Reino Frommerus ei kestänyt omaa toimeenpanemaansa räjähdystä,
joka todella syntyi hänen lähettämänsä myrskyisen varoituskirjeen
vaikutuksesta, vaan läksi pakoon.
Raskas karhukivääri seljässä, laukku kupeilla, pitkät sukset olalla
samosi hän kohti tuntemattomia lännen vaaroja, jotka sinersivät
kaukana keväisen taivaan rannalla. Ei millekkään mailmantaipalelle
lähtiessä hänen sisäinen ihmisensä ollut tuntunut kolkommalle kuin
tälle vapaehtoiselle retkelle työntyessä. Häntä oli kotipappilassaan
pidetty kerrassaan houkkana että hän pahimman kelirikon aikana
painautui peninkulmaisille taipalille näille salomaille, missä ei
tähän aikaan juuri ketään liikkunut. Mutta hänen oli sisällinen
pakko etsiä nimenomaan tällaisia rasittavimpia retkiä, rääkätä
itseänsä ruumiinväsymyksellä vieläpä nälällä -- pakottaaksensa
itsensä unhoittamaan jotakin. "Olen hävittänyt viimeisenkin
tilaisuuden saamasta itselleni viimeistä elämänystävää", vaikeroitsi
hän sielussaan, kulkien kuni salamurhaaja eteenpäin, sillä hänen
povellaan poltteli kirje -- naisen kirje, jota ei uskaltanut
toistamiseen läpilukea.
Pitkiä, kuumia päiviä, pitkiä hämäriä öitä hän siten samoili
syrjäisiä sydänmaita, vaelsi kymmeniä neljänneksiä korvessa,
nukkuen hätäisesti yönsä kosteissa talonpoikaiskammioissa, syöden
surkeita aterioita piilopirttien siivottomilta pöydiltä, eksyen
toisinaan poluilta, istahtaen toisinaan kaskikannolle luullen siihen
paikkaan nääntyvänsä sekä ruumiin että sielun puolesta, joskus
hiihtäen ja kaahlaten virstottain vesipäällisiä jäitä, joskus
ylipyrkiessään pudota porskahtaen tulvillaan pauhaaviin puroihin,
kastuen likomärjäksi... mutta kaikissa näissä seikkailuissaan hän
lakkaamatta, lakkaamatta hautoi yhtä ainokaista ajatusta: mitä hänen
nyt oli tehtävä? mihin miehen nyt oli ryhdyttävä?
Ja ennen kaikkea: mikä piru häntä vaivasi että hän niin herkästi tänä
keväänä -- vuosien yksinäisyysharjoitusten jälkeen -- oli jälleen
ruvennut panemaan arvoa omille suhteilleen johonkin naiseen?...
Hän lähetti eräästä mökistä kirkkomiesten matkassa kirjelipun
siskolleen pappilaan:
'Sano neiti Winterbergille että minä rakastan totuutta enemmän
kuin muodin vaatimuksia ja että sentähden tein minkä tein.
Hänen parastaan tarkoitin, hänen tähtensä panin alttiiksi
ystävyysvälit. Tein sen pyhästä vihasta! Nyt harhailen kuin Kain
korvessa enkä tiedä, kestänenkö kaikkia seurauksia. Terveisiä
-- -- --'
Kun tämä kirjelippu rutistuneena ja kastuneena saapui kirkonkylään,
herätti se säikähdystä Miili neidissä, ja papintytär lennätti sen
heti neiti Winterbergille.
-- Hyvä jumala, huudahti silloin tämä, -- nyt on hullusti! Ja minä
kauhea ihminen olen veljesi tuollaiseen sieluntilaan saattanut? Mutta
minä lennätän heti lohdutuskirjeen...
-- Et voi kirjoittaa. Ei kukaan tiedä missä hän harhailee...
Neiti Winterberg ei yökausiin nukkunut ja tuli lopulta vuoteenomaksi
levottomuudesta. Jotakin kauheata oli hänelle tässä Kurjalan
kevätilmassa? Aivankuin uhkaisi jotakin vielä hirveämpää tapahtua?
-- -- Mutta kelirikko muuttui päivä-päivältä pahemmaksi. Kevään
tulosta juopunut korpi lauenneine latuineen, katkenneine polkuineen,
puhkovine puroineen, järveilevine soineen, syvine, reikiytyvine
lampineen nousi valtavasti yksinäistä taivaltajaa vastaan, ahdistaen
häntä joka askeleella. Lopuksi se häneltä tykkänään salpasi kulun.
Viikon hän vaelsi -- sitten oli pakko kääntyä takaisin.
Löytämättä, ampumatta jäi se karhu, jota hän muka oli lähtenyt
metsästämään...
Kirkkaana kevätaamuna, kun kuolonkorinassaan henkäilevä talvi
oli ponnistanut vielä viimeiset voimansa saadakseen pakkasen
pohjolassa soimaan, saapui Reino Frommerus hiihtäen pitkin Kurjalan
monisokkeloisen järven siintäviä selkiä kotirantansa jyrkälle
törmälle -- juuri samana hetkenä kun hänen permainen peuransa kiipesi
ylös vastapäistä rinnettä kadoten kauvas kesäisille laitumilleen ja
luoden viimeisen kaihoisan katseen pappilanpuoleisille tanterille,
joilta lumet jo olivat sulaneet laveisiin pälviin.
Keväinen puro notkossa, jonka läpi hän kotikartanoon nousi,
porskui suoruskeata, jääkylmää vettä. Ja kun hän oli kohonnut
pälvenä-paistavalle vaaralle, ja näki leivon kimpoilevan korkealla
sinisessä ilmassa pappilan tuulimyllyn yllä, silloin hänkin vihdoin
tunsi kevään raikkautta rinnassansa ja astui rohkaistuneena pappilan
pihaan...
-- Tervetuloa. Paula Winterberg on sinun tähtesi yökaudet itkenyt,
hän on sinua tiedustellut joka päivä!
-- Vai niin. Mitä se merkitsee?
Mutta sitä ei sisar voinut tietää...
Veli, syötyään ja levättyään, alkoi syvämietteisennäköisenä
korjata porotamineita talteen. Hän vei helisevät valjaat ullakolle
huolellisesti laatikkoon pantuina sekä kirjoitti kanteen: "Tässä
lepäävät elämäni ihanimman talven rakkaimmat muistot." Kaihoten hän
myös erosi pulkastaan, jonka oli raahannut vajan ylisille: "Pulkkani,
pulkkani, saanenko enää koskaan sylissäsi keinua lumiaalloilla
revontulten hohteessa?"... "Ja sinä porotyttöni, minne sinäkin
kaikkosit, erämaisen eloni kevätmyrskyinen unelma?" lisäsi hän
ajatuksissaan. "Täytyykö minun sinutkin haudata, kun kesä vihdoinkin
Kurjalaan koittaa?"
-- -- --
Jumalankiitos. Jumalankiitos! Jumalankiitos! kaikki paha siis oli
poispyyhkäisty. Kaikki sumujoukko kirkastettu! Kaikki taas sovittu...
Kuni kamalaa unennäköä kaikki vain ollut olikin!
Ja nuoret läksivät viimeiselle rekiretkelle -- Koskenhoville --
tälläkertaa hevosella, pappilan Pollella.
-- Paula!...
-- Reino!...
-- Ethän ole enää vihainen?
-- En -- jumalavarjelkoon. Ethän sinäkään?
-- En -- jumalankiitos...
-- Oi kuinka nyt tuntuu hyvälle... myrskyn mentyä...
-- Niin minustakin...
-- Me Frommerukset olemme kaikki samallaisia -- siinä asiassa. Se on
sukuvika -- sukuansio...
-- Taitaa olla...
-- Sinun silmäsi ovat hyvin kauniit, Paula!
-- Mitäpä niistä. Pääasia että viha nyt on poissa...
-- Ajatteles jos jää pettäisi hevosen? salmessa käy salainen virta.
-- Minä en pelkää sinun kanssasi!
-- Enkä minä sinun...
He saapuivat Koskenhoville ja herättivät ihmetystä herraskartanon
vanhassa parissa. Sitten he läksivät maisemata katselemaan
juoksennellen pitkin kosken rantoja ja ihastellen keväisiä ryöppyjä,
joutsenrintaisia pauhanteita Ärjän putouksessa. Ikuinen pyhä pauhu
soi heidän korvissaan; kallio, jolla he seisoivat, tuntui tärisevän
veden voimasta.
-- Kuulkaa herra Fro... anteeksi, kuule Reino: hovinrouva tuolla
koivikossa huutaa meille jotakin ja huitoo käsillään.
-- Mitähän se meidän perässämme niin loukkoo ja meitä urkkii?
Kuunnellaan...
He erkanivat kosken kaltaalta ja erottivat kimakan äänen:
-- Neiti Winterberg! Neiti Winterberg! Nostakaa hameenne korkeammalle!
Reino Frommerus purskahti nauruun.
-- Kyllä kuullaan, -- huusi hän vastaan.
-- Vielä korkeammalle! hoilasi taas hovinrouvan intohimoinen ääni. --
Vielä! Vielä! Neiti Winterberg --! Neiti Winterberg --!
-- Se on totisesti tullut hulluksi meidän tähtemme, -- virkahti
maisteri Frommerus naistoverilleen. -- Se on itse entinen
ylioppilashenttu eikä voi vanhoilla päivilläänkään tyynesti
sietää että joku nuorimies seurustelee muiden naisten kanssa kuin
hänen. Näes, minä olen Lilli rouvan suosikki niinkauvan kun pysyn
poikamiesten kirjoissa...
-- Paras siis pysyä naimattomana, Reino! virkkoi neito, ja he
läksivät toiseen suuntaan...
Kevätyö haaleasti hämärsi, kun nuoret hevosta juoksuttaen ajelivat
takaisin yli mustenemistaan mustenevien jäiden.
-- Etkö jää yöksi taloon?
-- En tälläkertaa...
Ja he ajoivat vielä neljänneksen verran pappilasta kylälle.
-- Sinä siis tulet aamulla?
-- Tulen varmasti! sanoi nuorimies neitoa syvästi silmiin katsoen ja
lujasti puristaen tämän pienoista, lämpöistä kättä.
Ja hän ajoi takaisin pappilaan pitkin maantien lievettä, jossa vielä
hohti lumensiekaleita, vaikka keskusta pitkin pituuttaan olikin sula.
Suuret suoviemärit ourusivat täynnänsä mustaa vettä. Metsä vienosti
suhisi ikäänkuin kaukaisten urkujen soitto...
Ja elämä oli hänestä kuin satua, jommoista hän ei koskaan ennen ollut
kuullut.
Sinä yönä Reino Frommerus ei nukkunut. Hänen sielunsa oli vallannut
kummallinen, hirveä, hätäinen ajatusten taistelu ja tulva. Koko
ennen-eletty lemmenelämä solisi hänen sydämmensä lävitse, ja
vuosikausien tunnekokemukset vivahtelivat nyt silmänräpäyksissä...
Kaikki hänen ihanteensa naisesta ja vaatimuksensa
elämän-sulostuttajasta toisella vaakalaudalla, kaikki hänen koetut
pettymyksensä, kärsimyksensä ja ihanne-tummumuksensa -- kiikkuivat
toisella vaakalaudatta. Eikä hän tietänyt miten punnita...
Mikä oli hänelle tämä viimeinen ilmestys, Paula Winterberg? Mitä hän
hänestä saisi, jos...?
Suuri Jumala! Saattoiko siis vielä rakastua johonkin muuhun naiseen
-- senjälkeen kun elämä oli ryöstänyt sen ainoan, jota janoova
mies oli vaatinut vaimokseen? Ja saattoiko tämä olla oikea -- edes
lähinnäoikea?
Aivan toisellainenhan oli tämä Paula kuin se yksi.
elinkaudeksi-haudattu haave... Se -- iäksi saastutettu pyhyys...
Kuinka voin minä uskaltaa elämän vaarallisimman harppauksen? Jos
sitten kadun?... Jos joudun onnettomaan avioliittoon, kuten suurin
osa kärsivää ihmiskuntaa?...
Mutta hänhän -- on nuori! Hänhän -- on terve tyttö! Hänhän -- on
hyvännäköinen! Ja minä -- pidän hänestä...
Hänet voi ehkä kehittää juuri siksi hyväksi, jota minä kaipaan --?
Ihmiskohtaloiden tuntematon johtaja! Missä sinä olet, kaitselmus? Nyt
nyt sinua tarvitseisin, nyt tahtoisin neuvoasi kuulla. Tässä asiassa
-- tässä asiassa vain?
Mutta? -- eihän tarvitse itseänsä elinajaksi sitoa, jos... Ei mitään
ikuisen valan vannomisia! Sehän olisi väärin... Sehän on aina väärin!
Ja jos lähtee väärää suuntaa, niin voihan ajoissa katkaista. Miksei
voi, kun järkevästi tahtoo? Heti katkaista -- ennenkuin on myöhä?
Mutta -- mistä tämä tulinen, kiire? Miksi juuri huomenna kysyä?
Vasta tänä iltana sinuiksi tultu ja nyt jo --? Sehän on naurettavaa
huimapäisyyttä. Huimapäisyyttä! Niin. Tuo toinen sitä ei edes
aavista...
Ja hän heittelehti vuoteessaan kurjana onnettomana, hikoillen
suuressa tuskassa.
"Mutta? -- minussa on kevätmyrskyn luonto. Se tulla kohahtaa
odottamattomana päivänä -- tekee puhdasta jälkeä. Metsän se
puhtaaksi puistelee, kaikki lahot se kumoon kaataa. Jäät se särkee
-- longottaa... Avovettä! Avovettä!... Niin. Minussa on kevätvirran
ryöppy. Sillä on ryskävä kiire, sen täytyy päästä läpi siitä mikä
lähinnä eteen sattuu. Se ei silmänräpäystäkään odota, kun se kerran
on lumista sulanut, kaikista hajallaan-lirisevistä purosuonista
yhteen pusertunut. Ei -- ei se odota! Se syöksee yli kaiken.
"Väkevä, ruskea kevätvirta! Minun punainen, kärsivä vereni! Minun
huikaiseva puhtauden-janoni autiossa erämaassa. Minun nuoruuteni!...
"Siis tulkoon mikä tulee. Siis ryöpytköön kevätpauanne yli kaiken! Ja
leimahtakoon elämän salaperäinen salama!... Minä päätän sen siis.
Minä ratkaisen sen siis... Huomenna -- tai ei koskaan!"
-- -- --
Reino Frommerus heräsi lintujen liverrykseen.
Hän nousi kalpeana vuoteeltaan. Huuhtoi ruumiinsa raittiilla vedellä,
vaihtoi puhtaat alusvaatteet sekä pukeutui vaaleaan kesäpukuun
-- siihen, johon pukeuneena oli edellisenä keväänä niin syvästi
yksinäisyyttään surren ulkomailla matkustellut. Ja hän löysi pöydältä
ylioppilaslakkinsa, jonka äiti armas näkyi pesseen.
"Alppila?" vilahti hänen mielessään. Mutta hän oli nyt Kurjalassa...
Vapunpäivän pyhänhiljainen aamu auersi hänen ympärillään. Oli
sunnuntai. Vaarat peninkulmien laajalti siinsivät avaruudessa. Maat
olivat miltei sulat...
Rovasti näkyi tekevän lähtöä kirkkoon. Karhuntaljainen kirkkoreki
seisoi viimeistä talvikäyttöään odottaen kanslian edustalla.
Isäntärenki Risto piteli hevosta.
-- Saako tulla mukaan?
Isä katsahti hiukan kummastellen poikaansa, joka siinä seisoi pitkänä
ja solakkana, poromiehestä äkkiä hienoksi herraksi valautuneena.
-- Tule vaan...
Vanha tapa oli ettei rovasti pappilanpihasta pyhäaamuisin
kirkkoon-lähtiessä pitänyt sopivana liikoja puhua. Vasta toisen
alamäen keskikohdalle jouduttua oli ikäänkuin lupa vaihtaa pari
juhlallista maallista lausetta isäntärengin kanssa.
-- Kuinkahan me nyt pääsemme reellä?
-- Eiköhän tuota hiljalleen...
-- Tällä viikolla saisi Risto laittaa kärrykojeet kuntoon.
-- Joo! myönsi Risto. -- Kyllä minä laitan. Jo minulla ne turunkeisit
onkin voideltuina...
Molemmat vaikenivat. Reino Frommerus istui ääntäpäästämättä
hopeahapsisen isänsä rinnalla. Hänen sielussaan vallitsi myös
maalais-pyhäaamun kalpea hartaus, aivankuin hänkin olisi
valmistautunut saarnaan...
-- Et kai sinä kirkkoon asti?
-- En...
Pojan kävi sydämmellinen sääli ettei voinut seurata omaa isäänsä
sinne, mitä tämä piti elämän pyhimpänä paikkana, elävän Jumalan
huoneena ja ainoana pätevänä Jumalan-palveluslaitoksena. Hän katsoa
tuijotti syviin maantienojiin, joissa juoksuvesi yön aikana oli
noussut yli äyräiden. Pari kuhertelevaa, metsäkanaa lentää suhahti
kiireesti yli tien...
-- Nyt minä teistä eroon...
Papinpoika hyppäsi alas reestä ja poikkesi syrjätielle.
"Minun tieni viepi toiseen taloon, siellä on, jota ra..."
Neiti Winterberg oli vahtinut ystävänsä tuloa ikkunasta. Ovi hiljaa
aukeni tulijan edessä.
-- Tervetuloa! Minullekko sinä tämän ruusun? Ai kuinka kaunis...
-- Olethan yksin?
-- Olen, olen! Käy nyt tänne perälle... Heidän molempien silmissä oli
kevätveden viileätä välkettä.
Ja samana päivänä, sillä-aikaa kun Kurjalan kaikki herrasväet ja
sivistyneeseen luokkaan pyrkivät kyläläiset vanhan paikallisasetuksen
mukaan kokoontuivat rovastin pappilaan juhlallisille
vappupäivällisille, juuri samaan aikaan rohkaisi Reino Frommerus
sydämmensä ja kysyi Paula Winterbergiltä sitä yhtä elämän tärkeätä,
ankaraa asiaa... Ja kun he sitten illan tullen olivat pakotetut
menemään maalaisrouvien ja virkamiesten juoruvalmiiseen seuraan,
ei kukaan sentään vielä osannut aavistaakkaan että kihlaus heidän
keskensä jo oli sanoilla päätetty ja että Reino Frommerus niiden
sanojen jälkeen oli painanut elämänsä ensimmäisen, ujostelevan,
värisevän lemmensuudelman porotyttönsä nuorille huulille. Ei
kukaan sitä ollut osannut aavistaa -- ehkä siitäkin syystä
että Reino Frommerus tänä salakihlauspäivänään syrjäisistä oli
näyttänyt äärettömän onnettomalta. Sillä totta se olikin että hän
sanomattomasti kärsi tästä onnensa aamuruskon kajastuksesta... Kärsi
ehkä sentähden että tuona läpivalvottuna yönä oli suitsuttanut
salaisen uhrin kaikille entisille jumalilleen ja tunsi nyt astumansa
askeleen mitä vakavimman vastuunalaisuuden -- niinkuin voi tuntea
vain mies, joka kihloihin mennessään lähenee jo kolmeakymmentä
ikävuotta.
Olihan arpa heitetty koko elämästä! Kaikki leikki oli siis jätettävä
syrjään nyt...
9.
Uuden elämänvaiheen ihmeellinen kevätrusko oli alkanut valaista
kahden nuoren ihmisen sieluja korvessa. Niin ihmeellinen se oli
etteivät he millään sanoilla sitä muille olisi voineet selittää.
Hienosti väräjävin soiton sävelin sellaisia sydänten värituntuja
ehkä aavistuttaa voisi syrjäisille... Haalea, puolivaloisa pohjolan
kevät-yö, jossa valvova korva maanalaisten vetten solinassa erottaa
lintujen ja metsän eläinten monilaatuisia merkinanto-ääniä, sellainen
kevät-yö luonnossa ehkä osaltaan voisi antaa hämärän aavistelman
siitä, mitä tunteenvivahduksia kahden toinen-toiselleen lupautuneen
nuoren ihmisen sydämmissä viriää ja väreilee. Heille, lempensä
löytäneille, on olemassa ainoastaan toinen-toisensa ja mitään muuta
ei heille olemassa olekkaan -- ei maassa, ei taivaassa, ei koko
maailman avaruuksissa... He kulkevat kuni heilimöivän ruisvainion
sametinpehmoista piennarta, heidän pyhittynyt henkensä liitelee
ikäänkuin ihmeellisissä satulinnoissa, joissa hyvät haltijattaret
heitä palvelevat suloisimpia taikajuomiansa tarjoten... He juovat
sitä sadun vienoa simaa ja he juopuvat siitä... ja he tietävät
itsekkin että tämä on jumalallista huumausta, joka elämässä sallitaan
ainoastaan yhden kerran, yhden kerran -- ja he tuntevat riemullista
kiitollisuutta kaiken jakajaa kohtaan että heillä, juuri heillä nyt
on ja olla täytyy käsissään tuo elämän ihmeellinen taitekohta --
avioliiton mahdollisuus.
Mutta tämän huumaavan sulon ohella huokuu heidän sieluistaan myös
kärsimyksen lievä poltto, hempeä huoli ja yhä kasvava onnen kaiho, ja
utelias pelko ja jännitys sekä kummallinen ahdistava vaatimus -- ja
se johtuu kai siitä etteivät he, kaksi vapaata ihmislasta, kuitenkaan
uskalla täysin vapaasti paradiisistansa nauttia, vaan he pysähtyvät
miettimään ikivanhaa lastentarinaa kielletyn puun hedelmästä,
kavalasta käärmeestä. Jumalasta ja välkkyvämiekkaisesta enkelistä,
joka muka seisoo ja vahtii heidänkin paradiisinsa portilla. Ja
sarja vaikeita, arkaluontoisia kysymyksiä tulvahtaa silloin kahden
lempiväisen eteen ja ne kiskovat heidät aika-ajottain pois satujen
taikalinnoista, ne pakottavat vakavasti ajattelemaan ympäristöä ja
mailmaa, jossa hekin elävät, pakottavat punnitsemaan haaveitansa
todellisuuden virallisessa vaakakonttoorissa, jossa jo näkyy muitakin
ihmisiä kuin he, kuuluu muitakin ääniä kuin heidän yksilölliset
kuiskauksensa lemmenyössä. Sillä heidänkin on pakko tuntea olevansa
enemmässä tai vähemmässä määrin ajan ja yhteiskunnan lapsia.
Paula Winterberg ja Reino Frommerus, jotka salakihlauspäivänänsä
kumpikin itseksensä hämmästyivät että nyt todella olivat päättäneet
mennä naimisiin ja tämän päätöksensä outouden yllättäminä melkein
vapisivat uhkarohkeuttansa, tottuivat heti toisen päivän valjettua
ajatukseensa että kihlautuminen ei ollut unta, vaan että se oli tosi
ja että lemmen nautinto myös oli tosi -- eivätkä he sitä montakaan
päivää saattaneet pitää salassa muilta.
He eivät _tahtoneet_ pitää salassa kihlaustansa, sillä
elämänmuutoksen ihmeriemu täytti heidän kummankin rintansa ja
vastoin kaikkia keskinäisiä aikomuksia he nyt, lempensä kevätruskon
leijuttamina, halusivat kertoa muillekkin, sukulaisille, tuttaville,
nuoruuden tovereille ja ystäville -- vieläpä vihamiehillekkin että
he nyt -- Paula Winterberg ja Reino Frommerus -- olivat laskeneet
ankkurinsa samaan tyyneen satamaan ja aikoivat yhdessä nousta maihin.
Tämä yhteistuuma oli siksi valtava ilon ilmiö ja nuorten omasta
mielestä siksi merkillinen että siitä ansaitsi antaa koko mailman
tietää... Koko mailman, jota nyt näytti valaisevan yhtä kaunis
kultarusko kuin heitäkin, yksilöitä!
Heidän kevät-lempensä oli puhdas. Puhtautta saivat he tuntea
suudelmainsa salaisuutta nauttiessaan. Tämä puhtaus se oli heille
kummallenkin äärettömän tärkeä asia -- sellainen puhtaus, jota ei
mikään entisyyden likainen muisto varjollaan himmentänyt. Ei mitään
häpeämistä heillä ollut toinen-toisensa edessä.
-- Voi kuinka minä sinusta pidän juuri senkin tähden, Reino, ettet
sinä koskaan niinkuin monet muut...
-- Sinä sen siis ymmärrät Paula... minun ihannetaisteluni merkityksen?
-- Minä luulen sen ymmärtäväni, Reino!
-- Vaikka et mitään ole kokenut, Paula... vaikka ei itselläsi ole
ollut mitään sukuvietin vaivoja... eikä liene vieläkään?
-- Vaikka! Mutta minusta tuntuu ja se on aivan varma että jos sinä
et olisi puhtaana säilynyt, niin minulla täytyisi olla kummallisia
kärsimyksiä näin sinun sylissäsi istuessani ja näin sinun kasvojasi
suudellessani. Näin -- kas näin. Nyt minä tunnen rajatonta vapautta
ja jonkunlaista pyhää tunnetta että sinä olet sellainen...
-- Vielä enemmän saat tuntea sitten kun naimisiin mennään. Sinulle
minä olenkin itseäni säästänyt läpi myrskyjen ja hirveiden
ponnistusten. Sinulle, Paula kulta, jonka kohtalo nyt minulle
vaimoksi antaa!
-- Mutta sinä, Reino, olisit tahtonut -- sen toisen?
-- Niin... mutta nyt _sinä_ minut siitä kärsimyksestä kokonaan
vapautat!
-- Mutta kuinka osaan minä olla hänen arvoisensa?
-- Ei sinun tarvitse olla kuin oman itsesi arvoinen!
-- Voi voi kuinka minä voisin tulla sinulle oikein sopivaksi? Sinä
olet niin kovin kehittynyt. Sinun pitää opettaa minut itsellesi
mieluiseksi!
-- Oma kulta, miten sinä puhut? Kyllä minä... sinut opetan. Mutta
sepä se juuri onkin pelottavinta avioliittoon mentäessä että toinen
tahtoo liiaksi opettaa toista.
-- Et sinä liikaa voi opettaa. Minä niin haluan sinulta oppia...
-- Tyttö, tyttö! Sinä luotat minuun niin kauniisti. Mutta
ajatteleppas, jos käytän pakotusta --?
-- Saat sinä käyttää pakotustakin, jos se vain on hyväksi...
-- Hyväksi meille molemmille...
-- Niin, niin, sinä ymmärrät sen paremmin... Mutta luetaan nyt taas
sitä kirjaa...
Ja he rupesivat yhdessä lukemaan jotakin syvähenkistä teosta, jota
Reino Frommerus oli vuosikausia matkassansa tallettanut, mutta eivät
he nyt kyenneet kohdistamaan huomiotansa muuhun kuin sellaiseen, mikä
jollakin tavoin valaisi heidän omia suhteitaan.
Joskus he painautuivat metsän viheriäiseen siimekseen istahtaen
lampipuron solinaa kuuntelemaan sammalmättäälle. Ja jokainen paikka,
jossa he kävivät, ikäänkuin jäi heille pyhäksi...
He eivät enää päivääkään viihtyneet yksikseen, vaan sielujen
vetovoima pakotti heidät kiiruhtamaan toistensa luo heti kun
arkitöiltään joutivat.
Joka kerta he erotessaan toisistaan päättyvät seuraavana iltana
olla järkevämpiä valvomisen suhteen mennäksensä ajoissa nukkumaan,
mutta kun seuraava ilta-armas koitti, kas: eivät sitä hennoneetkaan,
vaan taas valvoivat sivu puolen yön. Ja heillä tuntui olevan
loppumattomasti toinen toiselleen sanottavaa, selitettävää,
uskottavaa, annettavaa, vaikka joku syrjäinen ei varmaankaan olisi
huomannut heidän muuta tekevän kuin tuntikausia istuskelevan
tyhjäntoimituksessa. Heille se ei ollut tyhjäntoimitusta, se oli
samaa kuin luonnossa lintujen etsintäviserrys ennen pesimistä...
Niin syvälle oli elämän yhteiskaiho heihin syöpynyt että he erillään
ollessaankin saattoivat toisensa nähdä, joskus sekoittaen mielikuvat
ja todellisuuden yhteen.
-- Kuinka ihmeellistä, Reino, viime yönä senjälkeen kun sinä olit
sanonut hyvästit ja minä olin mennyt sänkyyn, minä sinut yhä näin --
täällä luonani. Sinä seisoit tuossa oviverhojen välissä ja katselit
minuun niin hellästi, kun minä makasin. Minua hiukan kiusasi se kun
väsyksissäni olin heittäytynyt ilman yöpukua vuoteeseen: että sinä
näet minun paljaat käsivarteni. Minä nousin naurussasuin ylös ja
muutin rauhallisesti ylleni yöpaidan ettet sinä suinkaan näkisi niitä
minun paljaita käsivarsiani. Ja sitten sinä tulit istumaan minun
vuoteeni jalkopäähän ja minä näin sinut avoimin silmin. Ja minun oli
niin hyvä olla, kun sinä siinä istuit, ja niin turvallista. Ja sinä
katsoit, katsoit minuun siihen asti kunnes nukahdin... Mutta vasta
tänä aamuna noustuani minä tajusin että sinä olitkin mennyt pois jo
ennen kuin minä riisuuduin.
-- On se ihmeellistä! sanoi sulhanen. -- Niin minäkin sinun silmäsi
näen ja äänesi kuulen siellä pappilan vanhallapuolella nukkuessani.
Vaikka vasta viikkokausi on oltu kihloissa? Ja vaikka ei vielä olla
naimisissakaan...
-- Kuule Reino, miten sinä olet ajatellut että milloin me menemme
naimisiin? Puolenko vuoden päästä vai vuodenko? Jotkut ovat kaksikin
vuotta...
-- Niin pian kuin mahdollista! sanoi sulhanen.
-- Miksikä niin pian? kummasteli morsian.
-- Siksi, kultaseni, että kihloissa kauvan kituminen on luonnotonta.
Se on ihan inhoittavaa ja epäterveellistä. Annas kun selitän.
-- -- -- -- -- -- --
-- Rakas Reino, kyllä minä suostun, -- sanoi morsian. -- Mutta -- oma
koti?
-- Oma koti rakentuu juuri siitä että kaksi ihmistä menee naimisiin.
Ja on minulla sen verran rahoja että yhteen päästään. Leipätoimi myös
häkeissä... Ja vaikka ei olisikaan...
-- Oi kuinka se sentään on mukava että saapi heittää tämän ilkeän
ammatin ja pääsee naimisiin. Minä tyydyn vaikka kuinka pieneen
kotiin, kunhan se vain on oma...
-- Kunpa tyytyisit!
-- Kuulehhan: minkälaiset huonekalut me ostamme?
-- Tyttö kulta! Puhutaan ensin pääasiat selviksi...
No puhutaan!...
-- Pelkääkö minun pikkukultani hirveästi ihmisten juoruja?
-- Reino --! Eihän sinulla vain ole mielessä...? Kuule: sen minä
sinulle sanon etten ikipäivinä suostu siihen... semmoiseen...
ennenkuin olemme vihityt.
-- Tyynny, tyynny, kyyhkyseni! Enhän minä mitään ole väittänyt...
Mutta pitäisihän sinun tietää mielipiteeni. Vai etkö vielä ole
käsittänyt, mistä päin tuuli käy?
-- Sinä tahdot -- -- --?
-- Minä tosiaankin tahtoisin sinun kanssasi mennä naimisiin ilman
pappeja ja pippejä ja sen seitsemiä seremonioja, sillä minusta
avioliitto on kahden ihmisen kahdenkeskinen asia, johon ei
tarvitseisi pyytää pyhitystä syrjäisiltä ja varsinkaan sekoittaa
siihen uskonvaloja.
-- Mutta onhan siinä vanhassa menotavassa kaunistakin. Minä olen
nähnyt...
-- Niin, kyllä siinä onkin kaunista se että Jumalaa rukoillaan
onnellistuttamaan kahden ihmisen yhteiselämää, mutta se ei suinkaan
ole kaunista että siinäkin asiassa muka tarvitaan oikeauskoisuuden
välittäjä ja että pappi, syrjäinen sielu, saapi lukea kaikenlaisia
järjettömyyksiä "kolmiyhteisestä Jumalasta" ja muuta lorua
rakastavaisten korvat täyteen, ennenkuin ihmiset uskovat että nämät
ovat pätevästi naimisissa.
-- Mutta häät, rakas Reino? Häät --?
-- Joutavia, Paula. Tarkoitat valkoisia morsiuspukuja ja muuta
sellaista kahinaa. Ei nyt puhuta pikkuseikoista. Niin, tyttö.
Minä tosiaankin tahtoisin mennä sinun kanssasi aivan vapaasti
avioliittoon, ilman papin armokirjoja. _Minä_ olen sillä
kehityskannalla. Jos se on yli-ihmistä, niin olkoon. Sillä jos
rakkauden huumeessa antaisin vihkiä itseni papin edessä, niin
se varmasti minua perästäpäin kirveleisi että olisin suostunut
semmoiseen, mitä en hyväksy. Se minua hävettäisi -- ei ihmisten
edessä, vaan itseni edessä, niin, vieläpä Jumala-etsimiseni
edessä. Ja sehän on kaikista tärkein kalleus elämässä. Ja vielä
minä siitäkin syystä tahtoisin mennä vapaaseen avioliittoon sinun
kanssasi, että menettelylläni -- minäkin osaltani -- järkyttäisin
tämän maan pinttyneitä ennakkoluuloja, noita ahdasmielisiä,
tekopyhiä näkökantoja. Suomi on niin surkeasti jäljessä kaikista
Euroopan sivistyskansoista! Tarvittaisiin tienraivaajia
avioliitto-asioissakin...
-- Voi voi, mitä me nyt tehdään? huudahti morsian. -- Kyllä minä
niissä uskonnon asioissa olen ihan sinun puolellasi. Mutta minä
tahtoisin papillavihityttämistä vain sen vuoksi että saisi olla
rauhassa ihmisten pistopuheilta... ettei kenelläkään olisi oikeutta
meitä osotella sormella... ymmärräthän sinä, rakas --?
-- Ymmärrän, oma kulta, ymmärrän varsin hyvin. Ja voin aavistaa...
Mutta sen minä sanon että jos joku sinua uskaltaisi häpäistä
minun vaimonani, niin minäkin häpäiseisin hänet, en sietäisi...
tottatosiaan -- minä vaikka tappaisin sellaisen viheliäisen olennon!
-- Herranenaika kuinka sinä olet kiivas, Reino!
-- Niin, minussa nousee se pyhä viha aina kun ajattelenkaan
niinnimitettyjen oikeauskoisten katsantokantoja! Ihan minä kiristän
hampaitani ja puristelen nyrkkejäni, kun kuvittelenkaan ihmisten
vääriä tuomioita...
-- Älä ole vihainen. Minä suutelen sinun vihasi pois. Noin -- noin --
poikakulta -- nyt jatketaan tyynesti.
-- Niin! Mitäs minä aijoinkaan vielä sanoa. Niin tässä huumautuu
ettei tahdo järki juosta. Kuinka kummanlailla näkyy voivankin
toiseen mielistyä niin ettei tunne muuta kuin pelkkää suloa, vaikka
toiselta hampaat suusta imisi... Onkohan se aivan äärimmäistä
epänormaalisuutta vai terveen rakkauden esimakua?
-- Muistatko, eilen söimme pappilassa samalla lusikallakin...
-- Niin, niin. No nyt jatketaan virallista neuvottelua. Kuule
Paula: Suomen suuriruhtinaallinen laki on hyvin ankara niille,
jotka eivät tottele autuaaksitekevää kirkkoa. Ainakin sen nojalla
voidaan kaksi vapaassa avioliitossa olevaa miten tahansa häpäistä
ja heiltä monellaisia etuoikeuksia kieltää. Avioliiton siveelliseen
oikeutukseen nähden on se siis sangen väärä ja hävytön laki. Ne,
jotka tahtovat "lailliseen", mutta epäkirkolliseen avioliittoon,
voivat siihen päästä ainoastaan rikoslain jotakin pykälää
tarkoitukseensa sovelluttamalla. Siis, jos "lain" turvaa etsimme,
mutta pappia vältellä tahdomme, niin se tie on meillekkin avoinna.
Mutta _minä_ en tahdo mennä sitäkään tietä. Ja sinä vielä vähemmin.
Minä omasta puolestani olisin valmis menemään jyrkintä ihannepolkua
-- siis ilman minkäänmoisia muotoja ja kaavoja yhteiskunnan edessä
-- se on jokaisen puhdasmielisen edistysintoilijan tie -- mutta
minun täytyy ottaa laskuun sinunkin asemasi, Paula, ja ennenkaikkea
pohjoismaisen naisen kypsyysaste. Sinä et uskalla tehdä huiminta
hyppäystä minun kanssani. No, et tarvitsekkaan. Olkaamme varovaisia.
Ja sentähden meidän täytyy koettaa antaa avioliitollemme yhteiskunnan
edessä sellainen muoto, joka sinulle osaksikaan takaa tuon
"kunnian", mitä naiset tarvitsevat, ja joka samalla ei loukkaa minun
uskonnollista vapauspyrkimystäni. Sellainen muoto on niinsanottu
siviliavioliitto, jossa vihkiminen toimitetaan ilman uskonnollisia
menoja lakivirkamiesten edessä. Mutta ei siihenkään pääse Suomessa.
-- Pääseekös ulkomailla?
-- Pääsee!
-- Sen muodon me valitsemme, Reino! huudahti morsian iloisesti. --
Siviliavioliittoon minä suostun koko sydämmestäni. Me matkustamme
Ruotsiin? Niinhän, poikakulta? Ai kuinka hauskaa!
-- Tai Tanskaan tai Saksaan tai Englantiin, Ranskaan... tai minne
tahansa, missä vapaamielisyydellä on jotakin jalansijaa, -- lisäsi
sulhanen. -- Ajatteles mikä häpeäpilkku Suomen sivistyksessä että
vielä 20:nnella vuosisadalla täytyy turvautua vieraiden kansojen
lakeihin saadaksensa jonkunlaisenkaan valtakirjan naimisiinsa.
Suomi ja Venäjä ovat ainoat valtiot Europassa, joissa mustatakkiset
pakoittavat ihmiset tanssimaan oman paimensoittonsa mukaan. Ja kaikki
nöyrästi taipuvat, nekin jotka mielessään kapinoivat... antavat
kuin lampaat ajaa itsensä samaan karsinaan kerittäviksi, korvista
leikattaviksi... -- -- -- Minusta se tosiaan on hirveän raukkamaista
ja kurjaa! puheli sulhanen ääneensä ajatellen ja intoillen. --
Vapaamieliset ihmiset, jotka väittävät että he järjessään ja
omassatunnossaan eivät hyväksy kirkollista vihkimäkaavaa, suostuvat
kuitenkin tuon kaavan allekirjoittamaan ummessasilmin... kun papat ja
mammat, tantit ja rakkaat tädit niin tahtovat ja kun se nyt kerran
on niin "yleinen tapa." Eikä heillä ole puolustuksekseen muuta
sanottavaa kuin että täytyyhän muka lakia totella niin kauvan kunnes
se "laillisella tavalla" muutetaan. Muotimailman matelijat! Jos
jokainen lain pyhää korjausta jäisi odottamaan, niin ei tässä maassa
kuuna kullan valkeana lakia muutettaisi. Ei! Kaikki ihanteellinen
vapaustaistelu on vallankumouksellista...
-- Enkä minä ymmärrä -- jatkoi hän yhä -- kuinka ne saattavatkin
vasten omaatuntoansa suostua! Aivan samoin kuin se, joka vasten
vakaumustansa ei voi jättää itseään vihkimättä kirkollisesti, aivan
samoin siveellinen pakko pitäisi näkyä niissäkin, jotka eivät
hyväksy kirkollista naittamisjärjestelmää. Vaikka se miltä näyttäisi
toisista...
-- Niin, niin, poikakulta, -- saneli neiti Winterberg kietoen
käsivartensa lujasti sulhasensa kaulaan -- me siis menemme vaikka
läpi seinän siviliavioliittoon ulkomailla -- se olkoon lujasti
päätetty asia!
-- Tyttö, tyttö! On onni ettei sinulla satu olemaan holhoojia tässä
mailmassa. Jos vanhempasi vielä eläisivät: aivan varmasti tästä
nousisi kamala piiritys ja pommitus heidän puoleltaan ja ristiriita
sinun sielussasi ennenkuin minä sinut saisin "läpi seinän."
-- Onhan se mahdollista... Mutta entäs sinun sukulaisesi Reino?
ajatteles -- rovastin poika?
-- Ja 300-vuotisen pappisheimon rintaperillinen! Ne nyt ovat minun
asioitani, kyllä minä ne lupaan hoitaa... Puhutaan nyt eteenpäin.
Ihmisillä tässä maassa on siviliavioliitosta tykkänään hullunkurinen
käsitys. Ne harvat, jotka siitä ovat kuulleet, luulevat että se on
semmoinen kevyt lemmenliitto, jota ei tarvitse muka pitää pyhänä...
että sopii muka erota milloin tahansa... että se kaikki muka on
vain koetteeksi. Ne eivät käsitä että avioliitto, olkoon sillä
yhteiskunnan edessä mikä muoto tahansa tai ei muotoa ollenkaan, on
aina samalla tavalla sitova ja samalla tavalla vapaa. Siinä ei voi
ratkaista mikään muu kuin kahden ihmisen keskinäinen suhde. Tietysti
joku hengellisesti-ylpeä voi väittää että siviliavioliitto on onneton
ja kirkollinen muka onnellinen, mutta kokemus näyttää ettei papin
kaunis siunaus vähääkään estä avioliitto-helvettiä, kun se kerran
on tullakseen, ja luulisinpä minä puolestani että epäkirkolliset
avioliitot yleensä ovat onnellisempia, sillä edellyttäväthän ne
jotain mielipiteiden ja elämänkatsantojen tarkistelua kahden
yhteenpyrkivän välillä.
-- Voi voi, rakas Reino, kunpa meistäkin tulisi oikein, oikein
onnellinen pari!
-- Lapsi kulta... sanoi sulhanen silitellen morsiamensa pehmeitä
hiuksia. -- Suokoon sallimus. Se riippuu kai tahdonvoimasta,
jota kannamme sisässämme. Minä en ole minkään satumaisen onnen
uneksija -- en enää olla saa -- kysymys on vain toistensa
osittaisesta auttamisesta, ymmärtämisestä elämän taistelussa.
Meidän on nyt jotenkin helppo olla... Mutta muista, Paula, että
jos meistä vuosien-pitkään tulee onnettomat, niin syy ei ole --
siviliavioliitossa.
-- Sen ymmärrän. -- Kuule Reino!
-- No mitä?
-- Sinä luulet että minä muka olen hyvin taikauskoinen... että minä
niissä uskonasioissa vain sinun tähtesi... Ehei, en minä sinuun olisi
suostunutkaan, jos olisin sinun mielipiteitäsi kammonut.
-- Ihanko tosiaan?
-- Ihan. Kuulehhan: siitä on jo pari vuotta aikaa, kun minussa alkoi
muutos tapahtua. Olin jossakin näinikään yksikseni maaseudulla.
Eräänä syysiltana kävelin edestakaisin kamarissani ja haudoin
jotakin, mitä lienen hautonutkaan päässäni. Ja yhtäkkiä minulle
silloin kuin salama taivaasta tulla tupsahti se vakaumus ettei
helvettiä olekkaan. Ajatteles: vaikka en kenenkään kanssa ollut
puhellut...
-- Se oli paljon se -- tyttölapsen yksinjärkeilyksi.
-- Minun äitini oli uskovainen. Mutta ei hän milloinkaan minulle
tyrkyttänyt omaa oppiansa. Antoi täyden vapauden esimerkiksi
teatterissakäyntiin kouluaikana. Mutta minä en käynyt... en tiedä
mistä syystä en käynyt.
-- Ehkä sinä pidit semmoista syntinä niinkuin minäkin? Siihen
henkeenhän kaikki olemme kasvatetut kodissa ja koulussa.
-- Jos lienen pitänyt...
-- Ja varmaan sinä myös pidit sopimattomana kävellä jollakin
määrätyllä kadulla, jolla opettaja oli kieltänyt poikia ja tyttöjä
yhtaikaa kävelemästä!
-- Mistä kummasta sinä arvaatkin?
-- Siitä että itse olin samallainen. Minä olin sitäpaitsi ujo.
Tottapuhuen pelkäsin ja punastuin tyttöjä, vaikka olin heistä utelias
ja kauheasti ikävöin.
-- Minä en poikia pelännyt! Tappelinkin niiden kanssa. Mutta minäpä
olin ollutkin aliluokat yhteiskoulussa.
-- Sinä onnellinen!
-- Mutta tokko sinulla, Reino, oli sellaista hurskasta tapaa kuin
minulla että iltaisin, ennen maatapanoa, piti mukamas lukea raamattua?
-- Daavidin psalmejako?
-- Juuri niin!
-- Niitähän minäkin seuloin kuin pakana, vieläpä alleviivailinkin.
Olin ankarasti uskonnollinen. Tietääpäs sen: papinpoika! Mutta ei
siinä mitään naurettavaa ollut. Se lukeminen on erinomainen tapa,
jota sietäisi vieläkin noudattaa.
-- Se jollakin tavoin varjeli... Niinhän?
-- Niin... ja ylensi mieltä, vaikka tuskin ymmärsi yhtään sanaa.
-- -- --
Näin he vaihtelivat ajatuksiaan ja muistelmiaan. Ja joka kerta kun
Reino Frommerus valoisassa toukokuun yössä hiipi armaansa luota
takaisin pappilanvaaralle kuullen molemminpuolin maantietä vetten
solinan mustamutaisissa ojissa ja salapuroissa sekä teirien,
metsojen, metsäkanojen, yöpöllöjen, laulurastaiden, tilttakerttujen
ja muiden lintujen satumaiset soidinkuhertelut notkoissa ja rämeillä,
hän ajatteli: "Hyvä Jumala -- se on siis toteutumassa. Elämäni
erämainen yksinäisyys on loppumassa! Eikä minun tarvitse edes uhrata
vapaita mielipiteitäni rakkauden takia."
Pappilan vanhukset iloitsivat vilpittömästi poikansa kihloihin
joutumisesta:
-- Jumala teitä siunatkoon!
Ruustinna se näin huudahti, mutta tietysti rovastikin samoin ajatteli
ujosti toivottaessaan onnea nuorille.
-- Minä luulen että sinä, Reino rakas, nyt muutut tasaisemmaksi...
-- Niin, äiti...
-- Tuonikäiset mekin papan kanssa olimme, kun naimisiin menimme!
muisteli ruustinna kyynelet silmissä.
-- Muistatkohan sinä oikein, mamma? epäili rovastivanhus tapansa
mukaan, hopeahelaista piippuansa poltellen ja lauhkeasti puhallellen
hyväntuoksuisia savuja, mutta ruustinna näytti lasteniällä helposti
toteen että rovasti oli ollut täsmälleen 30 ja hän itse 21, kun he
menivät kristilliseen avioliittoon -- aivan sama ikä kuin nuorten
välillä nyt.
-- Sepä on koko ihmeellinen sallimus, -- arveli silloin rovastivanhus.
-- Täti oli nuorena varmaan hyvin kaunis, koska vieläkin on noin?
kysyi tuleva miniä.
-- Kysyisit papalta! neuvoi ruustinna, pieni veitikka silmissään.
-- Setä hoi, minkä näköinen tyttö tuo täti oli nuorena? kysyikin
morsian.
-- D-jaa... no... arveli rovastivanhus naurahtaen, -- olihan se oikea
kaupungin mamsseli.
-- Niin, minulla ei ole koskaan ollut kunnia olla "fröökynä"! ehätti
ruustinna. Siihen aikaan puhuttiin vain mamsseleista.
-- Tämä meidän mamma se on ollutkin nuorena oikea mallimamsseli,
-- sekaantui sulhanen Reino puheeseen. -- Hän, kuulehhan Paula,
rakasti hurjasti tansseja ja baaleja ja elegantteja, rusettikaulaisia
herroja, ja ratsasteli kuin kosakki kauniilla hevosilla, kunnes tuo
pappa veijari -- -- --
-- Minäkö veijari...? pani pappisvanhus punehtuen hopeahapsisia
korvantauksiaan myöten.
Kaikki nauroivat sydämmellisesti niin että kahvikupit helisivät.
-- Mutta kuinka ihmeessä sinä, mamma rukka, saatoit tanssia ja
ratsastella, kun siihen aikaan tietääkseni mamsseleilla oli
vannehame, se kamala krinoliini?
-- Ajoithan sinäkin kerran frakki-päällä porolla! -- letkautti
ruustinna pojalleen vastaukseksi.
-- Bravo, mamma! sanoi sulhanen.
-- -- --
Anna, rovastin vanhin tytär, oli myös saapunut kotona käymään.
Kevätillan hämyssä pappilan tyttökammiossa puristi hän kummankin
kihloihin joutuneen kättä ja tyrskähti katkeraan itkuun.
-- Ah, te sitä olette onnelliset! nyyhkytti hän kadehtivasti, --
mutta mitäs minä... repale... jolla on... sellainen nahjus...
Kaikki kiiruhtivat lohduttamaan salaiseen rakkauteensa hiutuvaa
vanhaapiikaa ja saivatkin hänet lopulta makeasti nauramaan
kiltille tupsutukkaiselle pyhäkoulumestarilleen, jota Anna neiti
säännöllisesti nimitti arvonimellä "se Janne raiska."
Miili neiti, joka juuri oli kaupungin muotiompelijattarelta saanut
postissa valkoisen morsiuspukunsa -- hän näet oli kolmen vuoden
uskollisen kihloissa-olon jälkeen vihdoin saanut häänsä kesäksi
päätetyksi rakkaan farmaseuttinsa kanssa, josta oli tulemaisillaan
proviisori -- oli kovin tuskastunut jollakin tavoin epäonnistuneesta
hääleningistään sitä parhaillaan jäseniinsä kiskoessaan ja huudahti
verhojen takaa:
-- Sen minä sanon etten ikipäivinä toista kertaa mene naimisiin,
koska tämä leninkikin on näin hullu!
Ja hän sekä itki että nauroi yhtaikaa.
-- Siinä nyt kuulet, Anna, kuinka kiusallista peliä on naimajuttu,
kun meidän mallirakastavainen Millikin kauppojaan katuu! laski
leikkiä velimies.
-- En minä kadu -- mutta tämä leninki. Niin hermostuttaa! vastasi
häitään-valmisteleva, polkien jalkaansa lattiaan.
-- Pakkokos on mennä mokomilla rimssuleningeillä naimisiin? ahdisti
veli.
-- Älä puhu mitään, pian sen tuon sinunkin Paulasi häähameissa
rimssut rutisee!
-- Vaan jos ei rutisekkaan?...
Sulhanen ja morsian iskivät silmää ja painautuivat likitysten jotakin
toisilleen kuiskuttelemaan:
"Sanotaanko tytöille?"...
"Ei -- ei vielä --!"
-- -- --
He olivat taas kahden.
-- Paula! virkkoi Reino Frommerus tuskaisesti: -- Kurjalan maa
polttelee jalkaini alla. Täällä on kaikki liian tuttua... ja ilma
tuntuu niin ahtaalta... Etkö jo pian joudu?
-- Vaikka jo huomenna, poikakulta. Joko kapsäkkisi on valmis? vastasi
ja kysyi Paula Winterberg.
-- Ollut jo sullottuna siitä saakka, kun kihlauduimme... olen sitä
piiloitellut sänkyni alla.
-- Voi sinua! Mutta tokko kelirikolta pääsemme?
-- Maantiet ovat sulat kaupunkiin asti, Tunturikylän rinteissä vielä
vähän lunta, järvet panimoillaan ahtojäissä...
-- Jos koetettais lähteä jo huomeniltana.
-- Hurraa! siis huomenna...
"Nytkö jo pois? nytkö jo pois?" ikäänkuin sorahteli korpipuro, kun
Reino Frommerus kotiinsa kulki. "Kansanvalistus? Kansanvalistus?"
ikäänkuin syyttäen läiskytti ensimmäinen kevätlaine kotilahden
jäänrepeämässä, kun sulhanen kävi ylipääsyä tutkimassa. Mutta pastori
Möhkösen rasvaiset kasvot tirkistelivät tyytyväisesti myhäillen läpi
kappalaisen asunnon akkunan maantielle, jolla ei enää poromiehiä
näkynyt. "Mene niin kauvas kuin pippuri kasvaa!" Pitäjän herrat
sähköttelivät toisilleen langattomalla sähköllä:
"Kannattaako mennä saattamaan? Saattamaan? Toisen morsianta?"
-- Eipä kannata, ei kannata. Hällä on niin hiidesti mustasukkainen
sulhanen. Tammefaan. Hukkaan hyvät humalat!...
Reino Frommerus ja Paula Winterberg pääsivät siis lähtemään
ainoastaan omaistensa saattamina Kurjajärven rantaan, jonka takaa
vasta oikea kesämaantie läksi vetämään mailmalle.
Sydäntäliikuttavat olivat ne jäähyväiset pappilan vanhusten kanssa.
Rovasti ei liikoja sanoja lasketellut eikä hänen tapansa ollut
mielenliikutuksiaan kenellenkään näytellä, mutta hänen käytöksensä
vaikutti silti aina vakavasti. Vaan ruustinna ei helliä tunteitaan
hävennyt, hän itki ja syleili, kuiskutteli korvaan sen mitä sydän
kipeimmin tallensi:
-- Et, rakas lapsi, ole mitään puhunut suunnitelmistasi, mutta olkoot
ne mitkä tahansa, minä toivotan sinulle sydämmestäni onnea. Ja anna
nyt anteeksi...
-- Äiti! sanoi poika parahtavalla äänellä. -- Älä häpäise itseäsi.
Kenellä tässä lienee anteeksipyytämisiä -- ei minunkaan sydämmeni ole
kiveä. Mutta älkäämme olko niin juhlallisia, eihän tässä ole mitään
surun syytä...
-- Sinä katoat taas maailmalle enkä minä tiedä, saanko sinua enää
koskaan nähdä, -- vaikeroi ruustinna, -- me olemme molemmat jo niin
vanhoja papan kanssa...
-- Jumalantähden, äiti, älä puhu sillä tavalla... kyllä me vielä
tapaamme.
Poikansa morsianta myös syleili ruustinna:
-- Paula! Älä koskaan jätä Reinoa! Ole hänelle hyvä -- muuta en osaa
sanoa...
-- No nyt täytyy joutua! kuului rovastin komentava ääni järven
rannasta, jossa venhe odotti sohjuisessa rantarailossa.
Matkallelähtijät ja osa saattajista astuivat alas venheeseen, jolla
ensin mentiin jään reunaan, missä miesväki nousi jään päälle ja alkoi
jyrinällä vetää venhettä pitkin murtunutta jään pintaa. Morsian
istui keskellä venhettä miesten huimasti kiidättäessä venhettä
poikki järven. "Näin sitä morsianta viedään!" Seitsenkymmenvuotias
rovastivanhus juoksi siinä venheen vieressä yhtä ketterästi kuin
hänen poikansa. Järven toisella puolella kaikki taas hilpeätuulisina
hyppäsivät venheen sisään ja soutivat avovedessä rantaan.
Törmällä seisoi takkukarvainen kyytihevonen kärryineen.
-- Anna nyt kuulua jotain hommistasi, -- sai rovasti Frommerus
sanotuksi puristaessaan poikansa kättä hyvästiksi.
-- Kyllä minä... sanoi sulhanen ja auttoi morsiamensa kärryihin.
Lämpöistä tunnetta tunsi hän lapsuudenkotia kohtaan, mutta vielä
lämpöisempää sitä kohtaan, joka hänen rinnallaan istui.
"Sillä miehen pitää eroaman isästänsä ja äidistänsä ja..."
Ja niin kihlautuneet läksivät pois korvesta, jossa kevät vitkaan
edistyi.
10.
Oli ollut osaksi hurjaniloista, osaksi vakavastiharkitsevaa, osaksi
myös kärsivän-väräjävää kahden sielun vuoropuhelua koko se matka.
Oli ikäänkuin vielä kerran säpsähdetty molemmilta puolilta kysymään,
oliko suhde, tuo suuri aikomus, unta vai totta. Ja oli tultu uskoon
että sen täytyi olla totta ja ratkaisevaa... Kolme vuorokautta
kihloissaolijat täten olivat matkustaneet yhdessä pitkin autioita
maanteitä, joilla kärrynrattaat syvälle uppoilivat talviroudastaan
sulavaan maahan ja joiden varrella sijaitsevissa majataloissa
matkustaja aina löysi toivomisen varaa, mikä kuitenkin, heti kun oli
perille päästy, tyytyväisesti unhoitettiin.
Sitten he päiväkauden levähdettyään tuon surunsuloisen maamatkansa
jälkeen olivat lähteneet jatkamaan kulkuansa junakyydillä. Ja nytpä
he parhaillaan lähestyivät sitä merenranta-kaupunkia, josta morsian
Paula Winterberg oli kotoisin.
Oli helluntain aatto...
-- Vai nämät nyt ovat sinun lapsuutesi leikkitantereita, Paula?
virkkoi sulhanen ikäänkuin arastellen katsahtaen ulos vaununikkunasta.
-- Niin, niin, -- sanoi morsian iloisesti, -- näkisitpä vain kuinka
niityt kesällä ovat kauniit! Kuuletkos Reino? Pium, paum. Ne ovat
minun kotikaupunkini kirkonkellot, jotka siellä kumahtelevat
vastaamme...
-- Kirkonkellot? Huh. Raskaasti kuin hautajaisiin ne soittavat! --
arvosteli sulhanen.
-- Mutta niinhän kirkonkellot aina soivat, ystävä hyvä!
-- Hermoihin koskevasti...
-- Kultaseni...
Juna lähestyi jo jarruttaen asemasiltaa.
-- Mutta lupaathan, Paula ettemme täällä kauvan viivy? huolehti
sulhanen.
-- Lupaan, lupaan, -- sanoi morsian ja samalla hän jo reippaasti
hyppäsi ensimmäisenä alas pysähtyvästä vaunusta.
Asemasilta kihisi täynnä väkeä.
-- Päivää! No päivää! -- Onnea! Ai onnea! Liuta morsiamen sisaria oli
äkkiä ympäröinyt kihlautuneen parin ja korjannut väkisten haltuunsa
heidän matkatavaransa. Ne olivat kaikki vanhempia kuin Paula
Winterberg, joku jo vanhanpiian rajoilla. Mutta kovasti ihastuneita
he kaikki näyttivät olevan nuorimman siskonsa ihmeellisestä
kihloihinjoutumisesta.
-- Sulhaseni! -- Sulhaseni! kuuli maisteri Frommerus itseään joka
suuntaan esiteltävän ja kaikki katsoivat häntä kuin ulkomaan eläintä.
Heidät vietiin riemusaatossa morsiamen kotiin, tuohon omituiseen
kotiin, jossa ainoastaan naisväki isännöitsi. Sulhasmiestä kohdeltiin
kuin prinssiä, morsiamen sisaret häntä kilvan syöttivät ja juottivat.
Sulhasmies tunsikin itsensä erinomaisen tyytyväiseksi ja alkoi
ruokapöydässä laskea leikkiä.
-- Nuorimman siskon nähtävästi luullaan valinneen sulhasensa
kurjan-kurjasta kodista? sanoi hän vapaasti.
-- Ei, kyllä me tiedämme, kuinka Kurjalan pappilassa syödään, --
vastasivat sisaret kuorossa. -- Paula on kaiken kertonut...
-- Ohoh. Vai kaiken, onkos hän kertonut senkin että me siellä joka
päivä söimme samalla lusikalla viiliä ja että...?
-- Hyi sinua, Reino, kun olet ilkeä! Jos vain kerrot lisää, niin
minä pinkasen pois tästä pöydästä! huudahti morsian tulipunaisena
poskiltaan.
-- Kas, kas meidän flikka-lasta, eipäs vielä ole kruuti loppunut!
huomautti joku sisarista, puhuen omaa kielimurrettaan.
-- Minä en totisesti kärsi että tuo Gunilla kuulee!
-- Hyvät ystävät, -- vuorousi sulhanen juhlallisesti puhumaan: --
minulle on hyvin tärkeätä nähdä Paulaa omaistensa parissa juuri
semmoisena kuin hän on. Mutta tietysti emme kerrokkaan syrjäisille
tärkeitä keskinäisiä salaisuuksiamme.
Hän vilkasi veitikkamaisesti morsiameensa.
-- Kertokaa nyt toki sentään meillekkin, milloin aijotte naimisiin?
uteli Agnes niminen sisar, jolla oli hyvin loistavat ja ystävälliset
silmät.
-- Milloinkako? Nythän me juuri _aijomme_...
-- Ei, mutta milloin aijotte viettää häänne?
-- Emme me häitä vietäkkään!
-- Ahaa, te olette niin uudenaikaista väkeä että vihitätte itsenne
kirkossa ja sitten -- päätäpahkaa ulkomaille?
-- Emme me vihitä itseämme... ei kirkossa eikä kotona! lausui
sulhanen lujasti.
Sisarparvi kuuli oudon asian hämmästyneenä eikä aluksi tiennyt mitä
ajatella tai mitä sanoa.
-- Minäpä arvaan, -- äännähti vihdoin lähinnänuorin sisarista Laura:
-- te menette vissiinkin semmoisiin naimisiin kuin oli kerran
meidän kaupungin sanomalehdessä: ettei tarvitse muuta kuin kaksi
kertaa peräkanaa sanoa "rakastan" -- niin sitten saapi olla? Kaikki
pöydässäolijat pyrskähtivät nauramaan, niin että Laura neiti lensi
poskiltaan punaiseksi kuin mansikka.
-- No jo se on tuo Laura-Maija koko...! Sehän oli vain kaikenlainen
Skottlannista, -- tiesi 10 kuukautta häntä vanhempi Tyyra sisar.
-- Eipähän ollut kuin Amerikan vitsi! intti Laila niminen sisar,
seuraava järjestyksessä viisautta ja vanhuutta kohti...
-- Austraalian villeistä se pätkä oli, te pirpanat! määräsi Gunilla,
sisarsarjan vanhin.
Sisar Agnes yritti myös jotakin sanomaan, mutta toiset tukkivat
häneltä suun.
Syntyi melkoinen hälinä siitä, kuka tyttäristä sen lehdessä olleen
pätkän oikein muisti. Joku juoksi kesken syöntiä etsimään numeroa
vanhojen sanomalehtien seasta, mutta kovaksi onneksi ei löytänyt.
-- Kaikesta päättäen se ei ollut tuiki tuhma juttu, -- julisti nyt
sulhanen Frommerus. -- Ja neiti Laura tässä osui jotenkin likelle
totuutta, mitä meihin Paulan kanssa koskee...
-- Reino hyvä! älä viitsi sanoa minun sisartani neidiksi! --
keskeytti morsian.
-- Niin, jatkoi sulhanen kahvin lomasta, -- teistä sisarista se
tietysti on outoa ja kauheaa, mutta ihan todella me Paulan kanssa
olemme päättäneet mennä siviliavioliittoon.
-- Herrajesta! Siviliavioliittoon?
-- Niin! Nyt sen tiedätte.
-- -- -- -- -- -- --
Samana iltana auringon aletessa istuivat morsian ja sulhanen
pikkukaupungin kalmistossa nojautuneina toisiinsa kevätviileässä
värjöttelevän paljaan koivun alla.
-- Reino! kuiskasi Paula Winterberg. -- Sinä luulet että minun äitini
sen kieltäisi, jos eläisi. Mutta minusta tuntuu nyt tässä haudan
päällä aivankuin hän meidät ymmärtäisi, jos eläisi! Ainakin paremmin
kuin nuo... Agnes ja Gunilla...
-- Sitä ei voi tietää, -- sanoi sulhanen. -- Älkäämme palvelko
vainajia kuten mitkä kiinalaiset -- se vie vanhoillisuuteen. Sinä,
Paula, näyt olevan sukurakasta sukua -- kunhan vaan et antaisi
siskojesi itseäsi horjauttaa!
-- Minäkö? En ikinä...
He läksivät pois haudalta. Mitäpä kuolema heille kuului?... Kevät-yön
hämärissä he sitten kauvan valvoivat hiljaisessa ullakkokamarissa,
jonne sulhasmiehelle oli yösija valmistettu morsiamen kodissa.
-- Huomenna menen papin pakeille, -- sanoi sulhanen: -- sinun
paperisi täytyy heti saada reilaan.
-- Joko omistasi kirjoitit kotiisi? kysyi morsian.
-- Jo matkalla. Eilen...
-- Mikähän myrsky sielläkin nousnee?
-- Ei siellä mitään myrskyä nouse. Minä kirjoitin vain sen yhden
paperin lähettämisestä. Siitä voi vain hämärästi aavistaa että
jotakin on tekeillä. Täytyy varustaa vanhukset siihen vähitellen.
Sillätavoin he sen mainiosti kestävät. Miilin juhlalliset häät, joita
koko kylä siellä nyt valmistelee, sattuivat myös onneksemme. Minkä
veli ryöstää, sen sisar antaa. Ymmärrätkös yskän: pappilan ryökkynä
naimisiin! Vaikutukset menevät tasan eikä minkäänlaista haavaa synny.
Ole varma. -- Muuten -- jatkoi sulhanen -- ei tämmöinen asia pitäisi
olla mahdoton sulatettava isällekkään, vaikka onkin pappi, sillä
juuri pappien keskenhän siviliavioliitosta kirkolliskokouksissakin
on riidelty. Moni hurskas kirkkoherra ja joku ortodoksinen piispakin
sitä on puolustellut, vaikka äänestyksessä ovat jääneet vähemmistöön.
Siviliavioliitto meillä on siis ajan kysymys vain ja ellei olisi tätä
lamauttavaa Bobrikoffin aikaa, niin... Jos tällaista taantumusta
jatkuu, voipi kestää sata vuotta ennenkuin siviliavioliitolle suodaan
jalansija Suomen laissa...
-- Mutta kuule, mitä se sinun vanha ystäväsi rouva Balder sinulle
kirjoitti? Sitä kirjettä et ole minulle näyttänyt, veitikka? tiedusti
morsian.
-- Mihin lienee joutunut, -- vastasi sulhanen. -- Minua niin suututti
kun sen kirjeen sain. Ajatteles: olin siihen ihmiseen enin luottanut,
sillä hän se aina oli leimunnut kaiken vapaan ja kauniin puolesta
uskonnossa ja avioliittoonmenossa, mutta nyt kun hänelle kirjeen
nakkasin -- minä lennätin sen sinun tietämättäsi heti kihlauspäivämme
jälkeen -- ja kysyin minkä neuvon hän minulle antaa, niin hän
jyrkästi kielsi minua menemästä siviliavioliittoon...
-- Mutta minkätähden?
-- Mene tiedä. Hän ruikutti sitä samaa nuottia, jota ne kaikki
muutkin: "pappasi ja mammasi vuoksi! pappasi ja mammasi vuoksi!" Niin
löyhäpäistä väkeä se on tämä Suomen vapaamielinen intelligenssi!
-- Mutta minäpä luulen, -- tarttui morsian puheeseen: -- että rouva
Balder kyllä salaa toivoi sinun menevän vapaata tietä, vaan ei
tahtonut joutua kiihoittajaksi.
-- Niin, sanoi sulhanen, -- kyllä kai se onkin hyvä että
vastuunalaisuus lankeaa meidän omille niskoillemme...
-- Voi voi, kun nyt ei mitään ikävyyksiä tulisi! huokasi morsian.
-- Paula kulta! sanoi sulhanen vakavasti ja hellästi. --
Sinun on tottuminen siihen ajatukseen että ikävyyksiä tulla
voipi. Siviliavioliitto Suomessa on kapinaa "kristillistä
yhteiskuntajärjestystä" vastaan, ja kaikki kapinallisuus on taistelua
vihollista vastaan. Taistelu taas tuottaa kärsittäviäkin...
-- Me panemme ne kahtia, Reino, me panemme kaiken kahtia, -- puhui
toinen. -- Voi voi, nyt taitaa olla jo myöhä. Ei hennoisi erota...
Tule minun polvelleni.
-- Tule sinä minun!... He hyväilivät toisiaan.
-- Sinun lempesi on niin tuore -- niin viileä -- puhdas -- niin
nuori!... puheli sulhanen onnellisena ja melkein kuiskaavalla
äänellä. -- Ja sitä ihanammalta se tuntuu, kun minä... miten sen
sanoisin... ikäänkuin merirosvo... sinut tästä merilinnasta...
vieraille maille... Kuule: meidän suvussa on aina ollut
romantiikkaa...
-- Ssh! säpsähti morsian oikaisten vartalonsa. -- Joku kiipesi ylös
portaita...
Kuului nakutusta ovelle.
-- Kuka siellä? huusi morsian neitseellisesti närkästyneenä.
-- Minä vain, -- vastasi pehmyt ääni.
-- Tulkaa sisään vapaasti! pyysi sulhanen istuen hänelle valmistetun
vuoteen jalkopäässä, käsi kiedottuna morsiamen kaulan ympäri.
-- Mitä sinä Agnes täällä? moitti morsian.
-- Gunilla käski sanoa että Paulan pitää jo tulla nukkumaan... ettei
saa valvottaa...
-- Minuako? Ohoo? sanoi sulhanen hiukan ivallisesti. -- Kiitoksia
hyvät ystävät huolenpidosta. Neiti Agnes, tulkaa istumaan tähän
toiselle puolelle, niin jutellaan yhdessä elämästä ja kaikesta...
-- En minä... sanoi morsiamen sisar ujostellen.
-- Tulkaa nyt vain -- tule nyt vain!
-- Ei, en minä -- Gunilla siellä alhaalla itkee tuon Paulan tähden...
-- Höpsänkenkä! sanoi morsian. -- Semmoinen mamsseli se Gunilla aina
on ollut, niin kauhean tähellinen ja olevinaan...
-- Kas ihmettä kun Paulallakin olla piti oikeauskoinen sisar!
letkautti sulhanen.
Agnes neiti katsoi suurin tutkivin silmin vuoroin sisareensa, vuoroin
tämän sulhaseen.
-- Onkos Agnes neiti koskaan rakastunut? kysyi viimeksimainittu
hienonterävästi.
Mutta niin arkaluontoista kysymystä ei morsiamen sisar kestänyt, vaan
pakeni punastuneena vinttikamarista.
Pian hänen jälkeensä kiiruhti myös Paula Winterberg -- ja sulhanen
riisuuduttuaan kuuli sisarusten vielä pitkän aikaa puhelevan alhaalla
yhteisessä makuuhuoneessaan. Hän kuuli mainittavan sanoja "Jumala"
-- "pappa" ja "mamma vainaja." Vihdoin äänet hiljenivät, ja aamua jo
kajasteleva kevät-yö peitti kaiken syliinsä.
... Seuraavan päivän iltana astui Reino Frommerus kaupungin
kirkkoherrankansliaan esittäen itsensä ja asiansa. Hänet
vastaanotettiin kohteliaasti ja hän ymmärsi että tämä tapahtui
kahdesta syystä: ensiksi siitä että hänen isänsä oli vanha pappi,
joka oli saarnannut monta parannussaarnaa jo ennenkuin tämä nuori
kirkkoherra oli mailmaan syntynytkään, ja toiseksi siitä syystä
että kirkkoherra Land oli morsian Paula Winterbergin sielunpaimen,
rippi-isä ja uskonnonopettaja. Mutta vielä enemmän Reino Frommerus
hämmästyi, kun hän ilmaistuaan että hänellä oli vakaa aikomus hyljätä
kirkollinen vihkiminen ja pyrkiä siviliavioliittoon ulkomailla, sai
kirkkoherran suusta kuulla myönnytyslauseen:
-- Menkää vain, jos suinkin pääsette. Minä kunnioitan jokaisen
vakaumusta.
-- Vai niin, -- ihastui Reino Frommerus: -- onpa harvinaista tavata
Suomessa niin suvaitsevaisia pappeja kuin te, herra kirkkoherra!
-- Oo! lausui kaupungin kirkkoherra komeasti räpytellen suuria,
valonhohtavia silmiään kultakehäisten lasiensa takaa: -- teillä
vapaamielisillä on usein aivan väärät käsitykset meistä, papeista.
Minä, kuten sanottu, kunnioitan jokaisen vakaumusta...
-- Herra kirkkoherra on varmaan lukenut kreivi Tolstoitakin? kysyä
tokasi sulhasmies todellisesti lämminneenä.
-- Jaa, no... niin... enhän minä häntä nyt ole lukenut... mutta kyllä
minä tiedän...
-- Hän on suuri kristitty! huudahti Reino Frommerus.
-- Hjah, -- pani kirkkoherra heittäen räpyttämästä silmiään ja
katsoen kiinteästi maisteri Frommerusta silmiin. -- Tietysti täytyy
kunnioittaa jokaista vakaumusta, mikäli se on vilpitön ja lepää
kristinuskon pohjalla.
Vallitsi kotvan juhlallinen äänettömyys.
-- Maisteri tahtoo kai ottaa avioliittokuulutuksen? kysyi sitten
kirkkoherra arvokkaasti.
-- En! kielsi toinen.
-- Vai niin, mutta kyllä se on välttämättömän tarpeellinen siinäkin
tapauksessa että aiotte siviliavioliittoon, -- ilmoitti pappi.
Sulhasmies jäi miettimään.
-- Niin no, sanoi hän sitten: -- minä suostun ottamaan kuulutuksen
sillä ehdolla että kirkkoherra sen toimittaa aivankuin jonkun
maallisen toimenpiteen sekoittamatta siihen mitään uskontunnustusta.
Kirkkoherra haki käsikirjan ja näytti.
-- Kelpaako tämä kaava?
-- Kyllä muuten, -- selitti sulhanen, -- vaan minä tahdon siitä pois
nuo kolmiyhteisyyden nimeenlukemiset. Ei mitään sellaista saa olla.
Omatuntoni ei sitä hyväksy.
-- Jahah, jassoo, kaikista yksinkertaisimmin siis. No hyvä, kyllä
minä suostun.
Kirkkoherra ja sulhasmies sopivat sanamuodosta.
Sulhasmies palasi morsiamen asuntoon sydän sykkäillen ilosta ja
pelosta.
"Papit ovat hyvät", ajatteli hän, "kun vain heidät saa pidetyiksi
erillään kaavoista."
Mutta tämän ajatuksen rinnalla poltti myös epäilys: "Ken paholaiselle
antaa pikkusormensa, siltä vie se koko käden."
Tuli myös kolmas tunnelma: "Yleisen mielipiteen alle ei saa taipua,
kaikista vähin rakkauden asioissa."
Paula Winterberg ei voinut kylliksi ihmetellä että kirkkoherra Land
oli esiintynyt niin suvaitsevaisena hänen sulhasensa edessä. Hän oli
siitä toiseltapuolen ylpeä, mutta toiseltapuolen hän jäi epäilemään,
mitä tuo hyväntahtoisuus oikeastaan merkitsi...
Kului viikon päivät. Sulhanen sai kirjeen kotoansa. Kirje oli rovasti
Frommerukselta ja kuului se näin:
Kurjalasta 26 p, toukokuuta...
_Rakas Reinhold!_
Tässä nyt lähetän pyytämäsi ruotsinkielisen esteettömyyden
todistuksen, jonka tarvetta en ymmärrä sinulla olevan, ellet aijo
epäkirkollista avioliittoa perustaa, josta Luoja varjelkoon.
Sillä kuten tiedät on meidän lakiemme mukaan kuulutettava siinä
seurakunnassa, jossa morsian asuu, ja sehän on suomalainen
seurakunta. Siltä varalta lähetän myös suomenkielisen todistuksen
ja rukoilen sinua, Reinhold rakas, ettäs Paulan ja meidän
rauhamme tähden noudatat tätä laillista tietä etkä julkisesti
riko kirkkomme sääntöjä vastaan niinkauvan kun kuitenkin vielä
olet jäsenenä tässä kirkkokunnassa etkä julkisesti siitä eronnut
ole. Jos aijotte Ruotsissa vihityttää, niin proceduuri on
semmoinen että kun on kolmesti kuulutettu, niin otat morsiamen
seurakunnan sielunpaimenelta vihkimälupatodistuksen, niin saa
sillä todistuksella vihkiä kuka pappi tahansa. Ei meillä suinkaan
ole mitään sitä vastaan että piankin menette naimisiin. Siihen
on sitä enemmän syytä, koska olet valittu opettajaksi Moukkalan
kaupunkiin, josta sinua onnittelen. Kirjeesi, josta kiitän
ja joka tuli sillaikaa kun minä olin rannassa, oli mamma jo
aukaissut ja sai siis tietää hommasi, mutta ei sitä ole kodin
piirin ulkopuolella suinkaan huudettu. Olkoon vain onneksi ja
rauhaksi teille kummallekkin. Mutta vieläkin huomautan: älkäät
vihkimistä hyljätkö, tätä vanhaa pyhää traditsioonia!
Helluntaina lähtivät järven jäät ja ihanaa on ollut rannassa
katsoa järven tyyntä pintaa. Olen nimittäin siellä näinäpäivinä
tervannut ja paikkaillut vanhaa purjepaattia, joka on täynnä
vuotoja ja halkeamia. Oikein väsymykseen asti on siellä työtä
eikä minun kangistuneet jäseneni enää tahdo tätä hommaa kestää,
mutta kiire on joka alalla eikä ole ketä siihenkin työhön panna.
Miilin häihin et taida joutua ja häiritseväthän ne piispan
herratkin, jotta en pidä sitä kummana, vaikka et tulisikaan
kotiin siihen mylläkkään. Lähettäen paljon terveisiä piirrän
kiireesti:
_Isä_.
-- Se onnistuu! huudahti Reino Frommerus kirjeen luettuaan
morsiamelleen. -- Enkö sitä sinulle sanonut? Todentotta olin
itsekseni peljännyt paljon enemmän manausta ja "herrannuhdetta".
Mutta tämähän on mainio plakaatti niin vanhan sielunpaimenen
kirjoittamaksi kuin on minun isäni. Huomaa! Ei hiiskaustakaan
siihen suuntaan että ukko pitäisi epäkirkollista avioliittoa
epäkristillisenä -- hän mainitsee vain "traditsioonista". Uskotko
että jos tämä minun isäni saa vielä joitakin vuosia elää, niin hän
kuolee suvaitsevaisena miehenä...
-- Mutta, rakas kulta, -- sanoi Paula Winterberg: -- onhan kirjeessä
sentään surkeaakin. Ajatteles: isä _rukoilee_ omaa poikaansa?...
-- Ei ole vaarallista! väitti sulhanen. -- Se on vain mukavuuden
vuoksi, ihmisten tähden. Kirje kokonaisuudessaan ei ilmaise
sielullista hätää, se on luonnonterveesti kirjoitettu. Se, joka
noin kirjoittaa, ei murru eikä joudu häpeään, vaikka toiveensa
myttyyn menisikin... Kas niin! -- jatkoi sulhanen: -- Nyt minä
sille kunnon vanhukselle lennätän selityksen, lohdutuksen ja koko
vallankumousohjelmani -- ja se on helppo tehtävä. -- -- --
Vielä samana kevätyönä vei Reino Frommerus postilaatikkoon
lämpöisesti kokoonpannun kirjeen isälleen ja äidilleen, jolta
viimemainitulta myös oli tullut kirje, vaan jossa ei oltu kosketeltu
muita kuin puhtaasti taloudellisia kuulumisia: pappilan kukoista,
kanoista, lehmien metsäänpäästämisestä, koiranpenikkain suloisuudesta
y.m.s. ja tosin myös Jumalasta, jonka nimeen valetuilla korulauseilla
ruustinna aina muisti lopettaa kaikki todellista sydämmellisyyttä ja
usein runollisuutta huokuvat kirjeensä.
Kun sulhasmies oli palannut postinsa viennistä ja kiivennyt
ullakkokamariin, kuuli hän morsiamensa naurunhelinällä juoksevan
perässänsä ylös portaita.
-- Nuo meidän tytöt nyt ovat ihan hassuja! huusi Paula Winterberg
syösten sulhonsa syliin hiukset valtoiminaan molemminpuolin
pitkänhentoa kaulaa. Eivät olisi minua päästäneet vaikka mikä olisi
ollut sinun luoksesi!
-- Noh? kysyi toinen silmät suurina.
-- No siksi tietysti että minä olen näin. Agneskin, kaakkuri, kiljui
kuin kummitus perään että: "Sehän on hirveätä kun tuo Paula menee
sanomaan hyvää yötä Reinolle -- aamuröijysillään!"
-- Tosiaankin, onhan se vähän hirvittävä ilmiö, -- sanoi sulhasmies,
sillä nythän on keskiyön aika.
Ja hän painoi hurjanpolttavan suudelman neitsyensä huulille, mutta
toimitti tämän pian palaamaan alas, jotta ei rakkaiden siskojen
yörauha taas häiriintyisi.
Seuraavana sunnuntaipäivänä, juuri kun kultalasisilmäinen kirkkoherra
Land ensimmäistä kertaa kuulutti avioliittoon: "filosofian maisteri
Reinhold Frommerusta Kurjalan seurakunnasta sekä neitsyt Paula
Katariina Winterbergiä tästä kaupungista", nähtiin kihloissaolijain
nousevan rautatiejunaan ja lähtevän kukkarintaisina, nenäliinojen
huiskuessa asemasillalla, vierimään etelää kohden. Heidän käsissään
kiilsivät uudenuutukaiset kihlasormukset, joita he itse näyttivät
ihmettelevän enemmän kuin muut. Ja he tunsivat vihdoinkin olevansa
kahdenkesken mailman taipaleilla...
* * * * *
Pitkillä rautatiematkoilla, kun juna pitää yksitoikkoista jyrinäänsä,
ehtii ihminen miettiä ja tuntea paljon.
Sulhasmies yöjunan laverilla yksin maatessaan ajatteli
sukupuoliasioita, joissa hänen nyt, naimisiin aikoessaan, pian oli
määrääminen kantansa, sitä enemmän koska hänen verensä, luonnollisen
lemmen lietsomana poltteli häntä joka päivä ja yö, ja hän tunsi
sanomattomasti kituvansa siitä että muodin ja vanhan säädyllisyyslain
tähden täytyi viettiänsä alituisesti pidättää. Ettei pidätys
täydelle miehelle ollut terveydeksi, sen hän hyvin ymmärsi eikä hän
semmoisesta enää järjessään kiistellytkään. Luonto antoi oikeuden...
Mutta missä määrin tämä siveellinen oikeus suhtautui hänen nuoreen
morsiameensa, se oli ainoa asia, jota kannatti ajatella.
"Ei! ei! ennenkuin on vihitty!" oli Paula Winterberg heti heidän
kihlauksensa alussa huudahtanut. Reino Frommerus muisti tuon
huudahduksen aivankuin pyhän pyynnön, jota täytyisi totella.
Nyt hän sen merkitystä punnitsi... Kuinka omituista! Hän, Reino
Frommerus, tuli siihen vakuutukseen että Paula Winterberg tuon
huudahduksen oli päästänyt suustaan aivan kuten tuhannet muut tytöt
kihloihin jouduttuaan. Se oli siis ennenkaikkea ollut tyttömäinen
huudahdus eikä mielipiteen varmuus sen takana voinut olla varsin
luja. Toiseksi oli Paula Winterberg tuon huudahduksen päästänyt
ennen sitä keskustelua, jossa he molemmat olivat päättäneet luopua
vanhoista pyhitysmenoista ja hyljätä kirkollisen vihkimisen. Mutta
nainen, joka uskalsi hyljätä papin välityksen, hänen täytyi --
johdonmukaisesti -- myös hyljätä kaiken, mitä kirkollisen vihkimisen
säädyllisyyslakeihin kuului. Sellaisen naisen oli tietystikin
lakattava olemasta kaikkien tekopyhien siveysreseptien orjatar. Hänen
ei suinkaan tarvinnut päättämällä päättää muka ruveta polkemaan
hänessä säilyneitä käsitteitä neitsyyden ja morsiamen kunniasta,
vaan hänen oli ainoastaan lakattava ajattelemasta siten kuin tässä
asiassa tavallisesti ajateltiin: hänen oli lakattava tuomitsemasta
niitä, jotka syystä tai toisesta sieluineen ruumiineen antautuivat
lempeensä ennenkuin yhteiskunta oli heidän päänsä jollakin
virallisella avioliiton leimasimella kruunannut. Hänen oli lakattava
myös tuomitsemasta itseänsä. Sanalla sanoen: morsiamen, joka oli
lupautunut lemmessänsä tulevan miehensä kapinatoveriksi, täytyi
milloin hyvänsä olla valmis yhtähyvin aistilliseen kuin henkiseen
yhdyselämään, sillä ilman edellistä ei voinut jälkimmäistäkään
muodostua. "Ja juuri oikeaan, luonnolliseen avioliittoonhan me
kumpikin pyrimme ja sitä me vaistomaisesti tavoittelemme, silloinkin
kun ujostellen ja täydellisestä nautinnosta varoutuen toisiamme
suutelemme -- ainoastaan suutelemme!"
"Minun nuorella morsiammellani ei ehkä ole sukupuolihimon tuskia --
pitääkö minun, sulhasen, siis odottaa, kunnes hänessäkin sellaisia
syntyy?" kyseli hän itsekseen. Ja hän vastasi itse: "Mutta jos siten
teen, silloinhan voi sattua etten pääse naimisiin vielä sittenkään
kun ihmisten silmissä jo olen 'naimisissa?' Vai milloinka on kuultu
että mikään virallinen vihkiluku tai virallinen aviovaltakirja
herättää sukupuolihimon naisessa?"
"Ei! tykkänään muut ilmiöt ne siis ratkaisevat, milloin on
siveellinen oikeus lemmittynsä kanssa yhtyä. Mitkä muut ilmiöt? Ei
suinkaan mitkään muut kuin rakkauden oma tarve -- lemmen keskinäinen
voima -- kahden kaihoavan sielun puhdas luottamus toinentoiseensa!"
"Jos itsensäantaminen kahden lempivän välillä tuottaa suloa toiselle,
tottakai täytyy sen tuottaa suloa myös toiselle. Siinä ei voi olla
mitään muuta siveyslakia kuin se että se, tuo itsensäantaminen,
todella on puhdasta, jumalaista nautintoa toiselle tai toiselle."
Tähän suuntaan vierivät sulhasmiehen ajatukset. Ja vapaata
avioliittoa ihannellessaan palasi hän myös aina siveellisellä
suuttumuksella ruoskimaan kirkollisen vihkimyksen varjopuolia.
Näin hän niistä ajatteli oman lempensä hehkussa: Papinko kädestä
ja suusta käsikirjan kaavan mukaan yksinomaan lankeaa pyhä oikeus
aviosyleilyyn?
Pappiko se siis Jumalan paritusohjaajana täsmälleen määrää hetken,
milloin kaksi rakastavaista saapi heittäytyä toistensa syliin?
Sellainen laki on siveellisesti ala-arvoinen, häpeällinen -- vapaan
ihmisen toteltavaksi!
Vai sekö muka on jotakin likaista, haureellista ja epäsiveellistä,
jos kaksi rakastavaista yhdistyy ennen kuin vihkimäkaava heille
on luettu? -- Kurja ja kiero katsantokanta, kokonaan hengetön,
vieläpä epäkristillinenkin! Eivätkö ne kaksi, jotka yhtyvät _totisen
avioliiton tarkoituksessa_, tunne tekonsa tapahtuvan ylemmän olennon
kuin papin luvalla -- näkymättömän Jumalan?
Eikö tämä vapauden korkea veisu voi olla vähintään yhtä puhdas kuin
konsanaan virallisesti rakennetun, säädyllisyysmailman hyväksymän
morsiusvuoteen salaisuus?
Voipi! Se voipi olla yhtä puhdas ja puhtaampikin -- sentähden
että siihen liittyy luonnollisempi, uljaampi, muotitempuista
riippumattomampi sulon ja nautinnon kaiho.
Ja ennenkaikkea: siihen liittyy lemmen syvä salaisuus, jonka
ilmestyshetkeä ei syrjäisten tietää tarvitse!
Reino Frommerus ja Paula Winterberg saapuivat pääkaupunkiin. Oli
kesäkuun ensimmäisen päivän aamu...
Tärkeiden paperien hankkiminen epäkirkollisia puuhiansa varten
viivytti heitä heti nousemasta ulkomaille lähtevään laivaan. Oli
pakko jäädä odottelemaan pariksi viikkoa.
-- Ja nyt meidän on piiloutuminen jonnekkin, jossa ei kukaan meitä
tunne ja jossa saamme elää täydessä vapaudessa?
Se oli yhteinen päätös, jonka toimeenpanoon he intomielin
ryhtyivät... ihanissa, epämääräisissä aavistuksissa...
Korkea veisu.
_Motto_:
"Ensi kertaa tytön vieressä
on kuin tuomiolla:
Paha on kättä kaulalle panna,
paha on ilman olla!"
(Suomalainen rekilaulu)
Kesälämpöisenä lauvantaipäivänä soudattivat he itsensä kaukaiseen
merenrantaseutuun, jonnekkin Suomenlahden tuhansista hymyilevistä
saaristomaisemista. He matkustivat sinne umpimähkää, vähääkään
aavistamatta, ihmistenkö kattojen suojassa vai luojanko hymyilevän
taivaan alla saisivat viettää yönsä. Mutta kohtalo heille oli suopea.
Heidän onnistui heti löytää itselleen ihanteellinen pieni mökki
viheriäisellä kummulla, lehtituoksuunsa juuri puhkeavien suurten
koivujen katveessa, valkoisinaan kukkivien tuomipuiden alla...
-- Tämähän on aivankuin meitä varten?
-- Meitä varten se onkin!
-- Ja tämä on aivankuin satua, jonka joskus lapsena on lukenut?
-- Niin! sanoi sulhanen. -- Nyt sen sadun on täytynyt toteutua. Se on
meidän rehellisten nuoruusunelmaimme luonnollinen tulos. Luonto sen
meille antaa -- pyytämättämmekin.
-- Katsos millainen sievä keinukin kahden lipajavan haapapuun
välissä. Tule:
"Nyt kanssani keinuhun käy,
mun impeni valkealiina!
Kuin morsian kauniina seisovi luonto..."
-- Se on Aleksis Kiveä. Eikö olekkin?
-- Niin, niin. Tässä on meidän hyvä olla. Katsoppas tuota mökkimme
valkoista akkunalautaa, sekin siinä häämöittää kuin ikään
suomalaisessa kansanlaulussa.
-- "Ja mamman kiukku ei auta!"
-- Ja "elämänlanka ja palssami kasvaa heilini akkunalla!"
-- Niin. Ja leppälinnulla pesä pieni sen armaan akkunan alla!
-- Kuule, kuule, kuinka täällä käetkin kukkuvat -- "kahden puolen
kotilahden?" Kukkuu...
-- "Ja se nukkuu!"
-- Kukkuu?
-- Se myös "hukkuu!"
-- Kukkuu?
"Kukkuu on ilon ilmoitus,
Kukkuu on onnen toivotus,
Kukkuu on kuultuamme
surunkin huojennus...
Kukkuu! oi milloin minä saan
kukkua ilolla?
kuunnella kukkulaulun suloisuutta
kultani rinnalla?...
Kukkuu? -- viel vuota yksi vuos!
Kukkuu? -- sen laulat leikin vuoks!
Kukkuu? -- oi minäkin pääsen
tuon oman kullan luoks!"
-- Reino, Reino, juostaan rantaan?
-- Paula, Paula, kirjoitetaan santaan? Kaikki kuin kansanlaulussa.
Hei heilini kans yli aidan! Minä näes olen... aitomus -- ei minua
mikään pidätä...
-- Eikä minua! Et näy vielä tuntevan tämän tytön oikeata
luonnonlaatua. Uskotko: minä lennän sinun kanssasi yli tuon kallion,
jos vain tahdon...
-- Niinkö että "kiharat tuulessa häilyy"?
-- Niin juuri. Ai, älä polje. Katsos! Noin paljon sinivuokkoja. Ja
valkovuokkoja! En elämässäni ennen ole nähnyt. Totisesti on tämä
Eeden...
-- Niin. Ja me juoksemme parhaillaan kielletyn puun ympärillä...
-- Nyt minulle selvenee eräs asia...
-- Nytkö vasta?
-- Ihmettä kuinka tuo ilta-aurinko lämpöisesti paistaa! Niin
suloisesti herpaisee. Poika kulta -- mennään tuonne... jonnekkin...
puron suistamoon... kaahlimaan?
-- Mennään! Paula? Mennään kylpemään! Yhdessä? Miksi hävetä sitä mikä
on kaunista? Paula? Riisutaan itsemme -- aivan alasti. Riisutaanko?
Minä -- kuule -- en milloinkaan vielä ole nähnyt naista alasti.
Muuten kuin -- kuvissa, patsaissa... Nyt... tahtoisin nähdä sinut...
oman morsiameni... juuri semmoisena kuin Jumala sinut on luonut...
Paula? Suostuthan? Sinä vapiset... naurat? -- Onhan meillä... ihana
oikeus. Onhan...?
-- On, mutta --?
-- Ei mitään muttaa enää. Ei kukaan meitä näe. Tule! Joudu! Anna
minun... riisua sinut! Näin juuri sen pitää tapahtua... auringon
paisteessa, luonnon puhtaassa helmassa, kevätvihreys ympärillä,
linnunlaulu ilmoissa... Anna minun... Hellanletta... Sinä... sinä
ihana tyttöseni, neitseeni... Paula! Katso... katso vapaasti.
Tämmöinen on mies... Anna minun... Noin... Näin... Katso! Oi! Minä...
Minä olen valmis. Me suuret tuhmat lapset... Paula? Jumalantähden,
Paula? -- "Tulkoon valkeus!"
-- -- -- -- -- -- --
-- "Ja valkeus tuli!"
-- Jumalani, Jumalani, kuinka sinä olet kaunis! Tyttö! Minä
hullaannun sinusta...
-- Ota enemmän! Ota, ota, kun vihdoinkin saat! Poika kulta. Paljon
kärsinyt. "Ellös kärsikö kauvempaa!" Juo, ystävä, juo kultaisesta
maljasta. Juo janosi sammuksiin... "Hieta-aavikon kulkija!" -- Rakas
-- oma -- mieheni.
-- Rakas -- pikku -- oma -- vaimoni!
-- Kas millaiset sinulla on...
-- En minä uskonut että sinä tässä asiassa osaisit olla...
-- Miten olla?
-- Niin suloinen... niin terve, teeskentelemätön!
-- Uskotkos nyt --?
-- Oi älä kysele. Tämän hetken tähden kannatti mailmaan syntyä ja
kärsiä...
-- Niin...
-- Sinun nuori ruumiisi aivan säteilee... puhtauden pyhyyttä...
-- Poika-kulta! Sinusta virtasi minuun -- jotakin? Mitä ihmettä se
oli?
-- Minun sieluani se oli!
-- Niin kai se oli. Minä tunsin... nousevani... nousevani sinun
kanssasi... aivankuin vuorelle.
-- Pyhälle, huimaavalle vuorelle? Niinhän? Tyttö, tyttö! Minä imen
sinun valkoisia rintakumpujasi niinkuin pieni lapsi.
-- Ime ihanaiseni. Sinua varten tämä kaikki nyt onkin...
toistaiseksi... Sinua varten!
-- -- --
Muistatko, kuinka kauniisti Vanhassa Testamentissa ylistetään naisen
suloja, morsiamen rintoja -- lanteita -- kaikkea? Nyt vasta minä sen
oikein ymmärrän.
-- Niinkö? Niitä raamatunpaikkoja en ole koskaan lukenut.
-- Etkö ole lukenut kuningas Salomonin korkeata veisua? Et!
Tietenkään ne eivät sinun ole antaneet lukea. Kuule siis: minä osaan
kauneimmat katkelmat sieltä muistista. Kuuntele -- se sopii meihin --
luonnonlapsiin:
'Katso minun armaani, sinä olet ihana ja suloinen, ja meidän
vuotehemme viheriöitsee! Meidän huonehemme kaaret ovat
sedripuusta, vuolteet hongasta...
Sinun silmäs ovat niinkuin mettisen silmät sinun palmikkos
välillä... Sinun huules ovat niinkuin tulipunainen rihma ja sinun
puhees suloiset. Sinun kaksi rintaas ovat niinkuin kaksi nuorta
metsävohlaa, jotka kukkaisten keskellä laitumella käyvät.
Siihen asti että päivä soipeemmaksi tulee ja varjo katoo: minä
menen mirrhamin vuorelle ja pyhän savun kukkulalle.
Sinä olet kokonas ihana, minun armaani, ei sinussa ole yhtään
virhettä...
Sinä olet ottanut minun sydämmeni pois, rakas morsiameni...
Kuinka ihana onkaan sinun rakkautes: sinun rakkautes on
suloisempi kuin viini ja sinun vuotees haju voittaa kaikki
yrtit...
Sinun huules, minun morsiameni, ovat niinkuin valuva mesileipä,
mesi ja maito ovat sinun kieles alla ja sinun vaattees tuoksu
tuulahtelee kuin leyhkäys Libanonilta...
Sinä olet suljettu ryytimaa, kiinnipantu kaivo, lukittu lähde...
Nouse pohjatuuli ja tule lounastuuli ja puhalla minun
yrttitarhani läpitse että sen yrtit vuotaisivat...
Minä olen riisunut minun pukuni, kuinka minun taas pitäis pukeman
ylleni? Minä olen viruttanut minun jalkani, kuinka minun pitäisi
ne sokaiseman jälleen?
... Sinun molemmat lantees ovat niinkuin kaksi käätyä, jotka
taitavan kädet tehneet ovat.