tuomariensa eteen; mutta monta viikkoa kului, ennenkun tämä tapahtui,
ja hän alkoi peljätä tämän väliajan seurauksia, koska se saattaisi olla
mahdollista, ettei abbotti itse matkustaisikaan Roskildeen, kun talvi
oli jo alkanut ja tiet olivat huonoja. Tosin löysi hän välistä
leivästään pergamenttipalasen parilla lohduttavalla sanalla Petteriltä;
mutta ne eivät kuitenkaan voineet karkoittaa niitä tuskallisia
kuvituksia, jotka vaivasivat hänen sydäntänsä. Vihdoin sai hän eräänä
aamuna paperin, jossa Petter pyysi häntä olemaan valmiina muutaman
tunnin kuluttua astumaan inkvisitionin eteen, ja neuvoi häntä
näyttämään itseänsä hyvin särjetyltä, jotta ei kukaan saisi epäluuloa
hänestä, jonka ohessa hän lisäsi sen toivon, että vapauden tähti vielä
ennen puoliyötä loistaisi hänen kunnioitettavan päänsä päällä.
Akselinpoika koki toinnuttaida siitä liikutuksesta, johon tämä kirje
oli hänen saattanut; kun tämä vähän oli hänelle onnistunut, yleni hänen
sydämensä lämpimään rukoukseen rauhan kaikkivaltiaalle antajalle; sitte
otti hän esiin sen rakkaan kirjeen, suuteli sitä rakasta nimeä, joka
oli sen alla, nosti sitte yhtä vankihuoneen lattiakiveä ja kätki
kirjeen sinne, missä muutkin olivat säilössä ynnä viila. Tuskin oli hän
tämän tehnyt, kun ovi aukeni ja 12 laulavaa munkkia, palavat tulisoitot
käsissä, astuivat juhlallisessa saattomatkueessa häntä noutamaan.
Akselinpoika, joka oli tarkoin ajatellut, mitä hänen olisi
vaarinottaminen, laskihe polvilleen ja kumarsi päänsä maahan.
Isä Markus pyysi häntä seuraamaan itseänsä. Akselinpoika totteli ja
kävi, kuusi munkkia edellä ja kuusi jälessä, ulos vankihuoneesta. Hän
vapisi kovasti, kun hän kirkon läpi vietiin tuomiosaliin. Kamala
surusävel kaikui häntä vastaan salista. Vastustamatta nosti hän
silmänsä sinnepäin, mistä sävel tuli; -- silloin näki hän Petterin
seisovan urkuparvella, öljypuun oksa kädessä. Akselinpoika ymmärsi heti
tämän rauhan ja vapauden kauniin merkkikuvauksen tarkoituksen, ja hänen
sydämensä löi hiljemmin, niin että hän riittävästi tointuneena taisi
astua hirmuisen tuomioistuimen eteen.
Sigismund istui inkvisitorin poissa-ollessa mustalla vaatteella
päällystetyn pöydän päähän pystytetyllä istuimella, puettuna
kuninkaalliseen koristukseen, jossa oli hopeainen pääkallo ja kaksi
ristiin asetettua sääriluuta punaisessa, kullalta loistavassa
samettipuvussa. Hänen rinnallansa, jonka sisällä helvetti hengitti,
riippui iso, kiiltävillä timanteilla koristettu risti. Piplia, jonka
kannet myös olivat kalliilla kivillä varustetut, oli hänen edessänsä.
Mustaan verkaan puettuna saliin oli kokoontunut yli sata munkkia,
joilla, lautamiehinä ollen, oli istuimensa pitkin seiniä. Ainoasti
yhdeksän tuomaria istui sen ison pöydän ympärillä vähän korkeammilla
istuimilla, kaikilla pääkallot ja ristiin asetetut sääriluut rinnoilla.
Avattu messukirja oli jokaisen edessä ja kaikki pitivät kätensä
ristissä rinnallaan. Pöydän takana seisoi Italialainen pyöveli sekä
kaksi pyövelirenkiä piinauskapineineen, ja isossa rautapadassa heidän
takanaan oli leimuava hiilivalkea, jonka päällä kaksi tulikuumaa
rautakankea oli ristissä. Kaikki ikkunat olivat peitetyt, ja sitä
kauheata salia valaisi yli sata vaksikynttilää, jotka seisoivat
isoissa, mustalla hunnulla käärityissä jaloissa. Hirvittävän
tuomiosalin perä oli täynnä inkvisitionin aseellisia palvelioita,
joiden, miten munkkienkin, kädet olivat ristissä rinnoilla, ja
ällistelivät tyhmillä silmillänsä kattoa kohden. Vihdoin oli siellä
vastapäätä pyöveliä musta palli (rahinen), jolla oikeuteen tuodun
pahantekiän piti seisoman paljastetun miekan alla, joka, kärki alaspäin
käännettynä, näytti, riippuen hienossa rihmassa, heiluvan hänen päänsä
päällä. Kaikki sisään tulian katsottava oli niin hirvittävää, ettei
Akselinpoika voinut olla kauhistumatta, kun hänen ne 12 munkkia veivät
ja taluttivat miekan alla olevalle pallille. Hänen seuraajansa menivät
istuimellensa lautamiesten sekaan. Sigismund avasi tilaisuuden pitkällä
rukouksella, anoen kaikkein pyhäin apua, että vääräoppinen
saatettaisiin vapaehtoisesti tunnustamaan rikoksensa, sekä että
hän sielunsa pelastukseksi ja kaikkein kristin-uskovaisten
"ylösrakennukseksi" ja varoitukseksi tuskain ja kuoleman kautta tässä
elämässä voittaisi armon ja anteeksi saamisen tulevaisessa. Rukouksen
loputtua viittasi abbotti ja eräs lautamiehistä avasi kaksipuoleiset
ovet. Joukko kuoropoikia Petterin johdolla astui nyt sisälle ja
lauloivat laulun inkvisitionin kunnian koroittamiseksi ja syytetyn
peloittamiseksi, jonka jälkeen Sigismund alkoi tutkintonsa.
"Onko se tosi," sanoi hän ulkokullatulla hurskaudella, "että te, Olli
Akselinpoika, joka olette käsketty pyhän inkvisitionin eteen, olette
pilkanneet taivahan pyhiä, jotka pyhällä martyrikuolemallansa ovat
voittaneet ijankaikkisen elämän kruunun, ja kieltäneet heidän
vaikutuksensa on rajaton Kaikkivaltiaan luona, sekä että ainoasti
heidän esirukouksellansa voitetaan armo ja autuus taivaassa? Teidän
vapaatahtoinen tunnustuksenne voipi yksinään vapauttaa teidät siitä
raskaasta kidutuksesta, joka jo on valmistettu teitä varten. Vastatkaa
siis: onko se tosi?"
Totuuden mielenjalous kunnioitettavissa kasvopiirteissään, vastasi
Akselinpoika todellisesta vakuutuksestansa valaistuna kristittynä, joka
ainoasti uskoo Kaikkivaltiaasen: "Jaa, se on tosi!"
"Tahdotteko," jatkoi Sigismund, "valalla vahvistaa puheenne, laskien
kätenne pyhälle raamatulle, ja sitte vastaan-ottaa pyhän sakramentin
tunnustuksenne totuuden todistamiseksi?"
"Tahdon," sanoi Akselinpoika, laski kätensä piplialle ja vannoi.
"Pahantekiän vapaatahtoinen tunnustus ja vala," sanoi Sigismund
juhlallisesti, "tekee meille mahdolliseksi laveammin tutkimatta,
niinpian kun hän on sakramentin vastaan-ottanut, kiiruhtaa tuomion
julistamiseen. Ja'a hänelle armonvälikappaleet, jotta voisimme lopettaa
tämän pyhän istunnon."
Akselinpoika laskihe polvilleen ja eräs ijäkäs munkki, jolla oli jalon
kärsivä katsanto, jakoi hänelle sakramentin, ja hänen sielunsa nousi
rukouksessa ja toivossa sovittajan istuimen tykö. Vanha munkki siunasi
häntä ja vei sitte hänen tuolille istumaan.
Akselinpoika istui syvään hartauteen vaipuneena, kunnes Sigismundin
ääni herätti hänen tuomiota julistaessa, jonka sisällön hän jo tiesi,
nimittäin että hänen piti astuman elävänä polttoroviolle, sekä puoli
hänen omaisuuttaan tuleman pyhälle inkvisitionille ja toinen puoli
kuninkaalle. Sigismund ilmoitti, että istunto oli loppunut ja käski
seurakunnan veisata virren Jumalan kunniaksi.
Kiitosvirren loputtua vietiin Akselinpoika jälleen vankihuoneesensa;
mutta hänen sydämensä oli levollinen, sillä taivas ja Petter olivat
ottaneet huostaansa hänen asiansa.
Läsnäolleiden matkoihinsa mentyä piti Petterin valmistaa tuomio
kirjallisesti ja sen jälkeen seurata abbottia. "Minun täytyy itse,
niinkuin sinä hyvin tiedät, rakas poikani," sanoi nyt riemuitseva
Sigismund, "mennä Roskildeen ja sieltä Sundiin, saadakseni tuomiohon
sekä iso-inkvisitorin, pispa Antinpojan, että arkkipispa Johana
Laskmanin allekirjoitukset, ja minä viivyn poissa kentiesi neljä tai
viisi päivää. Näytä nyt minulle, rakkahin poikani, että sinulla ovat
avoimet silmät niin munkkien kuin vankienkin suhteen. Ei kukaan muu,
kun sinä, saa viedä sille kauniille katuvaiselle Marialle hänen
ruokaansa vankihuoneesen; sinun pitää joka aamu antaa hänelle sylttyä,
hienoa leipää, voita, hedelmiä ja pikarillinen sitä makeata
malagaviiniä, jota on tynnyrissä kellarin oven takana. Sinä saat itse
myös silloin kernaasti ottaa sitä samaa pari tippaa. Tässä jätän
viinikellarin avaimen omaan käteesi. Elä anna kenenkään narrata sitä
itseltäsi. Juopot koirat -- minä tarkoitan munkkeja -- voisivat kyllä
tyhjentää koko tynnyrin parasta Espanjan viiniäni. Sinun pitää myös
katsoa, ettei kukaan heistä tulisi kyökkiin Appellonan luoksi; hän on
vielä niin nuori ja kokematon, että minä pelkään -- -- -- lyhyesti,
katso hyvin kaikkea, niin sinä saat minulta kauniin lahjan kotia
palattuani. Sinä saat myös minun huoneeni avaimet. Jos valkea pääsisi
valloilleen, jota kuitenkin Jumala estäköön, niin toimita aivan ensiksi
ulos minun neljä isoa kirstuani ja pieni viheriäinen kaappi, joka
riippuu seinällä, mutta valkean-vaaran tapahtumatta et saa astua
jalkaasi minun huoneeseni, erittäinkin ei makuukammariini. Minä tiedän
sinut tottelevaiseksi lapseksi, joka et tahdo tehdä mitään minua
vastaan. Anna pahantekiälle, jonka me tänään tuomitsimme kuolemaan,
niin hyvää ja voimakasta ruokaa kun hän tahtoo, jotta hän tulisi vähän
lihavammaksi. Valjastuta nyt hevoset punaisen vaununi eteen, että
olisin Roskildessä ennen puolta yötä."
"Kuinka?" sanoi Petter kummastellen, "matkustatteko niin myöhällä?
Yhteen tuntiin on jo pimeä ja te voisitte helposti ajaa kumoon
epätasaisella tiellä."
"Minun täytyy mennä pois, rakas poikani. Pitäähän minun kulkea meren ja
suolaisen vedenkin ylitse, ja kuka tietää, kuinka kauan viipyy,
ennenkun jää tekee kaikki meret kulkemattomiksi. Sitä paitsi pitää
minun puhua kauniin, hurskaan Cecilia rouvan kanssa, ja häntä en voi
tavata muulloin kun aamulla. Hyvästi nyt, hyvä Petterini! Elä unhota,
mitä olen sanonut sinulle ja että sinä olet minun poikani, jota minä
rakastan niinkun itseäni. Mutta elä virka siitä, sillä se virsi maksaa
sinulle onnesi ja vieläpä vapautesikin, jos ilmoittaisit tämän suuren
tärkeän salaisuuden."
"Olkaa täydellisesti huoleton siitä," vakuutti Petter ja suuteli
abbotin kättä.
Sigismund syleili poikaa, vaunut pyörivät itseksensä ja Petter hengitti
keveämmin.
Tuskin oli hän poissa kun Petter ikäänkun sattumalta pudotti kellarin
avaimet muutamain munkkien läsnäollessa lattialle.
"Mistä olet sinä saanut kellarin avaimet?" kysyi Markus isä. "Et sinä
turhan vuoksi käy ja hiivi priorin ympärillä, ja varastat meiltä hänen
luottamuksensa. Katso, sentähden ei hän tohtinut jättää viinikellarin
avaimia kenellekään muulle kuin sinulle."
"Jos te sitä luulette, kunnioitettu isä," sanoi Petter ikäänkun vähän
loukattuna, "niin ottakaa itse ne. Ei totisesti minun ole ensinkään
tarpeellista olla kellarirenkinä ja kantaa malagaviiniä kauniille
Marialle."
"Onko hänellä malagaviiniä?" huusi Markus. "Sitä totisesti haluan
maistaa, sillä minä olen monta kertaa kuullut sitä niin kovin
kiitettävän."
"Tynnyri, jossa sitä on, on oven takana," sanoi Petter
yksinkertaisimman näköisenä maailmassa. "Pari pikaria sitä ei kovin
paljoa vähentäne." -- "Minä olen vaan utelias tietämään, miltä se
maistuu!" huusi Markus ja kiiruhti kellariin, koko joukko munkkia
muassa. Petter iloitsi, että hänen petoksensa niin hyvin onnistui.
Ei kauan aikaa kulunut, ennenkun kaikki munkit, paitsi se vanha munkki,
joka oli kantanut sakramentin Akselinpojalle eikä voinut hyvin,
tulvasivat kellariin ja antoivat priorin malagaviiniä maistua
itsestänsä hyvälle. Mutta pojan tuuma ei ollut, että heidän piti
pysähtymän kellariin, joka oli luostarin esikartanolla, lähellä
Akselinpojan vankihuonetta; hän meni sentähden kyökkiin Appellonan
luoksi, jota hän luuloitti abbotin käskeneen, että illallispöytään piti
laitettaman, mitä kyökissä ja kellarissa saattoi löytyä, niinkun oli
tapana paastopäiväin edellisenä iltana. Appellona, joka tiesi, että
Petter oli abbotin oikea käsi, uskoi häntä epäilemättä, mutta ihmetteli
ainoasti sitä, ettei Sigismund siitä puhunut mitään ennen lähtöänsä.
Hän pani siis kiireesti pari paistia tulelle, ja kun kello löi
seitsemän, oli pöytä ruokasalissa täpötäynnä herkkuja, joita laittaessa
Petter autti häntä.
Munkit hoipertelivat puolijuopuneina ympäri pimeätä kellaria, kun
Petter tuli ilmoittaman heille, että iltaruoka oli valmis, laitettu
kalliimmista aineista, mitä voitiin saada. "Menkää ja istukaa pöytään,
kunnioitettavat herrat," sanoi hän, "minä kuitenkin täytän pari kannua
parhaalla viinillä, että teillä olisi jotakin virvoitusta pöydässä;
mutta sitte pitää teidän antaa minullekin iso kappale leipää teidän
kanssanne, edellä kaiken ei puhua abbotille, että te tahi minä olemme
käyneet kellarissa."
"Sinä puhut kuin Salomo," huusi Markus isä ja tanssi Petterin kanssa.
"Sinun pitää istua minun vieressäni pöydässä; sillä sinä olet kaikkein
kuoropoikain kruunu."
"Jaa, toivotaan, että kerran olette sen näkevä," sanoi Petter
merkillisesti, näyttäen munkeille valkeata lyhdyllänsä. He nousivat
meluten rappuja ylöspäin ja istuivat pöytään.
Petter ei laiminlyönyt pikarien ahkeraa täyttämistä, pian kaikuivat
salissa huikentelevaisimmat laulut ja kertomukset, niin että pikemmin
olisi sinne luullut kokoontuneen joukon Jumalan hylkäämiä maailman
veitikoita, kuin kirkon pyhiä isiä.
"Enemmän viiniä, poika!" huusi Markus, joka jo oli niin päihtynyt, että
makasi pöydälle kaatuneena.
Petter vastusteli vähän näön vuoksi ja puolusteli itseänsä abbotin
vihan pelolla. "Vastustatko sinä, sen kananpoika!" huusi Markus ja
heitti tyhjän pikarin hänen päähänsä.
"Minä menen, minä menen," huusi Petter; "ja annan teille niin paljon
viiniä kuin haluttaa, kun vaan ette lyö minua." Nyt otti hän tyhjät
kannut ja kiiruhti ulos.
Matkalla juoksi hän Akselinpojan vankihuoneesen ja sanoi hänelle:
"Teidän pitää joutuisasti, jalo herra, viilata poikki rautakankeja,
sillä kahden tunnin perästä toivon voivamme paeta." Akselinpojan
vastausta odottamatta juoksi hän kannuineen kellariin, koska hän
pelkäsi, että munkit tulisivat hänen perässänsä.
"Sinä olet kuitenkin aimo poika," huusi Markus hänelle vastaan hänen
takasin tultuaan, "minäkin kiitän sinun hurskauttasi priorille."
"Elkää unhoittako sitä, kunnioitettava isä!" sanoi Petter täyttäen
hänen pikarinsa reunoja myöten.
"Kiitos, hyvä poikani," sanoi Markus. "Minä laitan myös niin, että sinä
saat hyvän paikan tuomitun aateliskoiran, Olli Akselinpojan
paistettua."
"Te olette liian hyvä!" huusi Petter ja suuteli munkin kättä.
"Kuulkaa! Tiedättekös mitä, veljet," sanoi Markus sammaltamalla
äänellä, hoiperrellen Petterin turvin muutamia askeleita pöydästä;
"meidän pitää tyhjentää pikari, joka on tuleva Akselinpojan maljaksi,
ja toivoa, että paisti tulisi tuoresta ja raitista tulessa."
"Eläköön Olli Akselinpoika!" kirkuivat munkit kuorossa ja tuuppivat
yhteen täytettyjä pikareitansa.
"Hän eläköön!" huusi Petter säihkyvin silmin ja tyhjensi pienen pikarin
pohjaan.
"Ja saatana korjatkoon meidän korkeasti kunnioitettavan priorimme!"
huusi Nikolaus isä, pitäen kiini oven pielestä, ettei kaatuisi.
"Hän menköön helvettiin ennenkun vuosi on kulunut!" huusi taas Markus,
ja tahtoi taas kilistää Petterin kanssa, joka äsken oli täyttänyt hänen
pikarinsa.
Veri seisottui Petterin sydämessä, ajatellessaan, että se oli hänen
isänsä, jonka kuolemaa he toivoivat. Hän survasi sentähden pikaria,
jonka Markus hänelle ojensi, niin että tämä lankesi lattialle, ja hän
huusi kiivaasti: "Minä en kilistä abbotin kuolemaksi!"
"Kelvoton," huusi munkki niin kovasti kun juopumus salli. "Sinä seisot
täällä keräämässä sanoja kielitelläksesi. Laita enemmän viiniä, taikka
minä väännän niskasi _nurin_!" Hän aikoi ajaa häntä ovesta ulos, vaan
hoipertui samassa lattialle.
Petter otti kannut ja juoksi ulos. Sivu mennessään sanoi hän
Akselinpojalle: "Tunnin päästä voimme paeta."
Petter tuli kiireesti takaisin viininensä, ja tuskin oli hän täyttänyt
pikarit, ennenkun yksimielinen huuto ilmoitti kaikkiin ajatuksen poissa
olevasta priorista ja inkvisitorista, ja toivotus: "_Kuolema ja kirous
Sigismundille_!" raikui voimakkaasti salissa, jolloin kaikki
tyhjensivät pikarinsa yhdellä pitkällä siemauksella. Nyt näyttivät he
kuitenkin saaneen kylliksensä, sillä useimmat kaatuivat tuolille ja
penkille, ja ne, jotka vielä joivat syöksyivät pian tunnottomina
lattialle, niin että kun tornikellon lyönti ilmoitti, että puoliyöhön
oli ainoasti yksi tunti jälellä, olivat kaikki munkit vaipuneet
semmoiseen tilaan, että he olivat kykenemättömät millään tavalla
estämään Akselinpojan pakoa, jos he olisivat sitä koettaneetkin.
Petter jätti nyt juopuneet isät ja riensi abbotin huoneesen. Täällä
aukasi hän äkkiä viheriäisen kaapin ja anasti salakäytävän avaimet.
Sitte syöksi hän Akselinpojan vankihuoneelle ja huusi hänelle: "Oletko
valmis, jalo herra? Hetki on tullut."
"Minä olen valmis," sanoi Akselinpoika liikutettuna; "sillä se käsi,
jonka sinä ojennat minulle, on Herralta siunattu, ja hänen pyhät
enkelinsä ohjatkoon askeleitasi!"
"Seuratkaa minua luottaen!" sanoi Petter, ojensi vangille molemmat
kätensä ja auttoi häntä astumaan ulos. Hän vei häntä nyt monia käytäviä
ja kammioita myöten abbotin makuukammariin.
"Mihin sinä viet minua?" kysyi Akselinpoika ja kavahti vähän takaperin,
kun hän tulisoiton valossa näki jotakin liikkuvaa abbotin sängyssä.
"Elkää säikähtäkö," kuiskasi Petter; "se on meidän emännöitsiä
Appellona; hän käänsihe vaan sängyssä vaan ei ole valveella. Meidän
pitää mennä sinne sisälle, sillä sieltä on rappu alas salakäytävään."
"Puhu hiljaa," pyysi Akselinpoika, eikä voinut olla ehdottomasti
kauhistumatta.
Petter avasi salaoven muurissa, ja summaton holvi ammotti pakenevia
vastassa, jonka näkö saatti Akselinpojan suurimpaan ihmettelemiseen.
"Teidän täytyy vaeltaa pimeyden tietä," sanoi Petter heidän
astuessaan alas, ja hän veti oven kiini perässänsä; mutta käykää sitä
luottamuksella ja rohkeudella, sillä se vie teidät valoon ja vapauteen.
"Sinä olet elämän enkeli valaiseva soitto kädessäsi!" sanoi
Akselinpoika, ja painoi Petteriä sydäntänsä vastaan kun samalla hänen
kyyneleensä kastelivat salakäytävän kivilattiaa.
He astuivat tulisoiton valossa syvemmälle, ja vaelsivat luottaen
kaunista päämaaliansa, valoa ja vapautta kohden.
Tätä syvää, vahvaa ja holvattua salakäytävää, joka oli tehty
sanomattomalla vaivalla ja kustannuksella, käyttivät ensimäiset Sorön
luostarin munkit pa'on välikappaleena, kun heitä pakanat hätyyttivät ja
vainosivat. Satu tietää vielä paljon kertoa siitä kuinka kaikki jälet
siitä olivat kadonneet. Sitä ei tuntenut yksikään luostarissa, paitsi
Sigismund, joka käytti sitä salatakseen niitä yhteyksiä, joita sanan
ankaruus ei sallinut kansan tietoon tulemaan, koska tämä piti häntä
vielä evankeliumin opin arvoisana julistajana. Se alkoi, niinkun
tiedämme, luostarissa, meni sitte enemmän kuin 20 syltä maan ja
Soröjärven alle, sekä katosi toisella puolla järven olevassa tiheässä
metsässä suureen sakean viidakon kätkemään metsäluolaan.
Sigismund kävi sitä usein, kun hän kulki salaa Knuutin kauniin
tytärpiian Marian luona, joka asui vanhempainsa tykönä ei kaukana
rotkosta olevassa huoneessa. Viime vuosina, mutta kuitenkin ennen
inkvisitionin perustamista, seurasi Petter usein abbottia näillä
pimeillä vaelluksilla, joita hän teki, niinkun hän sanoi, ajaaksensa
pois perkelettä eräästä nuoresta talonpojan vaimosta, joka odotti häntä
vähän matkaa luolasta. Yhden kesän kuluttua oli perkele kokonaan
ulos-ajettu, ja vaimo niin saatettu entiselleen, että hän joululahjaksi
antoi miehellensä terveen ja raittiin pojan, joka oli enemmän hurskaan
abbotin kuin ihmissuvun vihollisen näköinen. Nämä vaellukset loppuivat
vasta silloin kokonaan, kun Sigismundin täytyi karkoittaa perkele
noista nuorista syntisistä vaimoista, jotka heidän sieluinsa autuudeksi
teljettiin inkvisitionin vankihuoneisin. Jonkun aikaa siellä oltuansa
tulivat he tavallisesti sieltä pois, puhdistettuina sekä sielun että
ruumiin puolesta, mutta uhraamalla omaisuutensa, jonka inkvisitioni
sitte anasti. Appellona teki tässä poikkeuksen, koska hän jäi
luostariin. -- Petter tunsi siis tien hyvin tarkoin. Se meni alussa
alinomaa alaspäin, ja kun he olivat kaikkein syvimmällä ja Petter
tiesi, että he seisoivat keskikohdalla järven alla, kysyi hän
Akselinpojalta, eikö hän tahtoisi vähän levähtää, koska tie nyt alkoi
käydä ylöspäin, ja siis tuli vaikeammaksi kulkea. Akselinpoika, joka
oli vähän väsynyt raskaasti painavasta ilmasta, istui kivelle ja Petter
otti sijansa hänen jalkainsa juureen. Syvä hiljaisuus hallitsi heidän
ympärillänsä, kun Petter hetkisen kuluttua puhkesi virtaviin
kyyneleisin.
"Jalo herra," sanoi hän liikutettuna; "minun isäni on villi eläin, ja
eihän taivas varmaan vihastune minuun, kun jätän hänen. Pian olette te
aivan vapaa. Tahdotteko silloin olla isättömän isä, eikä koskaan hylätä
minua? Minä tunnen, että se musertaisi sydämeni!"
Akselinpoika sulki vapisevan ja itkevän pojan syliinsä. Hän tahtoi
vakuuttaa häntä ikuisesta helleydestänsä ja kiitollisuudestansa, mutta
hänen liikutetut tunteensa estivät häneltä sanat, ja hän ei voinut
puhua sinä silmänräpäyksenä, ja hän vannoi kaikkitietävän Jumalan
kautta ottavansa Petterin pojaksensa ja jakaa omaisuutensa hänen
kanssansa.
"Minä ymmärrän teitä," sanoi Petter, joka luki Akselinpojan sielun
tunteet ja heittäessä hänen jalkoihinsa, sanoen: "Te ette koskaan
hylkää minua! Ah, minä toivon, että myös voisin aina olla teidän
luonanne ja osoittaa teille sydämellistä kunnioitustani ja nöyryyttäni,
joka -- -- --"
"Minun poikani pitää sinun oleman," huusi Akselinpoika, joka nyt
jälleen sai puheensa, niin että käytävä kaikui; "sinun pitää kantaman
minun nimenäni ja jakaa rikkauksiani; sinun pitää oleman rakastetun
tyttäreni ja Valdemarin veli! Nouse ylös, poikani, Petterini! Ei
jalossani, ei vaan sydämessäni on sinun sijasi! Tule isäsi syliin!"
Nyt vaipui Petter hänen syliinsä ja kuiskasi vähän toinnuttuansa: "Isä,
jaa, semmoisena rakastan sinua kuolemaani asti! Sinä olet jalo ja hyvä,
ja johdat askeleeni hyväin avujen tielle, jota itse olet käynyt."
Tie kävi nyt alinomaa ylöspäin, he kulkivat sitä yhdessä ja pian
seisoivat he erään oven edessä, jonka Petter avasi muassaan olevalla
avaimella. He saapuivat nyt metsänluolalle, ja molemmat lankesivat
polvillensa hartaassa rukouksessa kiittämään taivasta pelastuksestansa.
"Teidän pitää matkustaa pitemmältä, jalo herra, ennenkun päivä
koittaa," sanoi nyt eräs ääni Akselinpojan vieressä. "Mukava matkavaunu
odottaa teitä, laiva, joka nostaa purjeensa heti kun olette sinne
tulleet, seisoo Ristisaarilla [Korsöar], ja viepi teidät Englantiin;
kuitenkin pitää teidän kiireesti lähteä, sillä häväistys ja kuolema
odottaa teitä, jos viivytte. Vahvistakaa itseänne ensin ruoalla ja
juomalla ja sitte pois!"
Akselinpoika tarkasteli suurimmalla kummastuksella puhujaa. Se oli
Petterin kasvatus-isä, vanha Knuutti, jolle Petter oli ilmoittanut,
että heidän pakonsa oli sinä yönä tapahtuva.
"Minä kiitän sinua, ukko," sanoi Akselinpoika, puristaen Knuutin kättä.
"Lähinnä Jumalaa ja Petteriä on minulla kiitosvelvollisuus sinulle
hengestäni ja vapaudestani, sillä sinä kehoitit Petteriä minua
pelastamaan. Mutta sano minulle kuitenkin, minkätähden sinä niin
elävästi otat osaa minun kohtalooni? Se vähä raha, jonka minä annoin
sinulle pojan kasvatukseksi, ei suinkaan voi olla syynä siihen. Sinulla
täytyy olla toinen ja suurempi syy?"
"Herra," sanoi Knuutti hitaasti ja pontevasti, "minä olen pitänyt
huolta, että teillä olisi miekka itsenne puolustukseksi, jos ryövärit
matkalla päällenne karkaisivat. Tässä on se, mutta jos te ottasitte sen
ja pistäisitte sen minun vanhan sydämeni lävitse, niin tekisitte vaan,
mikä oikein on, ja palkitsisitte minulle ainoasti sen, mitä minun
väärintekoni ovat ansainneet."
"En minä ole mikään pyöveli," sanoi Akselinpoika lempeästi, "ja minä en
ole sen kostaja, mitä sinä olet muita vastaan tehnyt. Minua vastaan et
sinä ole koskaan rikkonut, ja sinä suurena laupeuden tilipäivänä pyhkii
katumuksesi pois monta syntiäsi."