vanhempain ilo siitä oli erinomainen, ja suuria valmistuksia tehtiin
kasteesen, jota hyvin juhlallisesti piti vietettämän Sorön kirkossa.
Elisabetin kunnioitettavan äidin piti kastettaessa pitämän, ja hänen
isänsä, tuo ijäkäs drotsi, sekä monta valtakunnan suurta, joiden kanssa
Akselinpoika vielä seurusteli, huolimatta epäsuosiostaan, piti oleman
kummina.
Kastejuhlan piti tapahtuman eräänä hyvin lämpimänä Heinäkuun päivänä.
Tämän nuoren maailman jäsenen oli mummonsa pukenut pitkään
samettivaatteukseen, joka oli runsaasti kirjaeltu kullalla, ja hänen
kaulassansa riippui kultaketjussa kuningatar Margaretan tiamantteihin
juotettu muotokuva, jonka kuningatar itse oli hänelle antanut
morsiuslahjaksi. Tämän piti nyt oleman rakastetun tyttärenpojan
kumminlahja. Muotokuvan takapuolelle kirjoitti hän omansa ja lapsen
tulevan nimen sekä päivän: Heinäkuun 15 p. 1416.
"Märta, aukaise ovi toiseen huoneesen, jonka ikkunat ovat auki," sanoi
kunnioitettava eukko, jolle oli tullut vari sekä päivän helteestä että
paljosta työstänsä lapsen kanssa; "tuo siunattu poika ja minä olemme
variin menehtymäisillämme, mutta pane ensin poika kätkyeen, että hän
makaa kummien tullessa niinkun näytteenä, jonka pitää oleman kaunis
katsella."
Vanha Märta, joka oleskeli Akselinpojan huoneessa ja oli siellä
voittanut kaikkein kunnioituksen ja luottamuksen nöyryydellänsä
perheelle, otti ensin vaatetetun lapsen mummonsa sylistä ja kysyi sitte
tavallisella varovaisuudellansa: "Kumpaistako ovea teidän armonne
käskee minun avaamaan, saliinko vai vierashuoneesen vievää?"
"Vierashuoneesen," sanoi vanha rouva vähän vihaisesti; "en minä pidä
sinusta pahaa, Märta, mutta sinä olet hyvin pitkäpiimäinen tekemään,
mitä käsketään. Pane nyt ovi auki!"
Märta totteli, mutta vastahakoisesti, sillä hän pelkäsi nuoren
sukuherran kylmettyvän; hän aukaisi sentähden ovea vähän hitaasti,
seisoi kauan kynnyksellä linkku kädessä ja katsoi nukkuvaan lapseen,
jonka jälkeen hän meni huoneesen sulkemaan muutamia avonaisia
ikkunoita, ettei veto tulisi liian kovaksi. Hänen tätä tehdessään kuuli
hän vahvan suhinan huoneessa ja näki kesyn kotkan pihalta lentäneen
sisälle vielä sulkematta olevasta ikkunasta. Hän riensi nyt sulkemaan
ovea, mutta ennenkun hän sinne ennätti, oli kotka salaman sukkeluudella
mennyt siitä sisälle, iskenyt kyntensä makaavan lapsen vaatteisin ja
nosti nyt siipensä lentääksensä pois. Mummo päästi tässä kauheassa
näyssä kimeän tuskanhuudon ja kaatui pyörtyneenä lattialle. Märta
tointui ja koki pelastaa onnetonta lasta; mutta ennenkun tuo vanha ja
raihnainen vaimo ennätti ovelle, lensi kotka saaliinensa siitä ulos, ja
Märta, joka kaikin voiminsa tarttui petolintuun, kaatui takaperin pari
höyhentä kädessä, mutta siivillinen peto lensi ikkunasta ulos, itkevä
lapsi kynsissään.
"Jesus, Maria!" huusi Märta epätoivon äänellä, huolimatta siitä että
veri tulvasi hänen päästänsä kaulalle. "Pelastakaa lasta! Kotka
lennättää sitä pois; auttakaa, auttakaa!"
Elisabet kiipesi tuskanhuudolla ylös sängystä ja riensi huoneesen
huutavan luokse. "Missä on lapseni?" huusi säikähtynyt äiti, joka
aavisti onnettomuutta ja pian pelkäsi sitä kun oli tapahtunut.
"Se on ryöstetty!" huusi Märta, väännellen käsiänsä; "kotka vei sen
kynsissään!"
Epätoivon huudolla kaatui Elisabet hengetönnä maahan.
Märta huusi taas apua, ja muutamia piikoja riensi sisälle ja auttoivat
rakastetun rouvan ylös lattialta. Akselinpoika syöksi nyt sisään
kokonaan mielettömänä. "Onko se totta?" kysyi hän; "oliko se minun
poikani, jota se onneton kotka lennätti kynsissään järven ylitse
metsään päin? Minä näin sen kauhean näön; mutta pelastakaa minua, etten
tulisi mielettömäksi; sanokaa minulle, oliko se minun lapseni, ainoa
poikani!"
"Jumalan pyhä äiti suokoon teille voimaa kestämään sen hirmuisen
tapauksen, jalo herra," sanoi Märta, kovasti itkien; "jaa, se on totta;
se julma onnettomuus on tapahtunut."
Akselinpoika syöksi nyt ulos, huutaen niin, että se kaikui yli
ympäristön: "kaikki minun väkeni pitää kokoontumaan, koko kartanon
asukkaat, kaikki kalastajat! Lykätkää veneet vesille! Kuka vaan löytää
minun poikani joko kuolleena tahi elävänä, sen minä ruhtinaallisesti
palkitsen! Joutukaa!"
Onneton isä riensi järvelle ja heittäysi venheesen. Joukko kansaa
seurasi hänen esimerkkiänsä.
Elisabetin äiti heräsi vasta siitä voimattomuudesta, johon kauhistus
oli hänen saattanut. Hänen mielentilansa oli hirmuinen, ja hän valitti
itseänsä syylliseksi koko onnettomuuteen, koska lapsi oli hänelle
uskottu, ja hän oli käskenyt Märtan avaamaan ovea. Hänen täytyi nyt
kuitenkin askaroida surkuteltavan tyttärensä kanssa, joka oli aivan
tunnotonna ja näköjään lähellä kuolemaa. Paljon ylhäisiä rouvia, jotka
olivat läsnä kastamisjuhlaa varten, kiiruhti, kuultuansa kertomuksen
tapahtuneesta onnettomuudesta, sisälle ja kantoivat Elisabetin sänkyyn.
Vihdoin aukaisi kurja silmänsä ja tuijotti hurjilla silmäyksillä
ympärillensä. Koko tapaus oli hänelle kuin ilkeä unelma; mutta
läsnä-olijain kyyneleet vakuuttivat kuitenkin hänelle pian sen
kauhistavan todellisuuden. Onnettomalla äidillä ei ollut yhtään
kyyneltä. Epätoivo kumoutui hänen muutoin niin kauniissa, lempeissä
silmissään, ja hänen huulensa vetäytyivät suonenvedon tapaiseen hymyyn.
Monta kertaa huusi hän kiivaasti: "Antakaa Valdemarin ja Kristianin
viheltää kotkalle! Ehkä se tulee takaisin minun lapseni kanssa, jos ei
se jo olisi repinyt sitä viatonta olentoa!"
Tätä olivat molemmat aikaa sitte koettaneet ja kertoneet niin kauan kun
näkivät hirmuista petolintua lapsi kynsissä, mutta kaikki oli turhaa.
Kotka ei piitannut enää heidän vihellyksestänsä; se riensi saaliinensa
kaukana olevaan pesäänsä, repiäksensä sen ruoaksi nälkäisille
pojillensa.
Valdemar oli polvillaan rakkaan äidin sängyn jalan juuressa, väänteli
käsiänsä ja soimasi itseänsä itkien, että oli murhannut lapsen, koska
hän oli kotkan taloon toimittanut.
"Sinä olit viaton ase Kaikkivaltiaan kädessä," sanoi drotsi,
lohduttaen; "sillä Hänen tahdostansa ei hivuskarvakaan putoo päästämme
eikä varpunen katolta. Elä sure siis, lapseni, vaan usko, että se
ryöstetty poika on Herran huostassa yhtä hyvin kotkan kynsissä taivaan
ja maan välillä liidellessänsä kuin äitinsä rinnoillakin. Hän voipi
vielä, tämä Jumala, joka on turvattomain turma, tuoda lapsen terveenä
ja raittiina jälleen hänen syliinsä. Meidän pitää toivoman kaikkea
Hänen armostansa!"
Mihin onkaan onnettoman muuhun turvaaminen kuin toivoon? Elisabet piti
itsensä lujasti kiini sen ankkurissa; hän rukoili Jumalaa ja kaikkia
pyhiä varjelemaan sen lapsen henkeä, jonka hän äsken oli kivulla
synnyttänyt; hänen kyyneleidensä lähde avautui jälleen, hän toivoi
ihmetyötä, joka pelastaisi hänen lemmikkinsä ja vaipui tässä toivossa
voimatonna pään-alaiselleen, jossa keveä uni ummisti hänen silmänsä.
"Ah, että Jumala olisi jo kauan tätä ennen minun antanut päästä
hautaani," valitti Elisabetin vanha äiti. "Minä olen syy kaikkeen
siihen onnettomuuteen, joka teille on tapahtunut."
"Ei, mummo," nyyhki Valdemar, "vaan minä olen syy kaikkeen. Minä
rukoilen isääni, kun hän tulee takaisin, että hän ajaa minut pois;
sitte minä menen metsään, jossa kotka pienen veli-raukkani on syönyt,
ja itken ja suren itseni kuoliaaksi."
"Ei," sanoi pikku Signe, "sitä et saa tehdä, Valdemar; sinun pitää
oleman Signen luona; mutta paha kotka sinun pitää ajaa pois, kun se
tulee takaisin, muutoin voipi se helposti ottaa minut kynsiinsä ja
lentää metsään; ja sitte ei sinulla enää ole Signeä."
Elisabet heräsi. "Onko Herra kuullut rukoukseni?" kysyi hän, "ja onko
minun poikani pelastunut petolinnun kynsistä? Te vaikenette kaikki,"
jatkoi hän, "ah, niinpä on sitte lapseni revitty! O Jumala, se on
kuollut saamatta pyhää sakramenttia, tulematta elähytetyksi kristittyin
yhteydessä! Oi, ystäväni, rukoilkaa, rukoilkaa sen onnettoman sielun
edestä!" Hänen tilansa oli hirmuinen. Lääkärillä, joka heti kutsuttiin,
oli suurin levottomuus hänen hengestänsä; sillä yksi juoksetus-puuska
seurasi tiheään toistansa.
Pimeä jo oli kun Akselinpoika tuli kotiin. Kaikki tiedustelemiset
olivat olleet turhat. Joka puu, jokapaikka tuossa suunnattomassa
metsässä oli haettu läpikotasin, mutta ei mitään merkkiä lapsesta
keksitty. Kaikkialla, missä kotkan pesä oli, hakkasivat talonpojat sen
puun, joka pesää kannatti, ja yli sadan kotkanpojan täytyi hengellään
maksaa sen ryöstön, jonka kesy kotka oli tehnyt; mutta siitä ei ollut
mitään hyötyä.
Akselinpoika riensi kuoleman kanssa kamppailevan vaimonsa sängyn
luoksi. "Elä jätä minua, kalleuteni!" sanoi hän, ottaen tuon kalvean
liljan käsivarsillensa. "Elä minun, Signesi ja Valdemarin tähden!"
"Pyhä neitsyt on kuullut rukoukseni," kuiskasi Elisabet tuskin
kuultavalla äänellä, "ja vaikk'ei minun poikani pyhässä kasteessa
tullut vihityksi Sovittajalle, tapaan minä kuitenkin hänen taivaassa."
"Sinä et saa kuolla!" huusi Akselinpoika, ja hänen kyyneleensä
tulvasivat Elisabetin kalveille kasvoille.
"Minä lähden täältä," vakuutti Elisabet hyvin heikosti, "sinne, missä
on huone valmistettu minulle Herran ja Hänen enkelittensä luona. Sinä
saat tavata vaimoasi Hänen kunniassansa."
"Ei sinun pidä kuoleman, oma siunattu äitini!" huusi Valdemar
epätoivoisena ja itki, samalla suudellen tuon suuresti rakastetun
kylmää kättä.
Akselinpoika nosti vaikeroivan Signen äitinsä sydämelle. Elisabetin
vanhat vanhemmat vääntelivät käsiänsä, Märta nyyhki kovasti, ja
Elisabetin kaunis sielu lensi taivaasen.
* * * * *
Ilon valoisa temppeli oli siis näin sukkelasti muuttunut surun
hautaholviksi. Vielä hetki ennen puolta päivää oli Elisabeth
äärettömästi hyvillä mielin, ja ainoasti äitinsä hartailla rukouksilla
pysyi hän sängyssä. Hän otti hymyilevän pojan rinnoiltansa, antaen sen
vanhukselle, eikä yksikään aavistus siitä kauhistuksesta, joka oli
tapahtuva, himmentänyt hänen riemuansa. Koko talo oli järjestetty
juhlan viettämiselle; se vilisi täynnä sukulaisia ja ystäviä -- vielä
muutama hetki ja juhlan sankari, tuo pieni äsken syntynyt oli kadonnut,
hänen nuori rakastettava äitinsä ruumiina, isä ymmärryksensä
menettämällänsä, lapset äiditönnä, vanhat vanhemmat epätoivoissaan ja
kaikki läsnä-oliat alakuloisina ja murheellisina. Vieraat menivät
kaikki tiehensä, paitsi drotsi ja hänen rouvansa, ja pian näytti tuo
ilolle pyhitetty linna autiolta haudalta!
Seuraavana aamuna sulki Akselinpoika ijäti rakkaan puolisonsa silmät,
ja meni sitte kansa-joukon kanssa uudestaan tiedustuksille. Hän tahtoi
vähintäkin koettaa, että olisi löydetty lapsen luut, jotta nämä
surulliset jäännökset olisi voitu myös saada hänen äitinsä
ruumis-arkkuun.
Hän ja hänen lukuisat seuralaisensa hakivat seudun tarkoin kolmea
peninkulmaa laajalta. Tuhannet kerrat seliteltiin lapsen vaatteet,
kaulaketjut ja muotokuva, mutta ei kukaan ollut nähnyt niistä, ja
kuitenkaan ei voitu muuten luulla, kuin että kotkan täytyi ne kapineet
jättää sille paikalle, missä saaliinsa hakkasi kappaleiksi, ja siellä
piti myös löytymään lapsen luuranko. Mutta ei kukaan ollut nähnyt
kotkan lentävän lapsen kanssa ilmassa, vielä vähemmän laskeuvan sen
kanssa maahan.
Akselinpoika ei lakannut kuitenkaan etsimästä. Hän kysyi jokaisessa
mökissä, ja vähäpätöisimmänkin ihmisen kertomus oli hänestä tärkeä.
Viidentenä päivänä päätti hän palata jälleen kotiin, toimiaksensa
rakkaan vaimonsa hautausta. Hän kyseli kuitenkin kaikilta, jotka
tapasi kotitiellä, eikö he tietäisi hänelle neuvoa mitään jälkeä
haettamastansa. Noin peninkulma hänen kotoansa, kertoi eräs mies, joka
niitti heinää, mainittuna päivänä nähneensä ison linnun lentävän
joksikin lähellä maata, pitäen jotakin valkoista liehuvaa esinettä
kynsissään, ja näyttäen sen kanssa tahtovan laskeutua alas. Mies sanoi
myös, päin lintu oli mennyt.
Nyt alkoi Akselinpoika etsiä kahta suuremmalla innolla. Hän jakoi
väkensä ja neuvoi heidän kulkemaan eri teitä, itse tuli hän auringon
lasketessa yksinäiseen mökkiin, joka oli tiheimmän metsän keskellä,
yläpuolella Sorön järveä. Siellä kolkutti hän sisälle. Vanha
metsäläinen, vielä vanhemman, inhoittavan näköisen vaimon kanssa,
aukaisi oven. Kun hän oli asiansa sanonut, näytti perkeleellinen hymy
vetävän kiini vaimon suuta ja miehen käsitti ehdoton väristys.
"No, nytpä on kotka ollut hullu," puhkesi vaimo puheesen ivanaurulla;
"ettekös tiedä, että petolinnut rakastavat aina loistavaa? Kun kotka
on ensin hakannut lihan lapsestanne, on se sitte myös niellyt
luumurusetkin, jotka olivat vaan pelkkää rustoa, ja sillä kalliilla
ristiäispuvulla on se verhonut pesänsä, ja antanut loistavan koristeen
sikiöillensä leikkikapineeksi. Te olette väärällä polulla, herra!
Teidän pitää etsiä puiden latvoista, jos mielitte löytää lapsenne
puvun, tahi ehkä pienen solmun sen kalutuista luista."
"Lakkaa!" huusi Akselinpoika ja kätki kasvojansa käsillään, väristen
hänen onnettomuutensa kauheasta selityksestä.
"Taikka tiedätkös Knuutti?" jatkoi vaimo miehellensä joka ei virkkanut
yhtään sanaa, "me annamme herralle sen kurjan raukan, joka makaa tuolla
nurkassa, koska hän on niin suuri lasten ystävä." Samassa nosti hän
heikon lapsen käärittynä hajallisiin ryysyihin, käsivarrellensa.
"Ottakaa tämä, rakas herra! Se on minun tyttäreni lapsi katalan huoran
sikiö, jonka hän ennen kuolemaansa heitti meidän kaulaamme; minä juuri
tänään hautasin hänen. Tahdotteko ottaa tämän sikiön? Pienestä lahjasta
meille köyhille raukoille saatte häntä käyttää hyväksenne."
Lapsi parkui, niinkuin olisi se onneton olento tahtonut huutaa
Akselinpojan laupeutta avuksensa, mutta hänen sydämensä oli liiaksi
surulla raskautettu, että siellä olisi ollut sijaa muiden kärsimisille.
Kuitenkin heitti hän muutamia kultakappaleita pöydälle ja lupasi
vanhuksille joka vuosi saman verran, jos he lapsen huolella
hoitaisivat, jonka jälkeen hän riensi ulos haeskelemisiansa jatkamaan.
Mutta kaikki tiedustelut olivat hyödyttömät. Valkea liehuva vaate, jota
lintu oli pitänyt kynsissään, oli kentiesi karitsa, jonka se oli
ryöstänyt. Kukatiesi oli se pudottanut lapsen järveen! Akselinpojan
täytyi jättää kaikki toivo, ja Elisabetin mennä liian aikaiseen
hautaansa, kanssansa sinne sulkematta rakkaan lapsensa jäännöksiä,
jonka menettämisen tähden hänen sydämensä oli puhennut.
Murheväessä, joka seurasi rakastettua edesmennyttä maahan, näytti
kymmenvuotias Valdemar olevan toivottomin. Hän ei herennyt valittamasta
itseänsä syylliseksi tämän äidin kuolemaan. Hautauspäivänä laski hän
irti kaikki lintunsa, eikä koskaan enää ryöstänyt minkään elävän
olennon vapautta.
Synkkä raskasmielisyys sijoittui Akselinpojan sieluun. Hän ei voinut
unhottaa palkitsematonta vahinkoansa. Onnen kukkulalta oli hän
syöksynyt surun syvyyteen, ja keskellä elämänsä kesää oli hänen vähällä
rusentaa se voimakas myrsky, joka kulki hänen teillensä ja kylvi
kuolemaa ja hävitystä ympärillensä; sillä drotsi ja hänen puolisonsa
elivät ainoasti muutamia kuukausia rakkaan tyttärensä jälkeen; suru
musersi heidän jalot sydämensä.
Heidän kuollessaan lankesi Akselinpojalle suummattomat rikkaudet; mutta
niillä ei enää ollut hänestä mitään arvoa. Kuitenkin koki hän Signen ja
Valdemarin tähden käyttää niitä parhaalla tavalla. Hän teki Valdemarin
edesmenneen isänsä linnan omistajaksi, ja neljä kaunista ritaritaloa
odotti Signen tulevaa miestä morsiuslahjana. Ja kukapa muu siksi voisi
tulla kuin rakastettu Valdemar, joka pojan kokonaisella helleydellä oli
kiinittynyt Akselinpoikaan, ja joka oli tullut välttämättömäksi hänen
sydämellensä. Molempain hyväin lasten taipumukset näyttivät myös
kohtaavan toinen toistansa, niin että kun Valdemar oli 18 ja Signe 12
vuoden vanha, saattoi niitä pitää kahtena rakastuneena, jotka eivät
voineet elää ilman toinen toistansa. Signen suloisuus alkoi tällä
ijällä karttua, ja kun hän oli ennättänyt viidentoista vuotiaaksi, oli
hän maan etevimpiä kaunottaria, joka jo askaroi monen nuorukaisen
mielikuvitteissa ja liiteli heidän unelmissansa.
Kaikki kolme valtakuntaa olivat tyytymättömiä Erikin huonoon
hallitukseen. Jos hän oli ollut irstainen ja huikentelevainen
Margaretan eläessä, oli hän semmoinen vielä enemmän nyt, kun hänen ei
tarvinnut tehdä mitään tiliä käytöksestänsä. Jalon Filippan kyynelet
vuotivat salaisesti. Hänen muuttumaton helleytensä ei saattanut voittaa
epävakaisen sydäntä, ja moni ylhäisen perhe vihasi Erikkiä heidän
tyttäriensä ryöstäjänä ja vietteliänä, ja täytyivät toisinaan vastaan
ottaa hänen himojensa uhrit sekä heidän lapsensa, kun ne eivät enää
voineet miellyttää tuota ruunattua hekumoitsijaa.
Akselinpoika olisi jo aikoja sitte jättänyt sen Väkivaltaisuuden
ikeessä huokaavan maan, jos ei se olisi ollut hänen suuresti rakastettu
synnyinmaansa, joka sen lisäksi vielä oli poveensa sulkenut hänen
kalliin Elisabetinsä maalliset jäännökset. Mutta Sorön syvissä,
tuuheissa metsissä oli kätkettynä sen kaunis kuva, hänen juhlallisesti
kukoistava tyttärensä, ja jos hän joskus lähti kuningaskaupunkiin, jäi
kuitenkin Signe Valdemarin suojassa linnaan.
Tämä oli 22 vuoden vanha, kun Akselinpoika päätti että hän sodassa
tekisi itsensä ansiolliseksi saamaan Signen käden. Tähän tuli hyvä
tilaisuus, koska vihollisuus Holsteinin kanssa vielä kesti.
Akselinpoika antoi lemmikillensä sata hyvin varustettua ratsumiestä ja
määräsi, että hänen piti retkeillä Koldingiin, kussa Erik silloin
oleskeli, ollaksensa sodan näyttämöä lähempänä.
Rajusti sykki Signen sydän nähdessään tuon rakastetun nuorukaisen
loistavassa kuparihaarniskassa, hopeaisessa kypärissä, ja liehuva
sulkapensas kiharaisessa päässään pyörittelevän rohkeata sota oritta
linnan pihalla. "Muistatko minua poissaollessani?" kysyi Valdemar
vapisevalta neidolta, kun tämä hyvästijätössä sitoi taivahan sinisen
vyöttimen hänen hoikan vartalonsa ympärille ja kyyneleensä putosivat
hänen kädellensä.
"Niin kauan kun elän," sanoi Signe suloisesti. "Mutta ethän sinäkään
unhottanee minua sodan kauhuissa? Ah, se ajatus on minulle runsas
autuus, että minä asun muistossasi kuoleman kauhujenkin sinua
ympäröitessä!"
"Jos kaadun," sanoi Valdemar viehkeästi, "niin minä kuolen sinun rakas
nimesi huulillani, ja puhkeavan sydämeni viimeinen sykähdys on
pyhitetty sinulle!"
"Ja elä, poikani, niinkuin me Jumalan armosta toivomme," keskeytti
Akselinpoika ja painoi Valdemarin liikutettua rintaansa vastaan, "ja
tule takaisin kunniarikkaana sotiana isäsi syliin; silloin saat Signen
urhoollisuutesi palkaksi. Syleile morsiantasi ja mene sitte Herran
rauhassa; paras siunaukseni seuraa sinua!"
"Ja minun!" huusi Signe, joka ei olisi voinut erota rakkaansa sylistä.
"Oi se julma, hurja sota!" huokasi vanha Märta ja rukoili kaikkia pyhiä
varjelemaan sen rakkaan nuorukaisen päiviä.
"Tie hänen sydämeensä käy minun sydämeni lävitse!" vakuutti Kristian
lämpimästi, ja ratsasti nuoren herransa perästä, joka kiihkeimmällä
mielen liikutuksella antoi hevosen juosta ulos linnan portista.
Märta lankesi polvilleen ja rukoili kauan aikaa. Signe nosti
kyyneleillä täytetyt silmänsä taivaaseen päin, eikä löytänyt sanoja
tunteillensa.
Akselinpoika katsoi liikutettuna Valdemarin perään, ja sanoi
vilkkaasti: "Noin nuori ja keveä olin minäkin kerran. Minä menin
sotaan, niinkuin tanssiin; mutta nyt se on jo kaikki tyyni ollut ja
mennyt. Nyt kumartuu vanha pääni maata kohden."
"Meidän helleytemme pitää sen jälleen nostamaan," sanoi Signe, vaipuen
isänsä sydämelle.
Tyytymättömyys kuningas Erikin hallitukseen lisääntyi sillä väliin
päivä päivältä, ja kansa vihastui syystä sekä niihin julmuuksiin, joita
hän toisinaan harjoitti että yleisesti huonoon hallintoon, ja monta
kertaa tukahdutti Filippa itse syntymähetkessä kapinan, jonka
tarkoituksena oli anastaa ruunu Erikiltä ja panna se hänen päähänsä.
Tätä tietä ei jalo ruhtinatar tahtonut nousta Pojan valta-istuimille;
peruuttamatta tahtoi hän pitää sen valan, jonka hän alttarin edessä oli
vannonut perheelliselle kuninkaalle, joka ei koskaan nähnyt hänen
armoansa ja hyviä avujansa: jakaa surun ja ilon hänen kanssansa ja olla
hänelle uskollinen elämässä ja kuolemassa. Turhaan koki hän taivuttaa
Erikkiä lempeydellä ja oikeudella voittamaan kansan sydämet ja edes
puolustamaan avoimia rannikoita, milloin niille tekivät rauhattomuutta
ja niitä ryöstivät merirosvot, joita parveili Itä- ja Pohjanmerellä;
vieläpä välinpitämättömyys hänen kunniastansa ja kansallisuuden hyvästä
meni niinkin pitkälle, että hän vitkastelihe Sorön luostarissa, silloin
kun hänen tärkeää kauppakaupunkiansa Köpenhaminaa piiritti suuri
laivasto, jonka Hansakaupungit ja Holsteinin kreivit keväällä 1428
lähettivät kaupunkia vastaan, hävittääksensä sen kukoistavaa kauppaa.
Näinä vaaran aikoina osoitti Filippa, jotta hän ansaitsi nimen
maan-äiti. Hän jätti kuninkaan linnan ja kiiruhti ahdistetun, kuninkaan
hylkäämän Köpenhaminan avuksi. Hänen kaunis rintansa suljettiin
teräshaarniskaan ja vahvat hivuksensa kätkettiin loistavaan
hopeakypäriin, ja pieniin jalkoihinsa kiinitettiin pari välkkyviä
kultakannuksia. Pieni käsi heilutti urhoollisesti salamoivaa miekkaa,
ja Filippan korkea majesteetillinen olento oli tässä varustuksessa
kerrassaan niin lumoava ja kunnioitusta vaikuttava, että kun hän
rohkealla ratsullaan, jota hän helposti hallitsi, ajoi Köpenhaminaan,
kansa riemuhuudolla otti häntä vastaan ja luuli saattavansa jo hänen
näöstänsä olla vakuutettu suojeluksesta ja pelastuksesta.
Vihollisen laivasto oli sangen iso ja hyvin miehitetty. Sen sotaa
taitava johtaja päästäksensä mahdollisen lähelle linnoitusta, antoi
satamaan upottaa suuria aamia ja sammioita, rakensi niiden päälle
pattarioita ja istutti niille raskaat tykkinsä, joilla hän useat kerrat
onnistui ampua kaupungin palamaan, vaikka tuli Filippan viisailla
laitoksilla aina pian jälleen tukahdutettiin.
Kun kaupunki oli huonosti varustettu elatusvaroilla ja oli täytymys
pelätä täydellistä nälänhätää, jos vihollinen asettaisi maalle
sotajoukkonsa, tuli Filippan ensimäiseksi huoleksi hankkia ruokavaroja,
joka onnistuikin hänelle kehoituksilla ja melkoisilla uhrauksilla.
Asukkaat nurisivat yleisesti huonosta rahasta, jota kuningas oli
lyöttänyt, ja jonka todellinen arvo oli kolmeneljännestä halvempi kuin
rahan merkit osoitti; yhtä hyvin oli hän pakoittanut kansaa ottamaan
tätä huonoa rahaa sen hyvän ja täysiarvoisen rahan sijaan, joka
rahastohuoneesen täydyttiin jättää. Poistaaksensa tämän valituksen
syytä, antoi kuningatar nyt viipymättä tehdä kaiken hänellä olevan
kullan ja hopean hyväksi rahaksi, jota hän jakeli vahingon palkkioksi
enimmin kärsiville. Tämä esti ai'otun kapinan kuningas Erikkiä vastaan
ja saatti Filippalle kaikkein rakkauden, yksin niidenkin, joille ei
korvaus voinut ulottua.
Alussa oli Filippan tarkoitus ainoasti puolustaa kovasti ahdistettua
kaupunkia; mutta pian laajentuivat hänen tuumansa, ja hän rupesi
miettimään, kuinka taitaisi karkoittaa pois ne lukuisat viholliset,
jotka jo luulivat olevansa vakuutetut saaliistansa. Jos pelastus voisi
olla mahdollinen, niin olisi se pian toimeen pantava, koska kuningatar
sai tietää eräältä vakojalta, jonka hän karkulaisena oli lähettänyt
laivastoon, että vihollinen odotti Wismarista lisäystä, joka voisi
paikalle saapua ensimäisen myötätuulen tultua. Kiiruhtaminen oli siis
välttämätön.