Kymmenkertainen eläköönhuuto kajahti pikkukaupungin torilla, niin
voimakas ettei moista ennen oltu kuultu, se olikin viimeinen
suurlakon suosionosotus viimeiselle puheelle, ja kansajoukko hajosi
kattojensa alle. Viikon ajan yötäpäivää kestänyt sielujen jännitys
oli lauennut -- ja ruumiillinen väsymys tuntui nyt jokaisessa
olennossa. Äänettöminä kulkivat kaupunkilaiset koteihinsa, syvästi
hautoen kaikkea mitä oli tapahtunut; ainoastaan pinttyneimpien
uskovaisten parvesta -- juuri pastori Rynttäsen tähänastisten
opetuslasten suista -- kuului kiihkeitä moitelauseita: "kyllä kai
häneen on mennyt Tuomas!" -- "Tuo sivilimaisteri se hänetkin on
villinnyt." -- "Kyllä tämän kaupungin pappi nyt joutuu helvettiin --
Venäjän lipunkin häpäsi!"
Viimemainitun lauseen päästi suustaan sähkölennätintoimiston
päällikkö, joka turhaan oli lennättänyt ministerille että
"venäläinen telegraafitoimisto Moukkalassa oli valloitettu ja
valloittajina toimineet kaupungin perustuslaillinen pappi ja
sosialisti-haudankaivaja, jotka olivat repineet punaisen viipaleen
pois valtakunnan trikolor-lipusta." -- Kerrassaan käsittämätöntä oli,
miksi ei ministeristöstä ollut saapunut vastausta? -- Reino Frommerus
oli uupunut päivien riehusta. Hän oli puristanut Elias Rynttäsen
kättä tämän hypättyä alas öljytynnyrin päältä, lausunut hyvästit
kansalliskaartilaisille ja lähtenyt asuntoonsa, jossa häntä odotti
yksikseen elelevän aviomiehen vuode. Niin, vuode, jonka patjoille
hän syksyn kuluessa oli ehtinyt vuodattaa tuhansia kaipauksen
kyyneleitä...
Mikä ääretön hiljaisuus yhtäkkiä olikaan vallannut kaupungin
ympäristöineen! Aivankuin koko mailma olisi nukkunut... Niin...
huomisesta alkaenhan vasta uutta Suomea olikin ruvettava todenteolla
rakentamaan... Hänenkin --!
Reino Frommerus ei jaksanut pitemmälle ajatella. Hän nukahti
raskaasti heti kun sai vaatteet yltään...
-- -- --
Reino Frommerus heräsi seuraavana aamuna kirkkaaseen päivän
paisteeseen ja muisti että hän oli virkamies ja että nyt oli
yleislakko loppunut. "Niin, niin", sanoi hän itseksensä virkeästi
pukeutuen, "nyt alkakoon työ ja alkakoonkin eri vauhdilla!"
Vahtimestari oli tuonut hänelle ilmoituksen että koululle oli
kokoonnuttava kello 12.
Hän pani juhlapuvun yllensä ja marssi koululle.
Mitä ihmettä! Miksi oli opettajahuoneen ovi sisältäpäin lukossa ja
takaa kuului pahaa murinaa? Hän tiedusteli vahtimestarilta, mutta
tämä ei sanonut mitään tietävänsä, vaikka Reino Frommeruksesta siltä
näytti että vahtimestari jotakin tiesi. Hän meni omalle luokalleen.
"Päivää!" Luokka tervehti maisteriansa riemukkailla silmäniskuilla
-- niin moni noista nuorista pojista ja tytöistä oli viime päivinä
ollut mukana "vallankumouksessa" huolimatta vanhempain ankarasta
kiellosta ja rehtorin lähettämistä terveisistä etteivät lapset saa
mennä kadulle... että tämä oli sellaista, joka oli vaarallista ja
kerrassaan luvatonta...
Vasta koridoorissa päiväjärjestystä valvovalta neiti Nunnaselta
onnistui maisteri Frommeruksen saada tietää, miksi opettajahuone
oli suljettu. Siellä oli koolla koulun johtokunta yhdessä rehtorin
kanssa. Rehtori Rödman, loukkaantuneena siitä että maisteri Frommerus
suurlakon melskeissä jossakin tilaisuudessa oli sanonut kansalaista
Rödmannia "matelijaksi" ja sanonut sen voivansa todistaa, oli
ilmiantanut toverinsa johtokunnalle, joka muutenkin paheksuen oli
seurannut nuoren koulunopettajan julkista esiintymistä "näinä
surkeina päivinä", jolla nimityksellä vanhoillinen johtokunta
suurlakon ilmiöt lyhyesti leimasi. Sitä varten oli nyt johtokunta
koolla suljettujen ovien takana.
Reino Frommerus ei tiedustellut enempää. Hän opetti tuntinsa
loppuun kolmella eri luokalla puhellen oppilastensa kanssa
tuttavallisesti, innostuneesti. "Tämä päivä on siksi merkillinen
Suomen vapaushistoriassa", alotti hän kullekkin luokalle tultuaan,
"että tekisimme väärin ellemme koulussakin siitä hiukan puhuisi." Ja
hän selitti, niin oppilasten käsityskannalle kuin suinkin asettuen,
mihin kaikki nämät viimeisten päivien tapahtumat, joista oppilaatkin
nyt olivat osan omin silmin nähneet, mihin hyvään ne tähtäsivät,
mistä ne olivat alkuisin ja miten niitä oli arvosteltava vapaan
järjen kannalta. Hän puhui Suomen kansan omituisesta asemasta Venäjän
valtakuntaan nähden, valaisten suhdetta vertauksella isännästä ja
rengistä, joilla molemmilla oli elämän oikeus, vaan ei oikeutta
toinen-toistaan mitenkään sortamaan. Oppituntien lopussa hän pani
oppilaat lausumaan runoja, jotka jollakin tavoin koskettelivat
kansojen vapaustaistelulta.
Mutta kun hän oli päässyt viimeiseltä tunniltaan ja läksi menemään
opettajahuoneeseen, sattui rehtori Rödman häntä ovessa vastaan.
-- Terve! sanoi Reino Frommerus entiseen tapaansa.
Rehtori pysähtyi.
-- Ole hyvä, -- tiuskasi hän hermostuneesti: -- säästä tervehdyksesi!
-- Miksi niin? kivahti toinen havahtuen.
-- Siksi että olet kansan kavaltaja -- santarmin salakätyri!
-- Minäkö???
-- Sinä! sähähti rehtori kiukkuisesti ja kiirehti rukouksiinsa.
Reino Frommeruksen veret kuohahtivat, hän katsahti rukouksiinmenevän
jälkiin, kuvitteli silmänräpäyksessä rientävänsä rukoussaliin
panemaan toimeen jotakin suursiivousta, mutta sai itsensä hillityksi
ja läksi veisuun raikuessa ulos koulutalosta.
Asuntoonsa tultuaan hän tunsi sisällistä kipua aivankuin hänen
henkiseen ytimeensä olisi isketty armoton haava. Haava, jollaisen
saattoi lyödä ainoastaan -- järjetön kostaja...
Hyvä Jumala! tällaisenako uuden Suomen ensimmäinen rakennuspäivä
olikin valjennut? --
Ja taasko, taasko täytyi ruveta lukemaan moukkalaista logiikkaa?...
Tuskallisesti makasi nuori koulunopettaja seuraavan yönsä ymmärtäen
sielussaan että yhteistyö hänen ja rehtorinlaisen toverin kanssa oli
kai tästälähin oleva mahdoton...
Aamupostissa tuli kirje. Se oli puolivirallinen käskelmä
koulunjohtokunnan esimieheltä, joka ilmoitti että johtokunta
oli pakoitettu erottamaan maisteri Frommeruksen oppilaitoksesta
epämääräiseksi ajaksi siitä raskauttavasta syystä että tämä
"viimeaikaisissa poliittisissa temmellyksissä oli osoittanut
liiallista isänmaallista innostusta, mikä oli katsottava
sopimattomaksi koulunopettajalle. Ainostaan siinä tapauksessa että
herra maisteri suvaitseisi julkisesti pyytää anteeksi loukkauksensa
koulun arvokasta rehtoria kohtaan ynnä lupaisi tästälähtien vältellä
kaikkea julkista toimintaa koulun ulkopuolella, saisi hän palata
virkaansa" j.n.e.
Reino Frommerus ei suuresti hämmästynyt. Isku tosin tuli liian äkkiä
ja koski aineellista asemaa; mutta ulkonaiset seikat olivat hänelle
nyt toisarvoisia.
-- -- --
Hän tempasi paperiarkin ja lennätti lyhyen vastineen, jossa ilmoitti
ilolla suostuvansa kunnialliseen eroon.
Eikä hän enää jalallakaan astunut pienen porvariskoulun kynnyksen yli.
Oh, kuinka tuo laitos hänestä nyt tuntuikin ahtaalta ja
ummehtuneelta!...
Koulunuorisoa hänen vain kävi sääli. Hänen oli onnistunut sen
riveistä löytää muutamia pikkuystäviä, ja tämä äkkipikainen ero koski
sydämmeen, kun tiesi että sen täytyi koskea myös noihin hentoihin
mieliin...
Mutta mitäpä kaikki tämäkään murheen raatelu merkitsi sen ihmeellisen
elämänuskon rinnalla, jota hän edellisinä päivinä ja öinä sielussaan
oli tuntenut?
Katkenneita kanteleenkieliä tosin -- nämät sammuneet
opettajahaaveet... mutta tuon uhrauksen korvasi kokonainen
soittokunta, jonka orkesteripauhun hän ympärillään kuuli. Siinä soi
mukana sekä viulun vienoin kieli että sotarummun kutsuva pärinä.
"Allons enfants de la patrie...!"
-- -- --
Tuulispään lailla riensi Reino Frommerus vaahtoavilla hevosilla
läpi talvehtuvan yön, halki synkkien salojen, Kurjalan kaukaiseen
pappilaan ja iloisin itkusilmin hän syleili nuorta vaimoansa ja
suuteli pientä lasta...
-- Nyt se vasta alkaakin -- hän läähätti: -- elämä ja pyhä taistelu
tässä maassa!
Ja vaikk'ei hän mitään muuta mielenliikutuksissaan heti kyennyt
sanomaan uudesta elämänohjelmastaan, ja vaikka köyhyyden kirot häntä
nyt uhkasivat aivankuin jotakin työstään erotettua työmiestä, niin
saattoipa hän vaimolleen sentään ilmoittaa ainakin sen ilosanoman
että ne nyt olivat kukistuneet, "jotka lapsen henkeä väijyivät."
19.
Oli vierähtänyt yksi vuosi.
Vallankumouksellisen vapauden humahdus oli kuulunut yli Suomen
kansan, sotarumpu pauhannut ympäri maan. Ja ne kuuluivat ja
pauhasivat yhä... Ihmiset, jotka olivat uneksineet rauhan palaavan
vanhojen perustuslakien turvissa, olivat katkerasti pettyneet.
Laillisen itsenäisyyden esimaku oli sytyttänyt kansan henkisessä
orjalistossa kiihkeän nälän avarammankin vapauden valloittamiseksi
kuin mitä Laki, tuo hautaanmenneiden esi-isien laatima pyhä kirja,
tarjota saattoi. Olisi ollut luonnotonta, jos terveet lapset olisivat
tyytyneet kaikkeen ravintoaineeseen, mitä kuolleet rakkaat esi-isät
olivat testamenttiarkkuihinsa haalineet -- se olisi ollut kauheata,
hengenvaarallista, sillä siellä oli seassa paljon pilaantunutta,
hiirensyömää, rotanrouhimaa, homehtunutta, vieläpä mädännyttäkin
ruuantörkyä, joka oli suorastaan myrkkyä edistysihmiselle.
Uutta, tuoretta, puhdasta ruokaa himoitsi nyt Suomen kansa. Ne
erehtyivät hirveästi, jotka tahtoivat pinttyneesti pitää kiinni
vanhasta perustuslaillisesta hengestä -- nyt! kun koko vaakalinnun
valtakunnassa kumouksen kultakäki oli kukahtanut...
Ne erehtyivät hirveästi!
Todellinen perustuslaillinen henki ei saanut asettua vihamieliseksi
maan sisällisille uudistusvaatimuksille. Jos se sen teki, niin se
oli sukua venäläiselle patriotismille, keisariuttansa märehtivälle,
kirkkotyranniuttansa jumaloivalle, suvaitsemattomimmalle
kansallis-itserakkaudelle.
Aikansa vapauttama ihmisjärki sanoi selvästi ettei jokainen
lakipykälä voinut olla pyhä. Sellainen lakipykälä, joka esimerkiksi
jollakin tavoin loukkasi ihmisen uskonnollisia tunteita, ihmisen
pyhimpiä totuudenetsiskelyitä, sellainen lakipykälä ei voinut
olla pyhä. Sellaista vastaan täytyi siveellisen oikeustajunnan
nousta kultaiseen kapinaan. Kirkkolaki, joka antoi papistolle
yksinoikeuden muka pyhittääkseen kansalaisten sydämmenasiat,
tai tuomiokapituleille diktaattorivallan avioliittojen suhteen,
sellainen laki oli iljettävä -- se oli juuri tuota rotanrouhimaa,
pilautunutta ja myrkyllistä esi-isien perinnöksijättämää törkyä.
Rikoslaki, joka kielsi sananvapauden Jumalasta, jolle papit olivat
ottaneet patentin, määräsi kuritushuonetta, vankeutta ja rahasakkoja
niille, jotka uskalsivat nousta kirkollista taikauskoa ja eksyttäviä
sakramentteja arvostelemaan -- sellainen laki niinikään oli epäpyhää
perintöä, ravinnoksi kelpaamatonta moskaa. Ja niitä oli paljon muita,
vahingollisesti vaikuttavia lakipykäliä -- ei yksin uskonnon alalla.
Kirkkoon kytketty valtio piti taloudellisessakin suhteessa erityisiä
kansaluokkia rautakourin kiinni nimilaillisuudessa, estäen nousemista
kurjuudesta. Sen huomasi jo korvenkin väki, joka oli nukkunut
herraskartanoiden siimeksessä, rohkenematta vapaasti ajatella.
Nyt kaikki rohkenivat!
Syntyi hirveä hämminki. Syntyi kaikkien sota kaikkia vastaan.
Kaikki ne haavat, jotka Lain miekka vuosisatojen kuluessa oli
Suomen kansan eri kerroksiin iskenyt, kaikki ne haavat nyt yhtaikaa
paljastuivat kirvelevinä kipuina, kiroina -- ja kaikki, joilla vielä
oli voimaa huutaa, huusivat lääkitystä, apua, pikaista parannusta...
Eikö ollut se ihmeellistä että Lain miekka nuot haavat oli iskenyt?
Laittomuuden mätä oli kauhistava, mutta laillisuuden syöpä -- se myös
oli kauhistuttava.
Jokainen tämän kurjuuden saattoi nähdä, jos vain uskalsi siihen
katsoa! Eivät kaikki uskaltaneet, eivät kaikki sitä vieläkään
uskalla, sillä siihen katsominen pyörryttää koko yhteiskunnan päätä
-- ja tuhansista kansalaisista on viisaampaa olla noihin haavoihin
kurkistamatta ja väittää etteivät ne muka ole vaarallisia tai
ettei niitä ole olemassakaan tai korkeintaan: että kyllä niiden
parantamiseksi lääkäreitä kustannetaan, kustannetaan, jahka joudetaan
-- yleisessä kiireessä...
Sekamelska, joka suurlakon jälkeen tuhatjärvien maassa sikisi ja
syntyi, oli todellakin suuri. Kaikki nyt huusivat yhtaikaa, kaikki
vaativat jotakin oikeutta, kostonkin oikeutta, rauhoituksenkin
oikeutta -- rauhattomin keinoin. Melkeinpä olisi voinut luulla että
Suomi, tämä nukkuvien karhujen talvinen maa, äkkiä oli muuttunut
suureksi hulluinhuoneeksi, jossa mikä väitti olevansa kuningas, mikä
keisari, mikä keisarin tohveli, mikä herra, mikä narri ja orja, mikä
kansan ainoa edusmies, mikä Jumalan ensimmäinen sihteeri, ynnä muuta
sellaista.
Ja puhujia nousi kuin sieniä sateen jälkeen, ympäri maan...
_Yksi_ puhui: "Suomalaisuus voittoon! Pimeys valoon! Emme tunnusta
erhettyneemme. Viikingit mereen! Ikuinen kosto liittoutuneille! Siinä
isänmaan pelastus. Yhtykää kaikki. Jumala ompi linnamme. Amen!"
_Toinen_ toitotti: "Älkää uskoko! Kavaltajia! Me olemme maan suola,
sen sivistys -- selkäranka. Kas tässä kättä, kansani... _Ex oriente
lux_ -- meiltä tulee _lex_. Maa on lailla laitettava! Lupaamme
huimaavia parannuksia -- kaikilla aloilla, kaikin laillisin keinoin.
Suursiivous! Uskokaa meitä! Herää Suomi, niin loppuu yö, nouse jo
pois jalopeura! Se juuri on _meidän_ puolueemme tyrtaios-laulu -- ei
muiden. Alas kaikki muu, ylös perustuslaki. Virat -- jos mahdollista
-- meille. Eläkäämme!"
_Kolmas_ kiihkoili: "Ruotsalaisuudelle ikuinen eläkekirja! Full
pension! Piskuinen lauma Lützenin kentällä... Me olemme maan
pelastaneet. Lefve Finland! Elekön Soomi! Hör oss Svea, moder för oss
alla... Ett nio-faldigt hurrarop för den svenska kulturen i Finland!
Hip-hurra!"
_Neljäs_ karjui: "Perkeleen herrat! Herrat perkeleet! Kansan
sortajat: ruohtalaiset, suometarlaiset, nuorsuomalaiset ja muut
valtapuolueet. Tullut on koston päivä. Työväki -- köyhälistö -- me
olemme maan hiiva, pippuri ja pikanelli. Alas virkamiehet -- palkat
-- pamput. Luokkarajat selviksi. Veräjät umpeen! Saamari! Me olemme
kärsineet! Tahtomme ammatinmuutosta! Pyrimme -- herroiksi -- sitä
ei saa herroille sanoa. Eespäin sä joukko voimakas, äl' orjajoukko
halpa... Lauletaan punasesta kirjasta internatsionaali: 'Rahat,
kansan keräämät, on menneet kaikki konnain kukkaroon!' Tämä se on
se meitän uusi virsikirjamme. Hih! Hiljaa siellä ovensuussa, akat.
'Alas pappeus ja raha!' Toverit, vannokaa vala: enää ei herroille
hyvääpäivää. Emme ole ruoskannuolijoita. Tulkoon vaikka herrojen
herrajumala. Eläköön vapaus! Tämä juuri se on sitä totellista
vapautta, kun saa puhua suunsa puhtaaksi. Punakaarti, naiskaarti,
kaikki roletaarit -- järjestykää! kieltolaki tulla pitää! Pois
totilasit herroilta! Uusi suurlakko -- helvetti. Ja nyt, toverit ja
aatesisaret, ulos joka sorkka temonsreeraamaan!..."
Tietysti se ei ollut mikään mallisosialisti, joka näin riehtoi
pyhän vapauden himossaan, vaan nähtävästi joku arki-akutaattori,
mokraatti, rakutaattori tai tukkilais-sisilisti, joka täten
pyhitti puhevälikappaleensa. Ei hän puhunut hullummin kuin
edellisetkään puhujat, varsinkin siihen nähden ettei ollut, kuten
herrasagitaattorit, koskaan saanut tilaisuutta sivistyskoulujen
käyntiin.
_Viides_ puhuja rummutti: "Maalaiset kaupuntilaisia vastaan! Meitä
on niin vietävästi vedetty nenästä. Perustetaan siis oma kopla.
Kunnioitettavat ukot ja akat. Korven raatajat! Tunkiontonkijat!
Maamykrät! Te, jotka tähänasti olette raahanneet rieskojanne
kaupunkien markkinatoreille: lakatkaa lihottamasta kaupuntilaisia.
Leipä kasvaa kyntäjälle ja arvo... Leivässä on kaikki voima...
taivaassa ja maan päällä. Suomalainen reikäleipä? _Sen_ reijän kautta
käy talonpojan tie taivaaseen. Meitä on lekioona leivänsyöjiä, jos
vain viitsimme kokoontua yhteen. Kerätkäämme koko vuori reikäleipiä,
niin pääsemme kaikki sinne, missä ei enää puutetta tunnu..." -- Hyvä,
huusivat sangen monet, ja kaiku korvesta vastasi: "hyvä."
_Kuudes_, leikkotukka, rilliniekka naispuhuja kirkui: Suomen kansan
tyttäret! Rakkaat emännät. Älkää uskoko miehiä. Irti vuosituhansien
siteistä! Emme ole enää mitään kylkiluita! Pyhä historia todistaa
että voimme tulla toimeen -- ilman miehen avuttakin... Nouskaa
siis, heittäkää hetkeksi sulhasenne, miehenne, lapsenne, jättäkää
leivinuunit ja lehmänhännät ja -- tulkaa perässäni Helsinkiin. Siellä
on sentraali, siellä on Unioonin katu. Ylös itseämme vastaan --
Suomen kansan eduskuntaan!
_Seitsemäs_ saarnaaja, eräs herännyt kolportööri, jylisti
vaikeroiden: "Ah aikaa jumalatointa... Ruomi röykkiä!... Appa rakas
taivaallinen isäntämme. Miksis olet laskenut kaikki pelsepupisi irti
niin että ne ulvovat kuin koirat kiimaöinä, antamatta jumalanlapsille
rauhaa? Vai olemmeko tämän ansainneet syntiemme tähden? Voi herra
Seepaot, emme me hyväksy yksityismurhia, joita nuo saatanan
sokaisemat roovningeillansa toimittelevat, sillä sinähän, kuninkaamme
olet maaliman alusta alkaen johtanut vain joukkomurhia amaleekilaisia
ja muita pakanoita vastaan, ja sinun pyhässä nimessäsi me edelleenkin
tahdomme toimia. Sinä, joka siunailet valtakunnan sotajoukkoja
mailla ja merillä, siunaa meidänkin Siionin sotureita, jotta me
nuo kieltäjäin laumat nutistetuiksi saisimme. Rohvaise meitä, oo
Aaprahamin, Iisakin ja Jaakopin Jumala. Amen, rukoilkaamme. Ristityt
puoluetoverit, kokoontukaa ristilipun alle. Laskekaa lappunne uurnaan
Natsarealaisen nimeen. Ja siunatuksi lopuksi veisatkaamme virsi:
"Ei patsast' eikä napaa,
vaan vahva virta vapaa..."
Vielä nousi lavalle kahdeksas puhuja, sitten yhdeksäs, sitten
kymmenes j.n.e. Siinä riehuivat yhdessä mylläkässä radikaalit,
klerikaalit, kagaalit, sosiaalit, proletaarit ja kaikki muut
suomalaiset naalit ja shakaalit. Kaikki he tyrkyttivät -- parastaan
tarkoittivat. Nousipa joskus puhujia, joiden sanoista pilkisteli sekä
sydäntä että järkeä. _Kolmastoista_ puhuja esimerkiksi -- nuori mies,
jolla leukansa alla paistoi punainen rusetti, vaikka vatsan ympärillä
välkkyi valkoinen samettiliivi -- luennoitsi näin:
"Toverit! veljet!" -- hän sanoi. -- "Minä koetan olla puolueeton,
sillä puolue johtaa puolueellisuuteen. Pyytäisin tällä kertaa
rajoittua yhteen asiaan. Kun äsken kävelin tuolla kadulla, kuulin
työmiesten kiroilevan jälkeeni että minäkin muka olin herra, koska en
tehnyt sitä työtä, jossa jätkät parhaillaan raatoivat. Minä kätkin
pistoksen sydämmeeni, mutta sanon sen nyt teille. Todella on se
työmiehen pahimpia mielenärsytyksiä, jos näkee etteivät herrasmiehet
rakasta jätkän työtä. Mutta, rakkaat toverit, ottakaa huomioon että
sama yksipuolisuuden kirous painaa nykyisen yhteiskuntajärjestelmän
sekä herroja että jätkiä. Kuka täällä kerkiää tehdä kaikkia töitä?
Jeesuskin, kun saarnatöihin rupesi, ei joutanut enää kirvesmiehen
ammattiin. Niin oli muinoin -- niin on vielä nyt. Yhtä vähän kuin
työmiehellä riittää aikaa henkiseen voimisteluun, yhtä vähän
riittää herrasmiehellä aikaa ruumiilliseen työntekoon, vaikka
sitä hyvinkin rakastaisi ja vaikka sen tietää olevan itselleen
terveellistäkin. Aineellisen toimeentulonsa vuoksi kummankin
täytyy päivästä-päivään riehkua yksipuolisen työnsä orjana. Mutta
ihanneyhteiskunnassa, siinä, jota me kaikki toivomme, siinä tehköön
herra osaksi rengin työtä ja renki osaksi herran. Sillä henkisen ja
ruumiillisen työn tasoittelu kuuluu jollakin tavoin kristilliseen
mailmanjärjestykseen..."
Pitemmälle ei puhuja ehtinyt, sillä hänet huudettiin armotta alas
"herrain kätyrinä", "huopaajana ja soutajana."
Reino Frommerus iloitsi.
Ei hän suinkaan mielisuosiolla kuunnellut kaikkia puheita, ei hän
suinkaan huutanut eläköötä kaikenlaisille hullunkurisille intoiluille
-- ei lähestulkoonkaan -- mutta yhdestä asiasta hän vain iloitsi:
siitä että tämä kaikki, hänen mielestään, oli _vapauden etusoittoa_
rutivanhoillisessa isänmaassa.
Hän puolestaan seurasi etusijassa uskonvapauden kipunain lentoa eri
puhujien suista.
Kuinka kummallista! Hän ei ollut enää yksintaistelija, hänelläkin
näkyi jo olevan tovereita, aateveljiä, hengensiskoja...
Mitä hän hiljaisina vuosina yksikseen ja orpona oli sielussaan
hautonut, se kaikki nyt humisi ilmassa kuni keväinen, jäitärepivä
tuuli ympäri maan. Yksilöpuheitten jälkeen oli vähitellen koko
kirkkovaltion orjuuttama rahvas alkanut hiljakseen äännellä.
Järjestyvä sosialismi teki häikäilemätöntä hävitystyötänsä Suomen
kansassa, mutta -- se teki myös uskomattoman tärkeätä rakennustyötä,
juuri sitä, josta hän, yksilö Reino Frommerus, oli unelmoinut. Koska
valtiokirkon luoma uskonto kerran oli noin kehno ettei se kestänyt
tulessa koetusta, niin se jouti hävitä, jouti särkyä säpäleiksi --
tuo löyhä auktoriteettiuskonto!
Ei ollut ollenkaan kummallista että sekasorto oli suuri, että
kaikki näytti menevän hajalle ja että mädän löyhkä tuntui laajalti
ympäristössä, kun uuden Suomen rakennusperustuksia valmistamaan
käytiin.
Ei!
Ei se ollut kumma -- päinvastoin: se oli aivan luonnollista.
Katsokaa, ystävät, sitä ilmiötä kun jotakin jättiläisrakennusta
ryhdytään suunnittelemaan: Mikä hirveä sekasorto siinä näyttääkään
vallitsevan! Siinä kaivetaan maata kymmenien sylien syvyyksiin,
hirmuisia kuoppia, joista löyhkää vuosisatojen mätäkätköt, varsinkin
jos paikka ennestään on asuttu. Siinä ammutaan dynamiitilla
kallioita ja paasia, siinä pumputaan haisevaa vettä, siinä
nostetaan vipukoneilla hirmuisia painoja ja toisilla hirmukoneilla
isketään paaluja ja patsaita syvälle maan ytimiin; siinä sattuu
useinkin tapaturmia, ruhjoutuu ihmisiä ja eläimiä, käy hirvittävä,
infernaalinen suihke, ryske ja vilinä, ja vaikka on paljon ihmisiä
työssä, niin ei ensin näytä tulevan mitään valmista, ei ainakaan
näytä siltä että tuommoiseen ruokottomaan myllerrykseen ikinä voi
syntyä mitään uhkeata rakennusta. Ja kuitenkin: se on välttämätöntä
että näin tehdään ja myllerretään, sillä muuten ei tuleva
jättiläisrakennus saa tarpeeksi lujaa pohjaa...
Samoin oli asiaintila uuden Suomen rakentamisessa.
Tulisella kiireellä pohdittiin tuhansia kysymyksiä, jotka kaikki
jollakin tavoin tähtäsivät ihmisellisen tilan korjauksiin. Se oli
kansa itse, joka tahtoi rakentaa -- itsellensä, ei enää herroille,
jotka ennen olivat sillä teettäneet juhdan työtä vain omaksi
mukavuudekseen. Nyt ne herrat tietysti, kuten ennenkin, tahtoivat
parhaat kerrokset itsellensä ja siksi nyt riideltiin, siksi kuului
synkeitä kirouksia ja uhkasanoja vieläpä ampumisiakin noiden
haisevien likakuoppien ääreltä, joiden pohjiin vuosisatojen suosta
nousevan isänmaan uudet rautapatsaat piti lyötämän!
Siitä siis kaikki tämä hälinä, jota vanhat uskovaiset luulivat
mailmanlopun enteeksi.
Reino Frommerus seisoi yksilönä tämän haaveksitun
jättiläisrakennuksen pohjahaudoilla. Mitä saattoikaan _hän_ tehdä?
mitä vipua pitikään hänen vääntää? Hän rakasti kansaa yhtä hyvin kuin
joku muukin, oli jo nuoruudestaan saakka haaveksinut voivansa sen
hyödyksi jotakin tehdä...
-- Kansa tahtoo minulta leipää ja rahaa, mutta eihän minulla
itsellänikään niitä ole -- valitti hän nuorelle vaimollensa, -- ja
kun en voi heitä käytännöllisesti auttaa, niin he minua soimailevat
herraksi ja uhkailevat, sillä he eivät usko, että minä voin olla
yhtä köyhä kuin hekin ja tunnen ehkä syvemmin kuin he aineellisten
puutteiden kiroukset.
-- Mutta sinähän olet minulle aina sitä selittänyt että
leipäkysymyksenkin kurjuus oikeastaan riippuu vain siitä että Suomen
kansalla on niin vanhoilliset uskontokäsitteet, -- sanoi rouva
Frommerus; -- mikset siis siitä heille puhu, kun he sinua noin
ahdistavat?
-- Olen toki puhunutkin pirtin täysille väille, vaan se on kovin
epäkiitollinen työala -- täällä Kurjalassa. Tiedäthän: Ei kukaan
ole profeetta omalla maallaan. Papit -- tekisi mieli nimittää heitä
samalla korkonimellä kuin rakutaattorit herroja -- niin, nuo riivatut
Möhköset ja Kåhlrothit, kiihoittavat kaikin tavoin kansaparkaa
minua vastaan ja helppohan tietysti on akkaväen järjellä sotkea
hyvät humalat. Totuuden vaino papiston ja viranomaisten puolelta
näkyy vielä tänäpäivänä olevan sama kuin Kristuksen aikoina.
"Ristiinnaulitkaa! Ristiinnaulitkaa hänet!" kuuluu joka nurkasta.
-- Mutta sosialistit?
-- Niin, sosialistit vain, mikäli sellaisia täällä asti on, ovat
tässä asiassa minun puolellani -- sanoi Reino Frommerus iloisesti.
Vaan kyllä minä tahtoisin jotakin sijaan antaa, samalla kun revin
alas...
-- Onko isäukkosi sinulle mitään huomauttanut noista kokouksista?
kysyi vaimo edelleen.
-- Ei halkaistua sanaa! Vaikka tietysti uskovaiset käyvät ukolle
salaa kantelemassa että minä, papinpoika, muka villitsen kansaa
väärään uskoon.
-- Mutta ajattele eikö se ole kummallista, kuinka isäukkosi on
rakastunut meidän lapseemme, pikku Salamaan? sanoi taas rouva
Frommerus, korjaten lapsen vuodetta.
-- Niin, se on aivan sydäntäliikuttavaa! myönsi aviomies. -- Se on
samalla traagillista ja samalla mitä ilahduttavinta. Vanhus ei enää
muistakkaan siunatun veden tarvetta, vaan pitää tytön tyllykkää
oikeana Jumalanlapsena. Jos mistä, niin tästä ainakin näkee, kuinka
luonnon alkuperäinen jumaluus on yläpuolella ihmisten keksimiä
pyhitysvälikappaleita.
-- Niin, -- sanoi myös rouva Frommerus miettiväisesti, --
ja ajatteles, kun pastori Rynttänenkin lähetti minulle
anteeksipyyntikirjeen. Se se vasta ihme oli! Mutta -- minun täytyy
sanoa etten usko siihen pappiin vieläkään. Hänellä oli niin kavalat
silmät...
-- Sinä teet väärin, kun noin epäilet, -- nuhteli toinen. -- Minusta
se mies ei enää ole mikään pappi, vaan jonkunlainen työpassitta
kuljeksiva Jumalan jätkä. Suurlakosta alkaen hän on alinomaa
kiivaillut kaikkea sitä vastaan, mitä itse ennen tyrkytti.
-- Kumma että hänen sallitaan?
-- Sallitaan niin kauvan kun sallitaan. Hän on jo nyt yhtä huonoissa
kirjoissa tuomiokapitulissa kuin minä ennen suurlakkoa. Taitaa
pian saada viimeisen voitelun... Sinä et usko, Paula, kuinka minä
riemuitsen jäänmurtajista täällä pohjoisessa! puhui Reino Frommerus
lämmenneesti.
-- Teidän pitäisi ruveta yhteistoimintaan?...
-- Ei, kyllä minä kuljen omaa latuani, siten on vapaampi. Me olemme
kaksi huutavan-ääntä korvessa... Niin sen pitää olemankin, kunnes
huutajia karttuu niin paljon kuin on tuossa metsässä humisevia...
-- Kuule!
-- Mitä?
-- Et sinä sittenkään saa jäädä näille maille. Sinun täytyy lähteä
kiertämään. Nythän on pian vaaliagitatsioonin aika. Kyllä minä aina
yhden kuukauden ikävän kestän. -- Niin jalon asian vuoksi!...
-- Tosiaankin, Paula, mitä jos tosiaankin lähtisin!?...
-- Ja sinun pitää sanoa ainoastaan se minkä itse sydämmessäsi ja
järjessäsi olet tuntenut. Se se ainoastaan ihmisiin vaikuttaa.
-- Niin minä teenkin. Paula, niin minä teenkin!...
* * * * *
Ja siihen aikaan kun kaikki muut puhuivat yleisestä ja yhtäläisestä
äänioikeudesta ja puolue-agitaattorit kiihoittivat Suomen kansaa
toinen-toistaan villitsevämmillä puheilla, siihen aikaan vaelsi
hänkin, Reino Frommerus, ympäri ja julkisesti kiihoitti joukkoja
valtiokirkon luomaa henkeä vastaan, iskien häikäilemättä taikauskon
arimpiin kohtiin. Katkonaisia, epätieteellisiä olivat hänen
puheensa kuten muidenkin kiihoittajain puheet, mutta vilpitön
mailmanparantamisen halu niistä huokui, rakkaus kansaan ja
siveellinen suuttumus tämän kansan huonoihin hengenpaimeniin.
Näin saarnasi, papinpoika, Pyhän Vihan korkealla vuorella seisten,
ympärillänsä uskovaisten viheriäiset laaksot. Näin hän saarnasi:
"_Suomalaiset! Ristirahvas!_
"Kuulkaa kaukainen humina ilmassa, suurten sulkasiipien suhina --
ettekö sitä kuule?... Se on Ihmisjärki, joka sieltä lentää, maiden ja
merten ylitse liitää, Suomen rantoja lähestyy, Pohjolan paleltavia
kallioita likenee -- ettekö sitä kuule? ettekö kuule?...
"Se on jumalainen Järki, Jumalasta kotoisinoleva, kaiken elämän ehto,
kaiken työn voima, kaiken rauhan tulkki, kaiken riidan loppu --
ettekö sitä kuule? ettekö tosiaan kuule?...
"Te kuulette, jos tahdotte. Te kuulette, jos uskallatte kuulla. Te
kuulette, jos tahdotte pelastusta. Kuulkaa siis! Uskaltakaa siis!
Tahtokaa siis!...
"Avaruus on käsittämätön. Jumala selittämätön. Järki yksin se,
jonka me hallitsemme. Miksi me sitä siis halveksisimme, miksi sen
palveluksen hylkäisimme, miksi sitä vainoaisimme?
"Te taikauskon uhrikaritsat! Vieläkö te viitsitte vastustaa? Te
autuuden palkkaorjat! Vieläkö te viitsitte kapinoida? Tietäkää: Se
Jumalan luoma lintu, josta minä puhun, on ollut tuhannen vuotta
kytkettynä, jaloistaan kahlehdittuna. Se on räpytellyt siipiään,
kirkunut kipuaan, huutanut vapautustaan. Nyt se vihdoin on irti
päässyt, verisin jaloin, nääntyneenä, hurjasti nälistyneenä... Järjen
pyhä lintu. Jumalainen etsintävapaus!"
Puhuja katsahti alas kuulijainsa kasvoihin. Ei monikaan laakson
kansasta näyttänyt hänen vertauksellista alkulausettaan tajuavan. Hän
jätti sen kesken.
"Suomen kirkkouskolaiset! jatkoi hän. -- Käykäämme suoraan asiain
ytimiin. Kuka oli Jeesus Kristus, kuka hän oli -- tuo jumalanpoika?
"Eikö Järki sitä sano? Eikö Sydän sitä myönnä? Eikö Omatunto sitä
vakuuta?"
-- Ihminen hän oli! Ihminen, ihminen! kuulkaa: tuhatkertainen kaiku
teidän laaksojenne seinämistä vastaa: Ihminen! Ihminen! Ja Jumala
meidän sieluissamme säestää hymyillen: "Niin kyllä, Ihminen hän oli,
mutta millainen Ihminen?"
Ihminen siis kuitenkin. Ei _neitseestä_ Maariasta syntynyt,
tuhatkertaa ei: vaan _vaimosta_ Maariasta syntynyt, _miehen_
siittämänä: tuntemattoman miehen? tunnetun miehen? -- samantekevää,
mutta kaikissa tapauksissa miehen avulla siinnyt, naisen kohdusta
mailmaan ulostullut...
Eikö se ole selvää? Mitä tässä on loukkaavaa?
Vai onko se loukkaavaa että mies hurmaantui naiseen tai nainen
mieheen, ja että se pyhä, mikä yhtymästä syntyi, oli kahden
ihanteellisen ihmisolennon ihanteellisin ennätys, kahden värisevän
ihmissielun jumalaisin ponnistus?
Oh teitä, te luonnon väärentäjät! Ei ole se loukkaavaa.
Ihmisen suuruutta me Jeesuksessa ihailemme, sitä me tavoittelemme,
jos jotakin tavoittelemme... Ihminen hän oli! Tutkikaa uudelleen
raamatultanne, jos niitä täydellä järjellä luette, ja te löydätte
ettei siellä ole mitään, joka sotisi hänen ihmisyyttään vastaan, ei
mitään, joka vakuuttaisi että hän oli ylönluonnollisella tavalla
tähän mailmaan syntynyt.
Kuinka naurettavaa siis! Kuinka Jumalan kunniata solvaisevaa tuo:
uskoa että Jeesus -- mies, jolla oli kaikki ruumiinjäsenet kuten
meilläkin, että hän muka oli siinnyt äitinsä kohtuun näkymättömästä
Pyhästä Hengestä _sine virili semine_ -- kuten teidän munkkinne
laulavat -- eikä muka miehen siemenestä. Vai onko tuo elämänneste,
miehen siemen, jotakin häpeällisempää kuin naisen kohtu ja täytyykö
asiain todellinen tila muka sentähden salata? -- Miksi uskoa
runollista tarinaa, joka miehen miehuuden ikuisesti häpäisee? Miksi
ei Jumala, jos häntä huvittanut olisi rakentaa itsensä arvoinen
edusmies päälle maan, miksi ei olisi hän keksinyt jumalaisempaa
ilmestystä pojalleen kuin tuon naisesta syntyneen? Miksi ei hän olisi
luonut täydellistä ihmeolentoa, käyttämättä ensinkään lihaankytkettyä
naista välikappaleenaan? Ei miestä -- eikä naista! Onhan hän teidän
uskonne mukaan kaikkivaltias, kaikkitekeväinen. Miksi ei hän siis
luonut olisi täysmuotoista Jumalaa, jolla ei olisi ollut samallaisia
silmiä, samallaisia korvia, samallaisia käsiä ja jalkoja kuin meillä,
syntisillä ihmisillä? Minä vain kysyn ja kummeksin.
Ihminen hän oli -- ja se, että hän oli ihminen, ei loukkaa meitä
millään tavoin, ei se loukkaa meidän järkiämme, ei meidän tuntojamme,
ei meidän herkkiä sydämmiämme, ei mitään mitä meissä on parasta
-- vaan päinvastoin se meistä tuntuu hyvälle, rauhoittavalle,
sovittavalle, kun me näin ajattelemme ja näin uskomme.
Jeesus Kristus, mailman vapahtaja, tulee meitä likemmäksi, kun
me annamme hänen olla sen, mikä hän oli, emmekä hänestä tee
sädekehäistä, taivaaseen kiivennyttä Jumalaa, sillä sellaista ei ole
olemassa ollut eikä koskaan olla voi.
Kuinka kauvan sinua, orjapappien sokaisema lauma, tähän päätotuuteen
vakuuttaa täytyy? Kuinka kauvan sinä halveksit omaa järkeäsi estäen
sitä jumalallisia totuuksia tutkimasta? Kuinka kauvan sinun vielä
kärsiä täytyy ennenkuin sinä uskallat karistaa tuon kissankullan
Jeesuksen yksinkertaisen kuvan ympäriltä? Sinä hullu uskoja, joka
olet sallinut itsellesi juottaa munkkien väkevintä myrkkyä, joka
sinun elinvoimasi lopulta hävittää! Ja jo nyt turmellut on...
Voi veljet ja sisaret! Ihmistyötähän on Raamattu, tuo pyhänpeljätty
kirja, täynnä on se erhetyksiä, täynnä ristiriitaisuuksia ja
uskomattomia vääristelyitä! Tiede sen todistaa, se tutkimus,
jota kansalta salata koetetaan... Mutta ei tässä tarvitse edes
tiedettä kumotakseen Jeesuksen jumalsyntyä, jota kirkko tyrkyttää:
-- riittää jo tavallinen ihmisjärki, keskinkertainen ihmisjärki,
joka ei halveksi tosipyhiä asioita, joka ei halveksi sydäntä
eikä rakkaudenoppia. Ymmärtäkää siis! En minä kuivalla järjellä
hänen jumalsyntyänsä hylkää: minun sydämmeni on mukana, minun
mielikuvitukseni myös, minun tuskani ja elämänjanoni myös -- mutta
kuitenkin minä sen hylkään, tuon viheliäisesti vääristetyn opin
Jeesuksen ihmesyntymisestä.
Mutta -- jos me sitä ihmesyntymiseksi sittenkin sanomme, sanokaamme
silloin ihmesyntymiseksi _kaikkien_ ihmisten syntymistä, kaikkien
ihmisten sikiämistä äidinkohdussa, sillä ihmeellinen, suurenmoinen
tosiaan on jokaisen ihmisen syntymisensalaisuus.
Niin!
Tästä Jeesuksen oikean syntymisen uskomisesta koko teidän uskontonne
riippuu. Luopukaa siitä taikauskostanne, niin teidän järkenne teille
kirkastaa kristilliset tiet, jos niitä teitä tahdotte kulkea -- ei
niinkuin unissakulkijat, vaan niinkuin valveillavaeltajat. Mutta
tokko te tahdottekaan niitä kirkkaalla päivänpaisteella kulkea? Te
kuutamohuokailijat?
Niitä on paljon, jotka eivät tahdo. Niitä on paljon, joille ei
uskonto ole elämä ja ponnistus. Niitä on paljon, joille kirkko ei
ole kirkko, vaikka he siihen turvautuvat. Te suuret lapset, jotka
leikitte kirkolla kuin puukapulalla sitä jyristellen pitkin lattioita
-- ja kun teiltä joku sen lelun käsistänne sieppaa, niin te nostatte
hirveän metelin aivankuin olisitte menettämäisillänne henkenne,
jollette leluanne takaisin saa. Minä sanon teille: lapselle on
kasvattavaa jättää huonelelunsa ja päästä ulos Jumalan puhtaaseen
luontoon sen raikasta ilmaa hengittämään.
Te lelunne orjat! Tulkaa ulos ummehtuneista temppeleistänne ja
tarkastakaa vapahtajaanne auringon valossa. Katsokaa -- ja te näette
että hän on Ihminen, toveri, aikansa lapsi, aikansa profeetta, joka
tahtoo teille opettaa kärsimyksen jalon tien, joka ei ole ilon tie
eikä surunkaan tie, vaan ainoastaan elämän raskas tie totuuteen ja
iäiseen toivoon.
Mitä te lunastuksesta hätäilette? Hullu, joka uskoo olevansa autuas,
ei kuitenkaan ole. Ihminen voi uskoa mihin tahansa eikä hän silti ole
se, joka elävää Jumalaa palvelee. Mutta minä tahtoisin että ihmisen
uskonto olisi sydämmellinen ja tervejärkinen.
-- -- --
-- Voi sinuas, papinpoika, papinpoika, sinä syöksyt päistikkaa
helvettiin! kuului yhtäkkiä kiukkuinen kiljahdus kirkkouskolaisten
parvesta alhaalta laaksosta.
Puhuja kuuli sen ja alkoi puolusteleida.
"Vai helvettiin?" kysyi hän. -- "Onko se oikea kristitty, jolla on
niin halpa käsitys toisesta ihmisestä että tuomitsee helvettiin?
Jeesusko siihenkin muka valtakirjansa antoi? Kurjat nimikristityt!
Ei ole se totta. Ei Jeesus helvettiin tuominnut, ei edes niitä,
jotka hänen oppiansa eivät seuranneet. Jos hän lieneekin sanonut:
'joka ei usko, se kadotetaan', niin kadotuksella hän ei tarkoittanut
helvettiä, vaan sitä, että jokainen ihminen, joka menettelee vastoin
omantuntonsa ääntä, tuntee elämänsä onnettomaksi ja saa kärsiä
kohtalonsa kirot jäämällä ulkopuolelle sitä sisällistä tyydytystä,
mitä varmaan tuntee se, joka hyvänteon oppeja seuraa.
"Totisesti teidän kirkkonne on helvetin kirkko! Kuinka monta
monituista kertaa nähnyt olenkaan sen seinillä helvetin värien paljon
voimakkaammin maalattuina kuin ne taivaan ilot, joista te myös
uneksitte. Mutta te tuomitsette myös haudantakaiseen helvettiin.
"Ihmisraukat! Eikö meillä jo kylliksi ole kylpyjä tulisissa järvissä
tulisten käärmeiden puremina niissä kärsimyksissä, onnettomuuksissa,
köyhyyden kurjuuksissa ja sairauksissa, joilla elämä meitä rankaisee?
"Kuinka voisi Jumala niin olla julma että hän vielä kuoleman jälkeen
meitä kiduttaisi?
"Mutta kääntykäämme pois tältä mielikuvituksen epämääräiseltä alalta,
ja siirtykäämme todellisuuteen.
"Missä se näkyy tuo teidän kirkkonne oikeauskoisuus? Missä se ilmenee
tuo teidän puhdasoppisuutenne siunaus?
"Onko se kansa, joka kirkossa käy ja kotonansa sunnuntaisin veisaa,
onko se vähääkään parempaa tai käytöksessään kristillisempää kuin
ne, jotka kirkon ovat hyljänneet? Tai missähän toimivat ne papit,
jotka elämällänsä todistaisivat olevansa Jeesuksen opetuslapsia? Ah,
te kerskaavaiset! En näe montakaan sellaista pappia, lieneekö yksi
tuhannesta sellainen? Onkohan siis se oikeaoppisuus, jota te kaikki,
papit ja kansa, edustatte, niin suositeltava, niin kadehdittava
kansojen hyväntekijä?" --
Puhuja vuorella ikäänkuin odotti vastausta kysymyksiinsä, mutta
tälläkertaa ei kukaan vastannut. Vastauksen asemesta hän kuuli vain
kirkonkellojen raskaasti kumahtelevan alhaalla laaksossa. Ja hän
muisti että oli sunnuntai, josta taas sai aihetta puhumaan.
-- Jumalanpalvelus? huudahti hän. -- Mikä onkaan jumalanpalvelus?
Sekö että sunnuntai-aamuna mustiinpuetun pappiherran perässä
riennetään kirkkoon ja parhaimmassa tapauksessa kuunnellaan hänen
sanansa mielenhartaudella ja sisäistä ravintoa himoitsevalla
sydämmellä tosin, vaan tavallisimmin työnnytään sinne ainoastaan
ulkonaisen muodon vuoksi -- näytelläksensä kansalaista, fariseusta?
Ei, rakkaat ystävät, ei se ole jumalanpalvelusta, vaan tuo nimi on
elävälle Jumalalle kauhistus. Jo Jeesukselle, pappien ja kirkon
pyhimmälle viholliselle, oli se kauhistus...
"Ei Jumalaa palvella käsinraketuissa temppeleissä, vaan hengessä
ja totuudessa" on selvää järjen kieltä, jota valtiokirkon
kannattajat kiertävät sentähden vain että se heidän mailmalliselle
vaikutusvallalleen on sangen epäedullinen totuus.
"Jeesuksen sanat sisältävät ilmeisesti ajatuksen: ei Jumalaa saa
opetella palvelemaan kirkossakäynneillä määrättyinä viikonpäivinä.
Kirkkohartaudelle ja sunnuntain ulkonaiselle vietolle panevat arvoa
ainoastaan ne, jotka kerskaillen nimittävät itseänsä kristityiksi.
Tämä itsensäpyhittäminen yksipuolisilla kirkossakäynneillä on väkevää
eksymystä pois todellisesta jumalanpalveluksesta. Tämä kirkossakäynti
on aivankuin perinnöllinen pahe, joka vaatii tyydytyksensä. Erotus
on vain siinä että pahettaan ihminen tavallisesti häpeää ja koettaa
sitä vastaan taistella, mutta kirkkopahettaan ei hän häpeä, koska
se on julkinen pahe, joka opetuksen kautta tehdään kunnialliseksi.
Kaikissa tapauksissa on se perinnöllinen sielunkipu, vietti, virma,
henkinen heikkous, joka on aivan luonnollinen seuraus siitä ettei
vuosisatoihin, vuosituhansiin ihmiselle ole muuta sielunrauha-oppia
opetettu kuin tätä kirkkopuujumalan imarrusta. Niin kyllä. Jos
vuosisatojen kuluessa ihmiskunnalla olisi ollut jaloja, järkeviä,
ennakkoluulottomia elämänopettajia, joita ei kirkollinen hallitus
olisi vainonnut eikä valtio murhannut, niin varmaan sellaisesta
kylvöstä olisi kasvannut kansoja, jotka olisivat luopuneet
ulkonaisista uskontomenoistaan etsimällä Jumalaa pitkin sisäisiä
teitä ja pyrkimällä häntä palvelemaan ei ainoastaan sunnuntaisin,
vaan myös joka päivä, arkielämän töissä ja taisteloissa. Mutta
rehellisimpiä, laveanäköisimpiä, totuuden tulisimpia tunnustajoita on
pappien pimittämä mailma aina vainonnut, aina vainonnut -- ja vainoaa
yhä tänäpäivänä...
"Kansalaiset! Te huokaatte kirkoissanne ja riitelette sydämmissänne
pyhyyksistä. Ette te jaksa ponnistaa itseänne laumoissa ylös siitä
lunastuksen mäskistä, siitä autuudenopin juopumuksesta, jonka orjia
olette. Minä ymmärrän teidät! On huokea olla, on vilpoinen levätä
ikivanhan temppelin siimeksessä vanhojen koivujen juurella...
kirkastuspäivänä, kun kesän helle kuumimmin maantiellä polttaa...
Meidän Järkemme se muka on se tulikuuma aurinko, joka korventaa
teidän ruohonne, kuivattaa teidän puronne ja saapi lintusennekin
vaikenemaan. -- Meidän Järkemme se muka on? Ja kuitenkin -- ilman
Järkeä ei synny Jumalaa..."
-- -- --
Hän katsahti alas ja näki ihmisten kauhealla kiireellä kastattavan
lapsia syvällä laakson pohjalla. Ne, joita eivät papit ehtineet
kastaa, pantiin hätäkasteeseen. Vanhat miehet sopottivat rukouksia
virsikirjoista ja akat veisata piipittivät. Mutta nuori kansa
kiipeili ympäri vuoren ja näytti kuuntelevan puhujaa. Puhuja seisoi
hetken vaijeten, katsellen kansansa kaikkia menoja, koettaen niitä
sielullisesti sulattaa. Ja taas hän puhui, surunvoittoisesti sanellen:
"Niin kauvan kun Suomen kansa on siinämäärin taikauskoinen että
pelkää viattoman vastasyntyneen lapsen sielun joutuvan helvettiin,
jos lapsi sattuu kuolemaan ennen papin kastamista, niin kauvan tämä
kansa on kelpaamaton toimittamaan mailmassa mitään suurta hengen
alalla.
"Minä sanon tämän teille myös, te korkeasti sivistyneet.
"Niin kauvan kun koko kasteentoimitus tehdään kunniaportiksi
kunnialliseen elämään, niin kauvan on törkeä taikausko itsevaltias
tässä maassa.
"Niin kauvan kun Suomen sivistynyt kansaluokka ei ole syventynyt
uskonnon tutkimuksiin sen vertaa että osaisi tehdä eron kirkonopin
ja suurten totuudenjulistajain vakaumusten välillä, niin kauvan tämä
kansaluokka ei ansaitse valistuneen nimeä.
"Minä sanon tämän teille myös, te herrojen vihaajat, jotka tietoon
pyritte.
"Niin kauvan kun yksinkertainen järjen valo ja omantunnon totuus
eivät ole ihmiselle siveellisemmästä arvosta kuin tekopyhien pappien
tekopyhät saarnat -- niin kauvan on Suomi nukkuva sorron yössä. Sitä
ei auta leipä, ei kohoava varallisuus, ei Euroopan kiitoslauseet eikä
mikään ylistyslaulu.
"Minä sanon tämän teille kaikille.
"Teidän herranehtoollisenne, hyvät herrat, -- jatkoi puhuja
värisevällä äänellä. -- Mitä paksua pakanallista valhetta se onkaan!
Tuhansia Suomen nuorukaisia ja neitosia on se ateria turmellut,
tuhansilta on se jumaluuden hiljaisen etsimisen ehkä iäksi häirinnyt.
Sillä kuka täysjärkinen uskoo että viini voi muuttua vereksi tai
liisterilaatta lihaksi, vaikka sitä kuinka hartain mielin kuvittelee?
Vai tahdotteko olla kannibaaleja -- ihmissyöjiä? Oh teitä, te
vanhemmat ja holhoojat, jotka pakoitatte lapsenne teurastajain
pöytään!...
"Kuinka inhoittavaa peliä usein onkaan vanhan kansan ripilläkäynti!
Minä uskallan sen sanoa. Ukot ja akat tulevat kirkkoon kostuttaakseen
kieltänsä tilkkasella ulkomaan viiniä sentähden että kotipoltto niin
ankarasti on kielletty! Ja lisäksi! Heistä on äärettömän tärkeä asia
että pappi heidän ripilläkäyntinsä kirkon kirjoihin merkitsee -- he
kuvittelevat lapsellisesti että se on pyhä tilikirja, jonka itse Isä
Jumala kerran tarkastaa ja noiden pienten pilkkujen nojalla sitten
ratkaisee, taivaaseenko vai helvettiin ansioluettelo aiheuttaa.
Ulkonainen temppu -- 'saatanan temppu' kuten uskonpuhdistaja Calvin
on sanonut. Ei itse Luther, oppi-isänne, ripilläkäyntiä hyväksynyt,
sillä hän sitä soimasi ilveilyksi, valhevehkeeksi... Miksi ette tätä
huomaa, te luteerilaiset! Mutta te olette tehneet siitä sakramentin!
"Koetan kuitenkin ymmärtää kaiken mitä näen.
"Ihmissielu, vuosituhansia vangittu, holhottu, on täynnä typeriä
harhaluuloja, taikauskon rikkaruohoja. Se nykyajan profeetta,
joka ei tahdo kitkeä noita itsepäisesti juurtuneita rikkaruohoja
istuttaakseen sydämmiin totuuden vapaita taimia, hän on suuri
pelkuri, hän on hyödytön kansanvalistaja. Sellainen kansanvalistaja
en minä olla tahdo. Minä sanon suoraan mitä tunnen ja ajattelen.
En minä salaa tahallani mitään, en näyttele edessänne olevani
jumalisempi kuin todella olen. Ei niin kuten teidän pappinne tekevät,
jonka te itse hyvin tiedätte. Eikä niin kuten te itse teeskentelette,
jonka te myös parhaiten tiedätte. Ajatelkaa omaa sananlaskuanne,
isäin pyhää perintöä sekin: 'Parempi siivo syntinen kuin paha
jumalinen.' Eikö siinä sananlaskussa ole jotakin totta?..."
-- On, on! vastasi nuori kansa vuoren rinteiltä.
Mutta vanha ristirahvas napisi ja huutoja humahteli ilmassa:
-- Hän on jumalanpilkkaaja, hän astukoon alas vuorelta!
Ja puhuja näki pappien, jotka olivat vapautuneet virkatehtävistään --
sillä nyt oli sabatin ehtoo -- laumassa piirittävän pyhää vuorta, ja
heidän kintereillään tunkeili tuhansittain vanhaa rahvasta, jotka nyt
olivat kastattaneet lapsensa, nauttineet ehtoollisensa, siunauttaneet
ruumiinsa ja veisanneet valitusvirtensä loppuun -- ja olivat siis
valmiit riitelemään uskonsa puolesta villitsijää vastaan, joka oli
vuorelle kiivennyt.
"Vuoren puhuja, vuoren puhuja, nyt sinun huonosti käy!" ikäänkuin
sähisi ilmassa.
Reino Frommerus katsahti alas laaksoon ja näki kirkkorahvaan silmäin
syytävän aivankuin kekäleitä kohden häntä, joka ylhäällä seisoi. Hän
kuuli vihaista murinata, joka kovenemistaan koveni. Ja hän kalpeni
tämän uhkan edessä, kelmeni kuni huutavanääni korvessa, joka turhaan
on noussut taistelemaan pyhän aatteensa puolesta. Mutta ei hän
tahtonut antautua. Hän korotti äänensä ja pyysi hiljaisuutta. Ja kun
hiljaisuus vihdoin tuli, alkoi hän taas voimakkaasti puhua.
-- Kuka teistä, -- hän huusi: -- kuka teistä, te patenttikristityt,
julkeaa väittää, etten minä, vaikka teidän pyhyyksiänne armottomasti
pilkkaan, etten -- yhtähyvin kuin te -- taistele kaiken hyvän,
kaiken oikean, siveän ja pyhän puolesta tässä kurjassa mailmassa?
Vai enkö sitä elämässäni ole osoittanut yhtä hyvin -- yhtä huonosti
kuin te? Jos siis ette pysty kumoamaan ihanteideni kauneutta, miksi
kimppuuni käytte kuin sudet ja aina vain tuomitsette? Minä olen
muotojen rikkoja -- niin oli hänkin, jonka nimeä te väärinkäytätte
-- mutta sisälliset vaikuttimeni siihen että rikon, ovat rehelliset,
ovat siveelliset. Minä ivaan -- särjen -- ruoskin -- se on totta --
mutta miksi en sitä tekisi -- minä? epätäydellinen ihminen, koska
kerran hänkin, joka täydellisenä pidetään, Jeesus Kristus, mailman
malli-ihminen, niin teki? Pyhässä vihassa se mies punoi henkensä
ruoskan ja sivalteli sillä niitä aikansa ja kansansa mahtavia,
kirjanoppineita, pappeja ja kaikenlaista kätyrikansaa, jotka hänen
pyhyyksiään loukkasivat. Vai eikö se mies _Jumalan_ puolesta
suuttunut, _Jumalan_ tähden hetkessä heikontunut -- vahvistunut ja
hälinätä yhteiskunnassa nostanut?...
Puhuja keskeytyi pahasti puheessaan, sillä hän oli huomannut
sorisevan ihmistungoksen kunnioittavasti väistyvän jonkun
alhaaltapäin tulevan tieltä.
Ne olivat maan rikkaimmat uskovaiset, kirkkojen ja koulujen
aineelliset kannattajat, jotka sieltä ajoivat hevosilla esiin.
Poliisit raivasivat heille kohteliaasti väylää, vaikka tulijain
seassa näkyi olevan sarkatakkistakin väkeä.
-- Te rikkaat kaupungeissa ja maalla -- alkoi puhuja -- teitä minä
enin halveksinkin, koska tekin hyvällä omallatunnolla tahdotte
käydä mallikristityistä. Jeesus Natsarealainen on sen niin
selvästi sanonut, kuinka rikkauksien kokoominen on mahdoton asia
_hänen_ seuraajilleen -- ja kuitenkin te liikutte jumalansanat
huulillanne, vieläpä teette lahjoituksia kirkoille ja kirkkokouluille
voittaaksenne Jumalan suosion. Ette edes häpeä? Te itsenne
palvelijat, kurjat, läpikuultavat maanvaltiaat!
"Kristillisyyden nimelle te viskelette paloja luonnottoman suurista
omaisuuksistanne saavuttaaksenne mainetta kadehtivien seurassa, mutta
kristillisyyttä itseään ette te rahoillanne ruoki. Ette te koskaan
auttele niitä, joiden te tiedätte olevan kipeimmässä tarpeessa
-- vaan joilla jo entuudesta valta on, niitä te avustatte, jotta
teitä äänitorvilla ylistettäisiin jalomielisiksi lahjoittajiksi.
Oo te jalomieliset lahjoittelijat. Te kristinuskon afäärimiehet.
Teidän palkkanne pitää kai oleman yhtä suuri Suomessa kuin
Amerikan Yhdysvalloissa tai hurskaassa Englannissa. Vai onkohan
koskaan kuultu että yksi ainoa Suomen miljoonanomistajista olisi
lahjoittanut yhtä ainoata tuhattansa semmoiselle hengenliikkeelle,
jonka tarkoitus on kaikista jaloin, kaikista pyhin ja isänmaallisin:
valhekristillisyyden poistaminen?...
"Te porhot, te tahdotte ajaa kultaisissa vaunuissa laveinta tietä ylös
taivaaseen. Minä uskallan teille vakuuttaa: ette te edes pääse tälle
vuorelle, jolla minä, köyhä mies, seison. Te ylpeät, jotka ette usko
ettei Jumalan valtakunnan muurien sisällä ole ainoatakaan rikasta.
"Mutta en minä tällä tahdo sanoa että köyhyyskään sinne sisälle
vie... Ei Jeesus Kristus sitä saarnannut että ihmisen tarvitseisi
olla _liian_ köyhä elääksensä. Mutta sitä hän tarkoitti että
niiden, joilla liikaa on, pyytämättä pitäisi antaa heille, joilla
on liian vähän. Mutta ei hän laiskuutta edistää tahtonut, vaan
työtä ja huolenpitoa henkisen elämän leivästä. Te rikkaat! Siis
tietäkää että teidän rikkautenne on kansojen kirous, sillä siitä
johtuu köyhyydenkin kirous. Eikö elämä ole ihanin silloin kun se
yksinkertainen on? Sitä, mikä sielulle terveellisintä on, sitä te
hyljeksitte!"
Hän korotti yhä ääntänsä yli murisevien ja jatkoi häikäilemättä:
"Ja te muut vallassaolijat: vanhoillisista aina vapaamielisiin
saakka! Kansanjohtajat, puoluepukarit, sanomalehtipäälliköt,
koulujen opettajat, kirjojen kirjoittelijat, kirjojen kustantajat
ja muut vaikutusvaltaiset... Kuinka minä teitäkin halveksin, teitä,
jotka kukin laillanne kuljette valhekristityn valtiokirkon ja sen
myrkyttämän lainhengen turvissa, yleisen mielipiteen talutusnuorassa!
-- Ja te sydämmettömät talonpoikaiskuninkaat, köyhien mökkiläisten
sortajat, korpeenkarkoittajat! Kuinka tekin kehtaatte kirkossa käydä
ja kerskata Jumalaa palvelevanne, te Jeesuksen veren imijät, te
lähimmäistenne ristiinnaulitsijat...
"Te kaikki, kaikki uskovaiset, jotka sorratte lähimmäisiänne. Turha
teidän on potkia tutkainta vastaan! Turha...
"Ja te nuorten ihmisten nimikristilliset yhdistykset, nauhaseurat
ja siveysrenkaat -- kenenkä keksimiä mailmanparannuskoneita tekin
olevanne luulette? Ette suinkaan ole sen, jonka nimeen te syötte ja
juotte ja lakanoilla makaatte ja laulatte tai teette halleluja-retkiä
vieraisiin kaupungeihin. Ei sen. Vaan omien holhoojienne keksimiä
te olette, jotka ovat peloittaneet teitä kadotuksen kauhuilla...
Kuinka minä teitä säälinkään, te nuoret, jotka niin varhain jo
opitte ulkoakullattujen kujeet. Kuinka minä teitä säälinkään te
surkeannäköiset naiset, joita turhaan Kristuksen morsius kaunistaa.
Sydämmestäni minä teitä säälin, kaikki te, joilla on salaisia
sukupuolipaheita ja sukupuolisairauksia, joita te turhaan koetatte
parantaa Jeesuksen nimeen veisailemalla. Oh, te itkettävästi
harhaanjohdetut! Kuinka moni teistä onkaan vaivoistansa vapautunut
rukouksilla, paastoilla tai lauluilla? Oh teitä, jotka olette
opetetut syntinä pitämään sitä, mikä ehkä teidät pelastaisi sekä
sielun että ruumiin puolesta...
"Minä sanon teille kuten ystävä, joka ei halua häväistä, vaan tahtoo
auttaa: Tehkäät portit avariksi kunnian kuninkaan käydä sisälle. Kuka
on se kunnian kuningas? Herännyt järki -- syttynyt sydän -- totuuden
vapaa harrastus. Se se yksin teidätkin jumalanlapsiksi tekee, se
se teidän sielunnekin pelastaa taitaa helvetinpelosta, joka nyt on
teidän salaisin vaivanne."
-- -- --
-- Voi hirveätä vääristelijää! Voi autuasten raiskaajaa! kajahti
samalla huuto alhaalta laaksosta. -- Ei saa turmella Suomen lujaa
uskoa!
-- Suomenko uskoa? huusi puhuja vastaan. -- Suomenko uskoa? Minä
sanon teille: tässä maassa ei ole _uskoa_ -- oikeata uskoa vain:
taikauskoa!
-- Irstas olet, -- kuului laaksosta toisen vastustajan ääni. -- Koko
maan kristillisyyden häpäiset. Tieteitä olet lukenut. Luvattomassa
avioliitossakin elelet. Saastainen olet. Alas saat tulla. Alas!
-- En tule! vastasi vuorelta puhuja. -- Täällä seison, minne
kiivennytkin olen. Oliko se pappi, joka sieltä huusi? Tietysti
se oli pappi, vaikka ei ehkä papin kauhtanassa. Papit, papit,
vihanveljet, ainako minun on pakko teihin palata. Te vainootte
siveätä "laitonta" avioliittoa, mutta epäsiveitä vihityitä te harvoin
ahdistelette. Te tahdotte käydä siveyden esikuvina kansan edessä ja
tuomitsette toisia epäsiveiksi. Katsokaa kerrankin itseenne. Lukekaa
omaa historiaanne. Mitä todistaakaan muinaistutkimus luostarien
raunioilla? Mitä todistavat tuhannet pikkulasten luurangot, joita
teidän esi-isienne kammioiden alta vielä tänä päivänä päivänvaloon
kaivetaan? Epäsiveyttä ne todistavat, laittomuutta ne juoruavat,
salaisia murhia ne jälkimailmalle paljastavat!... Vai eikö
kirkolliskokouksissa; joissa pyhät dogmit vormuihinsa valettiin,
ollut tuhansittain porttoja nimenomaan herrojen pappien lihallisten
himojen tyydyttämiseksi? Eivätkö vielä tänä päivänä papit ja
papiksi-aikovat yhtä hyvin kuin tuhannet muut Suomen suuret herrat
kulje kiimaisina enkeleinä köyhälistön tyttäriä raiskaten, josta
kaikesta muka on kovin sopimatonta hiiskahtaa? Miksi siis minua yksin
häpäisette? Miksi tähtäätte siveysnuhtelunne sinne, missä sitä ei
tarvita? En sano olevani ihmistä parempi, sanon vaan: olen taisteluni
kunnialla taistellut... Mutta _teidän_ siveytenne, _teidän_
siveyskäsitteenne? Arvoisat herrat kirkolliset ja te kunnianarat
säädyllisesti-uskovaiset naiset. Astukaa kerrankin alastomina Jumalan
kirkkaaseen päivänpaisteeseen, että koko mailma nähdä saisi, kuinka
puhtaat _te_ olette? Älkäät piiloutuko pimeihin pyhäkköihinne, kuten
Adam ja Eeva lymysivät omenapuiden varjoon, kun totuuden ääni heitä
tilille kutsui!
Mutta te häpeette rehellisintä, vainootte valoisinta... Te
vainootte tieteitä vaikenemisella ja uusimpia raamatuntutkimuksia
te hyljeksitte, vaikka ne olisivat kuinka vilpittömät. Vaan vanhoja
helvetti-perkele-virsikirjoja -- niitä ette te vainoa, vaikka te
hiljaisuudessa tunnustatte että ne ovat tehneet Suomen kansalle
pahaa. Minä sanon teille: paljon enemmän pahaa kuin uusimmat
uskonhävittäjäkirjat. Te rahasielunpaimenet. Tuhansia te tosin
uhraatte pakanalähetyksiin Kiinaan, Indiaan ja muualle, vaan ette
uhraa ropoa omien pakanallisten käsitteidenne kirkastamiseksi.
Ette te köyhiäkään liioin auta, te pakanain pelastajat, jotka
lähdette merta edemmäksi kalaan... Nälkäistä kärsivää te simasuin
saarnaten lohduttelette: "Sinutkin, rakas, köyhä ystäväni, on Jeesus
Kristus pyhällä verellään lunastanut! Sinäkin, rakas, kurja, köyhä
ystäväiseni pääset tästä murheenlaaksosta taivaan iloon, jos oikein
tahdot!" Hyi kuinka sitä nuottia inhoan! Leivän asemesta te hänelle
tyrkytätte veripunaista jalokiveä, jolla ei tuo toinen ikinä saa
vatsaansa ravituksi. Te sielujen paimenet, te kummastelette ettei
köyhä tuosta veripunaisesta jalokivestä osaa kylliksi nauttia? Te
kummastelette ja alatte puhua perkeleestä silloin, kun teidän puhua
pitäisi omasta kurjasta sydämmestä, joka on niin avuton ketään
auttaakseen.
Eläytykää kovaosaisten asemaan, astahtakaa alas kultareunaisista
saarnastuoleistanne, tunkeutukaa kaupunkien komeroihin tai salojen
pettuleipä-mökkeihin. Totisesti niitä on -- ei ole se satua.
Kokekaa itse, niin te näette että se Kristus, jota te veripunaisena
jalokivenä heille tyrkytätte, on heille sulamatonta ruokaa. Miksi
siis tyrkytätte? miksi ette keksi parempaa?...
Köyhät ihmisraukat, niin... Te luulette ettei minulla,
"uuspakanalla", ole säälivää sydäntä köyhälistöä kohtaan. Ja
kuitenkin: Minä en tunne järjestetyssä yhteiskunnassamme mitään
kauheampaa, en mitään huutavampaa ilmiötä kuin on köyhän perheen
kohtalo. Sellaisen köyhän perheen kohtalo, joka aina on köyhä ja
aina puutteessa -- vaikka tekee raskasta työtä -- ja jonka täytyy
joka päivä nähdä ympärillään parempiosaisia, ylellisesti eläviä,
huonommin-työtätekeviä saman kansan ihmisiä, eikä kuitenkaan ole
toivonkipunaakaan koskaan heidän tasalleen rehellisin keinoin kohota.
Oi! se on kauheata, kauheata -- minä tahtoisin sen huutaa kaikkien
korviin ja sydänjuuriin että se on hirveätä leikkiä, hirveätä
luonnotonta nöyrryytystä "kristillisyyteen" ja että siveellinen laki
-- jos sitä yhteiskunnassamme on -- huutaa parannusta, korjausta
kaikkien köyhien ihmisten auttamiseksi hädästä, hädästä, joka usein
on niin toivoton, niin häpeällinen, niin häväisty ettei se itse edes
voi puolestaan kylliksi apua huutaa!...
Milloin siis heräätte te sielunpaimenet, jotka asemaltanne olette
likinnä kansan elämää ja joihin kansa vielä eksytettynäkin katsoo --
ah, katsoo kuten katsoo uskollinen koira isäntäänsä vielä sittenkin
kun isäntä siltä toisen silmän on puhkaissut. Milloinka te siis
heräätte hyljäten nuo kylmää-uhoavat kirkkonne, milloinka lähdette
Jeesuksina vaeltamaan kärsivän kansan keskeen?... Milloinka --?...
-- -- --
-- Mitä te oikeastaan tahdotte, herra vuorenpuhuja? kuului taas
kiljahdus kirkollisten parvesta, joka kuni nälistynyt petolauma
juoksenteli vuoren ympärillä turhaan ryntäillen ylös sen rinteitä. --
Ja mitä tahtovat nuot, jotka ympärillenne yhä korkeammalle kiipeävät,
aivankuin helvetilliset henkivartijat! Mitä te meistä tahdotte,
kaikki te luopiot?
Puhuja iski innostuneena silmää nuorelle kansalle, joka todella
näkyi kohonneen hyvin likelle häntä. Ja otaksuen nuoret ihmiset
hengenheimolaisikseen, jotka vain kaipasivat voimakasta
silmäinavausta, hän jälleen heittihen puhumaan:
-- Mitäkö _me_ tahdomme? huusi hän. -- Me tahdomme repiä alas
Jeesuksen Kristuksen vääristetyt kultakuvat, joita teidän kirkkonne
ja pappilanne ovat täpösen täynnä ja joita eksytetty kansaparka pitää
pyhinä.
Sitä me tahdomme! Me tahdomme todella kaataa kumoon kaikki ne kirkot,
joiden kellojen helinällä kansalaisia lumotaan uskomaan lastensatuja
ja pelkäämään näkymättömiä pahoja henkiä enemmän kuin näkyväisiä
pahoja ihmisiä, kunnioittamaan enemmän kuolleita ristiselkäisiä
messukasukoita kuin aikansa todellisesti jaloja henkiä tai parhaita
sydämmiä.
Sitä me tahdomme!
Sillä jokaista pappia ja jokaista uskonnonopettajaa, joka ainoastaan
kirkon voimalla ja ristin tenholla tahtoo tehdä Suomen kansasta
jumalanpelkurin ja matelevaisen kumartajan, pidämme me, vapaat
totuudenetsijät, pakanallisina jumalanselittäjinä.
Sellaista isänmaan pimitystä vastaan meidän on pyhä velvollisuus
taistella. Kaikkien meidän, jotka kaipaamme uskonpuhdistusta,
kaikkien meidän, jotka emme ole välinpitämättömät uskonnosta,
kaikkien meidän, jotka ymmärrämme mitä oikea uskonto voi merkitä
kansojen kehityksessä.
Te soimaatte meitä jumalanpilkkaajiksi ja Antikristuksen
etuvartijoiksi. Me vastaamme teille: se ei ole Jumalan pilkkausta,
jos me pilkkaamme niitä, jotka Jumalaa väärin selittävät; se ei ole
Jumalan pilkkausta, jos me koetamme murtaa väkevää vastarintaa, jota
meitä vastaan viekkaasti harjoitetaan; se ei ole Jumalan pilkkausta,
jos me kaiken riidan ja miekanpistojen takaa todellakin etsimme
Jumalaa, jota me kunnioitamme.
Meidän Jumalamme on järjellisen rauhan Jumala, mutta hän istuu
hengellisen vallankumouksen sotatanteren takana -- emme me pääse
hänen luokseen miekanlyömättä, sotakirvesten heilumatta. Tässä maassa
on ankarasti taisteltava ennenkuin me sen pyhän kummun valloitamme,
jolla Totuuden herra istuu, jossa hän meitä odottaa. Sillä valkeus
on tulemassa mailmaan, mutta te tahdotte että ihmiset rakastaisivat
enemmän pimeyttä kuin valkeutta.
Ymmärtäkää ajan vaatimus! Emme me tahdo musertaa pyhää, ainoastaan
taikauskon.
Totisesti on nyt alasrepimisen aika ja rakentajat odottavat
vuoroansa. Suomen kansa on itsepäinen ja väkevä ja sitkeä; ei sitä
kelpaa pajuvitsoin lyödä: sen kimppuun on käytävä karhunpainilla
ennenkuin _se_ älyää, mistä kysymys on. Kaiken tuon typerän
uskon, minkä te, sielujen holhoojat, vuosisatojen kuluessa olette
ahtaneet tämän kansan aivoihin, kaiken sen me tahtoisimme noista
aivoista kirvoittaa. Korkeammalle, korkeammalle on päästävä!
Samoinkuin katoolisuudesta kiivettiin luterilaisuuteen, samoin on
luteerilaisuudesta astuttava vapaauskoisuuteen. Kehityksen liikkuva
laki sitä vaatii, ja se on kai itse Jumala, joka tätä lakia johtaa,
sitä alinomaa korjaa.
Katsokaa Suomenkansan vakaumusten eri vaiheita. Muinainen pakanuus
oli sille pyhää jumalauskoa. Se vakaumus ruhjottiin väkivalloin
ja sijaan pantiin katoolilaisuus. Ja kansan pyhäksi vakaumukseksi
tuli siis katoolilaisuus, se oli nyt sen jumala-usko. Mutta sitten
työnsi Lutherin oppi taas syrjään tämän pyhänäpidetyn vakaumuksen
tullen itse uudeksi vakaumukseksi. Siihenkö nyt pysähtyä pitäisi?
Historian hengetär sen jyrkästi kieltää. Jo on aika järkyttää
luteerilaisuudenkin vakaumus, jo on aika luoda tälle kansalle uusi
uskonto. Kunnes vuoro tulee sillekkin väistyä syrjään antamalla
tietä uusille, yhä uusille uskonnonvakaumuksille. Ja niin aina yhä
eteenpäin -- kunnes koko ihmiskunta on ajatellut järkensä sellaiseen
kirkkauteen ettei valkeus enää voi kirkkaammaksi tulla. Silloin vasta
on Jumala lopullisesti löydetty. Silloin vasta on Jumala-käsitteen
arvo ratkaistu...
Sitä me siis tahdomme!
Aika on totisesti tuleva ja jo nyt on ettei Jumalaa saa
ristiinnaulita kirkoissa ja kansankokouksissa, vaan jokainen häntä
hyväilköön sydämmessänsä ja tervehtiköön järjessänsä.
Te valtiokirkon pääruhtinaat. Tietäkää siis mitä meidänkin rauhaamme
sopii!
Pyhä on meidän vihamme niitä tunnottomia taluttajia vastaan, jotka
salaavat sokaistuilta orjilta luonnon järjelliset totuudet ja
himmentävät omantunnon oikean valon kertoilemalla satuja saatanasta
ja enkeleistä, helvetistä ja taivaasta, ihmesyntymisestä ja
ihmekuolemasta, verilunastuksesta ja kaikesta kauhistavasta.
Pyhä on tämä meidän vihamme kaikkea valhetta ja kaikkea ulkokultaista
jumalisuutta vastaan.
Pyhä ja sammumaton on meidän vainomme kerskailevaa
nimikristillisyyttä vastaan.
Pyhä on tämä viha ja pyhäksi on se ikuisesti jäävä -- nyt ja aina --
mailman loppuun saakka -- -- --
20.
Näin hän saarnasi, papinpoika, ja astui alas vuorelta, ja vaelsi
läpi vihaisten laumojen pois toisiin vuorilaaksoihin, joissa
eleli samallaista kirkkokansaa. Ja hän nousi yhä uudelleen, yhä
uudelleen pyhän vihansa korkealle vuorenhuipulle ja kiihoitti heitä,
jotka matelivat kuin maan matoset järjettömän uskonsa syvissä
alhoissa. Sillä nyt oli todella henkisen vallankumouksen aika ja
sananvapaus Suomessa. Mutta ei kukaan tietänyt, kuinka kauvan sitä
sananvapautta kestäisi, ennenkuin taas kapulat pantaisiin ihmisten
suihin. Sentähden oli kevätkylvöllä kiire. Toukopeltoja oli paljon
-- kylvömiehiä vähän. Se sanankylvö oli kapinankylvöä, kultaisen
kapinan, sen, joka tuleva oli, jonka tulla täytyi ja joka oli se
kaunein kapina, josta koko ihmiskunnan elämä riippuu. Taikauskon
vallankumous! Omantunnon ja ajatuksen vapaus!
Ja katso: tuo kevätkylvö jo vihersi Suomenkin kansan sieluissa.
Jo korpien pimennoissakin kumouksen kultakäköset kukkuivat ja
kansa karisteli valehelmiä vapahtajansa pään ympäriltä ja poltteli
taivastensa ja helvettiensä halpoja kuvia, joita ajelehti kaikkialla
sekä näkyväisinä että näkymättöminä sydämmissä ja seinillä.
Reino Frommerus ei enää ollut ainoa vuorenpuhuja. Niitä nousi jo
paljon muitakin, paljon viisaampia, paljon taitavampia takojia kuin
hän, vuorelta puhujia, henkisen touvon kylvömiehiä...
Tuon suuren, lentävän linnun siipien suhina yleisesti jo kuultiin.
Nuoret sielunpaimenetkin sen jo kirkkomatkoillaan kuulivat ja
kuiskuttelivat toinen-toisilleen: "Totta se on: siipien suihke
kuuluu! Totta se on, oi hyvä Jumala... Ja kaiketi meidän on se
ilmoitettava kansalle? Silloin vasta kansakin vakavammin uskoo että
terve Järki on pyhä ohjaaja, jumalien tuli... että sitä tarvitaan
uskossakin -- uskonnossakin. Meidän siis on se sanottava Suomen
kansalle. _Meidän_...!"
-- -- --
Hän, pyhän vihan lietsoja, oli viipynyt jo kuukauden päivät
matkoillaan. Hänen päässänsä kohisi valoisia valloitustuumia, ja
hänellä oli aikomus uhrata vielä toisenkin kuukauden päivät ja
yöt raivaustyöhön, jonka terveellisen vaikutuksen saattoi laskea
siitä hälinästä mikä oli syntynyt niiden seutujen uskovaisten
kesken, joissa hän kulki ja kapinaan kiihoitti. Joka puolella
ikäänkuin kohoilivat hengelliset polttoroviot ja papilliset
pyövelit tahkoilivat teilauskirveitänsä, kirkonkiroukset ja
ristiinnaulitsemishuudot kaikuivat kautta syvien rotkojen, mutta hän
vaelsi yhä koskematonna, pää pystyssä, ylpeänä, voitonvarmana ja
ainoastaan surullisesti hymyili kaikille uhkauksille, sielussansa
syvästi vakuutettuna siitä ettei noiden uhkausten takana asunut
totuuden jalo henki, vaan vuosituhantinen valheen ruhtinas, joka
tosin oli väkevä ja mahtava herra, mutta ei suinkaan mikään
voittamaton, kukistamaton itsevaltias. Monet ilmiöt häntä jo
vahvistivat vakaumuksessa että oli oikealla tiellä. Milloin tuolla,
milloin täällä oli tapahtunut sellaista, mikä osoitti että Suomen
kansa oli ruvennut järkevästi arvostelemaan sitä vanhoillista
uskontoa, jonka vallassaolijat olivat väittäneet tyydyttävän
kansalaisten kaikki tarpeet, sekä sisälliset että ulkonaiset.
Ja hämmästyttävintä oli että juuri kansan syvimmistä riveistä
nämät järjen kirkkaat kipunat useinkin sinkoilivat, silloin kun
kouluoppinut luokka istuskeli ristissäkäsin, uskaltamatta rohkeasti
ajatella elämän tärkeimpiä kysymyksiä. Kurjalan kaukokorpeen saakka
tämä uuden ajan aamurusko näytti luovan ensimmäisiä säteitään läpi
veisaavan salohongiston...
Niin, pieni kirje, jonka Reino Frommerus kesken matkojansa sai,
sekin näytti osaltaan tuota päivännousua jo ennustavan. Se oli hänen
kotikorpeen jääneeltä vaimoltaan ja kertoi seuraavaa:
'Rakas mieheni! Et voi aavistaa mitä täällä on tapahtunut. Pidän
sen oikeana Jumalan tuomiona. Pastori Möhkönen on kuollut. Mies,
joka niin hartaasti vuodesta-vuoteen on vahtinut sinun vanhan
isäsi loppua, noustaksensa tämän seurakunnan yksinvaltiaaksi,
meni itse mananmajoille eilisiltana k:lo 1/2 7. Hän oli
vilustunut kinkerimatkalla (joka herraties oli ollut millaista
remuamista kirkon viininassakkaan kanssa) ja sairastunut
kovaan influentsaan, jonka saunassakäynti muutti ankaraksi
keuhkokuumeeksi niin ettei enää noussutkaan. Ihmiset sanovat
papilla taas viimeaikoina olleen ilkeitä juonia sinua vastaan, ja
oli uhannut haastaa käräjiin kunnianloukkauksesta -- minut myös.
Se oli meitä haukkunut "samanlaisiksi ruman hengen lapsiksi" kuin
on muka T.W.Y. Vielä kuolinpäivän aamuna kuuluu heristelleen
nyrkkejään vuoteestaan, kun olivat kuntalaiset käyneet kysymässä,
miten siinä kirjastonhoidossa nyt olisi meneteltävä ja kun oli
mainittu sinun uusista ehdotuksistasi. Muistat kai sen torpan
nuoren emännän, jonka luona kerran kävimme porolla. Hän se
noista asioista pistäysi kertomassa ja pyysi samalla saada
lainata jotakin uudenaikaista hengellistä kirjaa, niin minä
hänelle annoin pari sinun lentokirjoistasi. Se sanoi ettei täällä
läheskään kaikki "akat" enää usko varsin niin kuin Möhkös-vainaja
oli saarnannut, ja vakuutti että kyllä valistuksen halua on
kansassa, kun vaan lie silmäinavaajia. Ukkonsa, sen Jussin,
sanoi kovasti pauhaavan kirkon ja valtion eroa. Sinua se emäntä
kovin kehasi eikä ollenkaan tuominnut. Mutta sitä minä enin
ihmettelen että Möhkösen täytyi kuolla ennen sinun isääsi, joka
yhä on terve ja hiihtelee joka päivä. Kåhlroth kuuluu toimittavan
ruumiinsiunauksen. Muuten sekin täydellisyys on poislähdössä
pitäjästä. Tänne kuuluu tulevan uusi apupappi, kuten huhutaan,
uudenaikainen (?!) Niin kaikki muuttavat, mutta sinun isäukkosi
se vain pysyy paikoillaan. Hänen rakkautensa meidän lapseemme käy
päivä-päivältä kauniimmaksi. Näkisitpä vain miten ukki tyttiä
hypittelee! Siitä syystä en täältä raskisi poiskaan lähteä, mutta
tietysti me syksyllä muutamme. Ymmärräthän, oma kulta, että se
on välttämätöntä? Minä kaipaan omaa kotia, joskohta pientä.
Hyväjumala kun olisi senverran rahaa että saisi mökin... Reino!
Etkö jo ala joutua kiertomatkaltasi? -- minulla ja Salamalla
on kovin ikävä. "Salalla" on niin ihmeen kaunis tukka ja niin
viisaat suuret silmät ja osaa lapsukainen jo sanoa "issä" --
"ätti" -- "mömmö" ja monta muuta lystiä sanaa.
Suudelma meiltä molemmilta!
_Paula_.'
Kirjeessä oli myös jälkikirjoitus.
'P.S. -- Nuorin sisaresi Seidi, jota minulla ei ole koskaan
ollut kunnia kohdata, kuuluu viettävän häänsä Aavasaksalla,
jonne pestataan pappi heidät juhlallisesti vihkimään --
juhannusyön auringon loisteessa. Eikös ole _feinia?_ Miili siitä
kirjoitti... Kuuluvat menevän sen Torstin kanssa naimisiin
"ainoastaan yhteisistä hengellisistä intresseistä." Muista
lähettää onnentoivotuksesi. -- Olet kai lehdistä huomannut,
kuinka pappisveljeäsi Konradia sosialistit ahdistelevat? Kuuluu
olevan helisemässä. Jos tapaat matkalla, varo nyt rakkaani ikäviä
yhteentörmäyksiä. Minä niin pidin Konradista. Mutta sen sanon
vieläkin että sinun isäsi on papeista paras. Ei hän riitele
sosialisteinkaan kanssa, vaan tuumailee, ukki, rauhallisesti että
"kyllä kai Jumala senkin sekasotkun vielä jotenkin järjestää."
Niin, niin, Möhkönen siis meni menojaan. Tuntuu se omituiselta...
Äitisi purskahti itkuun, kun tuli tieto kuolemasta. Täti niin
suree lesken kohtaloa (10 lasta). Mutta nyt posti lähtee.
Terveisiä
_Omaltasi_.'
-- "Nyt sinä herra lasket palvelijasi rauhaan menemään!" huudahti
kirjeen luettuaan ja sen kädestään majatalon pöydälle laskien Reino
Frommerus matkatoverille, nuorelle hengenheimolaiselleen, joka oli
lyöttäytynyt hänen seuraansa. Sitten hän vakavasti lisäsi: -- Olisi
se mies sentään joutanut elääkkin, jotta olisi saanut nähdä sen
päivän koittavan, jolloin korven rahvas, jarrutuksen uhallakin,
havahtuu itsetietoisuuteen ja kääntää selkänsä sakramenteille.
Kuules, jahka kerron, millainen työmies herran viinamäessä sekin
pappi-parka oli...
Ja Reino Frommerus kertoi Kurjalan kappalaisen viimeaikaisista
puuhista.
Mutta, matkatoveri äännähti:
-- Rauha pappien tomulle. Emmehän taistele yksilöitä, vaan koko
järjestelmää vastaan.
-- Kyllä, kyllä -- väitti toinen: -- mutta järjestelmä on kokoonpantu
yksilöistä...
Ja vilkkaasti keskustellen jatkoivat puhujatoverukset matkaansa.
* * * * *
Siellä Kurjalan vanhassa pappilassa eräänä kevätyönä räystäät
taas niin iloisesti tippuivat vettä. Reino Frommerus, joka juuri
edellisenä päivänä oli palannut pitkiltä puhujamatkoiltaan, nukkui
nuoren vaimonsa rinnalla, joka oli hiipinyt hänen vuoteeseensa
lapsensängyn vierestä. Lauhkea, puolivaloisa kevätyö oli täynnä
suloista surumielisyyttä... ikäänkuin kaihoa rakkauteen ja Jumalaan.
Kenties oli ilmassa jotakin painostavaa.
Ja nuoret ihmiset olivat raskaasti nukahtaneet...
Yhtäkkiä aviomies säpsähtäen heräsi ja hieroi silmiään. Vaimo myös
havahtui ja kysyi säikähdyksissään:
-- Mikä kumma sinulle tuli?
-- En ymmärrä, -- sopersi toinen: -- näinkö unta vai mitä, mutta
jotakin ihmeellistä oli tapahtuvinaan...
-- Oma kulta, nuku nyt rauhallisesti, minusta on niin äärettömän
suloista että taas olet minun kanssani...
-- Mutta mitä ihmettä se oli minussa. Ei suinkaan pihassa mitään...?
-- Minä nousen katsomaan...
Paula nykäsi akkunaverhoa syrjään ja katsoi. Mutta ei hän mitään
huomannut. Pappilan päreräystäät vain iloisesti tippuivat
vesipisaroita.
-- Setä rovasti ehkä tuolla unissaan äänteli? arveli hän.
-- Ei, ei, -- epäsi toinen, -- ei se semmoista ollut.
-- Olipa mikä hyvänsä, nukutaan nyt rauhassa... Ja nuoret nukahtivat
uudelleen.
Mutta parin päivän kuluttua heille selvisi, mikä tuo Reino
Frommeruksen yöllinen aavistelma oli ollut. Kaupungista-palaavat
matkamiehet näet tiesivät kertoa omituisesta tapahtumasta: --
Moukkalan kaupungin vanha kirkontapuli oli kaatua romahtanut alas!
Se oli romahtanut, aivankuin ennustettu oli, kauppaneuvos Adamssonnin
vanhan navetan päälle ja murskannut sen, vaan varoksi oli navetta jo
ollut tyhjä elukoista. Mutta Korven Kalkuttajan kirjapainon se oli
kuin olikin armotta ruhjonut. Siellä nyt makasi kallis suomalainen
henkikaarti vanhan kirkkotapulin lahojen hirsien ja lautojen alla.
Kaikeksi onneksi ei ihmisuhreja ollut sattunut, mutta toimittaja
Tiitus Tolvasen kerrottiin joutuneen mielenhäiriöön. Koko Moukkala
kuului olevan kauhuissaan; kaupungin valtuusmiehet olivat heti
lähettäneet lähetystön Senaatin kirkollispäällikön luo suullisesti
tekemään selkoa tapahtumasta -- tästä kaikkien tosiuskovaisten mieliä
syvästi-järkyttävästä tapahtumasta. Pastori Elias Rynttänen oli
viikkoa ennemmin lähtenyt kaupungista, kuten sanomalehdetkin tiesivät
kertoa, ulkomaille -- uskonvapausliikettä tutkimaan. Väliaikainen
pappi oli neuvotonna nähty harhailemassa sortuneen pyhyyden
raunioilla...
Se humaus oli ollut hirmuinen, se lankeemus niin suuri että se oli
kuulunut ympäri puolen hiippakuntaa. Tuhannet talonpojat olivat
humauksen kuulleet ja tuhannet akat sitä mailmanlopuksi luulleet.
Ja kaikki uskovaiset kuuluivat olevan hengellisesti pyörryksissään
hirmutapahtuman johdosta: "Kuinka olikaan mahdollista että laupias
Jumala oli sallinut oman rukoushuoneensa maahan romahtaa?" "Eikö hän,
joka hallitsi pilviä ja tuulia, ja jonka tahdotta ei hiuskarvaakaan
ihmisen päästä voinut pudota, eikö hän olisi voinut hillitä sitäkin
tuuliaispäätä, joka tuona salaperäisenä kevätyönä kirkon kimppuun oli
karannut?" --
Näin he ajattelivat, vanhat. Mutta nuoret ymmärsivät että kirkon oli
ollut pakko luhistua itsestään. Sillä se oli ollut laho.
* * * * *
_Ja sade lankesi ja virrat tulivat ja tuulet puhalsivat ja sitä
huonetta sysäsivät, joka kukistui, ja sen lankeemus oli suuri_.
Math. ev. 7:27.
Kirj. Albergassa v. 1907--1908.