Akselinpojan jalkain eteen. "Perkele vaimon hahmossa vietteli minut
siihen, ja minä annoin kullan kiillon soaista itseni. Minä pelastin
neljätoista vuotta sitte teidän poikanne kotkan kynsistä, kun se
laskeusi alas repimään sitä pientä lasta. Petolintu pakeni minun
huudostani. Minä otin lapsen, mutta en tuonut sitä jälleen teille, en
ilmoittanut sitä enkä koko asiaa. Minä annoin vietellä itseni
ryöstämään äskensyntyneen. Minä näin teidän ahdistuksenne; se
vahvistutti väkevästi minua, mutta pirullisen vaimoni ja oikeuden
käsivarren pelosta en seurannut sydämeni vaikutusta, jotta olisin
teille jälleen lapsen antanut. Ah, kaikki teidän kärsimyksenne on minun
syyni, näinä neljänätoista vuotena joina omantunnon tuska on kalvanut
elämääni. Nyt on tunnustus vierittänyt tämän raskaan kiven sydämeltäni,
suokaa minun lopettaa kertomukseni, joka koskee niin likisesti teitä.
Armahtakaa sitte minua, vanhaa harmaapäätä syntistä, ja pistäkää miekka
rintaani, sillä minä olen -- ettekö kauhistu tätä kuullessanne? -- minä
olen ryöväri ja lapsen murhaaja!"
"Taivaan Jumala!" huusi Akselinpoika, peittäen kasvojansa käsillään.
"Jatka kauheata kertomustasi! Ah, mitä oli minun onneton lapseni tehnyt
sinulle? Eikö siinä ollut kyllä, että sen riisuit; pitikö sinun
vielä -- -- --"
"Malttakaa mielenne, isäni," sanoi Petter, ja tarttui hellästi
Akselinpojan käteen. "Ah, jos te hiukankin rakastatte minua, niin
antakaa anteeksi Knuutille hänen rikoksensa teidän lastanne kohtaan! Se
on nyt taivaassa ja rukoilee Jumalan istuimen luona murhaajansa edestä.
Knuutti ei muutoin ollut paha, ja hän kohteli minua lapsuudessani aina
hellästi. Hän katuu nyt niin katkerasti syntiänsä. Ah, antakaa hänelle
anteeksi! Tämä on ensimäinen rukoukseni sen jälkeen, kun te soitte
minun sanoa teitä isäkseni."
"Ah, rakas poikani," sanoi Akselinpoika, "kuinka minä taitaisin
ajatella rangaistusta, minä, jolle Hän äsken osoitti niin suuren armon.
Ja eikö minun ole Knuuttia kiittäminen henkeni pelastuksesta? Minulla
ei ole valtaa tuomita eikä rangaista häntä. Taivas olkoon hänelle
armollinen! Se anteeksi antaa katuvaiselle; sillä antoihan Sovittaja
itse ryövärille anteeksi hänen kuolinhetkellänsä. Nouse ylös, onneton,"
jatkoi hän ystävällisesti, "ja lopeta kertomuksesi. Se ei voi sisältää
enää mitään hirmuisempaa minulle, kuin mitä jo tiedän, ja mitä olen
murehtinut neljätoista pitkää vuotta. Jatka!"
Pitkän vaiti-olon perästä, jonka kestäessä Knuutti koki koota
ajatuksiansa ja hillitä niitä erilaisia mielenliikutuksia, jotka
vaihettelivat hänen sielussaan, jatkoi hän näin:
"Jalo herra! Teidän suuri armonne minua kurjaa syntistä kohtaan antaa
minulle himmeän toivon Ijankaikkisen laupeudesta, joka ei tahdo
yhdenkään syntisen kuolemaa, vaan että hän kääntyisi ja eläisi.
Kaikkivaltias palkitsee myös tuhannenkertaisesti teille ne tuskat,
joihin minun rikokseni on teidät saanut. Kuulkaa siis tarkoin minun
pahentavaisen elämäni kertomusta. Minä olin nuoruudessani raitis ja
rohkea mies, ja palvelin urhoollisesti ja uskollisesti autuainta
kuningatarta [Margaretaa] sodassa Ruotsin kuningasta Albrecktia
vastaan. Kun Albreckt otettiin vangiksi ja sota loppui, sain minä eron
ja olin köyhänä ja hylättynä paraassa ijässäni, tietämättä, mitä piti
edesottamani, ansaitakseni leipääni. Silloin saatti minut paha onneni
erään lesken tuttavuuteen, joka ei ollut nuori eikä kaunis, mutta hän
oli varakas ja omisti, paitsi metsätorppaa, jossa te tapasitte minua
sinä surullisena päivänä, 500 riksiä, joka näytti minusta olevan
tyhjentämätön aarre. Minä nain siis hänet, ja vaikka hän oli häijy ja
riitahaluinen, eikä koskaan antanut minun vähintäkään noudattaa omaa
tahtoani, elimme me kuitenkin joksikin hyvin yhdessä; sillä minä
sovitin aina itseni hänen mukaansa ja annoin hänen hallita
luonnottomimmissakin asioissa. Näin kului muutamia vuosia, ja jos elämä
edes olisi semmoisena pysynyt, niin olisin minä rauhallisella omalla
tunnolla kerran voinut astua ijankaikkisen tuomarin silmäin eteen.
Mutta abbotti Sigismund rupesi meillä käymään, ollessansa vielä
ainoasti munkkina Sorön luostarissa. Hän asettausi niin, kuin jos hän
olisi ollut erittäin mielistynyt niihin avuihin, joita minun vaimollani
ei koskaan ollut, ja hänen sielunsa autuudesta huolta pitämisen
varjolla vietteli hän häneltä ne 500 riksiä, joita hän aina itse oli
säilyttänyt. Kun hän oli saavuttanut toivonsa, tuli hän enää harvoin
meille; mutta tapahtuipa juuri, kun hän yhden vuoden poissa oltuansa
taas kerran tervehti meitä, että hän siellä tapasi minun tytärpuoleni
Marian, joka oli hyvin kaunis tyttö, ja palveli Ringstadissa, ja oli
nyt tullut luoksemme vieraaksi. Tämä kelvoton munkki mielistyi heti
hänen kauneuteensa, ja hänen viekas kielensä saattoi vielä samana
päivänä tuon kokemattoman tytön, ettei hän enää palajaisikaan
palvelukseensa, vaan jäisi meidän luoksemme, saadaksensa olla sen
jumalisen miehen läheisyydessä, joka oli velvoittanut itsensä pitämään
huolta hänen sielunsa autuudesta. Hän lupasi maksaa ruokarahan hänen
edestänsä, ja antoi vaimolleni muutamia riksiä käsirahaa. Hän oli
äskettäin tullut luostarin päälliköksi edeltäjänsä perästä. Hän tuli
joka päivä meille maanalaista käytävää, jota te, jalo herra, äsken
kuljitte, ja kun hän vihdoin lakkasi käymästä, huomasimme me
kauhistuksella, että Maria oli raskaana sille riettaalle
ulkokullatulle. Minun vaimoni suuttui tästä ja rääkkäsi onnetonta
tyttöä, niin että minun usein oli vaikea pelastaa hänen henkensä.
Rahamme olivat menneet, ja hätä ja puute ympäröitsi meitä joka
puolella. Vaikka vaimoni pelkäsi Sigismundin valtaa, rohkaisi hän
kuitenkin mielensä, meni hänen tykönsä ja nuhteli häntä huonosta
käytöksestänsä. Mutta siihen sijaan, että hän tällä olisi jotakin
aikaan saanut, heitettiin hän luostarissa syvään vankeuteen, josta hän
vasta laskettiin ulos kolmen viikon kuluttua, ja sitte hänen täytyi
vannoa, ettei hän koskaan, ei edes rippi-isän edessäkään saisi
ilmoittaa, mitä oli tapahtunut hänen tyttärensä ja Sigismundin välillä.
Hän oli nyt melkein hurja, ja vannoi usein murhata sekä Marian että
hänen vietteliänsä. Tämän nimi ei kuitenkaan hänen valansa tähden
tullut hänen huulillensa. Meidän hätämme tuli nyt sangen suureksi; tämä
rietas nainen kävi siis usein hankkimassa huoneesemme ruokaa, meni ulos
iltasilla ja ryösti lapsia ja heikkoja tyttöjä. Hän ei tullut koskaan
kotiin minulle syytämättä haukkumasanoja sentähden, etten ollut
osallisena hänen ryöstämisissään. Jaa, kerran hän tapasi lyödä minua
lapiolla, ja oli vähällä halaista pääni. Vihdoin pakoitti hän minun --
heikko minä olin -- myös kanssaan ryöstämään; mutta minä en
saattanut kuitenkaan tehdä mitään pahempaa, kuin että varastin
karitsan laitumelta. Minun kotiin tultuani oli Maria äsken
synnyttänyt pojan maailmaan, Hänen luonnoton äitinsä syyti hänelle
nuhteita ja häväistystä, ja minun taitamatta estää, löi hän häntä
nyrkillään silmäkulmaan. Minä eroitin sen hurjan tyttärestään, joka
suonenvedontapaisesti tempoi itseänsä, huokasi syvästi ja -- kuoli.
Minä kauhistuin kovasti ja olin vähällä menettää ymmärrykseni ja älyni
tänä hirveänä hetkenä, kun ryöstetyn saaliin muisto vielä vaivasi omaa
tuntoani."
"'Mitä nyt teemme tuolle penikalle, kun sen äiti on kuollut?' huusi
vaimoni väännetyin kasvoin ja hurjalla äänellä, ja tavoitti
äskensyntynyttä tukehuttaaksensa. Salaman nopeudella heittäysin minä
hurjattaren päälle, otin lapsen hänen käsistään, jotka jo olivat pienen
kaulan ympärillä. Hän syöksi hurjasti minun ja pelastetun kimppuun, ja
torjuen käsilläni hänen hyökkäyksiänsä, survasin minä häntä jalallani
niin, että hän kellahti maahan; sitte riensin minä ovesta ulos itkevän
lapsen kanssa. Minä luulin kauan, että hän ajoi minua takaa; sentähden
juoksin minä kaikin voimin, kunnes järven ranta seisotti juoksuni, ja
minä melkein sorruin maahan parkuvan kuormani kanssa."
"Minä en pettynyt sillä tuskin olin istunut nurmelle ja hyssyttänyt
lapsen uneen, kun sen julma mummo tuli juosten, iso kohennusrauta
kädessä, huutaen minulle:
"'Anna minulle sikiö, taikka halkasen aivosi ja hakkaan vaihokkaan
tuhanneksi kappaleeksi!'
"Minä puristin avuttoman rintaani vastaan ja tahdoin paeta, mutta
mihinkäs olisin joutunut äsken syntyneen alastoman lapsen kanssa? Ja
jättää se taas hurjan naisen käsiin, oli sama kuin heittää hänet
varmaan kuolemaan. Jos hän, jota minä epäilin, olisi antanutkin lapsen
elää, niin odotti häntä kuitenkin kaikissa tapauksissa julma kohtelu.
Nämä ajatukset ristelivät päässäni hänen yhä enemmän lähestyessä.
Silloin herätti minussa saatana sen onnettoman ajatuksen, että
heittäsin tuon surkuteltavan olennon veteen, jotta se kerrassaan tulisi
pelastetuksi kaikista kärsimyksistään. Minusta näytti tänä hirmuisena
silmänräpäyksenä tämä hyvältä työltä, ja heti linkosin minä lapsen
järveen. Se painui pohjaan eikä enään ollut näkyvissä."
Tilani oli kauhea niin pian kun olin murhan tehnyt, ja omatuntoni
nuhteli minua, etten paremmin puolustanut lasta, jonka taivas oli
uskonut minun käsiini. Minun olisi pitänyt uhrata henkeni sen
pelastukseksi, vieläpä ennen murhata julma vaimoni, kuin antaa hänen
eroittaa sen minusta. Mielettömänä syöksin minä järveen, koettaaksi jos
sen vielä voisi pelastaa. Kun vesi rannalla oli matala, löysin minä sen
pian, mutta sen elämä oli jo loppunut aaltohin tukehtumalla."
"Melkein hulluna juoksin minä tiheään metsään kuollut lapsi
käsivarsillani ja kaivoin sille haudan käsilläni. Metsä kaikui
murhaajan epätoivon huudoista, kun lapsi hautaan laskettiin.
Viheliäisyyteni oli rajaton."
"Ah, ei kukaan muu kuin se, jonka sielua murha polttaa, voi käsittää
minun mieleni tilaa. Kerran tuli mieleeni, että itsemurha parhaiten
lopettaisi tuskani. Eräs hevonen seisoi siinä sidottuna vähän matkaa
minusta; äkkiä päästin minä köyden, johon se oli sidottu, kiersin sen
kaulani ympärille ja hirtin itseni vanhan tammen haaraan."
"Ijankaikkisessa liekissä heräämisen sijaan heräsin minä vaimoni
vieressä. Hän oli tullut paikalle heti kun olin hirttänyt itseni ja
katkaisnut nuoran."
"'Knuutti,' sanoi hän, irvistellen jonkunlaisella ystävällisyydellä,
'sinä siis tahdot antaa kuolemattoman sielusi perkeleelle? Jos se on
synti, jonka tehnyt olet, niin voipihan se tulla katumuksella ja
parannuksella sovitetuksi.'
"'Mene tiehesi, saatana!' huusin minä ja juoksin hänen luotansa
jossakin toisessa paikassa täyttääkseni aikomustani.
"Vaikka vanha nainen, oli hän kuitenkin kepeä-jalkanen. Hän seurasi
minua siis heti kantapäilläni ja huusi, että hänellä oli iso
hopeasolki, josta minä en tiennyt. Sen antaisi hän minulle, ja minä
voisin Markus isältä sillä ostaa syntein anteeksi antamuksen."
"Hän olisi sanonut enemmän ja minä olisin juosnut pitemmältä, jos ei
meitä olisi estänyt tavattoman iso lintu, joka lensi maahan meidän
edessämme, jotakin valkoista liehuvaista kynsissä. Huolimatta
epätoivostani ja halustani lopettaa elämätäni, päästin kuitenkin
kauhistuksen huudon, johon vaimoni kimeällä äänellänsä vastasi, ja
ajoin lintua takaa. Tämä odottamaton huuto sekä minun ajamiseni
säikähdyttivät sitä; se laski irti saaliinsa ja lensi puun latvaan,
jossa sillä lienee ollut pesä."
"Ja lapsi, minun lapseni!" huusi Akselinpoika. Kaikki hänen jäntereensä
olivat voimallisessa liikunnossa. "Onneton, mitä sinä teit minun
lapselleni, ainoalle pojalleni?"
"Olkaa rauhassa, herra," jatkoi Knuutti, "niin saatte pian tietää koko
tapauksen, semmoisena kun se on tapahtunut. Meitä suurimmasti
kummastutti, nähtyämme lapsen oivallisessa ristiyspuvussa makaavan
jalkani juuressa, ja murhahaluni katosi melkein kokonaan sen parkuun.
Vaimoni aikoi heittäidä lapsen päälle, mutta minä survaisin hänen
sivulle, otin lapsen, juoksin yhden lehmän luokse ja lypsin muutamia
tippoja maitoa sen kuivaan suuhun. Se nukkui syliini, ja minä päätin
että kun se herää, viedä se käräjille, jotta sen murheelliset vanhemmat
saisivat sen jälleen."
"'Sinä olet oikea pyöveli, Knuutti,' sanoi vaimoni. 'Aiotko sinä käydä
niin pitkän matkan heikon lapsen kanssa? Se kuolee käsiisi puolessa
tunnissa. Etkö näe, kuinka se vuotaa verta petolinnun kynsiin rei'istä?
Menkäämme ensin kotiin sen kanssa, että saamme sen riisua ja sitoa.
Voithan sinä olla siitä varma, että me saamme suuren palkinnon
vanhemmilta, kun he näkevät, että me olemme hyvin hoitaneet heidän
lastansa.'
"Minä ymmärsin hänen tuumansa oikeaksi, mutta ehdoton tuska, että hän
tekisi lapselle jotakin pahaa, saavutti minun. Minä käännyin senvuoksi
sille tielle, joka vei Soröhön."
"Hän käsitti pelkoni, ja nähtyään, ettei hän voinut väkivallalla saada
tarkoitustansa toteutumaan, turvausi hän rukouksiin, ja vannoi pyhänsä
Maria Magdalenan kautta, ettei hänen mielessään ollut mitään pientä
lasta kohtaan, ja että hän katkerasti katui sitä, mihin hän tänään oli
ollut syypäänä, ynnä pyysi minua lähtemään kotiin lapsen kanssa, joka
uudestaan taas alkoi itkeä."
"Minä tiesin kokemuksesta, että hän harvoin rikkoi niitä valoja, jotka
hän vannoi Maria Magdalenan kautta; kuitenkaan ei tämä ainoastaan
pakoittanut minun kotiin, vaan erittäinkin lapsen hellä itku ja veri,
joka värjäsi ristimäpukua."
"Kuinka kummastuimmekaan, kun löysimme kuningatar Margaretan kuvan,
sisällettynä kalliisin timantteihin, riippuvan lapsen kaulassa
raskaassa vitjassa. Vaimoni tarkasteli sitä ahneilla silmäyksillä ja
huusi kovasti: 'Nyt on kaikki puutteemme tässä maailmassa mennyt. Katso
vaan, Knuutti, tämä kuva maksaa yli tuhannen riksin. Nyt saamme tehdä
syntiä niin paljon kuin tahdomme; sillä me voimme ostaa joka päivä
synninpäästön. Jospa vaan tietäisin, mitä siinä on kirjoitettu! Sinäkin
olet tuhma luontokappale, Knuutti, joka et osaa lukea kirjoitusta.'
"Kauhistus läpitunki minut; sillä minä luulin, että hän aikoi uhrata
tämänkin lapsen. Minä tavoitin ehdottomasti sitä, kun se makasi hänen
polvillaan."
"'Anna minun pitää se,' sanoi hän; 'meidän täytyy tarkoin tutkia, mistä
paikoin se on haavoitettu.'
"Minä hengitin vähän keveämmin."
"Haavat eivät kuitenkaan olleet suuria. Rinnassa oli vaan yksi ja kaksi
kyljissä. Lapsi oli sanomattoman kaunis."
"Me sidoimme sen, ja lapsi nukkui."
"Minun mieleni oli paljoa keveämpi; sillä se vakuutus, että Marian
lapsen kuolema oli syynä tämän pelastukseen, lohdutti minua hyvin
paljon."
"Vaimoni ei lakannut tarkastelemasta ja arvostelemasta kuvaa ja vitjaa.
'Tiedätkös, Knuutti,' sanoi hän; 'me panemme tämän lapsen Marian lapsen
sijaan; kun me myömme tämän kalliin kappaleen, niin voimmehan kohdella
lasta koreasti ja kasvattaa häntä kurituksessa ja Herran nuhteessa.'
"Kulta ja kiiltävät jalokivet sokaisivat minun silmäni, ja minä
viittaisin hänelle hiljaisesti: niin."
"Kun poika heräsi, puki vaimoni hänen vanhoihin rääsyihin, joita Maria
armeliailta ihmisiltä oli kerjännyt lapsellensa, ja kätki huolellisesti
kuvan ja vitjan. Samana päivänä ilmoitimme Marian kuoleman sillä
lisäyksellä, että hän synnytti pojan, joka eli, ja me saimme paljon
lahjoja likimäisiltä naapureiltamme, Marian hautaamiseksi ja lapsen
ylläpidoksi."
"Minun omatuntoni alkoi yhä enemmän ja enemmän nukkua; mutta
hirmuisesti heräsi se, kun julma vaimoni viidentenä päivänä lapsen
meille jouduttua, valitti sitä suurta levottomuutta, jota se tuotti, ja
ilmoitti melkein selvästi, että hän aikoi karkoittaa sen pois,
pelastuaksensa semmoisesta kuormasta. Minä näin näissä sanoissa
helvetin aukenevan eteeni, ja riitelin kovasti hänen kanssansa hänen
kauheista puheistansa, kun te, jalo herra, kolkutitte ovelle ja
kysyitte kotkan ryöstämää poikaanne. Monta kertaa olin vähällä sanoa
teille totuuden; mutta edesvastauksen pelko Marian lapsesta, ja että
tulisin rangaistuksi sen murhaajana, jäykensi kieleni. Mitä sitte
tapahtui, te tiedätte. Ah, jos minä olisin ilmoittanut, niin olisitte,
jalo herra, pääsneet neljäntoistavuotisesta surusta. Silloin ei tuska
olisi saattanut teidän jaloa puolisoanne hautaan, teidän hiuksenne
eivät olisi harmaantuneet ennen aikojaan, ja jos minun olisi täytynyt
vuodattaa vereni pyövelin käsissä, niin olisin kuitenkin voinut toivoa
armoa haudan toisella puolella. Kuitenkin on minulla vielä ilo laskea
poikanne teidän sydämellenne. Herra lähetti teidät viattoman lapsen
pelastajana minun majaani, juuri silloin kuin kuolema liiteli sen pään
päällä. Petter on teidän poikanne!"
Kuka voipi kuvata sitä ihastuttavaa silmänräpäystä, jona isä painoi
löydetyn poikansa sydämellensä, ja kun jalo, verevä poika syleili
isänsä polvia, jonka hän oli pelastanut kuolemasta! Missä luonto puhuu,
siellä vaikenee selittävä taito, ja kynä putoaa heikosta kädestä.
Pitkän vaiti olon perästä, jota ainoasti nautti jälleen nähneiden
ihastus, otti Knuutti kuningatar Margaretan kuvan ja ripusti sen
Petterin kaulaan. Paha omatunto sekä pelko, että tulisi huomatuksi, oli
estänyt Knuutin vaimon sitä myömästä. Hänen kuoltuansa oli Knuutti
samasta syystä säilyttänyt sitä, ja jos ei Akselinpoika olisi tullut
inkvisitionin valtaan, niin olisi tämä tärkeä salaisuus luultavasti
mennyt Knuutin kanssa hautaan, Petter olisi aina pitänyt itseänsä tuon
ulkokullatun Sigismundin poikana ja Akselinpoika olisi kuollut saamatta
painaa Elisabetin surulasta isän-sydämellensä.
Kun ensimäinen myrskyävä ihastus antoi sijaa tyvenemmälle ilolle,
ojensi Akselinpoika Knuutille kätensä ja veti hänen rintaansa vastaan,
sanoen samassa hartaalla liikutuksella: "Niin varmaan kun Herran armo
on loppumaton, on sinun syntisi anteeksi annettu, sinä hurskas
katuvainen ristinkantaja; sillä sinä et tehnyt syntiä vapaalla
tahdollasi, vaan rietas nainen, joka eli vaimonasi, veti sinun
väkivallalla siihen. Ole sentähden hyvällä mielellä ja katso
rauhallisesti pääsinhetkeäsi; sillä sinä olet hyvä ja rehellinen, ja
herra katsoo mielisuosiolla sekä katumustasi että työtäsi. Jos minulle
vielä kerran suodaan se onni, että saan hallita tavaraani ja
omaisuuttani niin pitää viimeiset päiväsi kuluman minun luonani, ja
Signeni jumalisuus ja hyveet osottavat sinulle, että löytyy vaimojakin,
jotka ovat taivaan enkelien kaltaiset."
"Jumala siunatkoon teitä," vastasi Knuutti tyynellä liikutuksella,
painaen Akselinpojan käden huulillensa; "te olette näyttäneet minulle
taivaan avatut portit, ja siitä palkitkoon teitä maan ja taivaan paras
autuus. Ja nyt jalo herra, lähtekää matkalle, tässä on matkarahat."
Samassa antoi hän kullalla täytetyn ison kukkaron Akselinpojan käteen.
"Mistä tulee tämä kulta?" kysyi Akselinpoika kummastuen, ja heitti
Knuuttiin epäilevän silmäyksen.
"Rahat ovat omianne, jalo herra," sanoi Knuutti. "Ne ovat Petterin
10-vuotinen ruokaraha. Vaimoni ahneus ei koskaan sallinut niitä
käytettää, ja Petter on kasvanut nälässä ja kurjuudessa. Jumala on
kuitenkin siunannut häntä, hän on iso ja väkevä, ja terveyden ruusut
kukoistavat hänen nuorilla poskillansa."
"Knuutti," sanoi Akselinpoika lempeästi liikutettuna, "sinä olet
heittänyt vilahduksen puolipäivän auringon loistosta elämäni himmeään
iltaan; mutta sinä olisit muuttanut sen autuuden suurimmaksi iloksi,
jos olisit antanut Signelleni viittauksen, että hän täällä
mahdollisesti voisi toivoa saadaksensa laskeutua kuolemaan tuomitun
isänsä sydämelle."
"Herra," sanoi Knuutti, "minä olisin mahdoton siihen armoon, jolla te
äsken lohdutitte minua, jos en olisi ajatellut, että tyttärenne
näkeminen teitä jälleen ilahuttaisi. Sentähden annoin minä uskollisen
Hannan, joka odottaa teitä kyyditäksensä Ristisaarille, soutaa itseni
järven ylitse, ja ohjata minua teidän linnaanne; mutta siellä oli huhu
teidän lähellä olevasta kuolemastanne polttoroviolla levittänyt tuskaa
ja kauhistusta kaikessa teidän väessänne ja vähää ennen iltaa oli
tyttärenne Signe, kasvattipoikanne Valdemarin kanssa lähtenyt
Roskildeen, rukoilemaan kuninkaalta teidän henkenne pelastusta.
Kuitenkin se on hyvä, että sattumus on sen niin sallinut; sillä nyt ei
voi mitään epäluuloa tulla heille eikä kenellekään teidän perheestänne.
Ja nyt, jalo ja kunnioitettu herrani, lähtekää täältä Jumalan rauhassa.
Päivä jo kohta valkenee; sentähden muuttakaa pian vaatteita ja ottakaa
päällenne nämä, jotka minä olen teille hankkinut: matkustakaa
Englantiin, jossa aika takaisin antaa, mitä nyt jätätte tänne ja rauhan
ja onnen aurinko ehkä vielä kerran loistaa onnettomalle isänmaallemme.
Kun tulette takaisin, niin suokaa minulle silloin paikka, jossa saan
rauhassa kuolla, ja jos minä jo olen täältä mennyt ijankaikkisen
tuomarin istuimen eteen, niin antakaa pitää minulle sielumessu
kiirastulen liekkien lieventämiseksi."
"Sinä olet rehellinen ja kadut," sanoi Akselinpoika, "ja kiirastuli on
vaan paatuneille syntisille. Sinun sielusi on heti kuolemasi jälkeen
saava sijansa karitsan istuimen juuressa."
"Amen!" sanoi Knuutti juhlallisesti ja auttoi Akselinpoikaa ja
Petteriä, joka oli valmistanut itseänsä ruo'alla ja juomalla
pukeumisessa.
"Vielä yksi sana," sanoi Akselinpoika, painaen Knuutin vapisevaa kättä
sydäntänsä vastaan; "mene huomenna ennen auringon laskua minun
linnaani; silloin on Signeni luultavasti jo palannut takaisin
Roskildesta; kerro hänelle ja Valdemarilleni, että minä matkustin
Englantiin, ja pyydä häntä viipymättä jättämään tämä onneton maa, jonka
päällä kuoleman murhaenkeli jo lentelee, ja kohtaamaan minua Thems'in
rauhallisilla rannoilla. Jos he ottavat myötänsä niin paljon minun
kultaani ja valmista rahaani, kun voivat tuoda, niin kykenemme
Londonissa viettämään murheetonta elämää, kunnes ne ne ukkosta uhkuvat
pilvet, jotka nyt pimittävät Tanskanmaan taivasta, ovat menneet pois,
taikka kuolemme pakolaisina kaukana rakkaasta syntymämaastamme."
"Sen teen, herra," vakuutti Knuutti, laskien kätensä vanhalle
uskolliselle sydämellensä, "jos vaan Herra suo minulle armonsa siihen.
Ja nyt voikaa hyvin! Jumalan pyhät enkelit johdattakoot teitä
matkallanne!"
Akselinpoika ja Petter nousivat vaunuun. Se vieryi pois ja Knuutti
tuijotti suruisesti sen perään, kunnes se katosi yön pimeyteen.
Tämä vanha oli ikäänkun uudesta syntynyt ja ijankaikkisen autuuden
esimaku lämmitti hänen sydäntänsä. Hän ei epäillyt enää kaikkein
armahtajan armosta, ja hänen hurskas kiitosvirtensä kohosi öistä
taivasta kohden. Sitte pyhki hän jokaisen jäljen, joka olisi voinut
ilmoittaa ihmisiä olleen luolassa ja sulki sen huolellisesti. Lyhtynsä
valossa löysi hän vielä ennen päivän koittoa tien metsämajaansa, jossa
hän heittäysi kovalle vuoteellensa, mutta jonka omantunnon rauha nyt
oli hänelle pehmittänyt ruusuilla. Vanha vaimo, joka hänelle oli
käskyläisenä ja hoitajana, ihmetteli suuresti sitä ihastusta, joka oli
levinnyt Knuutin muutoin tavallisesti niin synkille kasvoille, ja hän
istui sängyn viereen. Hiljainen unelma sulki hänen silmänsä, ja hän
puhui unessa taivaan enkeleille, joita hän luuli näkevänsä lentelevän
vuoteensa ympärillä. Auringon noustessa avasi hän väsyneet silmänsä,
ojensi vanhalle Annalle kätensä, tavattoman suloisesti hymyillen, ja
vaipui sitte jälleen nukkuen vuoteellensa. Hän ei herännyt koskaan.
Unen keveillä siivillä lensi hänen katumuksen, kärsimysten ja jalojen
töiden puhdistama sielunsa taivaasen; ja aamuauringon ensimäiset säteet
heittivät valonsa ruumiin kirkastetulle muodolle.
* * * * *