Valdemarin ja Signen sydämessä, tukahtuivat vähin heidän
kotimatkallansa heidän jalon ja rakkaan isänsä vapautusta ajatellessa.
He tuskin antoivat aikaa nauttiaksensa virkistävää ravintoa; he
riensivät yhä että ennättäisivät kammoittavaan vankeuteen, jonka he
luulivat Akselinpoikaa vielä näännyttävän. Puolimatkalla, kun hevosia
syötettiin, astuivat he ulos vaunusta, ja he eivät tainneet uskoa omia
korviansa, kun sanoma Akselinpojan pa'osta luostarista joka puolelta
kohtasi heitä. Mutta mihin tämä vääryyttä kärsinyt oli paennut, ei
kukaan tiennyt; kaikki, mitä tiedettiin, oli se, että yksi luostarin
kuoropoika oli paennut hänen kanssansa. Kummastuneet lapset eivät
tienneet, uskalsivatko iloita tästä sanomasta, joka muutamia tuntia
sitte olisi tehnyt heidät sanomattoman onnellisiksi; siellä mihin olisi
sitte heidän onneton isänsä mennyt, ja millä hän auttaisi pakoansa, kun
oli kaikesta tyhjäksi paljastettu. Kotiin ei hän varmaan ole mennyt, ja
jos hän yön pimeydessä olisi sen uskaltanutkin tehdä, niin ei hän olisi
tavannut ketään muita kotoa, kuin yksinkertaisen Märtan ja jonkun
halvemman palvelian, sillä Kristiankin oli heidän kanssansa. He
haparoivat synkässä ajatusten ja arveluiden pimeydessä, jota ainoasti
valaisi se lohduttava varmuus, ettei heidän rakas isänsä ollut enää
edes pyöveliensä vallassa. He päättivät vihdoin jättää kaikki taivahan
haltuun, joka heille käsittämättömällä tavalla oli katkaisnut hänen
kahleensa, ja joka vielä paremmin taisi murhetta hänestä pitää.
Kuitenkin päätti Valdemar, että, jos isä ei muutamiin päiviin tule, hän
ratsastaa hakemaan häntä maalta, auttaaksensa häntä ja viedäksensä
hänen jälleen tyttärensä syliin. He ennättivät myöhään illalla
kotiinsa.
Kaiksi oli nyt saanut linnassa vilkkaamman näön, kun saatiin varmuus
rakastetun linnan isännän pelastuksesta. Valdemar oli lähtenyt,
uskollinen Kristian seurassaan, etsimään häntä, ja kaikki toivoivat
parasta loppua hänen yrityksellensä. Signe oli ryhtynyt tavallisiin
toimihinsa, jotka ennen olivat tuottaneet hänelle niin paljon iloa. Hän
oli oppinut maalarintaidossa, ja oli nyt lopettamaisillaan rakastetun
nuorukaisensa kuvaa, jolla hän mietti ihastuttaa häntä hänen kotiin
tullessaan, vaikka hänen työnsä tuli kauheasti häirityksi hänen isänsä
vangitsemisen kautta. Eräs taitava maalari oli neuvonut hänelle tämän
kauniin taidon, ja monta taulua linnan salin seinällä todistivat hänen
ahkeruuttaan. Niiden seassa olivat hänen isänsä ja äitinsä kuvat, ja
niitä pidettiin Signen mestariteoksina. Sill'aikaa kun hänen isänsä
huokaili inkvisitionin vankeudessa, ei hän voinut olla hetkeäkään sitä
katsomatta. Nyt oli hän iloisemmilla tunteilla ottanut Valdemarin
kuvan jälleen esiin. Hän päätti hänen maalata semmoisena, kun hän
haavoitettuna ja melkein puolikuolleena oli tuotu talonpojan tuvasta ja
jälleen avasi silmänsä hänen isänsä linnassa. Hän näki hänen aina
semmoisena mielikuvituksissaan, kalveana, verisenä ja kuolevana, ja kun
nyt tämä hirveä kuvitus onneksi ei enää ollutkaan todellisuus tunsi hän
kykenevänsä piirtämään sitä vaatteellekin.
Vaikka Signe oli hyvin onnellinen kasvoin piirtämisessä; ei hän ollut
kuitenkaan niin harjaantunut vaatepoimuja kuvaamaan. Saadaksensa tämän
melkein valmiin kuvan mahdollisesti yhtäläiseksi, kun sen esine oli
pukeutti hän uskollisen neitsyensä Ingeborgin, joka oli pitkä ja
kookaskasvuinen, Valdemarin varustukseen, saadaksensa näin muodoin
itsellensä mallin; hän antoi sitte Ingeborgin ruveta samaan sänkyyn,
jossa Valdemar, häälyen elämän ja kuoleman välillä, oli silmänsä
auaisnut.
Signe seisoi sängyn edessä ja laitteli taidokkaalla kädellä vaatteita
ja olkanauhoja niin hyvin kun hän muististaan taisi sen tehdä.
Rakastava tyttö oli niin vajonnut tähän mieluisimpaan toimitukseensa,
ettei hän huomannut, kun ovi aukeni ja mies astui sisälle, ennenkun
hänen raskas astuntansa läheni häntä. Hän oli vähällä vaipua maahan
säikähdyksestä, kun hän käänsihe ja huomasi kuninkaan, joka seisoi
liikkumattomana katsoen sänkyyn, eikä voinut kääntää silmiänsä siinä
makaavasta, ennenkun soturiksi puettu Ingeborg, joka kauhistuneena
makasi siinä hetkisen hiljaa ja sitte tuskanhuudolla hyppäsi sängystä
ja huoneesta ulos.
Signe kumarsi kunnioittamuksella kuningasta ja hänen koko olentonsa
vapisi säikähdyksestä tästä odottamattomasta vierastelusta. Kuningas
itse näytti niin kokonaan kummastuneelta, ettei hän voinut lausua
yhtään sanaa; mutta viha salamoitsi hänen silmistänsä, jotka hän käänsi
ja piti vapisevaa tyttöä kohden.
Tämän tuskallisen hiljaisuuden lopetti vihdoin vanha Märta, joka
huomaamatta kuninkaan läsnäoloa, syöksi sisälle ja huusi epätoivon
äänellä ja ruumiin liikkeillä:
"Jumala meitä auttakoon! Pyhän inkvisitionin palveliat tulevat linnaan.
Magdalena on nähnyt heidät. Ketä muuta voivat ne olla noutamassa kuin
teitä? Aah, Signeni, juoskaa, joutukaa, piilottakaa itsenne tiheimpään
metsään! Jesus Maria, tuolla ne ovat!" huusi hän ja lankesi lattialle.
Peljättävät miehet astuivat sisälle.
"Pyhän inkvisitionin nimessä pyydämme me sinua Signe, Olli Akselinpojan
tytär, viipymättä seuraamaan meitä," sanoi yksi miehistä, eikä ollut
ollenkaan huomaavinansa kuningasta.
"Ainoasti teillä ja Jumalalla on valta pyhän inkvisitionin ylitse,"
huusi Signe ja syöksi kuninkaan jalkain juureen. "Pelastakaa ja
päästäkää minua sen vallasta, sillä minä olen viaton! Minun sydämeni ei
tunne mitään rikosta."
"Hävytön," huusi kuningas, viitaten sänkyyn; "uskallatkos esiintuoda
niin julkeata valetta? Etkös äsken lähtenyt sotamiehen sylistä minun
huoneesen astuessani, ja eikö haureellisuus olekaan mikään rikos? Sinä
et voinut olla tietämättä, kuinka rakkaaksi olit tullut kuninkaallesi,
ja kuitenkin -- -- --"
Signe keskeytti kuninkaan puheen ja kyyneleensä virtana vuotaen nyyhki:
"Näentä on minua vastaan, mutta kaikkein taivaan pyhien kautta vannon:
minä en tiedä mistään rikoksesta. Jokainen pahe on minulle vieras! Mitä
te sanotte nuoreksi sotamieheksi, oli minun kammarineitsyeni Ingeborg,
jonka minä -- -- --"
"Lakkaa, ulkokullattu!" huusi kuningas; "Luuletkos, että minä olen niin
huokeasti petetty? Sano minulle," jatkoi hän, kääntyen Märtaan, "sano
minulle sinä vanha, kuka se nuori asemies on. Ei mitään valetta! Minä
tahdon tietää sen!"
Märta, joka ei tiennyt mitään Ingeborgin vaatetuksesta, vaan luuli
kuninkaan puhuvan Signen vieressä seisovan kuvan alkuesineestä, vastasi
vapisevalla äänellä: "Hänen nimensä on Valdemar Svane, ankara herrani
ja kuninkaani! Mutta nyt ei häntä voi saada oikeudelle, sillä hän
on -- -- --"
"Paennut," huusi Erik. "Sen minä kyllä luulen. Minun olisi pitänyt
lävistää hänen hekkumallinen sydämensä, ennenkun hän pääsi tästä
huoneesta ulos. Ja nyt, sen käärme," jatkoi hän Signelle, "uskallatkos
vielä kieltää rikostasi? Sinä olet hävytön nainen, jolle minä tuhlasin
armoani. Minä luulin sinua enkeliksi, mutta sinun silmäsi valehtelee.
Sinä olet irstas portto; mene nyt onneasi kohden!" Samassa repäisi hän
itsensä irti Signestä, joka valoi hänen jalkojansa kyyneleillänsä, ja
syöksi kun vimmattu huoneesta ulos.
Onnettoman Signen valitushuuto kaikui hänen jälkeensä.
Inkvisitionin palveliat nostivat Signen ylös lattialta ja käskivät
hänen nousta kartanolla odottavaan vaunuun.
Surkuteltava tyttö laskeusi polvilleen ja nosti kätensä sekä viattomat
silmänsä taivasta kohden.
Märta väänteli epätoivoisena käsiään. Signe otti tämän toisen äitinsä
vapiseviin käsiinsä ja painoi häntä levottomalle sydämellensä. Miehet
eroittivat hänen kuitenkin kovasti parkuvasta mummosta ja pakoittivat
hänen istumaan vaunuun.
Märta katsoi lohduttamatonna taivaalle, ja pitkän tuskallisen
hiljaisuuden perästä puhkesi hän vihdoin sanoihin:
"Herra, sinun pitkällisyytesi on suuri; sillä paimenet ovat muuttuneet
raateleviksi susiksi, ja repivät lampaita, joita heidän pitäisi
vartioida. O Herra, ota minut luoksesi taivaalliseen valtakuntaasi.
sillä mitäs minä nyt enää teen tässä suuressa autiossa asunnossa? He
ovat kaikki kuolleet, ne rakkaat, jotka tekivät sen minulle
paratiisiksi. Pitäisikö minun elää kaiken niiden jälkeen, joita
rakastin maanpäällä!"
"Eläkää meidän tähtemme; sillä nyt ei meillä ole ketään, jota kuulemme
ja kunnioitamme, paitsi te! Olkaa meidän äitimme!" virkkoivat itkevät
immet ja kantoivat Märtan sänkyyn.
"Minä olen nähnyt paljon surua eläissäni maailmassa," sanoi
kunnioitettava vanhus, ja hänen kyyneleensä virtailivat
seitsemänkymmenen vuoden vaivain vakoelemilla kasvoillansa.
Neitsyet lauloivat sydämellisellä hartaudella hengellisen laulun. Märta
kuiskutti hiljaa virren sanoja.
Oli kun kuolon enkeli olisi käynyt linnassa. Jos siellä joskus ääntä
kuultiin, niin oli se vaan katkonainen huokaus, tahi valitushuuto tahi
ruumisvirren sävel.
* * * * *
Inkvisitionin musta suljettu vaunu pysähtyi luostarin pihalle. Signe
oli lämpimässä rukouksessa jättänyt itsensä Jumalan haltuun, ja oli nyt
jotensakin valmis menemään hirveätä onneansa kohden, kun Appellona tuli
häntä auttamaan ulos vaunusta ja pyysi häntä seuraamaan itseänsä.
Signe, joka oli odottanut vastaan ottajakseen eli vähintäkin jotakin
hänen palveliaansa, kummastui suuresti, kun nuori kaunis nainen tarjosi
hänelle kätensä, ja osoittaen kunnioitusta ja nöyryyttä, vei häntä
leveätä ja valoisaa rappua myöten ylös kauniisen huoneesen, josta oli
miellyttävä näköala järvelle ja metsään.
"Tässä on teidän huoneenne, jalo neiti," sanoi Appellona lempeästi
hymyillen. "Mitä suvaitsette te minun antaa teille iltaruo'aksi?"
"Ei mitään," vastasi kummastunut Signe. "Minun on mahdoton nauttia
mitään."
"Malttakaa mielenne," sanoi Appellona säälien, "ja virvoittakaa
itseänne jollakin sen suuren tuskan perästä, jonka teidän on täytynyt
kärsiä. Minä olen luonanne heti jälleen."
Hän meni, ja Signe huomasi, että hän lukkosi ulkoapäin oven.
Signellä oli tuskin ollut aikaa ajatella kummallista asemaansa, joka
pikemmin näytti matkustajan hyvin varustetulle vierastalolle, kuin
inkvisitionin käsissä olevan vangin asunnolle, kun Appellona tuli
takaisin, kantaen hopeavatia, jolla oli kylmää paistia, voita, leipää,
viiniä ja kakkua. Häntä seurasi kuoropoika, kantaen kaunista koria,
täynnä valituimpia hedelmiä, jonka hän kunnioituksella laski pöydälle.
"Tahdotteko syödä?" sanoi Appellona. "Minä jään tänne teidän
palveliaksenne, ja jos minä hetkisen poissakin olen, niin suvaitkaa
ainoasti vetää tästä kellonnyöristä, ja minä tulen heti takaisin."
"Missä minä olen?" kysyi Signe. "Enkö minä ole sen hirmuisen, pyhän
inkvisitionin vallassa?"
"Olette, kallis neitiseni," vastasi Appellona järkevästi; "mutta te
olette tulleet tänne ainoasti kokemaan, mikä suloinen olopaikka tämä
on, eikä kärsimään sitä hirmuisuutta, josta rahvas tietää niin paljon
kertoa. Teidän ei koskaan tarvitse puuttua mitään tavallisesta
mukavuudestanne, ja minulla on ankara käsky, jos mahdollista, arvata
teidän tahtomuksianne ja lukea ne teidän silmistänne sekä ne heti
täyttää. Käskekää siis, niin saatte nähdä minun puhuneen totta."
Signe seisoi hetkisen suurimmasti kummastuneena, sitte sanoi hän hyvin
vakavalla katsannolla ja sanoilla: "Täällä ja tällä paikalla -- ah,
ajatus, että minä olen täällä, panee koko ruumiini vapisemaan -- en
voi, enkä tahdo mitään käskeä. Minä uskallan vaan rukoilla. Jos siis,
hyvä tyttöseni, hankit lukon sisäpuolelle tuohon oveen, etkä sitte
yöllä etkä päivällä jätä minua, niin olet täyttänyt kaikki, mitä minä
tahdon täällä, jossa vapauteni on ryöstetty."
"Nyt te pyydätte myöskin," vastasi Appellona, "mitä en parhaimmalla
tahdollani maailmassa voi tehdä. Minä, niinkun tekin, olen vankina
täällä luostarissa, enkä koskaan saa astua jalkaani sen ulkopuolelle.
Minä kerran varomattomuudessani sanoin muutamain muiden tyttöjen
läsnäollessa en uskovani sitä, että valaskala on niellyt Jonaan, koska
sen tila ei muka olisi simapikaria suurempi. Tämä lausunto, jota en
minä ajatellut, tuli abbotti Sigismundin korville, ja sentähden olen
minä kolmeneljännes vuotta ollut täällä salvattuna, ja minut olisi
elävältä murhattu, jos ei Sigismund, niinkun hän sanoo, olisi
armahtanut minun nuoruuttani.
"Ensin otti hän minun passaripiiaksensa, sitte tulin minä luostarin
emännöitsiäksi, ja nyt, kun kuoropoika Petter on paennut teidän isänne
kanssa, ei kukaan muu kuin minä saa kantaa naisvangeille heidän
luolaansa, sillä hän uskoo minua enemmän kuin munkkeja, kuoropoikia
tahi ketään muuta luostarissa. Mitä minulla on holvissa tehtävää, on
kuitenkin pian toimitettu; mutta teitä, jalo neitiseni, palvelen minä
niin usein kun käskette, kuitenkaan en voisi, jos sillä ansaitsisin
ijankaikkisen autuuden, teille toimittaa lukkoa, ja jos minulla
olisikin se, niin en tohtisi kuitenkaan sitä antaa teille, sillä
kaikkein ovien, vaikka kyllä suljetut vangille, täytyy yhtähyvin olla
avoinna abbotille, jonka, niinkun hän sanoo, pitää Jumalan edessä
vastata sinne salvatuista sieluista. Usein nousee hän sängystään sydän
yölläkin, saattamaan syntisiä autuuden tielle ja taivuttaaksensa heitä
totuutta tunnustamaan."
"Mutta voithan sinä yöllä kuitenkin olla minun luonani ja maata
vieressäni?" kysyi Signe surullisesti ja veti Appellonan tykönsä.
"En," sanoi tyttö syvästi huoaten; "Sitä en minä tohdi tehdä." Samassa
tulvasi kyynelvirta hänen silmistänsä.
"Sinäkö et tohdi?" kysyi Signe; "tahtoisitkos sitte, jos tohtisit?"
"Minä olen hyvin onneton!" huusi Appellona ja kiiruhti ulos.
"Mitä tämä on?" kysyi Signe itsestänsä ja katsella tuijotteli
lohdutonna valkealla lumipeitteellä verhottua maata.
Appellona tuli pian takaisin ja hänellä oli paljon toimimista
huoneessa, hän otti pois ruoan, jota Signe ei ollut koskenutkaan, ja
heitti puita takkaan. Tämän tehtyä kysyi hän surullisesti:
"Sallitteko kunnioitettava neiti priorin tulla teitä tervehtämään?"
Signe kauhistui näistä sanoista suurimmasti. Hän ei voinut puhua.
"Mitä minä vastaan?" kysyi Appellona katseella, joka ilmoitti irstaisia
tunteita.
"O Jumala! eihän minulla ole mitään tahtoa," huusi Signe, väännellen
epätoivoisena kauniita käsiänsä.
"Teidän asemanne on hirmuinen," huokasi Appellona, "ja minä en tahdo
salata teiltä, että teidän on valitseminen häväistys tai kuolema."
"Tässä ei ole mitään valitsemista!" huusi Signe, "minun arpani on
heitetty. Minä tahdon kuolla!"
"Te olette niin nuori ja kaunis," sanoi Appellona hartaalla
osanottavaisuudella. "Kuinka mielelläni pelastaisinkaan teidät jos
voisin, sillä teidän äitinne kantoi minut kasteelle, ja te olitte
imeneet äitini rintaa sinä päivänä, jona teidät kastettiin. Minä olen
vaan kahta kuukautta vanhempi kuin te."
Signe painoi Appellonaa kovasti rintaansa vastaan.
"Päästäkää minut irti," huusi Appellona, "minä en ole mahdollinen
olemaan teidän puhtaalla sydämellänne, sillä minä olen kadotettu. Pahat
henget ovat riemunneet minun lankeemuksestani, ja minut on nyt
lähetetty tänne kietomaan teitä samaan helvetin nuoraan, johon minä
itse olen langennut."
Signe tempasiin kauhistuen pois Appellonan sylistä.
"Jos te ilmoitatte minusta, niin täytyy minun kuolla," jatkoi
Appellona, "mutta kärsikää minua kun sanon, että sydämeni syvästi ja
hartaasti jakaa tuskanne, sekä että hän tahtoo samoin murhata teidän
hyviä avujanne, hän joka murhasi minunkin ja että -- -- --"
"Kenestä sinä puhut?" kysyi Signe, katsoen tyttöön kauhistuksella.
"Sigismundista," kuiskasi Appellona, "Siitä riettaasta, johon minulla
nyt ei enää ole ensinkään mieltymystä, ja jonka lapselle minun kurjan
täytyy tulla äidiksi."
Signe seisoi niinkun marmorikuva onnettoman edessä, joka kirkkaassa
peilissä oli näyttänyt hänelle oman kauhean tulevaisuutensa.
"Minä olen rakastanut tätä petoa," sanoi Appellona, "ja tuhannet valat
on hän vannonut rakastaaksensa minua. Mutta nyt vihaan minä häntä
niinkun kuolemaa. Tässä on teille terävä veitsi; lyökää se syvään hänen
mustaan sydämeensä, kun hän tahtoo teitä sulkea haurelliseen syliinsä;
sillä koko teidän onnettomuutenne tulee siitä, että te olette niin
kaunis ja viehättävä. Ah, hän ansaitsisi tuhannen kertaa kuolla, sillä
nykyisin on eräs nuori ja kaunis aateli neiti, nimeltä Maria Stjerne,
joka monta kuukautta on vastustanut hänen kiusauksiaan, langennut hänen
uhriksensa ja makaa nyt hänen kanssansa. Te, jalo neitiseni, ettekö
kauhistu hirmuista kohtaloanne? -- Te olette määrätty korvaamaan häntä
ja joku muu onneton sitte edessäkin korvaamaan teitä."
"O Jumala! o Jumala!" vaikeroitsi Signe, tavottaen veistä. "Mutta
kuinka tohtii hän sitte antaa sinun tulla minun luokseni? Pitäisihän
hänen peljätä tulevansa huomatuksi?"
"Hän on uhannut, että minä tulen elävänä haudatuksi, jos ilmoittaisin
hänen, mutta sitä vastaan luvannut minulle vapauteni, jos minä
edistäisin teidän lankeemustanne. Kuitenkin pitää minun kuolla, ja minä
en tahdo olla edesvastauksessa teidän onnettomuudestanne. Oma syntini
painaa minua jo kyllin. Nyt on sydämeni keveämpi, sillä te olette
saaneet varoituksen. Ah, jos minäkin, niinkun te, olisin valinnut
kuoleman!"
Signe otti epätoivoisen syliinsä ja pyysi häntä nostamaan sydämensä
uskossa ja toivossa kaikkein armahtajan istuimen eteen. Sitte pyysi
hän, ettei hän missään varomattomuudessa ilmoittaisi, mitä nyt oli
puhunut, sillä se voisi syöstä hänen turmioon.
"Minä en pelkää kuoleman kauhuja, mutta minä tahdon elää syntymättömän
lapseni tähden, ja auttaakseni teitä valvomaan ja sotimaan," sanoi
Appellona voimakkaasti, laskien kätensä sydämellensä.
"Minä en nyt vielä ole missään hädässä, sillä jalo ystävyys ja
sääliväisyys auttaa minua sitä kantamaan," sanoi Signe suudellen
Appellonan vaaleita huulia.
"Minä sanon hekkumoitsialle, että te olette hänelle hyvin sopimaton,
niin hän ehkä pysyy poissa täältä, ja minä saan käskyn valvoa teidän
luonanne yötä," sanoi Appellona ja meni.
Signe heittäysi sänkyyn, ettei, jos abbotti tulisi, vastustaisi
Appellonan kertomusta, ja kätki huolellisesti veitsen viereensä.
Appellona tuli takaisin. "Minä valvon teidän luonanne yötä," sanoi hän,
"ja minä joudan täällä olemaankin, sillä Maria on ottanut vastaan
emännöitsemisen. Hänellä oli valittavana polttorovio tahi häväistys, ja
hän valitsi pitkän taistelun perästä samoin kun minäkin kelvoton."
"Rovioko?" kysyi Signe kauhistuen. "Mikä oli sen onnettoman rikos?"
"Hänen piti puhuneen pilkaten Pyhästä Hengestä," vastasi Appellona,
"mutta hänen etevin rikoksensa, niinkun teidänkin, oli se, että hän oli
nuori ja kaunis."
"O taivahan Jumala!" rukoili Signe, "anna minun muotoni muuttua; anna
minun tulla pahannäköiseksi kuin yö, että voisin palvella sinua
puhtaalla sydämellä! Ah, Appellona," jatkoi hän pitkän vaitiolon
jälkeen, "paetkaamme nyt pimeässä tästä kauheasta paikasta. Onhan sinun
tallessasi avaimet? Jos kuolisimmekin myrskyyn ja lumipyryyn, niin
olisimmehan kuitenkin vapaudessa."
Appellona vakuutti että pakeneminen olisi mahdoton, koska suuri
etulukko oli pantu käytävän ovelle, sekä että hän oli tullut sinne
salarappuja, jotka alkoivat abbotin ruokasalista, jonka avainta hän
aina itse piti muassaan ja sulki sen aina sekä sisä- että ulkopuolelta.
"Vai niin," sanoi Signe, puristaen hartaasti ristiin kauniit kätensä;
"me olemme taivaan suojeluksessa. Se voipi meidät pelastaa, ja sen
käsiin voimme turvallisesti jättää kohtalomme. Se pelasti isäni, kun
polttorovio jo oli hänelle valmis; se pelastaa myös meidät, sillä,
eikös ole tosi, sinä onneton tyttö, sinä kadut sitä rikosta, johon olet
pakotettu ja toivot ijankaikkisen armoa?"
"Tähän kauhistuksen asuntoon tullessani," sanoi Appellona kyyneleitä
vuodattaen, "olin minä hyvä ja viaton kuin tekin. Nyt en enää ole
semmoinen; mutta Herra armahtaa katuvaista ja suopi minulle armonsa
tässä ruokaluolassa odotella sitä tärkeätä hetkeä, jonka minä kauhulla
näen edessäni; sillä täällä -- sen tiesin hyvältä Petteriltä, häviää
lapsi samassa kun se näkee päivän. Niinä viitenä vuotena, jotka Petter
oli ollut luostarissa, oli abbotin emännöitsiä, Berta, kolmasti ollut
raskaana, mutta ei kukaan ole nähnyt yhtään lasta, ja inkvisitionin
tultua katosi hän itsekin."
"Hirveätä!" huusi Signe. "Mutta mihin joutui siis vihdoin hän ja
lapset?"
"Petter, johon oli suuri luottamus ja sai käydä, missä tahtoi," vastasi
Appellona, "löysi kerran vanhassa syvässä holvissa, jossa muutoin ei
kukaan käynyt, muutamia lautoja, joiden alta nousi inhoittava lemu.
Laudat pois heitettyänsä näki hän, että ne peittivät sisään sortunutta,
kuivanutta kaivoa. Hän katsoi sen sisälle ja kauhistui, sillä se oli
suureksi osaksi täytetty ihmisen luilla ja päällimäisenä oli
puolimädännyt lapsi sekä parin muun lapsen luuranko. Tämä oli
loppupuolella kesää, kun minä olin vielä abbotin erinomaisessa
suosiossa ja sain käydä yltympäri luostarissa. Petter vei minut
kaivolle, mutta minä en rohennut katsoa siihen. Ah, ehkä se oli
aavistus siitä kauhistuksesta, joka odotti minua, mikä esti
minun -- -- --?"
"Lakkaa," sanoi Signe. "Minä en voi kuulla enempää. Minä en ole
joutunut ainoasti inkvisitionin käsiin, vaan minut on syösty
murhaluolaan." Hän kätki vapisten kasvojansa käsillään.
Aamurusko koitti, vaan ei uni ollut sulkenut Signen eikä Appellonan
silmiä. Auringon ensimäisen säteen koittaessa nousivat he ylös, ja
Signe kätki veitsen, jonka hän oli saanut Appellonalta, kovasti
sykkivälle sydämellensä. Appellona jätti nyt onnettoman Signen, jolla
oli kyllin aikaa ajatella kauheata tilaansa. Se oli kuitenkin
menettänyt vähin kauneuttaan, koska hän kyllin tiesi sen ja oli
valinnut ainoan, joka hänellä oli valittavana: kuoleman. Kuitenkin
huoahti nuoren rakastavan sydän usein nimen Valdemar, ja kuvitteli
tämän kauhistusta hänen ennen-aikaisesta kuolemastansa. Hiljainen
sisällinen ääni kuiskasi hänelle kuitenkin, että, vaikka kuolema oli
tuhatta kertaa häväistystä parempi, hänen ei sentään pitäisi sitä
jouduttaa, ennenkun hän olisi niin likellä häväistyksen syvyyttä, ettei
hänellä olisi mitään muuta keinoa sitä välttää.
Muutaman hetken kuluttua tuli Appellona takaisin ja toi abbotin hartaan
pyynnön, että hän soisi hänelle ilon saada tervehtää häntä ja viettää
hetkisen hänen seurassaan, sillä lisäyksellä, että hän sai vapaasti
valita jotta Signe tulisi hänen luoksensa tahi sallisi hänen käydä
huoneessaan.
"Sano hänelle, hyvä Appellonani," sanoi Signe rauhallisesti, "että jos
minun tahtoni tulee kysymykseen, toivon minä, etten tarvitsisi jättää
tätä kammaria, joka kerran on minulle sallittu."
"Ja te olette niin rauhallinen ja uskalias?" kysyi Appellona
kummastellen.
"Niin olen, koska vaali on tehty," sanoi Signe ja näytti veistä.
"Jumala palkitkoon sinulle tämän lahjan, hyvä, onneton ystäväni!"
"Pelastakoon se teidät minun surkuteltavasta kohtalostani," sanoi
Appellona nostaen rukoilevat kätensä taivasta kohden. "Kuitenkin, jalo
neitiseni, pitää teidän olla varovainen kuoleman pistoa tehdessänne, ja
jos se on tarpeesen, niin tähdätkää se sitte ennen hänen mustaan
sydämeensä, kuin omaan kauniisen rintaanne. Ehkä ei olisi pakokaan
sillä hetkellä mahdoton, jos osaisitte oikeaan paikkaan lyödä ja me
voisimme anastaa hänen avaimensa, erittäinkin sen, jolla avataan
järvelle menevä salaovi. Meidän täytyisi uskaltaa mennä hienolle jäälle
ja kätkeä itsemme Jumalan avulla tiheään metsään, jos vaikka tulisimme
nälkäisten susien saaliiksi. Te vapisette minun puhuessani? Mutta
uskokaa minua, se ei vala ainoastaan kieleltäni, vaan särjetystä
sydämestä, jonka se rietas teeskenteliä on murtanut."