Mutta järjestettyään perheasiansa toistaiseksi täten, matkusti Reino
Frommerus taas takaisin Moukkalaan. Velvollisuus ja isänmaa häntä
kutsuivat, Luonnottomuutta tunsi hän ainoastaan siinä että pakotti
itsensä riistäytymään irti nuoresta perheestään.
Ikävä? vihlova, repivä, salaitkuinen! Se se häntä nyt pahimmin
pelotti...
Papinpojan matkatunnelma.
Kuinka minä rakastankaan sitä pappilaa, sitä Kurjalan korven koti
pappilaa! Sen kuva on sydämmeeni syvälle painunut -- ei ikinä se
sieltä haihdu. Kuta kauvemmin minä elän, kuta kauvemmas kohtalo
minut sieltä karkoittaa, kuta vieraampiin olosuhteisiin se minut
pakottaa, sitä selvemmin, sitä ihanammin se kuva minulle väikkyy
takaa tuhansien ututunturien ja penikulmien, tuhansien elämäni
tuskien. Minä näen ja kuulen hengessäni kaiken, mitä siellä on,
_miten_ siellä on, miten siellä oli ja miten siellä olla voi, ja
minua viehättää ja huumaa se ihmeellinen korkea seutu, Kurjalan
korven vanha pappila sisältöinensä ja ympäristöinensä. Jokainen polku
minua siellä vetää korven ihmeellisiin salaisuuksiin, jokainen ääni
minua siellä värähdyttää luonnon jumalaista kokoonpanoa tajuamaan,
minä näen talvisia päiviä peuroineen ja karhunpesineen, kesäisiä
iltoja soutavine venheineen ja nuotanvetoineen, ja myöhäsyksyn aamuja
kumisevine mantereineen ja riittaanmenneine lampineen, tai kevätöitä
metsonsoitimineen ja laihossa kuppelehtivine jäniksineen... minä
näen päiviä ja öitä kuni kirkkaasti maalattuja suuren taiteilijan
tauluja luonnonkuiskeineen ja ihmisineen, jotka jotakin tekevät,
jotka jotakin edustavat niissä olosuhteissa... Minulle kuultaa
Kurjalan vaaran avara ilma honganhuminoineen ja palokärjen lauluineen
ja minulle kuuluu kotipappilan pyhän rantavalkaman aaltojen loiske
siellä syvällä alla mäkien -- ja kallioiden ja hiekkaleikkitannerten
tarumaisuus. Se on minulle niin rikas se seutu satua ja todellisuutta
ja kansanelämän ihanuutta ja surkeutta, unelmaa ja historiaa, toivoa
ja kaihoa, ja mailman totuustaistelua ja tavottelua... Ah, en sitä
niin osaa sanoa kuin sen tunnen!
Kuka uskaltaa väittää että minä, että minä muka olen hyljännyt isäni
ja äitini kodin tai häpäissyt kotipappilani pyhyydet? Kuka hennoo
sitä sanoa?
Minä juuri sen todellisen merkityksen olen sieluuni lämpöisimmin
tallentanut. Minä juuri...
17.
Syksy oli tullut, Moukkalan porvariskoulu taas oli täydessä
käynnissään ja pikkukaupungin sesonki oli alkanut...
Mutta Reino Frommeruksen elämän taivaalle näytti nousevan mustia
ukkospilviä, jotka uhkasivat sataa tulta ja tulikiveä. Jo nyt kävi
tuuli ja outo kohina läpi kaupungin, ja pahaaennustavasti murisi
koski syvyydessä, ja olipa kuin itse kaljupäinen munkkivainajakin,
kaupungin suojeluspyhimys, öisin olisi jylissyt jylhiä
sielumessujansa Rauniolla.
Vasta nyt näet Moukkalan asujamisto hitaalla pohjoisnapamaisella
järjellään sen oikein oli älynnyt, millaisen vapaamielisen
villi-ihmisen se helmoihinsa oli saanut.
Reino Frommeruksella oli kaikesta päättäen liiaksi siipiä, liiaksi
höyheniä: -- hän siis oli höyhennettävä.
Niinkuin kipinästä tuli syttyy tai niinkuin kärpäsestä joskus kasvaa
härkänen, niin nyt kävi tämänkin miehen maineen.
Sitä mainetta ryhtyi ensimmäiseksi maalailemaan mailman taitavin
koristemaalari: uskovainen Juoruakka. Hän se nyt vaelsi ympäri
Moukkalan pyhää kylää, kujasta kujaan, talosta taloon, joi kamalasti
kahvia, humaltui kuin siperialainen noita, niin että lopulta
oksenteli kujille, mutta kulkea köykkäsi yhä ympäri selittäen kunkin
päivän tekstiä, väsymättä, milloinkaan mitään unhoittamatta.
Näin nyt saarnasi Juoruakka: "Majisteri Frommerus, Kurjalan rovastin
poika, on hirveä ihminen, hirveä kerrassaan -- jessiunatkoon meitä
kaikkia. Ilmestyskirjan traakki? -- jaa jaa! Anttikristus? -- juu
juu! Vai ettekö ole kuulleet? Hänhän -- on eronnut siitä toisesta
siksi että se toinen on ruvennut katumaan kauppojaan... tahtonut
pelastaa lapsirievun sielun helvetistä. Frouva raiska! Jestapoo --
olettekos ainoa muukalainen, joka ette tiedä ettei majisteri ole
sallinut lasta kastaa? Totinen tosi se on... Paatunut pakana, musta
neekeri...!"
-- Kah, -- siinähän Amantakin tulee! Eikös Amanta sitä ole sattunut
kuulemaan? Juu, koko kaupunkihan tuon tietää -- oo! Majisteri
Frommerus on sanonut kirkkoa kuritushuoneeksi, -- uu uu! Häpeä, häpeä
-- papinlapsi! Ette ole tainnut kuulla mitä se koulussakin opettaa?
Oli kysynyt tietääkö kuka, mikä on pooli -- se monopooli? Ei olleet
riimukset tienneet. Silloin oli itse selittänyt: "se se on monopooli,
että pappi yksikseen saa saarnata, mikä on Jumala." Jestas sentään.
Sitten oli kysässyt: mikäs on sankari? Ja kun ei Puumannin Ville
kaikkia sankareita ollut muistanut, niin itse taas oli tolkannut:
"Saumannikin oli sankari!" Juu, juu, huh sentään! Ettäkö sankari
sellainen mies, joka on murhannut Suomen pääherran? Enhän minä,
vanha ihminen, ymmärrä latinaa enemmän kuin Amantakaan, vaan tiedän
minä ramatikoista sen verran, että tartteekos opettajan iskeä silmää
pojille, kun puhe on passiivista. Kieltäjä, kieltäjä -- juu juu!
Ei kuulu Rynttäsen rukouksissakaan käyvän ja rehtoria kovistelevan
kuuluu että tämä vain rahan rakkaudesta rukoilee... Eikös meidän
sitten otsamme hiessä työtämme tekemän pidä -- hää? Oli sanonut sen
isämeitäin olevan pyhänhengen pilkkaa -- vie ja varjele! Vaan kyllä
kai minun nyt pitää lähteä rumineeraamaan, hohoo...
Juoruakka niisti nenänykerönsä, vaan ei hän kuitenkaan vielä
lähtenyt. Jatkoi vain iloisia juttujaan:
"Juu! Ensin siitä kaikki niin tykkäsivät, vaan nyt on koira karvansa
näyttänyt. Raaka sillä luonto kuuluu olevan, vaikka tuo meijänkin
Manti sitä ensin niin kehui. Raaka, raaka! Oli vain naureksinut, kun
viikarit tässä yhtenä päivänä olivat meinanneet koko koulun ilmaan
räjähyttää. Jessus! Muut opettajat olivat juosseet sydän kurkussa...
joka luokalla pauke kävi... luokat savua tuprunaan... ne oli ihan
itkeneet lasten perisynnin kirouksia, vaan tämä vaan virnistellyt
oli ja vielä kehaissut että hän puolestaan ei rankaise. Mistä sitten
rangaista, jos ei mokomasta? Sitä vartenhan se on koulu jotta siellä
ihmistapoja opetetaan. Mutta tämä vaan -- elä muuta kuin naura.
Väärä-uskoinen! Minkä se vielä tekeekään, jos saa kasvattaa kaupungin
lapsia? No hyvästi, hyvästi. Kiitoksia vaan, -- en minä neljättä
kuppia... Vielä pitää tuossa Tuppuraisessakin pistäytyä -- asialla,
asialla vaan. Jumalan haltuun. Raamatun selityksessä sitten tavataan.
Ajöö, ajöö -- --
"Juu, sitähän minä vielä hunteerasin että onkos se Amanta nähnyt
sen artiklan Helsingin aviseista? Joo, se on justjänttiin tämän
majisteri Frommeruksen käsialoja. Hävytön häikäle, miten siinä
sanookaan: 'Likaisemmat kuin Sika-Taavetin takapiha' -- se näet näitä
meidän katuja sikaneeraa -- ja huoneihen alla selittää löytyvän
'sekä julkisia jotta salaisia satavuotisia saastansäiliöitä, jotka
levittävät ympärillensä surmansiemeniä', joihin lapsiriepuja
kuuluu kuolevan aivan kuin kärpäsiä myrkkyyn. Minä osaan ne sanat
ihan ulkoa. Tietysti, rakas Amanta, tietysti, jes jes! On siinä
artiklassa paljon perääkin, vaan eihän saisi sanoa kaikkea mitä
ihminen tietää. On meijän rotuvaareilla toki kissanraatojakin --
muistaakos Amanta, kuinka monta hevoskuormaa se tuo viskaali sitä
törkyä tuosta Makkaraisen portin edustalta kaivatti -- juu, ja on
sitä tämänkin pytingin alla rihkamaa, jos syyninki pannaan, on,
on, eipä sillä eikä siksivuoksi, vaan ei sitä passaisi mailmalle
huiluttaa, sehän on Jumalan sallimaa kaikki... Oikein sanoi
valtuusmiesten tirehtörska että majisteri Frommerus on häväissyt koko
Moukkalan yhdyskuntaa. Niin, niin! Vaan jos minä nyt lähtisin...
Ai Jessus. Kuulkaahan ystävät: se siinä artiklassa sanoi meidän
kirkon tapulinkin kenottavan kallellaan ja ennusti kerran kaatua
romahtavan Adamssonnin navetan päälle. Herra siunatkoon! Rekina-rouva
ihan oli pökerryksissään -- vähemmästäkin -- kuuluvat sen Aapelin
kanssa päättäneen että navetta puretaan, jottei ainakaan ämmärukat
muserru... -- niillä on yksitoista poikivaa -- tulevan viikon
torstaina kuuluu Sepelikki saavan vasikan. -- Voi hyvä Jumala, sillä
viisiin sitä ihmisiä säikytellään, kun hulivili-avioliitossa ollaan.
Voi maalimaa pahennusten tähden... Niin on rauhassa elää juntattu
tähänpäivään asti ja tapulit suorina seisseet, vaan annas kun tuo
Jerusalemin suutari tänne lestinsä toi -- hetipaikalla on hengellinen
elämä hieverissä. No hyvästi nyt, ajöö rakas Amanta, hoppukin tässä
hätistelee. Kyllä minä huomennakin, jos kerkiän... Morjensta vaan,
Amanta."
Juoruakka meni.
Reino Frommerus ei hänen puheistaan välittänyt, vaikka ne hänenkin
korviinsa kantautuivat. "Jos ei pahempaa tule -- ei hätää mitään"
arveli hän itsekseen, ja teki työtänsä häiriytymättä.
Mutta Pater Kaljupääensis, Moukkalan suojeluspyhimys, ei ollut täysin
tyytyväinen pikkuserkkunsa, Juoruakan, heikkoihin toimenpiteisiin.
Hän rupesi yön unissa ilmestymään milloin minkin kaupungin asukkaan
makuukammioon, kehoittaen -- kaikkien kirkkoisien nimessä --
ryhtymään vakavampiin toimenpiteisiin vaarallisen villitsijän Reino
Frommeruksen suhteen. Kehoitti -- vieläpä käskikin.
Nämät unijumalan käskyt upposivat kaupunkilaisten veriin kuin parhain
lehmänrokko ja puhkesivat pintaan kuin loistavimmat ajokset...
Koko kaupunki heräsi itsetietoiseen taisteluun.
Ensin marssivat esiin pikkukaupungin rouvat, Moukkalan yhteiskunnan
todelliset nyörinpunojat, jotka nyt olivat huomanneet elättäneensä
povellaan käärmettä. Rouvat jättivät kaunopuheliaan adressin, jossa
oli monen monta omakätistä allekirjoitusta. Siinä olivat Ellit, siinä
Lillit, siinä puolivillaiset ja puolivillit. "Me allekirjoittaneet
kaupungin sivistyneet äidit pyydämme -- vaadimme" ja niin edespäin...
Reino Frommerus vain hymyili.
Mutta hienojen rouvien jälissä astua toppuroivat häntä vastaan
kaupungin pätevät papat: valtuusmiehet, korkean raadin jäsenet,
sekatavarakauppiaat, viina-anniskelutirehtöörit, venäläisvormuiset
virkamiehet -- toisin sanoen: kaikki Moukkalan virkaintoiset
nuohoojamestarit ja kadunlakaisijat. Hepä antoivat maisteri
Frommerukselle suullisen, varsin vakavan varoituksen ja poistuivat
sitten arvonsamukaisessa järjestyksessä aivankuin olisivat käyneet
pääsiäiskirkossa.
Reino Frommerus vain vihelsi!
Hän läksi viheltäen kouluunkin, mutta kas: siinä kompuroivat
kolistellen rappusissa häntä vastaan koululasten lailliset vanhemmat,
kaikki kristillissiveelliset holhoojat, nuot, jotka olivat uskoneet
lastensa kasvatuksen koululle, koskapa heillä itsellään ei siihen
riittänyt aikaa eikä halua; nekin jättivät nuorelle opettajalle
"atressin" ja poistuivat hartaissa toiveissa.
Reino Frommerus vain heilautti keppiään -- läksi yhä kouluun ja
opetti kahta innokkaammin...
Mutta voi! Pian tarttuivat pyykinpesukurikkaan myös kaupungin
kaikki pedagoogit, nuot koulumestarien pyhät jäännökset edellisiltä
vuosisadoilta, kurttuiset pyhäkoulumamsselit ja muut muumiot --
ja vasta kaiken tämän märehtivän Jupiterin karjan jälkeen ajaa
karahutti esiin renkuttavin valjain, nilkuttavin tammoin ja ruunin,
koulun Johtokunta: oikeaoppisuuden, siveellisyyden ja poliittisen
järjestyksen ylimmäinen valvoja lähinnä Jumalaa -- joka viimemainittu
oikeastaan myös kuului tai oli herra Bobrikoffin aikana jotenkin
joutunut kuulumaan johtokunnan ylivalvonnan alle.
Tottatosiaan! Johtokunnan kanssa ei ollut leikkimistä, ja -- Reino
Frommerus lakkasi viheltelemästä.
Koko tämä kunnianarvoisa pikkukaupungin rekiretkye -- Juoruakan
vesikelkasta aina Johtokunnan kuomurekeen saakka -- oli äkkiä
ruvennut harrastamaan yhtä ainoata uskonnollisvaltiollista kysymystä:
viisaustieteen maisteri Reino Frommeruksen soveliaisuutta Moukkalan
korkeakoulun opettajaksi?
Sehän kyllä oli mahdollista että Juoruakka osaksi oli ollut väärässä,
sehän oli mahdollista että muitakin raatoja paitsi kissan lymysi
kaupunkilaisten pimeissä lattiakellareissa tai että kaupungin vanha
kellotapuli oli hieman kallellapäin, sehän -- ja moni muukin ilmiö --
oli varsin huomiota-ansaitsevaa, mutta --?
Niin, tässä oli vain yksi "mutta", nimittäin se tosiasia, että
maisteri Frommerus aikakirjojen ja tunnustähtien mukaan oli
ensimmäinen mies Moukkalan esi-isiä kunnioittavassa seurakunnassa,
jonka lapsi uhalla oli jätetty kastamatta, vaikka kaupungin
kaivoissa, vieläpä perunakellareissakin, oli runsaasti vettä.
Uhalla? -- niin.