Min' olin pelvon jo perinyt
Ja vavistuksen vanhemmilta,
Vereeni lasna jo imenyt
Kamalat kummat suuremmilta.
Join peikkomyrkkyä kotona
Ihanat puhteet istuessa,
Ja kuulin helvetin tuskia
Pyhänä Herran huonehessa.
Siit' öillä valvoin ja vapisin,
Nuo kummitukset silmissäni.
"Rukoile, lapsi!" Ma rukoilin,
Vaan haahmot kiehtoi henkeäni.
Kun äiti otti mun vierelleen,
Sain unenkultaa rauhaisata.
Jos tiesin hänenkin peljänneen,
Ois ollut tuskani kauheata.
Niin kasvoi heikoksi varteni,
Päänpakkoa sain sairastella,
Ja eukot kuoloa ennusti,
Ma koetin vastaan hangotella.
Tein syyksi: "Annahan, Jumala,
Mun ensin hyödyks elää täällä!"
Se auttoi; viel' olen elossa,
Vaan hyödyst' ollaan eri päällä.
Niin kauan pelkäsin Jumalaa,
Kuin ryöstömiestä ankarata,
Jok' armahtaa vaan lahjojaa
Ja poikiensa tuttavata.
Tok' uhkamielisnä yhtenään
Ma rikoin itse Herraa vasten:
En tuntenut Hänen lämmintään,
En oikeutta kaikkein lasten.
Vaan tuntui tuo salakaipaus:
Jos äidin armautta saisin,
Niin katoaisi yökummitus
Ja rauhan unta uinahtaisin.