* * *
Poikani armas! Syntymäpäiväs
tämän kuun kuudes taasenhan on,
Kolmekymmentä silloin sä täytät...
oi, se on muistossa sammumaton
Päivyt se jolloin tänne sä synnyit
sinisin silmin -- kuin enkeli vaan...
Salli, ah, salli tuot' aikaa mun muistaa,
viipyä äidinkin onnessaan!
Syämmeni pohjasta rukoilla tahdon:
taivahan taatto sua siunatkoon!
Hän sinut poluilta pahoilta aina
armahaisesti auttakoon!
Suokoon Hän sinulle viisauttansa,
pimeässä kun kuljeskelet!
Sillä kun Häneltä apua huudat,
häpeään sinä joudu et.
Kaikki me sinua muistamme täällä,
onnea sinulle toivottain,
Hengessä sinulle kukkia kantain,
vaikka ne tänne jäävätkin vain:
Kolumbia kukkii -- teeruusut tuoksuu --
keltaruusuissa silmikot on --
Fuxia loistaa -- Bellis ja Pensé
ryytimaassa on verraton.
Kauniisti luonnossa, laupias luoja,
kasvavi kaikki, kukka ja puu,
Siunaa myös huokaus äidin, oi Sinä,
voimasta kaikki min uudistuu!
Lämpimästi syleillen piirtää äiti vanha.
-- Sinulla on hellä äiti siellä kaukana korvessa! virkkoi miniä
luettuaan.
-- Niin, -- sanoi aviomies hiljaa: -- minun käy sääli... Ja
hävettää ettei minusta ole tullut kelvollisempaa poikaa, joka hänen
runohenkeensä paremmin soveltuisi...
-- Voi rakkahani... lohdutti Paula, ja he palasivat käsikädessä
majaansa.
Sinä yönä sumut peittivät koko meren rantaman. Mutta käki yhä
kukahteli sumussakin...
11.
Valtiollisen vapaustaistelun ensimmäinen tulenliekki oli leimahtanut
Suomessa juuri samana päivänä, jolloin se laiva, jossa vastanaineet
ulkomaille matkustivat, parhaillaan keikkui keskellä Itämerta. Kun
nuoret Tanskan rantaan saavuttuaan ajoivat kööpenhaminalaiseen
suur-hotelliin, saivat he näet ovenvartijalta heti kuulla meren yli
lentäneen sähkösanoman kenraalikuvernöörin äkkikuolemasta. Heidän
sydämmensä eivät voineet olla sykähtämättä samasta ilosta, mitä
kaikki sortoavihaavat pohjoismaalaiset povissansa tunsivat -- nekin,
jotka hengessänsä riitelivät terroristisia tekoja vastaan. Gordionin
solmu oli aukaistu! Poissa oli paha painajainen, poissa kauhea
tyranni! Mutta mikä tärkeintä: poissa oli pelkuruus siitä pienestä
joukosta ihmisiä, jotka Suomessakin vihdoin uskalsivat uneksia
jostakin itsenäisemmästä elämästä ja sitä saavuttaakseen nousta
taisteluun itse esivaltaa vastaan.
-- Usko minua -- virkkoi nuori aviomies silmät sädehtivinä: -- vaikka
ei juuri kukaan siellä nyt _sitä_ ajattele, niin -- minä rohkenen
ennustaa -- se päivä ei ole kovin kaukainen, jolloin isänmaassamme
Suomessa pyhä taistelu on alkava _kaikkea_ orjavaltaa vastaan,
tulkoon se sitten idästä tai itsestä päin. Jumalaisen koston päivä
on nouseva, jolloinka uskonnonkin hirmuherroja vastaan siellä
kuulat vinkuvat -- minä tarkoitan niitä kultaisia kuulia, joilla
meidän vapaauskoisten hengelliset pistoolit jo kauvan ovat olleet
ladatut, vaan joilla emme tähänasti ole uskaltaneet ampua -- siellä
uhripässien ja määkivien lammasten unisessa maassa. Oikeastaan
meidän, kuule Paula, nyt heti pitäisi palata Suomeen, koska tällainen
murrosaika siellä on sarastamassa! arveli Reino Frommerus katsoen
miettiväisenä ulos hotellihuoneen akkunasta, josta levisi kirjava
näkyala yli humisevan suurkaupungin.
-- Rakas ystävä, -- huudahti nuori rouva huolestuksissaan, hiuksiaan
laitellen -- tottahan ensin järjestämme nämät naima-asiamme?
-- Niin! myönsi toinen havahtuen huumeestaan. -- Sinun tähtesi
se tapahtukoon, Paula. Mutta tottakai myönnät että jo nyt olemme
_oikealla tavalla_ naimisissa?
-- Oma armaani, tietenkin minä sen myönnän, tunnenhan sen koko
olemuksessani... siitä ensi illasta alkaen... siitä sadunihanasta
käenkukku-illasta alkaen ... mutta ihmisten tähden -- kyllä minä
luulen että se meille molemmille on parasta että kuljemme kultaista
keskitietä...
-- Älä sano "kultaista keskitietä", sinä et näy tietävän, kuinka
pinttyneitä kirkonorjia ne siellä kotimaassa oikein ovat... varmasti
saamme jossain muodossa osaksemme vainoa, vaikka vahvistutammekin
liittomme näillä mailla.
-- Sen vainon luulen kestäväni! vakuutti puoliso entiseen tapaansa,
ylpeästi.
-- Kiitos, sinun rohkeutesi antaa minulle uutta ryhtiä. Paula! Sen
ilkeän ihmisen, joka sinua hiukankaan ivaa sentähden että olet... sen
minä raastan itsensä Jumalan eteen...
Niin, niin, sitten se nähdään... Kunpa nyt vain heti... Aivan
huomispäivänä. Voi kuinka olisin iloinen... kiirehti toinen.
Ja he ryhtyivät toimenpiteisiin pian tullaksensa julistetuiksi
siviliavioliittoon kaikkien niiden paperien ja kauniiden todistusten
nojalla, joilla olivat kapsäkkinsä täyttäneet lähtiessään Suomesta.
Mutta odottamattomat esteet heitä kohtasivat. Tuo huudettu ulkomainen
vapaamielisyys, josta he Suomessa niin kauniisti olivat uneksineet,
ei avautunutkaan heidän edessään hymyilevänä vapautuksena kaikesta,
mikä on orjallista pakotusta kaavoihin ja taikauskoon. Loistavain
suositusten ja päteväin todistusten nojalla heidät tosin joka
paikassa otettiin kohteliaasti vastaan, mutta yleinen mielipide
näytti olevan se ettei heillä, ulkomaalaisilla, saanut olla
oikeutta käyttää hyväkseen Tanskan vapaampia lakeja, jolleivat
tahtoneet pitemmäksi aikaa asettua maahan asumaan ja hankkia
itselleen kansalaisoikeuksia. Sekä lakimiehet että papit heidän
pyrkimykselleen hymyilivät ja jos joku sanoikin tahtovansa heitä
auttaa, niin se auttaminen raukesi heti kun tuli ilmi että morsian
ja sulhanen, joiksi heitä väkistenkin nimitettiin, julkisesti elivät
yhdessä eivätkä noudattaneet kirkollisten ikivanhaa tapaa, jonka
mukaan salavuoteus on kunniallista niinkauvan kun se virallisesti
pidetään ihmisiltä salassa. Paula Winterberg ja Reino Frommerus
olivat liiaksi rehellisiä voidaksensa salata viranomaisilta että
todella lempivät toinen-toistansa ja että ainoastaan eurooppalaisen
kulttuurin vaatimusten vuoksi tahtoivat vihityttää itsensä
porvarilliseen avioliittoon. Päivä-päivältä, viikko-viikolta
täytyi heidän keskustella tanskalaisten kirkonmiesten ja juristien
kanssa, jotka juoksuttivat heitä paikasta toiseen huutaen heille
korvat täyteen vuoroin lakia, vuoroin evankeliumia, ja vaivaten
heitä mitä joutavimmilla kysymyksillä tai ristikuulusteluilla,
joiden päätarkoitus näytti olevan vain saada selville, kuinka
suuria rahasummia he luulivat kykenevänsä suorittamaan Tanskan
kuningaskunnalle siitä, jos heidät onnistuttaisiin saamaan uhraamaan
mielipiteensä siveydestä ja oikeudesta.
Vihdoin turvautuivat he hädissänsä erääseen advokaattiprofessoriin.
Tämä lihava herra, joka ei ollut tanskalainen eikä ruotsalainen,
vaan siltä väliltä, kuljetti heidät yli Öresundin salmen Ruotsin
rannoille juoksuttaen heidät milloin papinkansliaan, jossa heidän
nuoruusaikaista herranehtoollistodistustaan ankarasti tutkittiin,
milloin jonkun toisen juristin luo jotakin asianhaaraa takaamaan,
milloin toimittaen heidät erilleen asumaan, jolloin heidän
välttämättä piti esiintyä "neiti morsiamena" ja "herra sulhasena",
milloin taas antaen heille täyden vapauden yhdessä asumiseen.
-- Kaikki tapahtuu _pro forma!_ huuteli advokaattiprofessori
kesähelteessä marssiessaan kaupunkien katuja ja huitoen kämmeniään
milloin kirkontornia, milloin hallituspalatsia kohti. -- Nyt puuttuu
herrasväeltä yksi ainoa todistus, yksi ainoa todistus -- ja sitten
on kaikki klaaria. Jaa, ja sitten vielä yksi pikkuinen, pikkuinen
nappula: ja kone rupeaa liikkumaan.
Mutta, hyvä herrasväki, onko herrasväellä mistä maksaa kulut? Fria
idéer, mitt herrskap -- det kostar pengar! Minulla, kuten tiedätte,
on professorin titteli...
-- Tietysti me maksamme, -- sanoi Reino Frommerus sydän-kurkussa.
He lausuivat taas joksikin päivää hyvästit tuolle kohteliaalle,
leikkiselle advokaatille, joka oli luvannut heidän asiansa perille
ajaa.
-- Paula! kuiskasi nuori aviomies istuessaan pienen ruotsalaisen
kaupungin puistossa: -- minua koko tämä touhu tuskastuttaa. Tässä on
jotakin ilkeätä. Nämät jonnijoutavat muodollisuudet...
-- Niin, -- sanoi nuori rouva, jonka yllä oli uusi hieno kävelypuku
ja joka ei voinut olla lapsellisesti nauttimatta länsimaisen
kulttuurin ulkonaisista viehätyksistä: -- meidän täytyy odottaa
kärsivällisesti...
Ja hän pysähtyi loistavan muotimakasiinin eteen ihailemaan kaikkea
mitä kristallilasi-ikkunasta näkyi.
-- Kunpa vaan ei tulisi pahempaa? jatkoi mies muristen. --
Vaatimukset alkavat nousta sille rajalle, jolloin omatunto pyrkii
kapinoimaan...
-- Nuori rouva kääntyi poispäin ikkunasta.
-- Mutta täytyyhän meidän, -- huudahti hän: -- täytyyhän!
-- Täytyykö? Mietippäs tarkoin...
-- Ah ei puhuta. Tämä on ikävää... Mennään nukkumaan! Unohdetaan
kaikki. Minua niin hirveästi haluttaa maata sinun kanssasi...
käsikaulassa. Minulla on niin hirveän ikävä... ymmärrä... yksin.
-- Lintuseni, sinä olet niin luonnollinen. Kummallista vain että sinä
pidät tätä porvarillista avioliittopuuhaakin luonnollisena. Tietysti
se _voisi_ olla luonnollinen, mutta meille ulkomaalaisille se näissä
pikkuvaltioissa ei ole luonnollinen. Täydellinen pettymys se minulle
on. Ruotsi ja Tanska näkyvät olevan -- kerrassaan pikkumaisia maita.
"Kun for kvinder!" Punssi ja sikari täällä vain haisee -- raittiimpia
tuulahduksia ei tunnu...
-- Sinä olet hermostunut tänään, -- sanoi nuorikko, hellästi
puristaen miestänsä käsivarresta. -- Kuulehhan!
-- Mitä?
-- Mentäis Norjaan?
-- Yhä hullumpaa! Kuinka voisi siellä olla suurempi vapaus, kun sen
suurimmat runoilijatkin jo huokailevat etteivät näe tarpeeksi avaria
näkyaloja "over de höje fjelde!"
-- Mutta mitäs me siis osaamme tehdä?
-- Kyllä tiedän kohta mitä tässä on tehtävä...
-- Sano --?
-- Toisella kertaa. Antaahan mennä vielä vähän matkaa alamäkeen...
He palasivat hotelliinsa, jossa heillä oli kaunis huone
yläkerroksessa valtavine näkyaloineen yli sinertävän meren. Ja
he todella unhoittivat nämät pienet huolensa pakenemalla lemmen
ihmeellisiin ruusutarhoihin, joissa he kumpikin käyskentelivät
vapaina, hymyilevinä, terveinä. Mutta jo seuraavana päivänä oli
heidän pakko herätä räikeään todellisuuteen, joka näkyi tahtovan
tehdä tyhjäksi kaikki heidän laskelmansa.
Paula Winterbergiä vaadittiin vaihtamaan uskontunnustuksensa
"johonkin muuhun kristilliseen uskontunnustukseen." Ruotsin
kuninkaallisessa laissa kuului olevan eräs pykälä, joka salli
siviliavioliiton ainoastaan sellaisille yhteenpyrkiville, joista
toinen oli eriuskolainen.
-- Tämä paperi tarvitaan vain _pro forma!_ huusi advokaattiprofessori
taas huitoen vuoroin päin Tanskan puolelta häämöittäviä
kirkontorneja, vuoroin Ruotsin rannalla kohoavaa uhkeaa Raatihuonetta
kohden. Ja herra asianajaja ryhtyi kiihkeisiin toimenpiteisiin,
jotta "neiti" Winterberg tuollaisen uskonvaihto-paperin saisi. Se
ei suinkaan ollut mikään helppo temppu, siihen vaadittiin paljon
kekseliäisyyttä ja ennenkaikkea suosiollista apua "morsiamen"
puolelta.
Aviopuolisoiden tuskastus oli noussut äärimmilleen.
-- Nyt en enää kestä! sanoi Reino Frommerus suoraan, väännellen
itseään kuin nääntynyt hotellihuoneen korkean sängyn päällä.
-- Tämä on tosiaankin ilkeätä peliä! myönsi myös Paula Winterberg.
-- Se on kyllä totta, -- jatkoi mies seljällään loikoen,
kullankirjailtuun lakeen tuijottaen, -- että uskontunnustuksen
vaihtaminen ei ole häpeällistä, mutta tässä tapauksessa se on
tympäisevää, kun kuitenkaan ei pääse erilleen nimikristillisestä
seurakunnasta ja kun muuttaminen ei tapahdu omasta sisällisestä
vakaumuksesta. Täällä Ruotsissa näkyy vallitsevan juuri sama
surkea uskonvapauden puute kuin meillä Suomessakin! Eikä asia
vähääkään sillä kaunistu että vaihto toimitetaan vain muodon
vuoksi parilla sanan muutoksella paperilla. Ja miksi juuri sinulta
tätä uskonhuijausta vaaditaan, miksei sitä vaadita minulta, jolle
olisi samantekevää, vaikka minut paperilla olisi merkitty miksi
mustalaiskristityksi hyvänsä? -- yhtä vihainen minä niille kaikille
olen...
-- Minäpä arvaan! huudahti nuori rouva. -- Advokaatti vaatii sitä
minulta vain sentähden että olen _nainen_.
-- Sinäpä sen sanoit! takertui aviomies sanaan.
-- Naisen tietysti otaksutaan vaihtavan uskontunnustuksiaan yhtä
mielellään ja yhtä helposti kuin leninkejään.
Reino Frommerus naurahti ivallisesti. -- Luteerilaisuus on musta
leninki ilman rimssuja -- sanoi hän -- ja babtismit, metodismit
ja muut sen semmoiset skismit ovat myös mustia leninkejä, mutta
varustetut rimssuilla ja mahdollisesti avonaisemmilla kaulanteillä...
Kuule Paula, -- jatkoi hän: -- sinä olet minusta kaikista kaunein ja
luonnollisin ilman mitään, mutta koska kerran leninki olla täytyy,
niin kyllä minusta on parasta säilyttää sitä yksinkertaista mustaa.
Vai mitä itse arvelet?
-- En todella tiedä mitä tehdä, -- vastasi Paula Winterberg. -- Minä
tahtoisin jonkunlaisen kunniakirjan ihmisten edessä, mutta nämät
temput loukkaavat...
-- Loukkaavat! jatkoi toinen. -- Hyvä että vihdoinkin huomaat. Me
voimme tähän harakantanssiin suostua ainoastaan siinä toivossa ja
vakuutuksessa että nämät temput kuitenkaan eivät meitä loukkaa _niin_
paljon kuin kirkollinen vihkiminen loukkaisi, jos siihen taipuisimme.
-- Mutta ne eivät saisi loukata ollenkaan! kiivasteli nuori rouva. --
Minä en tahdo!
-- Kas niin, kullan nuppu! sanoi aviomies hellästi. -- Nyt ollaan
siis sillä asteella. Mitäs nyt käsket tehdä?
Toinen ei mitään vastannut. Hän näytti hautovan jotakin aivoissaan.
Tässä oli tosiaan kestämistä -- kesäkuumassa vierailla mailla...
Mutta polttavimmat kaikista kestettävistä olivat ne kummalliset
huimaavat silmänräpäykset, jolloin nuoret aviopuolisot kesken
sulosointuisinta onneaan yhtäkkiä alkoivat epäillä koko
avioliittoaan... vieläpä rakkauttaan!
Sellaisia silmänräpäyksiä ehkä täytyi olla? Luultavasti oli niitä
jokaisessa nuoressa avioliitossa, vaikka ihmiset ne kilvan salasivat?
Se siis oli luonnollinen ilmiö -- avioliitto oli kai yhtäpaljon
ankara kasvatuslaitos kuin paradiisi, jossa sai vapaasti nauttia
suloisen puun hedelmistä. Onnellinen hän, joka tämän dualismin
heti alussa ymmärsi! Onnellinen se aviopari, joka oivalsi että
ristiriitaisiakin tunnelmia täytyi tulvahdella rakkauttajanoovissa
sieluissa. Että täytyi käydä sekä mustia että valkeita aaltoja,
jotka levottomasti loiskuivat elämän meren kuivia hiekkarantoja
vastaan... Että murheen synkällä ukkostaivaalla täytyi välähdellä
ilon ihmesalamoita -- taikka päinvastoin. Kärsimys ja nautinto
-- ne kai ne olivatkin nuoren avioliiton tuntomerkit. Lempiä
ja saada vastalempeä saattoi jokainen, mutta osata säilyttää
sukupuolirakkauden keskinäinen pyhä suhde eheänä kaikissa
koettelemuksissa ja pettymyksissä läpi elämän -- siinä avioliiton
suurin taito... Ne olivat silmänräpäysten epäilyksiä nämät. Ne olivat
niitä vivahduksia, joita olla täytyi lupaavimmassakin avioelämässä...
Mutta avioliiton yhteiskunnallinen pätevyys -- se kysymys heitä nyt
pysyväisesti ahdisti. "Asianajajat? uskonvaihto-valhe?" -- Mitä oli
tehtävä?
He läksivät huviretkelle Tanskansalmen toiselle puolelle koettaen
haihduttaa sitä mielestään. Mutta ei hymyilevä kesäluonto, ei
ihanteellinen yhdessä-kylpeminen meren satumaisen poukaman
lämpöisissä aalloissa, ei iloiset puistoteatterit laulajattarineen
eikä kulttuuriravintolan hienot tarjoilut juhlallisine soittoineen
voineet painostusta kokonaan poistaa. Se kiusasi heitä vielä
yövuoteillakin.
Jumalankiitos että heillä tässä ahdingossa oli toinentoisensa. Niin
syvästi he sen tunsivat etteivät enää mitenkään olisi voineet elää
eikä hengittää ilman toinentoistaan!
Eivätkö he siis olleet todellisessa avioliitossa? miksi piti
kuvitella vainoa?...
Surunsuloinen oli yö. Nuori vaimo näki unta häähuoneista. Oli
olevinaan Suomessa, kotikaupungissaan. Kaikki hänelle hymyilivät.
Hänen morsiuskruununsa oli ihmeen kaunis. Ja hänet vihki pappi,
pappi, joka näytti katsovan hänen sydämmensä pohjaan asti. Hän
säpsähti tuota polttavaa, säteilevää silmäniskua, ponnisti kaikki
sielunvoimansa luodakseen vastakatseen pappiin. Mutta silloin hän
huomasikin että se oli hänen oma armaansa, juuri se, jonka kanssa hän
jo oli mennyt vihkimättömään liittoon.
-- Kerro nyt minullekkin unesi! kehoitti Reino Frommerus aamulla.
Toinen kertoi...
-- Rakas raukkaseni! virkkoi mies. -- Minun käy sinua todella sääli.
Kun sinä noin kosketat sydämmeen, olisin valmis toimittamaan häämenot
kaikkien vanhain juhlakaavojen mukaan...
-- Sehän oli unta vain, -- hymyili vaimo. -- Enhän minä niin ajattele
valveillani.
Mutta ylösnoustuaan sängystä nuori rouva yhtäkkiä sanoi miehelleen:
-- Kuule Reino! Minä olen varma siitä että olisimme saaneet paljon
häälahjoja, jos olisi pidetty oikeat häät. Satojen markkojen arvosta!
Nyt ne kaikki meni. Pakkaa harmittamaan... Eikös sinuakin kaduta?
-- Paula hoi, herää, herää! huusi silloin aviomies niin että toista
rupesi naurattamaan. Enempää ei mies asiaan kajonnut.
He läksivät aamukävelylle. Yllättivät postikonttoorista
poste-restante kirjeen, joka näkyi olevan Miililtä, Reino
Frommeruksen sisarelta. Istahtivat yhdessä lukemaan sitä kirjettä
suurten pyökkipuiden siimekseen, vihreäksi-maalatulle nojalavitsalle.
'Kurjalan Pappilassa 26 p. kesäkuuta ....
_Rakkaat ystävät!_
No nyt on häähumu sivu ja piispanherrat myös huilanneet -- siis
on aikaa hiukan hengittämäänkin. En ole joutanut teille ennen
mitään hiiskumaan, mutta seurannut kumminkin olen ajatuksissani
matkojanne, pyrkimyksiänne ja onnenne suloutta, ja toivon että se
iäti kestäisi, nimittäin onni ja rauha rinnoissanne.
_Minun_ hääpäiväni valkeni lämpöisenä ja paisteisena kuten
ainakin kesäpäivä, kirkastaen mielet ja herättäen toiveita.
Kuitenkin meni taivas toisinaan pilveenkin ja illalla oli
kylmää. Oliko se päivä vertauskuvana tulevasta elämästämme --
sen näemme vuosien kuluttua. Juhlapäivä se meille kuitenkin
oli, rinta täynnä rauhaa ja suloutta, ja turvallisina lujalla
luottamuksella toisiimme antausimme kaikkiin ulkonaisiin
seremonioihin. Itse vihkiminenkin, niin kiduttavalta kun se
toiseltapuolen tuntuikin, vaikutti juhlallisesti -- luultavasti
siksi että oma harmaahapsi-isä sen toimitti -- lopuksi lämpimiä
sanoja meille puhuen. Uskotko Reino -- ei se ollut niin
pahaa kuin olin ajatellut ja sinäkin ajattelet. Olisin vain
suonut _sinunkin_ olevan täällä Pauloinesi. Veljien, siskojen
ja kaikkien omaisten sekä muiden osanottavaisuus teki myös
liikuttavan vaikutuksen. Syötyä luettiin kaikki onnittelut, joita
oli postissa saapunut useita kymmeniä. Konrad piti puheen ja
Seidi lausui juhlarunon, joka oli niin kaunis ja sisältörikas
etten ikinä olisi uskonut sellaista Seidistä lähtevän. Vieraita
oli paljon, sen arvannette. Hyvältä tuntui kun veljenikin olivat
saapuneet juhlaamme. Osoittihan se osanottoa. Niin. Vihtori,
Heikki ja Konrad morsiamineen olivat läsnä. Sitten tulivat myös
täti Hultman ja Tyyne orpana sekä maisteri Torsti Appelqvist
(Seidin suosikki). Nyt olen viimeistä päivää kotona ja silmät
täynnä kyyneleitä piirtelen tätä, sillä arvaattehan kumpikin,
mille se tuntuu kotinsa turvissa kasvaneelle äkkiä muuttaa
aivan toisiin oloihin joka suhteessa, alottaa uutta elämää
-- -- -- täynnä on sydän kaihoa että näiltä leikkipaikoilta täytyy
lähteä. Kuka tietää mitä kodissakin sillävälin ehtii tapahtua.
Huomenaamulla me lähdemme -- mieheni kanssa. Niin, se sinun uusi
koirasi -- se voi mainiosti ja lysti sitä on hoitaa. Kaikki
minunkin koirarakkauteni on siihen kohdistunut sen jälkeen kun
Sopuli lemmikki joutui pois tästä murheen laaksosta. Se on tosi
että minä Sopulia rakastin enemmän kuin monta ihmistä ja suruni
oli suuri, jotta itkeä täytyi, kun se raukka määrättiin manan
majoille, mutta niinhän se parasta oli, sillä kovin olivat sen
kärsimykset kovat. Nyt en ehdi enempää enkä jaksa. Toivotan
vain kaikille aikeillenne onnea. Koettakaa kumpikin parastanne
toisianne onnellisiksi saattaaksenne. Itsekkäisyys molemmin
puolin pois. Muistakaa meitäkin Mansikkamäellä. Tervehdys lämmin
teille molemmille
_Miili siskolta_.'
Reino Frommerus ja Paula Winterberg katsahtivat toisiinsa, syleilivät
toisiaan kuumasti ja istuivat pitkän aikaa vaijeten pidellen toisiaan
kädestä. Mutta sanaakaan kirjeen johdosta eivät he lausuneet.
Vihdoin äännähti nuori rouva etsien toisen katsetta.
-- Reino, minulla on uusi tuuma päässäni. Suostutko --?
-- Kirkolliseen vihkimiseenkö? säpsähti toinen tunnelmistaan toipuen.
-- Ei, jumalavarjelkoon! sanoi vaimo. -- Vaan siihen että nyt heti
suoritamme tämän ruotsalaisen moskan selväksi, ja matkustamme
sellaiseen maahan, missä saamme siviliavioliitto-oikeudet ilman että
se meidän omiatuntojamme häiritsee.
-- Mistä rahat, hyvä ystävä? kysyi mies.
-- Me lainaamme. Ei auta...
-- Ihanko sinä totta tarkoitat?
-- Ihan. Tee se minun tähteni, kuuletko: minun tähteni ja sinun myös
-- tee jumalannimessä, niin sitten tyynnymme molemmat! Sillä se
on pääasia että me itse olemme tyytyväiset. Sivuseikka mitä ikinä
ihmiset sanovat. Rakas mieheni, sinun täytyy suostua, sinun täytyy,
maksoi mitä maksoi!
Paula Winterberg ei ollut luonnostaan itkunherkkä, mutta nyt hänen
kirkkaista silmistään pitkien silmäripsien alta pusertui muutamia
raskaita, polttavia kyyneleitä, kun hän nojautuneena lepäsi miehensä
rintaa vasten. Miehensä, joka hänen pehmoisia hiuksiaan hellästi
silitellen itsekkin oli omituisen mielenliikutuksen vallassa.
-- Kirottu, siunattu raha, jolla kaiken saa, vaan jolla totuuden
edessä sentään ei mitään ansaitse!
Aviomies se näin -- värisevällä äänellä lausui.
12.
Jo oli kesä loppumassa, kun Reino Frommerus ja Paula Winterberg
tähystelivät alas Suomen rantaan seisten korkeakantisessa
merilaivassa, joka vast'ikään oli saapunut Englannista. Nuorten
toivomus oli kesän kuluessa toteutunut, kotimaiset sanomalehdet
olivat lentouutisena tienneet mainita heidän epäkirkollisen
avioliittonsa vahvistamisesta ulkomailla, ja he olivat vastaansa,
erääseen kylpypaikkaan, ehtineet saada joukon onnitteluja tuttavilta
vieläpä tuntemattomilta ystäviltä, jotka lausuivat tunnustuksensa
heidän muka rohkeasta teostaan. Myös Kurjalan pappilan vanhukset
olivat lähettäneet lämpöiset onnentoivotuksensa, joista oli
huokunut enemmän vanhempain osanottoa kuin kirkollista varoitusta.
Kaikki näytti kallistuneen parempaan päin kuin nuoret itse olivat
tohtineet otaksua. Ilomielin he siis nyt loivat katseensa kotimaiseen
satamaan, jossa heitä ei häirinnyt mikään muu kuin venäläinen
tulli-santarmisto, joka tyystin penkoi heidän matkatavaransa
huvittaen kaikkia läsnäolevia ottamalla takavarikkoon suomalaisen
raamatun, joka Reino Frommeruksella oli ollut mukanaan, ynnä
puoliskon kesän kuluessa lakkautetun suomalaisen sanomalehden
numeroa, joka oli kääräisty kalossien ympärille ja jota santarmit
kivenkovaan väittivät "kielletyksi ulkomaiseksi kirjallisuudeksi."
-- Hyvä etteivät taskuja kopeloineet, -- lausui naurahtaen aviomies
puolisolleen auttaen tätä ajurin rattaisiin. -- Mutta tekisi
minun mieleni sentään lähettää pyhän synoodin yliprokuraattorille
jälkilaskun ryöstetystä raamatusta. Oli lievimmin sanoen hävytöntä...
-- Älä rakas ystävä puhu niin äänekkäästi! kielsi nuori rouva
istuutuen miehensä viereen ja kokoillen syliinsä kaikenlaisia
kauniita kapistuksia, joita ulkomailta oli ostettu oman kodin ensi
tarpeiksi.
He olivat juuri lähtemäisillään liikkeelle, kun samalla eräs
sylinteripäinen herrasmies heitä lähestyi ja tuli tervehtimään Reino
Frommerusta.
-- Et näy tuntevan?
-- Enpä totisesti --?
-- Valtteri Vakava!
-- Ahaa. Vai sinä se. Ka kun on mies muuttunut. Tässä on vaimoni...
Toveri tervehti virallisesti hymyillen kohauttaen sylinteriään rouva
Frommerukselle, joka ei liikahtanut ajoneuvoista.
-- Kuule, minulla olisi sinulle vähän asiaa. Viitsitkö vaivautua
hiukan syrjään.
-- Ei minulla ole salaisuuksia vaimoltani, -- sanoi Reino Frommerus,
mutta suostui kuitenkin astumaan jonkun askelen sivullepäin
ajoneuvoista. -- Noh?
-- Sinuthan valittiin kesäkuulla opettajaksi Moukkalan suomalaiseen
yhteiskouluun? virkkoi silkkihattuinen toveri, jonka leuka oli
huolellisesti ajeltu ja viikset taitehikkaasti kiverretyt.
-- Kas kun tiedät! ihastui Frommerus.
-- Minä olen virkamies kouluylihallituksessa, -- ilmoitti toveri
arvokkaasti.
-- Ohoo, taidat olla minun esimiehiäni?
-- En varsin -- sehän on yksityiskoulu.
-- Niin, niin, mitäs sinä sitten nyt oikein aijoit sanoa?
-- Sitä vain että ole hiukan varuillasi, kun nyt matkustat sinne
ylös! ilmaisi virkamiestoveri.
-- Miksi niin? kysyi Reino Frommerus uteliaasti.
-- Katsos, -- selitti Valtteri Vakava suosiollisesti, -- heti kun
uutinen sinun naimajutustasi oli julaistu sanomalehdissä, saapui
_meille_ Moukkalasta sähkösanoma: "Saapiko semmoinen mies tulla
koulunopettajaksi, joka on siviliavioliitossa?"
-- Hiidessä! huudahti ulkomailta palaava. -- Sehän oli selvää
suomenkieltä! Noh, mihin toimenpiteisiin ylihallituksenne ryhtyi?
-- Tietysti _me_ nauroimme sille, -- ilmoitti Valtteri Vakava
omituisesti hymyillen ja pälyillen kuperilla silmillään.
-- Miksi te nauroitte?
-- Siksi ettei se kuulunut virallisesti _meille_.
-- Siihen ei vastattu, vai --?
-- Jaa, kyllä siihen vastattiin. Minä sain toimekseni laatia sopivan
vastauksen...
-- Vai sinä. No, tiettävästi lennätit lemmosti löylyä hyvän asian
puolesta?
-- Katsos, hyvä veli, minun ei sovi tässä asemassa ilmaista
yksityisiä mielipiteitäni. Minä tietysti vastasin virallisesti...
-- Ann' kuulua! kiirehti toinen.
-- Noin vain: "Suomen laki ei asiasta mitään lausu -- koulun
johtokunta ratkaiskoon."
-- Oo kuinka noobelisti! sanoi Reino Frommerus ikäänkuin kätkien
jotakin sydämmensä pohjaan. -- Ja kuka -- jos vielä uskallan udella
-- oli tuon sisältörikkaan sähkösanoman lähettäjä?
Valtteri Vakava katsahti varovaisesti ympärilleen.
-- Saatanhan sen sinulle sanoa -- virkkoi hän hiljaisella,
armollisella äänellä. -- Moukkalan pappi. Rynttänen. Tunnet kai?
-- Ei ole kunnia... Se on minulle tuiki tuntematon suuruus.
-- Jahah, -- virkkoi Valtteri Vakava vilkaisten kultakelloonsa, -- ei
minulla sinulle muuta sanottavaa ollutkaan. Tahdoin vain varoittaa...
Tervehdä rou... minä tarkoitan: tervehdä matkakumppaniasi!
-- Kiitos veli! Ja kiitos jalosta ilmiannostasi! sanoi Reino
Frommerus puolittain toverillisesti, puolittain terävänivallisesti.
Kouluylihallituksen nuori virkamies poistui hopeapäistä keppiään
parahultaisesti heiluttaen, kaukaa kohauttaen silkkihattuaan
hyvästiksi toverinsa rouvalle. Reino Frommerus palasi sekavin tuntein
odottavaan ajuriin.
-- Rautatie-asemalle! komensi hän.
-- Rakkaani! huudahti nuori rouva säpsähtäen. -- Meidänhän oli
aikomus pistäytyä huonekalukaupassa?
-- Ai tosiaan... sanoi mies ja antoi ajurille toisen määräyksen.
-- Kuka oli se vakava herra, jonka kanssa sinä...?
-- Se oli juuri itse herra Vakava.
-- -- -- -- -- -- -- -- --
Jo seuraavan päivän iltana myöhään olivat he perillä.
* * * * *
Moukkalan kaupunki oli muinaismuistojen kaupunki aivankuin kaikki
muutkin kaupungit Suomen suuriruhtinaallisessa maassa. Sielläkin
näet oli _raunio_. Historia tiesi kertoa melkoisen kovasta
räjähdyksestä ja tämä mainio räjähdys -- se se oli kaupunkilaisten
salainen ylpeys... Mutta oli siellä myös _koski_, pirullisesti
ärjähtelevä putous, jolla samoin oli syvä, muinaistieteellinen
merkitys. Siihen koskeen näet kerran oli päistikkaa hypätä
porskauttanut kaupungin hengellisen elämän perustaja, katoolilainen
munkki Pater Kaljupääensis, josta aikaa myöten oli tehty kaupungin
suojeluspyhimys. Moniaita satoja vuosia myöhemmin oli samaan
koskeen pudota mäiskähtänyt myös maistraatin puheenjohtajan härkä,
mutta kaupungin kirkkoraati ei sitä ollut julistanut pyhimykseksi,
arvattavasti siitä syystä että mullikka vallan onnellisesti oli
luovinut kosken alas asti, vieläpä noussut elävänä maihin.
Nämät olivat ne tarkemmat historialliset muinaismuistot Moukkalassa.
Kuinka raunion ympärille oli voinut syntyä kaupunki, oli koko ihme,
joka aina oli herättänyt matkailijoissa mitä suurinta kummastusta ja
pelonsekaista kunnioitusta. Moukkalassa näet ei löytynyt ainoatakaan
rakennusmestaria! Oli enemmän kuin luultavaa että itse taivaan
enkelit kerran olivat rakentaneet tämän pienen kaupungin ja sitten
jättäneet sen asukkaat oman onnensa nojaan. Sukupolvi sukupolven
perään oli elää kimpuroinut noissa puisissa hökkeleissä, jotka tosin
vuosi-vuodelta painuivat yhä syvemmälle maaemon helmoihin, mutta
joilla vanhuutensa takia oli se erinomainen ominaisuus etteivät ne
helposti voineet syttyä tuleen.
Millaista kaupungin elämä oli ollut kaukaisessa muinaisuudessa, se
tietysti on mahdotonta sanoa. Pääkallotutkimus on liian laihasti
paljastanut ihmisten sieluja.
Mutta sen elämäntavoista kahdennenkymmenennen vuosisadan koitteessa
olemme tilaisuudessa lainaamaan luotettavia tiedonantoja, jotka
meille on uskonut eräs sen läänin historian kirjoittajista. Tämä
pohjoismainen Tacitus kertoo eräässä yksityisessä epistolassaan
ystävilleen näet seuraavaa:
"Tunnen kaupungin niiltä ajoilta, jolloin siellä asuin enkä luule
sen paljon siitä vielä muuttuneen (kirje nähtävästi on kirjoitettu
vähää ennen meidän aikamme mullistuksia). Silloin kuului vielä
päivän polttaviin kysymyksiin, poikiiko Adamssonnin lehmä
mikkelinä vai kekrinä ja kiisteltiin vihaan saakka siitä, painoiko
Hakkaraisen saama lohi 5 kiloa vai 5 kiloa ja 150 grammaa. Tärkeinä,
uteliaisuutta kiihoittavina uutisina kertoeltiin toisilleen,
kenellä oli ähky ja kenellä ulostustauti, sekä pidettiin tarkka
vaari siitä, missä mikin illoin oli kylässä, mitä hyvää siellä
tarjottiin ja monenkolaista leipää oli ollut kahven kanssa. Illoin
käytiin kävelemässä Moukkalan espiksellä, suurella kumisevalla
puusillalla, missä rumempi sukupuoli kulki sillan vasemmalla
laiteella, mutta kaunottaret, puetut mamsell Appelgrénin atelierin
uusimman kuosin hattuihin, sipsuttelivat oikealla puolella,
salaperäisesti supattaen ja aina väliin vilkaisten yli olkansa
toiselle käytävälle. Siihen aikaan tiedettiin varmuudella että
Moukkala oli maailman keskipisteessä sekä kummasteltiin, miten
tuhmia sentään muut, erittäinkin Helsingin herrat olivat kaikissa
toimissaan ja yrityksissään. Moukkalassa olisi Samppa Saastamoinenkin
paremmin osannut maan asiat ohjata, puhumattakaan Homma-Himasesta
tahi Ukko Näälmannista. Merkillisimpiä henkisiä huvituksia olivat
tulipalonyritykset, joita sattui yksi joka kymmeneen vuoteen ja
jotka nahkuri Hassunen sammutti suusanallaan ja palokunnan lipulla,
kun rakennukset olivat niin lahoja, ettei tuli niihin tepsinyt.
Postipäivät, joita oli 2 viikossa, olivat kaikista rasittavimpia,
silloin kun näet täytyi lukea sanomalehtiä suoritetun tilausmaksun
takia, missä vaivassa moni kaupungin asukas menetti sekä järkensä
että terveytensä. Näin elettiin Moukkalassa kymmenkunta vuotta
takaisinpäin ajassa ja tytyväisiä oltiin. Ainoastaan uudet tulokkaat
mielivät 5:tenä ensimmäisenä vuotena oloajastaan etsimään vikoja
olevissa oloissa ja esiintymään mailmanparantajina, mutta muutamien
vuosien kuluttua olivat he yhtä vakuutettuja kuin me muutkin siitä
että kaikki oli niinkuin ollakkin piti ja ettei löytynyt parantamisen
sijaa eikä syytä."
Näin pitkälle kulttuurikuvauksessaan herra Tacitus. Nyt oli
Moukkalaan sentään rakennettu rautatie, ja herrasväki Frommerus
lienee ollut miltei ensimmäisiä ihmisiä, joka niitä sileitä kiskoja
myöten oli ajaa hurauttanut tuohon pieneen korpikaupunkiin, joka niin
suloisesti nukkui pauhaavan koskensa kaltaalla. Se tiettävästi oli
koski, jonka huumaava pauhu sitä nukutti.
Mutta nyt, kun ensimmäinen juna jyristen saapui peninkulmia pitkien
soiden yli, se ikäänkuin haukotteli ja siristeli silmiään --
aivankuin herätäkseen.
Ja koko Moukkalan kaupunki oli tätä ensimmäistä junaa
vastaanottamassa. Siinä seisoi kunnianarvoisa kaupungin
pormestari harmaine haarapartoineen, siinä prameili kaupungin
viskaali muinaismuseo-univormuineen, siinä kävellä käpperehti
kaupunginkamreeri -- yksityis-ammatiltaan nuuskatehtailija --
pitkine mustalais-kaprokkeineen, ynnä monet muut huoneenhallituksen
jäsenet, kuten kristilliset viinakauppiaat, tervatynnyri-porvarit ja
Suomen kansaa rajusti rakastavaiset tukkipäälliköt. Myös legioona
kaupungin ja lähikyläin akkoja lykkelehti someroisella asemasillalla,
ja tirskahtelevaa piikaparvea säesti sotnia kivenheittotaitoisia
pikkupoikia. Koko tämä kristillinen kaupunkiseurakunta näytti
ensimmäisen junan tuloiltana melkein unhoittaneen vanhat
kyyrie-eleson-virtensä ja iloisesti irvistellen ikäänkuin kuorossa
hymisevän uusaikaista suomalaista rekilaulua:
Voi sitä Ruunun rakennusta,
Voi sitä Ruunun voimaa:
Että kun se on laittanut rautatiet
Ja sähkökellot soimaan!
* * * * *
Maisteri Reino Frommerus ryhtyi innokkaasti opetustoimeensa, haluten
kasvattaa nuoria ihmisalkuja sekä järjen että sydämmen puolesta.
Hän ei tahtonut olla mikään leipäopettaja, jolle on yhdentekevää
miten tunnit saadaan kulumaan, eikä hän myöskään tahtonut olla
mikään poliisimies, joka turhantarkasti vaatii ankaraa järjestystä
luulotellen itseänsä sangen mallikelpoiseksi kasvattajaksi,
jos keinolla millä hyvänsä saa järjestyksen ja säntillisyyden
säilytetyksi. Hän tahtoi ainoastaan kylvää ihmisyyden siemeniä
sinne, missä perinnöllisyyden rikkaruohot uhkasivat tukahduttaa
kaiken, minkä omatunto -- Jumalan ainoa ääni ihmiskunnassa --
kuiskasi olevan parhainta, kauneinta ja onnellisinta elämiselle läpi
maallisen elämän. Hän oli itse koulupoikana kärsinyt siitä että
häneltä niin paljon salattiin ja hän tahtoi nyt, päästyään opettajan
vastuunalaiseen asemaan, menetellä toisin, ennakkoluulottomasti ja
vapaasti opettaa kaikkea, mihin suinkin omissa aineissaan saattoi
saada aihetta. Ja hän lämpeni ajatellessaan, kuinka hän, yksilö,
täten pikkukaupungin hiljaisuudessa oli tekevä tärkeätä työtä
isänmaan ja ihmiskunnan hyväksi!
Ilokseen hän myös huomasi ettei koulun johtokunta ollut ryhtynyt
hänen valintaansa peruuttamaan sen vuoksi että hän avioliitossaan
oli astunut vapaampaan suuntaan, ja hän koetti uskoa että tämä
peruuttamattomuus oli tapahtunut jostakin kunnioituksesta
valistusaatteita kohtaan, joita oli pakko kaukomaillakin
vaistomaisesti tajuta.
Pikkukaupungin rouvien seläntakaiset juorut kahvipöydissä,
pikkuporvariherrojen kömpelöt leikinlaskut "naimattomasta nuoresta
parista", palvelustyttöjen lörpöttelyt ja muut sellaiset ilmiöt
eivät uutta opettajaa vähääkään häirinneet. Eivätkä ne myöskään
hänen nuorta vaimoansa kiusanneet siitä syystä että he aniharvoin
niitä joutuivat tai joutivatkaan kuuntelemaan. Elämä ennenmuuta
oli työtä ja toivoa. Päinvastoin: jokainen, joka heihin tutustui,
kohteli heitä erinomaisen ystävällisesti, ja luonnonterve järki
näkyi ennenpitkää tekevän tyhjäksi kaikki juorunvirittelyt,
mihin mahdollisesti vaikutti sekin että jonkinlainen uutuuden
tuulahdus herrasväki Frommeruksen mukana oli saapunut Moukkalan
yksitoikkoiseen kaupunkiin. Saattoi kyllä johtua pikkukaupungin
pikkumaisista näkökannoista että heitä pidettiin arvossa, mutta
kaikissa tapauksissa se asianomaisista tuntui todelliselta
arvonannolta, josta he sydämmissään olivat kiitolliset. Suomessakin
-- ihme ja kumma -- näyttiin siis ymmärtävän että mies ja nainen
tuossa peljätyssä siviliavioliitossa voivat olla oikea mies ja
oikea vaimo, eikä siinä olevien tarvinnut huomata vähintäkään
yritystä mihinkään halvempanapitämiseen kirkollisten avioliittojen
rinnalla. Mahdollisesti sellaista halventamisenhalua paljonkin
piileksi sydämmissä -- perinnöllisen vanhoillisuuden luonnollisina
seurauksina -- mutta ulospäin ei sitä näkynyt, ja oppilasten
tyytyväisyys opettajaansa, joka heitä kutsui kotonaankin käymään,
esti vihamielisiä suhteita viriämästä koululasten vanhempain,
kaupungin asukasten puolelta. Ensimmäisenä lukukautena ei todellakaan
vielä mitään pahaa tiedetty uudesta tulokkaasta, joka ei sekaantunut
kaupungin asioihin eikä niihin tahtonutkaan sekaantua, koskapa
nähtävästi piti niitä henkisille pyrkimyksilleen epäkiitollisina.
Reino Frommerus ja Paula Winterberg alottivat siis elämänsä tuossa
suomalaisessa pikkukaupungissa kaikissa suhteissa onnellisesti,
lupaavasti, voisippa sanoa loistavastikin. He nauttivat sen
melankoolisesta rauhallisuudesta, sen terveestä maalaisluonnosta, sen
vaatimattomista, suursivistystä lapsellisesti hapuilevista tavoista
ja oloista, mutta ennenkaikkea syventyen sieluissaan oman nuoren
perheonnensa ilmiöihin, oman pikkukotinsa luomiseen ja täydentämiseen.
"Aivanhan tämä meillä on kuin silkkiä ja samettia!" saattoivat he
kumpikin toisilleen vakuuttaa tai jos eivät sitä sanoilla ilmaisseet,
niin ainakin niin tunsivat sydämmissään, tunsivat silloinkin kun
joku avioliiton välttämätön ilmiö heitä koetteli nuorilla tuskillaan
pannen miettimään alotettua yhteiselämää yhä vakavammin, yhä pyhemmin.
"Milloin onnistumme luomaan lapsen, avioelämän jatkuvan ilon --?"
Se oli heidän kummankin yhteensulaneen järjen ja yhteensointuvan
sydämmen terve huokaus, luonnollinen ihana toivomus syksyn pimeinä
iltoina. Tosin he toistaiseksi olivat tyytyväiset näinkin, uskoessaan
tulevaisuuteen...
Heillä oli toinentoisensa... ikävän repivinä hetkinä saattoivat
he vapaasti etsiä lohdutusta toistensa henkiruumiillisesta
rakkaudentarpeesta... painautua kuin linnunpoikaset pehmeään
untuvapesään, kun ympärillä myrsky pauhasi ja pimeys kujilla
kammotti... Se ei suinkaan ollut pelkkää sukuviettiä ja aistillista
nautintoa tämä toistensa rintoihin painautuminen, usein siinä ilmeni
todellista henkistä kaipausta päästä niin likelle kuin suinkin
toinen-toistansa voidaksensa täyttää avioliiton tarkoituksen. Sillä
jo varhain olivat he sen itselleen ja toisilleen tunnustaneet että
yhdyselämä toi mukanaan onnea ainoastaan silloin, kun se tapahtui
terveysperiaatteita noudattamalla ja kun sielullinen yhteissointu
pidettiin yhtä suuressa kunniassa kuin aviollinen oikeus.
Heidän nuori avioliittonsa oli siis uskoa hyvään, kaihoa pyhään,
ikävöimistä kauniiseen ja oikeaan. Ja heidän oli hyvä olla siten kuin
oli.
Yksi ainoa ihminen heitä hieman kummastutti oudolla käytöksellään,
jonka syitä he vain hämärästi aavistivat. Se ihminen oli kaupungin
pappi, pastori Elias Rynttänen. Kohtalo oli tehnyt maisteri
Frommeruksen pedagoogiksi samaan kouluun, jossa tämä mies toimi
uskonnonopettajana, mutta aivan harvinaista oli että pappi olisi
esimerkiksi tervehtinyt niinkuin muut tuttavat uutta opettajaa tai
hänen nuorta rouvaansa, eikä hän kuukausimääriin -- ellei ollut
virallista asiaa -- kertaakaan suoraan suostunut puhuttelemaan
virkaveljeänsä, mainitsemattakaan siitä ettei koskaan katsonut
tätä silmiin, vaikka melkein joka päivä oli pakotettu oleskelemaan
samassa pienessä opettajakammiossa, johon he usein saattoivat
jäädä kahdenkeskenkin. Reino Frommerus aavisti että moinen
kylmänkalsea, puisevankarkea käytös kyljenkääntämisineen oli
jossakin yhteydessä sen sähkösanoman kanssa, jonka hän tiesi papin
lähettäneen kouluhallitukselle, mutta hän ei voinut käsittää,
kuinka sielunpaimen, joka tahtoi edustaa Kristuksen oppia ja siitä
joka päivä pauhasi sekä koulussa että ulkopuolella koulua, kuinka
sellaisessa asemassa oleva henkilö niin kauvan saattoi pitkittää
mielenosotustaan, vaikka ei toinen hänelle mitään pahaa ollut tehnyt
eikä millään tavalla häntä mieskohtaisesti loukannut.
Reino Frommerus ei saattanut olla salaisesti kärsimättä tästä
papin härkäpäisestä käyttäytymisestä, ei suinkaan sentähden että
erityisesti olisi halunnut ystäväksi herra pastorin kanssa, vaan
sentähden, että hänen mielestään se uho, mikä papista kävi, oli
epäkristillisyyden uhoa, häijyjen henkien suvaitsemista vasten
parempaa tietoaan.
Kunnes hänelle yhtäkkiä alkoi selvetä mitä papiston puolelta hänen
selkänsä takana oli tekeillä ja ymmärsi silloin heti että pastori
Rynttänen tavalla tai toisella oli köyden päässä kiinni.
Eräänä lokakuun sateisena päivänä koulusta tultuaan sai hän nimittäin
kirjeen kirkkoherra Landilta siitä kaupungista, josta hänen vaimonsa
oli kotoisin.
'_K. Herra Maisteri!_
Senjälkeen kun lähetin Teille kuulutustodistuksen Tanskaan, on
siviliavioliittoasianne tullut sangen sekavaksi ja minun on
nyt mahdoton merkitä Paula Katariina Winterbergiä, joka tähän
asti on kuulunut minun sielunhoitooni, kirkonkirjoihin siten,
kuten alussa olin luvannut. Englannista on nimittäin minun
kansliaani saapunut asiakirjoja, joista m.m. käy ilmi ettette
kumpikaan halua palvelusta kansankirkon papeilta. Sitäpaitsi
on Paula Katariina Winterberg merkitty asuvaksi Englannissa.
En voi ymmärtää, kuinka kaikki tämä olisi voinut käydä päinsä
lakia rikkomatta. Luonnollisesti ovat moiset todistukset
joko kokonaisuudessaan merkittävät tahi tykkänään jätettävät
merkitsemättä. Tarvinneeko sitä sanoa -- sen Te luonnollisesti
tiedätte yhtähyvin kuin minä -- että Suomen lain mukaan
avioliitto ei ole vielä sillä päätetty että ollaan kihlakumppanit
ja kolmesti kirkossa kuulutetut. Lakimme mukaan on avioliitto
kirkollisella vihkimisellä päätettävä. Yllämainituista syistä
olen minä sentähden, velvollisuuteni vaatimana, lähettänyt
Tuomiokapituliin ilmoituksen Teidän siviliavioliittonne sotkuista.
Kunnioittaen:
_Sakarias Land kirkkoherra._'
Reino Frommerus laski kirjeen kädestään, joka hiukan vapisi. Hänen
nuori vaimonsa istui hänen rinnallaan...
-- Enkö minä sinulle kultaseni sanonut ettei siihen pappiin ole
paljon luottamista?
-- Ja enkö _minä_ sinulle sanonut että kaikista selvintä olisi ollut
jättää sivilit sikseen ja olla -- niinkuin olimme? Nyt alkaa ilmeinen
vaino. Mutta -- alkakoon!...
-- Me sen kestämme! vakuutti vaimo.
-- Niin! Ja minä kirjoitan, sodin... jumaliste en voi olla purkamatta
mitä mielessäni liikkuu! kiivasteli mies.
-- Tulehhan kultaseni ensin syömään! pyyteli nuori rouva. -- Koko
päivän olet ollut työssä.
-- Ei, anna minun ensin kirjoittaa!
-- Kirjoita sitten Jumalan nimeen...
'_Kirkkoherra S. Land_!
Kirjeenne, jossa koskettelette siviliavioliittoasiaamme, on
vihdoinkin paljastanut suvaitsemattomuutenne niitä ihmisiä
kohtaan, jotka uskaltavat nousta kirkollisia mielipiteitä
vastaan. Minä olin Teitä luullut pieneksi poikkeukseksi
ahdasmielisestä laumasta, koska mieskohtaisesti annoitte
itsestänne vallan edullisen kuvan, vieläpä itse kehoititte minua
tekemään vakaumukseni mukaan ja koettamaan päästä epäkirkolliseen
avioliittoon. Mutta nyt kun toivoni on täytetty, huomautatte te
että "Suomen lain mukaan ei avioliitto ole vielä sillä päätetty"
ja että se on "kirkollisella vihkimisellä päätettävä." Aivan kuin
Te täten tahtoisitte vaatia meitä palaamaan papin vihittäväksi?
Kiitoksia isällisestä neuvostanne, mutta sallikaa meidän nyt
jäädä epäpyhien joukkoon ja sieltä katsella muiden pyhyyttä.
Jos Te todella olisitte rehellisesti suosinut
toisinajattelevaisia -- jonka kuvan alussa tahdoitte itsestänne
antaa -- niin ette olisi takertunut muodollisuuksiin niissä
papereissa, joiden perustuksella joku ulkomainen laki sallii
siviliavioliiton. Jos Teillä on syytteitä lainrikkomisia vastaan,
niin olkaa hyvä: huomauttakaa siitä Englannin Hallitusta, joka
yksin on vastuunalainen tästä teosta.
Minä en suinkaan tahdo kiitellä niitä temppuja, joihin meidät
alistettiin saadaksemme ulkonaisen oikeuden avioliittoon.
Kaikki temput ja muodollisuudet ovat yhtä ala-arvoiset -- sekä
siviliavioliiton että kirkollisen vihkimisen -- mutta kun kerran
olemme yhteen näistä alistuneet, niin siinä pysymme eikä siinä
enää ole katumista. Te ette millään tavalla kykene saamaan
ulkomailla tapahtunutta epäkirkollista vihkimistämme kumotuksi.
Teidän mielestänne on asia käynyt "sangen sekavaksi"? Se on
käynyt sekavaksi ainoastaan sentähden että Teitä salaisesti
harmittaa muka esi-isiensä pyhästä uskosta luopuminen. Älkää
koettakokaan väittää vastaan -- minä näen nyt selvästi, mihin Te
tähtäätte. Olenko erehtynyt, arvoisa kirkkoherra? Suokoon Jumala
että olisin.
Yhdestä asiasta olen varma. Te tiedätte omassatunnossanne --
ja siis luonnollisimman uskonnon kannalta -- että avioliitto,
jota pappi ei siunaa, on siveellisesti aivan yhtä pyhä kuin
se, jonka pappi vihkii. Ja se on pääasia, joka Teidän tulisi
huomioonottaa ja jättää kaikki muu kaivelematta. Sentähden
teette Te väärin, kun annatte viittauksia että meidän muka
vieläkin pitäisi alistua papilliseen päällevoiteluun. Ihmisten ja
valtiokirkon tähden Te tätä tahdotte -- ette Jumalan. Ilkeitten
juorujen välttämiseksi korkeintaan Te tätä neuvotte -- ette
Jeesuksen tähden, joka ei papillista vihkimätoimitusta asettanut
paremmin kuin siviliavioliittoakaan. Mutta Jeesus Kristus asetti
omantunnon vapauden, joka on irti kaikesta ulkokultaisuudesta.
Kristuksen edessä ovat mies ja vaimo todella pyhitetyssä liitossa
niin pian kun he ovat antautuneet toisilleen ja koettavat olla
toinen-toiselleen avuksi. Se että pappi vihkii, ei näy tekevän
avioliittoja pyhemmiksi. Sitä osoittaa jokapäiväinen kokemus,
jota ette Tekään voi kieltää. Rahvas on sillä asteella että se
tarvitsee kirkollista polituuria -- teidän pappien syy! -- mutta
eiväthän kaikki ihmiset ole samalla kehitysasteella. Monessa
valtiossa ulkomailla on papiton vihkiminen yhtä päteväksi
tunnustettu kuin papillinenkin, onpa maita, joissa kirkollista
vihkimistä ei edes hyväksytä päteväksi.
Olen nyt puhunut mitä tällä hetkellä ajattelen. Olisi paljon
lisättävää, mutta arvelen sen hyödyttömäksi.
Ennenkaikkea ymmärtäkää, herra kirkkoherra, etten minä eikä
minun vaimonikaan Teiltä mitään kerjää. Te saatte siis
kirkonkirjoihinne merkitä meidät "laittomaan avioliittoon",
jos tämä teko Teitä viihdyttää. Me emme enää odota mitään
arvonantoa teikäläisestä pastorinkansliasta. Ja Teidän aristuneen
persoonallisuutenne suhteen tunnemme sitä pettymystä, joka
mailmassa on niin tavallista.
Te ehkä hävitätte tämän kirjeen, jossa kai mielestänne on
"jumalatonta puhetta", mutta Te ette ikinä saa hävitetyksi
mielestänne sitä että minä satuin olemaan yksi niitä harvoja
edessänne, joka uskalsin sanoa niinkuin luonnollinen ihminen
tuntee ja ajattelee.
Jääkää hyvästi.
(En voi kirjoittaa "kunnioittaen").
_Reino Frommerus_.'
Tietysti tähän kirjeeseen vielä saapui katkera, jylisevä-ääninen
vastine kirkkoherra Landilta, joka oli ilmiantanut rikolliset
tuomiokapitulille, mutta nuori rouva Frommerus, joka kirjeen
vastaanotti sillä-aikaa kun hänen miehensä oli koulussa, ei tästä
toisesta epistolasta miehelleen mitään puhunut, vaan hävitti sen
salaisuudessa.
He olivat kumpikin päättäneet ruveta säästämään toistensa hermoja
kaikessa, mikä koski ulkoapäin tulevia hyökkäyksiä heidän
avioliittoaan vastaan. Sillä uhkasivathan ne hävittää heidän
kotionnensa ja sielunrauhansa...
13.
Vai sellainen luopio tuo Kurjalan rovastin poika olikin?
Ei ollut tuomiokapituli uskonut tästä nuoresta miehestä nousevan
vaaraa yhteiskunnalle silloin, kun hänet ensi kerran ilmiannettiin
pyhäinpilkkauksesta kappalaista Möhköstä kohtaan sekä taivaan ja
helvettikuvien polttamisesta jossakin kurjalaiskylässä. Silloin
olivat tuomiokapitulin herrat tuolle ilmiannolle armollisimmin
hymyilleet pitäen sitä aiheutuneena satunnaisesta selkkauksesta,
minkä saattoi anteeksiantaa elävän papin pojalle. Mutta nyt oli
toinen ilmianto tapahtunut viralliselta taholta eikä se enää
herroja naurattanut. Mirabile dictu, horribile visu -- olihan
ennenkuulumatonta röyhkeyttä että kihlakumppanit elivät yhdessä,
siunautumatta oikeassa järjestyksessä kristilliseen avioliittoon? --
Asia oli ylen vakavaa laatua! Se koski kirkon ja koko papiston arvoa.
Se uhkasi järkyttää kaikkea kristillistä säädyllisyysohjelmaa... Ja
siihen oli pakko huomionsa kääntää.
"Se muistakaamme että esivalta
On saanut valtikkansa Jumalalta,
Niinkuin sen Jesus meille opettaa,
Apostolitkin aina julistaa."
Arvoisa tuomiokapituli ryhtyi oitis kolmenlaisiin etuvarustuksiin.
Ensiksi: se lennätti Kurjalan seurakunnan kirkkoherrankansliaan
pikaisen tiedustelman: millä tavalla maisteri Frommerus ja hänen
kihlattu morsiamensa olivat tulleet merkityiksi sikäläisiin
kirkonkirjoihin, ja saatuaan äskennimitetyltä kirkkoherranapulaiselta
ilmoituksen että asianomaiset -- omituista kyllä -- olivat merkityt
kuten tavallisesti, _mieheksi ja vaimoksi_, lennätti kauhistuksissaan
vielä toisenkin tiedustelman: _kuka_ oli merkinnyt? ja _millä
perusteella_?...
Toiseksi: tuomiokapituli lähetti urkkimakirjeen Moukkalan
papinkansliaan visusti tutkistellen: asuiko eräs maisteri
Frommerus ja hänen kihlattu morsiamensa siinä kaupungissa sekä
asuivatko kihlakumppanukset todella yhdessä vai erillään --? Johon
kaupunkiseurakunnan sielunpaimen, kappalainen Rynttänen heti
sinkautti seuraavanlaisen salaisen raportin:
'Maisteri Frommerus ja hänen _toverinsa_ asuvat tässä kaupungissa
ja viettävät _ujostelematonta yhdyselämää_.
Viran puolesta:
_Elias Rynttänen_.
(kirkon sinetti.)
Ja kolmanneksi: tuomiokapituli lähetti nuoren papin -- erään Reino
Frommeruksen entisistä koulutovereista -- nuuskimaan niitä jälkiä,
joilla kihlakumppalien huhuiltiin liikuskelleen ennen ulkomaille
katoamistaan, ja tämän pelastussotilaan velvollisuuksiin kuului
ylipäänsä tutkia, mitä kaikkea ikävää noista eksyneistä lampaista
tiedettiin. Epäilemättä olisi kapituli lähettänyt hengellisen
salaurkkijansa aina ulkomaille asti, jos sen kapitaali suinkin olisi
kannattanut. Mutta kotimaisia pakanalähetyksiä varten olivat sen
käyttövarat aina olleet vähän täpärällä.
_Hoc signo vinces!_ "Tällä merkillä olet voittava!"
Kapitulissa oli alkanut kapina ja paperien rapina, ja tuomioherrat
kynsiskelivät hermostuneina päitään. Olikohan tuo mies anarkisti vai
mikä, kun Bobrikoffin hyytyneen veren ääressä oli keksinyt ruveta
hätyyttämään hengellistä säätyä siviliavioliitto-pommeilla?
Paperit liitelivät kuin Noakin arkin kyyhkyset ulos tuomiokanslian
avatusta akkunasta etsien jalansijaa vedenpaisumuksessa ja, kuni
kyyhkysetkin, löysivät ne aina jonkun vihreän oksan. Ne kasvoivat
kasvamistaan kokonaiseksi vuoreksi hengellisiä asiakirjoja, joiden
päällä hiippahattuinen piispa seisoi kuni Mooses Sinailla syvässä
keskustelussa ukkojumalan kanssa, jota keskustelua kesti enemmän kuin
40 päivää ja 40 yötä.
Mutta olipas Kurjalan vanha rovasti, Reino Frommeruksen isä, myös
joutunut pyykkiin, jommoista ei ollut koskaan ennen tarvinnut pestä!
Sinä päivänä, jona posti hänelle toi tuomiokapitulin toisen
lentokirjeen, jossa paistoi tuo uhkaava kysymys: _kuka_ on merkinnyt?
ja _millä_ perusteella? -- ja hänen uusi apulaisensa sen hänelle
näytti -- sinä päivänä vanhan hopeahapsisen sielunpaimenen sydän
omituisesti vavahti...
Hän synkistyi esivallan tutkivan katseen edessä, muisti että
se tosiaankin oli Jumalan eduskunta maan päällä sekä kauhistui
tehneensä hirveänkin rikoksen, josta saattoi olla seurauksena
virasta-erottaminen ja armoton häpeä. Sitten hän synkistyi sitä että
se oli hänen oma poikansa, joka hänet tähän hätään ja uhkaavaan
häpeään oli syössyt hurjilla uudenaikaisilla aatteillaan, joita
isän oli velvollisuus pappina vastustaa! Ja hän tuli sangen, sangen
murheelliseksi sielussansa tuntien elämän syväksi surunlaaksoksi,
missä vanhan papinkin oli pakko ryömiä nelinkontin...
Mutta sitten hän yhtäkkiä muisti että ne tuomiokapitulin herrat
ovat kaikki häntä nuorempia, yksin herra piispakin... että ne
useimmat ovat vielä potkiskelleet äitiensä kohduissa, silloinkun
hän jo saarnastuolista Jumalan ihmesyntyä on ihmisille paukuttanut,
tai paitaressuina kostuttaneet kätkyeitänsä, silloinkun hän
Johanneskastajana jo on kierrellyt korvessa kastaen kansanlapsukaisia
vedellä ja hengellä -- niin, tämän ikäeroituksen hän muisti
ja ajatteli mielessänsä että se jotakin merkitsi ja että myös
patriarkaalinen kunnioitus jotakin merkitsi, sanalla sanoen: ettei
hengellistenkään kloppien passannut noin vain hyppiä hengellisten
veteraanien nenälle. Ja vielä hän lisäksi muisti raamatullisen
ristinkirjoituksen, jota aikoinaan myös oli moitittu, vaikka se
epäilemättä oli osunut oikeaan, ja hänkin saattoi puolustautua
Pilatuksen sanoilla: "minkä minä kirjoitin, sen minä kirjoitin."
Kurjalan 70-vuotias rovasti tarttui siis kynään, sillä hänen
oli pakko vastata. Tosin hänen kätensä vapisi, kun hän ryhtyi
korkea-arvoisalle tuomiokapitulille selitystä laatimaan. Mutta
samalla hän tunsi ikäänkuin Simssonin voimaa, kun tämä Jumalan
sankari aasin leukaluulla löi tuhannen filistealaista, ja hänkin,
rovasti Fredrik Gabriel Frommerus tahtoi lyödä jumalallisen aasin
leukaluulla tuhannen tuomiokapitulilaista, koskapa nuo hengelliset
nulikat häntä, vanhaa miestä, kehtasivat joutavista hätyyttää.
'Hyvät herrat!'
näin alotti vanhus tuttavallisesti.
'Te kysytte meiltä: kuka on merkinnyt minun poikani ja hänen
puolisonsa Kurjalan kirkonkirjoihin mieheksi ja vaimoksi? Minä
vastaan teille että se olen minä itse, joka heidät merkinnyt olen
siten kuin merkinnyt olen. Sitten te myös kysytte että millä
perusteella? Hyvät herrat! Ymmärtäkää totuus, joka meille pitäisi
oleman se kaikista kallein pääkappale. Minä tietysti syvästi
suren sitä ettei oma poikani (joka ei ole minun ainokainen
poikani) ole mennyt avioliittoonsa Suomessa voimassaolevan
kirkkolain pykäliä täsmällisesti tottelemalla, niin, minä suren
sitä, kuten sanottu, syvästi ja vilpittömästi minun virkani ja
aran ammattini puolesta. Mutta -- hyvät herrat ja kristityt
-- _Jumalan edessä he tietysti ovat mies ja vaimo_, ja siihen
suuntaan minäkin, vanha mies, tähtäsin, merkitessäni asianomaiset
henkilöt _mieheksi ja vaimoksi_, joiksi Jumala heidätkin kai loi.
Olenko nyt tehnyt suurenkin rikoksen, se on eri asia, jonka
tuomiokapituli suosiollisesti ratkaiskoon? Yhteistä parasta
ainakin tarkoittanut olen ja soisin minä omantunnon rauhan niin
hyvin arv. tuomiokapitulille kuin pojalleni ja hänen vaimollensa
ynnä meille, pojan vanhemmille.