isku, joka näytti pudistavan vankeuden paksuja muuria. Kelvoton vapisi
tästä herran kaikki voiman muistutuksesta. "Viekää minut ylös teidän
huoneesenne!" huusi hän ja tarttui munkin käsivarteen. "Varokaa
itseänne," sanoi tämä, "sillä jos astutte ainoasti pari askelta oikeaan
siitä paikasta, missä seisotte, niin olette vaarassa pudota
käärmekuoppaan, joka on täynnä käärmeitä, sisiliskoja ja kaikenlaisia
myrkyllisiä ja vaarallisia eläimiä ja silloin olisi vaikea pelastaa
henkeänne."
"Pelastakaa minua tästä murhaluolasta!" huusi sen vapiseva
alkuun-pania, riippuen lujasti munkin kaulassa.
"Te ette vielä ole nähneet pyhää neitsyttä, jolla on yhdeksän kätkettyä
väkipuukkoa rinnassa ja käsivarsissa," sanoi Sigismund, pirullisesti
nauraen. "Te uskonette, että kerran häntä syleileminen ratkaisee kaikki
kiireimmästi. Tulkaappas katsomaan sitä murhakoneiden mestariteosta,
joka tuottaa keksiällensä kuolemattoman kunnian. Teidän täytyy myöntää,
että kuva on kummastuttavasti pyhän Neitsyeen kuvan kaltainen. Sen
hurskaat taivahan siniset silmät ovat ylennetyt taivasta kohden,
ikäänkun rukoillakseen; sen vaalean-ruskeat hivukset peittävät kaunista
rintaa ja kätkevät siihen asetetut väkipuukot. Hänen pukunsa on
oivallisin ja hyvin valittu, ja konelaitos on kunnollinen; sillä kun
syntinen laskeiksen polvilleen sen eteen rukoilemaan, linkoaa hän,
ikäänkun tuntemattoman voiman vaikutuksesta, sen syliin. Viisi
väkipuukkoa syöksee silloin salaman nopeudella hänen rintaansa ja muut
neljä puhkovat hänen selkänsä ja kupeensa, niin ettei hän ensinkään
huomaa syntisen sielunsa menevän helvettiin, ennenkun hän jo uipi
ijankaikkisessa tulikivijärvessä. Tulkaa ja ihastuttakaa kauniisti
silmäänne tämän mainion taidekalun katsomisella; mutta minä varoitan
teitä, pitäkää itsenne tarpeeksi loitolla hänestä."
"En tahdo enään mitään nähdä," huusi Cecilia suurimmalla
kauhistuksella, puristi kätensä suonevedon-tapaisesti Sigismundin
ympärille ja veti häntä murhaluolan uloskäytävää kohti.
Abotti melkein kantoi puolipyörtyneen ulos holvista omaan huoneesensa.
Vielä hirmuisempi ukon-isku, kuin edellinen tärisytti maata. Salama
välähti ilmassa ja järähdys seurasi leimausta ajatuksen nopeudella.
Cecilia vapisi kovasti; hänestä tuntui, kun Herra vihassaan tahtoisi
rangaista häntä siitä, että hän oli laittanut inkvisitionin rautakäden
viattomalle kansalle. Paha omatunto ruoski häntä skorpioneilla.
Kauhistava ukon-isku alas välähtävän salaman-leimauksen seurassa
täryytti huonetta ja abbotin sänkyä, jossa Cecilia makasi kovissa
hermovavahduksissa. "Viekää minua salakäytävän linnaan," huusi hän niin
ankarasti, että Sigismund'ia vapisutti: "ilma teidän pirullisessa
luostarissanne tappaa minun!" Niinkun mieletön, hyppäsi hän ylös
sängystä ja tarttui Sigismundin käteen, niin että hänen täytyi seurata
häntä.
Nähtyänsä salakäytävän jäävän taaksensa, tunsi hän hengittävänsä
vapaammin. Mutta pian kauhistui hän uudestaan, sillä liekit löivät
häntä vastaan eräästä avonaisesta ovesta. Linna paloi.
Säikähtynyt abbotti jätti nyt Cecilian, rientääksensä luostariin
pelastamaan omiansa ja kirkon tavaroita. Salakäytävän rauta ovi rasahti
kiini hänen perässään.
Cecilia väänteli epätoivoisena käsiänsä. Kauhistavat liekit löivät
hänen ympärillänsä yhä enemmän ja enemmän. Linnan leveä rappu oli jo
tulessa. Hän syöksi sielun tuskalla erääsen ikkunaan, tempasi ulos sen
ja huusi toivottomalla äänellä apua.
Eräs mies riensi nyt ylöspäin palavata rappua, otti hätääntyneen
syliinsä ja kantoi hänen savun ja liekkien läpi isolle viheriäiselle
kentälle linnan ulkopuolella.
Tuskin oli hän laskenut maahan kuormansa, kuin jo rappu kauhealla
rytinällä syöksyi alas.
Ei ollut ajattelemistakaan, että olisi mahdollista pelastaa linna.
Kaikki huomio kääntyi niinmuodoin luostariin, joka myös, ehkä
suurimmalla ponnistuksella, saatiin varjelluksi.
"Kuka olette te, jalo ritari?" kysyi Cecilia, ollen turvassa jalon
pelastajansa vaunussa, joka hänen kanssansa ajoi linnaansa,
vähentääksensä hänen tuskaansa ja palauttaaksensa hänen voimiansa.
"Nimeni on Olli Akselinpoika," sanoi jalo mies, joka oman henkensä
vaarassa oli hänen tuonut ulos liekistä; "mutta nyt teen teille, jalo
rouva tai kuka olette, saman kysymyksen, sillä minä ihmettelin suuresti
kuultuani hätähuudon linnasta, joka on koko kesän ollut asukkaitta.
Mutta mitäpä nimi tekee asiaan; jos se on salaisuus, niin en tahdo sitä
tiedustella. Herra antoi minun juuri vaaran hetkenä ajaa palopaikan
ohitse. Te olette pelastettu, ja nyt minä vien teidät tyttäreni luoksi
selviämään kauhistuksestanne."
"Ei, jalo Akselinpoika," sanoi Cecilia, ja tarttui hänen oikiaan
käteensä, sillä vasen oli tulessa vahingoittunut, "teidän pitää
tietämään, kenen hengen olette pelastaneet, ja juhlallinen on palkkanne
oleva. Tanskalaisten kuningas on runsaalla kädellä antava teille sen,
sillä te olette pelastaneet kalleimman, mitä hänellä maan päällä on:
hänen rakkaan Ceciliansa."
"Mitä!" sanoi Akselinpoika, pysäyttäen hevosiansa, "sitte olen tehnyt
pahan työn, joka ei koskaan voi olla Jumalalle otollinen, sillä te
olette rietas nainen, ja miljonien kiroukset lepäävät teidän päällänne.
Te olette oikeastaan jalon Filippan murhaaja, ja kaikki se paha, mikä
täällä tapahtuu, vuotaa teistä. Ja sinua, ilkiö, pelastaessani olin
kyllä onneton. Sinua tahdoin viedä Signeni luoksi! Sinun henkesi
murhaisi viattomuuden liljat hänen poskiltansa. Astu alas vaunusta,
sinä häpeäpilkku vaimojen seassa, etten minä laillisessa vihassani
muserra kyykäärmeen päätäsi."
"Haa! Se menee liian kauas," huusi Cecilia purren hammasta ja hyppäsi
alas vaunusta; "mutta maltahan vaan aikaa, hävytön, ja minä vannon
kaikkein helvetin henkien kautta, että minun kostoni pitää sinun
musertamaan."
"Vältä, syöpäläinen," huusi Akselinpoika ja pyöritti ruoskaa hänen
päänsä päällä.
Cecilia katosi pensasten sekaan ja Akselinpoika ajoi linnaansa.
Inkvisitionin tuomio kuulutettiin juhlallisesti sekä saarnastuoleissa
että erityisten kuuluttajain kautta kaikissa valtakunnan suurimmissa
kaupungeissa. Kansaa teroitettiin kuuliaisuuteen sen luulotellulle
pyhyydelle, ja kuoleman rangaistus uhkasi jokaista, joka koetti
tiedustella vähintäkään sen tekoja, tahi sen syyttämäin ja tuomitsemain
kohtaloa.
Alhainen kansa oli täynnä iloa tästä sanomasta, sillä nyt, mietti se,
uskon oikea kulta-aika tulisi takaisin, jolloin kaikki väärä-oppiset ja
Jumalan kieltäjät heitettäisiin palavaan tulikivijärveen.
Ymmärtäväisempi kansa vapisi kuitenkin inkvisitionin hirmuista nimeä
kuullessaan, sillä se aavisti, ketä oleskeli sen paksujen muurien
sisällä.
Cecilia kirjoitti nimen _Olli Akselinpoika_ verilistaansa, sillä hän
oli vihkinyt henkensä pelastajan kuolemalle. Kuitenkaan ei hänen
pitäisi tulla ensimäisten uhrien joukkoon, jottei epäluuloa tulisi
tästä helvetin auttajattaresta.
* * * * *
Kaikki hengittivät iloisesti. Akselinpojan linnassa oli Signen 18
syntymäpäivä, joka aina oli ollut juhla kartanossa. Kaikki seudun
nuoret tyttäret olivat tulleet saapuville juhlavaatteissaan,
koristettuina kukilla sekä antaneet Signelle kukkavihkoja ja korin
täynnä hedelmiä.
Akselinpoika lahjoitti rakkaalle lapsellensa valkean ruusun, joka aina
oli ollut hänen lempikukkansa. Kiittäessään siitä iloisesta lahjasta
ihmetteli hän, että varsi oli niin tiheään täytetty. Mutta kuinka
suureksi tulikaan kummastuksensa ja ilonsa, kun näki että paperi varren
ympärillä oli kirje hänen Valdemariltansa, jonka isä oli saanut
muutamaa päivää ennen, mutta salannut tähän asti rakkaana lahjana
tyttärellensä ja parhaana, mitä taisi antaa hänelle hänen
syntymäpäivänään.
Iloinen tyttö alkoi juuri avata kirjeen lukeaksensa mitä hänen
rakastettunsa oli kirjoittanut, kun kolme kovaa lyöntiä kuului linnan
porttiin, ja soittajat vaikenivat ja nuorukaiset taukosivat äsken
aletusta hupaisesta tanssista. Akselinpoika käski palveliainsa avaamaan
kolkuttajille, ja kolme mustapukuista miestä, hopearisti rinnalla,
astui sisälle ja pyysivät Akselinpoikaa pyhän inkvisitionin nimessä
seuraamaan heitä, lisäten sen ohessa, että kaikki vastustus olisi
turha, koska linna oli piiritetty aseellisilla miehillä.
Signe, joka tiesi isänsä kertomuksista, että hirmuisin rääkkäys, ehkäpä
kuolemakin, odotti häntä inkvisitionin vankeudessa, kaatui niinkun
ukkosen nuolen iskemä, hengetönnä lattialle.
Akselinpoika oli kaikista läsnäolevista ainoa, joka piti ymmärryksensä.
Kunnioittamatta inkvisitionin lähettiläitä ainoallakaan vastauksella,
nosti hän pyörtyneen tyttärensä lattialta ja sanoi, laskien hänen
heidän käsivarsilleen: "Tulkaa, tytöt, auttakaa tytärtäni ja sanokaa
hänelle jäähyväiseni; minä lähden viimeiselle matkalleni maan päällä,
sillä minä tiedän, kuka se on, joka janoaa vertani."
Jalo isä painoi suutelon tyttärensä vaaleille huulille ja riensi sitte
urhoollisesti ulos ovesta. Kauhistavat miehet seurasivat häntä.
Signen tila oli hirmuinen, kun hän heräsi tainnoksistaan. Hän tahtoi
rientää kunnioitetun isänsä perästä, ottamaan osaa hänen vankeudessaan
ja kärsimään kuoleman hänen edestänsä. Vanha Märta heittäiksi hänen
jalkainsa eteen ja valitti hänelle kaikkein pyhäin nimessä, että hän
rauhoittaisi itsensä, koska hän muutoin taitaisi saattaa heidät kaikki
turmioon. "Teidän ei pidä valittaa, jalo neitini," sanoi varovainen
mummo, "eikä tiedustella; teidän pitää asettaa itsenne, niinkuin teillä
ei olisi koskaan ollut isää, jos tahdotte pelastaa nuorta henkeänne.
Muistakaa isänne kertomuksia inkvisitionin kauheasta voimasta, ja tämä
kuuluu olevan julmempi kuin mikään kristikunnassa. Jumalani! mitä
sanoin?" huusi hän tuskassaan ja väänteli käsiään, "ah ystäväni, olkaa
vaiti elkääkä ilmaisko haudan partaalla olevaa köyhää vaimoa, joka ei
itse tiedä mitä sanoo!"
Sanaakaan sanomatta tahi edes vähintäkään kauhistustansa ilmaisematta,
meni joukko pois ja Signe jäi yksinään naisinensa ja tuskinensa
jälelle.
"O Valdemar!" huusi hän ja väänteli kauniita käsiänsä; "o ystäväni,
veljeni, sulhaseni! Jos olisit täällä, niin tuottaisit valoa tässä
kauheassa pimeydessä!"
Silloin kolkutettiin linnan portille, vaikk'ei niin kovasti kuin
edellisellä kerralla, mutta yhtähyvin olivat naiset kauhistuksesta
nääntyä maahan. Signen käskystä, joka ensiksi tointui, auaistiin
kuitenkin portti, ja musta Kristian ratsasti linnan pihaan, hyppäsi
hevosensa selästä ja kiiruhti linnaan.
"Missä on herrasi?" huusi Signe hänelle. "Hän on haavoitettu, kentiesi
kuollut," vastasi Kristian; "antakaa pian meille autuaan äitirouvanne
kantotuoli; se on ison salin vieraskammarissa; minun onneton nuori
herrani makaa erään talonpojan tuvassa, puoli peninkulmaa tästä. Vaunun
tärinä on avannut hänen haavansa ja hänestä vuotaa kovasti verta.
Kiiruhtakaamme siis!"
"O Jumala!" vaikeroitsi Signe, ottaen kiiruusti balsamia ja
liinavaatetta rakastettunsa sitomiseksi; "miksi lähti hän niin pitkälle
matkalle, kun oli haavoitettu? Se voipi maksaa hänen henkensä ja ehkä
on sen tehnytkin."
"Hänen oli pakko matkustaa, sillä sodan murhaenkeli ei jättänyt
hävittämättä kymmenen peninkulman alalla, yhtään mökkiä jossa
haavoitettua soturia olisi voinut sitoa ja hoitaa. Ei edes ollut yhtään
lääkäriäkään saapuvilla hoitamaan häntä, vaan minun täytyi leikata
luoti ulos urhoollisen herran hartiosta. Kun se oli tehty ja kun minä
tottumattomalla kädelläni olin sitonut hänen, huokasi hän: 'Minä tahdon
Signen luoksi, häneltä vastaan-otan lääkitystä ja hoitoa, tahi kuolen
hänen sydämellensä.'"
"Joutukaamme siis," sanoi Signe palvelioille, jotka toivat kantotuolia,
ja lensi kuin takaa ajettu naaras-hirvi heidän edellänsä, niin että he
tuskin voivat seurata häntä.
Kun Valdemar avasi silmänsä, oli hän hyväntekiänsä huoneessa. Hänestä
tuntui kuumeessaan, että häntä nyt ympäröivät samat henkilöt, jotka
kahdeksantoista vuotta sitte seisoivat hänen vuoteensa ääressä, kun hän
oli lähes muserrettu kuninkaan tulopäivänä, sillä Signe, tuo kauniin
äitinsä kuva, seisoi kumartuneena hänen sänkynsä ylitse, ja hänen
ruusuhenkensä liiteli hänen huuliensa ympärillä. Kristian, joka piti
hänen kättänsä omassa kädessään, kostutti sitä, niinkun ennenkin,
kyyneleillänsä, ja eräs vanha lääkäri oli nytkin sängyn vieressä. Sitä
paitsi oli neljäskin henki läsnä, hänen lapsuutensa hellä hoitajatar,
vanha Märta. Hän oli jonkun matkan päässä sängystä polvillansa ja
rukoili Jumalaa poistamaan sitä vihan ukkosta, joka näytti lentelevän
jalon Akselinpojan huoneen päällä.
"Hän elää!" huusi Signe, niinkun muinoin Elisabet ja suuteli sulhasensa
vaaleita huulia.
Valdemar tahtoi puhua, mutta Signe pyysi hänen olemaan vaiti, ja
estääksensä häntä mitään sanomasta, sulki hän taas hänen huulensa
suutelolla.
Musta mies kantoi taas sisälle saman pikarin, kuin kahdeksantoista
vuotta sitte, ja lääkäri valoi muutamia pisaroita viiniä Valdemarin
suuhun, ja Signe sitä tehdessä nosti hänen päätänsä.
"Signe!" kuiskasi vihdoin Valdemar, "nyt kuolen mielelläni, sillä minä
olen taas painettu uskolliseen sydämeesi."
"Ei, rakastettuni, sinun pitää elämän, Herra on kuuleva rukoukseni!"
sanoi Signe ja tahtoi jatkaa vielä, mutta esiin tunkeutuvat kyyneleet
tukehduttivat hänen äänensä.
"Missä on isämme?" kysyi Valdemar. "Pyydä häntä tulemaan, että saisin
painaa hänen kunnioitetun kätensä huulilleni."
Kyynel-tulva oli onnettoman tyttären vastauksena.
"Hän on poissa," sanoi Märta itkien, "mutta sinä et saa siitä tulla
levottomaksi, Valdemar; hän on Jumalan ja kaikkein pyhäin
suojeluksessa. Ole vaan rauhassa, paras poikani, ja taivaan armo tuopi
hänen jälleen syliisi."
Lääkäri keskeytti tämän sairaalle vaarallisen keskustelun päästämällä
irti siteet, jotka Signe oli laittanut hänen haavoihinsa, joiden tilaa
hän tahtoi tutkia.
Ne olivat vaaralliset. Yksi kuula oli vikuuttanut rintaluuta ja toinen
tunkeunut syvälle vasempaan hartioon, minkä Kristian vähän
taitamattomasti siitä oli leikannut. Sitä paitsi olivat haavat olleet
kahdeksan päivää hoitamatta, ja lääkäri pelkäsi lihakuolion (kallbrand)
niihin tulevan. Muutoin oli hän varsin tyytyväinen siihen, miten Signe
oli menetellyt sairaan kanssa. Hän ei lähtenyt sairaan vuoteen vierestä
ennen tulevaa päivää, joka oli se peljätty yhdeksäs päivä; mutta kun
tämä oli ohitse vakuutti hän, ettei Valdemarilla ollut mitään vaaraa,
ja jätti hänen Signen hellään hoitoon, jonka jälkeen hän palasi
asuntokaupunkiinsa Ringstad'iin.
Signe olisi kiittänyt Jumalaa rakastettunsa hengen pelastuksesta, vaan
ei voinut. Hirmuisia kauhunkuvia tuli hänen sieluunsa. Hän näki isänsä
pyövelin käsissä; hän näki hänen viattoman verensä vuotavan. Ah, ei
yksikään tytär ollut niin onnetoin kuin hän. Mistä tulisi pelastus? Hän
ei voinut rukoilla, ja synkein epätoivo ahdisti hänen rintaansa.
* * * * *
Puhtaalla sydämellä Jumalan edessä, hyvillä avuilla ja hyvillä teoilla,
sekä tuettuna tiedolla aivan nuhteettomasta elämästänsä, astui
Akselinpoika kauheimpaan kaikkia vankeuksia.
Täällä otti hänen vastaan kaksi munkkia ja yksi kuoropoika
(laulupoika), noin neljäntoista-vuotias, joka kantoi olkisitomaa, minkä
heitti lattialle, ja nämä olivat hänen johdattajinansa melkein maan
alla olevaan holviin, johon hän vietiin.
"Tunnustatteko vapaa-ehtoisesti rikoksenne, ennen kuin tulette pyhän
tuomioistuimen eteen?" sanoi toinen munkki teeskennellyllä
hurskaudella. "Armon voima on tyhjentämätön, ja te voitte vielä
pelastaa syntisen sielunne ijankaikkisesta kadotuksesta."
"Säästä viekkaita sanojasi, sinä ulkokullattu tyhjäntoimittaja! Minä
tunnen sinun; rahasta annat sinä ryöväreille ja murhamiehille syntein
anteeksi-antamisen, ja kultakappaleen tähden petät mielelläsi
Jumalasi!" sanoi Akselinpoika ylenkatseella ja käänsi hänelle selkänsä.
Munkki heitti hurjan silmäyksen häneen ja meni pois. Toiset seurasivat
häntä ja vankihuoneen ovi suljettiin.
"Herra, minä olen kädessäsi," sanoi Akselinpoika jalolla hartaudella.
"Sinun silmäsi näkevät sekä taivaan mittaamattoman avaruuden, että
vankeuden pimeimmän kolkan. Tapahtukoon tahtosi, jota paitsi ei
yksikään hivus päässäni käyristy!"
Tällä lyhyellä rukouksella vahvistettuna tunsi tämä hurskasmielinen
mies, ettei hänen sydämensä rauha ollut häntä jättänyt. Hän heittäysi
olkivuoteelle ja rauhallinen uni hirmukuvitta ja unelmitta sulki hänen
silmänsä.
Nouseva aurinko peitti ensimäisiä säteitänsä holvin vahvain
rautakalterien läpi vangin hopean valkeaan päähän, kun hän heräsi
virkistävästä unestansa.
Suloinen kevät-aurinko valaisi niin ystävällisesti hänen kasvojansa.
Tämä oli enemmän kuin mitä Akselinpoika olisi voinut odottaa tässä
veriselle kostolle vihityssä asunnossa, ja Akselinpoika kantoi luonnon
tutkimattomalle Luojalle lämpimän kiitoksensa tästä armosta, kun
samassa sulosointuisa ääni kuului hänen päänsä päältä. Sen äänteet
olivat taivaallisia säveleitä Akselinpojan korvissa. Vihdoin tulivat
äänteet sanoiksi, ja kuka voipi kuvata jalon vangin kummastusta, kun
hän kuuli seuraavan merkillisen laulun:
"El' pelkää pimeyt' ensinkään;
Siell' auttajas kätkee itseään,
Vaikk' heikko on.
Ei nuhteeton saata peljätä,
Vaikk ilkkuvi pahuus kylliltä;
Ol' huoleton!
Kun kauhu kokeepi peljättää,
Käs' näkymätön se ennättää
Sull' avuksi.
Ei Herra heitä johtoansa
Vaikk' armoleipään myrkkyänsä
Nuo sotkevi.
El' ehtoollista sä nautitse,
Kaikk' valituksesi hillitse,
Last' usko vaan.
Jonk' Jumal' armost' on antava
Viel' langan kuoleman katkaista
Pois kokonaan.
Sä murra leipäsi maistamatta;
Vesikin jätä nauttimatta,
Ol' varova.
Viel' kärsi päivä muutama,
Niin oot, jos Herra on salliva,
Taas vapaana."
Akselinpojan kummastus oli erinomainen; sillä ketä taisi tämä
merkillinen laulu koskea, jos ei häntä? Ja kuka olisi se tuntematon
mahtava olento, joka voisi ja tahtoisi häntä pelastaa inkvisitionin
vallasta? Sävel ilmaisi kaunista diskanttiääntä [kimein, helein ääni],
ja laulajan pitäisi oleman siis naisihmisen. Mutta oliko hän vanki,
joka jakoi yhtäläistä onnenkohtaloa hänen kanssansa? Ja mitä voisi hän
siinä tapauksessa tehdä. Nämä ajatukset häilyivät hänessä laulua
kuullessaan, ja hän tuumi, ääntäisikö hän merkiksi, että hän ymmärsi
sen, kuu laulun samassa pysähdytti järeä basso-ääni, joka tuntui olevan
paljoa alempi diskanttia, mutta joka kumminkin tuli yläkerrasta. Se
huusi joksikin kovasti:
"No, Petter, päätä nyt laulusi. Sinun pitää seurata italialaista
provostia ja olla läsnä, kun hän kiusaa tuota rikasta ryytikauppiasta,
kunnes hän tunnustaa, mihin hän on kaivanut aarteensa. Sinun pitää
sillä tavoin koventaa nuorta sydäntäsi, jotta se tulee aivan vapaaksi
sääliväisyydestä noita pyhän tuomioistuimen inhottavia pahan tekiöitä
kohtaan, ja että kerran voit korottaa sen säädyn kunniaa, johon olet
vihitty. Sitten pitää sinun käydä isä Nikolaon ja isä Markuksen kanssa
kaikissa vankihuoneissa katsomassa, olisiko joku noista tuomituista
koirista, minä tarkoitan vangeista, yöllä kuollut. Hän, joka eilen
illalla oli niin hävytöin piinattaessa, on varmaan tullut
pieniluisemmaksi kylmässä roikka-kylvyssä. Ehkäpä hänelle on käynyt
niin hyvin, että hän jo on mennyt helvettiin, sillä keski-yöstä asti en
ole kuullut hänen jolinaansa. Mihin se rikas hylky vietiin, joka tuli
tänne eilen illalla? Totta kai hän vietiin johonkin semmoiseen holviin,
josta voipi kuulla jokaisen sanan, mitä hän puhuu?"
"Puhukaa hiljaa," sanoi nyt diskantti- (kimeä-) ääni joksikin kovasti.
"Hän on juuri tämän alla olevassa holvissa, jonka katossa ovat parhaat
ja salaisimmat kuuntelokolot, niin että tähän huoneesen kuuluu vähinkin
sana, minkä pahantekiä puhuu joko itseksensä tahi niiden kanssa joita
te olette lähettäneet hänen tykönsä. Ei hänestä ole kuitenkaan mitään
vaaraa, sillä, sen mukaan kun olen kuullut, hänen sanotaan olevan vähä
kuuron silloin koska on paha ilma, ja nythän on ukkonen ja myrsky
käynyt koko yön."
"Sinä olet oikein tuhma," sanoi basso-ääni nyt vihaisesti, "että annoit
minun puhua niin paljon, kun tiesit, että hän on tämän alla olevassa
holvissa. Kuitenkaan kuulkoon hän mitä tahansa, ei Sigismund pelkää
kanteesta tuomittua Jumalan pilkkaajaa, jonka kielen kuolema kentiesi
ennen iltaa on halvannut. Mene nyt, Petter, ja täytä tarkoin käskyni,
puserra kaikki ihmistunteet pois nuoresta rinnastasi, ja taivaan runsas
siunaus sekä minun rajaton luottamukseni on tuleva palkaksesi."
"Heti, heti," sanoi Petter nöyrästi, "mutta suokaa minun ensin laulaa
aamu virteni loppuun. Te keskeytitte minun, kun olin juuri viimeistä
värssyä alkamaisillani. Sen suotte te aivan varmaan, sillä olettehan
itse opettaneet minua olemaan hurskas ja rukoilemaan.
"Hyvä, hyvä, poikani," sanoi abbotti lempeästi, "laula aamuvirtesi
loppuun. Se on Jumalalle otollista ja avaa taivahan portit; mutta katso
vaan, että ryytikauppiaan naulat tulevat juurinensa revityiksi, sillä
sinuun luotan enimmän kaikista. Olenhan minä myös viitenä vuotena yhä
istuttanut sinuun kuuliaisuutta Jumalaa ja minua kohtaan. Sinä tiedät,
kuinka likinen sukulainen olet minulle; mutta säilytä tämä suloinen
salaisuus syvällä rinnassasi, poikani. Iso kaakun kappale ja koko
joukko hienoja hedelmiä joita Cecilia rouva lähetti minulle eilen,
odottaa sinua kun takasin tulet. Anna sen tähden aamuvirtesi sujua
sukkelaan. Jos ei minun tarvitsisi mennä sen nuoren eksyneen
harhaoppisen naisen tykö, saattaakseni häntä hyvällä katumaan
syntiänsä, niin olisin itse läsnä ja riemustuttaisin silmiäni
pahantekiän tuskilla: mutta minun täytyy mennä Marian luoksi; hän
on niin nuori ja kaunis, ja se olisi suuri vahinko, jos hänen
pitäisi -- --. Hyvästi! Taivas siunatkoon sinua, oma hyvä Petterini!
Mutta se on tosi: ei yksikään niistä kirotuista munkeista taida
sanaakaan enemmän latinaa, kuin mitä messukirjassa on; sano siis
provostille, että hän repisi ryytikauppiaan naulat ainoasti sormista;
sillä jos hän on hyvin uppiniskainen, eikä tahdo totuutta esiintuoda,
niin itkeköön jälleen vielä huomiseen asti. Laula pian, että sitte
joudut matkallesi. Minä annan kuitenkin sen hurskaan katuvaisen
Appellonan pukea itseni pyhään pukuun. Elä huuda kuitenkaan niin
kovasti, että häiritset minua pukeutuessani, tai herätät ne
kunnioitettavat isät, jotka nukkuvat hautaholveissansa tämän vieressä.
-- Hyvä pieni Lona, tule ja auta minua vähän!" sanoi hän vähän
hiljempaa, kun oli ovella, mutta jonka hän heti avasi ja huusi
Petterille: "Elä nyt unhota, että ryytikauppiaan naulat temmataan ulos
ainoasti sormista!"
"O Jumala!" huokasi Petter tuskin kuuluvasti, "ja tuommoista
syöpäläistä kärsit sinä kauniin maasi päällä! Ah, minä en tahdo
kertaakan puhua jalon Akselinpojan kanssa. Jos hän vaan olisi
ymmärtänyt lauluni!" Vähäisen vaikenemisen perästä lauloi hän
puoli-ääneensä ja hyvin tunnokkaasti:
"Jos sanon vastoin itseäni,
Etepäillä mielessäsi
Saa minua.
Kun Haralta saat vapautes,
Myös salli kanssas silloin poies
Mun matkata!"
"Amen!" sanoi Akselinpoika hartaimmasti, puristaen kätensä ristiin ja
nostaen toivovan silmänsä aamuaurinkoa kohti; "minä seuraan sinua
Jumalan lähettämä, pelastava enkeli!" Toivo syttyi jälleen vangin
sulussa, ja hän päätti tutkia hirmuista vankeuttansa nähdäksensä,
olisiko pako sieltä mahdollinen.