luostarin kirkkomaahan, ja heille luettiin sielumessu. Kuningas ja
pispa päättivät, että inkvisitioni vast'edes pidettäisiin ainoasti
Roskildessa, ja prinsessan ja Pfaltsin kreivin pyynnöstä saivat kaikki
vangit vapautensa, paitsi eräs murhamies ja kirkonvaras.
Jöns Antinpoika iloitsi sydämellisesti siitä, että molemmat hänen
kamalat ja vaaralliset rikoskumppaninsa, Sigismund ja Cecilia, olivat
poissa, vaikka hän tekeysi hyvin surulliseksi heidän kuolemastansa, ja
käski munkkien kolme viikkoa lukea messuja heidän edesmenneen
abbottinsa sielun levoksi.
"Minun rukoukseni ei vielä olisi loppunut teidän majesteetillenne,"
sanoi prinsessa, kun kuningas oli päättänyt keskustelunsa pispan
kanssa. "Suokaa siis minun -- --"
"Mitä te pyydätte, prinsessa?" sanoi kuningas, "vuotaa teidän kauniista
sydämestänne, ja minä voin siis jo edeltäpäin myöntää rukouksenne.
Mainitkaa se ainoasti."
"Jos Olli Akselinpojan tytär tulee pelastetuksi," sanoi Dorothea, "jota
me taivaan armosta toivomme, niin suotteko hänet minun omakseni, ja
että minä rajoittamatta saan hallita hänen kohtaloansa?"
"Suon," sanoi kuningas, vaikka vähän vastenmielisesti; "hän olkoon
teidän omanne."
"Ottakaa vastaan minun kiitokseni äärettömästä armostanne!" sanoi
prinsessa, aikoen suudella Erikin kättä. Tämä sulki kuitenkin hänet
syliinsä, painoi muiskun hänen punahuulillensa ja sanoi: "Sinun pitää
tuleman minun kansani suojelushengeksi!"
Ovi temmattiin nyt väkirynnäköllä selälleen, ja Valdemar, sekä
prinsessan musta hovipoika astuivat sisälle, kantaen käsissään
pyörtynyttä tyttöä -- se oli Signe.
"Tässä tarvitaan minun apuani," sanoi prinsessa, ja laski hovinaistensa
avulla Signen kuninkaan sänkyyn. Hän viittasi, ja kuningas sekä
Pfaltsin kreivi, Valdemar ja hovipoika lähtivät huoneesta.
Prinsessa hieroi pyörtyneen kulmia virkistävällä palsamilla, ja vaivoin
onnistui hänen tunnin kuluttua palauttaa tämä melkein puolikuollut
henkiin. Prinsessa ihastui tästä sanomattomasti ja painoi suunsa hänen
vaaleille huulillensa.
"Missä minä olen?" kuiskasi vihdoin Signe tuskin kuuluvalla äänellä,
katsoen kummastuksella prinsessaan.
"Sinä olet vapaudessa ja hellän ystäväsi turvassa!" sanoi lempeä
Dorothea ja laski kätensä Signen kylmälle otsalle.
"Oliko se unelma, vai oliko se minun Valdemarini, joka särki sen
kauhean rautaoven, mikä sulki minulle määrättyä ikuista hautaa?" kysyi
Signe jotenkin innokkaasti ja tuijotteli ympäri huonetta.
"Hän se oli," vakuutti Dorothea. "Sinä saat pian painaa hänet
sydämellesi."
"Oletkos enkeli taivaasta?" kysyi Signe. "Ei, sinä olet varmaan
ihminen, sillä enkelit eivät voi itkeä."
"Minä olen sinun hyvä enkelisi," sanoi prinsessa liikutettuna ja
ystävällisenä, "ja minä koetan varjella sinun vaellustasi maan päällä."
"Ole siis siunattu ijankaikkisesti!" huusi Signe ja painoi prinsessan
käden huulillensa.
Henkiin herätetty oli nyt vähin voimistunut, ja prinsessa antoi
naistensa pukea hänen päällensä kullalla ommellun kalliin valkean
samettileningin ja asetti itse välkkyvän päähineen hänen tuuheaan
vaaleaan tukkaansa. Dorothea katseli ylpeydellä ja ihastuksella tätä
kaunista olentoa, joka seisoi hänen edessänsä melkein kuninkaallisessa
puvussa. Prinsessa solmisi nyt hänen kaulaansa oman kauniin kuvansa ja
sanoi kummastuneelle Signelle.
"Ota nämä vaatteet ja koristukset muistoksi minulta. Ja jos tahdot
ihastuttaa minua, niin suo, että täten olen vaatettanut sinut
morsiameksi. Noudanko sulhasen tänne?"
Signe ei voinut puhua ilosta ja kummastuksesta; mutta hän vaipui alas
suojeliansa jalkain eteen ja painoi hänen kätensä sydämellensä.
"Malta mielesi," sanoi Dorothea painavasti; "kuningas on semmoisessa
mielentilassa, ettei meidän pidä jättää sitä käyttämättä. Minä tulen
pian takaisin toimittamaan taivaalle otollista tekoa."
Signe laskeusi polvilleen ja rukoili hartaasti Jumalaa, joka
vastoinkäymisen orjantappuratietä oli niin odottamattomasti vienyt
hänet korkeinta autuutta kohtaamaan.
Noin puolen tunnin kuluttua aukeni ovi ja kuningas astui sisälle
Pfaltsin kreivin, Valdemarin sekä hovipojan kanssa.
Kaksi rakastunutta lankesivat kielettöminä toinen toisensa syliin, ja
ainoasti kyyneleet tulkitsivat heidän sydämensä iloisia liikutuksia.
Kun heidän ensimäinen ihastuksensa oli vähän hiljennyt, vei Valdemar
Signen mustan hovipojan luokse, joka seisoi ovella.
"Kiitä henkesi pelastajaa!" sanoi hän; "sillä ilman hänettä olisit sinä
tullut kuoleman saaliiksi. Hän löysi sen salaisen holvin, johon sinut
oli elävänä haudattu."
Signe painoi sydämellensä hovipojan käden, jota hänen kyyneleensä
kostuttivat.
Kuninkaan tulinen silmäys oli liikkumatta suunnitettu vaaleaan ihmeen
kauniisen morsiameen, ja hänen palava kiihkonsa näkyi selvästi koko
hänen olennossaan.
"Täyttääkö teidän majesteettinne nyt armollisen lupauksensa?" sanoi
prinsessa rukoillen syvästi liikutetulle yksivaltiaalle.
"Täytän, prinsessa!" sanoi kuningas ja tarjosi Signelle käsivartensa.
Dorothea viittasi Valdemarin luoksensa. Kuningas vei Signen ja
prinsessa Valdemarin kirkkoon, jossa pispa seisoi alttarin edessä,
odottaen morsiusparia.
"Ja nyt elköön eroittako teitä muu kun kuolema!" sanoi prinsessa
rakastuneille, joiden kädet pispa yhdisti.
Vihkimyksen loputtua lankesivat he polvillensa prinsessan eteen, joka
syleili Signeä ja vei sitte hänet onnellisen sulhasensa syliin.
"Ja nyt, minun herrani ja kuninkaani," sanoi jalo ruhtinatar, "pyydän
minä teidän suostumustanne, viedäkseni rouvineni ja neitoineni tämän
teidän armonne kautta niin onnellisen parikunnan Olli Akselinpojan
linnaan, josta minun ruhtinaallinen sulhaseni on niin hyvä ja
noutaa aamulla minut, saattaaksensa teidän kuningaslinnaanne,
kunnioitettavassa vanhassa Roskildessa."
"Seuratkaa jaloa tahtoanne," sanoi kuningas. "Minä olen harvoin
elämässäni ollut niin hyvällä mielellä, kun tänään, ja se on teidän
työnne. Minun on teitä kiittäminen siitä, kun voin sanoa, että olen
tyytyväinen. Tarjotkaa minulle kaunis käsivartenne; minä tahdon viedä
teidät vaunuunne." Kuningas vei nyt prinsessan, Pfaltsin kreivi
morsiamen ja pispa sulhasen. Musta hovipoika oli prinsessan
viittauksesta ratsastanut edeltäpäin.
Dorothea antoi morsiusparin nousta vaunuun, joka lähti siitä.
Vapautettuin sydämet sykkivät keveämmin, kun heidän kärsimisensä
näkö-ala, tuo peljättävä luostari, katosi heidän näkyvistänsä.
Oli kaunis talvi-ilta. Laskeutuvan auringon säteet kuvastuivat jälleen
kirkkaasen jäätyneesen pintaan ja lumi puiden latvoissa säihkyi kun
timantti kaikkia väriä. Koko luonto lepäsi juhlallisessa rauhassa. Se
ikäänkun tahtoi taivuttaa rakastuneiden sydämiä unhottamaan heidän
kärsittyä kurjuuttansa.
Vaunu pysähtyi vihdoin Akselinpojan linnaan. Valdemar auttoi prinsessaa
ja morsiantansa siitä ulos ja vei sitte ruhtinattaren linnan
juhlallisesti koristettuun saliin. Täällä lankesi hän vielä kerran
Signen kanssa pelastajansa jalkain eteen. Molemmat olivat niin
hurmetuksissa, etteivät vielä oikein tienneet, oliko tämä nyt heille
tapahtunut todellisuus, vai uni.
"Ystäväni," sanoi prinsessa vihdoin puristaen heidän kättänsä, "teidän
sydämenne ei puhjennut, kun kuolon enkeli paljain miekoin lenteli
päänne päällä; mutta onko niillä nyt myös voimaa kantamaan
onnellisuuden korkeutta? Se ei ole mahdollinen niitä musertamaan."
"Minun sydämeni on kovettunut vastoinkäymisessä," vakuutti Signe;
"elköön Jumala antako sen murtua myötäkäymisessä, eikä se murrukaan,
jos Hän joskus antaa minulle isäni takaisin."
"Entä sinun, Valdemar?" kysyi Dorothea.
"Minä olen," sanoi hän, "ylvästellyt kuolemalle sekä tappelu-kentällä
että inkvisitionin murhatuolissa. Minä olen luullut kaiken, mikä oli
kallista sydämelleni, ijäti hukkuneen, ja kuitenkin olen voinut kantaa
äärettömän tuskani. Minä olen väkevä; sillä minun uskoni Jumalaan on
järkähtämätön."
"No, Jumalan nimeen," sanoi prinsessa, "vastaanottakaa se morsiuslahja,
jonka minä toin teille muassani Englannista!" Hän viittasi ja eräs
hänen hovineitonsa avasi oven sivuhuoneesen. Kuka voipi selittää
Valdemarin ja Signen iloista hämmästystä, kun Olli Akselinpoika tuli
sieltä ja läheni heitä avonaisin sylin? Ilohuudolla lankesivat he hänen
syliinsä.
Ovi aukeni taas. Prinsessan hovipoika tuli sisälle; mutta hän ei
ollutkaan enää musta. Nuoruuden kauniimmat ruusut kukoistivat hänen
poskillansa ja hänen silmänsä säteilivät elävintä iloa.
"Eikö teillä ole enää minulle tilaa?" sanoi hän ja heittäysi niiden
kolmen onnellisen syliin. Se oli Petter.
"Hän on minun kotkan ryöstämä poikani! Häntä on minun kiittäminen
elämästäni ja vapaudestani," sanoi Akselinpoika. "Jos ei häntä olisi
niin kauhealla tavalla minulta temmattu, niin ei teillä nyt enää olisi
isää. Jumalan viisaus ja hyvyys on tutkimaton!"
Signe ja Valdemar syleilivät ilokyyneleitä vuodattaen sitä kaunista
nuorukaista. Akselinpoika sulki heidät kaikki kolme syliinsä, ja hänen
silmänsä olivat suunnitetut rakastetun, liian aikaisin kadotetun
Elisabetinsa kuvaan.
Nyt aukaisi musta Kristian oven, ja vanha Märta hoiperteli sisälle
kahden tytön tukemalla; heitä seurasi koko linnan väki. Valdemar ja
Signe painoivat liikutettuina tämän hyvän mummon rintaansa vastaan.
Kristian lähestyi huomaamatta nuorta herraansa ja suuteli hänen
kättänsä. Hovinaiset ja linnan väki kuivasivat silmiänsä. Prinsessa
ojensi kätensä siunaten jälleen yhdistetyille; hänen ilonsa oli taivaan
enkelien ilon kaltainen.
Loppu.
End of Project Gutenberg's Olli Akselinpoika ja hänen perheensä, by Joh. Wildt