.

"Se on tapahtunut! Keisari on allekirjoittanut ehdotuksen, jonka

hänelle Miljutin esitti", sanoi setä juhlallisesti ranskaksi.

Kreivitär, joka juuri kaatoi kahvia, laski kätensä hervottomina alas,

lusikat kilisivät kahvilautasilla, ja muutamia kahvitippoja läikähti

kallisarvoiselle pöytäliinalle. "Jumalani, Jumalani!" huudahti hän

vaipuen nojatuoliin peittäen kasvot käsillään. Kaikki läsnäolijat

istuivat kuin halpauksen saaneina.

"Onko sitten todellakin jo kaikki tyyni ratkaistu?" kysyi kreivi hiljaa

saavutettuaan tyyneytensä.

"On, peruuttamattomasti! Helmikuun alussa lähetetään manifesti ympäri

koko maan luettavaksi kirkoissa yhdeksäntenätoista päivänä", vastasi

setä maistaen kahviaan.

"Se merkitsee, että nyt on meillä jälellä enää vain luottamus Jumalan

laupeuteen", huokasi kreivi.

Muutaman silmänräpäyksen vallitsi synkkä äänettömyys.

"Mutta mitä on tämä, hyvät herrat. Minun mielipiteeni mukaan se ei ole

muuta kuin ryöstö", kuului äkisti karhea ääni. Hän oli vanha Semjon

Ivanovitsch, kreivin setä. Hän hyppäsi kiivaasti ylös tuolilta ja löi

nyrkkinsä pöytään, samalla kun hänen valkoset hiuksensa liehuivat

hehkuvien, vihastuneiden kasvojen ympärillä.

"Jumalan tähden, älä huuda niin, setä! Palvelijat voisivat kuulla",

pyysi kreivitär tuskallisena.

"Mutta selitä minulle vihdoin, mikä tästä kaikesta on tuleva. Onko,

tarkoitus, ettei meitä tästä lähtien totella?" sekaantui puheeseen

vanha täti Arina Ivanovna suuttuneena ja loukkaantuneena.

"Älä puhu joutavia, sisar", ja kreivi teki kädellään torjuvan liikkeen

häntä kohden. "Meidän täytyy saada selko kaikkien asiain yhteydestä

keskenään Stepanilta".

Herrat kokoontuivat ryhmään Stepan Michailovitschin ympärille, joka

alkoi selittää heille jotakin. Naiset jatkoivat päivittelyjään. "Kuinka

keisari, joka on niin hyväntahtoinen, saattaa tehdä meille näin paljon

pahaa?" ihmetteli heistä joku.

Muuan palvelija tuli ottamaan kahvineuvot pois. Kaikki vaikenivat

silmänräpäyksessä.

* * * * *

"Olihan neiti salissa päivällisen jälkeen — ettekö kuullut mistä

herrasväki puhui?" kysyi Anisja myöhemmin illalla riisuessaan Veeraa.

Salissa puheena olleesta asiasta oli Veera ymmärtänyt ainoastaan,

että jokin onnettomuus uhkasi heidän perhettään. Ei kukaan ollut edes

ajatellut käskeä häntä olemaan vaiti, mutta luokkatunne oli jo niin

vahvaksi kehittynyt tässä pienessä aatelisperillisessä, että hän hyvin

arvokkaasti vastasi: "Minä en kuullut mitään, Anisja!"

Vaikka oli jo yleensä tunnettua, että keisari ei ollut ainoastaan

allekirjoittanut manifestia vaan myös levityttänyt sen kaikkialle

maahan, pysyi herrasväki viimeiseen päivään, jopa viimeiseen

silmänräpäykseenkin saakka levottomana sen vuoksi, että palvelusväki

erehdyksestä "saisi kuulla jotakin". Palvelusväki puolestaan ei

ollut mitään tietävinään, ja kaikki keskustelut etehisessä ja

tarjoiluhuoneessa vaikenivat yhtä äkkiä herrasväen lähestyessä, kuin

keskustelut salissakin jonkun palvelijan lähestyessä.

Vihdoin tuli yhdeksästoista helmikuuta, tämä niin suuresti peljätty ja

odotettu päivä, joka toi helmassaan niin monta seurausta.

Koko Vorontzoffin perheen piti lähteä kirkkoon. Kirkossa piti papin

lukea manifesti.

Jo kello yhdeksän aamulla ovat kaikki talossa pukeutuneet ja valmiit.

Kaikki toimitetaan tänä päivänä kuumeentapaisella kiireellä ja samalla

jonkinlaisella juhlallisuudella, melkein kuin oltaisiin hautajaisiin

menossa. Jokainen pelkää sanovansa sanan liikaa. Lapsillakin on

vaistomainen tunne päivän suuresta tärkeydestä ja merkityksestä; he

pysyvät hiljaa ja äänettöminä eivätkä uskalla kysellä mitään.

Suuren sisäänkäytävän edessä on jo kahdet vaunut. Ne ovat huolellisesti

puhdistetut, hevosilla parhaat hihnalaitteet ja kuskeilla uudet

kaaput. Kreivikin on täydessä juhlaunivormussaan arvomerkkeineen;

kreivittärellä on kallisarvoinen samettimantteli ja lapset ovat puetut

kuin nuket.

Ensimäisessä kaleeshissa ajaa herrasväki — kreivi ja kreivitär etu-

ja kolme tyttöä takaistuimella. Toisessa vaunussa kotiopettajattaret,

emännöitsijä ja tilan hoitaja. Muu talonväki kulkee jalkasin. Ei kukaan

jää kotiin, paitsi pikkulapset ja vanha ikäloppu Matvej.

Kirkkoon on kolme virstaa. Matkalla kohottaa kreivitär tuon tuostakin

hajuvetisen nenäliinansa silmilleen. Kreivi pysyy synkän äänettömänä.

Avonainen paikka kirkon edustalla on mustanaan väkeä. Pari kolme

tuhatta talonpoikaa vaimoineen on kokoontunut ympärillä olevista

kylistä. Kaukaa näyttää tämä, kuin se olisi yksi ainoa harmaatakkinen

ryhmä, jossa siellä täällä loistaa talonpoikaisvaimon korea päähuivi.

"Tämä näky tekee minut pahoinvoivaksi. Minä en voi olla ajattelematta

vuotta 89:ää!" mutisee kreivinna hermostuneesti.

"Kaikin mokomin, ole puhumatta, rakkaani!" vastaa kreivi kuiskaten.

Tänäkin päivänä, kuten kaikkina juhlapäivinä, odottaa kirkon vartija

ylhäällä tornissa herrastalon vaunujen tuloa, ja vasta kun ne näkyvät

tien mutkassa, alkavat kellot soida.

Kirkko on tupaten kansaa täynnä, niin monta kuin sinne mahtua voi,

mutta vanhan juurtuneen tavan mukaan väistyy tämä läpäsemätön joukko

sivulle armollisen herrasväen tieltä, niin että he voivat päästä

tavalliselle paikalleen oikealle kuoriin.

"Rukoilkaamme rauhassa Herraa", julistaa pappi, joka täydessä

messupuvussaan astuu esille alttarin takaa. "Ja Pyhää Henkeä" vastaa

laulukuoro. Nämä ovat venäläisen päivämessun alkusanat. Koko tämä

sankka, harmaa joukko rukoilee tänään kuin yksi mies, hartaasti,

kiihkoisasti. Vähän väliä tekevät he ristinmerkin ja laskeutuvat

polvilleen. Tumman väriset, synkät, tuhanten ryppyjen kyntämät kasvot

vavahtelevat suonenvedon tapaisesti jännittyneestä odotuksesta ja

hartaudesta.

Oi temppeli, huokaustemme

ja Herramme huone! Sä vaan

niin suuria huolia kuulet,

ett' toinen ei päällä tän maan.

Mutta tänään ei kuulu mitään huokauksia, ei mitään voihkamista tässä

temppelissä. Tänään kohoaa sieltä — eikä ainoastaan tästä temppelistä

vaan sadoista tuhansista muistakin Venäjän kirkoista — rukouksia, niin

palavia, niin rajattoman uskon ja niin intohimoisen toivon täyttämiä,

jommoisia ei ehkä koskaan ennen, niin kauvan kuin maailma on seisonut,

ole kokonainen suuri kansa lähettänyt samalla kertaa taivaaseen.

"Herra sinä kaikkivaltias, tokkohan sinä armahdat meitä? Meidän

hätämme on suuri ja vuosisatoja vanha! Tuleekohan se nyt paremmaksi?"

Mitä mahtaa keisarillinen manifesti sanoa? Tähän päivään saakka eivät

edes herrasmiehet muuta sen sisällyksestä tiedä kuin huhujen mukaan.

Todellisuudessa ei vielä kukaan tiedä yhtään mitään, sillä manifesti

on lähetetty papeille keisarillisella sinetillä suljettuna joka on

avattava vasta päivämessun loputtua.

Tavaton väen paljous ja sytytettyjen kynttilöiden joukko on,

avonaisista ovista ja akkunoista huolimatta, tehnyt ilman ahtaassa

kirkossa sietämättömän raskaaksi. Vastenmielinen löyhkä hikisistä

vaatteista ja rasvatuista saappaista sekoittuu vahakynttilöiden käryyn

ja suitsutuksen hajuun. Suitsutusastian höyry leijailee ylöspäin

sinisinä pöllyinä. On mahdotonta saada ilmaa; rinta kohoaa raskaasti

ja läähättäen, ja ruumiillinen vastenmielisyys siitä, ettei voi

vetää henkeään, yhtyneenä, yleiseen sielun jännitykseen, muodostaa

menehdyttävän, selittämättömän, mielikuvituksellisen tuskan tunteen.

"Loppuuko se joskus!" kuiskaa kreivitär hysteerisesti pusertaen

suonenvedon tapaisesti miehensä kättä.

Pappi kantaa esille ristiinnaulitun kuvan. Kuluu hyvästi puolen tuntia,

ennenkuin kaikki läsnäolevat ovat ennättäneet sitä suudella. Vihdoin on

suutelutoimitus lopussa. Pappi katoo silmänräpäykseksi sakaristoon ja

astuu jälleen esille alttarin eteen; hänellä on kädessä paperikääry,

jossa riippuu suuri valtion sinetti.

Pitkä syvä huokaus kulkee läpi kirkon, kuin olisi koko seurakunta

huokaissut yhdestä rinnasta samalla kertaa. Mutta tässä

silmänräpäyksessä tapahtuu odottamaton keskeytys. Suunnaton

ihmisjoukko, jonka ei ollut onnistunut tunkeutua kirkkoon, on tyynesti

odottanut ulkona eteishuoneessa jumalanpalveluksen ajan, mutta nyt on

sen kärsivällisyys lopussa. Selki seljällään olevasta ovesta tekevät

he nyt yhteisen ja äkillisen ryntäyksen eteenpäin saaden siten aikaan

selittämättömän hämmingin. Edessä seisovat kaatuvat alttarin portaille.

Huutoja, kirouksia, voivotteluja, itkeviä lasten ääniä.

"Jumalani, Jumalani! säälikää meitä!" sanoo kreivitär melkein

nyyhkyttäen, vaikka hänellä, joka istuu kuorin turvaamana, ei ole

mitään peljättävää. Lapsetkin ovat peljästyksestä suunniltaan.

Hetken kuluttua on järjestys jälleen kirkossa. Taasen alkaa

jännittynyt, äänetön, harras hiljaisuus. Kaikki kuuntelevat korvat

pystyssä ja henkeään pidätellen; ainoastaan silloin tällöin tunkeutuu

kuuluville kumea, pidätetty korina jonkun ahdashenkisen ukon rinnasta

taikka alkaa kapalolapsi itkeä, mutta äiti hyssyttää sitä heti niin

pontevasti, että se silmänräpäyksessä vaikenee kuten äidin tahdon

hypnotisoimana.

Pappi lukee hitaasti ja laulavalla äänellä sekä tavuita venyttäen,

kuten hän lukee evankeliumia. Manifesti on laadittu raskaalla,

monimutkaisella kansliakielellä. Talonpojat kuuntelevat uskaltamatta

vetää henkeään, mutta vaikka he kuinka ponnistaisivat aivojaan,

käsittävät he tästä asiakirjasta, joka on heille ratkaiseva kysymyksen

"olemisesta taikka olemattomuudesta", ainoastaan yksinäisiä, hajanaisia

sanoja. Kokonaisuuden tarkoitus jää heille epäselväksi. Sitä mukaa

kuin lukeminen lähenee loppuaan, lauhtuu vähitellen intohimoinen

jännitys heidän kasvoillaan ja sen sijaan tulee tylsän, peljästyneen

neuvottomuuden ilme.

Pappi on lopettanut lukemisensa. Talonpojat eivät vielä varmasti tiedä,

ovatko he vapaita vaiko eivät, eivätkä sitä, mikä on tärkeintä —

polttavin kysymys, heidän elinkysymyksensä — kuka maan nyt omistaa?

Äänettömänä, päät alaspainuneina alkaa joukko hajaantua. Herrastalon

vaunut pääsevät esille askel askeleelta tungoksessa. Talonpojat

väistyvät siitä sivulle ja ottavat lakit päästään, mutta he eivät

tavallisuuden mukaan kumartele syvään ja pysyvät omituisesti,

onnettomuutta ennustavasti äänettöminä.

"Teidän kreivillinen armonne, me teidän, te meidän!" Tämä maaorjain

tavallinen tervehdys herrasväelleen kuului äkisti kesken yleistä

äänettömyyttä lausuttavan käheällä, juopuneella äänellä, ja eräs

talonpoikaisrenttu, ryysyiseen turkkiin puettuna ja päähinettä vailla,

joka jo oli ennättänyt naukkailla jumalanpalveluksen aikana, ryntää

vaunujen luokse ja koettaa suudella herrasväen kättä.

"Ole hulluttelematta!" huudahtaa suuttuneena muuan tylyn ja synkän

näköinen nuori mies ja työntää hänet pois tieltä.

* * * * *

Saman päivän illalla oli koko Vorontzoffin perhe koolla kreivittären

pienessä salissa. Paitsi kotolaisia ja m:lle Julieta ovat siellä

myöskin täti Arina Ivanovna ja setä Semjonov Ivanovitsch. Muutoin

on heidän tapansa illoin istua eri huoneissaan, mutta tänä päivänä

tunsivat he kaikki mielensä ahdistuneiksi ja tuskaisiksi, ja yhteinen

onnettomuus pakottaa heitä pysymään koossa ahtaammassa piirissä.

Kreivitär makaa sohvalla ja hänen päänsä on kipeä, m:lle Julie vaihtaa

lakkaamatta kylmiä kääreitä hänen otsalleen, ja kreivi kulkee synkkänä

ja ajatuksiinsa vaipuneena edes takaisin huoneessa, kädet selän takana.

Setä on hiipinyt erääseen nurkkaan, josta tuon tuostakin kuuluu

syvämietteistä nuuskutusta, ja täti asettelee pasianssia huokaillen

syvästi ja lakkaamatta.

Ulkona on illan tullen saatu hirmuinen rajuilma. Tuntuu kuin joku elävä

olento olisi savupiipussa ja pitäisi siellä tuskallista ja sitkeätä

vinkunaa. Ankara tuulen puuska kohisee silloin tällöin, kolkuttelee

akkunan luukkuja, tuiskuttaa lunta ruutuihin ja kolistelee rautalevyjä

katolla. Kreivitär säpsähtää joka kerta ja hypähtää sohvalta ylös.

Sisällä huoneessa tulee yhä pimeämpi ja pimeämpi. Lamppu pöydällä

palaa himmeästi ja käryää, vaikka sitä kuinka ruuvattaisiin ylemmäksi.

Aivan selvästi pitäisi siihen panna öljyä, mutta kukaan ei ole sitä

huomaavinaan. Palvelusväki on tänään tipotiessään, eikä kenelläkään ole

halua mennä huutamaan käskyläistä.

"Ljesnovon talonpojat sytyttivät äskettäin herrasrakennuksen tuleen",

puhkeaa täti Arina aivan odottamatta puhumaan.

"Ja vielä useampia tulevat he sytyttämään", kuuluu kaukaa nurkasta

vanhan sedän onnettomuutta ennustava raakkuminen.

"Niin, onpa se hauska sekamelska, jonka he nyt ovat keittäneet

kokoon meille!" jatkaa hän muutaman silmäräpäyksen perästä synkällä

profeetallisella äänellä. "Saammehan nähdä, miltä se meille maistuu,

jahka saamme sen syödäksemme. Hän tuolla", setä näytti kädellään m:lle

Julieta, "voi kertoa meille, kuinka heille kävi vuonna 89."

"Jumalani, Jumalani, kuinka se muisto on hirmuinen!" huokaa kreivitär.

"Lopettakaa toki tyhmä jaarituksenne! Venäläinen talonpoika ei ole

mikään jakobiini", sanoo kreivi leikillisesti lohduttaen, mutta saattaa

huomata, että ääni on teeskennelty ja hän itse on kaikkea muuta kuin

tyyni.

"Ah ei, Michel, meidän talonpoikamme ovat petoeläimiä, meikäläiset

talonpojat ovat pahempia kuin ranskalaiset!" Kreivitär kohottautuu

käsivarsilleen ankarassa mielenliikutuksessa... "Tiedäthän itse, että

talonpojat meitä vihaavat!"

Viereisen huoneen ovisaranat narisevat. Kaikki säpsähtävät ja katsovat

tuskaisesti ympärilleen; kreivitär huudahtaa kauhistuneena: "Ah!"

Sieltä tulee Stepan ilmoittamaan, että tee on pöydässä.

Veeralla on aika mennä nukkumaan. Lasten kamarissa ei ole yhtäkään

ihmistä. Hän avaa oven käytävään. Alhaalta renkituvasta, jossa väki syö

illallistaan, kuuluu epäselvää äänten sorinaa, veitsien ja lautasten

kilinää, suuriäänisiä naurun hohotuksia.

Veeraa on ankarasti kielletty menemästä renkitupaan mutta tänä iltana

on hänet tykkänään unohdettu. Hän sekä pelkää että haluaa nähdä, mitä

tuolla alhaalla tapahtuu. Muutaman minuutin seisoo hän epäröiden. Mutta

hän ei ole luonnostaan pelko; uteliaisuus saa voiton, ja kuin nuoli on

hän alhaalla kellarikerroksessa.

Siellä on suuret kemut. Aamupäivällä oli palvelusväen mieliala

hieman hillitty, jopa alakuloinenkin; he eivät uskaltaneet vielä

uskoa tapahtumaa todeksi, mutta nyt illantullen on mieliala paljon

korkeammalla. Illallispöytään on viinapullo ilmestynyt; se on kaikille

maistunut hyvältä — mikään pidättäytyminen ei tule kysymykseen.

Kaikkialla nähdään helottavia kasvoja, siristeleviä silmiä ja

pörröttyneitä päitä.

Ankara kaalisopan ja käristetyn leivän haju, sekaantuneena paksuihin

viinahöyryihin ja silmiä kirvelevään tupakan savuun — tupakka huonointa

lajia — käsihanurin räikeätä soittoa, juopuneiden ääniä, jotka

kuuluivat toisiaan lujemmin — siinä se, minkä Veera näki ja kuuli

astuessaan renkitupaan. Nuoren neidin ilmaantuessa; syntyi äkisti

hiljaisuus ja äänettömyys. Mutta ainoastaan silmänräpäykseksi — sitten

alkoi melu uudestaan.

"Neiti, pikku neiti! Tulkaa tänne! Älkää peljätkö!" kuului kuskin

lallattava ääni. "Istuuko herrasväki siellä ylhäällä itkemässä? Ne ovat

kai pahoillaan, kun eivät saa meitä enää koirina kohdella?"

"Se ei ole totta! Se ei ole totta! Ei kukaan ole teitä koirina

kohdellut. Isä ja äiti ovat hyviä, mutta te olette ilkeitä ja

kiittämättömiä!" huudahtaa Veera melkein kirkuen, vapisten

mielenliikutuksesta ja polkee jalkaansa lattiaan voimattomassa vihassa.

Vorontzoffien veri on herännyt. Hän tahtoisi lyödä, tahtoisi ruoskia

noita hävyttömiä orjia. Suuttumus ja loukattu ylpeys ovat kokonaan

poistaneet hänestä pelon.

"Eikö kohdellut koirina! Vai niin, eikö? Entäs neidin isävainaja,

kuinka monen raukan hän aikanaan sorti ja turmeli? Miksi ei hän antanut

puuseppä Andrjuschkan mennä sotilaaksi, kun hänen vuoronsa tuli? Miksi

hääti hän pois Arinja paran navettarakennuksesta?" huuteli useita ääniä

eri suunnilta.

Käsihanuri vaikeni. Koko palvelusväki kokoontui ryhmään ja huuteli

Veeralle kertomuksia "vanhasta hyvästä ajasta" — kamalan liikuttavia

historioita, jommoisista hän ei ollut koskaan uneksinutkaan.

"Mutta se oli isoisä — isä ja äiti ovat hyviä ihmisiä!" Veera ei huuda

enää, ääni on tullut matalaksi, nyyhkyttäväksi ja nolostuneeksi. Syntyy

silmänräpäyksen äänettömyys.

"Niin, nuoresta herrasväestä ei ole mitään sanottavaa, he ovat hyviä!"

myöntelevät jotkut kuin vasten tahtoaan.

"Niin, nyt on nuori herra masentunut, tietysti, mutta siihen aikaan kun

oli hän nuorimies, jahtasi hän meidän tyttäriämme, hän kuten kaikki

muutkin!" puuttuu ilkeästi vanha juopunut keittäjätär puheeseen.

"Te jumalattomat viettelijät, eikö teillä ole häveliäisyyttä edes

viattoman lapsen edessä", kuuluu äkisti njanjan kiihtynyt ääni. Hän on

kauvan kaivannut suojattiaan ja juossut koko talon häntä etsien; mutta

hänen päähänsä ei ole pälkähtänyt hakea häntä renkituvasta.

* * * * *

Sinä iltana viipyi kauvan, ennenkuin Veera sai nukutuksi. Joukko uusia,

hirmuisia, nöyryyttäviä ajatuksia temmelsi hänen päässään. Hän ei olisi

itse voinut selittää, mistä hän oli pahoillaan, miksi hän tunsi tätä

katkerata, tuskallista hävyn tunnetta. Hän on vaan siinä pitkänään

ja itkee itkemistään. Mutta alhaalta kellarikerroksesta kuuluu yhä

raskasten jalkojen astuntaa, käsihanurin epäsoinnukkaita säveleitä ja

juopuneiden, laulavien äänien sekava sorina.

3.

Maaorjuuden lakkauttamisesta lähtien muuttui kaikki Vorontzoffin

talossa. Tilan tulot vähentyivät siinä määrässä, että koko talous oli

asetettava kokonaan toiselle kannalle kuin siihen asti. Staarosti,

isännöitsijä, muuttui yhtäkkiä "miesten miehestä" lurjukseksi, joka

varasti isäntäänsä, teki vaikeuksia joka paikassa eikä koskaan

tuonut rahoja määrättyyn aikaan. Hänet täytyi erottaa ja ottaa

uusi, mutta asiat siitä vaan pahenivat. Melkein joka päivä ilmestyi

vanhoja vekseleitä ja velkasitoumuksia, joita kreivi oli antanut jo

kauvan sitten ja sen vuoksi ennättänyt ne jo unohtaakin. Jokaisen

uuden vekselin nähdessään joutui kreivi raivoihinsa, kirkui, että

häntä petettiin, mutta joka tapauksessa täytyi hänen maksaa. Pian

tuli välttämättömän tarpeelliseksi myydä sekä Mitinon että Stepinon

ulkotalot parhaine niittyineen ja metsineen, ja ennen pitkää oli

jälellä ainoastaan Borki ja pieni vähäpätöinen pellon kaistale siihen

kuuluvana. Mutta maatiluksien ostajia ei tahtonut löytyä ja kaikki meni

puolesta arvostaan.

Suurin osa palvelusväkeä täytyi erottaa; ne jotka jäivät jälelle,

olivat lapsuudestaan tottuneet olemaan mitään tekemättä ja nurisivat

aamusta iltaan lisääntyneestä työstä. Mitä herrasväkeen tulee, niin se

otti tavakseen olla aina suuttunut ja huonolla tuulella. Keskenäänkin

he riitelivät lakkaamatta; mutta heidän nykyiset riitansa olivat yhtä

vähän edellisten kaltaisia, kuin sitkeät syyssateet ovat raittiiden

kevätkuurojen kaltaisia. Ei nyt ollut syynä mustasukkaisuus, että

kreivi ja kreivitär joutuivat epäsopuun, vaan raha, ei milloinkaan muu

kuin raha. Joka kerta kun kreivitär tuli pyytämään rahaa talouteen,

soimasi kreivi häntä tuhlaavaisuudesta, huolimattomuudesta ja

järjestyksen puutteesta, ja jokainen uusi hame, jonka hän tilasi

itselleen taikka tyttärilleen, antoi aiheen perhekohtauksiin. Kreivitär

puolestaan tuli ärtyiseksi ja vihaiseksi ja sai hermokohtauksia joka

kerta, kun hänen miehensä puhui menevänsä kaupunkiin tai jonkun

naapurinsa luokse — mutta ah, se ei tapahtunut enää sen vuoksi, että

kreivitär pelkäsi mitään tapaamisia, jotka saattoivat olla hänen

sydämensä levolle vaarallisia, vaan sen vuoksi, että hän pelkäsi

kreivin pelaavan korttia taikka hävittävän rahoja jollain muulla

tavalla.

Asema tuli päivä päivältä pahemmaksi. Kaikki pienet ylellisyystavat

oli uhrattu, toinen toisensa jälkeen, mutta menot olivat joka

tapauksessa tuloja suuremmat, ja lakkaamatta täytyi keksiä uusia

rajoituksia. Kuten kaikki epäkäytännölliset ihmiset tarttuivat

kreivi ja kreivitär asioihin väärästä päästä, kun heidän piti ruveta

säästämään. Jokapäiväisen elämän pienissä yksityiskohdissa kehittivät

he säästäväisyytensä itaraksi ahneudeksi, joka ulottui aina siihen,

että luettiin sokerin palaset ja kynttilän pätkät, mutta kun tuli

kysymykseen suuret menoerät talouteen, antoivat he talonväen varastaa

vanhaan tapaansa. Tilanhoitaja, staarosti, kuski, kokki, kaikki

pistelivät taskuihinsa pyöreitä summia, nyt kuten ennenkin, ainoastaan

sillä erotuksella, että ennen oli kaikki käynyt rauhallisesti,

patriarkaalisesti. Nyt oli kiivaita kohtauksia, moitteita, kyyneleitä,

erottamisuhkauksia, mutta kaikki ilman pienintäkään tulosta; se

katkeroitti ainoastaan mieliä, teki väen rettelöiväksi ja pakotti sen

suoraan sanoen uusiin varkauksiin "kostaakseen ilkeälle herrasväelle".

Koko talo oli saanut ikävän, pikkumaisen leiman, ja kaikkien näiden

jokapäiväisten ikävyyksien ja vastenmielisyyksien painostamina

vanhenivat Veeran vanhemmat nopeasti. Kun hän sittemmin palautti

muistiinsa kuvan äidistään, tuntui hänestä kuin olisi hänellä ollut

kaksi äitiä, — toinen, hänen ensimäisen lapsuutensa äiti, nuori,

kaunis, iloinen, elämänhalua säteilevä, ja toinen, myöhemmän ajanjakson

äiti, hermostunut, ärtyisä, huolimaton, myrkyttäen elämän itselleen ja

ympäristölleen.

Jokseenkin samalla tavalla olivat asiat toisissakin tilanomistaja

perheissä naapuristossa; he tunsivat maan horjuvan jalkainsa alla ja

tulivat siitä neuvottomiksi ja hämilleen ymmärtämättä mukautua uusiin

olosuhteisiin. Kaikki seuraelämä oli melkein lakannut. Kun naapurit

kokoontuivat toistensa luo, eivät he enää huvitelleet kuten ennen, vaan

soimasivat ja valittivat talonpoikia ja tsaarin vääryyttä. Nuoremmat

ja voimakkaammat heistä olivat epätoivoissaan jättäneet maatalouden

sikseen ja lähteneet Pietariin etsimään jotakuta hyväpalkkaista

paikkaa. Tiluksilla ei löytynyt keitään muita miehiä jälellä kuin

ukkoja.