Signen turmioksi, kun sattumus näytti laatineen kaikki hänen toivonsa
mukaan; sillä vielä samana päivänä toivat inkvisitionin aseelliset
palveliat hänen onnettoman sulhasensa vangittuna luostariin.
Kasvatusisänsä tiedustelemiset olivat luonnollisesti olleet turhat;
sillä Akselinpoika oli takaisin saadun poikansa kanssa onnellisesti
pääsnyt ulos maalta ja odotti Londonissa saavansa tavata Signeä ja
Valdemaria. Kun kuitenkin kuolema sulki vanhan Knuutin suun, ei
kumpikaan saanut tietoa hänen toivostansa tämän suhteen; he jäivät
maahan ja joutuivat siten inkvisitionin käsiin.
Valdemar heitettiin siihen lujaan vankihuoneesen, jossa Akselinpoika
muutamaa viikkoa ennen oli asunut; mutta ei kukaan armelias Petter
tuonut toivon sädettä hänen särjettyyn sydämeensä. Häntä itseänsä
odottava kauheus ei niin särkenyt hänen sieluunsa. Hän tiesi Signen
olevan inkvisitionin vallassa, sillä Ristisaarilla oli Akselinpojan
tuntenut eräs hänen entinen palveliansa, joka näki hänen menevän
laivaan, jonka piti viemän hänet Englantiin, ja tältä sai Valdemar
tiedon rakastetun kasvatus-isänsä onnellisesta pa'osta. Tällä
ilosanomalla riensi hän Akselinpojan linnaan, ilmoittamaan samaa
surevalle morsiamellensa, kun häntä kohtasi se musertava uutinen, että
hänen oli inkvisitioni vienyt. Hän tuli melkein hurjaksi epätoivosta,
ja ennenkun hänen sisällinen myrskynsä oli jättänyt tilaa kylmemmälle
tuumistelulle, ottivat kauhean tuomioistuimen palveliat hänen itsensä
kiini, kytkivät kahleilla ja heittivät suljettuun vaunuun sekä veivät
hänen maan-alaiseen vankihuoneesen.
Signe ei tiennyt, kuinka kauan hän oli ollut siinä pimeässä holvissa,
johon hän oli viety, kun Sigismund astui sisälle lyhty kädessä ja
toisessa kori, jossa oli hienoa leipää, viiniä ja hedelmiä.
"Se olisi kuoleman synti," sanoi hän jonkunlaisella lempeydellä, "jos
nälän hurja hammas kalvaisi tätä kukoistavaa suloisuutta. Minä tuon
teille sentähden jotakin, millä voitte säilyttää raitista kauneuttanne,
jota minä niin korkeasti kunnioitan, ja joka yksinään voipi tuoda
minulle taivaan maan päällä."
Signe käänti kasvonsa seinään päin vastaamatta.
"Eikö minun helleyteni ansaitse edes yhtä ainoaa silmäystä? Ja
tahdotteko pitkittää hyödytöntä vastustustanne, kun te nyt kaikissa
tapauksissa olette kokonaan minun vallassani?" sanoi abbotti ja laski
korin hyvin kostealle kivilattialle.
"Minä en syö mitään," sanoi Signe lujasti; "käyttäkää anteliaisuuttanne
jossakin muussa paikassa, jossa sitä paremmin arvoksutaan."
"Vai niin," vastasi Sigismund kylmästi; "te elätte siis tämän
vankihuoneen ohjeiden mukaan, sillä tämä on niiden pahantekiäin
viimeinen olopaikka, jotka pyhä inkvisitioni on määrännyt kärsimään
nälkäkuoleman."
"Minä en tahdo muuttaa sen määräystä!" sanoi Signe taas ja käänsi
kasvonsa seinään päin.
"Elä luule, paatunut, olevan sinun supistetussa vallassasi kuolla, jos
sinä sen tahdot. Jos on pakko käyttää väkivaltaa, niin valetaan
ravitsevaa juomaa teidän suuhunne, jota teidät pakoitetaan nielemään.
"Teidän helvetilliset keinonne ovat lukemattomat," sanoi Signe kolkolla
ylönkatseella itseänsä kääntämättä.
"Niinkuin sinun suloisuutesi," huusi Sigismund lämpimästi. "Mutta me
puhumme kiertelemättä, sillä tunnemmehan me toisemme. Minä tunnustan
sinulle, että sinun kauneutesi anasti koko minun sydämeni jo silloin
kun näin sinut Roskildessa kuninkaan luona, ja että suurin toivoni oli
saada sinut valtaani. Kuitenkaan ei tämä ole siihen syynä, että sinä
olet täällä, vaan sinulle näkymätön voima ohjaa kohtaloasi ja on
peruuttamattomasti päättänyt sinut kuolemaan. Kuitenkin minä sanon
sinulle kaikki, että tietäsit, minkä osan minä otan kohtalossasi. Se
pelättävä, joka tahtoo sinua tuhota, on Cecilia rouva, ja hänen
sanomattoman vihansa yllykkeinä sinuun on mustasukkaisuus ja pelko,
sillä kuningas rakastaa palavasti sinua; Cecilia pelkää menettävänsä
valtansa hänen sydämensä ylitse, jos sinä tulisit hänen käsiinsä. Mutta
anna hänen vaan -- --"
"Miksi te sanotte tätä minulle? ja ettekö usko, että se on minulle
yhdentekevä, kenen kädestä minä kuoleman otan, kun minä olen määrätty
sen uhriksi?" sanoi Signe asemaansa muuttamatta.
"Kuoleman uhriksiko sinä?" sanoi Sigismund tulisesti; "ei, siihen olet
sinä liian nuori ja miellyttävä. Sinä olet elämänpuu, täynnä paratiisin
hedelmiä. Kuinka säälittävää olisi hakata runko, ennenkun hedelmät ovat
poimitut? Minun kädessäni on pelastuksesi, ja Cecilian juonista tulet
sinä kiusallakin pelastetuksi. Tämän päivän on hurjatar määrännyt sinun
kuolinpäiväksesi; katso tässä!" Hän näytti nyt hänelle kirjeen, jossa
Cecilia käski häntä viipymättä murhauttamaan Signen, koska kuningas oli
saanut tiedon hänen viattomuudestansa siltä tytöltä, joka oli maannut
sotamiehen puvussa sängyssä sinä onnettomana päivänä, jona hän kävi
vieraana Akselinpojan linnassa ja Signe vangittiin. Ingeborg oli
rukoillut kuningasta, saadaksensa Signen vapaaksi, ja Erik oli
vaipunut epätoivoon, ettei hän voisi pelastaa häntä inkvisitionin
vallasta, koska hän oli tullut sinne arkkipispan käskystä. Hän oli
sentähden lähettänyt sanan Laskman'ille, saadaksensa kirjeen hänen
vapauttamisestansa. "Kiiruhtakaa," lopetti Cecilia, "minun tahtoni
toimittamisessa, sillä minun onneni on vaarassa. Jos sitäpaitsi se
tyttö on niin puhdas, kun vakuutetaan olevan, niin, ansaitsee hän hyvin
kuolla; sillä se mitä hän vanhan-aikaisen käsityksensä mukaan kutsuu
häpeäksi ja häväisemiseksi, odottaa häntä kuninkaan sylissä. Kuolema
sitä vastaan säilyttää hänen puhtautensa, ja hän tulee meille
kiitosvelkaan. Antakaa hänelle siis runsas satsi sitä myrkkyä, jonka
minä viimein puhuessamme annoin teille, ja levittäkää luostarissa
semmoinen huhu, että hän on itse ottanut siitä ja siihen asti
säilyttänyt sitä hiuksissaan. Jos kuningas tulee häntä ulos vaatimaan,
niin antakaa hänelle sen ruumis, ja sitte saamme nähdä, vieläkö myrkyn
vääntämä muoto herättää hänen haluansa."
Signe oli sillä välin kääntynyt abbotiin päin, ja vaikka hän oli
täydellisesti valmis kuolemaan, ei hän kuitenkaan voinut olla
kauhistumatta Cecilian ilkeitä kujeita ja hänen hyväin avujensa
pilkkaamista. Hän katsahti tilaansa ja huomasi, miltä puolelta hän sitä
katsoikin, ainoasti kaksi päämäärää, joihin hänen tiensä häntä johti:
häväistyksen tahi kuoleman. Pitkän hiljaisuuden perästä, jolloin hän
jätti itsensä kokonaan kohtalonsa nojaan, ja kiitti taivasta, joka oli
hänen vapauttanut tulemasta itsemurhaajaksi, astui hän askeleen
lähemmäksi Sigismundia ja sanoi sanomattoman suloisesti ja
jonkunlaisella surunsekaisuudella, samalla kun kyyneleensä vuotivat
pitkin hänen poskiansa.
"Minä kiitän teitä rehellisyydestänne, jota toden totta en voinut
teiltä odottaa! Täyttäkää Cecilia rouvan käsky. Te teette silloin
hallitsiattarenne tahdon mukaan, ja minun kuolemani kirjoittaa
Ijankaikkinen hänen laskuunsa, eikä teidän. Minä olen, niinkun sanotte,
vielä nuori, mutta minä olen elänyt koko ihmis-ijän muutamissa
viikoissa. Minä olen kypsynyt Herran syksylle. Antakaa minulle myrkkyä,
ja minä suutelen sitä kättä, joka sitä ojentaa minulle, sillä se särkee
minun kahleeni ja antaa minulle jälleen henkeni ja vapauteni!"
Sigismund seisoi mietteisin vaipuneena; hänen silmänsä seisoivat
niinkun noitavoima olisi ne kiinittänyt Signen huuliin, ja hänen
sointuvan äänensä puhtaat kaiut saattivat hänen sydämensä kiivaimpaan
liikuntoon; hän seisoi kauan liikkumatta, mutta vihdoin syöksi hän
Signen jalkoihin ja lausui innokkaasti:
"Tyttö, vaimo, enkeli taivaasta, sinä olet uudesta luonut koko
olentoni! Ojenna minulle kätesi ja johdata minua takaisin avujen
tielle; sillä ei kukaan muu maailmassa voi sitä tehdä, paitsi sinä.
Lumooja, teetkös sen?"
"Nouskaa ylös!" sanoi Signe arvokkaasti. "Ei sovi kuolemaan määrätyn
naisen kuulla rakkauden selityksiä, ja yhtä vähän sopii teille, kirkon
palvelia, että semmoiset tulevat huulillennekaan. Tahi luuletteko
voivanne mennä avujen temppeliin paheiden lian lävitse? Menkää
Sovittajan haudalle ja rukoilkaa anteeksi verisiä syntiänne. Viettäkää
koko elämänne rukouksen ja hyväin töiden harjoituksilla. Kärsikää
rikoksistanne tässä maailmassa, ja minä tapaan teidät sitte toisessa."
"Ei, täällä pitää sinun olla minun!" huusi Sigismund. "Kaikki on
valmiina tuomaan sinua minun syliini, ja kadotuksen ja koko helvetin
kautta vannon: ei kukaan muu kuin minä ole milloinkaan koskettava sinun
punaisia huuliasi, eikä kukaan muu kuin minä sulkeva sinua syliinsä!
Jaa," karjui hän niin että holvi kumisi, "minun omani pitää sinun
oleman, vaikka tie sinun omistamiseesi kulkisi kuninkaan ja sinun
rakastettusi sydämen lävitse!" Hän meni nyt Signeä askeleen lähemmäksi
ja tavoitti hänen kättänsä.
Signe ei voinut olla ehdottomasti kauhistumatta abbotin kovaa huutoa;
hän pakeni häntä sentähden niin kauas kun taisi, tavoitti veistä, jota
hän kantoi sydämellänsä ja huusi: "Haa! tahdotteko tehdä väkivaltaa!"
Sigismundin kotkansilmät seurasivat sitä liikettä, jonka Signe teki
kädellänsä. Niinkun salama syöksi hän Signeen kiini, kiersi kätensä
hänen hartioidensa ympärille, tarttui kovalla kädellä hänen rintaansa,
ja silloin oli onnettoman viimeinen turva, veitsi, häneltä ryöstetty.
"En!" huusi hän, pitäen veistä ylhäällä ilmassa. "Minä en tahdo käyttää
väkivaltaa! Vapaatahtoisesti pitää sinun laskeutua minun syliini. Jaa,
paatunut, sinun pitää kerjätä minun ystävyyttäni ja ainoasti siinä
nähdä onnesi. Sinä siis aioit ottaa henkeä itseltäsi, ja ainoasti
sentähden, että välttäisit minun syleilemistäni? Eikö se osa, jonka
minä otan sinun kohtalossasi, ja se, että rohkenen pelastaa sinun
henkesi, herätä sinussa mitään hyväntahtoisuutta minua kohtaan?
Kuoleman viikate on jo nostettu lyömään maahan sinun elämäsi kukkaa, ja
ainoasti syvimmän petoksen kautta ja suurimmilla uhrauksilla voipi se
vielä saada kohottaa kaunista lakkaansa varressansa. Tiedätkös siis,
kiittämätön, mitä minä olen tehnyt henkesi pelastukseksi. Ah, sydämeni
vuotaa verta vieläkin tämän melkein yli-ihmisellisen uhrin tähden! Mikä
ilo elämässä olisi isän iloa suloisempi? Mikä nautinto voisi vastata
sitä, kun ihminen saa painaa rakkaan lapsen isänsydämellensä?
Säilyttääkseni minulle niin kallista henkeäsi, olen minä pakotettu
ryöstämään itseltäni tämän ihanan toivon. Cecilia vaati sinun
kuolemaasi. Hän tulee parin päivän perästä tänne luostariin.
Arvattavasti hän haluaa nähdä vaarallisen kilpailiansa ruumista. Jotta
hän tulisi petetyksi, täytyy niinmuodoin hankkia ruumis, ja siihen ei
minulla ollut muuta neuvoa kuin -- --"
"O Jumala, o armollinen isä!" huusi Signe. "Minä aavistan teidän
kauheata pahantekoanne! Onneton Appellona -- --"
"Kärsii kuoleman tänä hetkenä sinun tähtesi!" sanoi Sigismund, antaen
vahvan painon joka sanalle, ja katsoi samassa läpitunkevasti Signeen.
"Hylky! perkele!" huusi Signe, kätkien kasvonsa vapiseviin käsiinsä.
"Tämäkö on palkkani?" kysyi Sigismund kauhean kylmästi. "Sinua
omistaakseni olen tullut murhaajaksi, Vieläpä oman lapseni murhaajaksi.
Etkö ota miksikään tätä mittaamatonta uhria?"
"En," ärjäsi Signe. "Minä kiroon sitä ja sinua, sinä äpärä ihmisten
seassa. Jos sinä murhaat minun, tahi kiusaat kuoliaaksi pitkällisillä
tuskilla, niin on se kuitenkin ainoasti vähin sinun rikoksistasi.
Vanhurskas taivas, miksi et ukkosellasi muserra tuon ilettävän veijarin
päätä? Eikö hänen pahatöidensä mitta ole vielä täyttynyt reunoja
myöten?"
"Haa!" huusi Sigismund ankaralla äänellä; "eikö mikään voi hillitä
sinun myrkyllistä kieltäsi tahi liikuttaa sinun kivikovaa sydäntäsi?"
Hän vihelsi nyt pillillä -- Pietro aukaisi rautaoven ja toi Valdemarin
raskaissa kahleissa vankihuoneesen.
"Tule omakseni, ja palkkasi on rakastajasi henki," sanoi abbotti,
osoittaen Valdemaria.
"Signe, minä tahdon kuolla! Elä siis osta minun henkeäni
häväistykselläsi!" huusi Valdemar ja koki ojentaa sidotuita käsiänsä
onnetonta tyttöä kohden, joka, tunnettuansa ikuisesti rakastetun
nuoruuden ystävänsä, päästi huudon, horjui ja lankesi tunnotonna
lattialle.
Sigismund nosti pyörtyneen syliinsä ja otti pullon väkevää väkiviinaa,
jota antoi hänen hengittää sisäänsä.
Kaiken voimansa ponnistuksella repäisi Valdemar nyt, huolimatta
kahleistansa, itsensä Pietrolta irti ja heittäysi Sigismundin päälle,
eroittaaksensa häntä Signestä.
"Takaisin, munkki!" huusi hän; "sinä olet liian saastainen tätä pyhää
koskemaan." Samassa löi hän kahleillansa häntä päähän, niin että veri
virtaili alas hänen poskiansa.
"Murhaa! väkivaltaa!" huusi abbotti ja laski kauniin kuormansa, jonka
Valdemar otti syliinsä, vaikka raskaat rautakahleet olivat hänelle
suureksi haitaksi.
Signe aukaisi silmänsä. Rajut tunteet, jotka virtailivat läpi hänen
olentonsa, anastivat häneltä puhevoiman.
Valdemar painoi suutelon hänen vaaleille huulillensa ja sulki hänen
lujasti sydämellensä.
Signe syleili rakastansa kauniilla käsivarsillaan ja sammalsi vihdoin
hiljaisella äänellä: "Valdemar, kuolkaamme rohkeasti! Me tapaamme
toisiamme paremmassa maailmassa."
"Minä tiesin sen kyllä," riemuitsi Valdemar, "ettet sinä tahdo pelastaa
minun henkeäni häväistykselläsi!"
Joukko munkkia ryntäsi sisälle ja asettuivat Pietron sylissä lepäävän
verisen abbotin ympärille, ja toinen joukko muita, vaikka vähän
surullisesti, lähestyi Valdemaria, joka sanoi liikutetulla äänellä:
"Voi hyvin, Signeni; kiitos uskollisuudestasi ja rakkaudestasi!
Taivaassa taas olet syleilevä Valdemariasi! Siellä on hän ijäti sinun!"
"Ijäti!" kuiskasi Signe ja painoi viimeisen muiskun sulhaisensa
huulille.
"Miksi siellä seisotte?" ärjäsi Sigismund. "Tarttukaa pahantekiään ja
viekää hänet jälleen vankeuteen. Hän on nostanut kätensä minun pyhää
persoonaani vastaan, ja kiduttavin kuolema pitää oleman siitä
rangaistuksensa. Pois hän!" Munkit ja Pietro tarttuivat Valdemariin ja
kulettivat häntä ovea kohden.
"Sinä menet edellä, Valdemarini; mutta pian minä seuraan sinua!" sanoi
Signe voimakkaasti ja riensi hänen perässään.
Sigismund veti hänet takaisin ja löi jälleen oven kiini pois meniäin
jälestä.
"Me olemme nyt yksinämme," huusi hän, "ja minä sanon sinulle
peruuttamattoman päätökseni, jota ei itse helvettikään voi purkaa:
Appellona on luultavasti henkäisnyt ulos petollisen sielunsa, ja pian
tekee väkevän myrkyn vaikutus hänet aivan tuntemattomaksi. Minä
kuletutan hänen ruumiinsa tänne, ja sinä saat hänen paikkansa
syvimmässä holvissa, kun meillä on. Koko luostari vieläpä Ceciliakin
pitää sinut kuolleena, ja sinä huomaat sentähden helposti, että minun
täytyy pitää sinut täällä salvattuna, niinkauan kun elät. Jos sitä
vastaan avaat korvasi rakkauden rukouksille, niin minä vannon sinulle
pyhästi, että minä tänä silmänräpäyksenä lahjoitan rakastajallesi
hengen ja vapauden. Sinä elät sitte salassa minun luonani ja
yhteen vuoteen saat jälleen vapauden, jolloin voit ojentaa kättä
rakastetullesi. Jos taas yhä pitkität kieltämisiäsi, niin olet elävänä
kuollut. Sinä et näe enää koskaan päivän valoa, ja kun minä en saata
uskoa tätä tärkeätä salaisuutta kenellekään muulle kuin Pietrolle, niin
täytyy sinun kuolla nälkään, jos hän ja minä kuolemme ennen sinua. Sinä
tiedät nyt päätökseni; punnitse sitä hyvin. Yhdeksän päivän perästä
tulen minä vastaustasi kuulemaan, ja -- huomaa tarkoin tämä -- silloin
sinä joko tulet kokonaan omakseni taikka tulee rakastajasi, joka vielä
tänään tuomitaan sinun uppiniskaisuutesi uhriksi. Hän rangaistaan
vääräoppisena ja murhaajana, koska hän karkasi minun päälleni, niinkun
tämä vielä vaatteissani oleva veri todistaa. Minä en tahdo sinulta
vastausta ennenkun yhdeksän päivän perästä. Seuraa minua nyt uuteen,
ehkä ikuiseen vankeuteesi."
Signe seurasi peljättävää miestä, joka monen maan-alaisen käytävän ja
holvin kautta vei hänen siihen kauheaan vankihuoneesen, jossa Appellona
muutamaa minuttia ennen oli heittänyt henkensä. Signe laskeusi
polvilleen kuoleman kautta pelastetun tytön viereen, jonka Pietro,
abbotin vihellyksellä sinne kutsuttua, kuletti pois. Hänen perästänsä
meni Sigismundikin sieltä ja vankihuoneen rautaovi narahti jälleen
paikalleen.
"Minä olen nyt kuollut koko maailmalle! En koskaan enää näe Jumalan
kaunista aurinkoa!" vaikeroitsi Signe ja haparoitsi synkässä
pimeydessä.
Ne yhdeksän pitkää päivää loppuivat vihdoin, mutta eivät olleet
muuttaneet Signen päätöstä pysyä puhtaana ja Valdemarille uskollisena.
Hänellä oli ollut aikaa antautua kohtalonsa nojaan, ja sillä
rauhallisuudella, jolla ei ole enää mitään pelkäämistä eikä toivomista,
odotteli hän abbotin tuloa. Hän näki hänen sentähden ilman
rauhattomuutta astuvan sisälle, lyhty kädessänsä.
"Sinun lemmellisen rakastajasi on pyhä inkvisitioni tuominnut
kuolemaan, ja kiehuvata lyijyä lasketaan tipotttain hänen päälaellensa,
kunnes hän pitkällisessä kidutuksessa hengähtää ulos kurjan sielunsa!"
huusi Sigismund onnettomalle tytölle ja katseli tarkoin häneen,
nähdäksensä minkä vaikutuksen tämä kertomus tekisi hänessä; kun Signe
ainoasti kiljahti ja kätki kasvonsa käsiinsä, jatkoi hän pitkän
vaitiolon perästä, jonka ajalla hän oli kylmällä ilolla vahingosta
katsellut hänen äänetöntä epätoivoansa:
"Ennen auringon laskua pitää hänen kärsiä, mitä hänen pahat työnsä ovat
ansainneet, jos et sinä armahda häntä. Vaikka hän on paatunut syntinen,
on hän kuitenkin rukoillut minua koettamaan taivuttaa sinua pelastamaan
hänen henkeänsä, ja minä olen luvannut päästää hänen vielä tänä
päivänä pakenemaan, jos sinä tahdot tulla omakseni ja heti seurata
minua -- --"
"Sinä valehtelet, murhamies!" huusi Signe; "siihen ei Valdemar ole
koskaan sinua pyytänyt. Ah, hänen elämänsä tulisi hänelle kiduttavinta
kuolemaa hirmuisemmaksi jos hän tietäisi, että minä olen sen ostanut
häväistykselläni. Herran enkelit lentelevät hänen ympärillänsä hänen
kuoleman-hetkellänsä ja lievittävät hänen tuskaansa. Hänen on
tyhjentäminen kärsimisensä malja pohjaan asti, ja ajatus jälleen
yhdistymisemme ilosta on antava hänelle voimaa nielemään sen
viimeisetkin pisarat sillä rohkeudella, joka kuuluu totiseen hyveesen.
Minä en horju, ja Ijankaikkisen armoon turvaten kohtaan minä pääsin
hetkeäni, lyököön se tänään tahi sadan vuoden perästä! Minun päätökseni
on peräytymätön!"
"Vai niin," sanoi Sigismund jotenkin tyynesti, "niin olet sinä siis
ikäsi keväänä elävänä haudattu. Heti levitän minä huhun, että Appellona
on paennut. Hänen ruumiinsa tuodaan tänään rouva Cecilian nähtäväksi
sinun nimelläsi ja sinuna haudataan teloituskentällä, eikä kenelläkään
maan päällä, ei edes sillä rakastuneella kuninkaallakaan ole voimaa
pelastaa sinua."
Signe lankesi polvillensa ja nosti kätensä taivasta kohden.
"Ja sinä olet peräytymätön päätöksessäsi?" kysyi abbotti. "Sinä siis
tahdot, että lemmittysi pitää kuoleman?"
Signe viittasi hänelle kädellään, että hän menisi pois.
"Se on siis sinun tahtosi?" ärjäsi Sigismund. "Hänen verensä tulkoon
sinun päällesi!"
Pietro tuli nyt sisälle ja ilmoitti rouva Cecilian tulleen luostariin,
ja että hän tahtoi viipymättä puhutella abbottia.
"Tahdotko pelastaa Valdemarin hengen?" sanoi Sigismund, "sillä
viimeinen hetki häntä pelastamiseksi on tullut. Seuraavana on jo liian
myöhäistä. Vastaa!"
"Hän kuolkoon!" huokasi Signe ja lankesi epätoivossa maahan.
"Nyt sinä survaisit väkipuukon hänen rintaansa," kiljaisi abbotti
hammasta purren. "Nyt ei itse taivaskaan voi häntä pelastaa!"
Vimmattuna juoksi hän ulos ovesta, jonka Pietro sulki hänen jälkeensä.
"Teidän koston-enkeli lentelee verisin siivin luostarimme päällä!"
sanoi Sigismund Cecilialle sisälle astuttuaan, ja painoi
teeskennellyllä hurskaudella hänen kätensä huulillensa.
"Palkkanne odottaa teitä!" vakuutti Cecilia armollisesti hymyillen ja
tarjosi hänelle suunsa suudeltavaksi.
"Mitä suloisempaa palkkaa enää voin toivoa kuin tämä on?" sanoi abbotti
ja lankesi suojeliansa jalkoihin.
"Ovatko molemmat jo raivatut tieltä?" kysyi Cecilia, nostaen abbottia
ylös ja pyytäen häntä ottamaan sijansa hänen vieressään.
"Ainoasti Signe on myrkytetty," vastasi Sigismund. "Epäilemättä
ihastuttaa teitä nähdä tämän pelätyn kilpailianne ruumista? Teidän on
silloin myöntäminen, että se oli aivan vähäinen ihanuus, joka
matkaansaatti semmoisen vaikutuksen. Tulkaa, rouvaseni; teidän pitää
todistaa sanojani!"
Cecilia seurasi Sigismundia erästä salakäytävää. Hän avasi vankihuoneen
oven, ja he seisoivat Appellonan ruumiin edessä, joka väkevästä
myrkystä jo oli ruvennut mätänemään.
Cecilia päästi perkeleellisen naurun, nähtyänsä ruumiin mustan,
turmellun muodon.
"Nyt saa Erik rakastaa häntä niin paljon kun haluttaa," sanoi hän
riemuiten, jättäen abbotin kanssa käsikädessä holvin. "Anna raadon
maata maan päällä, kunnes hän tulee, eikä hän enää kauan viipynekään.
Kentiesi hän on täällä ennenkun luulemmekaan, päästääksensä
rakastettunsa vapaaksi. Anna hänen saada, mitä hänestä on jälellä;
epäilemättä on hän siihen tyytyväinen."
"Teidän tahtonne pitää tapahtuman niin tässä kun muissakin asioissa,"
vakuutti Sigismund.
Hän vei nyt Cecilian takaisin huoneisiinsa, jutteli laajasti Valdemarin
rikoksesta, tuomiosta ja tulevasta teloittamisesta. Hän selitti tarkoin
kuinka vaarallinen tämä nuorukainen oli, ja lopetti puheensa sillä
vakuutuksella, ettei Cecilian eikä hänen elämänsä olisi turvallinen
niin kauan kun Valdemar hengittää. Hän pyysi häntä siis viipymään
muutamia hetkiä, ollaksensa hänen kuolemansa todistajana. Cecilia
myöntyi tähän, mutta pyysi häntä myös teloitusta jouduttamaan, koska
voisi tapahtua, että kuningas pian tulisi sinne, ja säälivän heikkouden
puuskassa ehkä tekisi muistutuksia syntisen kuoleman tavasta, tahi
vielä vaatisi toimitusta viivytettäväksi, saadaksensa arkkipispalta
hänelle armon.
"Teillä on oikein, kaunis rouvaseni," sanoi abbotti kiiruhtaen ulos
antamaan käskyä asettaa tulelle ison, lyijyllä täytetyn sulatuspadan.
Takaisin tultuansa antoi hän valmistaa pöydän, ja näytti Malagaviini,
jonka munkit olivat Akselinpojan pakenema-iltana vielä jättäneet,
maistuvan Ceciliasta hyvältä. Markus isä, joka äskettäin oli pääsnyt
ulos kuritusvankeudestansa, jonka ritarin pako oli hänelle tuottanut,
oli pöydässä passarina. Hän oli ikään kun uudesta-syntynyt, kun Cecilia
näytti antaneen hänelle anteeksi hänen rikoksensa ja silloin tällöin
kunnioitti häntä armollisella hymyilyllä. Vihdoin ilmoitettiin, että
kiehuva lyijypata oli valmiina luostarin pihalla neljällä vahvalla
rautapatsaalla, joiden välille Valdemar piti asetettaman, lyijyn hänen
päähänsä tippuessa.
Sigismund iloitsi suuresti siitä, että nyt saisi näyttää Cecilialle
tätä rakennusta, jonka keksijä hän oli, ja josta hän toivoi
ansaitsevansa hänen suosionsa. Pispa Antinpoika, joka oli läsnä
Valdemaria tuomitessa, ja oli toimittanut vahvistuksen tuomiolle
arkkipispalta, joka silloin matkallansa oli Roskildessa, oli Cecilialle
kiittänyt tätä perkeleellistä keksintöä kaikista murhakeinoista
parhaimmaksi.
Sigismund vei Cecilian luostarin keskusteluhuoneesen, joka oli pihan
puolella, ja avasi ikkunan, jotta hän voisi olla nyt tulevan kauhean
tapauksen todistajana. Ilkeä nainen istui tuolille ja odotti
kärsimättömästi näyttelyn alkamista, kun abbotti keskellä pihaa, joka
oli avoin kaikille, järjesti teloitusvalmistuksia.