_Elias Rynttänen_,
kappalainen.
Lunastus 50 penniä.
Kaupungin seurakunnan sielunhoitajana olen velvollinen
ilmoittamaan että mikäli minä asianomaisia kihlakumppaleita
tunnen, heidän maineensa on virallisesti epäilyttävää laatua,
koskapa heidän yhdyselämänsä on katsottava sotivaksi meidän
siveellistä mailmanjärjestystämme vastaan. En kuitenkaan tahdo
muuttaa entisessä muuttokirjassa -- ihmeellistä kyllä --
esiintynyttä _hyvä_ sanaa.
(_Yksityinen muistutus asianom. virastolle_).
Muuttokirjassa ei näkynyt sanaakaan ulkomailla tapahtuneesta
vihkimisestä siviliavioliittoon, ei sanaakaan lapsesta. Lankettiin
valmiiksipainettu _vaimo_ sana oli pyyhkäisty pois, kuten näytti,
vihaisella kynänvedolla, niinikään painetut sanat _avioliittoon
vihityt_ olivat katkaistu ja sijaan piirretty "vihittäväksi
esteettömät."
Tätä virkapaperia seurasi kohtelias yksityiskirje.
'_Maisteri hyvä!_
Arvaan että saamanne muuttokirjan muoto Teitä ei miellytä. Sille
kumminkaan en _minä_ muuta voi virallisesti. Mitä persoonallisen
vakaumukseni mukaan avioliitosta ajattelen, on eri asia. Se on
ohjelmakysymys, johon on päästävä, vaan _perustuslaillisena_
pysyttelen lain pohjalla, kunnes sen saamme muuttumaan aatetta
vastaavaksi. Omavaltainen poikkeaminen siitä on juuri sitä,
jota olemme vastustaneet. Että lapsenne ei ole muuttokirjassa
-- huolimatta siitä että ilmoititte minulle sen syntymän ja
nimen -- aiheutuu siitä lain määräyksestä, joka käskee ja
velvottaa minun pitämään kirjaa ainoastaan Pyhän Kasteen kautta
ev. luteerilaiseen kirkkoon tulleista jäsenistä. En sille siis
mitään voi. Pitäkää lapsen syntyminen omassa muistissanne, kunnes
siviliregisterijärjestelmä on maahan saatu!
Kunnioittaen:
_Elias Rynttänen_.'
-- Tämä taitaa nyt olla niitä Rynttäsen viimeisiä urotöitä! --
huudahti Reino Frommerus huvitettuna papereista. -- Mies on
tehnyt laillisuudestaan keppihevosen, jolla hän ratsastaa sisään
taivaan portista. Niin, Elias pappi ajaa karahuttaa sisään taivaan
kaariportista ja esittää itsensä jalona taistelevana ritarina.
"Teidän Majesteettinne nöyrin palvelija, kappalainen Rynttänen
Moukkalasta." "Jahah! jassoo!" vastaa Isä Jumala -- "rikosasiain
komisarius Rynttänen?" Ja Isä Jumala surullisesti hymyilee. Sillä --
todentotta -- hänen edessään seisoo olento, joka ihmeesti muistuttaa
sitä La Manchan manallemennyttä ritaria, jonka pää kohisi täynnä
jättiläishaaveita. Pastori Rynttäsen kilvessä paistaa näet ainoastaan
loistosana "perustuslaillisuus", ja me, hänen aseenkantajansa,
tiedämme varsin hyvin että mies on "surullisen haahmon ritari."
-- Mutta täytyyhän sinun, Reino, sentään tunnustaa että
perustuslailliselta kannalta katsottuna pappi tässä on aivan
oikeassa? virkkoi rouva Frommerus hellästi.
-- Ei, sitäpä minä juuri en tunnustakkaan! väitti mies intoutuen. --
Vapaamielinen perustuslaillisuus ei ikinä saa asettua kirjaimellisen
perustuslaillisuuden sokeaksi soittajaksi. Sen täytyy aina kapinoida,
opponeerata sellaisia lain kirjaimia vastaan, jotka eivät ole
jaksaneet kohota ajan humaanisten sivistysvaatimusten tasolle. Tämä
kapinoiminen kirjoitetun lain siveetöntä tulkitsemista vastaan -- se
juuri onkin sitä oikeinta perustuslaillisuutta. Perustuslaillisuuden
ydin on tottelemattomuus väärää esivaltaa kohtaan, tulipa tämä
väärä esivalta mistäpäin tahansa. Perustuslaillisuus on pakon ja
orjuuden vihollinen. Mutta Rynttäsen "perustuslaillisuus" ei ole
mitään muuta kuin rutivanhoillisuutta, jossa kaikki pahakin on pyhää.
Perustuslaillisuus Suomessa, isänmaallisessa katsannossa, on aina
ilmenevä etupäässä siinä että taistellaan Idästä päin tyrkytettyjä
laittomuuksia vastaan, vaan ei suinkaan Lännestä tai muualta lentäviä
vapausaatteita vastaan. Siviliavioliitto ja kasteenhylkäys eivät ole
mitään bobrikoffilaisuuksia!...
-- Vai perustuslaillinen? matki hän yhä terävästi. -- Se on kohtalon
katkerinta ivaa että juuri halvimmat luonteet Suomessa ratsastelevat
perustuslaillisuuden jalopeuralla. Aivan samoin kuin toiset halvimmat
luonteet taipuvat Bobrikoffin kätyreiksi. Totisesti en tiedä, kumpaa
ilmiötä syvemmin surkutteleisin... Keksipäs pappikin kauniin fraasin:
perustuslaillisuus! Mutta seitsemän vuotta takaisinpäin, jos joku
huimapää olisi uskaltanut siviliavioliittoon, hän tottatosiaan ei
olisi keksinyt mokomaa kilpisanaa. Ja miksi ei? Siksi tietysti että
koko tämä perustuslaillisuuden käsite -- joka itsessään on jalo
käsite -- on syntynyt vasta bobrikoffilaisuuden vastapainoksi,
vastamyrkyksi. Ennen hän sitä ei olisi osannut kilpenään käyttää!
Reino Frommerus käveli kiivaasti edestakaisin pitkin lattiaa ja
muisteli erästä puhetta, jonka pastori Rynttänen keväällä oli pitänyt
jossakin kaupunkilaisten juhlassa: "Laki on pyhä ja sille vannotulle
valalle on jokaisen oltava uskollinen, näyttäköön se sitten vievän
syteen tai saveen!"
Niin oli pappi pauhannut. Siitä yhdestä ainoasta lauseesta saattoi
päättää, kuinka halpa käsitys hänellä oli perustuslaillisen hengen
pyhyydestä. Hänelle oli samantekevää, miltä milloinkin sydämmen
pohjalla tuntui, kunhan vain sai jumalansanan varjossa riehahdella
mainehikkaan valtiollisen lain turvissa. "Syteen tai saveen!"
-- Reino Frommerus ei vastannut sanaakaan pastori Rynttäsen
muuttokirja-lähetykseen... Mutta hänen isäänsä, rovasti Frommerusta
tämä virkaveljen menettely ei voinut olla ihmetyttämättä. Vanhus
luki muuttokirjan tarkoin läpi, hänen kätensä hiukan vapisi niin
että paperi kahisi ja yli sankalasiensa hiukan synkästi silmähtäen
poikaansa, sanoi hän:
-- Tämähän on väärennetty!... Mitään muuta ei vanhus sanonut. Hän
pisti vaakunapiippunsa palamaan ja näytti olevan tyytyväinen että
nuorin poika perheineen todella oli saapunut heitä, korven vanhoja,
ilahduttamaan...
Lapsen kastamisesta ei hopeahapsinen rovasti sanaakaan hiiskunut.
Muitta mutkitta hän merkisi lapsenkin kirkonkirjoihinsa "miehen ja
vaimon" jälkeen, tosin lisäten huomautuksen ettei lasta oltu kastettu
mihinkään erityiseen uskontunnustukseen.
Saattoipa siis poika olla täysin tyytyväinen isänsä humaanisuuteen.
Kun sai nähdä, miten vanhus nämät arat asiat oli järjestänyt, niin
tuli ihan hyvälle tuulelle.
-- Haluttaako pappaa verkonlaskuun?
-- Mitä ihmettä? sanoi silloin kulmiaan kohottaen rovasti ukko, jolla
aina oli ollut pientä kinastelua poikiensa kanssa verkkokalastuksen
kannattavaisuudesta. -- Sinäkin muka?... No, lähdetään vaan...
Ja isä ja poika läksivät hauskasti keskustellen verkonlaskuun alas
järvelle, joka peilikirkkaana hohteli elokuun illassa...
Ruustinna Augusta myös oli sydämmellisesti ihastunut nuorten
saapumisesta ja pyrki puoliväkisin valtaamaan miniältä pikku Salaman
hoitoonsa:
-- Min lilla pia... Mormors gullöga... Mutta kyllä se on kummallista,
kuinka tämä lapsi on musteri Charlotte vainajan näköinen!
-- Ei, hyvä täti, kyllä Salama on oma itsensä! hymähti miniä.
Palvelustytöt, rengit, leikkuukasakat, kanamummo, hevoset, lehmät,
koirat ja kissa Mikki, niin, vieläpä pappilan ainukainen porsaskin
-- kaikki näyttivät pitävän pienestä uudesta tulokkaasta, Salamasta,
vaikka tämä ei vielä osannut puhua yhtä ainoata sanaa Kaikki
näyttivät kunnioittavan terveyttä ja luontoa, hyvinsyntynyttä
ihmislasta -- elämän iloa. Elämän ponnistusta ja elämän kysymystä...
Ja pyhä kaste häipyi -- ikäänkuin aamukastekkin pappilan pientareilla
-- auringon paisteeseen. Ei siitä edes puhuttu!
Mutta oli Kurjalan pappilassa sentään yksi olento: joka ei suvainnut
lasta. Se oli tuo syystalvella saapunut uusi apulaispappi Nathanael
Kåhlroth, hengellinen runoniekka, joka salanimellä Nattu Lanttu oli
julaissut kristillissiveellislyyrillisen kokoelman nimeltä "Sionin
kantelon helkähdelmiä." Tämä mies, jonka pelkät kasvot jo paistoivat
hengellisen itsetyytyväisyyden ja autuudenpöhön ihrasta, oli tuonut
Kurjalan vanhaan pappilaan kaiken juhtansa ja karjansa, jota ei
suinkaan ollut vähän, sillä jo nuorena ylioppiskokelaana hänen
oli onnistunut päästä rikkaisiin naimisiin. Tosin oli ensimmäinen
vaimo kaikkivaltiaan Jumalan kutsumuksesta kuollut jo viiden vuoden
kuluttua kuudennen lapsensa synnytykseen -- kurja naisraukka --
mutta laupias taivaallinen isä oli heti työntänyt nuoren papin
paradiisiin toisen avun, josta myös jo oli perillinen. Jumalattomat
ihmiset ennustivat tällekkin vaimolle samallaista kohtaloa kuin
edelliselle, vähääkään välittämättä niistä kauniista runoista, joita
herra kirkkoherranapulainen viritteli "sydänlemmikkinsä" kunniaksi.
Ruustinna Frommerukselle tämä apulais- tai apulannoitusjoukko
taloudellisista syistä oli kova koettelemus, joka puristi hänen
silmistään monta salaista kyyneltä maitoja mittaillessaan, mutta
rovastimiehensä tähden, joka ei muuta apulaista ollut onnistunut
saamaan -- vastaleivotuista papeista näet oli vuosisatamme vaiheessa
alkanut olla kova tinka -- täytyi hänen tyytyä ilmestykseen
semmoisena kuin se tuli ja oli. Täytyihän toki olla ystävällinen
ja niellä kaikki. Onneksi tämä ilmiö kokonaisuudessaan sijaitsi
alanteessa, pihan toisella puolella, siinä flyygelirakennuksessa,
jollaisia mallikelpoisten suomalaisten pappilain historiassa aina
tavataan.
Pastori Kåhlroth (hän kirjoitti nimensä kahdella h:lla) ei tietysti
mitään sanonut Reino Frommeruksen lapsesta, mutta koko käytöksessään
hän antoi tuntua että tämä lapsukainen, jota lykättiin pienissä
vaunuissa aivan hänen akkunansa alatse, häntä erityisesti kiusasi,
hengellisesti hermostutti. Eikä hän voinut käsittää, miksei se myös
vanhaa rovastia kiusannut.
Tuodappa luvattomasta sekaannuksesta synnin sumussa siitetty ja
syntynyt kakara keskelle pääpappilaa ja jättää se siunaamatta
perkeleiden valtaan, vaikka kartanossa oli kaksi sielunpaimenta ja
kylässä kolmas? Sehän oli häväistys pappilan perustuslakeja vastaan,
uskonnollinen skandaali koko seurakunnan edessä! Voi taivasten
talikynttilät sitä uudenajan röyhkeyttä...
Ja jouluenkelirunoilija Kåhlroth-Lanttu, hengellisesti vaivautuneena
asiasta, kiiruhti eräänä iltana -- saarnasorvauksen lomassa --
sepittämään virttä:
Ah lapsi, synnin hedelmä,
Miks Luoja sinut loi,
Kun vanhempas ei kumminkaan
Sua kasvatella voi...
ja niin edespäin hamaan loppuun asti.
Tämänkaltaiset runot -- hän teki niitä inspiratsioonin sattuessa
puolitusinaa vuorokaudessa -- joita apupappi kaikessa hiljaisuudessa
rustaili mailman parannusta huolehtien, häntä itseään suuresti
lohduttivat.
Oli siis ymmärrettävissä, kuinka hän hermostuksensa kesti, vaikka
kartanoon olikin ilmestynyt kastamaton lapsi.
Reino Frommerus, joka apupapin sielunvaivan oli vainunnut heti ensi
päivästä, toivoi ilmiöstä paljasta hyvää. Hän toivoi ainakin sitä
että pastori Kåhlroth jonakin kauniina aamuna juhtineen ja karjoineen
oli poistuva korven pappilasta yhtä juhlallisesti kuin oli sinne
saapunutkin.
Ja siitäpä melkein näytti että rovasti Frommerus perheineen sitä
samaa salaa mielessään hautoi...