holvi, ainoasti yhdellä pienellä, korkealla olevalla kalteri-ikkunalla,
johon oli mahdoton nousta ilman tikapuitta. Sitä paitsi olisi ainoasti
ollut mahdollista keskenkasvuiselle pojalle ryömiä sen ahtaan aukon
läpi, jos vahvat rautakangetkin olisi saatu säretyksi. Lattia oli
suurista lujista kivikappaleista, jotka musertuaksensa ylvästelivät
väkevimmänkin miehen ponnistuksille, jonka ohessa näiden paksujen
muurien kosteus näytti ilmoittavan, että holvin ulkopuoli oli aivan
lähellä merta, mitä myöskin todisti ulkopuolelta kuuluva laineiden
loiske. Vankihuoneen ainoa ovi oli vahvasta raudasta, ja Akselinpoika
oli häntä sinne tuotaessa, selvästi nähnyt ne raskaat tangot ja lukot,
jotka ulkoapäin sulkivat sen. Pakoa ei siis ollut toivominen ilman
erittäin voimallisetta avutta, ja mistä tulisi se? Lapselta, jota hän
ei tuntenut ja joka kentiesi helposti säikähtäisi niin suuria esteitä.
Mutta tämä lapsi oli kehoittamatta ja vapaehtoisesti tarjonnut hänelle
apua ja pelastusta. Se näytti inhoavan niitä pahatöitä, joiden
todistajaksi häntä pakoitettiin ja tahtoi paeta hänen kanssansa. Mutta
tämä kauhea inkvisitioni luki jo niin monta uhria; miks'ei tuo hyvä
poika ollut ennen paennut? Miksi tahtoi hän niin monista onnettomista
ainoasti häntä pelastaa? Ja mistä oli tämä lapsi, joksi hän kutsui
itseänsä, tämä Petter sitte, joka jo viisi vuotta oli ollut
luostarissa? Akselinpoika häälyi näissä ajatuksissa syvimmässä
pimeydessä, mutta hänellä oli kuitenkin toivo ja luottamus. Hän
ajatteli yksikseen jätettyä Signeänsä, uneksi olevansa hänen luonansa
ja päätti kokonaan jättää onnensa Jumalan ja sen ystävällisen pojan
käsiin.
Jonkun verran oli aikaa kulunut edellä puolenpäivän, kun vankihuoneen
rauta ovi aukaistiin ja samat munkit ja sama kuoro-poika seurassa,
mitkä hänen sinne tullessaan vartian kanssa hänen vastaanottivat, taas
astuivat sisään. Poika kantoi yhdessä kädessään pientä mustaa leipää ja
toisessa vesiruukkua, jonka laski lattialle, kun vankihuoneessa ei
ollut yhtään pöytää eikä tuolia.
"Te olette suuri pahantekiä," sanoi toinen munkki, "ja se on meidän
korkeasti kunnioitetun luostarinpäällikön suuri armo, että hän lähettää
teille jotakin kurjan elämänne ylöspidoksi; mutta hän onkin niin
laupias kuin Jumalan pyhät enkelit. Olkaa sentähden kiitollinen
semmoista armoa kohtaan, ja tunnustakaa vapatahtoisesti meille se
rikos, josta olette tänne tulleet, niin hänen laupeutena voipi mennä
teitä kohtaan vielä pitemmälle, kuin teidänlainen syntinen saattaisi
toivoa ja odottaa."
Akselinpoika oli vähällä vastata riettaalle munkille hänen ansiona
mukaan, mutta muisti samassa laulun varoittavat sanat, puri huultansa
ja vaikeni.
"Sinä et vastaa minua, paatunut syntinen," sanoi Munkki, "mutta kun
rasva tippuu kyljistäsi tulikuumalla halsterilla, tahi kun kiehuva
tulikivi ja piki juoksee valkealle päälaellesi, niin kyllähän sitte
saat kielesi liikkeesen."
Akselinpoika kauhistui ehdottomasti tästä hirveästä kuvauksesta, mutta
hän katsahti samassa kuoro poikaan, joka seisoi vähän loitommalla
munkeista ja laski sormensa merkillisesti suullensa. Hän ymmärsi heti
tämän merkin, ja sanomattomalla ilolla käsitti hän nyt, että kuoro
poika oli tämä sama Petter, joka oli luvannut hänelle pelastuksen. Hän
ei voinut olla hellästi katsomatta tuohon jaloon poikaan, joka tahtoi
elämänsä omistaa hänelle. Hän taisi tuskin pidättää itseänsä sulkemasta
häntä syliinsä. Selittämätön tunne tunki läpi koko hänen olentonsa.
Olipa niinkuin hän jo monta vuotta olisi tuntenut ja rakastanut tätä
poikaa, ja hän ei voinut kääntää päätänsä pois sen verevistä kasvoista.
Toinen munkki huomasi Akselinpojan liikutuksen ja huusi kummastuen:
"Mitä teiltä puuttuu? Miksi katsoa muljostatte niin tuohon poikaan?
Onko teillä näkyjä? Tai tunnetteko kentiesi Petterin ennen tätä päivää
ja odotatte apua häneltä? Taikka ehkä saadaksenne käyttää häntä
lähettiläänä? Heittäkää pois ne ajatukset päästänne; sillä vaikka
Petter on lapsi, tietää hän kuitenkin velvollisuutensa ja sen
rangaistuksen, joka odottaa häntä, jos hän rikkoo niitä."
"Ei, kunnioitettu isä," sanoi Petter, aivan pakoittamatta, "hän ei
tunne minua, mutta eilen kun me toimme hänen tänne, antoi hän minulle
viittauksen, josta minä en piitannut niin mitään, vaan nyt kyllä voin
käsittää, että hän tahtoo minua houkutella auttamaan häntä niissä
pimeissä vehkeissä, joita hänellä luultavasti on mielessä niinhyvin
meidän kunnioitettua luostarinpäällikköämme kuin pyhää inkvisitionia ja
meitä kaikkia kohtaan. Mutta pyhä Pietari, jonka nimeä minä kannan,
varjelkoon minua yhtäpitämästä vääräuskoisen kanssa, joka kentiesi
muutamiin päiviin henkäisee ulos mustan sielunsa savun ja liekkien
keskellä! Minä en voi selittää teille, mille tuulelle minä tulin, kun
hän minuun niin katsoi. Näin katsoi varmaan käärme silloin kun vietteli
Evan syömään kielletyn puun hedelmiä."
"Sinä olet hyvä poika," sanoi toinen munkki, tarttuen Petterin käteen;
"sinun kammosi väärä-oppisiin ja heidän verisiin synteihinsä saattaa
sinulle kerran taivaan. -- Ettekö vielä tunnusta?" jatkoi hän
Akselinpojalle.
"Ainoasti se, joka vapaatahtoisesti ja kuulustelematta tunnustaa
rikoksensa, voipi odottaa helpompaa rangaistusta täällä alhaalla ja
armoa tuolla ylhäällä."
Akselinpoika oli ääneti; hänen koko sielunsa askaroitsi sen kummallisen
pojan kanssa. Jokainen sana, minkä hän lausui, kaikui syvästi hänen
liikutetussa rinnassaan.
"Niinpä ole sitte vaiti niinkauan kun tahdot, kirottu pahantekiä,"
huusi munkki ja meni. Toiset seurasivat häntä.
Akselinpoika laskeusi polvilleen; hän tahtoi kiittää Jumalaa siitä
enkelistä, jonka Hän oli lähettänyt hänelle hädässä, mutta oli
unhottanut hätänsä ja kaikki häntä uhkaavat vaarat. Hän ajatteli
ainoasti Petteriä, jonka jalot kasvopiirteet hän luuli tuntevansa,
samoin kun äänensäkin; hän oli kuullut ja nähnyt sen ennen; mutta
milloin ja missä? Tästä haparoitsi hän ajatustensa ja muistoinsa
pimeydessä, jota hän ei voinut valaista.
Vihdoin oli Akselinpojan kuitenkin aivan mahdotonta selvittää sitä,
mitä sitte aamun oli tapahtunut. Merkillinen laulu oli vielä elävästi
hänen mielessään, mutta sanoja:
"Sä murra leipäsi maistamatta,
Vesikin jätä nauttimatta,"
ei hän voinut selittää.
Miksi pitäisi hänen taittaa leipä, koska ei hänen sallittaisi sitä
nauttia, ja miksi ei hän saisi kostuttaa kuivaa kieltänsä kirkkaalla
vedellä? Eikö munkki itse sanonut hänelle, että molemmat lähetettiin
hänelle erinomaisena suosion osoituksena, että hän saisi yllä pitää
kurjaa elämäänsä. Hän otti nyt ruukun, nosti sen suullensa ja aikoi
juoda; mutta silloin oli hänestä, niinkun vesi olisi ollut valkeata, ja
ettei se olisi häntä kiusaamassa, löi hän ruukun muuriin kappaleiksi,
ja vesi virtasi lattialle. "Minä tottelin sinua, rakastettu taivaasta
lähetetty lapsi," huusi hän innokkaasti, "jos vielä nääntyisin nälkään
ja janoon!" mutta samassa vapisi hän varomattomuuttansa, sillä hän
muisti niitä salaisia kuuntelo-reikiä holvin katossa. Pian tarttui hän
leipään, jonka taittoi kahtia, ja kuka selittää hänen kummastustansa,
kun hän siitä löysi yhteen käännetyn, tiheästi kirjoitetun
pergamenttilevyn, josta hän luki seuraavaa:
"Jalo herra, Olli Akselinpoika!
"Elkää ihmetelkö, että minä, joka tähän asti olen Teille kokonaan
tuntematon, luottaen armollisen Jumalan varjelukseen, tarjoon Teille
apua ja pelastusta tästä kauheasta vankeudesta, jossa häväistys ja
kuolema odottaa Teitä. Minä en ole milloinkaan tietääkseni ennenkun
eilen nähnyt Teidän kunnioitettavia kasvojanne; mutta jo ennenkun Te
astuitte tähän kauhistuksen asuntoon olin minä päättänyt Teidän
pelastuksenne! Teidän tulee tietää ne syyt, jotka ovat määränneet minun
uskaltamaan kaikki Teidän vapautenne, ja minä toivon voivani myös sen,
jos Te vasta puolin seuraatte niitä neuvoja, kun minä Teille annan,
toimittaakseni Teille vapauden ja pitääkseni Teitä hengissä."
"Minä olen se lapsi, jonka Te noin vähän yli neljätoista vuotta sitte
näitte vanhan Knuutin luona metsämökissä hakiessanne kotkan ryöstämää
poikaanne. Knuutin vaimo, minun julma mummoni, oli päättänyt murhata
minun, koska hänen tyttärensä kuoli ihan samassa kun synnytti minut
maailmaan, ja isäni ei antanut mitään apua elatuksekseni; silloin
tulitte Te, niinkun enkeli taivaasta, ja vaikka sydämenne oli
sanomattoman murheellinen vaimonne ja poikanne kadottamisesta, annoitte
Te kuitenkin sille armottomalle vaimolle kourallisen rahaa, jotta hän
hoitaisi minua, ja lupasitte hänelle vuosittain saman verran. Ainoasti
tämä lupaus, jonka Te olette rehellisesti pitäneet, taivutti hänen
minua hengissä pitämään. Viisi vuotta sitte tuli hän kovin sairaaksi,
mutta hän ei voinut kuolla ennenkun sai puhua abbotti Sigismundin
kanssa, koska hänellä, niinkun hän sanoi, oli tärkeä asia hänelle
huomautettava. Abbotti tulikin vihdoin, sitte kun hän kuitenkin ensin
hyvin kauvan antoi Knuutin itseänsä rukoilla. Sairas alkoi keventää
sydäntänsä, mutta kaikki, mitä hän sai puhua, oli tämä: 'Kunnioitettava
herra! minun omatuntoni polttaa minua niinkun hehkuvat hiilet, sillä
tuo lapsi, jonka näette edessänne, on' -- -- -- hän olisi puhunut
enemmän, mutta abbotti pani sormensa hänen suullensa ja painoi hänen
jälleen sänkyyn."
"'Petter on' -- -- huusi hän pakoitetulla äänellä, mutta abbotti esti
hänen taas puhumasta; hän kuoli saamatta enemmän puhua, ja suuret
hiki-pisarat valuivat abbotin otsalta. Hän viittasi ympärillä
seisoville, että ne menisivät ulos, ja hän ja minä yksistään vaan
jäimme ruumiin luotsi. 'Minä ymmärsin, mitä tuo kuoleva tahtoi sanoa,'
sanoi hän. 'Sinä tiedät, Petter, ettei Knuutti ole sinun äidin-isäsi,
koska hänen vaimonsa oli naimisessa ennenkun hän sai hänen. Sinun
äidin-äitisi olisi siis tahtonut sanoa: Petter on nyt aivan auttamaton;
ottakaa hänet siis luoksenne, kunnioitettava isä! Kuolevan viimeinen
rukous pitää oleman toiselle kristitylle pyhä. Sinun pitää siis
seurata minua luostariin, jossa minä opetan sinulle kirjallista
taitoa ja kristin oppia, jos vaan tahdot olla oppivainen, hurskas ja
tottelevainen.' Sitte syleili hän hellästi minua. Samana päivänä otti
hän minut kanssansa luostariin, ja se on tosi, että minä olen jo hyvin
paljon häneltä oppinut sitä, mikä ajan kuluessa voipi olla minulle
hyödyksi. Jos hän olisi niin hyvä kun hän on viisas, niin en koskaan
tahtoisi jättää häntä. Hän rakastaa minua sydämellisesti, ja minä pidin
häntä sangen jalona miehenä aina siihen asti kun tuo hirvittävä
inkvisitioni laitettiin. Silloin aukenivat silmäni, sillä hän luotti
kokonaan minuun eikä salannut minulta edes paljon tekojansakaan niitä
onnettomia kohtaan, jotka ovat huo'ahtaneet pois henkensä meidän
vankeuksissamme. Te kummastelette ehkä, ja oikeudella, että tuo
ulkokullattu uskaltaa rajattomasti luottaa minuun, joka olen niin
nuori; mutta te huomaatte sen mahdolliseksi, kun saatte tietää, että
hän toivoo minusta kasvattaa sijaisena, joka voimassa pitäisi hänen
jalon tekonsa, joksi hän kutsuu tätä hirvittävää inkvisitionia. Ei
myöskään se kummastuttane Teitä, että hän on valinnut minut siksi,
sillä hän on minun -- isäni. Käteni vapisee mainitessani tätä kaikkein
pyhintä nimeä; se on hirviö, jolle minä olen velvollinen elämään, eikä
koskaan, kun minä vaan kerran pääsen ulos tästä murhanluolasta, hän ole
kuuleva minulta isän nimeä, joksi tähän asti häntä aina nimitin, kun
olimme kahden kesken. Jos Jumala ei vihastuisi sillä, että poika kiroaa
isäänsä, niin kiroaisin minä tätä julmaa ulkokullattua, joka
syntymästäni aina yhdeksänteen vuoteeni asti antoi minun olla
puutteiden ja rääkkäysten saaliina, ja sitte tuhlasi helleyttänsä
minuun opettamalla minulle niitä pahoja töitä, jotka häntä itseänsä
tahraavat. Mutta kiitetty olkoon Jumala ja Hänen pyhänsä, jotka ovat
minua tähän asti varjelleet osaa ottamasta niissä rikoksissa, joita
täällä tehdään, ja vielä on suonut minulle onnen joskus voidakseni
lieventää tänne salvattuin onnettomain kohtaloa. Hän antakoon Teidän
minun heikon käteni kautta saada vapautenne, ja suokoon minulle onnen
seurata Teitä tästä kadotuksesta Jumalan kauniin taivahan alle ja Hänen
vapaasen luontoonsa, ja mikään olento hänen maailmassaan ei olisi minua
iloisempi."
"Mutta Teidän on saatava tieto, mikä minut saatti ajattelemaan,
kokea pelastaa Teitä jo ennen Teidän tänne tuomista, vaikka se on
itsellenikin selittämätön arvoitus. Noin tuntia ennen, kuu Teidät tänne
tuotiin, tuli kasvatus-isäni, vanha Knuutti tänne luostariin, tuoden
korin hedelmiä abbotille. Hän katseli vakoovilla silmillä ympärillensä,
ja antoi minulle abbotin kammiosta mennessänsä viittauksen seurata
häntä. Sattumus autti niin, että me jäimme yksin munkkikäytävään."
"'Kuule, Petter,' sanoi hän tarttuen käteeni, 'minä olen suuri
syntinen, ja käyn jo lähellä haudan parrasta, mutta sinä voit toimittaa
minulle taivaan autuuden, ja sen voit sinä yksinäsi vaikeudetta, sillä
sinulla on abbotin koko luottamus.' -- 'Sanokaa pian, sillä ihmisen
autuudeksi teen minä, mitä taidan' -- 'Sinä tiedät,' jatkoi hän nyt,
'että Olli Akselinpoika pelasti sinun henkesi, silloin kun sinä olit
vastasyntynyt lapsi, ja maksoi rahoja sinun edestäsi monta vuotta. Hän
on' -- -- samassa tuli yksi munkki, käyden meitä vastaan. Hänen ohitse
mentyänsä jatkoi Knuutti: 'Akselinpoika on jalo ja viaton mies. Häntä
on nyt syytetty inkvisitionissa; hänen linnansa on piiritetty ja
kuolemansa päätetty. Pelasta hänet ja vie hänet maan-alaisen holvin
läpi metsäluolaan. Minä siellä odotan teitä ja autan pakoanne sekä
kerron sinulle' -- -- Hän tahtoi sanoa enemmän, mutta samassa näkyi
kaksi munkkia käytävän yläpäässä. Hän läksi sentähden kiireesti pois ja
minä en saanut tietää enempää Teistä. Minä kiiruhdin nyt kammiooni, ja
kun kummastukseni tästä pestauksesta oli vähän vähennyt laskeusin
polvilleni ja rukoilin Jumalalta voimaa siihen toimeen. Vähän sen
jälkeen tulitte Te itse, jalo herra, ja minä en voi selittää sitä
vaikutusta, minkä Teidän jalo muotonne, hopeanvaaleat hivuksenne ja
rohkea puheenne munkille teki sydämessäni. Minä vannoin nyt itseni
kautta uskaltaakseni kaikki Teidän vapauttamiseksenne. Teidät
jätettyäni ajattelin, mitä minun olisi tekeminen, ja minä huomasin,
että petos olisi ainoa keino, jota voisin käyttää. Minä menin siis
abbotin luoksi, jonka tapasin varsin hyvällä tuulella pöydän ja
viinimaljan ääressä; mutta sain tietää kauheita Teitä koskevia asioita.
Te olette tulleet tänne rouva Cecilian käskystä, ja hän on käskenyt
abbotia tappamaan Teidät myrkyllä, ja sitte hirttää teidät
vankihuoneessa, jotta kansa uskoisi Teidän itse ottaneen hengen
itseltänne. Hän olisi tahtonut nähdä Teidät elävänä poltettavan; mutta
siitä on iso inkvisitori häntä kieltänyt sen yleisen kunnioituksen
tähden, kun Teillä on maassa. Hän neuvoi sentähden Teitä myrkyttämään
piamittain, koska arkkipispa Juhana Laskman kentiesi muutamaan
päivään tulisi tänne, ja hänen pian voisi pälkähtää päähänsä käydä
inkvisitionivankeuksissa ja itse kuulustella vankeja. Koska sekä pispa
Jöns Antinpoika että Cecilia tuntevat hänen ankaran totuutensa,
pelkäävät he, että arkkipispa saattaisi vapauttaa Teidät. Kuitenkin
minä epäilen, ett'ei Laskman'illa ole aikaa tulla Soröhön, niin ettei
meidän pidä häntä odottaessamme tuonnemmaksi lykätä Teidän
pelastustanne."
"Minun kirjeeni tulee suuremmaksi kuin olin laskenut; mutta koko
sieluni työskentelee Teidän kanssanne, ja minä käytän yötä
vakuuttaakseni, kuinka suuresti uskollinen olen Teille. Lienettekö
ymmärtänyt aamuvirteni sanat? Se oli ainoa keinoni ilmoittaakseni
Teille, kuinka Teidän piti käyttää itseänne, kun en tohdi puhua
kanssanne. Abbotti ja monta munkkia asuu sen huoneen ympärillä, jossa
minä oleskelen, ja joka on Teidän vankihuoneenne päällä. Nyt täytyy
minun keskeyttää, sillä kello kutsuu minua abbotin luoksi."
"Se peto! minun täytyi tuoda hänelle yksi vanginleipä, ja minun
läsnäollessani kääri hän rottapulveriin ja veteen kastellun veran sen
ympärille ja valoi myrkkyä siihen vesiruukkuun, joka huomenna on
vietävä Teille, jotta Te ennen iltaa kuolisitte. Ja tämä p----le on
minun isäni! Ne kaksi munkkia, joiden tulee seurata minua, eivät tiedä
tästä hävyttömyydestä, ja minut, onnettomin kaikista pojista, on
määrätty täyttämään tätä julmaa käskyä. Taivas suokoon, ettette olisi
koskeneet leipään eikä veteen. Sakramentissakin voidaan tarjota Teille
myrkkyä, elkää sitä vastaan ottako, jos sitä Teille tarjotaan.
Niinkauvan kun olette nykyisessä vahvassa vankeudessanne, on pelastus
mahdoton. Teidän täytyy siis seurata minun neuvoani, joka on, että Te,
kun minä seuraavana päivänä tulen Teidän luoksenne munkkien kanssa,
hyvin näkyvällä katumuksella tunnustatte tulleenne syvään synteinne
tuntoon ja sanotte paljon rikkoneenne Jumalan kaikkia pyhiä vastaan,
jonka tähden pyydätte heitä puolestanne esirukoukseen Jumalalle.
Sanokaa, että se paha teko polttaa Teidän sieluanne ja että toivotte
saavanne sen sovitetuksi vaikka vielä hengellänne."
"Teidät muutetaan silloin toiseen vankihuoneesen, jossa on risti
kumartamista varten ja kurituskapineet omatahtoiseksi parannukseksi
syntisen itseänsä kuolemaan valmistaessa. Sieltä voitte paeta, koska se
on luostarin esikartanoa vasten lähellä abbotin makuukammaria, josta
alkaa tie maanalaiseen käytävään. Minä hankin sen avaimet itselleni, ja
Teidän pitää sillä viilalla, jonka löydätte olkivuoteestanne uudessa
vankihuoneessanne, sahata poikki ne ei erittäin vahvat rautakanget
siinä kalteri-ikkunassa, joka on alhaalla maata vasten. Pyytäkää
munkkeja taivuttamaan itse pyhää abbotia julistamaan Teille syntein
anteeksi antamusta ja sanokaa, että olette päättäneet olla mitään
nauttimatta niinkauvan, kun hän on osoittanut Teille tämän armon,
vaikka vielä nälkään kuolisitte. Silloin ei kummastuta, että olette
pitäneet myrkytetyn leivän ja veden koskematta, eikä hän saa mitään
epäluuloa Teistä. päinvastoin hän sydämellisesti iloitsee Teidän
tunnustuksestanne, koska jo kauan aikaa uskottanut minua, että hän on
-- hän niinmuodoin voipi sammuttaa rouva Cecilian koston-janoa, joka
välttämättömästi tahtoisi Teidät polttoroviolle tuomituksi. Tämän
tunnustuksen perästä tuskin myöskään luulen leipää ja vettä enää
myrkytettävän. Jos arveluni on totta, niin minä joka kerran kun niitä
Teille tuon, ristitsen itseäni ikään kun merkiksi Teidän synteinne
inhomisesta, ja silloin saatte Te vaaratta niitä nauttia, Koettakaa
myös tunnustuksenne ajalla saada munkkien huomio käännetyksi kokonaan
Teihin, ettei ne sattuisi katsomaan Teidän vuoteesenne päin. Minä saan
silloin tilaisuuden kätkeä olkiin viinillä täytetyn nahkaisen nassakan,
jotta Teillä olisi jotakin, millä vahvistaisitte itseänne. Seuratkaa
kaikissa neuvojani, jalo herra, sillä ilman niitä on pelastus mahdoton.
Aamurusko näkyy jo idässä, ja minun täytyy sentähden lopettaa pitkä
kirjeeni. Luottakaa minuun, sillä minä elän ainoasti Teidän tähtenne.
_Petter_."
"Jaa, Kaikkivaltiaan armo on loppumaton," sanoi Akselinpoika
suurimmalla hartaudella, kätkein sen kalliin kirjeen sydämmellensä.
"Hänen vapahtavat enkelinsä käyvät ympäri maan päällä, ja pimeyden
ruhtinas ei voi heitä sulkea ulos murhaluolistansakaan. Nimi Petter
pitää, lähinnä Jumalan pyhää nimeä, tämän perästä oleman minulle
kallihin maan päällä. Pyyhkimättömillä piirteillä on se kirjoitettuna
sydämeeni."
* * * * *
Kaikki onnistui toivon mukaan. Tuo muutoin niin kamala Sigismund kävi
siihen permeen, jonka neljätoista vuotias Petter oli virittänyt
hänelle. Akselinpoika teki munkeille edellä selitetyn tunnustuksen, ja
tuo korkeasti kunnioitettava roisto tuli tuntia sen jälkeen hänen
vankihuoneesensa, julistaen hänelle syntein anteeksi antamuksen
sillä ehdolla, että hän kertoisi tunnustuksensa korkean
inkvisitioni-tuomioistuimen edessä, sitte kokoontuneelle kansalle, ja
sen jälkeen katuvaisena ja parannusta tekevänä syntisenä astuisi
polttoroviolle.
Suuri vaiva oli ritarille teeskennellä tuon riettaan Sigismundin
edessä; mutta katsahdus nähtävästi murheelliseen Petteriin, joka seisoi
vankihuoneen ovella, antoi hänelle rohkeutta ensi kerran elämässään
alentaa itseänsä valheeseen. Sigismund jätti suurimmalla mielihyvällä
vankihuoneen ja lähetti heti Markus isän Roskildeen ihastuttamaan rouva
Ceciliaa odotetulla ilmoituksella, joka teki salaisen myrkyttämisen
tarpeettomaksi ja saatti hänelle tilan täydellisesti ja julkisesti
kostaa tuota vihattua miestä, hänen henkensä pelastajaa.
Seuraavana päivänä vietiin Akselinpoika Petterin mainitsemaan
vankihuoneesen, ja hän keksi iloksensa kalteri-ikkunan kanget melkein
poikkiviilatuksi, ja niinhyvin, ettei kukaan voinut huomata sitä, kun
Petter oli rautaan tulleet viilan kolot täyttänyt mustalla vaksilla.
Luvatun viilan löysi hän olkivuoteessa, sekä yhden kirjoitetun
pergamenttikappaleen, jossa Petter pyysi häntä pelkäämättä nauttimaan
sitä parempaa ruokaa, jota hänen piti saaman, sekä olla olevinansa,
niinkun hän alinomaa kiusaisi itseänsä piinauskoneilla, joita
vankihuoneessa oli. Hän pyysi vielä, että Akselinpoika kärsivällisesti
odottelisi pakoon soveliasta aikaa, joka ei voisi niinkauan ilmautua,
kun abbotti oli kotona, ja hän tiesi häneltä itseltään, ettei hän
mielellään matkustaisi pois, ennenkun ritari olisi tuomittu,
jolloin hän jättäisi tuomion iso-inkvisitorin ja arkkipispan
allekirjoitettavaksi, ja tahtoi ennen kaikkia saada Cecilian käskyn
hänelle tulevan uskotun toimituksen suhteen, jotta se tulisi
täydellisesti yhdenlaiseksi kuin se, mitä tämä oli itse nähnyt
Espanjassa. "Mutta ennen kaikkea, jalo herra," lopetti Petter, "ei
Teidän pidä tulla levottomaksi niistä kauheista asioista, joita saatte
nähdä ja kuulla joko munkeilta vankihuoneessanne, tahi kun Teidät
tuodaan inkvisitioni-tuomioistuimen eteen, jonka päällä taivaan kirous
ijankaikkisesti levätköön! Antakaa heidän tehdä laitoksiansa, vieläpä
valmistaa rovionkin. He tulevat kuitenkin toteuttamaan sananlaskua,
'että ovat ennen nahan myöneet, ennenkun ampuneet karhun.'"
Akselinpoika ei voinut kuitenkaan välttää levottomaksi tulemista. Hän
oli tekevä tuomioistuimen edessä, johon hän piti ajettaman, kauhean
tunnustuksen, jota ei koskaan voisi palauttaa. Tosin oli hänellä suurin
luottamus siihen kunnolliseen poikaan; mutta kuinka kauas voisi hänen
voimansa ja viekkautensa ulottua? Tosi kyllä oli että Pietari Abbottin
poikana oli hyvin luotettu ja vihitty heittiön kaikkiin salaisuuksiin;
mutta hän oli vaan 14-vuotias lapsi. Kuinka huokeasti eikö ehkä voisi
joku odottamaton vastus peljättää häntä. Kuitenkin oli tämä lapsi
viisas ja ymmärtäväinen. Itse rikosten koulussa ei ollut sen sydän
turmeltunut, ja sen järki ja päätökset näkyivät paljon ylitse hänen
ikänsä. Kuinka paljon jaloutta ja hyvyyttä osoittivat hänen
kasvopiirteensä? Akselinpoika olisi jatkanut tutkimustansa, mutta hän
sekautui ajatuksiinsa tästä kummallisesta lapsesta eikä uskaltanut
seurata niitä. Alinomaa palautuivat kuitenki nämä kuvitukset takaisin,
sekauneina pyöriviin muistoihin, ja hän oli tämän pojan tähden lähellä
unhottaa Signen ja Valdemarin. Vielä unessakin seurasi häntä sen kuva,
ja nimi Petter kuultiin usein hänen suustansa, kun uni oli hänen
silmänsä ummistanut.