Vapaamielisen koulumaisterin asema ei suinkaan ollut kadehdittava.
Joka suunnalta häntä nyt nykittiin; mustat pilvet jo syytivät hänen
niskaansa tulta ja ukonkiveä.
Jos ei ollut leikkimistä jalon Johtokunnan kanssa, niin eipä myös
ollut ottelemista osakeyhtiö "Suomalaisenkaan" kera, sillä tällä
hengenpiirillä oli tuo kaikista vaarallisin ase -- sanomalehti.
Sanomalehden nimi oli "Korven Kalkuttaja", jonka vanhan urkuharmonian
pedaaleja poljeskeli herra Tiitus Tolvanen, sanomalehtimies.
Tämä Tiitus Tolvanen -- kuten heimonimensä jo viittailee -- ei ollut
Isältä Jumalalta saanut niitä kaikista korkeimpia järjen lahjoja,
eikä myös luonto hänelle ollut suonut sukkeluutta yhteiskunnallisessa
osuustoiminnassa, mutta oli laupias luojamestari hänellekkin sentään
lahjoittanut jotakin hyvää -- nimittäin suuret korvat, avarat kuin
Bileamin aasilla, mitkä erinomaisesti täydensivät hänen aivokoppaansa
alituisesti sähköttäen uutisia hänen sielunsa sentraaliin, josta
ne sitten kaikenlaisten käsiseparaattorien välityksellä joutuivat
"Korven Kalkuttajan" isänmaalliseen kirjapainoon.
Näillä itämaisilla korvillaan kykeni herra Tolvanen kuulemaan asioita
sellaisiakin, joita eivät muut kuolevaiset kuulla voineet, ei edes
Juoruakka, joka toimi hänen reportterinaan. "Mikäli olemme kuulleet"
sanat tarkoittivat aina tätä Tolvasen svedenborgilaista kuulotaitoa.
Itse luki hän aina myös korehtuurit ja luki ne tavallisesti niin että
"enkelistä" tuli "perkele" ja päinvastoin, johon vuoroviljelykseen
ajattelevaiset lukijat piankin tottuivat. Tosin hän itse ähkyi tätä
sanojen merkillistä yhdenkaltaisuutta...
Tiitus Tolvanen ei ollut mikään tusinasanomalehtineekeri, joka
rahan taikka muun mammonan takia antautuu mailmaa parantamaan, ei!
-- hän oli pikkukaupungin kapitalisti, joka oli saanut setelinsä
suoraan Jumalalta -- aivankuin Israelinlapset mannan taivaasta --
ja senpätähden hän taivaallisen pankkiirinsa kunniaksi oli itsensä
huudattanut sanomalehti-päälliköksi, jonka ammatin sopivaisuutta
häneen nähden järkevät ihmiset selän takana tosin irvistelivät, mutta
jota Tiitus herra itse piti elämänsä kutsumuksena.
"On see nii hauska olla toimiddajana, kunn onn siihen luondaista
dtaipumusta!" olikin hänen tapansa kehaista lähimmän ystäväpiirinsä
keskessä.
Tolvanen siis toimitteli, toimitteli, leikkasi, liistaroi ja
toimitteli -- hän rakasti keritsimiä -- ja olipa ikäänkuin
pilventakaiset ilmiantajat olisivat hänelle lähetelleet
raporttejansa, joiden mukaan asiat painatettiin ja ikuistettiin.
Kun Frommerus-vaino alkoi, oli siis Korven Kalkuttaja mitä
suosiollisimmin senkin hengellisen herännäisyysliikkeen etunokassa:
'_Avoin kirje maisteri Reinholti Frommerukselle_. Sen johdosta
mitä Jumalan Hengi sielussani valittaa. Niin pyytäisin teitä
Jumalan Henken avulla paremmin tutkistelemaan mitä Hengi
Seurakunnille sanoo. Että miksis tulitten tähän kaupuntiin
pahennusta aikaan saattamaan? Vai niinkö te luulette että
syntinen immeinen, joka on synnin ala myyty, omalla voimallaan
voi autuvaaksi tulla eikä muka tarvihe mistään välittää. Kyllä
sitä asijaa on tuhansia vuosia reistattu, vaan maaliman viisaus
on Jumalan etessä typeryys ja se joka meistä suurin tahtoo
olla, se olkoon toisen palvelija, sillä ylpeys käy lankeemuksen
etellä, sanotaan sanassa. Kun kerran rakas taivaallinen Isä
II personassaan Pyhän Kasteen on asettanut, niin ei se kuulu
ainoasti hyvään tapaan ja Lutheruksen oikeaan oppiin, vaan
kuuluu se myös Suomalaisuuten kalliiseen asijaan, joka kai
herr majisterillekin pitäis oleman sytämen asija, koska on --
mikäli olemme kuulleet (toimituksen lisäys) -- pappansa hänet
ylöskouluttanut eikä siis passaa olla viikingien kädyri. Me
emme tällä erää tahto kosketella siviliaviota, koska sitä monet
tosisuomalaisetkin puollustavat -- mikäli olemme kuulleet (toim.
lis.), -- vaan sen me sanomme että ristilliseltä kannalta on
järin tärkejätä, jotta kaupunnin lapset saisivat opetuksensa
uskovaiselta, joka nöyrästi tunnustaa esi-issäin oppia siihen
asti kun maalima seisoo, ja kehotamme siis lämpymästi: jätä
pojs ah rakas veli tuo henkellinen ylypeys ja anna lapses
kastetuksi tulla Vetellä ja Henkellä, jotka niin korkijat asijat
matkaansaattaa taitavat, sillä katso koko Suomen suomalainen
kansa jo kokottaa kädensä majisteria vastaan ja kansan ääni on
tärkejä äänenkannattaja Jumalan etessä. Siis tunne itsesi, oo
ihminen. (Lähetetty). -- Toimitus puolestaan yhtyy edelliseen,
sillä nähtävästi arv. kirjoittaja tarkoittaa kaikkien yhteistä
parasta.'
Korven Kalkuttaja painatti moiset sepustukset tavallisesti
suomalaisen t- ja j-tyylin mukaan, jotta ei mitenkään loukkaisi
kansanomaista sävyä.
Tällaisia opettavaisia pätkiä julaistiin noin pari kertaa viikossa,
mikä vaikutti varsin elähyttävästi pikkukaupungin elämänmenoon,
jossa niin harvoin pormestarin härkä putosi kaivoon tai talitianen
teki pesänsä kaupunginvoudin takapihaan (sellaisia olivat yleiset
uutiset). Maisteri Frommerus oppi löytämään parhaimmat nakerruspalat
tavallisesti sunnuntailukemisten jälkeen, mikä oli erikoisesti
suosittu osasto Kalkuttajan jalossa sanomalehdessä. Hän -- hullu mies
-- noihin hengellisiin avoimiin kirjeisiin toisinaan vastasikin,
mutta tarpeetonta lienee huomauttaa että hän niin kevytmielisestä
menettelystään sai tuhansin kerroin nuuskua ja tukkapöllyä lisää. Se
oli aivan samaa kuin nakata kalikka koiralaumaan: yhä suurempi äläkkä
siitä syntyi, hammasten kiristys ja kinttuihin karkaus.
Tiitus Tolvasta ja hänen jumalanrakkejansa ei tosiaankaan sopinut
ärsyttää. Herra Tolvanen näet todella toivoi tuon nuoren "vanatikon"
-- kuten hän sivistyneesti koulunopettajaa nimitti -- sielun
pelastusta. Ollen itse syvästi uskovainen -- hän uskoi että suuri
Galilealainen hänenkin vaivaisen sielunsa oli verellään lunastanut
-- kävi hän uskollisesti joka pyhä kirkossa huolimatta siitä että
hänkin salaa oli merkillepannut, kuinka kaupungin vanha kellotapuli
todella hieman viippasi Adamssonnin navettaan päin. Kirkossa hän aina
ensimmäiseksi siis rukoilikin, penkkiinsä painautuneena, ettei kaiken
Herra panisi tapulia kaatumaan ainakaan silloin, kun hän, toimittaja,
istuu kirkossa, mutta sepäs häntä salaisesti huolestutti että jos
se tornin tötterö on korkeampi kuin on laskettu, niin silloin se
romahtaessaan musertaa muutakin kuin Adamssonnin lehmät, sillä Korven
Kalkuttajan kirjapaino sijaitsee näet juuri justiinsa Adamssonnin
navettarakennuksen takana! Mutta oliko koskaan maalimassa kuultu että
Isä Jumala olisi sallinut tapulinsa kaatua uskovaistensa päälle?
Ehkäpä siis kuitenkin saattoi toimia ja toimitella turvassa, jollei
vain ameriikkalaisia orkkaaneja, noita hirmumyrskyjä sattuisi, joiden
riippuvaisuus Jumalasta oli hänelle aina ollut hiukan hämärä ja
epäilyttävä asianhaara. Pääasia sentään oli se ettei kirkontapuli
ehtisi romahtaa ennenkuin Korven Kalkuttajan oli onnistunut ajaa
villitsijämaisterin ulos kaupungin tullista.
Tiitus Tolvanen siis toimitteli, toimitteli herransa rauhassa ja
Kalkuttaja -- tuo ikuinen nalkuttaja, painatteli, painatteli vain...
Se painatus ei mennytkään turhaan, sanat eivät kaikuneet kuuroille
korville -- itse Suomen kansa näet sattui lukemaan juuri sitä
sanomalehteä. Ja kun Tiitus Tolvanen kerran oli pasuunaan puhaltanut,
niin koko Suomen kansakin heräsi. Se hyökkäsi ikäänkuin seipäillä
ärsytetty karhu syvältä korpiluolastaan, se nousi kahdelle jalalle ja
kamalasti kiljahdellen tirkisteli eteensä siihen mieheen, joka sen
korven pyhää rauhaa oli uskaltanut häiritä.
Maisteri Reino Frommerus näet oli alkanut saada nimettömiä
uhkauskirjeitä.
Näin nyt karjui Suomen kansa -- kautta kansakoulun läpikäyneen
maalaistalonpojan kirjeen, jonka koulumaisten eräänä syyspäivänä
vastaanotti Moukkalan postimieheltä:
'Millä oikeutella sinä, joka olet kelvottomimpia Pobrikohvin
kädyreitä s.t.s. Venäläistyttäjiä, niin häikäilemättömän
törkimyksellisellä hävyttömällä konnuudella esiinnyt
isänmaallisena ja päällisiksi suomenmielisenä? Paina sinä, joka
uneksit suurmiehen kunniaa, silmät lieteen! Vain onhan toteutunut
suhteesi sananlasku: ennen maa repiää kuin huora häpiää. Olet
pappilassa kasvatettu ja ei opetettu etes 6:tta käskyä, joka
oletkin, huoruuten perkele, kovin hävyttömään raivoon noussut.
Julkisesti huoripenikkasi syntymisen vielä häpeet ilmaista. Ei
totella sinulla, inhottava perkele, ole sielua. Mutta varo sinä
ilkeä saatana Herralla Jumalalla on voimaa ja keinoja sellaiset
maan turmeliat ja vaivat vielä hukuttaa -- varmaankin helvetissä.
Mitä te itserakkaasti ylvästelette runoistanne? Runoja!
Halpamaisinta lallatusta, jolla ei neulanpistoa ole yhteyttä
isänmaallisuuten ja suomalaisuuten kanssa. Kirottu, saastainen
iljettävä hylkiöperkele olette!
Kostakoon Herra Jumala ajassa Teille ansionne jälkeen. Elköönkä
suhteenne olko pitkämielinen. Mitä te parempia persooneja kohten
kuin te itse olette, uhkailette. Varohan konna, kavala perkele,
omaa kurjaa nahkaasi, joka todella ansaitsee uhkausta.
_Asian tunteva Perustuslaillinen Suomettarelainen_.'
-- Tässä on tosisuomalainen perkele ja kristittyjen perkele sulaneet
yhdeksi valtavaksi käsitteeksi! sanoi Reino Frommerus naurahtaen ja
pisti uhkauskirjeen taskuunsa.
Ja tämä uhkauskirje povellaan, läksi hän myös kouluun...
Ja hän opetti voimallisesti, itsekkin ihmetellen, mistä kummasta sai
kaiken sen siveellisen ryhdin, jolla tunsi liikkuvansa ja toimivansa
näissä vaikeissa olosuhteissa.
Mutta yön yksinäisinä hetkinä tämä raaka piiritys häntä jo
hirvitti, se iski kipeitä haavoja hänen sydämmeensä, turmeli
hänen ihanteellisia käsityksiään Suomen kansasta ja synkensi
synkentämistään hänen elämänsä toiveita.
Sillä joka aamu täytyi hänen herätä uuteen vainoon, yhä uusiin,
yhä pirullisempiin uhkauksiin. Tarvittiin terveen järjen kaikki
hillitsemiskyky pysyäkseen tyynenä ja lujana kokiessa kaikkia niitä
järjettömyyksiä, joihin vaino oli paisunut.
Pastori Elias Rynttänen kulki ympäri kuin kiljuva jalopeura, ja
tiesi kyllä, missä se mies oli, jota hän etsi nielläkseen, mutta --
omituista kyllä -- hän ei uskaltanut enää yksikseen kapinoitsijaan
kajota. Kuten ovela valloittaja ei hän enää käynyt raakana
Goljattina piskuista Daavidia vastaan, vaan meni ja teki salaliiton
virkaveljensä Möhkösen kanssa, hyvin oivaltaen että vaikka he kaksi
valtiollisessa politiikassa sattuivat vetämäänkin eri köyttä, niin
taivaallisessa diplomatiassa sentään mainiosti soveltuivat kiskomaan
yhtä köyttä, nimittäin sitä köydenpätkää, jolla Reino Frommerus
piti hirtettämän. Salaliittoon yhtyivät sitäpaitsi kirkkoherra Land
itseoikeutettuna jäsenenä ynnä ennenmainittu jouluenkelirunoilija
Kåhlroth-Lanttu -- ja nämätpä neljä jumalanvoideltua nyt marssivat
kuni muinen ylimmäisen papin Eelin pojat kantaen liitonarkkia
kaiken Suomen kansan edessä ja ikäänkuin veisasivat korkeimmassa
kuorossa: "Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Zebaoth, totisesti hän hukuttaa
jumalattoman suvun eikä anna anteeksi sille, joka hänen edustajiaan
ei tottele. Katso, me Jumalan edusmiehet, olemme kuten Herodes,
Pilatus ja Kaifas tulleet ystäviksi, koska suuri yhteinen päämaali
sitä vaatii. Halleluija! Tarttukaa köyteen kaikki!"
Reino Frommerus näki mielikuvituksessaan tämän liitonarkin kieppuvan
ikäänkuin ruumiskistun messua mylisevien pappien välissä ja
hänestä tuntui aivan kuin häntä itseään siinä väkisten olisi viety
ennenaikaiseen hautaan...
Mutta kaikkein ylinnä kaikui hänen korvissaan Tuomiokapitulin
korkea veisu, tuon kaikista hengellisistä tuomareista kokoonpannun
korporatsioonin kuorolaulu. Olipa ikäänkuin hän hengessään
olisi nähnyt Jerikon piirityksen ennen Kaanaan valloitusta,
jolloinka jumalata-pelkääväiset papit kiersivät seitsemän
kertaa itsepäisten pakanamuurien ympäri symbaleilla soitellen,
riemubasunoilla puhallellen, jotta koko Jehovan voima maanääriä
järisyttävästi tutaisiin. Se oli mahtava ristikulkue, jollaista
eivät uskovaisimmatkaan akat ennen olleet Moukkalan lehmikujilla
nähneet! Siinä vaelsivat nyt sekä ratsain että jalkaisin kaikki
luteerilaisen vatikaanin jäsenet: oikeauskoisen hiippakunnan
herra piispa kuni paavi kardinaaleillensa, henkivartioinensa, ja
kaikki he vihanvimmatusti puhalsivat puhaltamiinsa, joita oli sekä
vanhantestamentin aikuisia että suomalaisia paimentorvia, jotka
ytimiin ja luihin tunkevasti törähtelivät syksyisessä ilmassa.
"Jerikon muuri, Jerikon muuri, sorru, särjy, raunioksi raukene,
pakanain turva, kyykäärmeiden kallio!" ikäänkuin pauhasivat nuot
basuunat, pukinsarvet ja tuohitorvet.
Ja oli kuin herrat papit, nuot Jumalan soturit, olisivat kiertäneet
jo seitsemännen päivän seitsemättä kierrostansa muurien ympäri ja
kansan nostama sotaulvonta käynyt yhä kauheammaksi, sillä kaikki he
himoitsivat saalista sanan jälkeen, uskoen Kaanaseenjohdattajansa
lupaukseen että kohta, kohta Jerikon muuri oli itsestään hajoava...
Ja Reino Frommerus, joka istui tuon pakanamuurin korkeimmalla
sakaralla, aseenansa ainoastaan daavidilainen linko, vahtien kuinka
hänen oikein kävisi, -- hän luuli jo totisesti häviönsä päivän
tulleen ja vavahteli kalvenneena, kauhusta huudahdellen itseksensä.
"Järkeni ja sydämmeni Jumala, Vapauden pyhä herra, etkö minua auta,
etkö minua auta?"
Hän uskoi jo että papillista väkivaltaa vastaan Suomessa oli yhden
miehen mahdotonta taistella ja että siis hänenkin, yksilönä, oli
pakko sortua ylivoiman alle -- -- --
18.
Mutta silloin tapahtui jotakin...
Tapahtui äkkiarvaamaton ilmiö, siinämäärin väkevä ja pyhästi
pyörryttävä että sekä vainottu että vainoojat ylenpalttisesti
hämmästyivät, ja kaikki se pirullinen, mitä oli ollut tekeillä
yksilön itsenäisyyden masentamiseksi, unhoittui -- unhoittui iäksi.
Se oli henkinen maanjäristys, niin merkillinen ja mieliämullistava,
ettei senkaltaista ilmoisna ikänä ennen oltu nähty eikä kuultu Suomen
kansan historiassa. Se vyöryi kuin pitkäisen jylinä yli tuhansien
vuorten ja tuhansien järvien, ja sen leimaukset näkyivät idästä
hamaan länteen ja etelästä hamaan pohjoiseen. Ja kammottavassa,
pimenevässä hiljaisuudessa, joka ennusti hirmujyrinää, kuului kuni
huuhkajan huutona yksi ainoa ääni: "herätkää! nouskaa! karistakaa
päältänne orjankahleet!" Se oli kärsivien kansojen viattomasta
verestä vuotanut valtameri, joka tulvaksi paisuneena hyökyi pitkin
mantereita, tantereita, ryskäen, mukaansa temmaten ja allensa kaataen
kaiken, mitä siihen asti järjestetyssä yhteiskuntaelämässä oli
pidetty kaatumattomana, horjumattomana, ikuisesti väistymättömänä.
Sen valtameren pahaaennustavan kohinan edessä vapisivat
keisarinlinnat ja suuret ruhtinaat, vapisivat kokonaiset sotajoukot,
joiden olemassaolosta valtakunnat riippuivat.
Ei mikään voima taivaassa eikä maassa näkynyt voivan sen valtameren
nousuveden kulkua estää. Se läksi suuresta kansasta ja tarttui myös
pieniin...
Se viskasi hyrskähtävän hyökylaineensa Suomenkin niemen maanääriin,
nosti jättiläisaaltonsa Moukkalan kaupunkiinkin kuni uppiniskaista
kalliota vastaan, hyökkäsi niin ylös että roiskeet lensivät korkealle
ilmaan -- siristen aina Kurjalan nälkäperukoille asti...
Ihana ilmiö, orjuutettujen kansakerrosten jumalainen kapina,
korkeaveisuinen kostonuhka -- suurlakko.
Eikö sitä vallinnut joku korkeampi voima kuin kenraalisantarmien tai
ylimmäisten pappien??...
-- -- --
Moukkalassakin liput liehuivat, jyrisivät juhlalliset
kansalaiskokoukset, riisuttiin aseistaan santarmi ja virkavalta, --
ja kansa palveli ja uskoi muihin jumaliin kuin niihin, joista pappi
vuosisatoja oli puhunut. Ja kaikki muu oli lakannut liikkumasta,
työtätekemästä paitsi ihmisjärki, ihmisen ihanneusko johonkin uuteen,
oikeaan, oikeutettuun ja toteuttamis-mahdolliseen. Ja kaikki mikä
tapahtui, oli kuin unta, jossa yö ja päivä yhteen sekoittuivat, ja
kuitenkin oli se räikeä todellisuus, johon kaikki saattoivat käsin
koskea tullaksensa vakuutetuiksi ettei se ollut satua, vaan täyttä
totta!
Ja vuosien painostus laukesi. Vuosien epäusko muuttui uskoksi
tunneissa -- sekunneissa... Kurjat petturit piilivät paossa. Kurjat
kavaltajat -- ne kätkeytyivät nyt pimeimpiin nurkkiinsa vapisten
omissatunnoissaan, rukoillen armoa ihmisiltä ja Jumalalta.
Sillä nämät vuorokaudet olivat henkisen maanjäristyksen
ihmevuorokausia, jolloin ikäänkuin haudat aukenivat ja suuret
vainajat puhuivat, ja temppelien esivaatteet repeilivät kahtia
kulmakivien liikahtelemisesta... Mutta ei se ollut ainoastaan
seitsemän vuoden routa, joka näin suli mielistä, vaan seitsemän
sadan vuoden jääkerros, tuo viekas vipukone, joka oli viritetty aina
siitä hetkestä alkaen, jolloinka viikinkikuningas oli noussut Suomen
rantamille ja kastanut pakanakansaa Kupittaan lähteellä. _Niihin_
ytimiin asti tämä maanjäristys tunkeutui!...
-- -- --
Korven kaupungissakin vapauden torvet kultaisesti törähtelivät, ja
pyhän vallankumon punainen sumu verhoili kujia ja kukkuloita -- tuon
pyhän, aatteellisen vallankumouksen, jonka kaikkea sisältörikkautta
äkkiähavautettu arki-ihminen ei itsekään vielä aavistanut...
Ja katso: ensi kertaa kulkivat herrat Suomessa halvan työmiehen
rinnalla... käsikädessä laulaen vapauslauluja julkisissa paikoissa.
Herrat --? niin -- nuot väkevän eksymyksen orjaraukat, jotka vasta
nyt yhdennellätoista hetkellä, alkoivat himmeästi aavistaa, missä
Suomen kansan pohjakerrokset, sen voimaperustukset seisoivat. He
kulkivat -- ja häpesivät -- ja ikäänkuin anteeksianoivat. --
Sillä nämät hetket olivat huumaavat ja sovituksen tarve oli suuri...
Ja työmiehen laulu raikui kaikista ylinnä kujilla ja kunnailla, joita
punainen usma kierteli...
Mutta myös köyhät häpesivät. Eivät he sitä hävenneet että herrat
heidän rinnallaan tovereina marssivat -- johon toveruuteen hekin
suurten hetkien huumaamina uskoivat -- vaan sitä he häpesivät että
he niin kauvan olivat nukkuneet syvässä unessaan, tietämättä millä
pylväillä kansojen ja kokonaisten valtakuntien perustukset seisoivat
-- tai mikä merkitys heillä, nukutetuilla nukkujilla, noihin
perustuksiin nähden oli... ja oleva oli.
Pyhä yhteistyö kaikkien niiden kesken, jotka uskalsivat uskoa
isänmaan tulevaisuuteen -- kas sellainen henki nyt vallannut oli
Moukkalan kansalliskaartin...
Lapsellinen, hullu haave, mahdoton äkkipäätä toteuttaa -- mutta
se oli näinä päivinä partasuisten miestenkin miehuullinen haave,
työmiehen vaimon ja mukaantemmatun herrasrouvankin ilonitkuinen
haave, jossa kirotut säätyerot haluttiin toisilleen anteeksiantaa!...
Suuret, suurenmoiset olivat näiden päivien ja öiden heilahdukset,
syvänkumisevat olivat jättiläiskellon kajahdukset uuden ajan ääriä
vastaan.
-- -- --
Reino Frommerus oli kaikkialla mukana. Hän, joka vielä äsken oli
tuntenut itsensä heikoksi yksilöksi, jonka oli turhaa taistella pahan
ja typerän mailman ylivoimaa vastaan, hän nyt vahvimpana riehui --
pitäen tulisia puheita vapaudelle. Niin. Ennenkaikkea _vapaudelle_,
sille siveelliselle voimalle, joka halveksii kaikkea pahaanpakotusta
-- sille hän puhui, sen puolesta hän hehkuvin rinnoin kansaa opetti,
sen torkkuvia toiveita herätteli, sen uskoa lujitti, sillä _siten_
vain hän tämän valtiollisen roudan sulamisen käsitti. Hän puhui
punaisin sanoin idän arojen lapsista, joiden parahisto vuosisatoja
oli uhrannut sydänvertansa ja persoonallisia etujansa yleisen
vapauden marttyyritaistelussa; hän siunasi heidän henkiään, joiden
ympäriltä raaka valta oli ruumiit runnellut; hän manasi nyt nuot
hiljaiset sankarit haudoistansa ja selitti suomalaiselle kansalle,
mikä elämässä oli arvokkainta -- pyhintä -- ihailtavinta!
Ei semmoisia tulenpalavia sytytyspuheita ennen oltu Moukkalassa
kuultu; jos joku oli puhunutkin, oli puhunut vain hiljaa itseksensä,
koskaan rohkenematta puhujalavalle nousta.
Nyt ei enää puhunut arka yksilö, nyt puhui jo kursailematon
yhteishenki -- yksilöiden suiden kautta. Jolleivat yksilöt nyt olisi
puhua osanneet, niin varmaan kivet olisivat huutaneet. Semmoinen näet
oli aika.
"Alas sortajat! Alas kurjat petturit! Alas suuret ja pienet tyrannit!"
Näin kalskahtelivat kapinalliset sanatikarit hulmuvien lippujen ja
tulisoihtujen välkkeessä.
Ei se ollut juopuneen huutoa -- kaikki kapakat oli kansa itse
sulkenut; ei se ollut anarkismin raivoa -- ei ainoatakaan murhaa
tapahtunut; ei se ollut vallanhimoa -- jokainen palveli toistaan
palkkoja kerjäämättä -- -- se oli vain puhdasta uskoa oikeuden
mahdollisuuteen maassa ja mailmassa, _veljeysaatteen_ suloista
huumausta!...
Nähtiin koulupoikia hopeahapsisten vanhusten rinnalla marssimassa
kansalliskaartin riveissä: isänmaan uudenajan historian ensi
välähdyksiä ikäänkuin sydämmien muistoihin keräten, nähtiin
koulutyttöjen ponnahtavan puhujalavalle ja hentoinen käsi ojennettuna
myöhäsyksyn synkkää taivasta kohden kiihoittamassa eläköönhuutoon
-- jonkun hyvän ja kauniin asian puolesta, jollaista neitsytsydän
enemmän tunsi kuin ymmärsi...
Sillä nyt ei ollut "lupa", vaan lakko -- kouluillakin suurlakko.
Mutta! -- mikä kaikista kummallisinta, kaikista uskomattominta ja
kuitenkin totta ja uskottavaa --?
Itse Elias Rynttänen, valtiokirkon valanvannonut pappi, nähtiin
puhumassa maisteri Frommeruksen rinnalla -- ei enää niinkuin pappi,
ei enää niinkuin ahdasmielinen sielunpaimen, joka helvetinruoskalla
hätistelee ihmisiä taivaisiinsa -- eipä suinkaan -- vaan niinkuin
ihminen hänkin, yksilö kansasta, kansalainen, jonka rintaan
jumalainen mullerrus on iskenyt heräämyksen kipunan -- niinkuin
ihminen, joka äärimmilleen kauvan kidutettuaan itseänsä itsepäisellä
ryntäyksellään määrättyyn suuntaan, yhtäkkiä on pysähtynyt
juoksussaan, kuni kammottavan näyn edessään nähden, tarttunut
molemmin käsin kiinni kuumeiseen pääparkaansa, painanut käden
sydäntään vasten kuni jotakin kuunnellen... ja sitten voimakkaalla
tahdollaan pakoittanut itsensä tekemään kokokäänteen, pyörtämään
takaisin ja juoksujalkaa palaamaan sinne, mistä tullutkin on --
luontoon, terveeseen järkeen, missä ei enää Jerikonvalloittajan
pasuunat pauhaa, missä ei enää tuomiokellot kumaja...
Niin! Pastori Rynttänen oli kolmessa yössä ja kolmessa päivässä
muuttunut mies. Hän oli nähnyt tulevan sen, minkä ei koskaan ollut
uskonut tässä maassa tulevan, nähnyt sen syöksyvän kuni satujen
jättiläispaaden suoraan kohti häntä, joka seisoi käsissään tuomion
maallinen ruoska -- ihmisten punoma, ei suinkaan Jumalan -- niin,
hän oli nähnyt sen vyöryvän, väistynyt, vavahtanut ja -- ymmärtänyt
kaiken.
Ja ensimmäiseksi oli hän rientänyt lyömään veljenkättä sen ihmisen
kanssa, jota enin oli ärsyttänyt, sen kanssa, jonka oli nostattanut
pyhään vihaan -- ja joka siitä syystä häntäkin oli kipeästi loukannut
-- Reino Frommeruksen kanssa.
Se oli ollut vaikea hetki, sanomattoman vaikea, sanomattoman
nöyryyttävä papille, sanomattoman hassu ja naurettava ja häpeällinen
_sen_ jumalan edessä, jota hän tähänasti oli palvellut, jonka
puolesta hän tähänasti oli raivonnut, sanomattoman raukkamainen
senkin tähden ettei hän tunnustanut oikeaksi kaikkea mitä toinenkaan
oli tehnyt, mutta kuitenkin: hänen oli _täytynyt_ mennä; outo,
hirmuinen hätä oli hänet työntänyt tielle, pakoittanut perille, sillä
hän oli tuntenut sielussaan rikkoneensa lähimmäistään vastaan paljon
enemmän, paljon kauheammin ja inhoittavammin kuin toinen tiesikään --
hän, pastori Rynttänen oli toiminut salaisuudessa semmoista, jonka
laadusta toisella ei voinut olla aavistustakaan, ja joka tosin jouti
jäädä ikuiseksi salaisuudeksi, mutta hänen, papin, oli pyytäminen
anteeksi, häntä ajoi helvetillinen tuska, maanpäällisen tuomion
-- muuta ei hän nyt tunnustanutkaan -- ja hän kaihosi todellista
elämän sovitusta, tervettä yhteistaistelua ainoastaan niitä vastaan,
jotka väärässä olivat, jotka toimivat paljon kauheammassa työssä
kuin tuo fanaatikko papinpoika, jolla oli vain siviliavioliittonsa,
kasteenhylkäyksensä -- ja tuskinpa mitään muuta.
Pappi Rynttänen ojensi veljen kättä -- ja Reino Frommerus otti sen
vastaan. Hän piti sitä uskomattomana unennäkönä että hän, papin
vihamies, juuri nyt, kun hänen siveellinen suuttumuksensa kumpusi
korkeimmillaan, saattoi suostua sovintoon sellaisen kanssa, joka
oli häväissyt hänen avioliittonsa ja tuottanut hänelle sekä hänen
vaimolleen ja ehkä viattomalle lapselleenkin tulevaisuudessa salaisia
kärsimyksiä -- joskohta oli kevyttä käytöstä osoittanut papille --
ja kuitenkin hänen täytyi se uskoa -- sekä omasta vakaantuneesta
käytöksestään että toisen totisista silmistä, joista nyt leimusi
outo hehku, melkein ylenluonnollinen ja sentään täysin inhimillinen,
lämmittävä, puoleensa kiehtova...
"Jos se sielu, joka noiden silmien takana piilee, minut vielä pettää,
jos tämä kaikki vain onkin äärimmäistä jesuittamaista kavaluutta
papin puolelta, niin silloin? -- Jumala varjelkoon silloin minua...
ja häntä myös!"
Ei! se ei voinut olla petosta, tämä oli liiaksi sydämmeenkäypää,
liiaksi uhrautuvaista ollakseen puoluekavaluutta, puoluetaktiikkaa:
-- pastori Rynttäsestä oli tullut mies, poikkeus laumasta.
Reino Frommerus iloitsi sydämmensä pohjasta ja hänen tuliset puheensa
kävivät päivä-päivältä tasaisemmiksi, ei suinkaan heikommiksi, vaan
väkevänä virtana eteenpäin syöksyviksi, mukaansatempaaviksi.
Hänkin jo alkoi saavuttaa tunnustusta... Mutta vielä enemmän kuin
hänen, näyttivät Elias Rynttäsen puheet sattuvan suomalaisen kansan
sydänhermoihin -- sillä Elias Rynttänen oli syvien rivien lapsi,
matalasta mökistä koulutielle joutunut korvenraataja. Hän oli hyvä
puhuja, ja vaikka hänen puheistaan nyt kuohuikin kokonaan toinen
henki kuin ennen, niin tottumus pani hänet löytämään ytimekkäitä
sanoja ja vertauksia, joiden muoto nyt vain muovautui sen mukaan
kuin hänen sisällinen suurlakkonsa, hengelliseen vallankumoukseen
valkenemisensa sitä vaativat.
Ihmeitä saarnasi nyt Moukkalan pappi -- pelkäämättä, häikäilemättä,
punnitsematta puheitaan muulla kuin omantuntonsa puntarilla. Hän
puhui "pistimistä, jotka oli isketty kansan ruumiiseen", "orjuudesta,
joka ei ollut Jumalan säätämä", "siveellisistä perustuslaeista, jotka
olivat saatavat takaisin siveellisillä pakotuskeinoilla" ynnä muusta
sellaisesta.
Ja kaikkialla missä miestä tarvittiin oli hänkin mukana ensimmäisenä
sydämmeen huutajana, ensimmäisenä järkevään toimintaan neuvojana.
-- Kansalaiset! -- huusi hän yli lauman, seisten tulisoihtujen
roiheessa tyhjän öljytynnyrin päällä keskellä pikkukaupungin toria
sinä yönä, jona peruslakimanifesti kuni Sampo maan tulisista
uumenista oli vihdoin kiristetty ulos sähkölennätinkoneesta. -- Minä
sanon teille: älkäät riemuitko paperille kirjoitetuista sanoista,
vaikka ne tulevatkin sieltä, jossa kaikkeen alistutaan, kansankin
tahtoon -- kauniissa lupauksissa. Minä sanon teille: Ei Suomi vielä
ole sillä valmis että vastikään olemme saaneet takaisin sen minkä
seitsemän vuoden kuluessa kurjasti luovutimme, vaan huomispäivästä
alkaen, veljet ja sisaret, meidän on alettava rakentaa uutta Suomea,
uutta parempaa yhteiskuntaa, joka tyydyttää kaikkien kärsivien
tarpeita, siinämäärin kuin yhteiskunnallinen järjestelmä ylipäänsä
voipi tyydyttää, sillä kyllä minä uskallan luulla että kärsimystä
vielä sittenkin jatkuu siitä yksinkertaisesta syystä että me
ihmiset olemme niin huonoja, niin epäkristillisiä, niin itsekkäitä,
vainonhaluisia, vallanhimoisia -- minä itse olen sellainen, en sitä
häpeä tunnustaa, olen sellainen ollut, mutta en tahtoisi enää olla...
Kaatakaa tuo kirkko -- jatkoi puhuja kädellään viitaten vanhaa tornia
kohden -- ei se mitään merkitse -- se on jo entuuttaan kallellaan
ja kaatuu varmasti jonakin päivänä tai jonakin yönä itsestäänkin
-- mutta älkäät, hyvät ihmiset, kaadelko toinentoisianne, älkäät
raadelko toinentoisianne kuin sudet -- sillä se on pahempaa kuin
kirkkojen kaataminen -- päättäkää tässä tänä merkillisenä yönä että
ihmishengen valistukselle, vapauttamiselle sekä valtiollisesta
että uskonnollisesta taikauskosta -- että _sille_ uhraatte
leiviskänne -- yhteistyölle, veljeytymiselle ja jos mahdollista --
tasa-arvoisuudelle! Sillä minä luulen että sitä... että ainakin
jotakin sensuuntaista Jeesus Kristuskin -- pappismailmalle yhtä
hämärä muinaisuuden henkilö kuin kansalle -- että sensuuntaista
hänkin, suuri mestari, tarkoitti, tähtäsi, haaveili... Hyvät ihmiset,
ennenkuin eroamme yhteistaistelun jälkeen, pyydän minä kohotettavaksi
eläköönhuudon sille työlle -- ei Esivallalle, sillä se huutohan vain
on virallinen, imelä valhe -- ainoastaan sille työlle, sanon, jota
nyt on tehtävä uuden Suomen rakentamiseksi.