Kun hän taas ne avasi, oli musta mies yksinään hänen kanssan

Produced by Tapio Riikonen

OLLI AKSELINPOIKA JA HÄNEN PERHEENSÄ

Inkvisitioni-vankeus Sorön Luostarissa

Kirj.

JOHANNES WILDT

Suomensi ["Oluf Axelsøn og hans Familie, eller Inqvisitions-faengslerne

under Sorøe Kloster"] S. H--n.

Kuopiossa,

A. Harald'in ja G. Bergroth'in kirjapainossa,

1878.

Se loisto, joka ympäröi kuningatar Margaretan hallitusta, näyttää

himmentyvän hänen elämänsä viimeisinä vuosina sitte kun hän oli

valinnut Erik Pommerilaisen apuhallitsiaksensa. Hänen mahtisanansa

pystytti rautamuurin kuningattaren ja hänen kansansa välillä, jonka

valitukset eivät enää voineet päästä kuningattaren korviin. Väkivalta

ja vääryys ei ollut harvinaista, ja tuhannet kyyneleet vuotivat

salaisesti, ettei kuningatar niitä nähnyt eikä siis voinut ojentaa

kättänsä niitä kuivaamaan.

Niitä, jotka huokailivat raskaassa ja ansaitsemattomassa kurjuudessa,

oli rouva Guldborg Svane. Hän oli syntyisin eräästä maan vanhimpia

perheitä, ja hänen isänsä oli Valdemar IV:n hallitus ajalla tehnyt

maalle monta ansiota sekä vihdoin päättänyt ne kunniallisella

kuolemalla sotakentällä. Hänen miehessänsä, Niilo Svanessa paloivat

samat tunteet isän maata ja hallitsiaa kohtaan, ja hän oli niiden

palveluksessa uhrannut elämänsä kukkaisen. Vasta sen syksyllä

kypsyneenä ajatteli hän lähestyvää talvea ja pyysi kauniin Guldborgin

kättä ja sydäntä. Hän sai molemmat, ja yhden pojan syntyminen täydensi

heidän onnellisuuttansa.

Pikku Valdemar näytti kahden vuoden ikäisenä omaavan erinomaisia

luonnonlahjoja, kun taas uudestaan syttynyt sota tarvitsi Svanen kättä.

Niilo syleili itkevää vaimoansa ja pientä poikaansa, ja kiiruhti sitte

valtakunnan hoitajan luokse, saadaksensa paikkansa sotajoukossa, joka

oli määrätty retkeilemään Holsteinin kreivejä vastaan, jotka uskalsivat

uhkua Pohjan mahtavaa hallitsitarta.

Erik Pommerilainen koki kehoittaa Tanskan aatelia omasta puolestaan

asettamaan osan sotaväkeä ja varustamaan sitä aseilla, luvaten

valtiolta korvausta.

Svane, joka niin usein oli antanut henkensä yleiselle palvelukselle

alttiiksi, ei myöskään tahtonut kieltää apua puolestansa. Hän pestasi

sentähden 100 miestä, antoi heille varustuksen, palkan ja aseet,

harjoitti heitä palvelukseen ja vei heidät maan vihollisia vastaan.

Tämä varustus maksoi hänelle luonnollisesti paljon, ja kun hänen ainoa

omaisuutensa oli aatelistalo, täytyi hänen siihen lainata melkoisia

summia, voidaksensa suorittaa niin suuria maksuja. "Jos Jumala suo

minun hengissä palata rakastettujen luokse," sanoi hän, "niin saan

kyllä velkani maksetuksi. Jos kaadun, niin en sitte enää tarvitse

mitään; suuri kuningattaremme on heidän äitinsä, ja he eivät tarvitse

koskaan puuttua sitä, minkä minä nyt uhraan isänmaani asiassa."

Tämä jalo mies pettyi kuitenkin. Hänen väkensä väheni vähitellen

monissa pienissä kahakoissa; hänen täytyi, ettei jättäisi kovin suurta

aukkoa sotajoukkoon, pestata uusi miehistö, ja kun hän vihdoin itse

kaatui eräässä kahakassa, ei kukaan ruvennut auttamaan hänen jälkeen

jäänyttä vaimoansa ja lastansa. Velkamiehet hyökkäsivät niinkun

petolinnut Guldborgin omaisuuden kimppuun, anastivat häneltä kaikki,

eikä ollut mitään keinoa, että hänen valituksensa olisivat voineet

päästä Margaretan valtaistuimelle.

Onneton äiti otti kolmivuotiaan poikansa käsivarrelleen ja lähti eräänä

aamuna auringon noustessa siitä herrastalosta, joka oli aiottu tulemaan

hänelle isän perintönä. Ainoa, joka seurasi häntä, oli vanha Märta,

joka oli ollut Niilo Svanen imettäjä, ja oli vieläkin hänen huoneesensa

sielustansa ja sydämestänsä alttiina. Otettuansa vesissä silmin

jäähyväiset jokaiselta esineeltä, joka oli ollut hänen onnellisuutensa

todistajana, ja oli arvoisa hänen sydämellensä, laskeusi Guldborg

polvillensa ja nosti ylös pienen Valdemarin, kutsuaksensa hänelle

taivaan siunauksen. Aamu-aurinko heitti ensimäiset säteensä lapsen

kasvoille, ja sen paisteen häikäistessä alkoi tämä itkeä. "Kuule

rukoukseni, Kaikkivaltias!" sanoi Guldborg kyynel silmin. "Katso tämän

hyljätyn olennon itkua, vaikkei hän vielä tunne hirmuista tilaansa.

Hänen äidillään ei ole, mihin päänsä kallistaisi, tahi millä nälkänsä

sammuttaisi. Hänen täytyy hukkua, jos et sinä käske pyhiä enkeleitäsi

valvomaan hänen lapsuutensa ylitse, ja anna hänen kasvaa sinun

suojassasi!"

"Amen!" sanoi Märta ja nosti ylös rouvan. He katsoivat vielä kerran

linnaa ja kiiruhtivat sitte maantietä Roskildeen päin, jossa Guldborg

aikoi hankkia itselleen asunnon käsitöillä, sillä hän oli hyvin taitava

kulta- ja silkkikirjauksissa, ja toivoi pääkaupungissa hovin

läheisyydessä saavansa työtä, ehkäpä myös löytävänsä tilaisuuden saada

oikeutetun pyyntönsä kuningattarelle.

Vähää ennen auringon laskua ennättivät he Roskildeen. Tämä Tanskan

kaupunkien ruhtinatar loisti heille ilta-auringon valossa monine

kirkkoineen, luostarineen ja tornineen, ja levottomasti sykki

Guldborgin sydän, sillä hän ei tiennyt, mille ovelle hän uskaltaisi

kolkuttaa, ja vapisi ajatellessaan, että ensimäinen, jonka

armeliaisuutta hän avuksensa pyytäisi, ajaisi hänen pois.

Vanha Märtakaan ei voinut enää pitemmälle käydä. "Tulkaa rakas rouva,"

sanoi hän, "menkäämme tuomiokirkkopihaan ja levätkäämme vähän; sitte

mennään kirkkoon ja laskeutaan polvilleen pyhän Neitseen kuvan eteen.

Hän armahtaa meitä ja tätä viatonta lasta, siellä hän tuntee äidin

kärsimisen, koska hänen itsensä täytyi laskea taivaallinen lapsensa

seimeen. Tulkaa, rouva, se vahvistaa teitä."

Guldborg seurasi hyvän vanhuksen neuvoa. He menivät kirkkotarhaan ja

istuivat eräälle hautakivelle. Märta otti esiin heidän viimeisen

eväsvaransa, kaksi pientä mehevää omenaa, kuori ne ja pani parhaan

rouvan polvelle. Guldborg antoi sen Valdemarille, joka söi sen suurella

halulla ja pyysi enemmän. Märta antoi hänelle nyt toisenkin omenan ja

katsoi rauhallisella luottamuksella hiljaisesti rukoillen taivaasen.

Guldborg tarttui hänen käteensä, painoi sitä rintaansa ja sanoi

kyynelsilmin; "Ole kiitetty, kaikki hyvä Jumala ettäs kuitenkin annat

ystävyyden kukan kasvaa elämäni orjantappurain seassa! Tule ystäväni,

nyt minä menen kirkkoon huojentamaan sydämiämme rukouksella. Ole

hiljaa, hyvä Valdemar!" jatkoi hän, tarttui yhdellä kädellään hänen ja

toisella Märtan käteen ja kiiruhti kunnioitusta herättävään temppeliin.

Heidän kirkosta tullessaan oli lähes hämärä. Rukous oli heitä

lohduttanut ja vahvistanut, ja nyt tahtoivat koittaa, tokko

armeliaisuutta löytyisi tuossa isossa kuninkaan kaupungissa. He

kolkuttivat yhteen pieneen siistiin huoneesen, joka oli heti kirkosta

alaspäin, ja jossa he näkivät vanhan kunnioitettavan miehen istuvan

avatussa ikkunassa, hän aukaisi oven ja pyysi heitä astumaan sisälle.

"Taivahan paras siunaus tulkoon teille, kunnioitettava vanhus," sanoi

rouva Guldborg, kauniilla, sointuvalla äänellänsä; "suotteko minulle,

lapselleni ja tälle vanhalle palvelialle kattoanne ja palan leipää

pöydältänne, kunnes korkein saattaa minut tilaisuuteen ansaitsemaan

kätteni töillä elatukseni. Siten olette te verrattava Jumalaan, joka on

leskien lohdutus ja isättömäin isä."

"Jumalan vertainen, lapseni, ei voi yksikään ihminen olla," sanoi ukko,

"mutta Hänen pyhää käskyänsä me voimme seurata, ja Hän on käskenyt

meidän olla laupiaat, istukaa siis lähemmäs, nuori vaimo; asettukaa

kaikki minun pöytääni, ja kun olette ravitut, niin sanokaa minulle,

mistä olette tulleet, ja mikä onnettomuus on teiltä ryöstänyt huoneen

ja kodon."

Guldborg tahtoi kiittää, mutta sanat kuolivat hänen huulillensa. Hänen

hurskas silmänsä täyttyi kyyneleillä ja hän nosti sen ylös Hänen

tykönsä, jolta kaikki hyvä lahja tulee. Vanhus otti hänen kätensä ja

veti hänen ynnä Märtan ja pojan pöytään, jonka hänen tyttärensä äsken

oli kattanut leivällä, voilla, maidolla ja hedelmillä. Rauhallisuus

hallitsi siinä vähäisessä pöydässä, ja Guldborgin ei ollut vaikea

vastaan ottaa hyvätekoja tuolta hyvänluontoiselta ukolta ja hänen

ystävälliseltä tyttäreltään, sillä molemmat antoivat niin hartaalla

nöyryydellä, kuin jos olisi heille tehty palvelus heidän

vierasvaraisuutensa vastaan ottamalla.

Kun atria oli loppunut ja rouva Guldborg oli kertonut mestari

Petterille ja hänen tyttärillensä kohtalonsa, joka ei tapahtunut

monitta kyyneleittä, vei Ingeborg rakkaan vieraansa sekä hänen piikansa

iloisaan kammariin, jossa oli kaksi sänkyä, toivotti heille hupaista

yötä, suuteli jo nukkuvaa Valdemaria ja jätti heidät yksinään. Guldborg

ja Märta riisuivat nukkuvan lapsen ja laskeusivat sitte liikutuksella

polvilleen, kiittäen Jumalaa, joka niin pian oli kuullut heidän

rukouksensa ja poistanut heistä raskaimman hädän. Ensi kerran Svanen

kuoltua nautti hänen puolisonsa rauhallista ja virkistävää unta, ja

iloiset unelmat lennähtivät hänen vuoteensa ympärillä.

Rouva Guldborg oli pian laittanut pienen taloutensa. Mestari Petter

joka oli konstinsa kokenut kultaseppä, tunsi monta valtakunnan

ylimystä. Hänen oli sentähden huokea hankkia hänelle työtä, etenkin

kun nuori ruunun perillinen vaatetti itsensä hyvin komeasti, ja

aatelit ja hoviväki seurasivat hänen esimerkkiänsä. Kun siis mestari

Petter valmisti kalliin kaulakoristeen tahi rannerengasparin

aatelis-morsiamelle, kirjaeli Guldborg tavallisesti hänen pitkän

samettikauhtanansa ja ompeli usein koko rikkaan morsius-vaatteuksen.

Tällä tavoin eli Guldborg elatuksen murheetta, maksoi mestari

Petterille vuokransa, ja hänellä oli kuitenkin aikaa muutoin

työskennellä Valdemarin kasvatuksessa ja opettaa hyvälle Ingeborgille

hienompia naisten käsitöitä.

Hän koetti monta kertaa päästä kuningattaren luokse, rukoillaksensa

korvausta niistä uhrauksista, joita Niilo Svane oli tehnyt hänen

palveluksessaan, mutta aina turhaan. Pommerilainen ja hänen

hoviliehakoitsiansa estivät sen alinomaa, ja kun Guldborg vihdoin pääsi

kumartamaan tuota kaikkivaltiasta apuhallisiaa, pyytäen ainoasti

vähäistä vahingon palkkiota, kielsi hän kovasti hänen rohkean

kiihkoisuutensa, joksi hän sitä kutsui, sanoen, ettei hänen asiallensa

voitaisi mitään tehdä ennenkun rauha olisi päätetty. Silloin saisi hän

jälleen ilmoittaa itsensä. -- Ah, kun tämä rauha vihdoinkin monen

vuoden kuluttua tuli voimaansa, lepäsi aikoja sitte onnettoman

Guldborgin luut hiljaisessa, liian aikaisessa haudassansa.

Guldborg otti nyt ikuiset jäähyväiset minkäänlaisen korvauksen

toivolta. Hän teki työtä ahkerasti, rukoili Jumalaa ja kaikkia pyhiä,

että hän edes kuolinhetkeensä asti saisi elää tässä kenenkään

tietämättömässä rauhassa ja opetti Valdemarille kaikkea, mitä hän

vähäisen ikänsä vuoksi saattoi käsittää. Nämä kiihkeät toimet eivät

kuitenkaan olleet vaarallisesti vaikuttamatta hänen terveydellensä.

Kukoistava ruusu oli muuttunut liljaksi, joka huomaamatta painoi päänsä

maahan päin.

Kolme vuotta oli Guldborg asunut mestari Petterin luona, kun eräs

kippari Köpenhaminasta nai Ingeborgin, joka Guldborgin ja isänsä

siunauksilla seurattuna muutti vankkaan ja kansan puolesta yhä

lisääntyvään kaupunkiin. "Minun päivätyöni on loppunut." sanoi

kunnioitettava ukko hartaasti, kun vaunu, johon rakastettu tytär istui,

katosi hänen näkyvistään. "Nyt, Herra, lasket sinä palveliasi rauhaan

menemään."

"Ei;" huusi Guldborg, "teidän pitää vielä elämän kauan, kunnioitettava

isäni, ja tuuditella lastenlapsianne polvillanne."

"Sitä olen jo kauan toivonut tehdä," sanoi Petter ja nosti Valdemarin

polvellensa. Guldborg painoi kiitollisesti hyvän ukon kättä suullensa

ja sanoi kyynel silmin: "Jaa, te olette minun isäni! Ah, eläkää vielä

kauan lastenne tähden!" Jumala ei kuitenkaan kuullut sen hurskaan

rukouksia, sillä kun syksyn myrsky vei puiden lehdet, sulki Guldborg

vanhuksen silmät ja valmisti hänelle leposijan lähellä tuomiokirkon

muuria, hänen edesmenneen vaimonsa vieressä.

Guldborg uhrasi hyväntekiänsä muistolle monta kaipauksen kyyneltä.

Ingeborgin mies möi huoneen, jonka uusi omistaja sanoi hänelle, että

hänen piti muuttaa kolmeen päivään. Katkera oli sekä Guldborgin että

Märtan hyvästi-jättö tästä heidän rauhan majastansa, tästä satamasta

onnettomuudessa, joka ajaksi näytti lakkaavan heitä vainoamasta.

Määrätty kolmas päivä tuli, molemmat vaimot kantoivat kapineitansa

kainaloissaan ja Valdemar ratsasti edellä niin kiireesti

keppihevosellaan, että he tuskin taisivat seurata häntä. Vihdoin

tulivat he uuteen asuntoonsa, joka oli P. Ollinkadun varrella lähellä

sitä lähdettä, josta Roskild on nimensä saanut. He astuivat ylöspäin

jyrkkää rappua ylimäiseen kertaan ja sijoittivat sinne itsensä

tulevaksi talveksi.

Guldborg teki edelleen työtänsä. Hänellä oli niin paljon rahaa

säästössä, että hän taisi ostaa tärkeimmät huonekalut, ja alussa kävi

kaikki hyvin. Mutta pian tuli työ niukemmaksi; mestari Petter, joka

sitä oli hänelle toimittanut, oli nyt poissa. Itse ei hän saattanut

käydä suurten huoneissa työtä pyytämässä, ja kun hän Märtan lähetti, ei

häntä usein vastaan otettu. Näin väheni ansio joka päivä, ja hän näki

surettavan tulevaisuuden edessänsä.

Onneton vaimo oli vähällä epäillä, kun hänen emäntänsä, vanha

kauppamiehen leski, joka tunsi koko hänen historiansa, neuvoi häntä

polviansa notkistamaan ruhtinas Erikin puolison, Englantilaisen

ruhtinattaren Filippan edessä, kertomaan hänelle hätänsä ja pyytämään

hänen apuansa, saadaksensa hänen vähäisen anomuksensa.

Vaikka Guldborg, niinkun koko Tanskanmaa hyvin tunsi, että Filippa oli

yhtä hyvä kuin kauniskin, ja salaisesti teki monta hyvää työtä, ei hän

kuitenkaan tässä kohden olisi voinut häntä suostuttaa, sillä hän tiesi

myös, että jalo ruhtinatar ei paljon voinut puolisonsa ylitse, joka

usein loukkasi häntä irstaisuudellansa; mutta tärkeä tapaus, nimittäin

kuningatar Margaretan kuolema vuonna 1412, muutti kuitenkin hänen

päätöksensä. Nyt oli Filippa hallitseva kuningatar ja piti sentähden

kyllä, etenkin hänen suurilla omaisuuksillansa, voivan jotakin

vaikuttaa. Guldborg päätti siis koettaa päästä nuoren kuningattaren

luokse niin pian kun Margareta oli haudattu ja uusi kuninkaallinen

parikunta juhlallisesti tullut Roskildeen, jossa surusta huolimatta

suuria laitoksia valmistettiin.

Guldborg, joka ei koskaan ennen ollut nähnyt Filippaa, toivoi sentähden

kerran edeltäpäin saada katsella hänen ystävällisiä kasvojansa,

ennenkun pyytäisi puhutella häntä, lukeaksensa hänen silmistänsä, mikä

toivo hänellä mahdollisesti taisi olla rukouksensa kuulemisesta.

"Sen voitte helposti tehdä," sanoi emäntä; "voittehan te nähdä

kuningattaren hänen ja kuninkaan kaupunkiin ajaissa. Heidän pitäisi

silloin ajaa kumpikin erityisissä mahtavissa vaunuissaan, puetettuina

kuninkaalliseen pukuun ja Pohjan kolmikertainen ruunu päässänsä."

"Jaa, äiti," huusi kuusivuotias Valdemar, "sitä pitää sinun nähdä ja

minun myös. Eikös ole tosi, ettäs otat minut kanssasi?"

"Ei, Valdemarini," sanoi Guldborg ja taputti poikaa rusottavalle

poskelle; "mielelläni soisin sinulle tämän ilon, mutta samalla tulisin

sinun kanssasi siihen hurjaan ahdinkoon, joka epäilemättä tulee olemaan

sinä päivänä. Jos hyvä mestari Petter vielä eläisi, niin olisi hän ehkä

hankkinut meille paikan seisoaksemme jollakin ikkunalla; mutta hän on

nyt kuollut, ja sentähden olemme kotona." Hän huoahti samassa ja

kuivasi kyyneleen silmästänsä.

Valdemar jatkoi kuitenkin: "Mutta, armas äiti, miksi pitää meidän nähdä

kuninkaan tulo juuri jostakin ikkunasta? Voimmehan me seisoa kadulla

tahi rapulla. Pikku Vilhelm, naapurin poika, sanoo seisovansa äitinensä

Olli Akselinpojan korkealla ja leveällä rapulla, ja siellä voimme mekin

seisoa ja nähdä kaikki."

"Niinpä kyllä, rouva," sanoi Märta, "tunnettehan itsekin Olli

Akselinpojan nuoren kauniin rouvan; ei vielä ole vuotta siitä, kun

kirjaelitte hänen morsiusleninkinsä; hän oli silloin teidän luonanne ja

koetteli, kuinka se sopi hänelle, ja..."

"Ei, hyvä Märtaseni," keskeytti Guldborg, "ei sovi Niilo Svanen lesken

asettaida ällistelevän joukon sekaan, varsinkin semmoisena päivänä,

jolloin voisi olla monta sekä matkueessa että katselioissa, jotka

tuntisivat minun entisistä onnellisemmista ajoistani. Ja jospa ei

kukaan tuntisikaan muuttuneen muotoni vuoksi, niin luuletko, että minä

voisin välttää puristumista ja heikon rintani vahingoittamista?

Tulopäivänä saattaisin siten hankkia kuolemani, ja kuka sitte pitäisi

huolta Valdemarista ja sinusta?"

"Ei," huusi poika tulisesti, "ei, armas äitini, me olemme kotona, sinä

et saa kuolla!" ja kovasti itkein heittäysi hän äitinsä syliin.

"No, miksi teidän sitte pitäisi kuolla?" sanoi emäntä. "Te teette nyt

hyttysen norsuksi. Tämä tulo ei ole niin kaunis eikä siinä ole niin

paljon nähtävää, kuin siinä, jonka autuas kuningatar piti Ruotsin

voitettuansa. Silloin oli siellä joukko Saksan ruhtinattaria ja

herttuvia, jotka olivat kokoontuneet katsomaan ylpeätä kuningasta

Albrektia ja hänen poikaansa, ja sitä katsoin minä Olli Akselinpojan

rapulta; mutta sillä kertaa oli huone hänen autuaan isänsä. Siellä minä

seisoin myöskin silloin, kun meidän nuori siunattu kuningattaremme

ihastutti Roskilden tulollansa, ja siellä toivon pyhän neitseen avulla

seisovani kahdeksan päivän perästä teidän kanssanne, rouva Guldborg ja

teidän kaunis poikanne. Silloin näette te Filippaa, ja hänen lempeät

kasvonsa antavat teille rohkeutta avata sydämenne hänelle, ja kun te

jälleen sitte tulette tavaranne omistajaksi ja taas voitte elää

aatelisrouvana, niin muistakaa vanhaa Gertrudia, joka antoi teille

hyvän neuvon ja osoitti teille tien onnellisuuteenne."

Samallainen keskustelu oli usein Guldborgin ja häntä ympäröiväin

välillä, ja tämä hyvänluontoinen vaimo alkoi juostua tuumaan, vaikkei

hän vielä voinut antaa varmaa lupausta. Mutta nyt tuli tulopäivä ja

Gertrud astui hänen huoneesensa häntä noutamaan, kädessänsä rahi, jolla

Valdemar saisi seisoa; poika pyysi ystävällisesti, ja nyt ei hänen

äitinsä enää voinut kieltää. Hän seurasi poikinensa kiirehtivää eukkoa,

joka tahtoi tulla ajoissa Olli Akselinpojan rapulle, johon he

todellakin ennättivät, ja ottivat paikkansa yli kahta tuntia ennen

matkueen tuloa.

Valdemar oli vähällä menehtyä kärsimättömyydessä ja halussa saada nähdä

odotettua juhlallisuutta. Erittäinkin oli hänellä halu nähdä

kuningatarta, jonka hän kuvitteli yli maalliseksi olennoksi, joka ei

myöskään ollut ihmeellistä, koska hän oli alinomaa kuullut Filippaa ja

hänen avujansa kiitettävän.

Vähitellen alkoi joukko tulla elävämmäksi. Lukematon ihmisjoukko täytti

kadut ja raput, ikkunat ja katot. Äiti Gertrudin terävä kyynäspää

liikkui alinomaa suojellaksensa sitä paikkaa, jonka hän ja hänen

seuransa oli rapulla ottaneet; Valdemar seisoi rahillansa, selkä

huoneen porttia vasten, ja katsoi muiden pään ylitse. Guldborg seisoi

hänen oikealla ja Gertrud vasemmalla puolellansa. Tulo alkoi. Ensin

tulivat Pommerilaiset herrat, ratsastaen kauniilla hevosillaan, ja

sitte kuningas kullatussa vaunussaan, jota veti kahdeksan valkeaa

hevosta. Kansa ei näyttänyt kunnioittavan häntä erinomaisella

lämpimyydellä. Kuninkaan perästä ratsastivat Tanskan aatelit kalliissa

sametti manttelissaan, jotka olivat kirjaellut kullalla, ja valkeat

häälyvät höyhenet kypärissään. Kun heidän matkueensa oli pitkä, oli

kansalla hyvää aikaa jutella kaikesta, mitä oli nähnyt, kuningatarta

odottaessa.

Vanha Gertrud huvitti itseänsä tehden muistutuksia joka kohdasta.

"Minun täytyy kuitenkin tunnustaa," sanoi hän, "että kuningas on muhkea

herra! Purppuramanteli ja loistava ruunu vaatetti häntä oivallisesti.

Hänen hartioillansa lepää nyt kolmen suuren valtakunnan kuormat. Tosin

sanotaan, että hän on muuttunut kokonaan toiseksi ihmiseksi kuninkaaksi

tultuansa. Ja nyt on todellakin aika hänen hyljätä ne haureelliset

naiset, joiden kanssa hän ennen on seurustellut. Jos tämä on totta,

niin minä sanon vilpittömästä sydämestä: 'Jumala siunatkoon

kuningasta!'"

"Ja kuningatarta!" huusi Valdemar, joka oli kärsimätön, ettei hän

ensinkään maininut hyvää kuningatarta, joka olisi tekevä hänen äitinsä

niin onnelliseksi. "Ja kuningatarta!" huusi hän kovemmin, ja kun eukko

ei huomannut hänen sanojansa, karjasi hän vieläkin ankarammasti: "Ja

kuningatarta!"

"Tuleeko kuningatar?" kysyivät nyt lähinnä seisovaiset. "Kuningatar

tulee!" huusi joukko, koettaen, kaikin voimin nousta rapulle. Ahdinko

lisääntyi joka silmänräpäys, huolimatta Gertrudin urhoollisesta

vastustuksesta. Guldborg, joka puristui kaikilta puolin, päästi

ehdottomasti huudon ja koki vetää rakastettua poikaansa itseänsä

lähemmäksi.

"Minä voin huonosti, Valdemarini," sanoi Guldborg tuskin kuuluvalla

äänellä. Valdemarin tuska lisääntyi joka silmän räpäys, hän huusi

vanhaa Gertrudia, mutta hän oli survaistu alimmalle rapulle. "Pyydä

heitä, ettei he tunkeutuisi niin ankarasti," sanoi Guldborg, varsin

heikosti kamppaillen voimattomuutta vastaan. Poika raukka ei tiennyt,

mitä tekisi; mutta kuitenkin näki hän, että sen tavattoman ahdingon

vaikutti erehdys, johon hän oli syyllinen. Sovittaaksensa siis

virhettänsä, huusi hän minkä jaksoi: "Te olette väärässä, hyvä kansa;

pysykää sentähden paikoillanne, missä olette! Kuningatar ei tule, hän

ei tule vielä yhteen tuntiin! Menkää pois täältä, menkää pois täältä!"

"Mitä sinä sanot, poika!" huusi eräs pitkä Norjalainen merimies, joka

juuri nyt koki nousta rapulle; "tahdotko sinä estää meitä näkemästä

kuningatartamme?" ja samassa ojensi hän pitkän kätensä lyödäksensä

Valdemaria päähän.

Rakasta lasta uhkaava vaara näytti antavan Guldborgille takaisin

voimansa. Tuskanhuudolla kumartui hän Valdemarin pään päälle,

estääksensä hänelle aiotun lyönnin, mutta joka siihen sijaan kohtasi

häntä. Veri virtaili koko hänen muodostansa, ja ainoasti kova tunko

esti häntä vaipumasta maahan. Valdemar kiersi pienet kätensä hänen

verisen kaulansa ympärille ja huusi hellällä äänellä: "Äitini kuolee!

Apua, apua!"

Samassa loppui ritarien matkue ja kuningattaren vaunut näkyivät.

Ilohuuto täytti ilman ja kansan pauhaava hurraa ei näyttänyt koskaan

loppuvan. Tunko oli nyt ylimmillään. Kaikki tahtoivat päästä rapulle

nähdäksensä kuningatarta. Guldborg ja hänen poikansa survaistiin sieltä

alas, ja pikku Valdemar tuli samana hetkisenä äidittömäksi, sillä

rahvas tallasi onnettoman Guldborgin kuoliaaksi!

Kuinka tänä kauheana silmänräpäyksenä kävi poika-paralle, ei hän itse

tiennyt, sillä tunto ja käsitys hävisivät häneltä ja hän ei kuullut,

nähnyt eikä tuntenut enää mitään.

Kun hän jälleen avasi silmänsä, makasi hän sängyssä koreassa huoneessa.

Nuori, kaunis vaimo, vanha lääkäri ja hiilimusta neekeri seisoivat

hänen ympärillänsä; hänen päänsä, oikea käsivartensa ja molemmat

säärensä olivat sidotut. Kaunis rouva kumartui hänen ylitsensä ja hänen

puhdas henkensä kosketti hänen huuliansa.

"Hän elää," sanoi hän; "tulkaa herra tohtori, nyt tarvitaan teidän

taitoanne."

"Laittakaa minulle vähä viiniä," sanoi lääkäri, ja musta mies kantoi

esiin pienen kultapikarin, josta hän valutti muutamia pisaroita

Valdemarin suuhun, samalla kun rouva nosti hänen päätänsä.

Musta mies kumarsihe sairaan vasemman käden ylitse, jota suuteli ja

kostutti kyyneleillänsä. Valdemar tahtoi puhua, mutta ei hänellä ollut

siihen kykyä.

"Ole hiljaa, poikani," sanoi rouva äärettömällä suloisuudella, "sinä et

vielä saata puhua."

Levoton uni sulki pian Valdemarin silmät.

Kun hän taas ne avasi, oli musta mies yksinään hänen kanssansa.

"Missä on äitini?" kysyi hän heikolla äänellä.

Musta mies tahtoi puhua, vaan ei voinut kyyneleiltä.

Nuori vaimo astui nyt sisälle, noin 40 vanha, miellyttävän ja arvoisan

näköinen mies muassansa. "Mene, Kristian," sanoi hän mustalle miehelle,

"ja pyydä tohtoria viipymättä tulemaan tänne."

Kristian meni -- ja nyt astuivat molemmat sairaan pojan sängyn luokse

sydämellisimmällä osan-ottamisella.

"Sinä olet kipeä, poikaraukkaseni," sanoi mies, "mutta ole hiljaisesti

ja siivosti, niin sinä pian jälleen paranet."

Valdemar huusi nyt niin kiivaasti, että se nuori vaimo oikein säikähti:

"Missä on äitini?"

"Ole rauhassa, poikani," sanoi mies, "hän on kotonansa ja voi siellä

hyvin."

Lapsi raukka ei ymmärtänyt, että hän sillä kodilla tarkoitti taivasta.

"Jumalan olkoon kiitos," sanoi Valdemar. "Kaunis rouva," jatkoi hän

kyynel silmin, "antakaa minut viedä hänen luoksensa, sillä hän tulee

varmaan levottomaksi siitä, että minä olen niin kauan poissa." Hän

koetti nousta ylös, mutta vaipui voimattomana takasin sänkyyn.

Rouvas-ihminen kiersi ystävällisesti kätensä hänen kaulaansa,

estääksensä häntä puhumasta.

Lääkäri astui nyt sisään. Valdemarin haavat sidottiin ja kipu esti

hänen kaikkea muuta ajattelemasta.

"Hänellä ei ole vaaraa," vakuutti lääkäri; "ei yksikään luu ole

musertunut, ainoastaan lihaiset osat ovat tallaamista kärsineet."

Näistä sanoista johtui koko se hirveä näky elävästi lumottuna

Valdemarin mieleen, kun hän äitinensä rapulta survaistiin alas.

"Onko hän pelastettu?" huusi hän; "ah Jumalani, veri juoksi hänen

kasvoistansa!"

"Jos sinä täällä niin meluat ja olet rauhaton," sanoi mies, "niin sinä

kuolet; silloin suljetaan silmäsi, niin ettet koskaan enää näe häntä."

"Kyllä minä olen hiljaa," sanoi Valdemar; "sillä minä tahdon niin

mielelläni nähdä hyvän äitini; hänettä en minä voi elää. Mutta hyvä,

vanha herrani," jatkoi hän lääkärille, "menkää ja sitokaa häntä, sillä

hänestä juoksee varmaan verta."

"Hän ei tarvitse nyt minun apuani," sanoi lääkäri painavasti ja meni

tiehensä.

"Sinä saat varmaan hänen nähdä," sanoi rouvas-ihminen ja kyyneleet

juoksivat hänen kauniista silmistänsä.

Musta mies tuli nyt, kantaen virvoituksia hopealautasella. Valdemar söi

vähän leivoksia ja joi hiukan lämmintä viiniä. Hän oli hyvin väsynyt ja

vaipui, unen kanssa taistellen, pään-alaiselle.

"Pitääkö minun valvoa hänen luonansa yötä, armollinen rouva?" kysyi

musta Kristian.

"Sinä olet ansainnut kauniimman oikeuden siihen," sanoi rouva; "mutta

jakanethan tämän rakkaan tehtävän minun kanssani. Lapsi voisi ehkä

tarvita minun apuani."

Kristian istui sängyn viereen ja otti Valdemarin terveen käden omaansa.

Valdemar nukkui.

Kolmantena päivänä tunsi sairas jo itsensä niin hyväksi että saattoi

istua sängyssä. Kristian seisoi hänen luonansa.

"Kuinka vanha sinä olet, musta Kristian?" kysyi hän ja otti hänen

kätensä.

"Kahdeksantoista vuoden vanha," oli vastaus.

"Kuinka sinä olet iso!" sanoi Valdemar. "Minun jalkoihini koskee, etten

voi käydä; ota minut selkääsi ja kanna kotiin äitini luokse, sillä hän

on kipeänä, sen tiedän, muutoin olisi hän aikoja sitte tullut tänne."

"En tohdi," vastasi Kristian, "sillä herrani ja rouva pahastuisivat

siitä minuun.

"Ei!" sanoi Valdemar, "he eivät varmaan siitä pahastu, sillä he ovat

niin hyviä; mutta kotiin minä tahdon, jospa vaikka täytyisin ryömiä

käsin ja jaloin."

Samassa kapsahti hän ylös sängystä, huolimatta kivustansa, ja olisi

langennut, ell'ei Kristian olisi ottanut häntä sylihinsä.

Kristian tahtoi panna Valdemarin sänkyyn, mutta hän riiteli vastaan

kaikin voimin, ja kun musta mies pelkäsi tekevänsä hänelle pahaa, jos

hän ottaisi hänen kovasti kiini, huusi hän apua, ja rouva syöksi

sisälle.

"Taivaan Jumala! hänen haavansa ovat auenneet! Hänestä juoksee verta!"

huusi rouva; hänen miehensä riensi myös sisään ja poika pantiin väkisin

sänkyyn.

Lääkäri noudettiin, ja kun Valdemar sidottiin, kuuli hän vanhuksen

sanovan herralle ja rouvalle: "Poika on itsepäinen, ja ehkä on hyvä

sanoa hänelle totuus. Hän voipi muutoin kerran, kun emme katso häntä,

juosta ulos ja vahingoittaa itseänsä, niin että hänen henkensä voi

tulla vaaraan."

"Totuus!" huusi Valdemar innossaan; "oletteko siis valehdelleet

minulle? Onko minun äitiparkani kipeä? O Jumala, o Jumala! Minä tahdon

mennä hänen luoksensa, jos vielä täytyisin ikkunasta juosta ulos." Hän

koetti uudestaan tulla ulos sängystä, mutta rouva sulki hänen syliinsä

ja suuteli häntä hellästi.

"Ole alallasi, armas poikani," sanoi hän. "Sinulla ei ole nyt muuta

äitiä kuin minä; sillä oikea äitisi on kuollut ja me hautautimme

hänen." Kyyneleet tukehduttivat hänen äänensä ja tulvasivat Valdemarin

kasvoille.

"Kuollut!" huusi hän, mutta hänen parkunsa kutsui turhaan häntä

takaisin eloon.

Nyt koettivat kaikki lohduttaa tuota isätöntä ja äititöntä, ja herra

vakuutti tahtovansa olla hänelle isän sijassa.

Monta päivää kului ennenkun Valdemar lakkasi itkemästä; ei mikään

voinut lohduttaa häntä, ei edes tuon kauniin rouvan helleys ja

osanottavaisuuskaan. Vasta täydellisesti toinnuttuansa tunsi hän koko

surullisen tapauksen, johon hän valitettavasti ei itse ollut syytön, ja

joka maksoi hänen kunnollisen äitinsä hengen.

Se oli jalon Olli Akselinpojan talo, jonka rapulla hän oli seisonut

äitinensä, ja jossa hän nyt oleskeli.

Ikkunasta katsoi rouva ja joukko vieraita matkueen tuloa. Akselinpoika

oli itse poissa. He näkivät, että Guldborg sai hurmaavan iskun

merimieheltä, kuinka hän lapsinensa heitettiin rapulta alas ja kuinka

hänen rahvas tallasi. "Auttakaa! pelastakaa noita onnettomia!" huusi

säälivä rouva, johon tämä hirmuinen kohtaus teki puistattavan

vaikutuksen. Muutamia vieraita ja musta Kristian riensivät alas; mutta

heidän oli mahdoton saada auki kartanon porttia, joka oli ulospäin

aukeneva ja jota tunkeva joukko painoi kiini.

Luonto oli antanut neekerille hyvän sukkeluuden, ja häntä oli

Valdemarin nyt lähinnä Jumalaa kiittäminen pelastuksestansa. Niinkun

salama juoksi hän ulos ikkunasta, hyppäsi pauhaavan rahvaan päähän ja

löi kepillä väkeä, joka luuli häntä itse p--leeksi ja kiireesti

jättivät paikan. Kun seutu oli tyhjä, sai jalo neekeri vihdoin

tilaisuuden etsiä haavoitettuja. Valdemar oli onneksensa sattunut

makaamaan lähimmäksi muuria; hänen kätensä olivat kierretyt äidin

ruumiin ympärille, niin että ainoasti oikea käsi ja jalka oli tallattu;

pää ja rinta ei niin paljon ollut vahingoittunut. Kuitenkin oli tunto

kaikki poissa, ja molemmat vietiin kuolleina huoneesen.

Akselinpojan rouva tunsi kohta Guldborgin ruumiin. Vanha lääkäri, joka

oli katsomassa matkueen tuloa, tutki heti molempain onnettomain haavat.

Valdemarin sanoi hän elävän, mutta hänen jalo äitinsä oli kuollut,

koska hänen rintansa oli muserrettu. Lapsi ei nähnyt enää koskaan äidin

armaita kasvoja.

Valdemar oli jo kauan ollut terve, ennenkun hänen mieleensä johtui

kysyä hyväntekiäinsä nimeä. Hän kuuli Kristianin sanovan Akselinpoikaa

herraksi ja hänen vaimoansa rouvaksi ja sentähden nimitti hänkin heitä

niin, ja miten heitä muutoin kutsuttiin, oli hänestä saman tekevää.

Myöskin oli hän tottunut puhuttelemaan heitä tuolla tuttavallisella

sanalla sinä, jota hän käytti äidillensä. Tätä itki hän vielä usein,

erittäinkin kuin vanha Märta, joka täälläkin oli tullut hänen passari

eukoksensa, usein muistutti häntä vahingostansa.

Aika ja hänen hyväntekiäinsä ääretön hyvyys, oli vähän lievittänyt sen

nuoren mielen murhetta, kun Akselinpoika vaimonensa tuli Valdemarin

tykö, joka oli yksinään Kristianin kanssa, joka harvoin jätti pojan,

jonka hengen hän oli pelastanut. Akselinpoika toi tunti-kellon, rummun,

torven ja koko rykmenti tinasotureita, ja rouva täydellisen, silkistä

tehdyn murhepuvun, runsaasti sametilla varustetun, sekä latiskaisen

lakin, jossa oli mustia höyheniä.

"Sinun pitää pitämän suruvaatteita äitisi jälkeen!" sanoi hän ja

kyyneleet kostuttivat hänen kasvonsa.

Valdemar oli vähällä itkeä, mutta silloin alkoi herra samassa asettaa

rykmenttiä pöydälle ja käänsi hänen huomionsa noihin kirjaviin

tinasotureihin; sitte otti hän rummun ja löi sillä hupaisen marssin,

Kristianin yhden kappaleen torvella puhaltaessa.

Valdemar hymyili kyyneleittensä läpi ja iloitsi siitä korusta, jota hän

näki.

"Tämä kaikki on sinun," sanoi herra, "mutta sillä ehdolla, ettet enää

saa itkeä."

"Maltas vähän, rouva!" sanoi Valdemar ja veti kätensä pois, juuri kun

rouva tahtoi panna hänen päällensä mustaa röijyä. "Anna minun ensin

koettaa rumpua," ja nyt alkoi hän rummuttaa niin, että hänen täytyi

pitää korviansa ja hymyillä, huolimatta kyyneleistänsä, jotka olivat

vähällä juosta hänen silmistänsä.

Vihdoin oli Valdemar puettu suruun päästä jalkoihin, mutta hänen

kasvonsa osoittivat suurinta iloa. Hän ei muistanut kiittää rouvaa

kauniista vaatteista, mutta sitä lämpimämpi oli hänen kiitoksensa

herralle leikkikapineista.

"Kiitoksia, hyvä herra!" huusi hän vilkkaasti; "ah, sinä olet varmaan

yhtä hyvä kun meidän Herramme taivaassa."

"Sano minua isäksi," sanoi Akselinpoika ja nosti pojan käsivarsillensa.

"Kun sinä sanot minua isäksi ja minun vaimoani äidiksi, saat tämän

kauniin kellon, jonka voi asettaa huoneesesi, ja joka näyttää sinulle,

mikä aika on päivästä; sinä voit sen mukaan määrätä tehtäväsi." Hän

otti nyt kellon esiin, ripusti seinälle ja veti sen ihastuneen

Valdemarin nähden, joka ei vielä koskaan ollut nähnyt kelloa, mikä

siihen aikaan olikin aivan harvinainen.

"Mitä sinä teet sille nyt?" kysyi poika.

"Minä vedän sitä," sanoi Akselinpoika, "sillä muutoin ei se käy eikä

näytä aikaa."

"Se on elävä," huusi Valdemar iloa täynnä. "Kuulehan vaan, kuinka se

napsuttaa!"

"Ei, rakas poikani," sanoi ystävällinen herra, "tämä on kuollut

taideteos, joka on yhdistetty monista osista, erittäinkin monesta

rattaasta ja yhdestä vieteristä, ja joka pannaan käymään sen kiinteälle

vetämällä." Nyt antoi hän pojan katsella kellon sisustaa.

"Tästälähin minä itse vedän sen," sanoi Valdemar ja hyppi ympäri

lattiaa.

"Mutta sinä et saa unhottaa, että me olemme sinun vanhempasi," sanoi

lempeä vaimo ja suuteli häntä.

"Isä! äiti!" huusi Valdemar ihastuneena ja heittäysi molempain syliin.

Kristian itki kovasti.

"Miksi sinä itket?" kysyi Valdemar elävästi. "Ole iloinen! Etkö näe,

mitä minä olen nyt saanut! Kellon rattaineen ja vieterineen, joka on

ikäänkun elävä, rummun, torven, koko rykmentin komeita sotamiehiä

lippuineen, rummuttajineen ja torven-soittajineen. Puhalla sinä

torveen, niin minä rummutan ja tanssin." Ja nyt tuli hauskuutta;

pikku rummuttaja nosti semmoisen metelin, että pojat kokoontuivat

ulkopuolelle kadulle. Ei koskaan ole lapsi, joka ensi kerran on rakkaan

äitinsä jälkeen puettu surupukuun, ollut iloisempi kuin hän.

"Sinä liikut liiaksi," sanoi hänen uusi äitinsä. "Haavasi ovat tuskin

parantuneet ja voivat alkaa helposti uudestaan juosta. Tule nyt minun

kanssani!" Hän otti nyt Valdemarin yhdestä ja Akselinpoika otti

toisesta kädestä kiini ja veivät hänen isoon saliin, johon paljon

valtakunnan ylhäisiä herroja ja rouvia oli kokoontunut.

"Tässä esitän teille meidän uuden poikamme," sanoi Akselinpoika ja vei

Valdemarin keskelle seuraa. Kaikki syleilivät ja suutelivat poikaa,

näyttäen siten sydämellisintä sääliväisyyttä. Sitte mentiin pöytään ja

Valdemarin piti istua molempain vanhempainsa keskellä.

Atrian loputtua vei Valdemar uuden isänsä erääsen nurkkaan ja sanoi:

"Mutta sinun pitää kuitenkin sanoa minulle, mikä nimesi on."

"Olli Akselinpoika," sanoi tämä jalo mies ja taputti Valdemarin kättä.

"Entäs kauniin äitini nimi?" jatkoi poika.

"Sinulle on hänen nimensä äiti; mutta muutoin on hän Elisabet. Tuo

vanha herra tuolla on hänen isänsä."

"Vai niin; sitte on hän minun vaarini," sanoi Valdemar ja juoksi hänen

luoksensa kysyen: "Mikä on nimesi?" -- "Niilo Haraldinpoika," vastasi

tämä kunnioitettava herra ja suuteli Valdemarin otsaa.

Samassa tuli Kristian saliin ja kun hän näki Valdemarin semmoisessa

tuttavuudessa kunnioitetun vanhuksen kanssa, veti hän hänen nuttunsa

liepeen suojaan ja kuiskasi hänen korvaansa: "Valdemar, et sinä saa

sanoa sitä herraa _sinäksi_, vaan suutele hänen kättänsä, sillä hän on

valtakunnan drotsi" (ylituomari).

Kun Kristian ensi kerran lähestyi ovea ulos mennäksensä, juoksi

Valdemar hänen perässänsä ja kysyi, mikä on valtakunnan drotsi.

Kristian ei sitä itsekään oikein tiennyt vaan sanoi ainoasti hänelle,

että se on hyvin ylhäinen herra, lähin kuningasta, että hän usein ajoi

samassa vaunussa kuin kuningatar Margaretha, ja että hän matkueen

tullessa istui kuninkaan vieressä.

"Mikäs minun isäni sitte on?" kysyi Valdemar. "Saako hänkin ajaa

samassa vaunussa kuninkaan kanssa?"

"Ei," sanoi Kristian; "ei hän saa, sillä hän ei tule enää hoviin; mutta

hän on hyvä herra, joka osti minun vapaaksi raskaasta orjuudesta

Espanjassa, vaikk'ei hän saa ajaa samassa vaunussa kuninkaan kanssa."

"Oi, sepä on vahinko!" huusi Valdemar kiivaasti; "minä tahtoisin niin

mielelläni, että hän saisi ajaa kuninkaan kanssa. Mutta tiedätkös,

Kristian? Äitini, joka nyt on taivaassa, sanoi usein minulle, että

ihminen voipi oppia mitä tahtoo, kun vaan hänellä on halua ja on

ahkera. Minä opettelen niin, että tulen valtakunnan drotsiksi, jotta

saan ajaa kuninkaan ja kuningattaren vieressä, sillä minä pidän hyvin

paljon kuningattaresta." Koko seura nauroi, erittäinkin drotsi, joka

kutsui tykönsä sen vilkkaan pojan ja syleili häntä sydämmellisesti.

"säilytä aina tämä tunto," sanoi kunnioitettava vanhus; "se viepi sinun

menestykseen ja kunniaan."

Ei yksikään päivä Valdemarin elämässä tähän asti ollut tuntunut niin

iloiselta kuin tämä.

* * * * *

Seuraavana päivänä tuli sinne keski-ikäinen mies, jonka Akselinpoika

esitti Valdemarille semmoisena, jota hänen tuli totella ja kunnioittaa,

sillä se oli hänen opettajansa. Opettaminen alkoi heti, ja opettaja

huomasi ilolla että Valdemar tiesi jo enemmän kuin oli syytä odottaa

hänen ikäiseltänsä lapselta. Siitä oli hänen kiittäminen ainoasti

ijankaikkisuuteen muuttanutta äitiänsä, jonka hyvä pää ja monet tiedot

tekivät niin kauniita hedelmiä rakastetun pojan kasvatuksessa. Valdemar

oppi nyt kaikkea, mitä hänen säätyisillänsä pojilla oli sinä aikana

tapana oppia. Akselinpoika itse opetti hänelle Saksaa, Franskaa ja

Engelskaa, joita kieliä hän puhui hyvin taitavasti, jonka tähden myös

kuningatar Margareta oli käyttänyt häntä lähettiläänä moniin

ulkomaisiin hovin toimiin, joita hän kunnialla oli täyttänyt. Hänen

ansioinsa palkinnoksi antoi kuningatar hänelle viimeisenä elämänsä

vuotena hovineitsyensä, tuon kauniin Elisabetin, drotsin tyttären,

vaimoksi, ja jos kuningatar olisi kauemmin elänyt, olisi hän

luultavasti nousnut valtakunnan korkeimpiin arvoihin; mutta kun hän ei

voinut alentaa itseänsä liehakoitsiaksi kaikissa uuden kuninkaan

oikuissa ja himoissa, eroitettiin hän heti sen hallitukseen tultua

vaikutuksestansa ja kiellettiin hovissa itseänsä näyttämästä. Tämä oli

tosin yhden tekevä jalolle Akselinpojalle; hän oli pahoillaan ainoasti

Erikin huonosta hallituksesta, hänen kevytmielisyydestänsä ja

sopimattomasta käytöksestänsä tuota kaunista ja kaikilla hyvillä

avuilla kaunistettua kuningatarta kohtaan, jonka lempeyteen ja

ansioihin hänen puolisonsa yksinään oli tunteeton. Kuitenkin eli

hän tyytyväisenä onneensa ja lohdutti itseänsä vaikeudetta

armottomuudessansa. Hovi ei ollut siitä päivin, kun Erik tuli

Margaretan apuhallitsiaksi, enää hänelle mikään mieluinen olopaikka.

Kun hän ei kaivannut sitä, ei hänellä ollut mitään kaivattavaa. Hän oli

kauniin ja kunnioitettavan vaimon puoliso; hän oli rikas ja yleisesti

kunnioitettu, ja hänen elonsa syksy lupasi siis kantaa kaikkia autuuden

hedelmiä rakkauden ja rauhan hoidossa.

Aikaisin koki hän muodostaa Valdemaria urhoolliseksi soturiksi, ja kun

hän itse oli hyvin oppinut sotataidossa ja tullut merkilliseksi aseiden

käytännössä Margaretan ajalla, oli hän totisesti paras opettaja kuin

Valdemar taisi saada. Usein sanoi hän sille tarkalle pojalle: "sinuakin

kerran kehoitetaan isänmaasi puolustukseen; tee se silloin voimakkaasti

ja rohkeasti, sillä ken ei sitä tee, hän on valtion suuressa vartalossa

vesioksa, joka ainoasti imee itseensä sen voimia, antamatta kukkia ja

hedelmiä. Semmoseksi hyödyttömäksi kasvannaiseksi ei toki minun

Valdemarini pidä tuleman; ei, rakas poikani, sinä et saa tulla jaloja

esi-isiäsi kehnommaksi."

"Opeta minua rohkeaksi ja urhoolliseksi," sanoi Valdemar ja vaipui

hänen rinnoillensa.

Hän oli ollut noin kaksi kuukautta Akselinpojan luona, kun hän yhtenä

aamuna kutsuttiin makuukammariin, johon hän muutoin harvoin tuli. Hän

säikähti kovasti, kun näki kauniin kasvatus-äitinsä makaavan hyvin

kalveana sängyssä. Nyt muisti hän vasta kuulleensa ikäänkun unessa

valitushuudon, ja syöksi esiin, heittäytyäksensä hänen syliinsä.

"Seis, Valdemar!" sanoi hän heikolla äänellä, "sinä teet pahaa

sisarellesi." Samassa otti hän kauniin lapsen ja näytti sitä pojalle.

"Tämäkö minun sisareni?" huusi Valdemar ja oli vähällä tukehduttaa tuon

äsken-syntyneen suuteloillaan. Onnellinen isä otti lapsen syliinsä ja

laski sen sitte jälleen äitinsä rinnoille. Valdemarin ilo oli

sanomaton.

"Mikä hänen nimensä on?" kysyi hän.

"Hänellä ei vielä olekaan nimeä," sanoi Akselinpoika. "Jaa, todellakin,

Elisabet; miksi nimitämme hänet?" He neuvottelivat nyt kauan ja

arvelivat milloin yhtä, millon toista nimeä; mutta eivät sopineet

siitä.

"Kuules, tiedätkös, isä?" sanoi Valdemar; "hän on niin siunattu, ettei

hän ensinkään tarvitse nimeä. Katso vaan, kuinka siunattu hän on."

"Olkoon Valdemar sen valinnut," sanoi äiti ja ojensi kätensä

miehellensä. "Herra on armossansa siunannut meitä hänellä, olkoon hänen

nimensä sentähden Signe!" [Signe on suomeksi: siunatkoon.]

"Olkoon niin," sanoi Akselinpoika; "Valdemar on antanut hänelle nimen;

sanokaamme häntä Signeksi!" Kolme päivää sen jälkeen kastettiin hän

tuomiokirkossa sillä nimellä.

Elisabet parani pian täydellisesti terveeksi, ja kaikki sai nyt

Akselinpojan huoneessa vilkkaamman näön. Kun Valdemar ei ollut

opettajansa luona, oli hänen rakkain toimensa tuuditella Signeä, ja

erittäinkin oli hänen ilonsa suuri, kun Elisabet antoi jonkun kerran

hänen sulkea sen kauniin lapsen syliinsä.

Talvi kului mitään erinäistä Akselinpojan perheessä tapahtumatta. Kesän

alussa muutti hän kauniisen, metsillä ja järvillä ympäröittyyn, lähellä

Sorötä olevaan linnaansa, jonka kuningatar oli antanut hänelle ja

Elisabetille häälahjaksi, ja joka oli pyhitetty ijankaikkisuuteen

muuttaneen siellä hääpäivänä olemisella.

Vaikka Valdemar oli syntynyt Seelannin kauniimmissa tienoissa, jossa

hänen vanhempiensa tila oli ollut, ei hän kuitenkaan voinut muistaa

koskaan nähneensä metsää. Hän oli niinkun toisessa maailmassa, ja hänen

nuori sielunsa nautti mieltymyksellä luonnon moninaisia kauneuksia.

Kristian opetti hänen kiipeämään puuhun, johon tämä oli erittäin

taitava, ja pian ei ollut yksikään metsän lintu varma pesässänsä, sillä

pieninkin haara kannatti tuon pienen metsästäjän, joka ei pelännyt

mitään vaaraa, kun siitä oli palkintona harvinainen linnun pesä.

Kuitenkin otti hän harvoin enemmän kuin yhden pojan. "Äiti-raukan,"

sanoi hän, "ei pidä menettämän kaikkia lapsiansa; minä pelkään, että se

surisi itsensä kuoliaaksi" Näitä linnun poikia ruokki Valdemar ja

Kristian suurella huolella, ja saivat pian pienen eläimistön, joka

heille tuotti suurta iloa.

Pieni Signe kasvoi ja tuli kauniiksi lapseksi. Heidän maalta jälleen

pois muuttaessa saattoi hän jo käydä, ja kun he taas seuraavana vuonna

muuttivat sinne, alkoi hän puhua. Hän oli koko perheen, etenkin

Valdemarin lemmikki.

Kun ainoasti puoli päivää oli häneltä kulunut häntä näkemättä,

ikävöitsi hän häntä sanomattomasti, eikä iloisin leikki, kauniin lintu,

eikä hänen toveriensa innokkaimmat rukouksetkaan voineet häntä estää

kiiruhtamasta sen ihanan tyttären tykö. Hän taisi kokonaiset hetket

huvittaa itseänsä leikittelemällä hänen edessänsä, ja hänen paras

palkintonsa oli kun Elisabet silloin salli hänen hetkiseksi ottaa lapsi

syliinsä.

"Pidätkö sinä Signestä?" kysyi Elisabet usein hänestä.

"Ah, paljoa enemmän kuin itsestäni," huusi Valdemar ihastuksella. "Minä

toivoisin olevani iso, ja että olisin kuningas; sitte tulisi Signe

minun kuningattarekseni."

Elisabet hymyili ja rukoili sydämellisesti Jumalaa, että Signe kerran

tulisi sen rakastettavan pojan vaimoksi.

"Kukas tietää, mitä voipi aitaa voittaen tapahtua," sanoi Akselinpoika

kuullessaan hänen rukouksensa, ja painoi suutelon jalon vaimon otsalle.

Näiden helläin vanhempain tuuma, tulevaisuudessa yhdistää Valdemar ja

Signe, tulikin toteen. Heidän ikäinsä eroitus oli vaan 6 vuotta. "Hyvä

on, että mies on vähän vanhempi vaimoa," sanoi Elisabet usein, kun

hänen ja Akselinpojan puhe sattui tähän aineesen; "Valdemarin

kypsyneempi järki johdattaa silloin Signen nuoruutta, ja me voimme

laskeutua levolle siinä turvallisessa varmuudessa, että lapsemme

tulevat onnellisiksi maan päällä ja viimein kohtaavat meitä taivaan

autuudessa." Näin uneksi Akselinpoika ja hänen puolisonsa, eikä

huomanneet niitä murhepilviä, jotka verkalleen kokoontuivat heidän

päänsä päälle.

Valdemar oli edelleen harras linnustaja, johon myös Sorön ympärillä

oleva vankka metsä valmisti hänelle oivallisen tilaisuuden. Tätä ei hän

myöskään saattanut jättää käyttämättä, kun Signenkin suurin ilo oli

tulla hänen lintuhuoneesensa, ja kun hän jo kolmen vuotiaana tiesi

jokaisen linnun nimen.

Heidän kolmantena vuotena maalla oleskellessansa oli Valdemar niin

onnellinen, tahi oikeammin: _hän oli onneton_, että keksi erään puun

latvasta maakotkan pesän. Hänen ja Kristianin ilo oli tästä löydöstä

ääretön, ja he pitivät tarkoin varalla sen ajan, jolloin molemmat

vanhat kotkat olivat poissa pojillensa ruokaa noutamassa, saadaksensa

ottaa pojista, Valdemar nousi puuhun mustan johdattajansa kanssa,

saavutti onnellisesti pesän ja anasti toisen pojan, jonka hän sitte

antoi Kristianille, joka odotti häntä alempana paksummilla haaroilla.

Suurella ilohuudolla kantoi Valdemar kotkanpojan kotiin, sulki sen

häkkiin ja elätti sitä raa'alla lihalla ja kalan kappaleilla. Se otti

ruokansa hänen kädestänsä, ja Valdemarilla ja Kristianilla oli paljon

huvitusta tästä saaliista.

Kesän loputtua seurasi maakotka Valdemaria Roskildeen, ja samoin

seuraavana keväänä syntymäpaikkaansa, Sorön läpipääsemättömiin metsiin,

jossa se nyt sai nauttia vapautta ja taisi lentää korkeimpiin puihin,

milloin vaan halutti; kuitenkin oli se vielä niin kesy, että Valdemar

ja Kristian viheltämällä saattoivat kutsua sen takaisin. Se lensi ulos

ja sisälle ikkunasta tahi avatusta ovesta, ja otti ravintonsa monilla

naurettavilla hypyillä.

Signe ei voinut olla pelkäämättä nähdessään tuota lintujen kuningasta.

Hän pyysi sentähden Valdemaria, ettei hän milloinkaan enää kutsuisi

sitä takaisin. Mutta vaikka hän mielellään olisi tahtonut täyttää tämän

rakkaan lapsen toivon, ei hänellä kuitenkaan ollut kykyä sitä estää;

sillä kotka useimmasti tuli itsestään takaisin hakemaan kartanolta

ruokansa jota palvelusväki vierasvaraisesti kyökistä sille antoi. Signe

rauhoittui kuitenkin vähitellen, sillä kotka tuli joksikin harvoin

näkyviin, paitsi kun se saapui nälkäänsä sammuttamaan, josta luultiin

sen löytäneen metsässä puolison, jonka luona oleskeli.