_Fredrik Gabriel Frommerus_.'
Tällaisen selityksen lähetti Kurjalan pappisvanhus tuomiokapitulille.
Ja katso: herra piispa ja koko pappishovioikeus ynnä hänen kanssansa
hämmästyivät suuresti vastausta sekä kyselivät toinen-toisiltansa:
"tuleekohan Kurjalastakin jotakin hyvää?"
Rovasti Frommerus oli vedonnut Jumalaan ja omaantuntoon. Sellaista
perustelua herrat pappisjuristit eivät todentotta olleet odottaneet.
Tokkohan tämä vain oli sitä oikeata: hoc signo vinces?...
Mutta he vaikenivat kuin viisaat miehet vaikeuden edessä eivätkä
he sen koommin viitsineet vaatia rovasti Frommerukselta uutta
selitystä...
Kurjalan vanha pappila huokasi helpoituksen huokauksen ja tuon
kaukaisen erämaan pitäjän kirkonkirjat lupasivat pyhästi säilyttää
lujat merkkinsä, joista ei huokunut mitään vainoa eikä inhoa,
joskohta ei myöskään erityistä suvaitsevaisuutta siviliavioliittoa
kohtaan. "Sinäpä sen sanoit" ikäänkuin kuiskuttelivat ne vanhat,
kymmenenleiviskän painoiset kirkonkirjat telineiltänsä eräänä iltana
rovastivanhukselle: "Sinäpä sen sanoit että käy se laatuun olla
oikeissa naimisissa, vaikka ei olekkaan kirkollisesti vihitty!"
"Hva sa'?" säpsähti silloin rovasti katsahtaen kummastuneena selkänsä
taa, luullen ruustinnan siellä hiiviskelevän.
Mutta ne vanhat paksut kirkonkirjat naurahtivat niin makeasti ja
jupisivat: "Me sitä vain täällä nurkassa huviksemme höpisemme ja
ennustelemme uuden ajan asioita."
Ja kun ukkorovasti oli pistänyt iltapiippuunsa sekä lähtenyt
sauhutellen ruokasalin puolelle, silloin nuo kirkonkirjat remahtivat
ääneensä nauramaan, laskivat mäkeä hyllyiltä alas lattialle sekä
huusivat vasikannahkan paksuisia lehtiään yhteen paukutellen: "meillä
on sentään hyvä isäntä, meillä on hyvä isäntä -- pois jaloista, te
vanhat hupsut virsikirjat!"
Ruustinna silloin työntyi kovaa vauhtia kansliaan, katsahti
kysyväisesti ulko-oveen, ja palasi takaisin saliin sanoen rovastille:
"minä olin kuulevinani että ovi siellä rasahti, mutta siellä olikin
kaikki 'tyst och stilla' -- sinun kirkonkirjasi vain, rakas Fredrik,
näkyivät romahtaneen lattialle."
Jolloin rovasti virkahti: "Minun sietäisi niille teettää uudet
telineet, jos vain seurakunta kustantaisi"...
* * * * *
Reino Frommerus oli jonakin päivänä jollakin keinoin tullut
tietämään, mitä hänen opettajakumppaninsa, pastori Elias Rynttänen,
hänestä tuomiokapitulille oli ilmoittanut.
Tuo lauselma "Maisteri Frommerus ja hänen toverinsa viettävät
ujostelematonta yhdyselämää" ei voinut olla häntä siveellisesti
suututtamatta, samalla kun se häntä syvälle loukkasi.
"Pirullisempaa tekopyhän lausetta tuskin voipi kukaan keksiä?"
arvosteli hän mielenkuohussaan.
Ensinnäkin: pappi oli ilmaissut itsensä jonkunlaisena salaurkkijana
toisen avioelämästä, josta olisi voinut tulla siihen luuloon että
hän, pastori Rynttänen, todella jolloinkin oli hiiviskellyt toisen
perheen aviovuoteiden ääressä?
Toiseksi: pappi oli ilmiantanut toisen ihmisen pyhimmät
yksiavioisuuden asiat muka riettaana tekona, vaikka ei kukaan koskaan
ollut tahtonut ilmiantaa herra pastorista että hän itse, ollessaan
kolmansissa naimisissa, todennäköisesti oli ujostelematta viettänyt
yhdyselämää ei ainoastaan yhden toverin, vaan vähintään kolmen
kanssa, sillä herra pastorilla oli runsaasti lapsia kaikista kolmesta
avioliitosta.
Ja kolmanneksi: tämä pappi oli salaisessa raportissaan ilmeisesti
kiertänyt _vaimo_ sanaa sekä käyttäessään tuota itsessään
erinomaista "toveri" nimitystä käyttänyt sitä ehdottomasti pahassa
tarkoituksessa. Hänen käyttämänään se sitäpaitsi oli ollut pelkurin
sana!
Reino Frommerus tavatessaan Elias Rynttäsen koulun opettajakammiossa,
jossa tämä, intohimoinen tupakanorja ollen, puhalteli
huoneentäyteisiä savupilviä, ei papille mitään sanonut siitä mitä
tiesi. Hän oli päättänyt hillitä itsensä ja iskeä ainoastaan
silloin, kun oli välttämätöntä. Mutta hänen sielussaan paisui
paisumistaan pyhän kapinan tunne, sitä mukaa kuin aavisti isänmaansa
jesuiittain hänen selkänsä takana puuhaavan jotakin pirullista hänen
kukistamisekseen. Kotirauha oli vielä rikkomaton, ja hän tahtoi sitä
kauniisti varjella. Pastori Rynttäsestäkin tahtoi hän vielä uskoa
mahdollista parasta -- sitten kun pahin mielenkuohu oli asettunut.
-- Minä en usko että se on totta! vastasi hän esimerkiksi
juoruajalle, joka tuli hänen luoksensa sivistyneen rouvashenkilön
muodossa. -- Te sanotte että pastori Rynttänen muka
kirkkosaarnoissaankin jo tähtäilee meidän avioliittoomme, puhumalla
siitä irstaasti ja hullunkurisilla vertauksilla, mutta niin törkeätä
menettelyä en sentään ota uskoakseni suomalaisen sielunpaimenen
puolelta, vaan otaksun minä tässä olevan jotakin väärinymmärystä
sanankuulijaan puolelta...
-- Mutta käykäähän itse kirkossa, niin ehkä kuulette ja uskotte!
väitti juoruaja.
-- En, minä en ikinä astu Moukkalan kirkon kynnyksen yli! sanoi
silloin Reino Frommerus.
-- Mutta olettehan papinpoika? kiusasi kaupungin rouva.
-- Ja senkötähden minun muka pitäisi käydä kaikenlaisissa pakanain
temppeleissä! huudahti koulunopettaja.
-- Sanotteko meidän kirkkoamme pakanain temppeliksi? kauhistui
uskovainen rouva, silmät suurina kummastuksesta.
-- Niin tuota tulin sanoneeksi, -- naurahti toinen.
Ja häntä samalla huvitti yhdellähaavaa kuin suretti tämä
pikkukaupungille luonteenomainen itserakkaus kaikessa, mikä oli omaa.
--
Sen piirteen hän kaupunkiin asetuttuaan oli heti merkillepannut
muissakin kuin uskonnollisissa asioissa. Hän oli esimerkiksi kerran
vanhalle, vaikutusvaltaisimmalle kaupungin valtuusmiehelle tullut
leikillä sanoneeksi että Moukkalan lehmäin ruosteiset rautakellot
olisivat välttämättömästi tukittavat, jotta ihmiset saisivat rauhassa
nukkua ennen työhönsä nousemista, mutta kaupungin patriarkka oli
siitä tupakkajutusta saanut aiheen lykätä kokonaisen pääartikkelin
Moukkalan ainokaiseen sanomalehteen: "kuinka esi-isien pyhiä
menoja olisi kaikkialla kunnioitettava ja kuinka karjankellojen
kalinakin sumeina syysaamuina mieliimme muistuttaa tämän kaupungin
alkuasukasten historiallisia aherruksia vieläpä vie meidät,
uskonnollisessa katsannossa, syvälle noihin ajastaikoihin, jolloin
härjillä kynnettiin ja aasit kävivät läsnä laitumilla ja Jumalan
miehiä koeteltiin kauhistuttavilla Joopinposteilla, kuten meitäkin
näinä vaikeina valtiollisina aikoina."
Reino Frommerus oli tämän runollisen artikkelin lukenut ääneen
vaimollensa ja sitten hän sen sanomalehtinumeron oli lähettänyt
eräälle ystävälleen Helsinkiin, näytteeksi millaisessa ilmapiirissä
hän kansallisen elämäntyönsä nyt oli alottanut. Se ystävä oli
lennättänyt hänelle vastauskortin: "Laita itsesi ajoissa pois
mokomasta ämmäin karsinasta!"
-- -- --
Kolmas toimenpide, johon tuomiokapituli maisteri Frommeruksen
siviiliavioliiton suhteen oli ryhtynyt, ei tuottanut suuria tuloksia.
Kirkollisen peltomiehen kylvämät siemenet lankesivat näet johonkin
kallion rakoon ja kantoivat varsin laihan hedelmän.
Eräänä päivänä oli nimittäin Moukkalan nuorella opettajalla onni
saada postissa seuraavanlainen kirje:
'_Hyvä veli Reino Frommerus!_
Rauha olkoon sinulle isältä Jumalalta ja Pojalta ja Pyhältä
Hengeltä. Ammen.
Minä tahdon sinulta kaikessa hiljaisuudessa tiedustella
erästä sangen arkaluontoista seikkaa: Matkustellessani --
Tuomiokapitulin asioissa -- Helsingissä, johdatti Jumala minut
ihmeellisesti samaan taloon Bulevardinkadun varrella, jossa
sinun sanottiin morsiaminesi viimme kesän alussa asustaneen --
kolme vuorokautta. Koska minä olen pappi, kuten kai tiedät,
ja Valkoruusun jäsen, niin tulin kysyneeksi talon emännältä
visummin sinun olostasi siellä sekä sain silloin tietää että
sinulla ja morsiamellasi oli ollut vuokrattuna _yhteinen_ huone.
Siveydellisistä syistä en pappina voinut tarkemmin kysyä, vaan
sattumoilta tulin nähneeksi sen huoneen, missä olitte asuneet.
Siinä sijaitsi kaksi sänkyä ja punainen verho häälyi niiden
välissä. Minä kysyin piialta, oliko huone kauvankin ollut samalla
tavalla sisustettuna ja piikainen vastasi että se jo kolme
vuotta oli seisonut samassa asussa. Enempää en kysynyt. Mutta
minussa heräsi hirveä epäluulo... Ja Jeesuksen, meidän Herramme
nimessä minä nyt kysyn sinulta, entinen toveri: ethän sinä vain
millään tavalla sopimattomasti käyttäytynyt siinä huoneessa?
Sillä Tuomiokapitulin papereista olen tietämään tullut että
sinä silloin, kun huoneessa asuit, olit vasta _yhden kerran
kuulutettu_ meidän kirkossamme. Muistan sinun koulupoikana
olleen varsin säännöllisen ja siveän, en tahdo uskoa että
perkele sinuun vieläkään olisi sisälle mennyt, mutta hengellisen
huolestuksen vuoksi tahdon täten sitä asiaa sinulta kahdenkesken
tiedustaa, luottaen sinun tunnettuun rehellisyyteesi. Sinun
prosessissasi minä tietysti koetan vaikuttaa niin paljon kuin
mahdollista eduksesi. Moninaisissa me kaikki puutumme. Toivoisin
että sinäkin, veli parka, oppisit lohduttamaan itseäsi sillä
elämän balsamilla, mikä esimerkiksi minua lohduttaa ja joka niin
sattuvasti on ilmaistu suomalaisessa virsikirjassamme, v. 392: 10:
O taivaan hekkumaa, jonk' autuahat saa! Sua halaan sydämmestä,
En huoli muusta mistään; kun sinut vaan ma saisin, Muun kaiken
unhottaisin.
Ystävällisesti:
_Kyösti Karitsa_
(entinen Karlsberg).
Osote: Rauhavuorenkatu N:o 1.
Tähän kirjeeseen lennätti Reino Frommerus seuraavanlaisen vastauksen,
ihmetellen itsekkin mielentyyneyttään:
_Herra Pastori Kyösti Karitsa!_
Jumalan santarmi! Kiitos kirjeestäsi ja luottamuksestasi minuun,
Ihmisen poikaan! Koetanpa vastata sinulle niinkuin parasta
on. Se punainen verho, jota sinun Jumalasi johdatti sinut
näkemään Suomen Sodomassa ja Gomorrassa, on sinun oma irstas
mielikuvituksesi. Suo anteeksi että niin hyvin muistan sinun
entisyytesi. Sinähän se olit, joka jo koulupoikana kokosit
meidät, viattomat nuorukaiset, ympärillesi ja huvittelit meitä
kertomalla kaikellaisia riettaita sukupuolisalaisuuksia, joista
sitä ennen emme mitään tietäneet! Ja sinähän se olit, joka
ylioppilaaksi tultua teoloogina olutlasin ääressä kerskailit,
kuinka olit onnistunut raiskaamaan oman kortteeritalosi emännät
ja piiat, koska et uskaltanut käydä julkisissa porttoloissa. Sinä
juuri se olit!
Mutta nyt sinä olet papiksi vihitty mies, ja musta kaapu
peittää kaikki sinun nuoruus-syntisi. Ja sinä pidät itsesi
sopineena Jumalan kanssa kaiken ikävän mitä välillänne on ollut.
Kadehdittava mies! Minä onnittelen sinua!
Mutta kun sinä pidät oikeutenasi urkkia sellaisen toverin
avioliitto-salaisuuksia, joka ei sinun augustinolaisista
hairahduksistasi ole mitään hälytystä nostanut, niin on minulla
moisen menettelyn johdosta sinulle vastattavana yksi ainoa sana.
Se sana kuuluu -- Jeesuksen nimeen: -- häpeä!
Toverillisesti:
_Reino Frommerus_.
-- -- Kirjevaihto ei pitemmälle jatkunut.
14.
Oli keskitalven aika. Päivän viimeinen oppitunti Moukkalan
pienessä porvariskoulussa oli juuri loppunut, ja pojat ja tytöt
ryntäsivät hälisten ja huutaen ulos rukoussalista, jossa koulun
rehtori Rödman oli kuivalla äänellä lukea rompottanut tavanmukaisen
lopettajaisrukouksen, jonka oppilaat joka päivä olivat tottuneet
nielaisemaan aivankuin jonnijoutavan apteekkipillerin, minkä joku
lääkäri on määrännyt siinä hyvässä tarkoituksessa että heikko veri
vahvistuisi ja suolet muka paremmin sulattaisivat ravinnon.
"Rom pom pom!" matkia maiskuttivat oppilaat syöstessään suinpäin alas
koulun portaita, suussaan vielä rukouspillerin maku, joka haihtui
vasta sitten kun he olivat tuiskahtaneet nenälleen hankeen ja saaneet
suunsa-korvansa täyteen raikasta lunta.
-- Hyi kuinka nuo poijat on häjyjä! kirkuivat tytöt etsien suojaa
yleisessä sekasorrossa, jossa kirjoja ja vanttuita sinkoili sekaisin.
-- Jeekuli, kuinka nuo likat on lenkoja! vastailivat pojat, mikä
hyppien suksillaan kuin harakka, mikä ajaen vimmatusti takaa
toveriaan, joka oli kiskaissut lakin toisen päästä, ja nutistaen
tämän vihdoin porttikujan nurkkaukseen.
-- Me ollaan laketaimonilaisia Termopylain vuorisolassa! Tietäkää se!
-- Elä ipata. Pois alta, Sauna-Aapelin vesihepo!
-- Kattos näitä sompasauvoja! Minä oon Kserkses, joka pieksätän...
-- Pieksätä, pieksätä pieksusi pohjalla, vaan minä oon se
suomalaisten kuningas Attila, jonka hevonen...
-- Attila kattila, Mattilan Mikon matikka -- sinn' oot ryssän
prenikka!
-- Oo vaiti vasikka. Suusi on kuin Poprikohvin kätyrin kärsä!
-- Voe miten sannoa jarrautti, passivistin penikka!
-- Tämä on politikkaa pojat! Heistelee!
-- Joo! vaan sinn' oot santarmiston salaurkkija!
-- Tyst gossar, ja flikkaihmiset myös. Maltshii durak! Rehtori tulee
perässä!
-- Maltshii! maltshii! maltshii!... vihelsivät pojat ja pakenivat
hurjaa vauhtia alas koulumäeltä.
Koulun rehtori tuli tosiaan poikain kintereillä nokka pystyssä ja
keppi suorana. Hänellä oli hiivatin nälkä niin että suolet kurisivat
-- olivat kurisseet jo isämeitää lukiessa.
Rehtori Rödman, lyhimmittäin sanoen, oli erinomaisen kunnollinen
mies. Koko kaupunki tosin tiesi että hän yksityismielipiteiltään oli
jumalankieltäjä ja hirmuinen anarkisti, joka alituisesti haaveksi
puolen mailman ilmaanräjäyttämistä, mutta se nyt ei mitenkään
johtokuntaa häirinnyt, koskapa rehtorin anarkismi ilmeni ainoastaan
sanoissa eikä milloinkaan teoissa ja koska hän nöyrästi taipui
rahan edestä toimittamaan vaikeata virkaansa, johon m.m. kuului
jumalansanan viljeleminen joka aamu ja iltapäivä. Hän suoritti
tehtävänsä klassillisesti ja kokoili kultaa kaksin kämmenin siitä
tavattoman suuresta tuntimäärästä, minkä hän oli hartioilleen
sälyttänyt. Tietysti hän inhosi virkaansa, mutta kärsi kuin mies
sen mikä kärsittävä oli. Johtokunta hänestä erityisesti piti siitä
syystä ettei hän koskaan sitä edestäpäin haukkunut, vaan panetteli
aina takaapäin. Kaupunkilaiset häntä vuorostaan jumaloivat siitä
syystä ettei hän koskaan antanut lapsille huonoja numeroita, vaan
päästi pölkkypäisimmänkin luokalta. Yltäpäätä pätö mies hän oli! Nyt
hänellä vain sattui olemaan nälkä sekä niin kiire kotiin etteivät
jalankalikat tahtoneet pysyä matkassa. Mekin siis hänet jätämme.
Rehtori Rödmannin jäljessä -- ikäänkuin mutaproomu sotalaivan
vanavedessä -- vyöryi koulun naisjohtajatar, ikivanha mamsselli
Abramsson, huolestuneesti silmälasien läpi pälyillen ympärilleen
etteihän vain hänen varjeluksensa-alaisilla tyttö-oppilailla ollut
mitään sopimattomia kujeita toisen sukupuolen kanssa. Se nyt oli
se alituinen kristillissiveellispedagooginen huoli. Mutta, kumma
kyllä, suurimmat tytöistä nauraa tirskahtelivat hänen edessään vallan
ylpeästi leiskautellen pitkiä neitsytpalmikkojaan olalta toiselle ja
kuiskutellen uskomattoman pistäviä arvosteluita hänestä, jota pojat
nimittelivät "tyttöin abbedissaksi." Jättäkäämme hänetkin menemään.
Koulunjohtajattaan perässä marssivat laitoksen muut apostooliset
tunnukset.
Ensin tuli kuin sukkula silkkikangasta myöten neiti Nunnanen, joka
oli kristilliseroottisesti salaa rakastunut uskonnonopettajaan,
pastori Rynttäseen, eikä voinut kärsiä tuon neiti Abramssonin
rukouksenpitoa, vaan oli koulunjohtokunnalta pyytänyt
erikoisvapautuksen aina siksi kerraksi kun neiti Abramssonilla sattui
laillinen oikeus rukouksenpitoon; nämät kaksi kilpakristittyä naista
huvittelivat alituisesti opettajakuntaa, vieläpä oppilaskuntaakin
erinomaisilla, kipunoitaiskevillä yhteentörmäyksillään, joissa
toisinaan rehtorin nyrkinpaukaus oli jotakuinkin paikallaan. Neiti
Nunnanen liukui äänetönnä alas koulunmäeltä ja meni ruokapaikkaansa
kuin tosikristitty.
Hänen jäljessään keikkui kuin vieterirattailla neiti Pomerans,
pulleapovinen, hohtavaposkinen, kaikista elämänhaluisin uutten
kielten opettajatar, jolla ei ollut mitään muuta inhimillistä
heikkoutta kuin se, että hän joskus keskellä tuntia purskahti
teatterimaiseen itkuun jonkun pojanvekaran paatuneen sydämmen takia,
onnistuen siten saamaan koko tyttöparvenkin hypnotisoiduksi kuorossa
ulvomaan juutaksen juonille. Nämät neiti Pomeransin itkunhyrskäykset
olivat traagillisinta, mitä ikinä Moukkalan kouluelämässä saattoi
ajatella. Kuten sanottu, tällä opettajattarella ei ollut muuta
vikaa, sillä viaksi ei mitenkään saattanut lukea sitä että hänkin,
samoinkuin neiti Nunnanen pappiin, vuorostaan oli salaa platoonisesti
pikiintynyt rehtori Rödmanniin, jota piti koko kaupungin
intelligenssin Eiffeltornina, josta tornista hän pamppailevin
sydämmin katseli moukkalaisia näkyaloja itään ja länteen.
Viimeisenä opettaja-sarjassa astui ulos koulun pihasta tällä
kertaa maisteri Reino Frommerus, tuo epäilyttävä pedagoogi, jonka
erinomaiset viat ja arveluttavat ansiot rakas lukija jo entuudesta
tietää sekä ne toivottavasti suosiollisesti muistissaan säilyttää.
Tänä raikkaana talvipäivänä oli tämä miesopettaja harvinaisen hyvällä
tuulella. Hän tunsi tehneensä vaikeata työtänsä siinä vakaumuksessa
ettei päivä ollut mennyt tykkänään hukkaan, kuten se niin usein menee
parhaimmillakin koulunopettajilla. Yksi ainoa kultajyvänen yhteenkään
ainoaan nuoreen sydämmeen, yksi ainoakin persoonallisen vaikutuksen
sähkökipuna tulevaisen taisteluihmisen sytykkeeksi -- siinä jo
kylliksi yhden talvisen päivän kasvatusopilliseksi vaatimukseksi.
Jalon kylvön orastumista ei luonnollisesti voinut varmasti tietää,
mutta sen saattoi uskoa, ja enempää ei opettaja tarvinnut.
Muutenkin hän tunsi rauhaa taas sydämmessään ja iloitsi että hän
opettajatoveriensa kanssa eli varsin siedettävissä väleissä -- niin
erisuuntaiset kuin tähtäyslinjat lienevätkin olleet. Hän luuli
ymmärtävänsä heidän kunkin parhaat tarkoitukset ja tunsi ystävällistä
osanottoa kunkin työhön, paljon enemmän kuin virkatoverit hänestä
ehkä otaksuivatkaan. Jos hänessä joskus pilkahtikin ivaa jossakin
kouluasiassa, jossa hänellä oli päinvastainen käsitys, niin ei hän
sitä ivaansa tahtonut pahoin paljastaa säilyttääksensä yhteistyön
mahdollisuuden ja varataksensa itselleen jonkunlaisenkaan vastapainon
vaikutusvallan.
Olipa hän siis melkoisen ovela ja jalo opettaja tämäkin mies!
Reino Frommerus kiiruhti terveennälkäisenä kotiansa kohti. Hän oli
juuri kääntymäisillään alas sille katukujalle, jonka varrella hänen
asuntonsa sijaitsi, kun samalla kuuli jonkun etäämpää sivultapäin
häntä nimeltä huutavan.
-- Maisteri Frommerus? Kuulkaa -- maisten Frommerus!...
Hän kääntyi katsomaan ääntä kohden ja huomasi ihmeekseen että se oli
pastori Elias Rynttänen, joka siellä seisoi kaupungin kirkon vieressä
kuin vaivaistukki viittoen luokseen.
Nuori opettaja palasi takaisinpäin ja lähestyi uteliaana pappia,
joka pystyynnostettuine kauluksineen, sinertävine nenineen,
syväkuoppaisine silmineen ja parransängän sisästä punoittavine
poskiajoksineen näytti kovin kurjalta ja viluiselta.
Kun maisteri Frommerus oli päässyt noin kolmen askeleen likeisyyteen
papin eteen, teki tämä liikkeen ikäänkuin pysyttääkseen maallikon
tarpeellisen välimatkan päässä, jonkatähden toinen vaistomaisesti
pysähtyikin. Pappi ei millään tavalla tervehtinyt, vaan ikäänkuin
tervehtimisen asemesta nauraa hohotti kummallista, käheäkurkkuista
naurua, jonka syvä kumahtelu varmaan johtui hänen väkevästä
tupakanpoltostaan. Ensi kerran hän nyt kiinnitti mustat silmänsä
suoraan maisteri Frommerukseen, jota tämä katse ei vaivannut muulla
kuin epäluuloisuuden ja epävarmuuden ilmeellään.
-- Olisi teille vähän asiaa, -- jyrisi pappi, -- mutta ettekö
tahtoisi käydä minun kotonani siellä pappilassa?
-- Vai niin, mutta eikö herra pastori saata sitä tässäkin sanoa?
virkkoi Reino Frommerus, joka tunsi voittamatonta vastenmielisyyttä
mennäkseen kaupungin papin kotiin.
Pastori Rynttänen alkoi rykähdellä. Nähtävästi hänen oli vaikeata
saada asiaansa esitetyksi. Hän muutteli levottomasti jalkojaan,
tömisteli niitä kuin hevonen ja katsoi kujalle päin. Mutta
kuja oli autio ja tyhjä, viimeisetkin oppilaat olivat juosseet
tiehensä. Pastorin vettävuotava nenä kääntyi kirkon tornia kohden,
silmät siristyivät ikäänkuin tutkimaan, oliko risti sen huipussa
paikoillaan. Kädet syvällä palttoon taskuissa, ja värisevällä,
karkealla äänellä lausui hän vihdoin...
-- Se nyt on sillä tavalla, hyvä maisteri, että minä olen saanut
ikäväksi tehtäväkseni tuomiokapitulin puolesta kysyä teiltä että...
että aijotteko te todenteolla pysyä tuossa siviliavioliitossanne --
ja kehoittaa teitä ystävällisesti vihityttämään itsenne ihmisten
tavoin. Tehän tiedätte papinpoikana varsin hyvin että jumalansana...
-- Olkaa hyvä, herra pastori, -- keskeytti äkkiä Reino Frommerus
myöskin värisevällä äänellä, -- älkää vaivatko itseänne saarnalla.
Minä sanon teille heti suoraan että minä pysyn siinä missä olen ja
ettei voi tulla kysymykseenkään enää ottaa kirkollista vihkimistä.
Sehän olisi kerrassaan naurettavaa!
-- Mutta kaikkien rettelöiden välttämiseksi? kysyi pappi nähtävästi
hilliten suuttumustaan.
-- Kaikkien rettelöiden välttämiseksi pitäisi teidän, herra pastori,
sielunpaimenena olla sekaantumatta toisen avioliittoasioihin!
-- Enhän minä ole sekaantunutkaan... sehän on tuomiokapituli ja
kirkkoherra Land päällekantajana... ja, minusta tosiaan on varsin
ikävä sekaantua! puolustelihen pappi koettaen puhua harvakseen.
-- Kuinka te, herra pastori, -- huudahti toinen sisällisesti kärsien:
-- kuinka te ilkeätte väittää ettette muka halua sekaantua minun
yksityisasioihini, vaikka juuri te ensimmäisenä tästä kaupungista,
ennenkuin tänne olin saapunutkaan, sähkötitte kouluylihallitukselle
ja koetitte estää minua tänne tulemasta?!
-- En se minä ollut! vastasi pappi ontolla äänellä, muljauttaen
silmiään.
-- Juuri te se olitte! väitti nuori opettaja.
-- Ei se minusta ollut lähtöisin! vastusti yhä pappi.
-- Vai ei se teistä ollut lähtöisin? ahdisti toinen siveellisesti
pilkaten. -- Mistä se sitten muka oli kotoisin?
-- Jumalasta...! äänsi pappi.
-- Hävetkää herra pastori puhumasta vasten omantuntonne ääntä!
karjahti toinen. -- Jumalalla ei tässä asiassa ole mitään tekemistä.
Minä uskallan teille vakuuttaa että jos tuo sähkösanoma ei ollut
lähtöisin teistä itsestänne, niin oli se sitten lähtöisin siitä
olemuksesta, jota te nimitätte -- perkeleeksi.
-- Teillä on aivan nurinkuriset käsitykset Jumalasta! sanoi pappi
salavihasta värisevällä äänellä.
-- Ja teillä -- perkeleestä! paiskasi toinen. -- Herra pastori!
Teidän kristillisessä ansioluettelossanne on eräs toinenkin
raportti esivalloille, tuo teidän maanmainio ilmiantonne minun
"ujostelemattomasta yhdyselämästäni" -- "toverini" kanssa!
-- Mistä te sen olette urkkinut? sävähti pappi.
-- Herra pastori! -- sanoi toinen -- on rumia asioita, jotka
ikäänkuin jumalallisen välttämättömyyden pakosta itsestään ilmi
tulevat!... Ajatelkaapa jos minä _teistä_ menisin raporteeraamaan
jollekkin kuinka te vietätte häikäilemätöntä yhdyselämää jo kolmannen
naisen kanssa! --?
-- Mutta minähän olenkin kristillisessä avioliitossa! sähisi pappi.
-- Niin, kyllä te olette! jatkoi maisteri Frommerus. -- Kauniisti
te olettekin! _Sillä_ verholla te kaiken peitätte. Enkä minä tahdo
teidän aviovuoteidenne kristillissiveellisiä peittoja kohotellakkaan,
en totisesti. Olkoon siellä alla mitä hyvänsä! Mutta minä sanon
teille että jos te kristillisine avioliittoinenne siirtyisitte tästä
-- ei edemmäs kuin noin 15 peninkulman päähän -- niin te olisitte
siinä maassa, jossa teidän kolmatta vaimoanne ei nimitettäisi
vaimoksi, vaan joksikin paljon pahemmaksi kuin "toveri", eikä teidän
avioliittoanne "kristilliseksi." Siitä te näette, kuinka erilaiset
ja hullunkuriset ovat käsitykset avioliittojen kristillisestä
pätevyydestä, vaikka sama kristinusko täällä vallitsee molemmin
puolin valtioiden rajoja. Kuinka te siis uskallatte sanoa ettei se,
joka ensimmäisen ja ainoan vaimonsa kanssa elää, ole yhtä hyvin
kristillisessä avioliitossa kuin te, pappi, jolla on jo kolmas vaimo?
-- Te olette häpeemätön! karjasi pappi puristaen luisia nyrkkejään
taskuissansa. -- Te saatte... vastata puheistanne! --
-- Niin, minä olen häpeemätön -- se nyt on se ainoa voimasana, jonka
te tässä keksitte ja joka teidän kannaltanne katsoen on oikeutettu.
Mutta puheistani aion minä vastata jollekkin muulle kuin teille tai
tuomiokapitulille.
-- Te siis ette taivu -- vihittäväksi? kysyi pappi jäykästi.
-- En ikinä! Kuinka te olettekin niin lapsellinen että sellaista
kysytte?
-- Minua on käsketty ystävällisesti kehoittamaan. Punnitkaa kaikissa
tapauksissa tarkoin!
-- Se on jo punnittu! Älkää ärsyttäkö minua!...
-- Mutta ettekö tahdo nähdä papereita, jotka tuomiokapitulista ovat
minulle lähetetyt?... ne ovat minun kotonani -- tyrkytti pappi.
-- En! en tahdo niitä nähdä. Kaunistelkaa itse niitä niin paljon kuin
tahdotte, kirjoittakaa että olen "häpeemätön" ja "julkea jumalaton",
"uppiniskainen saastainen pakana" ynnä muuta sellaista, lisätkää
syntikuormaani niin paljon kuin teidän oikeauskoinen pappilan
ruunanne jaksaa vetää, ja pankaa sitten kuorma menemään suoraan
arkkipiispan kartanoon, mutta minua, hyvä herra, älkää enempää
ärsyttäkö, te olette jo kyllin ärsyttänyt, ja lienee minullakin
oikeus vaatia ihmisyyttä...
-- Teidän viimeinen sananne on siis --? jyrisi pappi, otsa synkkänä
kuin uhkaava ukkospilvi.
-- Minun viimeinen sanani on: hyvästi inkvisiittori!
Maisteri Frommerus käänsi kääntämällä selkänsä ja läksi taaksensa
katsomatta astumaan pois kirkon juurelta. Pastori Rynttänen katsoi
hetken hänen jälkeensä, nosteli palelevia jalkojaan, painoi päänsä
alas, ja niskat kyyryssä tuijotti kotvan eteensä lumeen, sähähti
sitten kuin käärme, jotakin muistaen, kävellä hoippuroi kerran ympäri
kirkon sekä läksi vasta sitten kiivaasti astumaan kotiinsa päin,
silmäkulmat tuimasti rypyssä.
Oli sentään onni etteivät kaupungin akat heidän kaksintaisteluaan
olleet nähneet. Ainoastaan puolentusinaa koiria oli haukuskellut
heitä erisuunnilta. --
Reino Frommerus ei mennyt suoraan kotiinsa. Hän riensi kosken
rannalle ja katseli kuohuihin, jotka ruosteenruskeina purskuivat
lumenvalaisemien jokiäyräiden välissä.
Hänen päätään huimasi, hänen täytyi pidellä kiinni suoja-aidasta,
jottei syöksyisi alas pyörteisiin.
"Ikuista kohinaa! Ikuista taistelua!" ikäänkuin säestivät talviset
laineet.
Tuntikauden myöhästyneenä saapui hän vihdoin pieneen kotiinsa,
väsyneenä, mieli masennuksissa.
-- Poika kulta, missä olet viipynyt?
-- Kävin vain -- virkistelemässä...
-- Olet ihan kalpea ja väriset?
-- Mitä joutavia...
-- Annas kun minä sinut lämmitän!
-- No lämmitä!
Nuori rouva kietoi käsivartensa lujasti miehensä kaulan ympäri ja
suuteli kuumanrajusti.
-- Tule nyt syömään, minulla on sinulle aivan mieliruokiakin...
Reino Frommerus ei vielä yövuoteellakaan ilmaissut vaimolleen mitä
hänelle tänäpäivänä oli sattunut kotimatkalla koulusta...
Hän koetti yksin kantaa mitä kannettava oli.
* * * * *
Kului vain muutamia vuorokausia. Oli lauvantaipäivä. Reino Frommerus
oli tapansa mukaan koulussa, mutta pastori Rynttänen, jolla ei
lauvantaisin ollut kuin yksi tunti keskipäivällä, oli hyräillen
lähtenyt kotiinsa Reino Frommerus oli pannut merkille että pastori
ennen uloslähtöään oli pysähtynyt koulun seinällä riippuvaa
lukujärjestystä tutkimaan. Sitten olivat pastorin silmät vähän
omituisesti välähtäneet Frommerukseen päin. Mutta toinen ei tätä
miksikään ollut aavistanut...
Pastori Rynttänen meni kotiinsa, joi kiireesti kahvinsa, siemasi
intohimoisesti paksun beirutski-paperossinsa savupilvet syvälle
keuhkoihinsa, selaili hiukan papereita kansliansa pöydällä ja työntyi
taas ulos kadulle.
Ei hän mennyt kouluun eikä kirkkoon, ei myöskään sairaan luo tai
lapsenkastoon eikä myös virkistyskävelylle sanan tavallisessa
merkityksessä. Ja kuitenkin hän katsoi kelloonsa aivankuin hänen
menonsa olisi ollut määrätunnista riippuvainen. Niin olikin. Hän
näet suuntasi askeleensa maisteri Frommeruksen asuntoon, jossa ei
siihenasti ollut käynyt. Lasku ei pettänyt. Pappi osui oikealla
hetkellä -- maisterin "toveri" oli kuin olikin ypöyksikseen kotona,
ja aviomiehen kotiintulosta kesken tuntia ei ollut pelkoa.
Nuori rouva Frommerus säpsähti aikalailla nähdessään hänelle
puolioudon, karkeamuotoisen miehen äkkiä ilmestyvän eteensä, kun oli
parhaillaan sovittelemassa jotakin taulua seinään. Hän hämmästyi sitä
ettei vieras sanallakaan tervehtinyt eikä kysynyt "onko maisteri
kotona", ei myöskään sanallakaan pyytänyt anteeksi että täten
tunkeutui toisen kotiin. Eikä hän myöskään voinut olla merkille
panematta ettei tämä vieras häntä puhutellut rouvaksi paremmin kuin
muullakaan nimellä, mikä jotenkin olisi ilmaissut toisen luonnollista
asemaa.
-- Minä olen seurakunnan pappi, -- esittihen tulija pyrkimättä
kättelemään ja etsien silmillään, mihin istuisi. Ja odottamatta
pyyntöä, jota Paula Winterberg hämmästyksissään tuskin osasi
antaa, istua rymähti seurakunnan pappi keskelle pienen salongin
sinipunervalla veralla päällystettyä sohvaa luoden viekkaan
silmäyksen verhoilla varustetun oven lomitse makuuhuoneeseen, josta
näkyi kaksi lumivalkoista, rinnakkain seisovaa vuodetta.
Pappi alkoi harvakseen puhua silminnähtävästi sanomattomasti nauttien
toisen hämmentyneestä tilasta. -- Minä -- olen -- hiippakunnan --
tuomiokapitulilta -- saanut -- toimekseni -- tutkia -- onko --
teillä -- vakaa -- aikomus jäädä -- ilman kirkollista siunausta --
liitossanne maisteri Frommeruksen kanssa -- vai tahdotteko ehkä --
korjata -- erehdyksenne -- ja...
Pitemmälle ei pappi ehtinyt. Silmänräpäyksessä oli nuori rouva
Frommerus älynnyt, mitä tämä kummallinen luonakäynti tarkoitti,
samalla kun hän oli muistanut kaikki kauniit päätökset taistelusta
yhteistä vihollista vastaan ja samalla kun hänelle myös oli
selvennyt, miksi pastori sovitti visiittinsä juuri tähän aikaan
päivästä. Hänen kirkkaista silmistään leimahti tuskan ja uhkan
kipunakimppu, ja hän huudahti heleällä äänellään, tähdäten suoraan
papin silmiin:
-- Minkä erehdyksen? Minkä erehdyksen? Sanokaa heti!?
Pastori Rynttänen liikutteli jalkojaan kestämättä tuota naisen
tulenpalavaa, puhdasta silmäniskua niin rauhallisesti kuin oli
sellaisiin varustautunut. Nuori rouva seisoi siinä hänen edessään
solakkana ja ryhdikkäänä, rinnat täynnä voimaa ja elämin uhkua.
-- Minä tarkoitan, -- sanoi pappi mitä suurinta levollisuutta
teeskennellen, -- että kuten te itsekkin tiedätte: meidän
evankeelisluteerilainen yhteiskunta tunnustaa ainoastaan sellaisen
avioliittomuodon, jonka...
-- Älkää selittäkö! katkasi taas nuori aviovaimo reippaasti. --
Tuon kaiken minäkin hyvin tiedän, sitä ei kannata jauhaa. Me olemme
mieheni kanssa menneet naimisiin omalla tavallamme, ja se ei kuulu
teille, herra pastori!
-- Mutta eiköhän se kuulu Jumalalle? sanoi kappalainen koetellen
leikillistäkin sävyä ja ylimielisesti naurahtaen kuten uskovaisten on
tapa.
-- Niin, Jumalalle se kuuluukin! säesti rouva Frommerus muistellen
mitä kaikkea miehensä kanssa tästäkin olivat puhelleet. -- Jumalalle
me toki teemmekin avioliitostamme tilin...
Pastori Rynttänen näki viisaimmaksi olla painautumatta syvemmälle
väittelyssä jumala-käsitteestä, joka aina oli harmillisin kohta
keskusteluissa sivistyneiden ihmisten kanssa.
Hän rykäsi arvonsasäilyttävästi ja kysyi:
-- Te siis ette suostu vihille?
-- Emme. Mehän olemme jo vihityt Englannissa!
-- Kuinka? tokasi pappi, mutta samalla hän huomasi että toinen vain
tarkoitti siviliviranomaisten edessä vihkimistä.
-- Ja sitäpaitsi olemme kuulutetut -- kolmessa eri valtakunnassa!
Siinä pitäisi olla kyllin pyhitystä -- kirkonkin puolelta? lisäsi
rouva Frommerus voitonvarmasti hymyillen.
Hän oli täydellisesti tointunut hämmästyksestään eikä enää peljännyt
tuota romoluista olentoa, jonka silmiä hän ei voinut kärsiä.
-- Mutta jos teidän mie... minä tarkoitan jos maisteri Frommerus
suostuu? paiskasi yhtäkkiä pappi koetellakseen kaikkia ruuveja.
-- Hän ei ikinä suostu! huudahti nuori rouva, lisäten kiivaasti:
miksi ei pastori sano minun miestäni "viettelijäksi" tai
"salavuoteuden harjoittajaksi", koska te kerran olette niin
raukkamainen ettette raski häntä nimittää minun miehekseni?
Pastori Rynttänen katsahti oudostuneesti nuoreen naiseen. Hän
melkeinkuin oli hämmästynyt sitä siveellistä pontevuutta, jolla
heikompi astia -- se, jonka asia apostolien mukaan oli seurakunnassa
vaikeneminen -- ruoski häntä, valtiokirkon puhdasoppista vartijaa.
Siinä pontevuudessa, kun se näin tuli sivistyneeltä taholta, oli
hänelle jotakin vaikeasti-sulatettavaa.
-- Oletteko valmis kantamaan kaikki seuraukset -- naisena? kysyä
tokasi sielunpaimen.
-- Luuleeko herra pastori että nainen on halvempi kestääkseen
kirkonkirousta kuin mies? Meitähän aina on alennettu ja epäilty,
tokko meillä naisilla edes on sielua. Ja juuri teidän taholtanne se
on tapahtunut!
-- Ai ai kuinka on terävä kieli! nauroi pastori kolkosti.
-- Niin, sitä hiotaankin vain herra pastorin kunniaksi! lennätti
toinen ja katsahti vieraaseen aivankuin olisi odottanut tämän jo
lähtevän.
-- Onko se teidän viimeinen sananne ettette suostu kirkolliseen
vih...?
-- Tietysti!
-- Minä siis saan ilmoittaa tuomiokapitulille että...
-- Ilmoittakaa mitä tahansa! v
Pappi vilkasi kelloonsa aivankuin ei olisi toisen sanoja kuullut ja
sanoi hiukan hätäisesti:
-- Hyvästi siis.
-- Hyvästi!
Pastori Rynttänen yritti poistumaan ilman korkeita kalossejansa,
mutta rouva Frommerus huomautti hänelle niiden olemassaolosta, ja
vieras pakeni rymistellen alas jyrkkiä portaita.
Kadulle tultuaan pappi taas vilkasi kelloonsa ja läksi sitten
niskat kyyryssä, kulmat kippurassa, suu supussa kiireesti astumaan
kotiinsa. Hän murisi aivan ääneensä, veisata hyräilikin sekaan, mutta
jos joku outo, joka ei olisi tiennyt että tässä vaelsi kaupungin
sielunhoitaja, hänet tällä hetkellä olisi sattunut näkemään, niin
sellainen varmaankin olisi ajatellut: "mikähän pahantekijä tuossakin
mennä koikkelehtii?"...
Neljännestuntia jälkeen edellämainitun kohtauksen tuli maisteri
Frommerus kotiin koulusta. Hän löysi vaimonsa lepäämässä toiselta
makuuhuoneen vuoteista ja hiipi hänen viereensä. Paula Winterberg
huoahti raskaasti ja katsoi suurin, miettiväisin silmin mieheensä.
-- Oma kulta, -- virkkoi mies hellästi, -- miksi olet itkenyt?
Mutta toinen ei tahtonut kertoa, vaan kietoi käsivartensa
intohimoisesti ystävänsä kaulan ympäri, pyrkien tämän povelle kuin
kuluttavainen tuli.
-- Sinun täytyy se kertoa, Paula? Se helpoittaa!
-- Mutta lupaathan ettet mitään tee hänelle?
-- Kenelle hänelle? huudahti aviomies kauhuissaan ja ponnahti
istualleen. -- Kuka juutas täällä on ollut? Minä haistan ihan ilmasta
että täällä on pahahenki käynyt?
-- Lupaathan, Reino, ettet kosta?
-- Kuinka voi mitään luvata, kun ei tiedä, mistä on kysymyskään?
-- No sitten en kerrokkaan! sanoi nuorikko päättäväisesti.
-- Kerro nyt, oma kulta, -- pyysi mies heltyen: -- minä koetan olla
niin järkevä kuin mahdollista.
Silloin vasta vaimo kertoi.
-- Kotitarkastus siis! huudahti nuori aviomies siveellisestä
katkeruudesta värisevällä äänellä. -- Ei! tämä on pahempi kuin
kotitarkastus. Santarmit nuuskivat ainoastaan kirjoja ja aseita,
mutta, luteerilaisoikeauskoinen pappi julkeaa tunkeutua toisen kotiin
nuuskimaan ihmisen kalleinta omaisuutta, hänen sisällistä suhdettaan
Jumalaan, hänen mielipidettään siveydestä. Hyi! se tottatosiaan on
alentavaista, liian nöyryyttäväistä -- mutta kaikista alentavaisinta
sille, joka niin tekee. En todella ollut uskonut suomalaista papistoa
sellaiseksi kuin huhut kuiskailivat, mutta nyt alan uskoa. Nyt
alan uskoa että pastori Rynttäsiä tai Möhkösiä ei ole ainoastaan
Moukkalassa ja Kurjalassa -- niitä maleksii ympäri Suomennientä.
Kiittäköön tämän kaupungin pappi -- jatkoi hän, kiihdyksissään --
kiittäköön jumalaansa että sinä minua varoitit kostamasta pahaa
pahalla, sillä minä en takaa mitä sille miehelle olisin tehnyt nyt,
nyt... jos et sinä minua olisi varustanut. Vereni niin kuohuu...!
Hän kohotti käsivartensa ja pui nyrkkiä kaupungille päin samalla
naurahtaen tuskaisesti:
-- Kirkkosantarmi! kirkkosantarmi! Sinä, Paula, et aavista puoliakaan
sen pelastusarmeijalaisen kaikista vehkeistä...
-- Mutta mitä sinä luulet tuomiokapitulin nyt tekevän? kysyi rouva
Frommerus harkitsevasti.
-- Jumalan santarmihallitukselta voi odottaa mitä hyvänsä. --
Esimerkiksi että meidät haastetaan persoonallisesti sen eteen
yhä uudestaan kuulusteltaviksi sekä yhdessä että erikseen, yhä
uudestaan nuhdeltaviksi, häpäistäviksi. Yhä uudestaan, yhä uudestaan
loppumattomaan kidutuspenkkiin -- siinä hurskaassa toivomuksessa
tietysti että huuliltamme vihoviimeinkin luiskahtaisi tunnustus,
katumus, armonanomus...
-- Sinä liioittelet, sinä olet nyt kiihdyksissä?
-- Niin, niin, mutta meidän on muistaminen että luteerilaisuuden
sileän naaman pintakerrosten alla kiertelee katoolilaisen
inkvisiittorin verisoluja, Hussin ja Giordano Brunon pyövelein
verisoluja... Ne, nuo luteerilaisuuden sileät naamat ovat "valkeiksi
sivuttujen hautain kaltaiset, jotka ulkoapäin ovat koreat ja
juhlalliset, mutta sisällänsä säilyttävät kaikkea mätää." Niin, tuo
manaaminen korkean raadin tai tuomiokapitulin eteen on luullakseni
lievintä, mitä papit meille voivat tehdä. Aivan uskottavaa on
että vaino menee niin pitkälle että meidät käsketään eroamaan
toinen-toisestamme, koskapa muka luvattomasti yhdessä elämme...
Ja kun tietysti emme käskyä tottele, niin meidät kruunun kyydillä
erilleen ajetaan...
-- Minä en anna sinua itsestäni erottaa! sanoi nuori rouva
huumaantuneena miehensä kuvittelusta. -- Revin silmät sen päästä,
joka vain sinut...
-- Tyynny kultaseni -- tarttui toinen -- ei vielä ole hätää, eletään
päivä kerrallaan, mutta anna minun nyt maalata asia kauheammaksi
kuin se ehkä ansaitseekaan, niin on helpompi kestää se mikä tulee.
Jos todella niin tapahtuisi että meidät väkivallalla erotettaisiin,
niin tietysti se kuitenkin koituisi meidän asiallemme eduksi. Minä
nostattaisin sotajalalle kaikki toisinajattelijat tässä maassa ja
silloin sitä rynnistettäisiin niin että kirkot kaa...
-- Ennen minä sinun kanssasi kiipeän polttoroviolle kuin annan
raastaa sinut minusta erilleen! vakuutti vaimo kauniisti säihkyvin
silmin.
-- Niin, niin -- säesti mies -- niin se onkin naisluonteen kannalta.
Ja niin se syvimpiä syitänsä myöten myös on heidän kannaltaan.
Usko pois: meidät raahattaisiin yhdessä polttoroviolle, jos vain
uskallettaisiin! Siitä ei ole kovinkaan monen miespolven aika, kun
tässäkin kaupunkipahasessa roviot vielä roihusivat ja paistetun
ihmislihan käry haisi Haaksikosken rannoilla. Mepä juuri: sinä ja
minä ja kaikki meidän kaltaisemme olemme niitä nykyajan velhoja
ja noitia, joita kirkkoruhtinaat tuomitsevat teilattaviksi
ja elävältäpoltettaviksi, mutta kun eivät siihen enää kykene
ulkonaisesti, niin tyytyvät sisällisesti. _Hengessään_ he meidät
mestaavat ja teilaavat, kiehuvassa kattilassa keittävät, roviolla
polttavat!
-- Rakas Reino! sanoi Paula rouva huolestuneesti, -- meidän on
ajoissa paettava tästä kaupungista?
-- Ei vielä, -- vastasi mies silitellen elämänsä jakajattaren
hiuksia: -- Ei vielä! Me odotamme, tuleeko lisää löylyä ja vasta
sitten jos kuumuus käy sietämättömäksi, lähdemme ulos saunasta.
Vaikka kärsimme, mitäs siitä, onhan meillä aate, jonka tähden
kannattaakin kärsiä... Tottapuhuen: minua huvittaa sanomattomasti --
kokea, kuinka herttaiseksi pappi Rynttänen tämän Moukkalan "vanhain
miesten ja vanhain akkain kristillisen yhdistyksen" saunan lämmittää
ja kuinka kiljuvan kipon vihkivettä hän sen kiukaaseen heittää meidän
päidemme menoksi... ja ylipäänsä: mitä pahoja henkiä se hornanherra
vielä avukseen manaa maan uumenista. Eikö sinuakin huvita, tämä
leikki?
-- En tiedä, huvittaako, -- sanoi vaimo: -- mutta olen minäkin
utelias näkemään mitä he oikein uskaltavat meille tehdä. Kun rupean
ajattelemaan että sinä olet papin poika ja papin veli ja että isäsi
vielä elää, niin...
-- Se ei mitään merkitse! keskeytti Reino Frommerus. -- Luulottelin
minäkin näihin asti, vaan enää en usko... Ja on se hyväkin etten enää
halua ratsastella pappilan ruunalla läpi kylän, niin että kaikki
sanoisivat: "tuossapa ajelee rovastin poika", vaan karahutan kautta
mailman omalla peuralla ja pulkalla... ja esiinnyn vapaana miehenä,
jonka ei tarvitse vedota isäänsä eikä isoisäänsä, vaan siihen,
johon jokaisen täytyy turvata kaikissa elämänvaiheissa: järkeen ja
omaantuntoon...
-- Muistatkos? huudahti nuori rouva hilpeisiin kuviin palautuen: --
porokyyti se juuri meidät toisiimme tutustutti!... sinun puolivilli
peurasi se siellä Kurjalan kevät-hangilla meidät kihloihin lennätti!
Muistatko sitäkin yötä, kun vastatuulessa ajettiin järveä ja sinä
käskit minun kyyristyä selkäsi taakse?... Entäs se kirkas hanki-aamu,
jolloin sinä tulit minua porokellolla herättämään?... Jos ei sinulla
olisi ollut sitä poroa, niin tuskinpa koskaan olisit kiinnittänyt
huomiotasi Paula Winterbergiin!?
-- Niin, avioliittoon joutuminen määrätyn henkilön kanssa on
ihmeellistä kohtalon arvanheittoa -- sitä voisi sanoa Jumalan
sormeksi, mutta yhtähyvin myös luonnolliseksi sattumukseksi, -- tuumi
aviomies ja jatkoi sitten: -- Sinä puhut _siitä_ porosta, mutta
minä tarkoitin sitä villipeuraa, joka on minun veressäni... mitenkä
sanoisin: uskonvapauden villipeuraa, joka ei kuuna kullanvalkeana
anna itseänsä kiinni salolla... jota ei saa poropeltoonkaan
muuten kuin kymmenien peninkulmien pituisilla rinta-aidoilla
viekoittelemalla niinsanottuun rysään, ja sitten julmalla
suopungilla, joka viskataan sen korkealla keikkuviin sarviin, ja
jolla se raa'asti raastetaan -- merkittäväksi -- monin mieskourin
kimppuun käymällä, mutta se ei vielä sittenkään _kesyty_ eikä taivu
raakojen isäntien mielitekoihin, vaikka silmät puhkaistaisiin...
Sitä villipeuraa minä tarkoitan, jota ei kukisteta muuten kuin
peuraväljällä... salaa ampumalla salohongan takaa...
-- Rakas villipeurani, oma kultasarvinen urakkani -- hirvaani --
vuorsa-hirvaani! saneli vaimo, poron eri nimityksiä muistellen:
-- Kyllä minä sinut kesytän... ampumattakin... suopungittakin...
rinta-aidattakin... rysättäkin!
-- Niin, sinä... mutta nuot uskonnon barbaarit eivät minua nujerra
muuten kuin kavalalla väkivallalla...
Aviopuolisot tyyntyivät vähitellen ja palasivat oman kodin
tunnelmiinsa varsinkin senjälkeen kun olivat käyneet yhdessä
hiihtelemässä Moukkalan talviraikkaassa metsässä, joka humisi likellä
kaupunkia.
Jumalaisella luonnolla on iäiset lievityskeinonsa ja lääkkeensä, jos
vain ihminen niitä suruissaan tulee koetelleeksi.
15.
-- Nyt kuulumme me oikein virallisesti herra pastori Rynttäsen
sielunhoitoon -- virkkoi maisteri Frommerus eräänä kevätpäivänä
vaimolleen. -- Ikävä juttu että tuli laillinen pakko siirtää kirjat
tänne...
-- On se sinun isä vaarisi sentään kunnon pappi, -- sanoi vaimo,
-- niin kiltisti hän meidät taas merkitsi muuttokirjaan naimisissa
oleviksi.
-- Oli pakko merkitä -- kirkonkirjojen mukaan, -- selitti
rovastinpoika. -- Ei kehdannut, ukki rukka, noita vaarallisia sanoja
enää ruveta sorvailemaan. Kun kerran oli lähettänyt pääesikunnalleen
pönkittelyn että Jumalan edessä he tietysti ovat mies ja vaimo, niin
johdonmukaisesti täytyi pysyä kiinni alkutekstissä...
-- Mikä sinua niin naurattaa? uteli vaimo.
-- Minua aina niin hykäyttää sieluni pohjaa myöten, kun muistelen
sitä isäukon klassillista vastinetta kapitulille! Minusta se
on sellainen tyhjentävä, itsensähävittävä "lapsus calami", eli
mitenkä sanoisin: omantunnon vahingonlaukaus, jolle saa hakea
vertaista Suomen kirkkohistoriasta. Tai toisin sanoakseni: se on
sellainen salaperäinen rajapyykki meidän luteerilaislaillisessa
aikakaudessamme, jonka herrat papit itse ovat löytäneet ja sen
matkakarttoihinsa pienen pienellä ristinpilkulla merkinneet, vaan
jonka olemassaolosta toistaiseksi ei olla tietävinäänkään... Se
on se rajapyykki, jonka toista kylkeä hipaisee jo todellinen
jumalanvaltakunta, vaan toisella kyljellä kyyköttää valanvannonut
pappi, joka väittää ettei hänen selkänsä taakse sovi tunkeutua
Jumalaa näkemään, vaan kaikkien on pysyttävä sillä puolella
rajapyykkiä, jonka laidassa hänkin istuu.
-- Miten luulet pastori Rynttäsen nyt meidät merkitsevän kaupungin
kirkonkirjoihin? kysyi rouva Frommerus.
-- Niin, vastasi toinen, -- siinä joutuu pappiparka kahden tulen
väliin. Laki käskee merkitsemään muuttokirjan mukaan, joka on
tehty alkuperäisen kirkonkirjan mukaan, mutta jos Rynttänen niin
merkitsee, niin tekee hän vasten tuomiokapitulin laintulkitsemista
ja vasten omaa mielitekoaan. Mutta myös ei ole hyvä mennä kumoomaan
vanhan papin, tarkoitan isäni, käsialaa, sillä sen mittakaavan
oikeutuksen hän omassatunnossaan myös tuntee. On siinä Elias papille
jottamoisesti otsan hikoilua! Panenpa pääni panttiin ettei se
fariseus omasta alotteestaan uskalla merkitä ei iitä, eikä ässää,
vaan paiskaa uudella paimenkirjeellä kapitulia tai itse kirkon
keisaria, tarkoitan arkkipiispaa, ja pyytää -- menettelyohjeita...
-- Ja sitten kai juttu yhä sotkeutuu? sanoi vaimo.
-- Niin, sitten menevät taivaalliset telefoonilangat aivan sekaisin,
joutuvat "kontaktiin" ja herrat dominikaanit, nuot jumalan
koirat, yhä enemmän hermostuvat, haukkuvat äänensä aivan käheiksi
apparaateihin! saneli aviomies ja hänen suupielensä värähtelivät
veitikkamaisesti ja samalla ivallisesti.
-- Mitä sinä taas --?
-- Ilman vaan. Päässäni vain vilahti vertauskuva kinkeripuurosta...
tulikuumasta kinkeripuurosta, johon hyvä emäntä on paiskannut
puolenkilon voimöhkäleen silmäksi keskelle. Liuta nälkäisiä pappeja
-- lukkarit ja kiertokoulumestarit niihin luettuina -- istuutuu
puurokupin ympärille, kaikilla käsissä käppyrät puulusikat valmiina
kopraisemaan. Mutta kaikkia hykähyttää mahanpohjaan asti tuo
kinkerimuorin valtava voisilmä, joka siinä paistaa keltaisena kuin
Naantalin aurinko, kuin saframi... Eikä kukaan oikein viitsisi
ensimmäisenä lusikkaansa tuohon lehmänrasvaan pistää. Mutta vihdoin
lukkari kinkeripapille kokkailee: "tämä on se Bedesdan lammikko,
heh, loiskatkoon kuka ensiksi kerkeää!" ja räikeästi nauraen upottaa
lusikkansa silmään. Se voisilmä tietysti on se Kurjalan rovastin
ponsilause: "Mutta Jumalan edessä he tietysti -- -- --" On maar
siinä arkkipiispallekkin aprikoimista ennenkuin lusikkansa mokomaan
hiidenkirnuun työntää...
-- Hyväjumala sinun fantasiaasi, Reino! Sinusta olisi pitänyt tulla
taidemaalari! -- virkkoi Paula rouva.
-- Tarkoitat jotakin symbolistista tuhattulimmaistuhertajaa.
Luostarimaalausten seassa sellainen taiteenhaara tosiaan olisi
paikallaan...
-- On se sentään merkillepantavaa, -- jatkoi nuori aviomies
senjälkeen vakavasti: -- ettei isäukko sen koommin minua ole
ahdistanut vihille, kun silloin häämatkaltamme hänelle selityksen
lennätin. Ei sanaakaan hän missään kirjeessään senjälkeen ole
hiiskunut, vaan on kirjoitellut aivankuin ei mitään olisi
tapahtunutkaan. Mutta annappa jos veli Konrad olisi pappi tässä
hiippakunnassa, niin tottamaar hän, rakas veljeni Kristuksessa, olisi
minua kohdellut paljon ankarammin, korkeakirkollisemmin. Uskotkos,
Paula?
-- Uskon kyllä. Juuri sinun omat veljesihän sinua kohtaan ovatkin
mieltään enin osoittaneet. Ei yksikään ole uskaltanut lähettää
pienintäkään onnentoivotusta senjälkeen kun kävi selville että
aijomme siviliavioliittoon. Ei hiiskausta ole kuulunut sieltäpäin
sittenkään kun meidät Englannissa vihittiin ja asia seisoi
sanomalehdissä...
-- Joutavia, Paula, -- keskeytti mies. -- Minä olen hyvin tyytyväinen
että ne ovat edes vaijenneet silloin kun mieli on pikeä keittänyt.
Minun veljeni ovat kaikki isänsä kilttejä poikia, nimittäin sen
entisen papan -- nykyistä ne eivät näy tuntevan. Tekeepä mieleni
melkein kehaisemaan että se olen minä, nuorin poika, joka olen isäni
kasvattanut eikä hän minua. Kristillisesti sanoen että "Jumala
minua on käyttänyt välikappaleena"... Niinpä niin, mutta eivät nuo
sinunkaan siskosi, kuule Paula, tätä meidän yhteenmenoamme näy oikein
sulattaneen. Ihme ja kumma, kuinka toisen avioliitto aina pitää olla
omaisille kova pähkinä!
-- Sinulla on väärät käsitykset minun sisaristani, -- väitti vaimo
selitellen. -- Tietysti ovatkin kummastelleet kun ei ollut häitä --
kummastelinhan minäkin ensin -- mutta ole varma siitä että ne kaikki
ovat meitä rakkaudella seuranneet. Yksin Gunillakin, vaikka salaa
itkee että "mitä muka mamma vainaja meinaisi, jos eläisi?"... Mutta
ajatteles Agnesta, joka uskalsi käydä Landilta sen muuttokirjan
vaatimassa senjälkeen kun sinä sille sen ripityksen lähetit.
-- Niin tosiaan. Mitenkä se pappi hänet ottikaan vastaan?
-- Etkö muista? Laila siskohan tuosta kirjoitti. Kirkkoherra ei
ollut pyytänyt Agnesta istumaankaan ja vaikka rouva oli nähnyt
salin ovelta, niin ei oltu pyydetty sisähuoneisiin, ja piika oli
pantu tuomaan kahvia kirkkoherralle aivan toisen nokan edessä, vaan
Agnekselle ei oltu tarjottu eikä sanaakaan puhuttu, vaikka Agnes
rukka sitä ennen usein oli käynyt pappilassa kitaraa soittelemassa
yhdessä papinrouvan kanssa. Nyt ei edes istumaan pyydetty!
-- Sillä tavalla sitä kostetaan, sanoi Reino Frommerus. -- Vallan
kristillisesti -- vipoviattomille ihmisille!
-- Mutta arvaatkos, Reino, mikä oli oikea syy, miksi en joululomaksi
suostunut lähtemään sinun kanssasi Kurjalan pappilaan? kysyi nuorikko.
-- Nytkö vasta se ilmi tulee? sanoi toinen. -- No, annas kuulua?
-- Siksi, -- vastasi vaimo, -- että sinun ruustinnaäitisi -- vaikka
niin ystävällisesti pyysi tulemaan -- samalla kirjoitti että: emmekö
antaisi sinun vanhan pappasi kaikessa hiljaisuudessa meidät siellä
vihkiä --?
-- Tyhjää säikähdit, -- sanoi aviomies. -- Et näy tuntevan äitiäni.
Vapaamielisempää ihmistä kuin hän tuskin on koko maakunnassa.
Nuot sanat hänen kirjeessään olivat vain runollista kaikua jonkun
puolihupsun musterin kristillissiveellisistä hälytyksistä. Rakkaat
tädit tarkoittavat aina parasta ja ihailevat kuitenkin salaa kaikkea
mikä poikkeaa tavallisuudesta. Jos sinne olisimme menneet, ei minun
äitini olisi sanaakaan hiiskunut vihkimisistä, vaan olisi kohdellut
meitä vielä hellemmin kuin ennen.
-- Mutta minulla -- ilmoitti Paula rouva -- on sellainen
poistyöntämisen tunne koko sinun sukuasi kohtaan. Älä pahastu, Reino!
-- Se on luonnollista, -- sanoi aviomies tyynesti. -- Se kai johtuu
siitä ettei meidän suku vielä ole valmis... siihen johonkin mihin
luonto sen on tarkoittanut. Ja yhtä paljon myös siitä ettet sinä
itsekään, rakas ystävä, ole läheskään valmis -- ihminen. Et edes
vapaamielisyydessä --!
-- Entäs siviliavioliitto? huudahti nuori rouva.
-- Olihan vain sattuma että siihen jouduit, -- vastasi mies. --
Kehitys vapautumiseen muotojen orjuutuksista on sinussa lähtenyt
nopeasti menemään vasta senjälkeen kun jouduit naimisiin. Mutta, oma
kulta, -- jatkoi Reino Frommerus: -- ei nyt siitä kiistellä. Hyvä
niinkuin on. Minä olen tyytyväinen... Puhutaan nyt _siitä_, meidän
elämämme luonnonsalaisuudesta... siitä kolmannesta, joka meidän
kanssamme ja meidän välillämme jo on...
-- -- -- -- -- -- -- -- --
Ilta-aurinko paistoi läpi punertavien verhojen, jotka olivat
tiiviisti lasketut ikkunan eteen.
-- Rakas ystävä, se siis on totta?
-- On, on, näethän itse...
-- Anna minun koetella...
-- Pane kätesi tänne...
-- Kuinka ihmeellistä! Minusta se on melkein uskomatonta että
sinulla... että sinussa...
-- Paina poskesi sitä vastaan ja kuuntele. Kuuletko mitään?
-- Hyvä Jumala! Kuulen, kuulen... Onkohan se poika vai tyttö?
-- Kumman sinä tahtoisit?
-- Tytön...
-- Ja minä pojan. Kultakutrisen! Sinun näköisesi!...
-- On se ihme ja kumma, sanon vieläkin. Se on luonnon suurin ihme.
Ihanin ihme. Jumalallisin salaisuus... -- Eikö sinua pelota?
-- Ei vähääkään.
-- Kunpa nyt kaikki menisi onnellisesti?
-- Eiköhän tuo mene...
-- Voi voi kuinka tämä on kaunista naisessa!
-- Vaikka sitä sivistyneessä mailmassa pidetään rumana, melkeinpä
häpeällisenä...
-- Niin, kaikkea luonnon kauneuttahan siellä häpeillään, häväistään...
-- Reino?
-- Mitä?
-- Oletko jo valikoinut nimiä?... Mikä sinua naurattaa? Et saa...
-- Minä tahdon sille taistelijan nimen!
-- Minkä taistelijan?
-- Ihmisyyden, uskonvapauden, siveyden, elämänilon...!
-- Mutta eihän ole sanottu että lapsesta tulee sitä mitä me tahdomme?
-- Niin, eihän ole sanottu. Mutta jos sen elämä on siinnyt sellaisena
jalon innostuksen hetkenä... pyhän vihan salaman silmänräpäyksenä...
jolloin mies syvästi kärsien ja kaihoten... tahtoo ikäänkuin luoda
uudestaan koko ihmiskunnan, niin silloin --?
-- Niin! ja jos lisäksi vaimo sillä silmänräpäyksellä... koko
sielustaan on antautunut miehelle... ja tuntenut suloa...?
-- Niin, niin -- --
-- Mitä sinä huokaat?
-- Että kun siitä ei vain tulisi mikään raukka... Että kun siitä
tulisi parempi ihminen kuin me kumpikin! Että se uljaammin elämän
läpi jaksaisi... eikä väsyisi kesken. Että se edes vähän jatkaisi
sitä hyvää mitä meissä on. Silloin se ei turhaan tähän kurjaan
mailmaan syntyisi...!
-- Oma kulta, sinä ihan itket -- sinä --?
-- Rakas ystävä! Älä puhu mitään. En ymmärrä itsekään... Se on joku
salainen kärsimys, joka näin purkautuu...
Kevätvirrat pauhasivat pärskyen ulkona korpilaaksossa. Sinervä
avaruus humisi täynnänsä luonnon ääniä. Korkealla ilmassa lensi
joutsenparvi kohti pohjoisia pitäjiä. Valkoiset siivet viuhuivat
salaperäisesti välähdellen laskevan auringon viime säteilyssä.
* * * * *
Keskellä kesää, sydänpäivän hetkenä, heidän esikoisensa syntyi.
Pieni tyttönen, luonnon ihme, joka tirkisteli äitinsä kasvoihin
hämärän-aavistelevasti, hienosti hivelevin, puoliumpinaisin silmin,
joiden asiantuntijat kuitenkin väittävät pian aukeavan pyöreiksi,
kirkkaiksi sielunpeileiksi. Kolme päivää nuori isä ikäänkuin pelkäsi
lasta, sielussaan kummeksien, mitä yhteyttä hänellä, miehisellä
miehellä, saattoi olla tuohon hentoon pikku olentoon? Mutta jo
neljäntenä päivänä hän uskoi unelmansa todellisuudeksi ja otti
lapsen syliinsä. Ja kuta useampia päiviä kului, sitä merkillisemmin
hän huomasi kiintyvänsä pienokaiseen ja tunnustavansa sen omasta
verestään siinneeksi uuden ihmisen alokkaaksi. Onnellinen äiti ja
onnellinen isä ymmärsivät nyt ensikerran elämässään ettei kaikkien
pikkulasten tarvinnut olla pilkulleen samallaisia, kuten heistä ennen
oli näyttänyt, vaan että nekin olivat yksilöitä selvine yksilöllisine
piirteineen sekä ruumiin että sielun puolesta. Heidän ilonsa oli
suuri kaikesta mitä he nyt havaitsivat, tunsivat ja kokivat, eivätkä
he tästä ilostaan millään hinnalla olisi luopuneet.
Mutta uuden perheilon mukana hiipi myös uusia huolia,
vastuunalaisuuden tunteita. Ja tärkein niistä oli se: oliko lapsi
papilla kastatettava vai ei?
Että lapsenkaste manauksineen, lupauksen vaatimisineen vanhemmilta
ja kummeilta, kristilliseen seurakuntaan ottamisineen ja perkeleillä
pelottamisineen oli törkeätä petosta ja ilmeistä taikauskoa, mikä
rikkaruohona verhosi avioliitot ympäri mailmaa, sen he molemmat,
nuori äiti ja nuori isä, hyvin ymmärsivät -- siitä ei _heidän_
tarvinnut sydämmissään ja järjissään kiistellä. Kasteen hylkääminen
vapaamman avioliiton asteelta oli myös johdonmukainen mielipide
sellaisella avioparilla, joka tahtoi taistella kaikkea isiltäperittyä
valhepyhyyttä vastaan.
Mutta ainoa, jonka täytyi ratkaista, oliko kastamiseen alistuttava
vai ei, oli lapsen oma kohta. Mitä sielullisia ja mitä käytännöllisiä
seurauksia olikaan aiheutuva siitä, jos lapsi jätettäisiin
kastamatta? Kuinka rakkautensa hedelmää hellivät vanhemmat
hennoisivat jättää viattoman olennon ankaran mailman arvosteltavaksi
tekemällä hänestä jo pienestäpitäen marttyyrin?
Käytännöllisessä suhteessa voisi järjestetty yhteiskunta panna pahoja
esteitä lapsen kehittämiselle?
Sielullisessa suhteessa saattoi taas lapsi joutua vaaranalaiseksi,
jos toiset, taikauskoisten vanhempain taikauskoiset lapset, häntä
pilkkaisivat?
Kuinka saattoivat vanhemmat kestää sen, jos heidän rakasta lastaan
sormella osoitellen parjattaisiin pakanaksi?
Kuinka lapsi itse sen jaksaisi kestää?
Eikö se ollut kauheata uhkaa?
-- Oli! Se oli todella kauheata ajatella ja kuvitella...
Nuori isä harhaili tuskassa yötä-päivää ja mietti. Tämä oli
ristiriitainen kysymys...
Vihdoin hänen mielensä kirkastui, järki ja omatunto rauhoittuivat.
"Niin se on", sanoi hän itseksensä: "totuus ennen kaikkea --
sairaloinen huoli huomenesta pois! Totuuden puolesta täytyy jo
lapsesta asti oppia jotakin kärsimään! Siinä on pulman ratkaisu.
Jos lapseni jonakin päivänä älyää nurkua sitä: miksei häntä, kuten
tovereita, ole ristitty, silloin minä hänelle sen opetan. Jos hän ei
siihen tyydy, niin minä sanon hänelle hellästi: 'anna siis itsesi
kastaa, jos uskot että papin huuhtelema vesi tekee sinut paremmaksi
kuin nyt olet.' Minä en mitään muuta tahdokkaan kuin antaa hänelle
itselleen vapauden tervejärkisesti ratkaista, uskooko hän kasteen
siunaukseen vai ei. Mutta nyt tekisin uskonnollisen ryöstötyön, jos
hänet pienenä kastaisin."
"Kuinka hirveätä voitonhimoa se ilmaiseekaan tämä lastenkaste
kirkkovaltiossa!" ajatteli hän sitten ylimalkaisesti arvostellen.
"Kapalonsa -- jos sitä kidutuskonetta täytyy käyttää -- lapsi itse
jonakin päivänä rikkoo ja luotansa pois potkii vapautta ja liikettä
haluten, mutta kasteen henkeäkuristavasta kapalosta, johon hänet
väkivallalla kiedotaan, _siitä_ kapalosta ei hän ehkä ikinä irtipääse!
"'Sallikaa lasten tulla minun tyköni, sillä sellaisten on Jumalan
valtakunta?' Niin kyllä. Ne Jeesuksen sanat, jos ne hänen
oikeinsäilyneitä sanojaan ovat, _minä_ ymmärrän aivan päinvastoin
kuin herrat papit. Minä ymmärrän ne juuri siten ettei lasta
yhteiskunnan puolelta mitenkään saisi sitoa eikä vangita, jotta hän
itsestään pääsisi lähestymään silloin kun Jumalan ääni häntä todella
kutsuu."
Reino Frommerus jätti siis lapsensa kastamatta, ja hänen vaimonsa
suostui terveesti, melkeinpä iloisesti siihen ettei hänen
kullankukkaistansa mikään vieraan vallan karkea käsi saanut koskettaa.
Ei pienintäkään epäilystä he, sitten kun asia oli päätetty, tästä
tunteneet. Ja aina kun heidän lapsensa riisuttiin alasti ja sen
suloisia, pienoisia, kaunistumistaan kaunistuvia jäseniä pestiin
kylpyvedessä ja lapsi itse siitä riemuitsi, silloin he aina
ajattelivat: "tämä lapsi on yhtähyvin Jumalan lapsi kuin mikä muu
lapsi tallansa, kun se on syntynyt rakkauden janosta... ja tämä lapsi
on henkisesti ja ruumiillisesti niin puhdas kuin perinnöllisyys sen
sallii -- papin kaste sitä totisesti ei puhtaammaksi pesisi!" --.
-- Milloin se kastetaan? huolehti palvelustyttö.
-- Mutta näkeehän Tilta että äitinsä sitä joka päivä niin kauniisti
kastaa ja pesee! vastasi leikkiälaskien maisteri Frommerus.
Sitten hän sopivana hetkenä koetti taikauskoiselle piikatytölle
selittää, miksi heidän lastaan ei ristitty.
Piikatyttö oli enemmän kuin ihmeissään kun eräänä päivänä kuuli
isäntäväeltään että lapsi ilman pappia ja kummia ja vesikuppia oli
nimitetty Salamaksi.
-- Herrajes -- Salama! huudahti hän arvostelevasta -- Jos tuo edes
olisi Ristiina, niin voisi sitä luulla oikein ristityksi, ja minäkin
pitäisin suuni kiinni!
-- Ei Tiltan tarvitse pitää suutansa kiinni, -- sanoi maisteri, --
antaa vain räikyä ympäri kujia että Tilta palvelee -- pakanaperhettä!
Palvelustyttö katsoi isäntäväkeensä suu selällään, vaan heti
ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa puhua supatti ja parpatti
kauheasti naapurin palvelustyttöjen kanssa kaivolla...
-- -- --
Mutta pastori Elias Rynttänen raivosi hengessään. Voisippa melkein
sanoa että hänellä, Domini Caniksella, oli rabies, hengellinen
vesikauhu. Hän oli koko keväimen vahtinut Esivallan puolelta
mitä ankarimpia määräyksiä ja kahden hengen kyytitaksoja noiden
luvattomasti yhdessäelävien kihlakumppanien suhteen, lähetellyt
epistoloita sekä kreekiläisille että juutalaisille, vaan herrantuomio
oli jostakin syystä viivähtänyt, ja nyt oli asia mennyt niin pitkälle
että noille kihlakumppaneille oli syntynyt lapsi. Pappi oli siitä
enemmän häpeissään, hämmästyksissään kuin kiukuissaan -- syystä siitä
että hän kirkossa oli tullut saarnanneeksi sanankuulijoille että
kaikki uudenaikaiset avioliitot olivat saastaiset ja luonnottomat,
minkä näki siitäkin ettei siviliavioliitossa oleville muka voinut
syntyä lapsia kuten jumalansanalla siunatuille pareille. Se oli itse
isä Beelsebub, joka sekoitti uskottomain sukupuoliasiat, niin että
kaikki raukesi tyhjiin -- oli hän vakuuttanut kirkossa kansalle.
Mutta nyt oli opettaja Frommerukselle ja hänen toverilleen yhtäkkiä
syntynytkin lapsi, elävä lapsi -- ja koko pikkukaupunki sen varsin
hyvin tiesi.
Se oli siksi järkyttävä poikkeuspykälä Moukkalan dogmatiikan
historiassa että se jo yritti horjuttaa monikahtain uskovaisten
akkojen uskoa herra pastorin saarnojen pätevyyteen.
Jos tuo lapsi olisi syntynyt kuolleena tai ollut edes rujo ja rampa
tai elukan muotoinen, niin olisi papilla ollut hyvin helppo kääntää
asiat parhainpäin ja saarnata kaupunkiseurakunnalleen että Jumalan
rangaistus ja vanhurskas kirous kohtasi aina jossain muodossa kaikkia
vapaauskoisia...
Mutta lapsukainen kuului vain kasvavan ja vahvistuvan hengessä, ja
lisäksi -- tosin akkain ilmiantojen mukaan -- olevan kaunis lapsi!
"Noh, ainakin sen vaivaisen sielun minä pelastan kirkon helmaan",
lohduttelihen hän itsekseen: "ja siinä samassa tilaisuudessa minä
manaan uppiniskaisia vanhempiakin oikeinkasvattamaan edes kakaransa,
koska eivät, raukat, pysty itsiänsä kurissa ja herrannuhteessa
pitämään!"
Ja pastori oli niin yksinkertainen että odotteli milloin häntä
tultaisiin ristiäisiin kutsumaan.
Mutta pyyntöä ei kuulunut, vaikka lapsen saannista, papin salaisen
muistiinpanon mukaan, oli kulunut täsmälleen kuusi viikkoa.
Pastori Rynttänen tarttui kirkkolakikirjaansa ja luki sieltä tärkeän
parakraahvin: "Jos lapsen syntymisestä kuusi viikkoa on kulunut ja
lapsi vielä on kastamatta, muistuttakoon seurakunnan kirkkopaimen
siitä lapsen vanhempia tai edusmiehiä. Jos ei sitten kahdeksassa
päivässä lasta kasteta eikä laillisia esteitä voida näyttää,
meneteltäköön vanhempia tai edusmiehiä kohtaan niinkuin XIII luvussa
säädetty on." -- Laki niinkuin luetaan! Siinä ei ollut tinkimisen
varaa...
Pastori Rynttänen puki pitkän mustan takin yllensä, sitoi liperit
kaulaansa, pisti "vade mecum pastorale" käsikirjansa povitaskuunsa ja
marssi juhlallisena kuin kaikkivaltias Juppiter maisteri Frommeruksen
asuntoon, jonne tie entuudesta oli tuttu.
-- Käykää sisään!
Se oli maisteri, lapsen isä itse, joka pyysi.
-- Herra pastori taitaa olla menossa sairaan luo, kun noin on
mustissa?
-- Ei, kyllä minä vartavasten tänne...
-- Oh mikä kunnia, painakaa puuta, tässä olisi tupakkaa!
Pastori Elias Rynttänen oli siinämäärin tupakanahne että otti vastaan
tarjouksen.
Vallitsi pitkähkö äänettömyys. Pappi puhalteli paksuja savutupruja
ilmaan, mutta imi joka toisen savun intohimoisesti syvälle
keuhkoihinsa. Hän katsoa mulkoili ympärilleen. Vihdoin hän rykäsi.
-- Onko teidän kaivossanne vettä? äänsi hän naurahtaen.
-- On! Onkos pastorin kaivossa? vastasi ja kysyi toinen terävästi.
Pappi ei vastannut, hän puhaltaa pärskäytti vain savupilven läpi
molempien sieraintensa, jotka mahtavasti laajenivat.
-- Maisteri kai ymmärtää mitä minä tarkoitan?
-- Ai jes! Teitä janottaa? Suokaa anteeksi. -- Tilta! Tilta hoi!
huusi isäntä.
Palvelustyttö raotti ovea.
-- Täällä tarvittais vettä!...
Piikatyttö, nähtyään papin juhlatamineissaan, lennätti pöydälle
raittiilla vedellä täytetyn kulhon, juuri samallaisen, jollaista
pappiloissa lapsenkasteessa käytetään. Hän niiasi syvään papille.
Maisteri Frommerus ei joutunut pahasti hämilleen.
-- Täss' olisi... Me otamme juomaveden kaivosta, vaan kasvojenpesuun
käytämme jokivettä, -- tuumaili hän.
Pappi ei kajonnut kulhoon. Hän istui ja mietti... Maisteri Frommerus
tarttui itse kulhoon ja ryyppäsi.
-- Siinä on puhdas maku! sanoi hän tyynesti. Papin silmät kiiluivat
kuin kekäleet yössä... Hetki oli jännittävä. Samalla kuului
lapsenitku viereisestä huoneesta, missä nuori äiti pienokaista
hyräillen syötteli.
Pappi höristi korviaan ikäänkuin vanha hevonen, joka kuulee varsan
hirnuntaa laitumelta aidan takaa.
Lapsen isä myös kuulosti.
-- _Uskooko pastori nyt että olemme naimisissa?_
-- _Tahdotteko kastattaa lapsen?_
Kysymykset kilahtivat vastatusten aivankuin terävät miekat
kaksintaistelussa.
-- Millä perusteella te vaaditte?
-- Kirkkolain. Kuusi viikkoa on kulunut...
-- Emme me kastata!
-- Mutta lapsi kuuluu Jumalalle!
-- Kyllä kai, vaan ei kirkolle!
-- Tietääkö maisteri että minä... olen kymmenen lapsen isä?
-- Vai niin. Kuuluuko niistä ehkä joku Jumalan valtakuntaan?
-- Nyt on puhe teidän... aviottomasta lapsestanne...
-- Hyvä herra, puhukaa vähän hiljempaa minun huoneissani!...
-- Tahdotteko kastattaa? Minulla on valta sielunpaimenena...
-- Paula hoi? -- tuo lapsi tänne!...
-- Päivää pastori, kiitoksia viimeisestä! huusi rouva Frommerus
lennähtäen sisään käärönsä kanssa.
-- Kastakaa nyt, herra pastori, jos suinkin ilkeätte! ilkkui
aviomies. -- Tässä on lapsi, tuossa vesi. Me -- kiellämme jyrkästi...
Pappi oli ponnahtanut seisaalleen ja hapuili kalpeana povitaskuaan
aivankuin olisi ollut aikeessa vetäistä sieltä esiin pistoolin.
-- Todistajat --? änkytti hän.
-- Jumala ja piika Tilta -- ovenraossa! vastasi Reino Frommerus
hermostuneesti naurahtaen.
Pastorin karkea leuka tärähteli, hänen pikisilmänsä kiehuivat
syvällä sinertävissä kuopissaan, hän leimautteli niitä uhkaavasti
ympärilleen; sitten ne yhtäkkiä singahtivat pöydällä lepäävään
raamattuun, sitten lapseen, joka mitään aavistamatta hymyili ja
haukotteli äitinsä sylissä, ja lopuksi ne näyttivät viileskelevän
hänen omaa nenänhuippuaan, josta ne vihdoin putosivat -- kuni
rätisevä ukkosennuoli kirkontornista johtolankaa myöten maahan --
alas omiin jalkoihin.
Hän katsahti hämmästyneenä ympärilleen ikäänkuin nyt vasta tajuten,
missä oli ja millä asioilla...
Taivaan vasama ei ollut uponnut syntisten lihoihin. Ukkonen jyrisi
vain kaukaa, etenemistään edeten.
Sanaa sanomatta läksi pappi ulos asunnosta.
Kesäinen vesisade pieksi pikkukaupungin rapautuvia kujia...
16.
Ikäänkuin raamatullisessa tarinassa eräs mies perheineen pakeni
hirmuvaltiaan kuninkaan vainoa muille maille, niin nyt Reino
Frommeruskin puolisoineen ja lapsineen kiiruhti pois tuon
pikkutyrannin Elias Rynttäsen kaupungista. Haaleana kesäyönä hän näet
vuokravaunuissa kalleimpineen ajoi ulos Moukkalan tulliportista ja
suuntasi kulkunsa Kurjalan korpea kohden. Hänkin ikäänkuin toivoi
kerran saavansa unessa ilmoituksen "että ne olisivat kuolleet, jotka
lapsen henkeä väijyivät."
Itse hän sentään piankin aikoi palata yksikseen takaisin
opettajatointansa jatkamaan.
Perheen matka yli jylhien vaarojen kävi onnellisesti, ei luonto eikä
kansa, joka tien varsilla asui, heidän kululleen esteitä pannut.
Myös vastaanotto Kurjalan vanhassa pappilassa, joka uhkeana kohosi
kellahtavien peltojensa ja suurten ryytimaa-pihlajiensa keskessä, oli
herttainen, iloista hälyä herättävä.
Rovasti itse oli ollut heitä vastassa parin peninkulman päässä
vanhalla Polle ruunalla, joka hevonen vuosi-vuodelta näytti vain
nuorentuvan, pyrkien hyppelemään kuin villi varsa aina milloin
kunnianarvoisa isäntä itse sitä ohjasi punatupsuisilla suitsillaan.
Lapsenlapsi vienosti vierellään miniän sylissä, oli rovasti
hymyhuulin ajaa keikutellut Kurjalan järven rantaan iänikuisilla
pappilan kuomuvaunuilla, joissa pyhät perimätiedot kertoivat suuren
Kalevala-tohtorinkin kerran viisi-kuusi virstaa vierineen. Reino oli
tämän viime taipaleen saanut ajaa yksikseen noiden isänmaallisten
vaunujen perässä. Juhlapäivä se ollut oli sekä tulijoille että
vastaanottajille.
Ja niin siis oli papinpoika jälleen isänsä majoilla. Mutta eipä hän
nyt, naineena miehenä, joutanut kuten ennen pappilan mukavuuksissa
hempeilemään, sillä vakavammat asiat miehen mieltä nyt kiinnittivät.
Ennenkaikkea hän tahtoi vaimonsa ja lapsensa vuoksi päästä irti
pastori Rynttäsen sielunhoidosta. Jo lähtiessään oli hän vaatinut
perheensä muuttokirjaa takaisin Kurjalaan. Pastori Rynttänen ei sitä
ollut antanut heti, vaan oli luvannut lähettää postissa. Postissa
se sitten tulikin. Mutta minkälaisena se saapuikaan takaisin?
Näin kuului tuo muuttokirja siviliavioliitossa oleville meidän
valistuneella vuosisadallamme:
Sigillum Capituli Oichiauskocnsis
+ Hoc signo vinces.
Muuttokirja Moukkalan kaup.-seurakunnasta N:o 77.
Tämän omistaja _Filosofian Maisteri Reino Frommerus_
ja hänen _kihlattu morsiamensa Paula Katariina Winterberg_,
joiden syntymäaika ja paikka on ... ...
tulivat _Kurjalasta_ v. 19..
muuttavat nyt _sinne takaisin_
Herran Pyhällä Ehtoollisella käyneet? -- _ei täällä!_
avioliittoon _vihittäväksi esteettömät_ ... ... ...
maineensa on _hyvä, katso alas!_
Heitä seuraa lapsensa:
(tyhjä paikka)