makuu huoneesen, ja ilostuttanut hänen mustaa sieluansa kertomuksella
Akselinpojan vapaatahtoisesta tunnustuksesta, tuomiosta ja tulevasta
teloituksesta, olivat Signe ja Valdemar kullan ja kalleuksien avulla,
joita he täyttä kättä mättivät kuninkaan henkivartioille ja
palvelioille, saapuneet aina Erikin ruokasaliin, jossa hän,
liehakoitsevat hovimiehet ympärillä, istui, vaipuneena niihin
nautinnoihin, joita herkkujen alla notkuva pöytä taisi hänelle tarjota.
Ovet auaistiin ja Signe astui sisälle käsitysten tuon ei vielä täysin
parantuneen Valdemarin kanssa, sekä kumarsi hänen kanssansa Erikkiä,
joka, kummastuen tätä odottamatonta luoksensa tuloa, laski pikarinsa
pöydälle ja kysyi vihaisesti katsahtaen, joka katsahdus erittäinkin oli
suunniteltu Valdemariin, mikä heidät teki niin rohkeiksi, että he
luvatta tunkeusivat aina hänen pyhän persoonansa luokse.
Tästä kuninkaan vihan puhkeumisesta kauhistui Signe niin, että sanat
kuolivat hänen huulillensa ja hänen päänsä vaipui kauniille rinnalle,
jota kostutti hänen polttavat kyyneleensä. Valdemar rupesi sitte
puhumaan, ja sanoi arvokkaalla äänellä ja käytöksellä:
"Herrani ja kuninkaani! Me uskallamme luottamuksella ja rukouksen
kuulemisen toivolla notkistaa polvemme kuningasten kuninkaan istuimen
edessä sekä avata sydämemme Hänelle, kun hätä ja tuska niitä piirittää.
Miksikä emme sitte uskaltaisi rukoillen lähestyä teidän
Majesteettianne, joka on asetettu tänne maan päälle täyttämään
taivaallisen Isämme tahtoa? Me teemme tämän, luottaen teidän
oikeuteenne, armahtakaa minua ja tätä rukoilevaa tyttöä, joka anoo
teiltä jalon ja viattoman isänsä henkeä, joka nääntyy kauheassa
inkvisitioni-vankeudessa ja on tuomittu polttorovion hirveään
kuolemaan."
"Kuka olet sinä vimmattu," huusi Erik kiivaasti, "joka uskallat astua
kuninkaasi eteen ja rukoilla armoa pahantekiälle, jonka pyhä
inkvisitioni on löytänyt vääräoppiseksi ja sentähden tuominnut
kuolemaan? Vastaa, kelvoton! Kuka sinä olet?"
Valdemar astui arvokkaana ja voimakkaasti askeleen likemmäksi
Erikkiä ja sanoi kunnioitettavalla vakavuudella: "Nimeni on Valdemar
Svane. Isäni, Niilo Svane, uhrasi henkensä ja tavaransa isänmaan
palveluksessa, ja esi-isäni monta polvea ovat kaikki vuodattanut
sankari-verensä kunnian kentällä syntymämaan ja vanhan Tanskan
valta-istuimen turvaksi. Että minulla on ollut silmäini edessä heidän
loistava esimerkkinsä, todistavat ne kunnialliset haavat, jotka olen
saanut teidän palveluksessanne, teidän kunnianne ja oikeuksienne
puolustukseksi. Minä tiedän kyllä, että soturin ei sovi itse puhua
urhotöistänsä, mutta te kehoititte itse minua siihen, ja nyt ehkä
myöntänette, että minulla on toki sen verran arvoa, mitä vaaditaan
teidän silmäinne eteen astumiseksi."
"Haa! sinä hävytön!" ärjyi Erik; "uskallatko sinä minun omain silmäini
edessä tallata minun majesteetti-arvoni jalkaisi alle? Huutakaa
vartiaa! Tornivankeudessa tulet varmaan vähäpuheisemmaksi. Pois! etten
minä oikeutetussa vihassani muserra sinua!"
"Herra, te olette suuttunut", sanoi Valdemar tyynesti; "mutta kaiken
kautta, mikä teille on pyhää taivaassa ja maassa, pyydän teiltä:
antakaa vihanne langeta ainoasti minun päälleni. Katsokaa laupiaasti ja
armollisesti tuota vapisevaa tyttöä, joka makaa tomussa teidän
jalvoissanne. Kuulkaa hänen rukouksensa! Antakaa hänelle takaisin hänen
arvokas isänsä, niin minä annan itseni kuolemalle teidän syvimmässä
vankeudessanne. Elä hyvin, Signe! Ah, jos minun kuolemani voisi
pelastaa meidän isämme, silloin olisi sen tuska suloinen minulle!"
"Mitä! kuolemasiko?" karjui kuningas; "ei, sinun ei pidä kuoleman, mutta
sinua pitää kuritettaman; viekää pois häntä!"
Vahti tarttui Valdemariin ja vei häntä oveen päin. Signe syöksi samassa
silmän räpäyksessä parkaisten kuninkaan jalkoihin. Epätoivo antoi
hänelle voimaa. Kauniilla käsillään syleili hän Erikin polvia ja nosti
kyynelsilmänsä häntä kohden. Niinkuin rukoileva Madonna [Pyhä Neitsyt,
suom. muist.] oli hän kuninkaan jalkain juuressa, ja hänen vihansa
näytti häviävän, heitettyänsä häneen silmäyksen, kun hän vaipuneesta
rinnastansa sammalsi sanat: "armoa, armoa!"
Erik istui niinkun lumottuna, ja hänestä tuntui, kun ei hän koskaan
olisi nähnyt mitään niin kaunista, kun tämä polvillaan oleva tyttö,
jonka kasvoilla kyyneleet virtailivat. Heti viittasi hän vahdille, joka
jäi neuvotonna seisomaan ovelle Valdemarin kanssa.
"Hän ei tahtonut vihoittaa teitä, herra", sanoi Signe suloisesti
rukoillen. "Mitä hän sanoi, tahtoi hän sillä ainoasti saattaa teitä
kuulemaan meidän rukoustamme. Teillä ei ole ketään uskollisempaa
alamaista kuin hän. Hänen jalo verensä on vuotanut sodassa teidän
asianne tähden. O, armollinen kuninkaani! Minä en päästä irti teidän
jalkojanne, ennenkun olette lausuneet sen kauniin sanan, joka tekee
ruhtinaan Jumalan kuvaksi maan päällä, sanan _Armo_."
Erik ei voinut kääntää säihkyviä silmiänsä pois tuosta kauniista
rukoiliasta, joka kumarsi kasvojansa hänen jalkoihinsa. Hän nosti ylös
hänen ja käänsi hänen ihanat kasvonsa itseensä päin; Erikin silmät
olivat liikkumattomasti suunnitetut häneen, ja Valdemariin ja vahtiin
katsahtamatta huusi hän: "_Armo_!"
Vahti meni pois ja Valdemar seisoi niinkuin kivettyneenä ovella.
"Antakaa minun syleillä jalkaanne, jalo kuninkaani!" huusi Signe;
"sillä huhu valehtelee, ja te olette laupias ja armollinen, niinkun
taivahan Armollinen."
"Ja sinä olet kaunis, niinkun yksi hänen enkelistänsä," huusi Erik.
"Nouse ylös, tyttö, ja istu viereeni, sillä se on sinun kauneudellesi
ja suloisuudellesi sopiva paikka."
Veri nousi Valdemarin poskille, ja harmilla katsoi hän kuninkaan
himosta punottaviin kasvoihin.
"Elkää antako armonne auringon valaista vaan puoliksi," jatkoi Signe;
"vaan tunkeukoon sen säteet minun isäni pimeään vankeuteen, ja teidän
kuninkaallinen sananne voipi katkaista hänen kahleensa."
"Olkoon hän vapaa. Sinä olet voittanut asiasi ennenkun avasit kauniit
huulesi," huusi kuningas, ja hänen vihansa oli kokonaan liuennut
ystävyyteen ja helleyteen.
Signe kumarsi taas kauniit kasvonsa kuninkaan jalkoja kohden.
"Mikä on sen Pohjan kaikkein kauniimman tyttären onnellisen isän nimi?"
kysyi Erik, painaen Signen tuolille viereensä.
"Olli Akselinpoika!" sammalsi tästä odottamattomasta näöstä kummastunut
ja kuoleman kalpea Valdemar. Erikin punottavat kasvot kävivät äkkiä
lumen vaaleiksi, ja selvin hämmästys kuvausi niille.
Signe lankesi taas vapisten hänen jalkoihinsa ja huusi: "O herra, elkää
peruuttako armosanaanne!"
"Ei," sanoi kuningas voimakkaasti. "Erik on kuningas ja hänen sanansa
pitää seisoman liikkumattomana niinkun kallio." Heti kirjoitti hän
muutamia sanoja pergamentille ja sanoi, painaen sen Signen vapisevaan
käteen: "Tämä lehti päästää isäsi kahleet. Anna tämä abbotti
Sigismundille, silloin on hän vapaa ja hänen omaisuutensa pysyy
koskematta. Hän saa kiittää kaunista tytärtänsä jo kuolemalle vihitystä
Hengestänsä."
Eräs Pommerilainen herra astui sisälle ja ilmoitti Cecilia rouvan ja
abbotti Sigismundin tuloa.
"Pyydä Cecilia rouvaa odottamaan minua omissa huoneissaan ja anna
abbotin tulla sisälle!" käski kuningas synkällä katsannolla.
Pommerilainen herra kumarsi syvään ja jätti huoneen.
"Nyt on pergamentti tarpeeton," sanoi Erik; "nyt voipi minun
kuninkaallinen sanani päästää isäsi kahleet. Mutta mikä on sitte
palkkani? Vastaa, lumoojatar! Enkö ole sitä ansainnut sinulta?"
Signe vapisi ehdottomasti näitä sanottaessa, vaikka hänen puhdas
sielunsa ei ymmärtänyt niiden merkitystä. Valdemarille ne olivat, kun
jos olisi hehkuvat väkipuukot lyöty hänen sydämeensä.
Sigismund astui sisälle ja kumarsi kunnioituksella maahan päin.
"Olli Akselinpoika on vapaa," huusi Erik hänelle, ja kuoleman vaaleus
vetäysi nyt munkin punaisille kasvoille. "Vielä tänä päivänä annetaan
hän kauniille tyttärellensä, joka on kylläksi minulle todistanut hänen
viattomuutensa."
Munkki heitti vihasen silmäyksen Signeen, mutta ikäänkun tenhomisella
sulautui se salamieliseen hymyilyyn, ja hän ei voinut kääntää pois
silmiänsä hänen lumoavasta katsannostansa.
"Teidän tahtonne, suuri kuninkaani, on minun lakini; sen edessä syöksen
minä itseni vaikka ijankaikkiseen liekkiin," huusi hän liehakojen.
Erik viittasi Sigismundille ja hän meni pois, silmäten Signeä
umpimielisesti.
Pommerilainen herra astui taas sisälle ja ilmoitti, että Cecilia rouva
ei enää tahtonut viipyä huoneissansa, vaan lähestyi jo kuninkaan salia.
"Menkää siis pois rauhassa," sanoi kuningas selvällä himonsa
ilmauksella, ja tuuditteli hekkumallisesti Signen käsivartta kädessään.
"Minä tulen pian käymään Sorön tienoilla katsomaan sen kauneinta kukkaa
sillä maalla, jossa se on puhjennut. Voikaa hyvin, elkää unhottako
ystäväänne ja kuningastanne. Muistatteko minua hyvyydellä,
muistatteko?"
"Kuolemani hetkeen asti muistan minä teidän majesteettinne ääretöntä
armoa!" huusi Signe ja kiiruhti ovesta ulos puhumattoman Valdemarin
kanssa.
Cecilia astui sisälle ja kuningas meni häntä vastaan. "Onko se totta,"
sanoi hän terävästi katsellen, "että teillä, minun herrani ja ystäväni
on ollut vieraana eräs nuori neiti? Mitä hän tahtoi teiltä näin
aikasiin?"
Kuningas tuli hämillensä eikä tiennyt, mitä vastaisi.
Cecilia katsoi häneen läpitunkevilla silmäyksillä, ja mustasukkaisuus
ajoi heti kaiken veren hänen kasvoistansa.
"Minä aioin lähteä metsästämään," sanoi kuningas, päästäksensä tästä
kiusallisesta puheesta. "Teidän sijassanne tekisitte te parhain, että
pysyisitte kotona."
"Metsästättekö te susia vai metsäkyhkysiä?" kysyi Cecilia häijyllä
naurulla. "Mutta pitäkää varanne. Sudet ovat kavalajuonisia ja haukka
voipi kaapata kauniimman metsäkyyhkyn teidän silmäinne edessä."
"Sinua ei ota kukaan pois minulta," sanoi kuningas suuttuen ja meni
ulos.
"Haukat pelkäävät, että minun myrkkyni tappaa heidät," sanoi Cecilia
hammasta purren, ja kiiruhti huoneesensa, jossa Sigismund odotti häntä.
"Te olette petetty." huusi ulkokullattu hänelle, "Olli Akselinpoika saa
vapautensa ja te saatte antaa kostonjanonne palaa polttoroviolla hänen
sijassansa, sillä hän ei tule sinne. Kuitenkin onkin teillä jo kyllin
osaksenne, sillä kuningas ei enää kauan katso teidän taivaallista
ihanuuttanne. Olli Akselinpojan tytär on ottanut teidän sijanne hänen
sydämessään, samoin kun hän myös pian ottaa sen tuon kiittämättömän
hovissa. Kun teidän raskausaikanne on loppunut, pitää arvattavasti uusi
rakastettu tänne tuliaisensa. Te saatte silloin olla ällisteleväin
katseliain joukossa, jotka ihmettelevät nousevan auringon sokaisevaa
loistoa."
"Lakkaa jo! Tahdotkos murhata minut valheellisella kertomuksellasi?"
huusi Cecilia, mutta vapisi kuitenkin, ikäänkun se voisi olla totta.
Sigismund selvitti nyt ne syyt, joilla hän tuki arveluansa, että
nimittäin kuninkaan helleys paloi Olli Akselinpojan kauniisen
tyttäreen, ja hän selitti sujuvalla kaunopuheliaisuudella, kuinka
viehättävä ja siis vaarallinen hän oli Cecilialle, ja hänen
kiittämisensä Signen kauneudesta olisi kestänyt vielä kauemmankin, niin
innostunut hän oli, jos ei Cecilia, joka luki hänen kasvoistansa hänen
ajatuksensa, olisi puuttunut puheesen, sanoen:
"Todellakin, tämä tyttö saattaa olla suurimmasti vaarallinen minulle,
koska hän niin muutamassa silmänräpäyksessä vetää kaikkein sydämet
puoleensa. Tehän olette jo tulessa ja liekissä ainoasti häntä
selittäessänne, ja hän ei varasta minulta ainoasti kuninkaan sydäntä,
vaan teidän sydämenne on myös luopunut minusta. Niinpä niin, Sorön
metsät ovat suuret ja tiheät; siellä voitte te, kunnioitettava herra,
asettua sen puun juurelle, johon tämä kyyhky on tehnyt pesänsä,
ja kuherrella siellä niinkauan, kun äänenne sortuu hellästä
kuherruksestanne. Minä pääsen silloin siitä vaivasta, joka minulla on
kuullessani rakastuneen lörpötystä, jolla te ette kuitenkaan
milloinkaan ole mitään tarkoittaneet. Ja nyt hyvästi! Minä tahdon olla
yksinäni!"
Sigismund, joka tunsi Cecilian rajattoman vallan, ja tiesi, ettei hän
sitä niin helposti aikonut jättää, vaan käyttäisi kaikkia mahdollisia
keinoja saadaksensa pitää sen, ja luultavasti myös onnistuisi, vaikkapa
kuningas hetkiseksi mielistyisikin johonkin toiseen, oli vaan kuvaillut
Erikin alkavata taipumusta niin voimallisilla värillä, saattaaksensa
Ceciliaa vieroittamaan Erikkiä tästä vaarallisesta tytöstä, joka
ensimäisenä silmänräpäyksenä oli herättänyt hänen oman halunsa.
Ceciliaa odottaessansa oli hän tehnyt suunnitelman saada vietellä sitä
rakastettavaa tyttöä; mutta himo on sokea, ja Sigismund ei muistanut
puhua tyynesti, joka on tavallista, kun puhutaan toisen asiata. Hän ei
muistanut, että Cecilialla oli haukan silmät, erittäinkin kun esine,
jota hän katseli, koski häntä tahi hänen tuumiansa; mutta edellä kaiken
unhotti hekkumallinen munkki hallitsijattarensa turhamaisuuden, ja
kuinka syvästi hän tulisi haavoitetuksi ajatellessaan, että hän nyt ei
olisikaan munkin sydämen jumaloitava kuningatar, jota tämä niin useasti
tuhansilla valoilla oli hänelle vakuuttanut. Mutta niinkun kettu, jolla
on aina monta koloa ulos luolastansa, äkkiä kääntyy, kun sen hieno
haisti sanoo, että koirat ovat keksineet sen piilopaikan, ja aina
löytää varman pelastuksen mutkittelemalla, niin ymmärsi myöskin tämä
kamala munkki heti viedä Cecilian toisiin ajatuksiin, ja vaikka hän oli
kyllä ovela, sai Sigismund hänen kuitenkin viimein uskomaan, että hänen
puheensa kiivaus tuli ainoasti siitä ihastuksesta, jonka hän tunsi
Cecilian uudesta voitosta. Hän lopetti pitkän puheensa sillä
vakuutuksella, että hän, jos hänen toivonsa pettäisi, heittäisi pois
pyhän pukunsa ja pakenisi hänen kanssansa Helvetian (Sveitsin)
laaksoihin, löytääksensä siellä hänen rakkaassa sydämessänsä taivaan
maan päällä ja vihdoin hänen sylissänsä saada nukkua ijankaikkisuuteen.
Cecilia nosti ylös polvillaan olevan teeskenteliän ja pyysi häntä
istumaan viereensä. Hän tuumi hänen kanssansa, kuinka hän saisi
kuolinvihollisensa, Olli Akselinpojan, pyyhityksi pois elävien luvusta,
ja hän sopi munkin kanssa siten, että se piti tapahtumaan myrkyllä,
jota annettaisiin sakramentissa hänen vankeudesta lähtiessänsä, jotta
ei mitään epäluuloa tulisi Sigismundista; he tekivät myös liiton kuinka
tyttö temmattaisiin pois, olemasta kuninkaan tiedusteltavana, kun
Cecilian kammaripalvelia samassa astui sisälle ja ilmoitti, että yksi
pyhä isä Sorön luostarissa hiessä ja tomussa nyt juuri oli saapunut
sinne ja tahtoi heti puhutella kunnioitettavaa abbottia, koska hänellä
oli tuiki tärkeä asia kerrottavana.
"Tuo hänet tänne sisälle!" sanoi Cecilia, ja piika avasi oven
Markus-isälle, joka astui sisälle, kumartaen aina maahan asti mahtavan
Cecilian edessä, joka kuningattaren arvoisuudella vastasi tätä
köyristelevää tervehdystä, suloisesti naureskellen sisään tulleelle,
jolle hän sanoi:
"Mitä uutta kuuluu luostariinne?"
"Ah, teidän armonne!" huusi Markus vapisten; "perkeleen voima on suuri.
Ei edes pyhät, Jumalalle vihityt paikat ole rauhassa hänen
aivotuksiltansa. Synti on nyt tänä aikana niin suuri, että saatana
uskaltaa julkisesti kujeilla itse meidän pyhiemme nähden ja jos ei pyhä
inkvisitioni anna vähintäkin parinkymmenen vääräuskoisen henkäistä
mustaa sieluansa liekissä, niin nielee paha vihollinen pojan sekä
luostarin että kirkon, ynnä meidät viheliäiset, jotka olemme
kiedotut -- -- --"
"Ei, niin suurta kitaa ei mahdollisesti voi olla pahalla hengellä,"
sanoi Cecilia teeskentelevän munkin puheesen, joka oikeastaan ei
uskonut Jumalaa eikä perkelettä, vaikka molempain nimi usein liehui
hänen kielellään.
"Mutta kertomuksenne," huusi Sigismund, joka aavisti onnettomuutta,
"kertomuksenne!"
"Jaa, kertomuksenne, sanokaa se viivyttelemättä; syy, miksi tulitte
tänne!" käski Cecilia.
"Ah, korkea, armollinen rouvaseni," änkytti Markus ja lankesi
polvillensa tämän naisen eteen, jonka vallan hän tunsi ja pelkäsi;
"elkää salliko armottomuutenne ukkosen-jyrinän musertaa kurjaa
olentoani, sillä minä olen viaton siihen hirmuiseen onnettomuuteen.
Aina siitä asti kun te, kunnioitettava herrani, matkustitte eilen
illalla, olen minä ollut polvillani pyhän apostoli Paavalin kuvan
edessä ja rukoillut. Ei leivän palaa, eikä vedenpisaraa ole tullut
kuivalle kielelleni, ja minä olen täällä katumuksella niin kurittanut
kurjaa ruumistani, että vereni -- -- --"
"Lakatkaa tuosta pitkästä esipuheestanne ja tulkaa asiaan!" kiljasi
Cecilia vihaisesti, ja Sigismund vapisi kun tuomittu pahantekiä.
"Ah teidän armonne," jatkoi Markus isä; "Saatana on tänä yönä noutanut
teidän kuolinvihollisenne Olli Akselinpojan ja ottanut kuoropojan
Petterin kanssansa."
Cecilia vaaleni ja puhkesi semmoiseen raivoon, että sen jyrinä oli
vähällä musertaa abbotin pään. Markus makasi kun kuollut, kasvot
lattiassa. Oli niinkun salamaisku olisi lyönyt hänen.
"Pois minun silmäini edestä, sen roisto," karjasi Cecilia vaahtosuin,
ja oli vähällä rusikoida viheliäistä munkkia.
Markus ryömi käsin ja jaloin suuttuneen naisen luokse, ja aikoi
suudella hänen jalkaansa; mutta hän potkaisi häntä vasten naamaa, ja
Markus ryömi ulvoen pois.
"Kuinka te taisitte uskoakin tuommoisen kurjan vartioimaan inkvisitioni
vankeutta teidän poissa-ollessanne? Mitä täältä tahdoitte? Lähettiläs
olisi voinut vaikuttaa aivan saman kuin tekin. Nyt ei minulla
taasenkaan ole sitä riemua, että se vanha konna kuolee myrkystä, vielä
vähemmän julkisesti polttamalla -- hän joka pyöritti ruoskaa minun
pääni päällä!" kirkui Cecilia vimmattuna Sigismundille, kunnes kovat
suonenvedon tempaukset hillitsivät hänen kielensä.
Sigismund kantoi hänen vuoteellensa, ja huusi sisälle hänen
palvelusnaisensa.
Kuninkaan lääkäri noudettiin. Abbotti jätti pyörtyneen hurjattaren ja
meni pois. Tunnin päästä istui hän vaunuun. Hän tahtoi omin silmin
todistusta munkin melkein satumaisen kertomuksen totuudesta.
Kun hän oli ennättänyt Ringstadiin, tuli lähettiläs hänen perässänsä
semmoisella kiireellä, että sen hevonen oli vähällä kaatua. Se toi
hänelle käskyn Cecilialta, että hänen piti viipymättä palaaman
takaisin, sillä tärkeät asiat vaativat hänen läsnä-oloansa.
Niinkun hänen oikkujensa notkea orja, kääntyi Sigismund heti takaisin
ja tuli tuntia ennen auringon laskua jälleen Roskildeen, jossa hän
pysähtyi kuninkaan linnan korkean portin ulkopuolella.
Cecilian neitsyt odotti jo häntä ja vei hänen heti sisälle rouvansa
tykö, joka vielä makasi sängyssä.
Neitsyt meni pois ja Cecilia ojensi Sigismundille kättä, sanoen samassa
ystävällisellä puheella ja katsannolla hänelle:
"Ystäväni! Ainoa, johon minulla on luottamusta maan päällä; sillä
Erikin ystävyys on keveä kuin lehti, ja vähinkin tuulahdus saattaa sen
viedä pois -- voitteko te antaa minulle anteeksi kiivauteni, johon
ainoasti pääni on osallinen, vaan ei sydämeni; sillä se tietää arvoksua
kaiken sen mitä te olette minulle? Ja tahdotteko jälleen tulla siksi
kun tähän asti olette olleet, sieluni ystäväksi, salaisimpain
ajatusteni uskotuksi ja minun kostoni veristä kuolemaa ennustavaksi
enkeliksi?"
"Tahdon," vakuutti Sigismund käsin ja sydämin, ja lankesi
kiusaajattarensa jalkoihin.
"No hyvä sitte," jatkoi Cecilia; "minä myös näytän teille, että minä
tiedän palkita teidän helleytenne ja nöyryytenne. Minua on kauan jo
väsyttänyt tuon halvan pispa Jöns Antinpojan juonet. Kun meidän
yhdistetty ahkeroitsemisemme taas on kytkenyt Erikin niillä siteillä,
joita hän nyt näkyy tahtovan päästää, niin silloin pitää, sen vannon
palavan uskollisuuteni kautta teihin, silloin pitää Jöns Antinpojan
kukistuman ja minä korotan teidät Seelannin pispan-istuimelle, jota te
olette niin kauan jo huokailleet, ja iso-inkvisitorin arvo on vielä
peruuttamatta vahvemmin vahvistuva teidän valtaanne."
"Puhu, hallitsiani, anna vaan yhden sanan kauniilta huuliltasi
ilmoittaa minulle tahtosi, ja minä syöksen itseni vaikka kuoleman
kitaan toimittaakseni sen!" huusi Sigismund ja kumarsi suudellaksensa
Cecilian kättä.
"Tietäkää siis," sanoi Cecilia ja veti munkin sänkyyn viereensä
istumaan, "että jos minun valtani ja sen kanssa teidän onnenne ei
kukistu, niin pitää Akselinpojan tyttären tulla isänsä sijaan
inkvisitioni-vankeuteen ja siellä pitää pyövelin pakoittaa häntä
sanomaan hänen isänsä olinpaikka, jotta väkipuukko tahi myrkky saa
kostaa sen häpeän, jonka hän teki minulle. Onhan edes tämä vaarallinen
nainen silloin hävinnyt kuninkaalta, ja se mieltymyksen kipinä, jonka
hän on sytyttänyt hänen sydämeensä, sammuu yhtä pian kuin on
syttynytkin. Mutta ettei mitään sanomata hänen vangitsemisestansa eikä
rukousta hänen vapauttamiseksensa tunkeutuisi kuninkaan korviin, täytyy
hänen huokaava lemmikkinsä, nuori Valdemar Svane, joka tänä aamuna oli
hänen kanssansa kuninkaan luona -- te kuulette, että minulla on tarkat
tiedot -- samassa ottaa inkvisitionin uhriksi, ja se päivä, jona te
voitte pusertaa heiltä tunnustuksen Akselinpojan olinpaikasta, olkoon
heidän molempain kuolinpäivä. Keksikää nyt heti, kun olette täällä,
syytös heitä vastaan, laatikaa se kirjallisesti, menkää viipymättä
Lundiin ja antakaa arkkipispan kirjoittaa sen alle. Jos Erik
sattumoilta tietäisi, että he ovat vangitut, niin on kaikissa
tapauksissa hänen vaikea vapauttaa heitä, koska hän ei mielellään tahdo
vastustaa arkkipispan käskyjä. Meidän tuumamme ei silloin voi muuta
kuin onnistua. Minä pysyn semmoisena, jona minä olin ja olen, te
tulette Seelannin rikkaan hippakunnan pispaksi, ja voitte, ollen
samalla iso-inkvisitorina, mitata valtaanne arkkipispan ja ehkäpä
kuninkaankin supistetun vallan kanssa."
"Enkeli taivaassa!" huusi Sigismund ja sulki Cecilian syliinsä.
"Ja nyt kiiruusti Lundiin! Minun vaununi vievät teidät Köpenhaminaan ja
odottavat siellä taas teitä. Tässä on matkarahat. Joutukaa nyt;
kuningas voipi tulla." Hän painoi nyt raskaan kukkaron hänen käteensä.
Sigismund riensi ulos. Hän oli iloissaan siitä, että Cecilian tuuma
sopi niin hyvin yhteen hänen tuumansa kanssa, jonka hän oli lykännyt,
saadaksensa kauniin Signen valtaansa hirmuiseen tuomioistuimeen, jossa
pyövelin kirveen uhkauksen ja koston tulikiven liekkien pelko oli tähän
asti ollut hyviä avuja väkevämpi. Hän käski Cecilian kuskimiehen antaa
hevosten juosta niin paljon kun taisivat. Ennen puoliyötä oli hän
Köpenhaminassa, ja seuraavan päivän aamuaurinko näki veitikan kiitävän
merellä Soknen rantaa kohden, aikomuksessa syöstä kaksi jaloa viatonta
ihmistä epätoivoon ja kurjuuteen, ja kolmantena päivänä oli hän jo
kotimatkalla, varustettuna sillä hirmuisella käskyllä.
Cecilia vastaan otti Sigismundin voittoriemuisella ilolla, sillä
kuninkaan kylmyys häntä kohtaan oli kyllin todistanut hänelle uuden
rakkauden voimaa, joka oli valloittanut Erikin kevytmielisen ja
epävakaisen sydämen.
"Nyt pitää teidän heti puuttumaan työhön." huusi hän säihkyvin silmin.
"Elkää hukatko silmänräpäystäkään, sillä Erikin kiihko voipi saattaa
häntä puolittomiin, vieläpä lähtemään Akselinpojan linnaankin.
Kulettakaa nainen pois hänen silmäinsä edestä ja kätkekää hänen sekä
hänen rohkea rakastajansa syvimpään vankeuteenne. Minä vastaan teidän
puolestanne. Anna heidän tunnustaa, mihin Akselinpoika on paennut, ja
sitte viivyttelemättä tästä niille kuoleman." Nyt ojensi hän hänelle
rasian, täynnä väkevää myrkkyä.
Sigismund suuteli murhaavaa kättä ja heittäysi sitte vaunuun.
Cecilian sydän sykki riemusta, sillä hän oli vihkinyt viattoman ja
hyväavuisen kuolemalle.