(Morsian naurahti).
-- Niin! Se seisoo jumalansanan korkeassa veisussa...
'On niinkuin ymmyrkäinen malja, josta ei koskaan juoma puutu;
sinun vatsas on niinkuin nisukeko, istutettu ympäri ruusuilla.
... Kuinka ihana ja suloinen sinä olet, minun armaani, hekkumassa!
Sinun vartes on niinkuin palmupuu, sinun rintas
viinimarjarypälten kaltaiset...
Minun ystäväni on minun omani ja hän himoitsee minua...
Hänen vasen kätensä on minun pääni alla ja hänen oikia kätensä
halajaa minua...
Kuka on se, joka korvesta tulee ja nojaa ystävänsä päälle?
Omenapuun alla minä sinua herättelen, jossa sinun äitis sinut
synnyttänyt on, jossa hän sinut siitti, joka sinut synnytti...
Pane minut niinkuin sinetin sinun sydämees ja sinun käsivartees,
sillä rakkaus on väkevä niinkuin kuolema, ja kiivaus on vahva
niinkuin helvetti...
Niin ettei vedenkään paljous taida rakkautta sammuttaa... Jos
joku antais kaiken taloinsa tavaran rakkaudesta, niin ei se
mitään maksaisi...'
-- -- -- -- -- -- --
-- Paula, nukutko sinä?
-- En, kultaseni...
-- -- -- -- -- -- --
-- Reino!
-- Mitä armahaiseni?
-- Että nyt vasta minä kokonaan olen sinun. Muut miehet eivät minulle
tästä illasta alkaen ole mitään. Kuuletko: ei mitään. Sinä olet
pyyhkäissyt kaikki laudalta. Ja nyt minä sinusta en ikinä eroo!
-- Et siis kadu?
-- Oi, en, en. Sanon päinvastoin: jumalankiitos. Tämä on minun
silmäni avannut... Mitä tässä olisi katumista?
-- Niin, ei mitään. Tiesinhän minä...
-- Voi sinä rakas, rakas! En minä, tyttönen, aavistanut että
alastomuus voisi olla näin ihana ja synnitön...
-- Minä puolestani olen aina aavistanut että alastomuus luonnossa...
luonnollisuudessa... on siveyttä -- terveyttä -- kauneutta --
kaikkea...
Näin he kuiskaillen puhelivat. Ja taivas heidän päällänsä häälyi
sinikorkeana hymyillen heidän nuorille nautinnoilleen, ja heidän
sieraimiinsa uhoili keväisen maan tuores tuoksu viileän meriveden
vaiheella. Ja lintuset lepikossa heille kuni häähymniä lauloivat...
Sitten he vihdoin nousivat, pukeutuivat ja palasivat sievään
majaansa... ensikerran yhteiselle yövuoteelle nukkumaan. Aurinko
tulenpalavana vaipui meren helmoihin, ennustaen huomeneksikin
herttaista päivää. Ja käet yhä kilpaa kukahtelivat kalliolaaksoissa
-- kalliolaaksoissa, joissa hennot vuokkoset jo olivat silmänsä
sulkeneet...
* * * * *
Oli kesä-aamu.
Lintuset livertelivät. Aurinko kuumasti paahtoi. Väkevät tuoksut
nousivat maasta. Vuokot siristelivät silmiään. Uusia kukkasia sikisi
ja syntyi. Meren lahdelma karehti terässinisenä...
Ja nuori aviomies heräsi ja kuuli mehiläisen iloisesti surisevan
majan akkunassa, johon päivä kirkkaasti paistoi. Hän katsahti
vierelleen ja hymyili. Ajatteli: "Nyt en enää ole yksin! Nyt en enää
ole orpo! Sydän sydäntä, rinta rintaa vasten olen lähtenyt vaeltamaan
elämäni taivalta..."
Hän hiipi hiljaa ylös ja avasi akkunan. Tuomen tuoksua, käen kukuntaa
sieltä häntä vastaan hulvahti.
"Mitä, jos kirjoittaisin runon?"... "Mutta tämähän kaikki on jo runoa
semmoisenaan -- hullutusta sepittää runoa runosta!" arvosteli hän
omaa mielitekoaan.
"Jos kuitenkin koettaisi!... Tämähän on vakava asia, ehkä vakavin
elämässä..."
"'Laulu immellenikö siis? Ei, ei -- sellaiset minua nyt
tympäisevät..."
"Miksi ei kukaan runoile ensi yhtymästä, joka on elämän kukka?"
Hän istahti pöydän ääreen, työnsi hellävaroen syrjään joitakin naisen
pikkukapineita ja alkoi sepittää:
Ihanaa on nukkua
oman armaan kanssa,
huumanansa hukkua
kaunis kaulallansa...
Ihanaa on tuntea:
hän on mun, ei muiden,
sielullaan ja ruumiillaan
suloss' suuteluiden...
Oi tyttö, tyttö, valkorintainen!
Oi ihmelapseni, samettipintainen!
Kuin sinut luoja kauniiksi loi?
En kyllin sanoja löytää voi
sun sulojes soitantaan
-- ne mun ovat vaan --
Paula, Paula, sa pelastat mun!
Niin terveesti sinuun ma hurmaannun!
En tuhkaksi palaa voi milloinkaan
liekkeihin -- lempesi sun!
Paula, Paula, oma morsiamein,
oma armaani mun, oma vaimoni mun,
mun ollos, ollos, vain yksin mun,
niin minä myös olen yksin sun...
Ah onhan se kauneinta alla taivaan,
kun kaks näin luottavi lemmen laivaan,
vaikk' alkamassa on myrsky -- --
-- Reino hoi, mitä sinä kirjoittelet? huudahti vieno ääni vuoteesta.
-- Kullankukka! -- säpsähti aviomies ja työnsi paperinsa kiireesti
piiloon: -- kas kun jo olet hereillä...
-- Näytä minulle se runo! pyysi toinen.
-- Mistä tiedät että se on runo?
-- Olet sen näköinen kuin juuri olisit syntiä tehnyt?
-- Syntiä teinkin, siksi en näytä.
-- Anna sitten aamusuudelma, rakkaani, ja mene... vähän pois...
Aviomies poistui pihalle ja istahti keinulautaan... Mutta kun hän
taas palasi tupakamariin, tapasi hän ystävänsä vuoteessa itkemässä ja
hymyilemässä, paperiliuska puristettuna paljasta rintaa vasten.
-- Tämä on sellainen runo, jota ei kolmas ymmärtää voi!
Ja Paula Winterberg kiersi rajusti käsivartensa miehensä kaulan
ympäri.
-- Ai ai sitä naisen uteliaisuutta! torui toinen ja nosti vahvoilla
käsivarsilla lemmittynsä ylös sängystä.
-- Oma kulta, jumalantähden, mihin sinä minut raahaat? Naapurit
näkevät...
-- Nähkööt. Koko mailmalle sinut näytän... jumalille ja
ihmisille! saneli mies ja asetti nuoren vaimonsa akkunalaudalle
aurinkopaisteeseen.
-- Päästä! päästä! huusi Paula Winterberg.
-- Tämä se vasta on runo! laski vain leikkiä aviomies ja suuteli
omaansa intohimoisesti -- jaloista ylös aina otsaan saakka...
Vihdoinkin saivat he vaatteet ylleen.
-- -- --
-- Kuule Paula! Minun täytyy lähteä kaupungissa käymään, -- virkkoi
samana päivänä vähän myöhemmin aviomies, kelloonsa katsahtaen. -- Jää
sinä tänne.
-- Sehän on kauheaa -- viisi tuntia erossa. Ethän vain karkaa?
-- Kas, kas meidän tyttöä. Nyt vasta sinussa on sama tunne kuin oli
minussa ennen _sitä_... Pelkäsin joka hetki salaa että mailma sinut
minulta ryöstäisi. Senkin tähden kai niin kiiruhdin...
-- Veitikka!
-- Papit sanoisivat: "viettelijä!"
-- Minä en sano. Sehän oli yhtä paljon minun -- ansioni.
-- Nyt käytit oikeata sanaa!
-- Oma kulta, täytyykö sinun tosiaankin lähteä? Miten ihmeessä minä
saan aikani kulumaan?
-- Lepää sinä. Nauti onnestasi. Nainen on onnellisin kaihossaan,
luulen...
-- Ihan varmaan sinä karkaat, koskapa noin puhut? Et saa mennä!
-- Pikku hupakko... sinä kuristat minut...
-- Mutta lupaathan tuoda sen... sieltä?
-- Tuon, tuon...
-- Niin minä sinulle sillä-aikaa laitan oikein makean illallisen!...
Aviomies astui kalastajavenheeseen, ja nuoret huiskuttelivat
toisilleen niin kauvan kun suinkin saattoivat toisensa nähdä. Vasta
sitten kun valkolakki oli kadonnut niemen taa, juoksi nuori rouva
rannasta ylös mökille, tempasi molemmat kätensä täyteen tuomenkukkia,
sulkeutui huoneeseen, heittäytyi suulleen sängyn päälle, ummisti
silmänsä... ja -- tuomentuoksu sieraimissaan ja linnunlaulu
korvissaan -- tunsi koko sielullaan että hänenkin elämällään nyt
oli sisältö, että oli mitä varten elää, ja ettei tämä enää ollut
tyttömäistä unta ja haavetta, vaan täyttä totta...
"Minä tunnen sen koko olemuksessani, joka solussani ja hermossani..."
Eikä hän silmänräpäystäkään, tekipä mitä hyvänsä, kulkipa missä
tahansa, voinut olla ajatuksissaan seuraamatta toisen poissa-oloa:
"Nyt hän on laivassa -- nyt saapuu hän kaupunginrantaan -- nyt
seisoo hän postitoimistossa ja kysyy onko kirjeitä -- nyt hän
on kirjakaupassa -- nyt leipurissa -- nyt muotikaupassa -- nyt
konsulinvirastossa -- hyvä jumala, kunhan ei myöhästyisi laivasta --
hyvä jumala, kunhan hänelle ei mitään pahaa tapahtuisi --!" --
Oli jo ilta kun aviomies palasi takaisin onnensa majoille, mukanaan
mytty kaikenlaisia ostoksia.
Nuorikko kapsahti häntä kaulaan:
-- Voi kultaseni, kuinka minulla on ollut sinua ikävä!...
Auringon laskiessa he läksivät kävelyyn läpi hämyisen metsän, jossa
käet taas kilvan kukkuivat. He kiipesivät vuoren kukkulalle ja
antoivat katseensa levätä meren soiluvilla aalloilla, jotka eivät
täksi yöksi ottaneet tyyntyäkseen. Kaukana, syvissä laaksoissa,
karkeli valkoinen sumu.
-- Et ole mitään kysellyt postista, -- virkkoi aviomies.
-- Oi en, kultaseni! Minun on niin hyvä olla. En kaipaa tietoja
mistäänpäin. Kun minulla vain on sinut...
-- Mutta minä sain kortin äidiltäni. Et voi aavistaa, mitä hän
kirjoittaa...
-- Onko se jotain pahaa? Älä kerro. Älä pilaa tätä iltaa!...
-- Ei se ole pahaa. Päinvastoin. Minä milten itkenyt, kun sen luin...
siellä esplanaadin penkillä... Näkyy olevan oikea runojen päivä.
Aamulla minä sinulle -- nyt äiti minulle... %
-- Annatko lukea?
Aviomies otti povitaskustansa postikortin, joka oli kirjoitettu hyvin
pienellä ja tiheällä käsialalla ruotsiksi.
-- Se on oikea äidinruno pojalleen, -- sanoi hän vakavasti.
Paula Winterberg alkoi puoliääneen lukea:
'Reinhold käre! Den 6:tte dennes
är det om tisdan din födelsedag!
Trettio år sen dess ha förflutit,
älskade barn, hur minnes ej jag
Den dag då du föddes! Skön som en engel
var du min gosse med ögon så blå --
O! låt mig minnas den ljufliga tiden,
minnas att lycklig jag varit också...
O! jag vill bedja af hela mitt hjärta
himmelska fadren välsigna dig än,
Hjälpa dig genom de törniga stigar,
som kanske möta dig många igen;
önska dig visdom och nåd utaf Herren,
då du i mörker måst trafva dig fram,
Ty då Hans hjälp vi af hjärtat anropa,
låter Han icke oss komma på skam.
Alla vi minnas och önska dig lycka,
helsa dig hjärtligt, o Reinhold kär!
Och uti andanom blommor vi skicka,
men "in natura" så stanna de här:
Kolumbian blommar och therosen sprider
i rummet den ljufvaste, finaste doft,
Och rosen den gula har svällande knoppar,
o huru de växa af jord och af stoft;
Fuxian blommar, Penséer der ute
och Bellis man finner så enkel och söt,
Rabarbern framsticker så bjert och så prålig
(och snart kan man kola af tjelkarne gröt),
Hur härligt och hastigt till sommar förvandlas
nu allt i naturen, barmhertige Gud!
Låt sommaren komma med frukter och gröda,
välsigna och hör våra suckar och ljud!