hänen henkeänsä. Minun täytyisi ijankaikkisesti katua, että olisin
saattanut hänen pois maailmasta kaikilla synneillänsä kuormitettuna.
Mutta jos tulen pakoitetuksi siihen suunnattomaan kauhistukseen, että
täydyn käyttää sitä murhaavaa rautaa, niin suokoon Jumala minulle
voimaa survaista se omaan rintaani, että minä puhtaana ja viattomana
voisin notkistaa polviani Hänen istuimensa edessä ja tavata
kunnioitetun äitini taivaassa. O, äitini!" jatkoi hän ja väänteli
itkien kauniita käsiänsä, "jos tietäisit onnettoman tyttäresi kohtalon,
niin sinä tuskasta kääntyisit haudassasi! Ah, nyt tiedän, miksi
Ijankaikkinen sinun niin aikaisin kutsui sisartesi enkelien tykö: siksi
ettei tulisi Signesi äärettömän surkeuden todistajaksi!"
"Malttakaa mielenne," kuiskasi Appellona, "minä kuulen jonkun tulevan.
Se on hän."
"Mitä minä näen? Tekö uitte kyynelissä? Ah, se vaivaa minua
sanomattomasti. Rohkaiskaa itseänne, jalo neitiseni," sanoi Sigismund
teeskennellyllä lempeydellä sisälle astuessaan ja verkalleen
lähetessään itkevää, joka yhä piti silmiänsä taivasta kohden. "Minun
tuloniko teitä niin kauhistaa? Ah, sitte vannon minä taivaan ja
kaikkein sen pyhien kautta, että sitä tuntoa minä toivoin kaikkein
vähimmin teissä herättäväni. Näytänkö minä niin peljättävältä? Ja
luuletteko, ettei syvimmän kunnioituksen elähyttämä sydän teidän
viehättävään sukupuoleenne voi sykkiä munkkikaapunkin alla?" Samassa
antoi hän Appellonalle salaisen merkin, ja hän läheni ovea, vaikka
verkalleen.
"En tiedä, kunnioitettava herrani!" sammalsi Signe, kääntäen silmänsä
lattiaan; mutta nähtyänsä Appellonan menevän ovelle, huusi hän kovasti:
"Ole täällä, Appellona, eläkä jätä minua! Minä voin pahoin! Eikö ole
totta, kunnioitettava herra abbotti, että te olette antaneet hänen
minua passaamaan? Ettehän siis varmaankaan salli, että hän jättää
minun, erittäinkin niin kauan kun olen kipeä, ja nyt tunnenkin itseni
oikein pahoin semmoiseksi!"
"Olkoon se kaukana minusta," vakuutti abbotti, säälivästi katsahtaen,
ja käski Appellonan olemaan siellä. "Teidän tahtonne yksinään on hänen
lakinsa, ja minun -- sen vakuutan teille taivaan kautta -- minun
korkein onneni on totella käskyjänne ja täyttää jokaisen toiveenne. O,
kuinka se koski minuun, kun minä meidän hurskaalta kunnioitettavalta
arkkipispaltamme sain käskyn tuoda teidät tänne. Sitä täytyi minun
totella; mutta elkää sentään luulko, että te olette missään
vankeudessa. Täällä saatte seurata kaikissa omaa vapaata tahtoanne, ja
jos olisi minun vallassani, niin vannon minä teille kaiken sen kautta,
mitä minulla on pyhää taivaassa ja maan päällä: vielä tänäpäivänä
veisin minä teidät takaisin isänne linnaan, sillä hän oli minun paras
ystäväni. Kuinka suuresti minä häntä rakastan, huomaatte te siitä, että
minä toimitin hänelle tilaisuuden paeta poissa ollessani, jo ennenkun
te saitte hänen armahtamisensa kuninkaalta."
"Se olisi tullut minulle kyllä kalliiksi," jatkoi Sigismund
teeskennellyllä avosydämellisyydellä, "jos arkkipispa olisi siitä
tiedon saanut, mutta sydän tahtoo myös vaatimuksiansa täytäntöön. Vähä
ennen minun matkalle lähtöäni, kun minä olin valmistanut kaikki hänen
pakoonsa kuuluvat seikat, syleili hän polviani ja jätti teidät, hänen
suuresti rakastetun tyttärensä, minun erityiseen huolenpitooni ja
hoitooni."
"Ehkä minä mielelläni tahtoisin uskoa teidän kertomustanne," vastasi
Signe vähin katkerasti, "niin suokaa kuitenkin anteeksi, että minä
epäilen sitä koska te ette ole antaneet minulle mitään muuta todistusta
siitä, kuin että salpasitte minut kaikkein julmimpaan vankeuteen."
"En minä, jalo neitiseni," vastasi Sigismund muotoansa muuttamatta.
"Johan minä teille sanoin, kenen käskystä minun piti täyttää tämä
surullinen velvollisuus ja anastaa teidän kaunis persoonanne. Niin
pitkälle saattoi arkkipispa vaikuttaa; mutta näiden muurien sisällä on
minulla valta käskeä, ja teidän ei pidä koskaan täällä puuttuman sitä
huomiota ja kunnioitusta, jota teidän kauneutenne ja avunne ansaitsee,
sillä te olette varmaan viaton. Minä uskallan sitäkin enemmän olla
siinä iloisessa toivossa, kun arkkipispa kirjeessään ei ole maininnut
teidän rikostanne, luultavasti sentähden, ettei vihollisenne tietäisi
teitä syyttää."
"Jaa, minä olen viaton," vakuutti Signe, laskien kätensä sydämellensä.
"jokainen pahe on minulle vieras, ja jos te todellakin olette
vakuutettu siitä, niin sallikaa minun palata jälleen siihen paikkaan,
josta minut vietiin pois. Sitte uskon, että te olette pelastaneet
isäni, ja ikuinen kiitollisuuteni ja taivaan paras siunaus on tuleva
siitä palkaksenne. Te näytätte myös silloin, että arvolla verhootte sen
sijan, johon Jumala pyhässä kirkossansa on teidät uskonut."
"Mitä te pyydätte, jalo neitiseni?" huusi Abbotti jonkunlaisella
lempeällä kiivaudella. "Juuri sitä, joka ei ole minun vallassani
myöntää. Miksi te muserratte minun sydämeni sillä, että olen pakotettu
kieltämään ensimäisen rukouksenne? Minulla on vahva luulo, että korkea
käsi ohjaa teidän onneanne, sillä, niinkuin olette kuulleet, on teidän
vangitsemis käskynne Lundin arkkipispan omakätisesti kirjoittama, ja
minä olen sen vastaanottanut iso inkvisitorilta. Teidän täytyy pitää
minua sokeana välikappaleena arkkipispan käessä. Mutta eihän vaan olisi
yksi tahi toinen pyhää uskontoamme koskeva varomaton lausunta tullut
kauniille huulillenne ja antanut aseet vihollistenne käsiin teitä
vastaan? Minä olen teidän todellinen ystävänne, ja, mikä vielä enempi
on, olen teillä isän sijassa. Uskokaa siis itsenne kokonaan minulle.
Haavan parantamiseksi pitää ensin täydellisesti tietää sen tila.
Miettikää siis tarkoin asianne ja vuodattakaa sydämenne minun
polvelleni, jossa hellin osanottavaisuus kohtaa teitä. Sitte tiedän,
mitä keinoja minun on käyttäminen teidän pelastukseksenne, ja mikään,
sen vannon, ei saa jäädä minulta koettamatta, saadakseni pian avata
teille pyhän inkvisitionin portit ja antaa teidät jälleen maailmaan,
jonka kaunein koriste te olette, sekä yhdelle nuorukaiselle, joka
odottaa korkeinta autuuttansa teidän sylissänne ja joka -- -- --"
"Herra Abbotti," keskeytti Signe, kääntyen poispäin, välttääksensä
hänen haureellisia silmäyksiänsä, "te kuvailette liian elävästi minun
elämäni yhtä aikaa, joka on joko hyvin kaukana taikka ei koskaan tule.
Te unhotatte minun tulevan autuuteni ihastuksen tähden kokonaan sen
aineen, mistä puhuitte: synnin, jonka luulette minun tehneen. Suokaa
minun siis vakuuttaa teille, että vaikka minä ihmisenä en voi tuntea
itseäni vapaaksi synnistä, uskallan minä kuitenkin vapisematta antaa
Jumalan katsoa sydämeeni, eikä koskaan -- sen minä vannon Ijankaikkisen
ja Hänen läsnä-olonsa kautta -- ei koskaan saa viettelys, pahe, paha
esimerkki eikä edes hirmuisemmat tuskat; jaa, ei itse kuolemakaan minua
poikkeamaan hyväin avujen tieltä. Tässä aikomuksessa on Laupias minua
tähän asti vahvistanut, ja siihen hän suokoon vast'edeskin armonsa!
Mitä on paheiden inholla raskautettu elämä. Se on tuhannenlainen
kuolema. Jaa," huusi hän lämpimällä ihastuksella, "sinä, joka vuodatit
pyhän veresi ristillä, annat minulle voimaa kuolemaan, jos niin
tarvitsee, ja mahdollisena astumaan sinun silmäisi eteen, ja te, herra
Abbotti, saatte myös nähdä että minä voin kuolla, mutta en tehdä
syntiä."
"Te olette pyhimys liian hyvä tälle viheliäiselle maalle!" huusi
Sigismund ja tempasi hänen voimakkaasti syliinsä.
"Takasin!" huusi Signe, ja hänen kätensä tavoitti veistä.
"Suokaa anteeksi," sanoi Sigismund ja laski hänen irti. "Se ei
ollutkaan kuolevainen vaimo, jonka minä temmasin syliini. Teidän
hurskautenne vei minun autuasten asuntopaikoille. Maa kaikkine
turhuuksineen ja syntineen oli kadonnut minulle, ja pyhimys, loistava
kunnian kruunu päässä, seisoi edessäni. Tietämättäni suljin minä teidät
syliini. Ah, jospa silmänräpäyksenkin olisitte pidättäneet huutoanne:
takasin! Minä olisin silloin nauttinut kauniinta ijankaikkisen ilon
esimakua. Taas olen minä syntisellä maalla, ja pyydän, ettette
vihastuisi siitä erhetyksestä, johon ainoasti taivas ja se palava into,
jolla te vannoitte hyveestänne, oli syynä. Totisesti pahin epäjumalan
palvelia lankeaisi ristin juureen ja näkisi taivaan avoinna, jos hän,
niinkun minä, näkisi teidän hengen siivillä kohoavan yli tomun
maailman."
Korkeasti arvoisella katseella ja äänellä sanoi Signe hekkumoitsialle,
jonka hän nyt täydellisesti läpi näki.
"Herra Abbotti, minun asemani on kauhea; minä olen teidän vallassanne.
mutta minun vaalini on tehty. Minä voin sentähden rauhallisesti kertoa,
mitä äsken sanoin ja minkä Jumala tuntee todeksi: Minä voin kuolla,
mutta en tehdä syntiä!"
"Ah, kuinka tämä teidän puhtaasta sielustanne lähtenyt selitys
miellyttää minua!" sanoi Sigismund ulkokullatulla hurskaudella; "sillä
te olette täällä varjeltumassa synnistä ja pesemässä niitä pilkkuja,
joita ehkä mahdollisesti on voinut tarttua teidän hurskaasen ja
kunnialliseen elämäänne. Minulta ne ovat peitetyt syvimpään pimeyteen.
Minä en tiedä teillä mitään rikosta. Mutta pian, ehkä vielä tänä
päivänä, saanen arkkipispalta ja iso-inkvisitorilta kertomuksen
muutamain viimeksi tulleiden vankien rikoksista. Mahdollisesti on siinä
teidänkin rikoksenne mainittu, sillä," lisäsi hän teeskennellyllä
vakaisuudella; "pyhän inkvisitionin oikeus ja lempeys ei salli ketään
viatonta syytettää sen tuomioistuimen edessä, vielä vähemmän tuottaa
sen vankeuksiin, ja ilman minun erinäisettä helleyttäni teihin, olisi
teille tullut olopaikaksi yksi syvistä holveistamme; mutta minä annoin
teille tämän mukavan huoneen, sillä minä luulin teitä viattomaksi, ja
mikään muu ei voi olla mahdollista. Jaa, teidän täytyy olla viaton,
sillä se kivistäisi minun sieluni sisustaa, jos te -- te olette vielä
niin nuori ja kaunis -- se olisi surkuteltavinta, jos -- voikaa hyvin,
jalo neitiseni! Te kuulette sen pian minulta sillä, niinkun sanottu on,
minun pitäisi vielä tänä päivänä saada teistä tietoja. Taivas suokoon,
että ne olisivat hyviä! Mutta minä pelkään! -- Voikaa hyvin! voikaa
hyvin!"
Hän meni, ja Appellona, joka varkain oli katsonut häneen, näki
perkeleellisen hymyn hänen kasvoillansa.
Heti hänen pois mentyänsä, katosi kokonaan se rohkeus, jonka Signe oli
osoittanut hänen läsnäollessaan, ja hänen viimeiset sanansa
vapisuttivat koko hänen olentoansa. Hän oli kyllä vannonut kuolla
kunniaansa säilyttääksensä, mutta hän uskoi tekevänsä synnin, jos hän
kuoleman kautta pelastaisi itsensä ruumiillisista tuskista, ja mitkä
kauheat tuskat hänen edessänsä olikaan? Eikö ollut abbotin viimeiset
epäselvät sanat, ennenkun hän huoneesta lähti, hyvin kauhistavaiset?
Onneton tyttö katsoi kyynelsilmin Appellonaan, etsiäksensä häneltä
lohdutusta; mutta Appellona oli itsekin lohdutuksen puutteessa; sillä
hän tiesi, mikä kohtalo nyt odotti Signeä, ja hän oli munkin
viimeisessä katsahduksessa lukenut hänen epäluulonsa, että Appellona
oli ehkä pettänyt hänen. Hän oli jo syrjään sysätty eikä enää voinut
mitään, joka olisi viehättänyt häntä. Hän vapisi siis omankin
kohtalonsa tähden, sillä olihan hän äiti. Epätoivossaan nuhteli
hän Signeä, ettei hän survaissut veistä sen riettaan rintaan.
Mustasukkaisuus lisäsi hänen tuskaansa, ja hän vannoi viimein
hirmuisimman valan murhataksensa hänen, jos hän siitä menettäisi oman
päänsä pyövelin kirveellä, tahi täytyisi astua elävänä polttoroviolle.
Tämä muutoin niin hyvänluontoinen nainen muuttui verta janoovaksi
hurjattareksi, ja se varmuus, joka hänellä oli, että hän, jotta abbotin
rikos salassa pysyisi, oli tieltä raivattava, kypsytti hänessä
päätöksen, lähettää hänet edellänsä hautaan. Hän luuli saavansa
syntinsä sovitetuksi siten, että vapahtaisi maan tästä perkeleen
kuvasta maan päällä. Nyt soi luostarin kartanokello, joka oli merkkinä,
että koko väestön piti tulla saamaan käskyjä priorilta. Tämä lisäsi
hänen hurjaa vimmaansa, ja hän alkoi teroittaa veistä kakluuniin
ennenkun lähti. Signe pelkäsi hänen kiivauttaan, veti hänen ovesta
takaisin ja sanoi:
"Appellona! Sinun sydämessäsi on raskas syntikuorma; elä lisää sitä
enää murhalla. Ajattele, että hän on kuitenkin sinun syntymättömän
lapsesi isä!"
"Se juuri vihkikin sen roiston kuolemaan. Ah, jos tämän veitsen kärki
sattuisi hänen mustaan sydämeensä ja syöksisi hänen ijankaikkisiin
liekkiin!"
Hurjana syöksi hän ovesta ulos.
Signe hengitti keveämmin, kun tämä hirveä nainen oli poissa, ja hän
rukoili hartaasti Jumalaa ja kaikkia pyhiä, että he pidättäisivät hänen
murhaavaa kättänsä, jos hän sen nostaisi uutta rikosta tehdäksensä.
Muutaman hetken kuluttua tuli Appellona takaisin ja toi ruokaa. "Ei se
ole vielä täytetty," huusi hän Signelle; "tilaisuus ei ollut minulle
sopiva."
"Taivas suokoon, ettei se koskaan tulisikaan sopivaksi!" rukoili Signe
ja pyysi taas vimmattua luopumaan hirveästä aikeestansa.
"Hän on kypsynyt myrkky hedelmä," sanoi Appellona, "joka pitää
lopetettaman ja heitettämän helvetin tuleen."
"Ah, jos en olisi koskaan nähnyt sinua silmäini edessä!" valitti Signe.
"Eikö minun viheliäisyyteni muutoin jo ollut kyllin suuri? Vieläkö sen
pitää lisääntymän sillä kauheudella, että täydyn tietää murhahankkeen?
Minä tunnen velvollisuudekseni varoittaa sitä pahanilkistä, jotta hän
vielä parannuksella voisi pelastaa syntisen sielunsa, ja sinä olet
kuolemasi hetkellä kiittävä minua siitä, että estin sinun vuodattamasta
ihmisen verta."
"No olkoon menneeksi; petä sitte minut!" huusi Appellona kauhistavalla
ivanaurulla. "Palkkanne odottaa teitä hänen haureellisessa sylissään!"
Hän meni äkkiä huoneesta, ja hänen hirvittävä naurunsa kaikui hänen
jälessään käytävässä.
"O Jumala!" huokasi Signe, "vielä eilen kiitin sinua kyynelsilmin tästä
hädässä osaa-ottavasta ystävästä, ja nyt tänään! -- pitääkö jokaisen
kukan minun tielläni muuttuman orjantappuraksi, lävistääksensä minun
vapisevaa sydäntäni! Yhden lohdutuksen annoit sinä minulle kuitenkin,
Kaikkivaltias. _Minulla ei ole rikosta_, ja sitä lohdutusta elä ota
pois minulta; se on lohduttava minua kuoleman hetkelläni, jos vaikka
itsekin tulisin pakoitetuksi sitä kiiruhtamaan ja uhraamaan henkeni
puhtauttani varjellakseni. Enkelit kantavat silloin pelastetun sieluni
sinun istuimesi eteen; ota sinä siellä se armolla ja anteeksi
antamuksella vastaan."
Hetkisen kuluttua tuli Appellona takaisin ruokia pöydältä viemään. Hän
heittäysi Signen jalkain juureen ja rukoili häntä kyyneltensä
virtaillessa antamaan anteeksi hänen kiivautensa, joka oli hänen
äärettömän kurjuutensa seurauksena. Signe otti surkuteltavan naisen
syliinsä eikä lakannut rukoilemasta ja kehoittamasta häntä, ennenkuin
Appellona oli juhlallisesti luvannut hänelle ei enää ajattelevansa
murhata Sigismundia, vaan kärsivällisenä ja myöntyväisenä taivahan
päätökseen mennä kohtaloansa vastaan.
"Hän on ryöstänyt minulta vapauden, isän, äidin, siskot ja ystävät,"
sanoi Appellona, "sanalla sanoen kaiken, mikä sitoo ihmistä elämään ja
tekee sen meille niin kovin rakkaaksi. Mutta tämä ei ollut kylliksi
tälle villieläimelle: hän murhasi myöskin hyveeni! Hän tahtoo nyt
murhata ruumiinikin eikä edes säästää omaa vertansakaan. Olkoon
kuitenkin niin, hän saakoon elää, ja teitä on hänen kiittäminen
hengestänsä." Nyt heitti hän veitsen tuleen, ja jatkoi sitte kiivaasti,
korottaen ääntänsä: "Katsokaa, kuinka liekit kiertelevät hänen
rintaansa varten hiottua terästä! Haa! Samoin pitää myös ijankaikkisen
tulen kietoa hänen sieluansa helvetissä! Ah, autuus on siinä
ajatuksessa, että voisin astua helvettiin, ollakseni hänen tuskainsa
todistajana!"
Nämä viimeiset sanat olivat tuskin lähteneet Appellonan huulilta, kun
seinässä oleva salaovi äkkiä avautui ja abbotti syöksi sisälle.
"Mitä!" huusi hän hirvittävällä äänellä. "Niimpä olikin minun arveluni
totta. Sinä olet pettänyt minut ja tahdot murhata minut, sinä hävytön.
Pietro," huusi hän ovelta, ja italialainen pyöveli astui sisälle. Signe
säikähti kovasti eikä voinut sietää hänen peloittavaa muotoansa. "Vie
tämä pahantekiä," sanoi abbotti latinaksi, "syvimpään holviin, joka on
ihan käärmekuopan vieressä, pyhän Neitsyen kappelin alla. Hänellä on
kauhea aivus pyhää inkvisitionia ja koko luostariamme vastaan, ja
tahtoi aloittaa sen minut murhaamalla. Tartu häneen ennenkun hän
survaisee väkipuukon rintaani!"
"Haa! peto!" huusi Appellona korkealla äänellä; "minä kiroan
heikkouttani, sillä sitä paitsi et sinä enää eläisi, ja maa olisi
pelastettu kaikkein ilkeimmästä ihmisestä. Mutta vapise kuitenkin, sinä
perkele, sinä valapattoinen, lasten murhaaja, sillä taivaan koston
pitää sinut musertaman!"
"Sen käärme!" huusi Sigismund; "sinun vimmasi myrkky syrjäytyy kokonaan
vaikutuksestaan, sillä Pietro ei ymmärrä yhtään sanaa puheestasi. Mitäs
siellä seisot?" huusi hän Pietrolle, "tottele käskyäni, tahi vapise
vihani edessä!"
Jalopeuran voimalla heittäysi italialainen onnettoman kimppuun
ja kuletti hänet ulos, huolimatta hänen parkumisestaan ja
vastustuksestaan.
Signe lankesi abbotin jalkoihin ja sanoi itkien: "Armoa, armahtamista!
Hän on vannonut minulle valan ei koskaan murhata teitä, ja veitsi
tuolla tulessa on todistuksena, että -- -- --"
"Mitä auttaa teeskentely," sanoi Sigismund nyt, hetkisen mietittyänsä,
"sillä tiedättehän te jo kaikki? Jaa, totta on, että yhteen aikaan
pidin minä hänen vähästä viehättäväisyydestään enemmän kuin se
ansaitsikaan ja tilani ankaruus myöntää; mutta voipiko se hupsu
sentähden vaatia, etten minä saisi katsoa muihin kun häneen? Minä
pelastin hänen, ettei häntä muurattu elävänä; voineeko mikään uhri olla
kylliksi suuri semmoisesta hyvänteosta? Mutta nyt se on loppunut, ja
minä näytän sille hävyttömälle, että minäkin voin rangaista. Muutamaan
päivään pitää hänen -- --"
"Lakatkaa," huusi Signe; "mielittekö murhata oman lapsenne? Se onneton
on -- o armahtakaa sitä syntymätöntä! Ei, minun on mahdoton uskoa, että
te voitte olla niin julma ja murhauttaa Appellonan!"
"Lopettakaamme," sanoi hän, "tämä puhe, joka liiaksi ahdistaa teitä, ja
joka helposti voipi tehdä vahingollisen vaikutuksen teidän
terveydellenne. Suuri vahinko olisi, jos kauhukuvat ajaisivat pois
ruusut noilta punottavilta poskilta. Kuivatkaa kyyneleet kauniista
silmistänne; ne himmentävät niiden loistetta. Suokaa minun katsella
taivastani niissä. Ah, Signe, antakaa sydämenne avautua helleyden
äänelle. Tulkaa minun lemmikikseni, ja minä en vaiheta onneani minkään
kuninkaan kanssa maan päällä."
"Onko se mahdollista!" huusi Signe. "Pettävätkö korvani minua? Te,
jonka taivas on määrännyt valvomaan puhtauden ylitse ja varjelemaan
sitä paheesen lankeemasta, tahdotte itse tallata sen tomuun? Te olette
olevinanne hurskas ja harjoitatte rikoksia. Te tunnustatte Kristusta
huulillanne ja kiellätte Hänen sydämessänne. Ettekö siis pelkää taivaan
vihaista kostoa?"
"Taivaan ensimäinen käsky on rakkaus," sanoi Sigismund säihkyvin silmin
ja tavoitti Signen kättä.
"Takaisin!" huusi Signe kiivaasti; "elä rohkene milloinkaan koskea
minuun saastaisilla käsilläsi, sinä häpeäpilkku ihmisten seassa! Etkö
usko, että Olli Akselinpojan tytär on liian hyvä sinun portoksesi?"
"Yhtä hyvästi minun kun sen nuoren soturinkin, jonka sylistä kuningas
teidät säikähdytti vähää ennen kun teidät tänne tuotiin," sanoi
Sigismund riemullisesti nauraen. "Mutta elkää olko levoton. Kyllä te
tulette kesyksi, ja teidän rakastetullenne on paikka valmiina meidän
hyvin varustetuissa vankihuoneissamme. Te tuomitsette minua
taipumuksesta, jota te itse salaisesti suositte ja joka kahden kesken
ollessa on suurin autuutenne."
"Halveksittava ulkokullattu," sanoi Signe rauhallisella arvoisuudella;
"minä en tahdo alentua puolustamaan itseäni teidän valheellisista
syytöksistänne, minun kohtaloni on ratkaistu, arpani on heitetty.
Sentähden minä voin ylvästellä teille, ja kuolema vapauttaa minut
Appellonan ja Marian kauheasta osasta."
"Haa!" huusi Sigismund hammasta purren; "ei se rietas Appellona ole
mitään teiltä salannut. Se on kyllä tosi, että te nyt näette minut
totisessa haamussani, mutta teidän henkenne on minun kädessäni.
Lahjoittakaa minulle siis lempeytenne tahi valmistakaa itsenne porttona
heitettäväksi käärme kuoppaan. Myrkylliset käärmeet kiertäytyvät siellä
kauniin kaulanne ympärille ja nälkäiset iilimadot imevät viimeisen
veripisaran rakastavasta sydämestänne. Ettekö vapise kauheata
kohtaloanne, jonka itse valmistatte itsellenne?"
"En," sanoi Signe nöyrästi; "sillä te voitte ainoastaan tappaa ruumiin,
ettekä sielua. Se nousee ijankaikkiseen iloon, silloin kun teidän
saastainen henkenne menee ijankaikkiseen tuleen, joka on valmistettu
perkeleelle ja hänen enkeleillensä."
"Te lykkäätte siis minun sydämeni pois luotanne," sanoi Sigismund
kauhean kylmästi. "Te valitsette hirveimmän kuoleman sen onnen sijaan,
että saisitte hallita täällä minun sydämeni ruhtinattarena ja sitte
palata takaisin sulhasenne syliin. Olkoon niin; tapahtukoon tahtonne!
Kuitenkin minä säälien teidän nuoruuttanne ja kauneuttanne, tahdon
koettaa, eikö teidän aikomuksenne taipuisi. Pietro!" huusi hän, ja
italialainen pyöveli astui sisälle salaovesta. Hän kuiskutti muutamia
sanoja hänelle ja sanoi sitte merkillisellä äänellä Signelle: "Te
seuraatte heti tätä miestä. Kun te olette hiljaa, ei hän tee teille
mitään pahaa, ja kolmen päivän perästä tulen minä kuulemaan, ettekö ole
päätöstänne muuttaneet."
"Minä olen teidän vallassanne, ja tiedän, että kaikki ihmiselliset
tunteet ovat vieraat teidän sydämellenne," sanoi Signe voimakkaasti.
"Teidän valtanne on suuri, mutta armollisen taivaan voima on vielä
suurempi. Siihen minä toivon, ja menen levollisesti kohtaloani vastaan.
Minä kyllä menen vankeuteen ja kuolemaan, mutta en kuitenkaan
vaihettaisi sitä osaani kaikkeen teidän valtaanne; sillä minun
rinnassani on taivahan rauha, ja teidän rinnassanne helvetin tuska.
Minun kuoleman hetkeni tulee keveäksi ja antaa minulle ijankaikkisen
ilon esimaun; teidän sitä vastaan tulee hirmuiseksi ja näyttää teille
helvetin avatut portit. Enkelit vievät sieluni sinne, jossa kuolema on
menettänyt otansa ja helvetti voittonsa, ja taivaan sotajoukot
riemuitsevat minun pelastetusta hyveestäni, samalla kun perkele
riemuitsee teidän lopustanne."
"Pois täältä!" ärjyi Sigismund; "kyllä sinä kerran puhut hiljaisemmalla
äänellä. Me tapaamme toisemme." Hän viittasi nyt Pietrolle, joka avasi
oven. Signe riensi siitä ulos, kunnioittamatta munkkia ainoallakaan
katsahduksella ja Pietro seurasi häntä.
"Niin ihastuttavan kaunis ja kuitenkin niin kopea." sanoi Sigismund,
katsoen hänen peräänsä; "sinun pitää oleman minun, jos vaikka sieluni
menisi saatanalle sinun omistamisestasi. Tuo Maria, se ijankaikkinen
kyynelten lähde, on sitä paitsi minua aikoja sitte suututtanut. O,
Signe, sinun kopeutesi tekee sinut minulle vielä viehättävämmäksi! Ah,
minä en tunne enää itseäni; niin suuresti lumosi minut tytön
suloisuus."