kahleet, joihin hän oli pantu, eivät kuitenkaan saattaneet alaspainaa
hänen voimakasta olentoansa. Arvollisella käynnillä ja asennolla läheni
hän kenttää, ja hänen kauniissa, säihkyvissä silmissänsä oli syvä
surumielisyys, yhdistetty korkeimpaan sielun jalouteen, joka vaikutti
väkevästi moneen luostarinpihalle kokoontuneesen katsojaan, joiden
silmät täyttyivät kyyneleillä siitä, että tämän juhlallisen nuorukaisen
piti tuleman kuoleman saaliiksi. Cecilia ei voinut kääntää silmiänsä
tästä erinomaisen kauniista miehestä, joka oli valmiina menemään
kuolemaa vastaan. Hänen sydämensä tykytti rajusti, ja omantunnon
liikutus, joka täytti hänen rintansa, ilmoitti siellä olevan kiivaan
kapinan. Niin kaunista miestä, kun Valdemar oli, ei hän ollut koskaan
nähnyt, ja ensi kerran elämässään tunsi hän itsessänsä, mitä rakkaus
oli; sillä heikkoon kuninkaasen ei hänellä koskaan ollut mieltymystä,
ja Sigismundia oli hän aina salaisesti inhonut.
Abbotti luki nyt nuorukaiselle kuolemantuomioa, joka sisälsi ne
syytökset, että hän oli pilkannut sielumessuja ja sanonut, ettei
kiirastulta ole ensinkään, sekä yrittänyt murhaamaan häntä, pyhän
tuomioistuimen toista inkvisitoria, kun hän koki saattaa häntä
tunnustamaan rikostansa. Sill'aikaa ajatteli Cecilia tuumaansa, ja heti
kun tuomio oli luettu, kutsui hän luoksensa Sigismundin, joka juuri
viittasi Pietrolle, että hän veisi Valdemarin rautapatsasten välille.
"Seis!" sanoi hän; "viipykää vielä silmänräpäys! Ei, minä en erehdy; se
on sama nuorukainen, jonka minä kolme yötä sitte näin unissani. Hän
oli, miten nytkin, kahleissa ja kuolon enkeli lenteli hänen päällänsä.
Minä heräsin suurimmassa kauhistuksessa, ja miettiessäni tätä
ihmeellistä unta, tuli yhtäkkiä huoneeni niin valoisaksi kun sata
aurinkoa olisi siellä paistanut, ja tämä yliluonnollinen loiste
häikäisi silmiäni. Samassa laskeusi läpinäkyvään pukuun puettu enkeli
sänkyni eteen. Hän katsoi minuun sanomattoman lempeästi. Vihdoin alkoi
hän puhua, ja sanat soivat kun kanteleen äänet hänen huuliltansa.
'Cecilia.' sanoi hän minulle, 'Herran armo on suuri sinua kohtaan;
sillä sinä pelastat yhden viattoman nuorukaisen kuolemasta. Minä näytin
äsken hänen kuvansa sinulle unessa. Kuningas ja koko maa tulee
onnelliseksi tämän tekosi kautta; sillä tästä nuorukaisesta tulee
isänmaan pelastaja ja pyhän uskon turva. Herra olkoon kanssasi, sinä
hänen valittunsa!' sanoi hän ja katosi."
Sigismund näki hyvin tarkoin tämän hekkumallisen naisen juonen, mutta
ei tohtinut häiritä sitä. Hän ei kuitenkaan voinut olla kavalasti ja
kieroon katsomatta häntä; mutta sitä ei tämä ollut huomaavinansa, vaan
jatkoi:
"Kaikkivaltiaan, kuninkaan, koko maan ja meidän pyhän uskontomme
nimessä vaadin minä sentähden tämän viattoman nuorukaisen
vapauttamista.
"Päästettäköön hän heti kahleistansa ja jätettäköön minun erityiseen
hoitooni, kunnes kuningas ja arkkipispa on vakuutettu hänen
viattomuudestansa ja myöntävät hänen pääsemään vapauteensa, jotta
enkelin lupaus toteutuisi, ja hän voisi täyttää korkean kutsumuksensa."
"Pietro, päästä hänen kahleensa!" sanoi Sigismund, pakosta hurskaalla
katsannolla. "Ja te, nuori mies," jatkoi hän Valdemarille, "täyttäkää
pyhä tarkoituksenne ja veisatkaa Herralle kiitosta ja ylistystä
pelastajattarenne jalkain juuressa."
Valdemar ei voinut puhua; mutta suurin kummastus kuvautui hänen
tunnon-ilmausta osottaville kasvoillensa. Hän viittasi suuhunsa, ja
vihastuen huomattiin nyt, että sinne oli kiinitetty hieno rauta, joka
esti häntä puhumasta.
Vihdoin oli Valdemar vapaa kaikista raudoistansa. Hän tahtoi kiittää
henkensä pelastajaa, mutta joukon riemuhuuto vaiensi hänen äänensä, ja
joka puolelta kuului: "Eläköön hurskas Cecilia rouva! Eläköön abbotti
Sigismund! Eläköön Valdemar Svane!"
Sigismund vei Valdemarin keskusteluhuoneesen, jossa Cecilia odotti
häntä. Vaikka hän oli ennen ollut hänelle nurjamielinen hänen julmasta
kiittämättömyydestään kasvatus-isäänsä kohtaan, ei hän kuitenkaan
voinut olla kiittämättä häntä pelastuksestansa; sillä hän oli liiaksi
valistunut hetkeksikään uskoaksensa sitä satua, jonka Cecilia oli
kertonut. Hän piti niinmuodoin pelastuksensa syynä ainoasti hänen
jalomielisyytensä eikä edes likimainkaan voinut aavistaa todellista
syytä. Samalla ei hän kuitenkaan voinut olla hetkeäkään ajattelematta
onnetonta Signeä, ja toivon säde alkoi syttyä hänen sielussaan.
Sigismund ei lähtenyt Cecilian vierestä. Hänen läsnäolonsa tuli hänelle
vihdoin tuskastuttavaksi, koska hän halusi olla kahden kesken
Valdemarin kanssa. Päästäksensä hänestä, sanoi hän ystävällisellä
katsannolla:
"Minä toivoisin nähdä keksintönne vaikutusta. Lyijy padassa ei vielä
voi olla jähtynyt. Koettakaa sitä siis jollakin muulla esineellä, että
saisin tilaisuuden ihmetellä teidän keinoanne."
Sigismund leppyi vähän tästä pyynnöstä, Vaikka hän ensin suuttui siitä,
että Cecilia oli ryöstänyt häneltä uhrin, jota hän oli ajatellut, ja
semmoisen uhrin, joka oli hänen onnellinen kilpailiansa. Mutta hän
lohdutti itseänsä sillä ajatuksella, että mikä ei tapahtunut
julkisesti, voisi tapahtua salaisesti, ja vielä ennenkun Valdemar oli
vapautettu kahleistansa, vannoi hän, ettei hän saisi jättää elävänä
luostaria, ja ettei Cecilialla olisi mitään hyötyä valhejutustansa.
"Minkä päälle teidän armonne käskee meidän lyijyä tiputtaa?" sanoi hän;
"sillä tuskin voimme sinne viedä kumpaakaan luostarin kahlekoiraa."
Cecilia, joka mielellään tahtoi Valdemarille näyttäytyä tunteelliseksi
ja helläsydämiseksi, vastasi:
"Voittehan te ottaa yhden niitä vanhoja madonsyömiä pyhäinkuvia, joita
on teidän tavarahuoneessanne. Jos lyijy voipi ontoksi korventaa sen
puupään, niin myönnän, että keksintönne on hyvä ja Jumalan ja Hänen
pyhän nimensä kunniaksi sovelias käyttää semmoisille paatuneille
syntisille jotka eivät käänny armon oven heille vielä auki ollessa."
"Teidän tahtonne tapahtukoon! jalo rouvaseni," sanoi Sigismund nöyrällä
äänellä, ja meni toimeen panemaan hänen käskyänsä. Ulos mennessänsä
käänsihe hän kuitenkin ja heitti varkain kieron silmäyksen Valdemariin.
Tuskin oli hän ovesta ulkona, kun Cecilia teeskennellyllä viehättävällä
hymyllä, joka oli saattanut heikon Erikin kahleisin, kääntyi
Valdemariin ja pyysi häntä tulemaan lähemmäksi. Tämä antoi hänelle
rohkeutta siihen rukoukseen, jota ajatellen hänen koko sielunsa
askaroitsi, ja Cecilian sydän sykki kovasti ilosta, kun hän heittäysi
hänen jalkainsa eteen; sillä hän odotti, että hän alkaisi selittää
niitä tunteita, joita kiitollisuus ja hänen kauneutensa oli hänessä
herättänyt.
"Minulla on yksi rukous teille jalo rouvaseni," sanoi hän lämpimästi.
"Te olette pelastaneet minun henkeni, mutta sillä ei ole mitään arvoa
minusta, jos ette täytä tätä rukoustani. Minä rakastan ja rakkauteni
esine on --"
Cecilia punastui kovasti, sillä tämä nuorukaisen innostus meni ylitse
hänen odotuksensa. Hän pani sentähden sormensa Valdemarin suulle ja
pyysi hänen olemaan vaiti, kunnes tulisi soveliaampi aika ja paikka,
sekä ottamaan sijansa hänen viereensä.
"Ei, rouvaseni," huusi Valdemar kiivaasti. "Minä en voi viipyä, sillä
se onneton, jonka edestä minä rukoilen, nääntyy inkvisitionin
vankihuoneissa, ja häntä vainoo -- -- --"
"Niin vainen, te puhutte hänestä, Olli Akselinpojan tyttärestä?" sanoi
Cecilia salaten vihastumistansa. "Ettekös tiedä, että hän on kuollut?"
"Kuollut!" huusi Valdemar; "siis on se villipeto murhannut hänet!
Kuollut!" sanoi hän taas ja kyynelvirta juoksi alas kasvojansa; "ah,
miksi temmasitte sitte minut kuolemasta? Minä olisin nyt muutoin
yhdistetty häneen taivaassa!" Pitkän epätoivoisen hiljaisuuden perästä
kysyi hän taas tulisesti:
"Elkää pettäkö minua; onko Signe todellakin kuollut? O Jumala, yhdeksän
päivää sitte suljin minä vielä hänet syliini!"
"Hänen ruumiinsa voipi vakuuttaa teitä minun ilmoitukseni totuudesta,"
sanoi Cecilia kylmästi ja käänsi häneen selkänsä.
Markus isä tuli nyt ja kertoi, että kaikki oli valmiina kokeesen
kiehuvalla lyijyllä sekä pyysi Ceciliaa olemaan niin armollisen ja
menemään ikkunaan.
"Minä tahdon nähdä sitä likempää," sanoi Cecilia; "seuraa minua
luostarinpihalle."
Samassa otti hän kainaloonsa munkin, joka ihastui aivan mielettömäksi
tästä odottamattomasta onnesta. Hän katsoi riemuiten ympärillensä
huomataksensa, eikö Valdemar kadehtisi häntä semmoisesta suosiosta.
"Minä tahdon nähdä hänen ruumiinsa ja kuolla sen jalon kylmän sydämen
viereen, joka eläessä sykki minulle," huusi Valdemar ja tarttui kovasti
Markuksen käsivarteen. "Vie minut hänen luoksensa," sanoi hän
kummastuneelle munkille, "tahi sano minulle missä hän on; sillä minä
tahdon olla kahden kesken rakastettuni kanssa. Minun suuteloni
palauttavat hänen elämään!"
"Antaa sen hullun saada tahtonsa mukaan," sanoi Cecilia ja päästi irti
munkin käden. Markus tarttui vastenmielisesti Valdemarin käteen ja vei
häntä kanssansa.
Cecilia katsoi epätoivoisen nuorukaisen jälkeen ja sanoi itseksensä:
"Itkeköön nyt murheensa loppuun asti; sitä huokeamminhan tulee sitte
lohdutetuksi." Hän kiiruhti nyt pihalle odottavan abbotin luokse, joka
seisoi eräällä portaalla ja heitti hiilikauhalla hiiliä sen peljättävän
padan liekkiin.
"Katsokaamme nyt, kuinka se onnistuu," sanoi Cecilia, kokien salata
niitä levottomia ajatuksia, joita hänen oli vaikea karkoittaa.
Sigismund tuli sentähden alas portaalta, johon Pietro sen sijaan nousi
ja päästi irti malmitapin; mutta ei yhtään pisaraa sulaa lyijyä
pudonnut. Sigismund huusi hänelle silloin latinaksi, että hän
irroittaisi tappia enemmän. Tämä tapahtui, ja nyt juoksi vihdoin
muutamia pisaroita; mutta ne vieryivät kuvan käsivarsia alas mitään
merkkiä jättämättä. Sigismund suuttui, ettei hänen keinonsa paremmin
luonnistunut; mutta siihen hän selitti syyksi, ettei kuva seisonut
suorassa padan alla. Hän käski sentähden Pietron panemaan uudestaan
tapin kiini, ja tämän tehtyä meni hän asettamaan kuvaa siihen asentoon
kun tarvis vaatii, jotta lyijy putoasi suoraan sen päähän. Tätä
tehdessään huusi hän Pietrolle: "Anna tapin olla kiini, ettei lyijy
putoa minun päälleni!" _Pietro painoi tappia kaikin ruumiinsa voimin_.
Lieneekö ollut sattumus vai kostavan Jumalan työ, että padan pohja
halkesi kahtia ja koko sen hehkuva sisällys putosi, niinkun rankka
sade, munkin päähän, hartioille ja rintaan, polttaen silmänräpäyksessä
sen aivon, joka oli keksinyt tämän helvetillisen laitoksen. Munkit
syöksivät sinne, valoivat häntä vedellä ja kokivat häntä pelastaa mutta
se oli liian myöhään, sillä hänen rikoksilla kuormitettu sielunsa
seisoi jo kostavan tuomarin istuimen edessä.
Tästä tuli luostarissa sanomaton hämmennys, Cecilia lähetti sanan
pispalle Roskildeen, että hänen piti heti tuleman sinne. Hän itse
odotti vaan Valdemarin takasintuloa, antaaksensa viedä hänet linnaansa,
sillä luostari oli hänestä tätä nykyä tuskauttava.
Tämä ilkeä nainen, jonka parhain taipumus, lähinnä hekkumaa ja
vallanhimoa, oli saaliin-ahneus, pani juuri paraikaa talteensa
luostarin muutamia kulta- ja hopea-astioita, joita hän löysi kaapista
abbotin huoneesta, kun Markus isä syöksi hengetönnä sisälle ja huusi
kiivaasti:
"Jumala olkoon meidän kanssamme, teidän armonne, sillä kuningas tulee!
Nyt juuri ajoi hänen vaununsa luostarin äärimäiselle pihalle."
Cecilia sai tuskin kätkeneeksi ryöstetyt kapineensa, kun kuningas tuli,
seurassaan sisarensa poika Pfaltsin kreivi Kristoffer Baijerilainen.
Cecilia, joka äkkiä malttoi mielensä, meni kuningasta vastaan
ystävällisesti tervehtäin, mutta johon tämä hyvin kylmästi vastasi,
sanoen:
"Te olette viime aikoina tulleet tavattoman jumaliseksi; kuitenkin
näyttäisi minusta paremmin sopivan teidän harjoittaa hartauttanne
nunnaluostarissa, kuin täällä syötettyin ja puolihumalaisten munkkien
keskellä."
Markus vetäysi tätä sanottaessa huomaamatta ovesta ulos.
"Ah, korkea herrani ja ystäväni," sanoi Cecilia teeskennellyllä
liikutuksella, "tämä luostari on nyt surun ja murheen asunto. Minun
rippi-isäni, korkeasti kunnioitettu ja hurskas abbotti Sigismund,
joutui äsken uutteruutensa uhriksi väärä-oppisten hävittämisessä ja
ainoan autuaaksi tekeväisen katholisen uskon tähden. Hän voitti
martyyrikruunun täällä alhaalla, ja on jo taivaassa, päänsä kruunattuna
katoamattomalla loistolla. Hän kuoli -- --"
Kuningas oli juuri valmiina hillitsemään Cecilian kaunopuheliaisuuden
virtaa, kun Valdemar syöksi sisälle. Kuningasta ja Pfaltsin kreiviä
huomaamatta heittäysi hän Cecilian jalkain eteen ja huusi:
"Armoa armahtamista! Te yksinään voitte pelastaa onnettoman Signen,
sillä hän elää vielä! Se oli vieras ruumis jota minulle näytettiin.
Signen hiukset ovat vaaleat, mutta sillä kuolleella oli vahva musta
tukka. Signeä ei löydy mistään; ei kukaan tiedä hänestä. Vapahtakaa,
pelastakaa se onneton, sillä se julma, hekkumallinen abbotti on varmaan
kätkenyt hänen johonkin salaiseen holviin, aikoen tehdä häntä
saastaisten himojensa uhriksi."
"Te olette raivossa," sanoi Cecilia. "Olenhan minä itse nähnyt Signe
Akselinpojan ruumiin. Hän on myrkyttänyt itsensä vankihuoneessa, ja
hänen itsemurhansa on jo syösnyt hänet ijankaikkiseen kadotukseen."
"Haettakoon kaikki vankihuoneet!" huusi kuningas vihaisesti.
"Arkkipispa on vapauttanut Signen. Tämä pergamentti päästää hänen
kahleensa ja jättää hänet jälleen syvästi loukatun isänsä syliin."
"Haa!" kiljahti Cecilia, lyöden otsaansa; mutta pian malttoi hän
mielensä kuitenkin ja sanoi Valdemarille: "Tule nuorukainen; me olemme
molemmat hävittömästi petetyt. Minä autan sinua häntä etsiessä."
Vimmattuna syöksi hän ovesta ulos melkein tunnottoman Valdemarin
kanssa.
Kuningas ja Pfaltsin kreivi seisoivat suurimmasti kummastuneina, ja
katsoivat mykkinä hänen jälkeensä.
Cecilia riensi rappuja alas, ja mustasukkaisuuden raivottaret repivät
hänen sydäntänsä. Signe oli niinmuodoin nyt kolminkerroin hänen
klpailiansa. Hän päätti siis hänen kuolettaa; sillä sen kautta
voittaisi hän kaikki, ja sitä paitsi kadottaisi hän kaikki.
"Ottakaa kiini tämä hurja!" huusi hän luostarin kokoontuneille
munkeille, jotka heti piirittivät ja valtasivat Valdemarin. Nyt tarttui
hän Markus isän käteen ja huusi kovasti, vetäen esiin väkipuukon:
"Laita minulle kaikki vankilan avaimet!"
Markus totteli heti; mutta pelkäsi kuitenkin jo liian pitkälle perään
antaneensa. Hän seurasi sentähden vimmattua, joka aukaisi kaikki
vankihuoneet, yhden toisensa perästä, mutta heti taas ne sulki, kun
näki ne tyhjinä taikka miehiä niissä olevan. Vihdoin tuli hän siihen
huoneesen, jossa pyhän Neitsyen kuva oli. Hurjasti tuijotti hän tähän
peljättävään taideteokseen, jonka silmiä huikaisevaa kauneutta vielä
enemmän lisäsi laskeuvan auringon säteet, jotka lankesivat sen
kasvoille.
"Haa!" huusi hän mieletönnä; "tänne se hylky on hänet kätkenyt! Hän
rukoilee; jaa, rukoile vaan; saa nähdä, jos rukous voipi pelastaa
sinua!" ja syöksi samassa väkipuukolla läpi pistämään luultua
kilpailiatartansa.
"Ah, teidän armonne, varokaa itseänne!" huusi Markus, joka oli
pysähtynyt ulkopuolelle ovea ja nyt kiiruhti sisälle. Mutta se oli
liian myöhään. Cecilian oli jo kuvan jalkaan sovitettu konehisto
lingottanut sen syliin, ja sen yhdeksän väkipuukkoa olivat lävistäneet
hänen rintansa ja kylkensä.
Markus kauhistui niin tavattomasti, että kieli alussa kielsi häneltä
palveluksensa; vasta kun pahan ihmisen veri vuoti hänen jalkainsa
eteen, sai hän jälleen puheensa ja huusi kaikin voimin: "Apua, apua!"
Munkit, jotka juuri tuumiskelivat, panisivatko he Valdemarin kahleihin
ja sulkisivat sisälle, vaiko ainoasti vartioitsivat häntä, kunnes
saisivat Cecilialta toisia käskyjä, kuulivat Markuksen hätähuudon, ja
luulivat hänen olevan jossakin vaarassa, päästivät Valdemarin irti ja
kiiruhtivat kumppaninsa avuksi. Nähtyänsä Cecilian kuolleena kuvan
sylissä, päästivät he kuorossa niin kauhean huudon, että kuului aina
kuninkaalle ja Pfaltsin kreiville asti, jotka Erikin henkivartian
seurassa ja papin kuoropojan opastamina kiiruhtivat alas verta
tulvaavaan holviin.
"Menkää täältä, kuninkaani," pyysi Pfaltsin kreivi, joka ensiksi
huomasi hirveän näön, "ettei se, mitä täällä näette, teitä liian paljon
liikuttaisi. Cecilia on kuollut; siinä on kaikki, mitä tarvitsette
tietää."
"Kuollut!" sanoi kuningas ja tunkeusi väkisin huoneesen. "O Jumala!
minä rakastin häntä niin suuresti," jatkoi hän; "minä olen hänen
tähtensä uhrannut valtakunnan suojelushengen, Filippan!"
"Antakaa sen vakuutuksen, ettei hän ollut mahdollinen mihinkään uhriin,
joita olette hänelle tehneet, lievittää tuskanne, ja jättäkää hänen
ruumiinsa minun huostaani," sanoi Kristoffer, ja vei kuninkaan ylös
luostarin keskusteluhuoneesen.
Valdemar riensi nyt uudestaan sisälle ja huusi epätoivoisella äänellä
ja osoittaen samaa ruumiinsa liikunnoilla:
"Armoa, pelastusta! Ah armollisin herrani ja kuninkaani, antakaa avata
kaikki vankihuoneet. Kauhea aavistus sanoo minulle, että minun onneton
morsiameni on elävänä haudattu; sillä kun abbotti oli viimeisen kerran
minun luonani kehoittamassa minua taivuttamaan Signeä valitsemaan
häväistyksen, pelastaaksensa minun henkeni, sanoi hän, että ikuinen
vankeus ja vihdoin nälkäkuolema tulisi hänen hirmuiseksi osaksensa, jos
hän ei heittäytyisi hänen syliinsä. Hän on murhattanut erään nuoren
naisen, jonka ruumiin hän on ilmi antanut hänen sijassaan. Pelastakaa
hänet, kuninkaani. Vapahtakaa se onneton kauheasta nälkäkuolemasta,
sillä se on välttämätön, koska abbotti, ainoa, joka tiesi, missä hän
nääntyy, on kuollut!"
"Kauheata!" sanoi kuningas. "Onko siis tämä Herran palvelukseen
määrätty huone muuttunut murhaluolaksi?" Hän kutsutti nyt väkensä ja
käski, että he Valdemarin johdolla etsivät kaikki vankihuoneet, ja
särkisivät niiden ovet, joita ei muuten voitaisi aukaista.
Pfaltsin kreivi kehoitti kuningasta vähän levähtämään, koska
kotimatkalle ei voitaisi lähteä ennenkun seuraavana päivänä sen
hämmennyksen tähden, mikä luostarissa oli, ja joka viipymättä vaati
pispa Jöns Antinpojan läsnäoloa. Sillä välin riensi Kristoffer alas
holviin auttamaan Valdemaria etsimisessä. Markus isä ja kaksi muuta
munkkia kantoivat heidän edellänsä suuria palavia vaksikynttilöitä
heidän tiensä valaisemiseksi. Hyväntahtoinen prinssi käski koota kaikki
vangit luostarin isoon ruokasaliin ja antoi heille sen toivon, että he
seuraavana päivänä saisivat vapautensa jälleen, kun kuningas pispan
läsnäollessa olisi tutkinut heidän asiansa.
Etsijät tekivät koko yön turhaan työtä. Suuria muuria ja holvia, joiden
sisälle he arvelivat Signen salvatuksi, särjettiin turhaan. Ainoa, joka
mahdollisesti tietäisi hänen olopaikkansa, oli italialainen pyöveli;
mutta hän oli paennut, peläten joutuvansa edesvastaukseen abbotin
kuolemasta. Onnettoman pelastus näytti siis mahdottomalta, ja Valdemar
vaipui syvimpään epätoivoon.
Aikaisin aamulla astui sisälle luostarin portinvartia ja ilmoitti
kuninkaalle, että Brandenburgin prinsessa Dorothea, Kristofferin
kihlattu, joka edellisenä iltana oli saapunut Ristisaarille, ja nyt
seuruenensa matkusti Sorön ohitse, oli tiennyt kuninkaan ja sulhaisensa
olevan luostarissa, sekä pyysi sentähden suosiota, saadaksensa tulla
tervehtämään kuningasta ja prinssiä ynnä vastaanottamaan kuninkaan
käskyä hänen oloonsa Tanskassa.
Kuningas ja prinssi kiiruhtivat vastaan-ottamaan prinsessaa, jonka
seurassa oli monta naista ja eräs musta hovipoika. Nuoruuden ja
kauneuden ylintä loistoa säteillen tervehti hän kunnioittamuksella
kuningasta ja hänen taivahan siniset silmänsä katsoivat lempeästi
Kristofferin majesteetillistä olentoa.
Kuningas tarjosi prinsessalle käsivartensa eikä voinut kääntää
leimuavaa katsettansa hänen viehättävästä muodostansa. Hän vei hänen
luostariin ja pyysi häntä istumaan viereensä.
"Ei, kuninkaani," sanoi prinsessa hopian-heleällä äänellä, joka
vastustamattomasti meni hänen sydämeensä. "Suokaa minun heittäytyä
teidän jalkainne eteen, sillä siinä on rukoilian paikka. Ehkä
tuntematon teidän majesteetillenne ja vieraana valtakunnassanne,
rohkenen minä kuitenkin esiintuoda rukouksen, jonka täyttäminen on
erittäin tärkeä sydämelleni."
"Puhukaa, prinsessa," sanoi kuningas ystävällisesti hymyillen. "Mitä
niin kaunis suu pyytää, ei minulla varmaankaan ole kykyä kieltää."
"Minä kiitän, teidän majesteettinne," sanoi Dorothea lämpimästi, "ja
muistan teidän armoanne niin kauan kun elän. Kuulkaa siis, mimmoinen
oli rukoukseni. Te tiedätte, prinssini, että minä äskettäin olin
Londonissa kuningattaren luona, joka on sukulaiseni ja on osoittanut
minulle paljon hyvää, sekä tahtoi nähdä minua ennenkun teille ilmoitan
itseni. Sinä päivänä, jona minä äitini kanssa menin laivalle, jonka
piti viemän meitä Hamburgiin, missä isäni halusi tavata meitä,
täydyimme vähän viipyä satamassa toisen laivan tähden, joka juuri
silloin tuli. Maalle tulevissa oli eräs vanha kunnioitettava mies ja
nuori poika, jotka erittäin herättivät huomiomme; sillä niin pian kun
olivat jalkansa maalle astuneet, lankesivat he polvillensa, nostivat
kätensä taivasta kohden ja pitivät pitkän hiljaisen rukouksen. -- 'Ei,
minä en erehdy,' sanoi äitini, 'se on Olli Akselinpoika, joka
kuningatar Margaretan asioilla oli jonkun aikaa minun isäni hovissa.'
-- Kun hän rukouksensa lopetettua nousi ylös, kutsutti äitini hänet
luoksensa, ja me saimme tietää häneltä sen kauhean kohtalon, josta hän
on takaisin saadun poikansa kanssa pelastanut itsensä paolla.
'Ensimäinen rukouksesi kuningas Erikille,' sanoi äitini hartaalla
liikutuksella, 'pitää oleman tämän rehellisen miehen armoittaminen,
jotta hän saisi palata jälleen perheensä helmaan. Olkaa levollinen,'
sanoi hän Akselinpojalle, 'minun tyttäreni matkustaa teidän
syntymämaahanne, tullaksen aikanaan sen kuningattareksi; minä toivon,
että hän siellä voipi olla teille hyödyllinen.'"
"Hän oli jo saanut armon, ennenkun minä tiesin, että hän oli
paennutkaan," sanoi Erik, "ja hän saa turvallisesti palata takaisin."
"Minun rukoukseni ei ole vielä lopussa," jatkoi jalo prinsessa. "Heti
kun jalkani maalle astuin teidän valtakunnassanne, sain sen
surkuteltavan tiedon, että sen niin kovin loukatun miehen tytär ja
kasvatti-poika ovat inkvisitionin vallassa. Antakaa sille vanhalle
miehelle lapsensa takaisin, ja hänen, heidän ja minun ikuinen
siunaukseni tulee hyväntekonne palkinnoksi."
"O, prinsessa!" vastasi kuningas suruisella äänellä; "minä olen hyvin
onneton, etten voi täyttää rukoustanne. Nuorukaisen kahleet on kyllä
itse pahan-elkisen oma käsi irtipäästänyt, mutta Signe, tämä kaunis
oivallinen olento, on kadonnut maan päältä. Tämä pergamentti, johon
sekä minä että arkkipispa on allekirjoittanut, päästää hänet jälleen
maailmaan niin pian kun hänen olopaikkansa löydetään; sitä olemme
kuitenkin turhaan hakeneet ja sentähden hyödyttömästi särkeneet monta
holvia ja ovea. Meillä on se kauhea arvelu, joka melkein on tullut
varmuudeksi, että se onneton on elävänä haudattu tahi kätketty johonkin
sotaiseen vankihuoneesen, jota ei kukaan tiedä."
Kuninkaan tätä kertoessa päästi prinsessan musta hovipoika
tuskanhuudon, ja syöksi ulos ovesta.
Dorothean lempeät silmät tulivat kyyneleitä täyteen Signen surkeasta
kohtalosta, ja kuningas kertoi nyt hänelle kaikki ne hirveät tapaukset,
jotka muutamaan tuntiin olivat tapahtuneet luostarissa, eikä salannut
-- mikä myös ei ollut prinsessalle tietämätöintä -- heikkouttansa
Cecilian suhteen, jonka neuvosta tämä kauhistava inkvisitioni oli
maahan tuotu.
Pispa tuli nyt, ja kuninkaan hänen kanssansa puhuessa, kertoi Pfaltsin
kreivi morsiamellensa kuninkaan mieltymyksestä Signeen, ja tämä yhtä
teräväsilmäinen kuin kaunis prinsessa mietti heti keinon onnettoman
tytön pelastamiseksi hänen väijymisiltään, jos hän löytyisi.