Eiköhän, eiköhän tuota aikaa koskaan ollut tuleva? -- --

Päivä jo hämärtyi, iltatähdet syttyivät poromiehen pään päällä.

Neljännes neljänneksen perästä lumisia pintoja oli soljahtanut hänen

taakseen, sinne oli häipynyt syrjäkylän jylhä järvi talvi-illan

raukenevaan ruskoon. Tie suikersi nyt yli harvametsäisen kannaksen,

pitkin avonaista jokivartta, missä vesi mustana kiilui kammottaen

kylmänuhollaan. Sitten viskausi tie taas alhaiselle järvelle

sekä kiersi, kaarsi kautta viidakkorantaisten lahtien korkealle

honka-kankaalle, missä kymmenet nikamat ja mutkaukset armottomasti

nakkelivat ja heiluttelivat köykäistä pulkkaa. Oli enää ainoastaan

puolen peninkulmaa Kurjalan pääpappilaan.

Reino Frommerus tunsi lapsellista iloa lähestyessään vanhaa

kotipappilaansa, jossa tiesi vanhempainsa häntä hellämielin

odottelevan Karja-Marin lämmittämään saunaan ja runsasruokaiselle

illalliselle. Hän päästi poronsa valtonaan vierimään viimeistä

myötämäkeä eikä saattanut olla tuntematta tervettä ylpeyttä,

urheilijan itse-ihailua että niin uljaasti suoriusi alas "Pöksämuorin

törmästä", jota pimeässä pidettiin kovin vaarallisena. Helskytellen

ja hilpeästi hihkaillen ajokkaalleen laski hän laukalla yli soukan

Syväjärven niin että mäntyiset viitat kuin aidanseipäät vilasivat

molemmin puolin linjasuoraa tietä. Ja samaa vauhtia läksi hän vihdoin

puhkaisemaan viimeistä korpea, joka jo kuului kotipappilan metsään.

Mutta yhtäkkiä pysähtyi poro niin että pulkka töytäsi sen

haaroitettujen koipien alitse, ja poromies kuuli ryskettä ja kovaa

karjuntaa edestään.

-- Tpruu tamma, tpr... perkeleen porojätkä... tpruu saatana... no

nyt tuli kummat, voi perrr-hana minkä teki... taluta tiepuoleen

se koikkeli -- kuka perrr-kele lienetkin... saatanan helevetti...

saverikot tässä katkee ja aisat... tpruu, tpruu --!

-- Mikä siellä on hätänä? huusi poromies, hämärästi nähden, kuinka

pitkä resla huppelehti lumessa yli kantojen päin ryteikköä.

-- Älä aja perrr-kele, tpruu tpr...

-- Enhän minä ajakkaan! huusi poromies tyynesti, malttamatta lisätä:

-- Ketä siellä niin komeasti kyyditään?

-- Pappia, perrr-kele, tpr... älä aja...

Reslan perästä, koko ilmanrannan pimittävän möhkäleen sisästä kuului

nyt pastori Möhkösen äräkkä ääni:

-- Kuka se on se laiton kulkija valtatiellä... kuvernöörille minä

valitan. Ilmoitappas nimesi! Hähää, hehee -- taitaapa olla maisteri

Frommerus. N-niin n-niin, kyllä muistetaan. Käräjiin minä semmoiset

herrat... Vai sillä tavalla... vai sillä tavalla sinä... pappia

virkatoimissa... ähhää... pr...

Ja pastori Möhkösen katkera viha koko Frommeruksen sukua vastaan

pulpahti nyt tähän satunnaiseen yhteentörmäykseen.

-- Noinko puhuu kristitty pappi? huusi rovastinpoika koettaen kiskoa

itsepäistä poroansa pois tieltä ja kaahlaten vyötäryksiään myöten

syvässä lumessa.

-- Näin se puhuu! kiljui kappalainen yhä enemmän ärtyneenä. -- Malta

sie, malta sie... sinä olet minua aina näykkinyt, töykkinyt, vaan nyt

saat nähdä että siitä leikistä tulee äkkiloppu... kuvernööriin minä

sinut... oikeuteen minä sinut... leivän minä sinulta... vien! huusi

pappi.

-- Saat veikkonen kunniankin! huusi poromies vastaan. -- Jos sillä

elät! lisäsi hän.

-- Vai niin, vai niin! Minä en sinun kunnioitasi tarvitse... Tiedä

se! Sinulla ei ole... kunniaa...

-- Yhä kristillisempää! ivasi toinen myös jo suuttuneena. -- Ihanhan

sinä, Matti, olet kuin juovuksissasi! Kunhan et, hyvä veli, liene

lähteissäsi ryypännyt sitä ainetta, jota olet sairaille viemässä --

Kristuksen verta?

-- Ts! kuulitko sinä Antti, miten se sanoi, kuulitko sinä? karjui

pastori kyytimiehelleen.

-- Tpru! enhän minä mitä kuule kun tuo hevonen perkele... älkää ajako

siellä... maisteri... tai viekää syrjään... pr...

-- Voi julkijumalatonta miestä! sähisi pastori pompahdellen kuin

matkakarhu häkissään puoleen ja toiseen reslassa, joka alati oli

kaatumaisillaan, mutta ei kuitenkaan kaatunut. Hevonen korskahteli

ja pärskähteli sieraimet levällään, väristen joka jäseneltään ja

tuontuostakin hypäten pystyyn. -- Sanoppas toinen kerta! Hähää, ehee

-- tästä se juttu nousee ihan keisariin asti... pyhää henkeä olet

pilkannut... Ja vielä -- rovastin poika? Mene hele...

-- -- -- -- -- --

Enempää ei Reino Frommerus voinut kuulla, sillä samalla

silmänräpäyksellä oli nälistynyt poro, kiusautuneena siitä ettei

päässyt kotiin, äkisti riuhtaissut hänet seljälleen vasten pulkan

terävää perälautaa ja isku oli sattunut niin kipeästi vasten

lantioluuta että kaikki musteni poromiehen silmissä, yksin taivaan

tähdetkin, ja hän vastustamattomasti pyörtyi, veren humina

korvissaan...

Kun hän sitten vähitellen tointui itsetajuntaan, joka tuntui

hirveältä järjenponnistukselta ennenkuin yksilöllinen minuus selveni,

huomasi hän venyvänsä seljällään porohihnan perässä, joka aina oli

kiedottuna oikean käsivarren ympäri, ja poro laahasi häntä pulkan

perässä hiljakseen juosta nulkaten kotiinpäin. Lappalaislakki oli

pudonnut lumeen, seljässä ja päässä tuntui kamalaa kivistystä,

nenästä tihkui verta. --

Vaivoin sai hän poron sen verran pysäytetyksi että pääsi kompuroimaan

pulkkaansa, jonka pohjalle vaipui makuulleen sietämättä enää istua

selkänojaa vasten. Poro sai mennä ominvaltoinsa pihaan asti, jossa

pappilan rengit kiiruhtivat auttamaan tulijaa. Viileskelevää kipua

tuntien ja heikkona hoiperteli Reino Frommerus huoneeseensa, jossa

äitiruustinna parhaillaan oli sytyttämässä lamppua...

-- Herra jumala, mitä sinulle on tapahtunut...? minkä näköisenä sinä

tulet, rakas...!

-- Poro -- riivattu... Möhkönen -- juutas... soperteli poika.

-- -- --

Hänet pantiin heti vuoteeseen ja pian hän nukahti väsyneenä Karjalan

matkastaan ja mielenliikutuksistaan, mutta kun hän aamulla pyrki

ylös, ei hän mitenkään kyennyt nousemaan istualleenkaan. Olipa kuin

lantioluun kohdalta olisi miestä ammuttu tykin kuulalla... Silloin

oli pakko kutsuttaa pappilaan kylän taitavin hieroja-akka. Yhdeksän

vuorokautta täten maattuaan pystyi Reino herra vihdoin nousemaan

jalkeilleen sekä uskalsi taas hiukan ajaa porollaankin, jolta siinä

korvenrytäkässä oli katkennut toinen sarvi.

"Se liikkuu kuitenkin!" ikäänkuin kuiskasi galileimainen ääni hänen

sisässään.

Ja hän jo nauroi yhteentörmäykselleen pastori Möhkösen kanssa.

7.

Pastori Möhkönen neuvotteli akkain kanssa kaikesta, mikä tapahtunut

oli seurakunnassa, ja kokoili laumaansa. Hänen tekopyhät sanansa

olivat langenneet hyvään maahan ja maa kasvoi monikertaisen hedelmän.

Uskolliset sanankuulijat tiesivät lisän kanssa kuvailla, mitä

hirveitä asioita olikaan tapahtunut Pyhämäen talossa silloin kun

maisteri Frommerus siellä oli käynyt, ja kappalaisen ihrainen sydän

oli visusti kätkenyt sen jumalattoman yhteentörmäyksen, mikä hänelle

itselleen oli sattunut talvisella taipaleella rovastinpojan kanssa.

Tomppelimaistapa olisi ollut sivuuttaa niin kiitolliset aiheet

vaikenemisella tai kristillisellä anteeksi-annolla.

Isänmaallinen innostus ja korkeakirkollinen inspiratsiooni siis

leimahtivat ilmi kurjalaisessa Kristuksen-palvelijassa.

Hänen harkintansa mukaan oli tapahtunut neljänlaatuinen rikos.

Ensiksi: uskonnon häväistys, sillä maisteri Frommerus kuului

revittäneen alas taivaat ja helvetit -- siis kieltäneen autuuden- ja

rangaistuksen opin, hyvät ja pahat enkelit... Toiseksi:

majesteettirikos, jonka laadun herra Bobrikoff, nöyrien suomalaisten

suurkansallinen suojelija parhaiten ymmärtää mahtoi... Kolmanneksi:

kunnianloukkaus sielunpaimenta vastaan niin törkeä, ettei sille

kirkkolaissa löytynyt sopivaa sanaa vastineeksi; rovastinpoika

oli pilkannut siunattua rippiviiniä ja puhunut Vapahtajan verestä

aivankuin alkohoolijuomista! Sekä neljänneksi: luvattomalla elukalla

ajeleminen yleisellä valtatiellä, joka oli vasten voimassaolevaa

lakia. Ynnä muuta, ynnä muuta.

Matti Möhkösen kansliassa tehtiin työtä. Laiskasta kappalaisesta

oli äkkipäätä tullut vireä mies. Tutkisteltiin syvällekäyvästi

sekä maallisia että hengellisiä lakikirjoja ynnä lisäksi

bobrikoffilaisia erikoisasetuksia. Siunatuksi lopuksi ryhdyttiin

kirjoittamaan asiakirjoja ja dokumentteja. Herra sielunpaimen

käsitti täydellisesti asemansa pyhyyden: hän oli kaikessa johtavana

tähtenä, kirjoitti ovelat konseptit, puhtaaksikirjoitutti ne

luotettavalla kirjanoppineella talonpojalla, mutta poltti heti kaikki

käsialat, mitkä olivat uloskäyneet hänestä itsestään: Ei edes omaa

allekirjoitustaan hän ainoaankaan paperiin pannut, vaan niinkuin

näkymätön male spiritus hän ne kaikki ainoastaan leimasi hyväksyvällä

katseellaan. Isä Jumala oli hänelle jo koulupoikana antanut

varovaisuuden nahkaasäästävän lahjan.

Kaapro Kinttunen, Aapo Tinttanen ja eräs talonpoika Pekka Renttunen

-- nepä ne allekirjoittivat nuot valituspaperit. Ja tapahtui se

eräänä myöhäisenä yönä, kun kauppias Naukkunen nassakoineen parahiksi

oli saapunut kaupungista ja iloitsi pyhäin ihmisten yhteydessä. Sinä

yönä sanotaan pappi Möhkösen suuta-antamisella suudelleen talollista

Renttusta, eikä se suinkaan liene ollut mikään Juutas Iskariotin

suudelma.

Mutta kuka ottaisi kirjoittaakseen päällekirjoituksen siihen

kirjelmään, joka oli menevä hänen ylhäisyydelleen, herra

kenraalikuvernöörille? Ei siihen alamainen Renttunen tuntenut itseään

kyllin päteväksi. Koko koplan järki näet sanoi että se, jos mikään

oli piirustettava venäjäksi. Muuten se muka tulisi hyljätyksi siellä

pääpaikassa Helsingissä, paiskatuksi avaamattomana lokaviemäriin.

-- Eikös herra pastori sitten osaa?

-- Heh, heh, enhän minä... valehteli kirkon mies -- minulla

tuli luetuksi koulussa vain raamatun alkukieliä. Puoliääneensä

hän kuitenkin solkkasi: Finljandskomu generalgubernatoru Jevo

Velitshestvu Nikolaju Ivanovitshu Bobr...

-- Kyllä herra pastori ossoo, koskapa puhhuukin!

-- Heh, heh, enhän minä... minä en toki muista kirjaimiakaan.

-- Eihän tässä kirjaimia tarvihekkaan kuin ryssän hospotiluita!

väitti Renttunen, mutta pastori selitti että kyllä tässä kirjaimiakin

tarvittiin, se muka muuten ei tule perille oikeisiin käsiin. Ja

perille täytyy -- majesteettirikos.

-- Kekä tässä sitten säätänee, saakuri?

-- Jos olisi kirjuututtaa ihtellään maisteri Romeruksella? arveli

Renttunen -- se piessä osaa venättä.

-- Ei helkkarissa! varoitti pappi. -- Se heti haistaisi mitä on

tekeillä.

-- Antaisi haistaa. Keisari on meijän puolella!

-- Jaa, jaa, -- jatkoi pappi rypistäen kulmiaan, mutta ei nyt passaa.

Täytyy olla varovainen, se on venäjäksi -- astarooshnyi. Vaan ehkäpä

opettaja Limaskainen --?

-- Vie ja vikise!

Kansakoulunopettaja Lalli Limaskainen, nuori, sileänaamainen olento,

joka vasta hiljan oli saapunut pitäjään, kutsuttiin salaiseen

kokoukseen pikkupappilaan, voideltiin tarpeenmukaisesti paloöljyllä

sekä istutettiin kirjoituspöytään.

Renttunen nimitteli tullutta "maisteriksi" ja sekös kunnianhimoista

miestä mairitti varsinkin syystä siitä ettei ollut seminaariakaan

läpikäynyt, vaan muuten onnistunut pujahtamaan koulumestarien

pyhään säätyyn. Ikävä kyllä: ei opettaja Limaskainenkaan taitanut

keisarillista kieltä, vaan suostui tämä nurkkasihteeri kirjoittamaan

päällekirjoituksen ainoastaan sen mukaan kuin pastori Möhkönen saneli

-- kauniilla suomalaisilla kirjaimilla venäjäksi. Lalli Limaskaisen

kaunis käsiala oli jo kiertokoulupoikana herättänyt huomiota, ja

osaksi senkin tähden oli nuorukaisesta tehty kansanlasten opettaja

naapuripitäjään, josta nyt oli siirtynyt tänne. Olisipa ihme,

jos noin sirolla tyylillä kirjaeltu kirje ei luikertaisi perille

herättämättä ansaittua huomiota!

-- Eihän tästä vain linnaan joutune?

-- Kyllä tiilenpäitten lukeminen nykyään kuuluu muille eikä meille,

-- lohdutti sielunpaimen samalla ikäänkuin pesten kätensä kaikesta

mitä hänen kansliassaan oli töhritty.

-- Ja nyt postiin!

-- Ei saa konttoorin kautta, -- neuvoi pappi sormi pystyssä -- voisi

vihi haista.

-- Entäpä kapitulin kirja?

-- Ei sitäkään.

-- Miten nämä sitten...?

-- Kaupunkimiesten matkassa!

Se sopikin hyvin. Kinttusella ja Renttusella oli muutenkin meno

kaupuntiin. Kinttunen siis otti kuormansa päälle kapitulin kirjan,

Renttunen kenraalikuvernöörin raportin.

-- Ja muistakaa ettei minua saa höyhenen haituvallakaan sekottaa.

Te syytätte seurakunnan ja kansan puolesta, -- kuiskutteli pappi

lähteville.

-- Tuota... montakos litraa pastorille tuodaan sitä...? kuiskasi

vuorostaan Kinttunen.

-- Ssh, ssh, suhisi pastori. -- Ei sitäkään asiaa sovi minun nimeeni

toimittaa.

Kaupunkiasiat sovittiin järkevästi, ja miehet läksivät pienessä

viinan hiprakassa kuuraisin hevosin ja kitkuttavin resloin pitkille

talvisille taipalille yli järvien, halki lumisten vaarojen. Korpi

kuivasti kumahteli heidän etenemiselleen... Mutta pastorin mieli

oli sinä päivänä pehmyt kuin kesävoi kirkastuksena, hän oli ylen

ystävällinen kaikkia kohtaan, hymyili parran täydeltä akkunasta, kun

maisteri Frommerus sattui ajamaan sivu, eikä ollut enää ikäänkuin

tietääkseenkään kireistä väleistä. Rovastillekkin kirkon sakastissa

tavattaessa seuraavana aamuna oli kappalainen kovin kohtelias, ei

kääntänyt leveätä selkäänsä, vaan pyysipä rovastin ruustinnoineen

välttämättä käymään heilläkin, se Taavakin kun sitä niin oli

kärtellyt. Rovastivanhus oli hyvillään että välit pappien kesken

vihdoinkin näyttivät korjaantuvan...

Ja heti samana iltana hän sinne ajoikin karhuntaljareessään

ruustinnan kanssa. Mutta Reino Frommerus jäi kotiin viettäen

pyhäiltansa tuttavallisessa keskustelussa renkien ja piikain kera

pirtin puolella.

-- -- --

Tulivat sitten takaisin pappilan vanhukset myöhään yöllä, poika

maisteri jo oli nukkumaan menossa kun he molemmat hänen huoneeseensa

astuivat posket punertavina pakkasesta ja peräti virkeällä tuulella.

-- Terveisiä! Hälsningar!

-- Taisi olla hauskakin? kysyi poika.

-- Möhkönen oli oikein hyvällä tuulella, selitti isärovasti

kävellen edestakaisin huopasaappaissaan ja sytytellen piippuaan. --

Ajatteleppas: meille tarjottiin illallinen, jollaista kunniaa ei ole

tapahtunut koskaan ennen siinä talossa. Siitä Taavasta on tullut niin

kohtelias, kysyi se "miksi ei maisterikin saattanut tulla."

-- Sylttiäkin tarjottiin, -- kertoi ruustinna.

-- Vai niin...

-- Joo! vakuutti ihmisistä hyvää uskova rovasti puhaltaen

vaakunasavuja, -- kyllä ne nyt olivat niin erinomaisen ystävällisiä...

-- Hm, -- sanoi poika paulapieksujaan päästellen. -- Kunhan ei olisi

pahan edellä.

-- Sitä minäkin, -- sanoi ruustinna ruotsiksi ja alkoi kuvailla,

miltä pastorin silmien ilmeet hänestä olivat näyttäneet.

-- Sillä jesuitalla on pitkäsiima järvessä, siitä voitte olla varmat,

-- päätteli Reino. -- Huomenna otan selon.

-- Hyvää yötä nyt lapsikulta, nuku rauhallisesti. Mutta Reino

Frommerus ei nukkunut kovinkaan rauhallisesti. Hän näki ilkeitä unia

mustista ja punaisista miehistä...

Seuraavana aamuna hän eineen jälkeen valjasti poronsa ja läksi

ajamaan nimismiehen luo, joka asui peninkulman päässä pappilasta.

Nimismies otti hänet rypistetyin kulmin vastaan. Hän oli urkkinut

että harvinaisia ilmiantoja oli tekeillä pitäjässä ja oli vihoissaan.

-- Mitä hittoa sinun oli pakko mennä niitä kuvia repimään? Nyt ne

minutkin sotkevat juttuun.

-- Pyhämäen isäntähän tuo itse ne repi ja poltti, -- puolustihen

toinen.

-- Polttipa kuka hyvänsä, minä saan nuuskua -- sinun tähtesi!

-- Et taida pitää nuuskusta?

-- En.

-- Pelkäät nahkaasi?

-- En! Mutta vihaan poikamaisuuksia.

-- Oletko ehkä ryhtynyt toimenpiteisiin?

-- Olen lähettänyt konstaapelin ajamaan takaa Renttusta, jolla on

ilmiantokirje sinua vastaan. Täytyy kai käyttää mahtiasemaansa.

-- En kiitä sinua. Näyt ajatelleen enemmän itseäsi kuin asiaa ja

minua.

Nimismies loi rovastipoikaan pienet, tulipilkkuiset silmänsä.

-- Etkö sinä ymmärrä että sinutkin voidaan karkoittaa maasta, jos

sellainen raportti saapuu perille?

-- Karkoittakoot! sanoi Reino Frommerus jäykästi, vaikka hänen

sisässään värähteli kimppu kirveleviä tunteita.

Nimismies näytti lauhtuvan. Tarjosi tupakkaa ja kahvia vieraalleen,

toimitti ruokaa ja piti hyvänä. Jutteli sitten yksityiskohtaisemmin

mitä oli kuullut. Reino Frommerus sai tietää että päällekirjoitusta

tuohon ilmiantokirjeeseen oli kutsuttu tekemään uusi

kansakoulunopettaja Limaskainen. Akkaväen kautta sekin tieto oli

suikertanut maapoliisin korviin ja sieltä heti nimismieheen. Missä

määrin pastori Möhkönen oli asianosallinen, sitä ei nimismies

tietänyt.

-- Se kettu osaa aina lakaista jälkensä omalla hännällään, -- arveli

hän. -- Ei sille tekisi pahaa toinen korvapuusti.

-- Toinen?

-- Niin, -- sanoi nimismies naurahtaen ja kertoi kuinka hän pari

vuotta sitten eräissä talonpoikaishäissä, kun pastori Möhkönen oli

kerskunut voimiaan, oli antanut humaltuneelle sielunpaimenelle

sellaisen korvatillikan että toinen oli pyllähtänyt permantoon ja

mörissyt kuin karhu. -- Siitä asti se minua respekteeraa, -- vakuutti

hän kierrellen karkeita viiksiään, jotka aina törröttivät ympäri suun.

Nimismies pyysi toveriaan jäämään iltaan asti, jolloin saapuisi

muitakin vieraita ja jolloin totiakin maisteltaisiin saloseudun

yksitoikkoisuuden ratoksi, mutta maisteri Frommerus ei tällä kertaa

suostunut taloksi jäämään. Aika oli hänestä yksityisiin ilotteluihin

liian vakava.

Hän läksi porollansa palaamaan poikki järven ja kohtasi maakaistaleen

rannassa vastaantulevan hevosmiehen, jonka tunsi konstaapeliksi. Hän

aikoi ajaa sivu mitään kyselemättä, mutta konstaapeli pysäytti hänet

ja kertoi palaavansa takaa-ajosta, joka oli kokolailla luonnistunut.

Kirjeen kuului Pekka Renttunen omin käsin repineen neljän penikulman

päässä Kurjalan kirkolta ja palaset olivat hajonneet taivaan kaikkiin

tuuliin. Ei ollut raato antanut sitä eheänä takaisin, vaikka toinen

sitä tiukasti oli vaatinut. Oli se ollut aikamoinen käsikahakka

keskellä talvista taivalta...

-- Ja saa nyt maisteri rauhassa ajella kotiinsa, -- arveli

konstaapeli omituisesti välähtelevin silmin ja nykäsi hevosensa

menemään.

Reino Frommerus oli konstaapelin silmäin välähdyksestä lukevinaan

että mies yhtähyvin olisi suonut hänelle rauhattomankin kotiinajelun.

Jos nimismies olisi sattunut olemaan toista maata, niin konstaapeli

empimättä olisi totellut päinvastaisiakin komennuksia. Oli jo kerran

oireita sinnepäin näkynytkin, mutta nimismies oli erottamisen

uhalla kieltänyt kaiken kalastelemisen bobrikoffilaisen virkavallan

sameissa vesissä. Onni tosin että nimismies itse asennoi siksi

kaukana kuvernööristään ettei tuon nousukasherran kotkankynnet tähän

pitäjään asti ulottuneet. Konstaapelin ja maapoliisien siis täytyi

totella perustuslaillisiakin käskyjä, jos halusivat elää nimismiehen

suosiossa.

Reino Frommerus, erottuaan konstaapelista ajoi suoraan opettaja

Limaskaisen luo. Tämä oli parhaillaan tunnilla, joka jostakin syystä

oli lykkäytynyt tavallista myöhempään. Maisteri Frommerus hiipi

voimistelusaliin ja, istuutuen rikkinäiselle höyläystelineelle,

päätti odottaa oppitunnin loppumista. Ohuen lautaoven läpi saattoi

hän selvästi erottaa, kuinka nuori opettaja siellä parhaillaan opetti

raamatunhistoriaa lapsille.

-- Mikä sen vuoren nimi oli, jolle Mooses kiipesi? kuuli hän

opettajan kysyvän.

-- Siinain vuori, vastasi kimakka ääni.

-- Kuka Mooseksen sinne käski nousta? kysyi taas opettaja.

-- Herra! vastasi vielä kimeämpi ääni.

-- Mikä herra?

-- Jumala!

-- Niinpä tietenkin. Ja mitä varten? tutki opettaja.

-- He siellä puhelivat keskenään, -- kuului joku vastaavan reippaasti.

-- Mistä he puhelivat? kehitti yhä opettaja.

-- Tauluista.

-- Minkälaisista tauluista?

-- Rihveli...

-- Älä höpise! Sano sinä Veeru?

-- Kivisistä tauluista!

-- No niin. Mitä niillä tehtiin? Pikku Taneli!

-- Niihin kirjoiteltiin! huusi ylös pimpahtaen Pikku Taneliksi

kutsuttu.

-- Kuka niihin kirjoitti?

-- Ka Jumala!

-- Älä sano "ka Jumala", vaan Jumala yksin.

-- Jumala yksin!

-- Herrajumala kun sinä olet kollo. Miten pitää sanoa, Petti Juntunen?

-- Jumala!

-- Niin. Montako niitä oli? Santeri!

-- Jumala on yksi, vaan hänessä on kolme eri persoonaa! vastasi

Santeri.

-- Herrajumala, kuinka te sotkette, minähän kysyn kivisistä

tauluista. Montako niitä oli?

-- Kaksi!

-- No hyvä. Mitä Jumala niihin kirjoitti?

-- Kymmenen käskyä.

-- Oikein. Mutta kuka tietää miksi niitä käskyjä oli justiinsa

kymmenen? Sitä ei seiso kirjassa, vaan ehkä joku arvaa?

Mutta ei kukaan oppilaista kuulunut vastaavan. Opettaja sai itse

selittää viisautensa:

-- Jumalalla nähkääs on kymmenen sormea kuten ihmisilläkin, niin

hän joka sormella kirjoitti yhden käskyn. Sentähden sanotaankin

jokaisesta lain käskystä että se on kirjoitettu Jumalan sormella.

Reino Frommerus rykäsi. Hänen oli vaikeata kuunnella moista moskaa.

-- Mitä Mooses teki sillä aikaa, kun Jumala kirjoitti? kuului taas

opettaja kysäsevän. -- Ei sitäkään ole kirjassa, vaan ehkä joku sen

paikan ymmärtää?

-- Hän vuotteli valtaistuimen juuressa jotta milloin toinen saisi

ne taulut valmiiksi, -- vastasi joku kekseliäimmistä. Toiset pojat

tuntuivat tirskahtelevan vastaukselle, mutta opettaja jatkoi:

-- Niin tietysti, vaan milläskeinoin hän vuotteli? Istuiko Mooses?

kehitti opettaja.

-- Istui se...

-- Ehei! Kylläpä teillä on vähän najua päässä. Ei semmoisten suurten

herrain edessä passaa istua. Tietysti hän seisoi.

-- Seisoi ja vuotti, -- säesti oppilas.

-- No niin. Kauvanko Mooses siis sai seistä vuorella? Paavo Pöllänen!

-- Neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä, vastasi harvakseen

järeä ääni, jonka takana varmaankin seisoi koulun koljatti.

-- Joo joo, niin olivat asiat siihen aikaan. -- Siihenkö asti teillä

oli läksyä? -- Kertokaa nyt tämä tapaus niinkuin kirjassa seisoo.

Reeta Lauronenpa alottaa.

Luokalta alkoi kuulua sukkelasuinen, mutta yksitoikkoinen ääni:

-- Yhymn. Ko -- Kolmannen päivän aamuna Herra astui alas vuorelle

ukkosen jyristessä, ukontulien salamoidessa ja kovan pasuunan äänen

kuuluessa. Ja savu nousi vuorelta niinkuin pätsin savu. Koko Siinai

vapisi ja kaikki kansa, joka oli leirissä, peljästyi sangen kovin. Ja

Mooses vei kansan leiristä... ja Herra puhui kaikki nämät sanat...

-- Piisaa, keskeytti opettaja, samalla kun seinäkello kuului lyövän

neljää. Lukekaa seuraavaksi kertaa -- -- --

Reino Frommerus siirtyi opettajan vastaanottohuoneeseen, jonne Lalli

Limaskainenkin pian ilmestyi omituisesti hieroen käsiään. Nähtyään

vieraan huoneessaan, säpsähti hän kovasti ja punastui korviaan

myöten. Reino Frommerus mainitsi nimensä. Opettajan käytös muuttui

silmänräpäyksessä kohteliaaksi ja kiemurtelevaksi.

-- Hauska tutustua, sopersi hän ja läksi toimittamaan kahvea

piialtaan. Tuli taas takaisin ja soperteli kaikenlaista

vaatimattomista asuinhuoneistaan, joita ei muka vielä oltu keretty

laitella vieraskuntoon, ja pyyteli anteeksi.

-- Minulla on opettajalle vain vähän asiaa, -- virkkoi toinen ja loi

lävistävän katseen levottomaan, sileänaamaiseen olentoon, joka pyrki

helkyttämään kirjakieltä, mutta äänsi kaikki d-äänteet järjestään

t:ksi.

-- Onko totta että te, herra Limaskainen, olette kirjoittanut

päällekirjoituksen siihen kirjeeseen, jonka jotkut rentut tästä

pitäjästä aikoivat lähettää Bobrikoffille?

Herra Limaskainen hämmästyi, punastui ja tyrmistyi.

-- Mikä kirje? milloin? missä? kuka --?

-- Minä vain kysyn, onko se totta?

Vieraan katse poltti nuorta opettajaa. Tämän tulen edestä ei näkynyt

pääsevän pakoon.

-- No hyvänen aika mistä te tiedätte! Ky--ky-- kyllä minä... panivat

pyytämään... minä en tuntenut herraa... ne sanoivat... ja täytyyhän

ihmisiä auttaa...

Reino Frommeruksen silmät säkenöivät. Hän oli ponnahtanut pystyyn

puristetuin nyrkein. Hänen äänensä värisi vihasta, kun hän sanoi:

-- Hävetkää! Suomalainen kansakoulunopettaja alentuu

santarmipalvelukseen? Joko te olette tyhmä raukka taikka kokonaan

siveetön ihminen. -- Hyvästi!

Hän asteli raskain mielin alas pihalle, luomatta ainoatakaan katsetta

jälkeensä. Kuuli takaapäin imelän kohteliaisuuden "eikös maisteri

vielä tulisi juomaan toista kuppia?" mutta ei kyennyt siihen

sanallakaan vastaamaan. Poro kiidätti hänet hyvää vauhtia kylän läpi

suoraan kotipappilaan.

Iltatähdet jo kylmästi kimmelsivät...

Ja kun Reino Frommerus sitten yön hiljaisuudessa huoneessansa

kuvitteli mielessään kaikkia niitä pirullisia juonia ja esivaltaisia

vehkeitä, joita tunsi itseään vastaan punottavan, niin hänen

sieluansa kouristi syvä kaiho korkeimman, väkevimmän jumalhengen

yhteyteen, joka hänelle antaisi varmuutta, samalla kun hänen kätensä

puristuivat nyrkeiksi ihmisten ilkeyksiä vastaan. Ja hänessä

tapasivat vastakaikua ylivoimaansa vastaan taistelevan saksalaisen

runoilijan sanat:

'Sydämmemme Jumalaan kohdistuvana,

kätemme koiria vastaan,

-- se on kristillisyyttä!'

* * * * *

Kurjalan kappalaisen ja hänen kätyriensä yritykset tehdä maisteri

Frommeruksen julkisesti syytteenalaiseksi siitä että tämä muka oli

loukannut uskonnon pyhyyksiä, raukesivat sentään tällä kertaa yhtä

tyhjiin kuin tuo lapsellinen ilmiantohanke majesteettirikoksesta.

Mahdollisesti tähän raukenemiseen vaikutti ilmiantajain tökerö

esittämistapa, jossa ei voinut olla huomaamatta mieskohtaista

vihaa, mahdollisesti myös sekin ettei pastori Möhkönen, joskohta

oli totellut kristillisen avioliiton pakkoa, tuomiokapitulin edessä

ollut parhaissa kirjoissa, ja mahdollisesti vielä sekin että se

henkilö, joka tahdottiin merkitä oikeauskoisuuden häpäisijäksi,

sattui -- ikävä kyllä -- olemaan saman pitäjän vielä elävän rovastin,

arvossapidetyn vanhan sielunpaimenen oma poika. Varmasti voi otaksua

että tuo autuuden valtakunnan poliisikanslia moisen ilmiannon

saadessaan tunsi puhdasoppisuuden väristystä jokaisessa hermossaan ja

että hiippakunnan piispan aivoissa leimahti heijastus kerettiläisen

polttorovion pelastavasta liekistä, mutta mailmallismielinen järki

sai vielä tällä kertaa kunniasijan tässä kansliassa ja täytyi myös

huomioonottaa, minkä metelin toismieliset olisivat nostaneet, jos

tuomiokapituli moisesta moskasta olisi tehnyt asian. Tosinhan

tuomiokapituli olisi voinut, kätensä pesten, lainkirjainta

seuraten kehoittaa paikkakunnan kristillisen seurakunnan esimiestä

kirkkoraadin edessä antamaan varoituksen henkilölle, joka kuului

sekaantuneen arvostelemaan jumalallisia totuuksia, mutta ei sekään

olisi ollut kyllin viisasta, koskapa siten oma isä olisi pakoitettu

ruoskimaan poikaansa yksikertaisten talonpoikien nähden ja sitäpaitsi

oli peljättävää että rovasti Frommerus moisessa tapauksessa olisi

taipunut kuulemaan enemmän omaatuntoa kuin kristillistä hallitusta,

josta taas olisi koitunut tuomiokapitulille häpeää. Ei! -- älykkäintä

oli jättää asia taivaallisen herran haltuun, mutta punastuvien

korvien taakse saattoi sentään tallettaa sen tosiasian, että tuolla

Kurjalan pappilassa, erinäisistä ilmiöistä päättäen, oli siinnyt ja

syntynyt kapinasielu, joka haudoskeli ties mitä yhteiskunnallisia

mullistuksia.

Ilmianto, kuten sanottu, raukesi siis tällä kertaa ilman

minkäänmoisia toimenpiteitä tuomiokapitulin puolelta.

"Maassa rauha, ihmisille hyvä tahto!" Bobrikoffin jumalallista

esivaltaa edustavista asetuksista oli yllinkyllin sielunvaivaa

kristillisen kapitulinkin herroille...

Matti Möhkönen ei enää hymyillyt partansa sisää, kun milloin näki

Reino Frommeruksen lennähtävän akkunainsa alitse. Pommi ei ollut

räjähtänyt, kuten laskettu oli, ja uutta dynamiittia oli vähän vaikea

hankkia. Pastori tyytyi nyt rikoksellista rankaisemaan ainoastaan

pahoilla irvistyksillä läpi akkunan, selänkääntämisellä rovastille

sakastissa, sydämmenpurkauksilla omalle pastuskalleen, mutta ennen

kaikkea alasrepivillä juoruilla, joita hän oli mestari levittämään

uskovaiseen väestöön tekemällä teräviä, varovaisia kysymyksiä

kaikille niille, jotka olivat rovastinpojasta jotakin kuulleet.

Ryhtyipä hän viattomiin aktivistisiinkin toimenpiteisiin komentamalla

omat pikkupoikansa raahaamaan seipäitä ja karvaita kompastukseksi

semmoisille paikoille metsäteitä, joista tiesi rovastinpojan täytyvän

ajaa peurallaan -- ikäänkuin kameelilla neulansilmän lävitse. Se

oli äärettömän salainen toimenpide, jota herra pastori tuskin olisi

tunnustanut Jumalankaan edessä, jos nimittäin Jumala sitä joskus

olisi häneltä hoksannut kysäistä, mutta merkillisesti tuo Reino

Frommerus tottui vainuamaan nuo vaaralliset paikat sekä naureskeli

ääneensä joka kerta kun keksi kappalaisen salasatimet edessään,

ja näyttipä siltä että hänen uskollinen peuransakin nurjimmassa

vauhdissaankin osasi haistaa, missä sielunvihollisen kavala paula

kulloinkin piili lumisissa mäkirinteissä...

Muutoin tämä poromaisteri sielunsa syvimmässä tunsi vakavaa surua

ja kärsimystä kaikista niistä ilmiöistä, jotka hänen ympärillään

vallitsivat eikä vieläkään osannut ratkaista, mitenkä hän, yksinäinen

yksilö, pystyisi vaikuttamaan suomalaisen kirkkokansan todelliseksi

valistamiseksi. Saisikko hän, maallikko, koskaan sellaista pätevää

jalansijaa kuin pappi: jolle nykyinen yhteiskunta antoi etuoikeuden

kaikkien muiden kansalaisten rinnalla ratkaisemaan elämänarvoja

kangistuneiden kaavojen ja oman mielensä mukaan? Olihan hirveätä

vääryyttä että joku ulkonaisen ammattiasteen vormuun valettu olento

sai ihmisten edessä suurimman oikeuden kajota totuusopetuksiin,

joiden ydin oli kokonaan sisäistä laatua ja joihin ei oikeastaan

saanut ryhtyä kukaan muu kuin sellainen ihminen, joka todella

tunsi jumalakärsimystä ja veljeydenkaihoa sydämmessään sekä

jolle henki kaikkialla oli enemmästä arvosta kuin ruumiillinen

hyvinvointi. Jeesus Kristus ei ollut ollut pappi ja kuitenkin hän

kapinahengellään oli noussut papiksi kaikelle kansalle vieläpä ylitse

pappien ja kirkon. Eikä yksikään uskonpuhdistaja ollut ollut pappi

sanan tavallisessa merkityksessä, vaan kaikki ne olivat nousseet

kansankirkon mahtimiehiä vastaan, silloinkun jumalainen kipuna heidän

rinnoissaan oli virinnyt vanhoillisuuttahävittäväksi tuleksi -- ja

siten heistä vasta oli tullut todellisia pappeja. Ja aivan samoin

näkyi nykyaikanakin -- kaikkialla muualla paitsi Suomessa -- nousevan

todellisia pappeja ja todellisia kansanparannussaarnaajia ainoastaan

niistä, joiden yksilöllinen henki kykeni kohoamaan yli arkipäiväisen

nimijumalisuuden ja julistamaan laumoille vapaita, rehellisiä

tutkistelmia. Tusinapappien vihollisista ne todelliset sielunpaimenet

aina näkyivät kohoavan tässä uskonriitojen mailmassa. Vai eikö

esimerkiksi venäläinen Leo Tolstoi ollut tuhansinverroin todellisempi

sielunpaimen kuin joku hänen maansa oikeauskoisista papeista,

jollainen, itse ilmiannettuaan jonkun veljistään santarmeille, vielä

ilkesi tälle tyrkyttää viimeistä ristinsuutelua siinä tilaisuudessa,

missä armollinen esivalta onnettoman hirtätti tai kuoliaaksiammutti?

Mutta milloin oli Suomessa noita todellisia pappeja ilmestyvä

kahlehdittua kansaa vapauttamaan? Tai milloin oli temppeliherrain

omista riveistä nouseva joku pappi täynnänsä pyhää uskallusta

kirkonkaavoja repimään ja Jumalan kunniata vapaassa ihmishengessä

julistamaan? Tottakai sen murroksen täytyi tässäkin maassa tapahtua,

jos mieli Suomen kansan pysyä yleismailmallisen ihmishengen

kehityksen perässä?

Mistä olisi uudistus oikeastaan alotettava, ja mistä se

valitettavasti ei voinut alkaa ainoastaan sentähden ettei kukaan

asiasta vakavammin välittänyt tai sentähden ettei suomalaisessa

yhteiskunnassa tarpeeksi löytynyt terveitä kapinasieluja, kauniita

esimerkkejä, uljaita tulensytyttäjiä?

Kodista ja koulusta!

Reino Frommerus muisteli oman lapsuudenkotinsa ilmiöitä.

Muisteli sitä ikää, jolloin hänessä järki ja sydän oli kypsynyt

vastaanottamaan jotakin elämän arvokysymyksistä. Mitä olikaan hänelle

silloin opetettu? -- Muutamia kummallisia sanoja vain. Esimerkiksi

seuraavat: _Jumala_ (joku hirveä kuningas-ukko pilvissä, pyhä

kummitus, joka vasten lapsen selvää järkeä muka levisi kaikkialle ja

oli joka nurkassa urkkimassa, vaikkei häntä näkynyt, kuinka tahansa

tirkisteli). _Synti_ (vain se, minkä itse erehdyksissä tai vasten

jonkun kieltoa tuli tehneeksi ja josta pelotettiin Jumala-ukon

hirveästi rankaisevan, vaan josta ei kuitenkaan taivaallista

rangaistusta näkynyt, vaan kaikki päättyi kirvelevään piiskasaunaan,

jonka äiti antoi paljaalle ruumiille). _Jeesus_ (joku sangen hämärä

sivuolemus Jumalan rinnalla, vuoroin niinkuin hyvin surullinen

ihminen, joka kulki pitkissä hameissa, vuoroin kuin pieni valkoinen

lammas, joka käsite varmaan johtui jostakin seinäkuvasta, jossa joku

vaimonpuolelta näyttävä olento piteli sylissään lammasta ja kuvan

alla seisoi sanat "katso Jumalan karitsa, joka poisottaa mailman

synnit"). _Perkele_ (vuoroin niinkuin hirveä sarvipäinen olento,

joka saattoi syödä lapsia elävältä aivankuin kissa Mikko hiiriä,

vuoroin kuin kiljuva jalopeura, joka taas lapsen käsityksessä oli

kuin suurensuuri peura tai poro.) _Enkeli_ (valkosiipinen tyttö,

joka saattoi liihoitella taivaan ja maan väliä ja joka kantoi lapset

uuninpiipun kautta taivaaseen, silloinkun ne kuolivat, sekä seisoi

vuoteen vieressä, jos osasi olla kiltti mammalle, ja se enkeli oli

hyvin hempeä poskiltaan, hiuksiltaan ja vaatteiltaan niin että

tähän käsitteeseen ehdottomasti yhtyi alkava lemmenhyväilyn kaiho).

_Pyhähenki_ (kummallinen viileä tuulen henkäys, joka pyrki näkymään

hiukan kirkkaampana kuin muu ilma; toisinaan niinkuin sininen

pääskynen, joka tulla tuijasi päistikkaa alas pappilan nurmipihalle

-- niinkuin tallipääskynenkin, silloinkun kissa sattui kulkemaan

yli pihan; pilkka tätä pyhää henkeä vastaan jäi salaperäiseksi

arvoitukseksi). _Taivas_ (sinervä ilman kansi hyvin korkealla pään

päällä, sinne muka pääsi, jos osasi olla oikein kiltti s.o. papalle

ja mammalle mieliksi; uskoi kyllä että siellä oli hyvää ja kaunista

ja helppoa, vaan hiukan pyrki pelottamaan että jos siellä sentään

lienee liian juhlallista ja jäykkää ikäänkuin vieraassa salissa ja

tulee ikävä, koskapa siellä on se ankara Isä-Jumala, jonka nähden,

jos se vain istuskelee samassa huoneessa ja katsoa pullistelee

suurilla silmillään, ujostuttaa ruveta leikkimään). _Helvetti_

(hirveän kuuma paikka ikäänkuin pappilan pirtin leivinuuni,

silloinkun se hehkui täynnä palavia halkoja: siellä ihminen paloi

eikä kuitenkaan muuttunut tuhaksi ja pirut pistelivät hiilihangoilla

ja nauraa räkättivät ympärillä); ynnä muita kirjavia kuvia.

Tämän-haahmoinen hänen uskonnon-käsityksensä kotikoulussa oli

ollut, ja varmaan se verrattuna moneen muuhun kotiin oli ollut

varsin malliksikelpaava, koskapa isä oli pappi ja äiti myös

jumalaapelkääväinen papinrouva. Mutta miksei koskaan oikein

lämpimästi ja selvästi oltu pysähdytty puhumaan pääasioista:

ensinnäkin siitä, mikä hän, Reino, tässä mailmassa oikeastaan

oli, miten hän mailmaan oli tullut, ja mitä merkitsi hyvänä tai

pahana oleminen hänelle itselle ensisijassa ja vasta sitten tuolle

ukko-Jumalalle, tai mitä Jumalalla, vieraalla, vanhalla herralla,

ylipäänsä oli hänen, pikkupojan kanssa tekemistä tai miksi se

häntä niin vahti, ja minkälainen hyvä hamesetä tai lammaspaimen

se tuo Jeesus oikein oli ollut, ja missä liikkui tuulenpuuska, se

pyhähenki, ja miksei enkeleitä näkynyt päivällä ja miksei nähnyt

itse Isä Jumalaakin, koska se kuului olevan levällään joka paikassa

ja näki kaiken, minkä toinen salaakin teki, ja miksi tuomittiin niin

hirveään paikkaan kuin helvettiin, jos vähänkin teki tuhmuuksia? ja

miksi sunnuntaisin oltiin eri tavalla kuin arkipäivinä eikä saanut

vapaasti olla keilasillakaan salin lattialla, vaan täytyi hiipiä

ullakolle, vaikka tuli sieltäkin poisajetuksi, jos liiaksi jyrräsi

lattiaa, ja täytyi sydän kurkussa kuunnella, kun äiti luki sitä kovin

ikävää postillakirjaa, ja miksi vasta sitten sai vehnäiskahvit, kun

oli aikuisten keskessä istunut liikahtamatta tuolillaan ja muka

kuunnellut jumalansanaa?

Ja miksei sitten, kun poika pantiin kouluun ja opettaja alkoi luettaa

piplian historiaa, yksi ainoakaan ihminen edes kotona kuiskannut

korvaan, minkä-arvoisia ne nuo kummallisen juhlalliset jutut

oikeastaan olivat? Miten se oli mahdollista että Jumala kuudessa

päivässä ennätti rakentaa ja luoda niin äärettömän paljon maita

ja meriä, vuoria ja laaksoja, jokia, järviä, metsiä ja hirmuisen

paljouden monenlaisia eläimiä ja lisäksi vielä kaikki taivaan

tähdet ja auringon ja kuun ja vihdoin kaksi ihmistäkin, joista hän

toisen tekasi toisen kylkiluusta? ja miksei Aatami ja Eeva saaneet

syödä omenia vapaasti kaikista paratiisin puista? ja miksi he sitä

häpesivät, vaikka olivatkin alasti Jumalan heitä huutaessa, koska

ei Jumala ollut mitään puhunut housujen ja hameiden käyttämisestä?

tai mitähän taikinaa ne kaltiaiset olivat, joita Saara-muori syötti

Jumalalle? ja mitenkä kaikki elukat mahtuivat Noakin arkkiin ja

mistä niille kaikille ruokaa piisasi? ja miten oli selitettävissä

ettei hiuskarvaakaan kärventynyt kolmelta mieheltä: Sadrakilta,

Meesakilta ja Abednegolta, jotka olivat tulisessa pätsissä? tai miten

kummanlailla se hyvä Heenokki otettiin elävänä taivaaseen tai miten

Elias profeettakin sinne ookkasi kultaisilla vaunuilla ja hevosilla?

Niin! miksikähän ei kukaan kodissa tai koulussa, silloin kun tätä

"uskontoa" alettiin ahtaa nuoreen ihmissieluun, ollut rehellisesti

kuiskannut korvaan että nämät kaikki olivat hebrealaisia satuja,

joita ei tarvinnut uskoa tosiksi enempää kuin muidenkaan kansojen

ikivanhoja tarinoita, enempää kuin Suomen kansan satuja jättiläisistä

ja syöjättäristä tai runoja mailmanluomisesta ja Väinämöisen

sankaritöistä?

Miksi oli nuoreen henkeen sotkettu yhteen sykkyrään nuo

hullunkuriset, hupaiset, väliin rumat, väliin kauniit sadut eli

mielikuvituksen leikit sekä ne pyhät totuuden kipinät, jotka piilevät

jokaisen nuorenkin ihmisen järjessä ja omassatunnossa? Miksi ei

niitä oltu heti alussa tarkasti eroiteltu ja suunnattu sadut

menemään satujen polkua, mutta jumalaisen totuuden etsiskely omaa

valtatietänsä --? Silloin ei ajanpitkään olisi käynyt niin hirveän

vaikeaksi seuloa opetuksen jyväsiä, jotka vuosikymmenisen kuluessa

koulupojan olemukseen vähitellen olivat varistetut, kaikkia uudestaan

-- sillä pyhän järjen kultaseulalla, jota olisi voitu käyttää jo

alustapitäen!

Mitä se olisi vahingoittanut, ketä se olisi turmellut, jos niin

olisi tehty? Eikö sellainen opetusmenettely päinvastoin olisi

laskenut terveen pohjan ihmisen koko siveelliselle olemukselle

ja saanut syrjään sysätyksi sen taikauskon myrkytyksen ja tuon

ihmejumalpainajaisen, joka ei perinjuurin tahdo irtautua kenestäkään,

joka lapsuudesta pitäen kerran on kasvatettu pelkäämään näkymättömiä,

yliluonnollisia voimia?

Tuo valtion järjestämä uskonnonopetus ei ollut luonut luonnollista

pohjaa XIX:nnen ja XX:nnen vuosisatain vaiheissa elämäänjoutuneelle

ihmiselle, jolla tietenkin oli oikeus olla aikansa järjellisen

kehityksen tasalla.

Se oli -- ennenkaikkea -- turmellut _mielikuvituksen_ Jumalasta

tyrkyttämällä siihen harhaanvievän hahmon olemuksesta, joka muka

maantie-ukkona saattoi marssia Mamren tammistoon ja jonka jalkoja

Abraham pesi puun alla ja joka puhutteli ja nauratteli emäntä

Saaraa synnytysasioista, ja joka hahmo kipeästi häiritsi sitä

hienoa, sisäistä, näkymätöntä Jumalan kuvaa, jota sitten Uutta

Testamenttia luettaessa sai aavistella esimerkiksi Jeesuksen

kuolemankuvauksessa, sanoissa: "Isä anna heille anteeksi, sillä

he eivät tiedä mitä he tekevät." Ja mikä hirveä ristiriitaisuus

saattoikaan poltella ajattelevan kouluoppilaan järjessä, kun

hänelle ensin vuosikausia oli päähän päntätty että Jumala muinoin

tuttavallisesti seurusteli ja jutteli kaikellaisten hyvien ukkojen

ja eukkojen kanssa, mutta sitten opettaja jonakin lukukautena

yhtäkkiä luetti hänellä, kuinka Jeesus, jota sanottiin koko uskonopin

päähenkilöksi ja keskustaksi, olikin Johanneksen muistiinpanojen

mukaan lausunut että: "ei Jumalaa kukaan koskaan ole nähnyt." _Ei

kukaan_ -- _eikä koskaan?_ Siis ei itse Jumalan poikakaan ollut

nähnyt omaa isäänsä, Jumalaa? Sepä oli merkillistä! Olikohan Isä

siis kuollut ennen Pojan syntymistä vai mitä sekamelskaa tämä

oli? Mutta kuinka se olisi voinut olla sekamelskaakaan, koskapa

uskonnonlehtori yliluokkain dogmatiikkatunneilla vakavasti oli

selittänyt että Pyhässä Raamatussa kaikki on johdonmukaista ja

ettei siinä ollut mitään ristiriitaisuuksia, vaan että kaikki oli

pantu paperille Jumalan pitäessä kiinni kirjoittajia kädestä ja

kirjoittajat sen ohessa olivat olleet "Pyhän Hengen inspireeraamia."

Joka-ikinen pilkkukin siinä muka oli Jumalasta lähtenyttä -- niin

oli uskonnonlehtori vakuuttanut ja sitä opetusta oli kuunneltu

hartaasti, ei kenenkään suu ollut edes hymystä värähtänyt. Ja

kaikki nämät kirjavat käsitykset Jumalasta, joka kuudessa päivässä

oli luoda ropsahuttanut taivaan ja maan ja sitten vihapäissään

hukuttanut omaksi huvikseen luomansa ihmiset, paitsi yhtä ainoata

perhekuntaa, ja sitten omin käsin kirjoittanut syntisille lakikirjat

Siinain vuorella sekä sitten nostanut parhaat profeetoista elävinä

taivaaseen ynnä vihdoin lähettänyt kolmannen jäsenen olemuksestaan

Pyhän Hengen alas mailmaan siittämään Lunastajan, joka syntyi toisen

yljän morsiamesta Maariasta, ja joka heti katosi näkyvistä, kun

Jeesus hänestä alkoi saarnata ja joka vuoroin rakennutti itselleen

loistavan tabernaakkelin, vuoroin taas antoi tietää halveksumisensa

kaikkia näkyväisiä kirkkoja kohtaan -- kaikki ne käsitykset saivat

jäädä sulamaan nuoren ylioppilaan aivoihin. Mutta ei kukaan vielä

ylioppilaaksi-tulevankaan korvaan ollut sanallakaan huomauttanut

että hänen henkiseen vastaanotto-onteloonsa oli väkisten syydetty

sulamattomiakin aineita, joilla ei ollut minkäänlaista ravinto-arvoa,

ja joista jotkut saattoivat olla suorastaan myrkyllisiäkin hänen

elimistölleen.

Mutta inhoittavinta oli se opetus, joka salasi totuuden vasten

opettajan parempaa tietoa!

Nykypäivän tullen eivät monet kansakoulunopettajatkaan noita

jumalaistaruja uskoneet, sen näki ja kuuli heidän kevyestä

opetustavastaan, ja kuitenkin kaikki nämät valtiouskonnon

laillistettujen oppikirjojen palkka-orjat yhä kiemurtelivat kuin

paradiisin satukäärmeet ihmislasten edessä ja väittivät oppilastensa

näitä taruja syöttämällä tulevan tietämään eroituksen hyvän ja pahan

välillä. Mutta kuinka harva heistä olikaan vastuulleen ottanut, mitä

rikkaruohon siemeniä he täten kylvivät siihen tuoreeseen maahan, joka

oli tarkoitettu luonnon ja hengen Jumalan puhtaaksi taimitarhaksi?

Ja milloin oli tuleva se valistuksen päivä, jolloin koulunopettaja

Suomessa, esittäessään uskontoa lapsille, vapaasti oli uskaltava

luoda katsahduksia mailman kaikkiin jaloluontoisiin uskontoihin,

ei yksin luteerilaisuuteen, ja siten kiskova nuot itserakkaan,

turmiollisen "oikeauskoisuuden" syvät juuret irti kansanlasten

ohdakkeilla kylvetyistä sieluista?

Milloin oli puhuttava rinnatusten Kristuksesta. Buddhasta,

Muhamedista sekä muista suurista elämän opettajista? Milloin

oli opettaja rohkeneva verrata Buddhan katkismuksen ihanimpia,

ehdottomasti jumalviisaita ja Jeesuksen sanojen kanssa kilvoittelevia

elämänsääntöjä tohtori Lutherin yksitotisiin, kuivakiskoisiin

pääkappaleisiin ja selityksiin?

Sisälsiväthän esimerkiksi Buddhan siveyssäännöt paljon

käytännöllisempiä, henkisesti vaikuttavampia ja luonnonkirkkaampia

määräyksiä kuin kristillisen suomalaisen katkismuksen kiellot

huoruudesta, mikä herkkään ja ujostelevaan oppilassieluun vaikutti

jollakin tavoin karkeasti ja samalla uteliaisuutta-kiihoittavasti,

jota uteliaisuutta tekosiveä opettaja valitettavasti ei koskaan

tyydyttänyt. Ja mikä ajatusten selkeys ja samalla mitä ylevimmän

runouden tuoksu huokuikaan Karman ikuisesta opista ja kuinka

syvänluottavasti janoavaan järkeen vaikutti tämän autuudenopin

rehellinen paljastus että sen suuri mestari ei ole ollut Jumala,

kuten kirkko vielä tänä päivänä tyrkyttää Kristuksesta, siten

himmentäen todellisen kuvan, vaan että hän, Siddharta Gautama, oli

_ihminen_, mutta viisain, jaloin ja pyhin olento, joka lukemattomien

ruumistusten kestäessä oli kehittänyt henkensä muiden olentojen

yläpuolelle!

Miksei näitä mailmanuskontojen luojia sekä muita jumalhenkisiä

kuolevaisia, jotka kaikki olivat tahtoneet pelastaa ihmiskunnan

kärsivät sielut iäiseen totuuteen, iäiseen täydellisyyteen,

miksei heitä ja heidän opinvalojaan vapaasti uskallettu verrata

toinen-toisiinsa, niin että oppilas todella olisi imenyt sisäänsä

uskonnon tietoa eikä vain yhtä ainoata ahtaalle-rajoitettua hämärää

uskoa, jota häneen, aivankuin auringon täyttä valoa peläten, kaikin

keinoin tyrkytettiin?

Milloin ylipäänsä oli vertaileva uskonnonopetus tunkeutuva

totuusihanteiden kyntäjäksi, kylväjäksi Suomen kansan kaikkiin

kouluihin?

Näin arvosteli, intoili, kapinoitsi haaveilevassa hengessään Reino

Frommerus ajellessaan edestakaisin Kurjalan kirkonkylässä.

Mutta, yksikseen korvessa elellen, masentui hän mielessään joskus

sangen alakuloiseksikin -- tunsi itsensä suureksi pessimistiksi.

Silloin, jos hänellä olisi ollut oikeus nousta seurakunnan

saarnastuoliin, olisi hän purkanut sisunsa kuten se, joka näkee

mailman sen pahimmalta puolelta eikä suinkaan niinkuin toivorikas

mailmanparantaja.

Näin esimerkiksi:

Milloin te, kurjat sanankuulijat, olette nähneet arvoa annettavan

kaikelle sille, minkä omantunnon hienoin ääni sanoo hyväksi,

kauniisti-tehdyksi, vapaaksi, jaloksi ja jumalalliseksi?

Eivätkö ihmiset kilvoittelemalla kilvoittele saadaksensa totuuden

äänen peitetyksi niin syvälle kuin mahdollista tylyn arkipäiväisyyden

hautaan?

Kaikkihan kantavat totuuden ja kristillisyyden kipunoita rinnoissaan,

mutta ovat niin kurjasti kasvatetut tai itsensä kasvattaneet että

häpeävät koettaakkaan toteuttaa sitä, minkä tunnustavat paraimmaksi,

siveellisimmäksi, arvokkaimmaksi elämässä. He lykkäävät alituisesti

hyvän ja jumalallisen toteuttamiset tuonnemmaksi sekä tottuvat

siinämäärin tähän toistaiseksi-lykkäämiseen etteivät huomaa

lykkäävänsä sitä ikuiseksi -- ja kun kuoleman viikate vihdoin elämän

korren katkaisee, silloin on jo myöhäistä sitä toteuttaa.

Kurja, kurja on siis ihmissuku, ja kauvan, kauvan sen täytyy

mailmassa sukupolviansa uudistaa ennenkuin jumalalliset siemenet

siinä itävät ja hedelmälliseksi puuksi kasvavat! Kurja, kurja on

ihmisen pyhä henki, joka kuten hyödytön suuri kapitaali makaa

maahankaivetun arkun pohjalla, ja kulua voi tuhansia vuosia ennenkuin

siitä kenellenkään hyötyä koituu.

Kurja, kurja on ihmisen jumaluuden kaiho ja heikot, heikot hänen

hyvän tahtonsa näytteet. -- -- --

8.

Katkesi talvenselkä Kurjalan korvessa, alkoi ihmeellinen, vaihteleva

aika -- kevättalvi.

Ja pappilan vanhanaikuisen taitekaton räystäistä rupesi tipahtelemaan

vesipisaroita, jotka huikaisevan kirkkaasti kimaltelivat

päivänpaisteessa. Metsän syvyyksissä kuului salaperäisiä humahduksia,

kun korkeimmat kinokset siellä laskeutuivat. Ja kelohongan harmaassa

kyljessä takoa naksutti kirjosiipi tikka niin että metsänrinta

iloisesti raikui...

Variskin jossakin raakahteli ikäänkuin olisi tahtonut pitää oppineen

luennon talvipäivän seisauksesta.

Aamuisin hohtivat pitkät jääkynttilät pirtinräystäissä kuin mitkä

satujättiläisten jäätyneet kyyneleet. Ja kaikki pehmoiset lumipinnat

olivat muuttuneet koviksi hangiksi niin että kantoivat koiran ja

hiihtäjän, jalkamiehen ja koko peurankin puikkineen. Oli se raikasta

aikaa korvessa.

Ukko-rovasti otti aamuisin pitkiä luikuja suksillaan, mutta sukset

luistivat joka suuntaan niin lumoavata vauhtia että vanhalla

miehellä vedet herahtivat silmiin, ja joskus oli pakko itsensä

langettaa, jotta ei laskisi pahki petäjiin ja kantoihin. Viisainta

näkyi olevankin jättää villit sukset kartanoon ja ottaa ainoastaan

sompasauva mukaan. Ja ukko-rovasti teki melkoisia jalkapatikkaretkiä

pitkin aamuisia hankia milloin tarkastellen pappilan laajoja

halkometsiä, milloin innostuen karsimaan tiheäoksaisia havupuita

pienellä näppärällä kirveellään, jota ei koskaan annettu rengeille.

Saipa hän joskus taloustoimiinsa orjautuneen, mutta luontoa

salaisesti jumaloivan ruustinnankin matkaansa hangelle. Silloin

lyöttäytyivät koiratkin mukaan henkivartioiksi, tosin hullautuen

usein haukkumaan oravaa puun latvasta tai kaivamaan kivikkoon

kätkeytynyttä kärppää, joka sähähteli hurttien innostukselle. Ah!

se oli ihanaa aikaa vanhoille, jos nuorillekkin. Toisinaan oli

Reinokin isänsä kera näillä hankikävelyillä eikä silloin väitelty

uskonnollisista asioista, vaan sekä pappi että papinpoika nauttivat

täydessä sovussa kaikesta siitä jumalallisesta, mikä heitä vastaan

huokui korvessa.

Mutta tavallisesti virkistelihen poika yksikseen peuroineen näillä

kevättalven aamuhangilla. Hän ajaa karahutteli mistä sattui

läpi metsien, lasketteli pitkin sileitä järvenselkiä. Pulkka

ei tuntunut mitään painavan ripeän peuran perässä. Tosin sen

tervalla paahdettu pohja hankautui valkoiseksi moisessa kelissä.

Maarianpäivän ja palmusunnuntain pyhät uhrasi papinpoika kokonaan

näihin pororetkeilyihin, lähtien aamulla ja palaten vasta illalla.

Illoin oli samallainen kova keli kuin aamuisinkin. Reenjalasten

uurtamat urat talviteillä olivat jäätyneet kivikoviksi niin että

niiden terävät särmät viileksivät pulkan laitoja kuin puukolla

leikaten. Ajeleminen poronpulkassa moisina kirkkaina pakkas-iltoina

oli alinomaista kolinkolia... Se oli hengenvaarallista helskytystä,

jyskytystä ja jyrinää. Mutta luonnontunnelmat silloin olivat kaikista

raikkaimmat. Kaikki taivaankannen alla silloin tuntui helisevän,

soivan, soiluvan kuin elohopea...

Jonakin päivänä loppuu poronhoitajalta syöttöjäkälä. Peura siis

täytyy laskea vapaalle jalalle. Mutta kas ihmettä: se ei karkaa, vaan

käy ainoastaan lähimetsässä jyrsimässä naavaa kuusista ja kuopimassa

kukkajäkälää lumen alta sekä ilmestyy joka aamu takaisin tanhuaan.

Se on siinämäärin kesyttynyt että se irrallaan-ollen juoksentelee

kuin koira isäntänsä perässä. Reino Frommerus saa sen leivänpalalla

kapuamaan omaan asuinhuoneeseensakin. Se on todella hänen uskollisin

ystävänsä korvessa!

Saattaa sattua että peura toisinaan on tykkänään kadoksissa

silloinkun sitä tarvittaisiin ajoon. Silloin poronhaltija ottaa

leivänpuolikkaan käteensä ja laskea sujahuttaa suksilla korpeen

kuulostelemaan... Ensin ei kuulu hiiskaustakaan. Mutta vihdoin,

kotvan kierreltyään hiljaisia salokumpuja, erottaa hänen herkistynyt

korvansa porokellon tutun kalkatuksen kaukaa korkealta harjulta.

Kil-kal-kil-kal... Hän tuntee hilpeän sykähdyksen povessaan, samoaa

lähemmäksi mustanaavaisten kuusten lomitse ja alkaa kaikuvalla

äänellä kutsua peuraansa: "kali-kali... huhuu! Sirppisarvi huhuu!

kali-kali!" Silloin lakkaa porokellon kalkatus kokonaan -- porohärkä

nähtävästi kuuntelee päätänsä värähyttämättä, herenneenä syömästä.

Mutta kohtapa kalahtaa taas kaulakello ja sen sointi alkaa

lähestymistään lähestyä. Toisinaan se yhä lakkaa -- luultavasti härkä

taas höristää korviaan ja kuulostaa tarkkaan. Ystäväkö vai vihollinen

--? Mutta poroisäntä yhä kutsuu, huhuu ja maanittelee... Ja katso:

yhtäkkiä vilahtaa jotakin harmaata etäältä puiden lomitse, peittyy

piiloon, mutta ilmestyy taas näkyviin, ja oman isäntänsä huomattuaan

tulla kahmaisee porohärkä juosten ihmisen luo, hauskasti turpaansa

ojennellen ja saparo pystyssä. Se on vainunnut leivän suloisen hajun

jo kaukaa sieraimiinsa, ja himoitsee sitä nyt hurjasti, nuuskien

haltijansa kaikki taskutkin sekä pyrkien innoissaan kaatamaan hänet

kumoon. Sitenpä poromies rakkaan ajokkaansa aina kiinni saa.

Tällaisia olivat kevättalven idyllit syvänsinervässä korvessa.

* * * * *

Oli pitkänperjantain myöhäinen ilta huhtikuun ensimmäistä päivää.

Reino Frommerus ei viihtynyt kotonaan, vaan valjasti taas poronsa,

tällä kertaa kelkan eteen. Kuu parhaillaan nousi metsän takaa.

Veripunainen kuu...

Mutta poro ei mielellään taipunut lähtemään alas pappilan vaaralta.

Se hyppäsi peltoon puikkelehtien vaarallisten karvaiden välitse, teki

kymmeniä kiehkuroita lumeen, loikkasi sitten päistikkaa männikköön

ja suostui vasta hurjan valssin perästä laukkaamaan alas kipperää

törmää. Kelinkeliä, kolinkolia! Ihmeellisesti mies jo oli tottunutkin

porokyydin kaikkiin ongelmiin -- nautti sielustansa moisesta menosta.

Se oli käynyt ikäänkuin välttämättömäksi lääkitykseksi hänen

hermoilleen...

Reino Frommerus riensi kylänraitille, asettamatta päämäärää,

minne ajaisi. Ei tarvinnutkaan! Hän tapasi erään pitäjän nuorista

virkamiehistä, jolla myös oli poro, ja houkutteli tämän mukaansa

järven jäälle. Kuutamo valaisi kidekimmeltäviä hankia, loi

juhlallisen hohteen kirkon kuuraiseen ristiin -- puisen kömpelön

kirkon, joka nukkui kuni uneksuen mahdottomia unelmia autiolla

niemekkeellä, Kurjalan järven rannalla. Peurat laukkasivat

rinnakkain, niiden hullunkuriset varjot väikkyivät salaperäisesti

pitkin kuutamoisia pintoja.

-- Niinpä on kaunista ettei osaa edes puhuakkaan, -- virkkoi Reino

Frommerus.

-- Niin... myönsi nuori virkamies muuta lisäämättä.

Senjälkeen olivat he pitkän aikaa vaiti.

-- Kevään tuoksua tuulahtelee jo ilmassa, -- virkkoi taas Reino

Frommerus.

-- Niin... myönsi taas nuori virkamies muuta lisäämättä.

Ja taas he olivat pitkän aikaa vaiti.

-- Taitaa olla parasta jo palata kotiin?

-- Niin...

Reino Frommerus tuskin huomasikaan milloin oli erkaantunut

toveristaan.

Hänen sielunsa pohjavesillä souteli hämäriä haaveita, joita ei

itsekään ymmärtänyt...

Tällaisena kuutamoyönä, kun hanget helisivät korvessa ja vihanaksi

puhdistunut metsä hienosti tuoksui unelmoiden koittavasta keväästä,

olisi hän tahtonut iäti rientää peurallansa kuunnellen pienten

kulkusten sirinää ja sarvitiukujen säveätä sointia... Tällaisena yönä

olisi hän tahtonut sielustansa tuulettaa pois kaiken mailmansurkeuden

ja elämänpainon. Ja jos hänen sylissään lisäksi olisi istunut

vienorinta punaposki tyttö, joka samankaltaisin tuntein luonnon

suuruudesta olisi nauttinut, niin -- eipä hän tässä maalaiselämässään

enempää sydämmenlohdutusta olisi kaivannut...

Tyttö? Sydämmen lohdutusta? Kuinka hullunkurista että moinen järjetön

haavelma vielä uskalsi viritä sellaisen miehen sielussa, joka jo

uskoi tehneensä lopputilin lemmenasioissaan! Huhtikuun narripilaa kai

se vain oli moisen haavelman välähdys?...

Reino Frommerus oli niitä nuoria miehiä, jonka sydämmen joku

vastarakkaudeton rakastuminen johonkin naiseen äärimmäisillä

kidutuksillaan oli särkenyt. Jo vuosia takaisinpäin oli hän

alkanut itseänsä pitää naismailmalle kuolleena, jonkunlaisena

elävältähaudattuna, jolla ei ollut eikä luonnonlakien mukaan

saanutkaan olla mitään toivoa ruumiillisesta avioliitosta. Koska

kerran ei ollut saanut omakseen sitä naista, jota koko olemuksellaan

oli himoinnut, oli hänen ollut pakko nöyrtyä kohtalonsa alle,

mutta samalla oli hän pitänyt mitä suurimpana ihmeenä sitä että

sellaisen ruhjomuksen jälkeen vielä oli jäänyt olemassa-olemaan.

Sen rakkauden onneton hehku oli näet kuluttanut hänen kaiken

sukuviettiviehätyksensä -- niin hän itse uskoi -- ja hän oli tuntenut

itsensä erityisessä suhteessa loppuunpalaneeksi...

Nyt oli hän vuosia vaeltanut syttymättömänä suurmailman

viekottelevimpienkin kaunotarten seurassa, jota seuraa ei omasta

alotteestaan ollut etsinyt.

Mitä ihmettä siis merkitsi että hänessä nyt, keskellä kaukaisen

maaseudun intohimotonta yötä ja kuutamokylmää, tuulahti lapsellinen

haavelma tytöstä?

Mistä täällä edes oli otettavissa tyttö?

Reino Frommerus säpsähti itseään. Hän oli tottunut pitämään

sammumustaan pyhänä. Ei saanut lemmen kaihoakaan hänessä enää

si'itä. Kuinka voisi joku Fenix lintu kohota harmaasta tuhasta?

Ei! Huhtikuista houretta kai se todentotta vain oli?...

Ja hän ajoi täyttä laukkaa ylös pappilan törmää kotipihaansa,

päästi poron irralleen ja meni makuulle. Kuu katsoa loimotti häntä

vasten kasvoja läpi akkunan... silmää räväyttämättä kuin mikäkin

suurveijari, jolla on kepponen mielessä. Sen katsonta häntä kiusasi...

-- -- --

Kului muutamia vuorokausia. Säät muuttuivat surullisiksi, taivas

harmaaksi, kelit kelvottomiksi. Lumi oli suojaa, tiet kalloilivat

mustansontaisina. Päiväkausiin oli mahdotonta mihinkään porolla

lähteä. -- Heleät aamu- ja iltahanget näyttivät kadonneen. Sää

kävi yhä inhoittavammaksi, sateli silkkaa vettä, ja räystäistä ja

ränneistä tippui pisaroita niin tiheästi että koko pappilan kartano

soi yhtenä lorinana. Tuli sunnuntai, sanomattoman pitkä, sanomattoman

ikävä päivä. Ja kaikkia tämä ikävä painoi...

Reino Frommerus läksi illansuussa peurailemaan -- viimeistä kertaa,

kuten hän arveli. Hän ajeli pitkin järven sohjua niin että poron

kaviot räiskyttivät hänen silmilleen vettä ja hyyhmää. Täytyi

tuontuostakin pyyhkiä kasvojaan. Harmaa, limaskainen taivas riippui

niin matalalla yli maisemain että kirkon ristikin oli sukeltanut

vesisumuihin. Pian peittyi tökerö tornintötterökin vesipilveen ja

Kurjalan puiseva herrantemppeli tökötti autiolla rantamalla kuin

iso kana, jolta koirat ovat purston repineet. Sitten näyttivät

taivaalliset koirat popsivan suuhunsa tuon kanan koko ruumiinkin,

niin ettei lopuksi enää mitään näkynyt. Höyheniä vain -- ikäänkuin

-- lenteli ilmassa. Satoi näet taivaantäydeltä lumiräntää. "Tämä on

kirottua", päivitteli itsekseen papinpoika, jonka ei onnistunut enää

saada poroansa vilkkaasti juoksemaan, kuten talvella; se nulkkasi

vain ja luimisteli pehmeitä korviaan näyttäen sateessa surkealta kuin

kaivosta nostettu kissa; permojakin sen karvan alla jo pullotti.

Joku kievarikyyti näkyi ajavan kaupungista päin yli järven. Siinä

oli ajajana poikanen, joka antoi aisakellon ja kulkusen soida

vähääkään huolimatta huonosta ilmasta. Reino Frommerus saattoi nähdä

vilahduksen nuorista naiskasvoista muhkean susiturkin sisää sekä reen

kannaksille köytetyn ison matkakoffertin.

"Mikähän lintu nyt lie lentämässä Kurjalan rannoille?" ajatteli

poromies itsekseen. Häneenkin maalaisseuraelämän yksitoikkoisuus

oli vaikuttanut jotakin uteliaisuutta. Olihan merkkitapaus, jos

joku "parempain ihmisten lapsi" jolloinkin ajautui näin kauvaksi

kaupunkipaikoista. Moinen sattuma leimattiin Kurjalan korpikunnassa

melkein kuin valkoihoisen ilmestys saarivaltioon, jossa asuu mustia

villejä.

Maisteri Frommerus ei liikkeistään päättäen kuitenkaan näyttänyt

uteliaalta. Taakseen katselematta hän näet ajoi aivan päinvastaiseen

suuntaan kuin vieras kyyti ja nousi sitten maihin metsäherran vanhaan

kartanoon, Metsolaan.

Siellä oli Kurjalan niin-nimitetty intelligenssi koolla yhteisvoimin

tätä sunnuntain iltaikävää tappamassa. Ja sinne nyt jäi Reino

Frommeruskin iltaansa viettämään. Siellä juotiin monenkertaiset

kahvit ja teet monenkertaisten nisujen ja marjahillojen kanssa,

siellä syötiin rasvaiset illalliset mitä herkullisimpien

ruotsalaisten kohteliaisuuksien höystäminä, siellä soitettiin pianoa

sekä nelikätisesti että kaksisormisesti ynnä lauleskeltiin niinhyvin

kuoroa kuin sooloa. Ja siellä keskusteltiin -- ei tuppisuina

istuttu. Siellä keskusteltiin sekä isoista koirista että pienistä

koiranpenikoista, sekä isoista viroista että pienistä sivutuloista,

poronlihoista, politiikasta ja porvareista, vieläpä kerrottiin

todellakin sattuvia "vitsejä" ja "skitsejä" sen tuomiokunnan

kaikista tuutinkiherroista, johon Kurjalan kunta kuului. Mutta sekä

alussa että lopussa ja myöskin keskellä kaikkia näitä pakinoita

lasketeltiin maalaissukkelata leikkiä siitä "uudesta tähdestä, joka

oli Karjalan horisontille ilmestynyt" ja jonka maisteri Frommerus, se

onnensuosikki, kuului ensimmäiseksi huomanneen järven jäitä ajaessaan.

-- Niin, -- virkkoi rovastinpoika pilapuheita juhlallisesti säestäen,

-- minä tosiaankin olin näkevinäni oudon tähtösen vilahtavan

taivaanrannalla, mutta kukaties se olikin meteoori, joka kiisi halki

ilman ja särkyi sammuen törmätessään vasten Kurjalansalmen rantaa?

-- Tai pyrstötähti, hyvä veli, komeetti? arveli pitäjän

rillisilmäinen lukkari, joka oli melkoinen tähteintutkija ja joka jo

kerran, teatterikiikarilla avaruutta tähystettyään, oli ennustanut

pikaista mailmanloppua, jota kaikkien onneksi sentään ei ollut

tapahtunut.

Maalaisherrat iskivät toisilleen veitikkamaisesti silmää.

-- Kyllähän meillä siitä flikasta, jos se vain lie nätti, sinun

kanssasi, kuule bror Reino, taitaa tulla hiidenmoinen duelli!

letkautti pitäjän lyhyentanakka nimismies, jolla oli tapana esiintyä

erinomaisena Don Juanina.

-- Maisteri hoi, maisteri! Ottakaa minut sekuntantiksi tuelliin!

huudahti valkotukkainen, pystynokkainen maanmittarinoppilas, herra

Sebastian Sälli, joka oli tunnettu sivistyneestä puhetaidostaan,

vaikka hänen hioutunutta järkeään toisinaan epäiltiin

suuruushulluuden myrkyttämäksi.

-- Siinä tapauksessa täytyy minun pyytää pastori Möhkönen

sekundantikseni, -- lisäsi nimismies viiksiään kivertäen. -- Kaksi

oikeauskoista kahta vääräuskoista vastaan! Kippis.

Naurun myrsky pauhasi yli Metsolan salin.

-- Pois syrjäiset, meidän kesken se jellaa! huusi viinipikariaan

kohottaen nuori metsäkonduktööri Taxalin. -- Minulla on yhtä hyvä

poro kuin herra Reinollakin ja lisäksi suopunki...

-- Bravo -- skål bror! hyväksyi vanha kaljupäinen metsäherra, jonka

lapsimaiset silmät aina nauroivat läpi sinisten koppalasien, joita

hän käytti ikuisen kilon takia.

-- Tottatosiaan! jatkoi leikkiä myös Reino Frommerus. -- Veli

Taxalinin suopunkia en pelkää. Kyllä se tyttölapsi taitaa mennä

sisään minun rysästäni...

-- Reino hoi, Reino, lainaas vähän poroasi, niin minä lennätän

noutamaan sen flikan heti tänne! kiljahti yksi herroista, jonka

kaikki tiesivät olevan hiukan surkeissa naimisissa.

-- Hejda dei Hesekiel! komensi tämän varomattoman lausunnon johdosta

lihava Ebba rouva, sormi uhkaavasti pystyssä. -- Akta dina ömmaste

känslor!

Se ei suinkaan ollut Hesekiel herran oma kainaloinen kana, joka näin

komensi, vaan mahtavan sahapatroonin puoliso, joka pystyi pitämään

tohvelinsa alla pari aviomiestä kerrallaan. Ebba rouva näet painoi

vähän yli 100 kiloa.

Niin tätä leikinlaskua jatkettiin. Sitten taas soitettiin

"nelikätistä" ja lopuksi lauloi Kurjalan director cantus

sydämmiäriipaisevasti serenaadin "Slumra ljuft du lilla..."

Sitä kuullessa tapahtui että Koskenhovin Lilli rouva pillahti

tunteelliseen itkunhyrskäykseen, niin että hänen oli pakko nenäliina

kourassa juosta toiseen huoneeseen.

Sillä kyllähän se oli totta että elämä näillä kaukomailla oli

hieman ikävää ja köyhää, mutta näissä yhteisistunnoissa sentään sai

tuntea hajua siitä paradiisista, jonka maalaiset aina kuvittelevat

kadottaneensa.

Oli jo keskiyön hetki, kun Reino Frommerus kotiinsa päin ajeli.

Heti yksinäisyyteen jouduttuaan tunsi hän tunnonvaivoja että oli

ottanut osaa pilapuheisiin ventovieraasta neidistä, jota ei kukaan

vielä tuntenut. Häntä olivat aina iljettäneet maalaisvirkamiesten

tekosukkeluudet nuorista naisista. Moisten maireuksien takana

tavallisesti piili jokin halpamainen katsantokanta, aivankuin

jokaisella olisi ollut oikeus pitää naista leikkikalunaan. Reino

Frommerus tiesi pitäjässä tapahtuneen siveydellisiä haaksirikkojakin,

jonkun samalla tavalla sinne satunnaisesti muualta matkustaneen

naisen suhteen. Ehkäpä pilanteko hiljaisuudessa hävetti kaikkia,

vaikka oli tullut pahaksi tavaksi maalaiselämän yksitoikkoisuudessa!

Mutta että sellaisilla itseään huviteltiin naineidenkin kesken,

oli merkki henkisten harrastusten köyhyydestä. Reino Frommerus

häpesi muistellessaan mitä kaikkea taas oli arvailtu ja suunniteltu

tulokkaan suhteen ja että hän itsekkin oli alentunut kerskailemaan

jostakin muka valloittamistaidostaan. Hän? -- naismailmalle

kuoleutunut mies!

Yön ilma oli käynyt yhä inhoittavammaksi ja se vaikutti ehdottomasti

mielialaan. Mustaa ja märkää oli kaikkialla luonnossa. Ja

peuralla-ajajan sielussa tuntui tuiki toivottomalta. "En tiedä mikä

tästä tulleekin, jolleivät ilmat parane!" Hän ikäänkuin ei tuntenut

itseään samaksi, mikä oli ollut talvella. Aivankuin olisi ollut

horjahtamaisillaan radaltaan...

Radaltaan?

Mikä siis oli Reino Frommeruksen rata?

-- Pyhä viha!

Pyhä viha kaikkea valhepyhää vastaan.

Pyhä viha kaikkea vastaan, minkä omatunto, vaisto ja terve,

lahjomaton järki arvosteli kehnoksi, kurjaksi, vääräksi ja

turmiolliseksi.

Siinä hänen oli pysyminen, siinä ainoastaan. Siinä oli yhdelle

miehelle kylliksi työtä koko elinajakseen. Ja se työ oli kaikista

tärkeintä mitä yhteiskunta-elämässä olla saattoi. Sen hän oli

ymmärtänyt lukiessaan ranskalaisen Zola'n Totuus-evankeliumia, sen

hän oli ymmärtänyt ahmiessaan saksalaisen Frenssenin uskonnollisesta

vallankumouksesta leimuavia romaaneja, sen hän oli oivaltanut

venäläisen uskonpuhdistajan Leo Tolstoin kirkkoa ja valtiota vastaan

hyökkäävistä sadoista kirjoituksista, tunnettujen tieteilijäin

ja kirjailijain kuten Haeckelin, Brandesin, B. Björnssonin,

Westermarckin, Ellen Keyn ynnä monen muun järkeävalaisevista

lausunnoista, englantilaisen Grant Allenin jostakin novellista,

syvähenkisimpien anarkistien teoksista, vieläpä parhaista

urheilukirjoistakin -- sanalla sanoen: koko eurooppalaisen

valistuksen edustajien arvosteluista. Eikä ainoastaan niistä,

vaan kaikkien aikojen hengenhelmilöistä, itse ristiriitaisesta

Raamatustakin -- niin! itse Jeesuksen Kristuksen himmeästä

elämäkerrastakin...

Pyhän vihan hän sieltä kaikkialta oli sisäänsä imenyt, pyhän,

sammumattoman vihan, joka sisälsi et ainoastaan vanhan lahoneen

rikkirepimistä, vaan myös uuden lujan rakentamista, rakentamista

jollei muuten, niin unelmissa...

Mutta ennenkaikkea hän sellaisen pyhän vihan oli tajunnut omassa

itsessään, omassa vuosivuodelta vapautuvassa järjessään, omassa

taikauskon kuonasta puhdistuvassa hengessään, ympäristön ilmiöitä

rehellisesti hapuilevassa omassatunnossaan...

Sillä radalla hänen siis oli pysyminen, sillä se oli samaa kuin

oleminen uskollinen omalle itselleen, jumalalleen...

Kotona ei kukaan herännyt, kun papinpoika hiljalleen ajoi pihaan.

Panu vain heilautti häntäänsä, kävi nuolasemassa kädelle ja sukelsi

heti kopperoonsa.

-- -- --

Päivän valjettua, kun rovastinperhe parhaikaa istui kahvipöydässä,

kuului aisakellon helinää, ja pihaan ajaa karahutti keskimmäinen

sisar Miili, jota näkyi tuovan sama kievarinpoika, joka edellisenä

iltana oli nähty kyyditsevän vierasta neitiä kylään.

-- No voi hyvänen sentään että piti käydä niin hassusti, -- läähätti

Miili Frommerus riisuen turkkejaan pappilan salissa, posket matkasta

tulipunaisina, -- kun olisin saanut matkatoverin kaupungista ihan

tänne asti, vaan kun kerkesi lähteä päivää ennen. Olen häntä ajellut

takaa kuin sutta...

-- Niin, se uusi diakonissaneiti, joka kuuluu tulleen eilenillalla,

-- sanoi ruustinna puuhaten kuumaa kahvia tyttärelleen.

-- Eikö mamma häntä vielä ole nähnyt? kysyi Miili. -- Etkö sinäkään,

Reino, vielä ole tavannut?

-- Mistä kummasta juuri minun olisi pitänyt hänet tavata? sanoi veli

ylenkatseellisesti.

-- Se on sievänpuoleinen tyttö! selitti Miili. -- Minä siihen

tutustuin pari viikkoa sitten, mutta en kuolemaksenikaan silloin

arvannut että sekin matkustaisi Kurjalaan. Saat varoa, Reino, ettet

häneen vain pikiinny! toimitti sisar veljelleen. -- Se on ihan nuori,

tuskin yli 20!

-- Sinun pitäisi, Miili, tietää ettei tapani ole pikiintyä jokaiseen

maantie-enkeliin, kaikista vähimmin diakonissoihin! vastasi veli

ankarasti, miltei vihaisesti.

-- Mistä diakonissasta te puhutte? kysyi rovastivanhus, joka kuuli

huonosti.

-- Paula Winterbergistä! Kas kuinka pappakin... on utelias!

-- Vähät kai minä, -- naurahti rovasti synkästi. -- Minä vain virkani

puolesta...

-- Kauvanko se täällä viipyy? tiedusti ruustinna.

-- Kuukauden. Se on tänne lähetetty järjestämään jotakin

kristillissiveellistä säästökassaa kansalle, -- tiesi tytär.

-- Jasso kristillissiveellistä säästökassaa, -- sanoi rovasti, --

sehän on hyvä asia.

-- Erinomainen asia, ivasi Reino Frommerus. -- No jo sitä josjotain

keksitäänkin kansa paran istuttamiseksi kirkon jalkapuussa...

kristillissiveellisiä säästökassoja -- hyi!

-- Ids int för pappas skull! hillitsi ruustinna.

-- Niin, en minä niin tarkkaan muista, oliko se juuri sillä

nimellä, vaan jotakin sentapaista se on, -- sanoi Miili sisar vähän

nolostuneena että veli isketteli hänen selityksiinsä.

Enempää ei vieraasti neidistä sen päivän osalle puheltu.

Mutta seuraavan päivän iltana näki Reino Frommerus siskonsa Miilin

pappilan Pollella tuovan sitä vierasta neitiä kartanoon.

-- Reino! muuta, kultapoika, parempi takki päällesi! huusi ruustinna

salin ovelta, kiiruhtaen vastaan etehiseen.

Mutta kultapoika ei muuttanut. Häntä hermostutti että tehtiin juttu

joutavista. Parahiksi, jos olisi painautunut metsän peittoon poroansa

kuulostamaan, sääkin kun jo näkyi seijastuvan. Vaan poistuminen olisi

näyttänyt pakoonmenolta.

Hänen oli pakko astua saliin, ja Miili sisko hänet esitteli:

-- Neiti Winterberg!

-- Veljeni...

Seurasi kotvan äänettömyys. Reino ei pyrkinyt ensimmäisenä

pakinoihin, istahtihan vain pieksunvarsiaan oikoen keinutuoliin ja

alkoi keinahdella antaen toisten pitää seuraa nuorelle neidille sekä

vastaanottaen äidiltään nuhtelevan katseen, koska ei ollut vaihtanut

sarkaista, kulunutta porotakkiaan. Kun Miili sisko hetkenpäästä meni

käyttämään vierasta neitiä omassa vinttikamarissaan, ja ruustinna

sillä-aikaa nakkasi pojalleen kysymyksen mitä tämä nyt muka piti

tuosta "uudesta tähdestä", niin sinkahutti nuori maisteri taaskin

hyvin hylkäävästi:

-- Tuommoiseen maitonaamaan minä nyt en kuuna-päivänä voisi mielistyä!

Eikä hän vielä sittenkään kun illan kuluessa olivat jonkun sanan

vaihtaneet, voinut tunnustaa että vieras neiti häneen olisi tehnyt

erikoista vaikutusta. Jostakin syystä oli tuntunut epämieluisaltakin

joka kerta kun tuo neiti häntä oli nimittänyt "herra Frommerukseksi."

Tosin hän hänet nähtyään oli senverran aristunut ettei ollutkaan

paiskannut kysymystä "onko neiti oikeauskoinen?" mikä hänellä jo oli

ollut kielellä ennen saliin astumistaan.

Mutta paria päivää myöhemmin, kun Reino Frommerus ihanan iltaruskon

hohteessa kiidätti peurallansa pitkin järven heläjäviä hankia, ei hän

enää saattanut olla muistamatta että kylässä asui nuori neito, joka

oli näyttänyt terveeltä ja elämänhaluiselta, vaikka kuuluikin noihin

epäilyttäviin "kristillissiveellisiin." Sen neidon kirkkaat silmät ja

lapsellisen puhdas katse olivat jollakin tavoin piirtäytyneet hänen

mieleensä...

"On sentään sääli että niin sievä ja puhdas tyttö jääpi virkaherrain

huvittelun esineeksi!" arvosteli hän itsekseen. Hän oli jo ehtinyt

kuulla kaikenmoisista kohteliaisuuksista, joita neiti Winterbergiä

kohtaan oli osoittanut vuoroin metsäherra, vuoroin vanha maanmittari,

vuoroin juoppo kunnankirjuri, vieläpä pappi Möhkönenkin. Se sellainen

erikoinen huomaavaisuus, vaikka kantoikin viattomuuden leimaa,

sisälsi Reino Frommeruksen mielestä jotakin iljettävää, jotakin

epäoikeutettua.

"Ja inhoittavaa se todella onkin, kun sitä rehellisesti tutkii;

se on sitä seuraelämämme salaista masturbatsioonia!" varmisteli

hän järjessään. "Nuo maalaisavioherrat, joilla ei ole riittävästi

henkisiä, yliarkipäiväisiä harrastuksia, eivät saa tarpeekseen

omista vaimoistaan, ja sentähden vain he pyrkivät kädenkosketuksiin

ja silmäinpyyntiin ja avuntarjouksiin, kun eteen sattuu tuoreita

naisia, jotka sivistysasteeltaan suinkin voidaan heidän ilmapiiriinsä

lukea. Kaiken ilmenevän ystävällisyyden takana piilee jonkunlainen

rikosromantillinen haave."

Mitä jos hän, naimaton Reino Frommerus, tällä kertaa astahtaisi

väliin ja tekisi lopun tuosta maalaisavioherrain kaunistellusta

itsesaastutuksesta, repisi heidän ennakolta-suunnitteleman

huviohjelmansa säpäleiksi?

_Hän_ sen voi, jos tahtoo! Hänessä piilee siveellinen suuttumus

kaikkea väärinkäytöstä vastaan ihmisten kesken, koskekoon se sitten

uskontoa, politiikkaa tai seuratapoja...

Näin hän uhmasi vapaassa nuorenmiehen mielessään, joka ei mitään

pelkää. Ja siihen uhmaan hän ryhtyi.

Oli päätetty toimeenpanna varhainen hankiaisretki neiti Winterbergin

kunniaksi.

Reino Frommerus nousi ylös kello 5, valjasti pikaisesti poronsa

ja ajoi täysissä tamineissa kylää kohti. Hän helisti porokellolla

hereille neiti Winterbergin ja sai tämän ensimmäisenä kelkkaansa

ennenkuin kylän herrat ehtivät kokoontumispaikkaan toisine poroineen.

Huimaa vauhtia lennätti papinpoika alas järven hangelle. Häntä

huvitti hilpeästi että kylänherrat ajoivat ja hiihtivät hänen

kintereillään väijyen pienintäkin tilaisuutta olemaan kohteliaita.

Aamu oli huhtikuun ihanin. Koko taivas loisti sineä ja avaruutta,

ilma läpikuulsi kuin kristalli ja valkoiset lakeudet välkkyilivät

ihmeellisessä lumi raikkaudessa. Keväthangen ja havukorven tuoksu

levisi kuin jumalainen henki yli Kurjalan järvimaisemain.

-- Ensi kertaa siis porolla?

-- Ensi kertaa!

-- Miltäs tuntuu?

-- Oikein hauskalta!

-- Eihän vain palele?

-- Minulla on lämmin!

-- Pidelkää minusta kiinni ettette putoa... Näin he keskustelivat. Ja

sitten, seurasta eristyen, myös näin:

-- Onko neiti Winterberg uskovainen?

-- Mitä te tarkoitatte?

-- Että uskotteko niinkuin kirkko uskottaa?

-- Kuinkas sitten?

-- Tai niikuin koulussa uskotettiin?

-- Kuinkas muuten?

-- Mutta onhan ylempääkin uskoa?

-- Minä en tunne...

-- Sietäisi tutustua. Uskaltaisitteko tutustua, jos lainaisin pari

kirjaa?

-- Uskallan tietystikin. Luen hirveän mielelläni. Koulutyttönä

himoitsin kaikkia kirjoja...

-- Hauska kuulla! Kaiken tutkimishalu on ihmisen paras ominaisuus!

-- Niin. Minua niin poltteli etten saanut jatkaa ylioppilaaksi asti...

-- Mutta kuinka ihmeessä teistä sitten on tullut dia...?

-- Voi älkää puhuko. Mamma-vainajan mieliksi tulin vastaanottaneeksi

tämän toimen.

Neiti Winterbergin valkoisen otsan ylitse näytti liukuvan pilvenvarjo.

-- Anteeksi, -- sanoi kavaljeeri ääntään hiljentäen. -- En tiennyt

että äitinne jo on kuollut.

-- Kuollut -- pari kuukautta takaisinpäin...

-- Elääkö isä?

-- Kuollut -- jo monta vuotta ennen...

He vaikenivat. Poro laukkasi hilpeästi, hanki huokui kevättä,

kevättä, luonnon lumo tempasi nuoret mielet väkisinkin mukaansa.

Kaukana järven seljällä juosta vilisti kettu...

Huviretkeilijät nousivat komealle harjulle, keittivät kahvinsa

kuusenjuurella, juoksivat leskeä pitkin hankea, jolloin Reino

Frommerus yhä esiintyi voitonsaajana, sekä läksivät paluuretkelle

ennenkuin päivänpaiste kerkesi pehmittää lumen kohvettuneen pinnan.

-- Ettekö tule sisään --?

-- En nyt...

-- On täällä käynyt muitakin herroja.

-- Sen kyllä uskon...

Rovastinpoika palasi kotipappilaan, jonka räystäät taas alkoivat

tippua vettä. Mutta kun ilta viileni ja liedot tähdet syttyivät,

ajatteli hän: "Kevätkö vai mikä vaikuttanee, mutta outo raskaus ja

levottomuus on asettunut sieluuni tästä aamusta alkaen."

Seuraavan päivän iltana nähtiin maisteri Frommerus jälleen peurallaan

kyyditsemässä neiti Winterbergiä poispäin kylältä. He istuivat

rinnakkain pienessä reslassa, johon ainoastaan hyvä sopu pani

mahtumaan vierekkäin. Matka kävi kaukaiseen järvensaareen, jossa

asui nuori kruununtorpparin perhe. Mökinväki, joka oli Reino herran

talonpoikaisystäviä, piti harvinaisia vieraitaan niin _hyvin_ kuin

suinkin kykeni. Juotiin kolmet kupit kahvia ja tarjottiin viiliä,

ainoata herrain herkkua, mitä talonpoikakin joskus voi tarjota.

-- Joko tämä ryökkynä on oikein maisterin morsian? kysyä tokasi

valkotukkainen mökinmies päreitä kiskoen rahilla.

-- No se se vasta on pöljä tuo meijän Jussi! huudahti

näppärännäköinen torpanemäntä nuhtelevasti.

Mutta sekä neiti Winterberg että herra Frommerus olivat punastuneet

kuin koululaiset. Varsinkin neiti Winterberg oli suuttuneen näköinen,

heilautti ylpeästi kaunista palmikkoansa, puristi punaiset huulensa

yhteen ja sirkeät silmät terästyneinä lausui:

-- Saattaa sitä olla ihmisten seurassa muutenkin kuin -- sillälailla!

-- Saattaapa hyvinkin, -- myönsi emäntä. -- Voi hyvä-jumala kuinka

minä tästä vieraasta ryökkynästä tykkään!

Ja torpan nuori emäntä pyrki halailemaan solevaa neiti Winterbergiä,

ja kaihonkyyneleet kiilsivät hänen silmissään.

Hän oli Jussinsa kanssa naimisissa, mutta kerran oli hän ollut

pappilassa piikatyttönä ja haaveillut silloin mahdotonta haavetta...

Se oli ollut siihen aikaan, jolloin Aatami herra tuli ylioppilaaksi...

Reino Frommerus seisoi halailevan torpanemännän vieressä ajatellen:

"Paula Winterberg ei ole huono ihminen. Hänestä pidetään..."

-- Ei, ei, hyvä emäntä, -- kielsi hyvästeltäessä neiti Winterberg, --

me emme saa jäädä teidän kamariinne yöksi, minulla on aamulla hyvin

tärkeä vastaanotto. -- --

Kevätmyrsky raivosi järvellä, pian oli sydänyö. Tuuli puski niin

voimakkaasti että peura toisinaan näytti hoipertelevan.

-- Painakaa päänne minun selkäni suojaan! pyysi kavaljeeri.

-- Kiitos, niin täytyy tehdä...

Maisteri Frommeruksesta tuntui jollakin tavoin hyvälle että

rekitoveri nojautui hänen sarkapalttoista selkäänsä vasten etsien

kuin lintunen suojaa hirmuiselta tuulelta. Ja taidokkaasti

ohjatessaan peuraansa pitkin pilkkopimeätä järvenselkää ympärillään

luonnon elementtien humina, tunsi hän povessaan miehen väkevämmyyttä

naisen suhteen ja -- sekin tuntui hänestä nyt viehättävältä. Sitten

hänelle yhtäkkiä kauniina, sadunomaisena romaanina vilahti kuva,

kuinka hän tässä nuoren immen kera aivan kahdenkesken pimeässä

huhtikuunyössä kiitää, kiitää vasten kevätmyrskyä. "Aivan varmaan

neiti Winterbergkin samoin tuntee!" päätteli hän. Ja hän riemuitsi

salaa: "Meitä ei myrsky häiritse, meitä ei pimeys peljätä -- me

siis jollakin tavoin jo luotamme toinen toiseemme -- oi! onhan se

suurenmoista... se että kaksi ihmistä myrskyssä näin turvautuu

toisiinsa!"

Juhlallisen kolkko oli yö.

-- Kas niin, äänsi nuori mies -- tuossa häämöittää pitäjämme kirkko.

Kuulkaa kuinka kummallisesti satavuotiset kuuset ja petäjät sille

veisaavat...

-- Minua vistottaa! virkkoi neiti Winterberg nostaen pientä päätään.

-- Älkää nousko. Kuuletteko, kuinka paholainen ryskää... tuolla

tornissa?

-- Voi älkää pelotelko. Se vie unen...

-- Mitä joutavia. Mutta, onko neiti tehnyt havainnon, kuinka juuri

uskovaiset enin pelkäävät kirkkoa? Vaikka he sitä väittävät itsensä

Isän Jumalan huoneeksi, niin eivätpä uskaltaisi tämmöisenä yönä,

kun tuuli ulvoo tapulissa, viittä minuuttia istua yksiksensä noilla

kiviportailla. Eivätpä uskaltaisi! Siitä sen näkee että he pitävät

jumalaansa heikkona suojelijana ja uskovat enemmän -- paholaista.

-- On siinä vähän perää, -- myönsi neiti Winterberg. -- Miksi

minuakin niin kammottanee tässä kirkon kohdalla...

-- Mennäänkös istumaan tuonne kirkonportaille?

-- Ei ei! mennään kotiin nyt!

-- Mutta minun niin tekisi mieleni tämmöisenä huhtikuun synkkänä yönä

istua teidän kanssanne Kurjalan kirkon kiviportailla ja keskustella

vapaasti Jumalasta ja kaikesta...

-- Ei, ei, ajetaan eteenpäin...

-- Juokse siis porosein. Neiti Talvivuori suvaitsee peljätä Kurjalan

puustatehtyä epäjumalaa...

-- Te olette niin mukava puheissanne!

-- Millainen?

-- Niin suora ja samalla runollinen!

-- Hoo! Onko se pahakin vika?

-- Ei suinkaan...

Ja niin he saapuivat kotiin tältä saariretkeltänsä.

Seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, haettiin neiti Winterberg

jälleen pääpappilaan. Miili sisar hänet nouti veljensä porolla.

Satoi kamalasti vettä ja tuiskusi myös räntää. Neiti Winterberg jäi

yöksikin pappilaan.

Reino Frommerus, ulkonaisesti sangen reipas, oli sisimmässään

kuitenkin surkeasti onneton. "Mikä piru minua vaivaa?" kyseli hän

itse itseltään. "Mitä se minuun missään suhteessa kuuluu että joku

neiti Winterberg nukkuu siskoni kanssa viereisessä huoneessa?..."

Aamu valkeni täynnä kevätsumua. "Sumua ja sulaa lunta -- surua

ja suloista unta!" saneli papinpoika mielessään ja kyyditsi

takaisin asuntoonsa sen, jota leikillä oli ruvennut nimittelemään

"porotytökseen." Kyydistä palattuaan ja päästettyään poronsa metsään,

hän puoliääneensä virkkoi: "Jumala varjelkoon meitä kaikkia huhtikuun

hullutuksilta!"

Pappilan räystäistä vuoti vesi virtanaan; kinosten sulahduksia kuului

nyt sekä idästä että lännestä. Mutta hymyilevää aurinkoa ei näkynyt.

Kaikki oli paksun auteren peitossa.

Reino Frommerus koetti ryhtyä järkevään työhön, mutta ei siitä nyt

tolkkua tullut. Ilma leyhyi kummallisen kuumana, talvivaatteet

tuntuivat raskailta... Kun ei muuhun kyennyt, tempasi paperiarkin ja

alkoi kirjoittaa:

Huhtikuun hullu puro.

Mitä se auttaa että nämät rivit kirjoitan? Mailma jää niille kylmäksi

eikä tilani vähääkään parane, jos joku ne lukee. Minä kerron teille

nuoresta miehestä, joka oli väsynyt rakastamaan ja kuitenkin janosi

rakkautta.

Hän palasi tytön tyköä, josta hän ei tiennyt, saattoiko häntä

rakastaa vai eikö.

"Kuinka voisin minä häntä rakastaa, kun järkeni sanoo etten voi mennä

hänen kanssaan naimisiin? En koskaan, en koskaan naimisiin hänen

kanssaan? Mutta minun kipein elämäntuskani on juuri -- naimisiin

pääseminen.

"Siiskö en häntä todella rakastakkaan?

"Ei niinkään. Tässä ei ole kysymys tavallisesta rakkaudesta -- tässä

on kysymys orvon miehen sydämmen itkusta. Mitä se itkee? Omaa

epäilystään, omaa päättämättömyyttään, omaa rikkikulunutta elämäänsä,

jota ei usko kenenkään voivan enää korjata.

"Tuo viaton, nuori, kokematon tyttö -- mitäpä hän ymmärtäisi

haavoittunutta ritaria, paljon kärsinyttä ja sentähden kovettunutta

miestä? Ei maksa vaivaa sille tytölle semmoisesta edes mainita.

"Mitä hän tytöstä sitten tahtoo?

"Niin, Jumalan nimessä, mitä tahtoo sitten tuo nuorimies tuosta

tytöstä, jos ei uskalla hänen kanssaan naimisiin eikä tahdo sitä edes

esittää?

"Huhtikuussa räystäät tippuvat vettä ja lumi sulaa, ilma on paksussa

sumussa ja kevätpurot laaksoissa puhkeilevat porisemaan. Hirveä

alakuloisuus tunkeutuu sieluun, kipeä kouristus repii sydäntä.

Mitä etsii ihminen? Mitä kaipaan _minä?_ Mitä huutaa vereni, mitä

himoitsee tyytymätön henkeni?

"-- Tyttöä, kuitenkin tuota tyttöä! Tässä on selittämätön ristiriita

ja minä tulen hulluksi, jos ei pian mikään minua pelasta...

"Viekää, viekää lauhat kevättuulet minut pois tästä paikasta, minä

olen myrkytetty ja kuolen, jollette minua vie...

"Hirmuista ettei kukaan minua auta! Hirmuista..."

Kolme päivää myöhemmin Reino Frommerus yöntullen taas kirjoitti

päiväkirjaansa:

'Kurjala, 21 p. huhtikuuta (10 astetta lämpöä varjossa)...

Nämät ovat lemmenkärsimysten ja mustasukkaisuuden hirveitä

öitä ja päiviä. Kaikenmoinen tyyni ajatteleminen on katkennut

kevätpurojen porskeiden syöstessä esiin. Niin suuri on

onnettomuuden tunne ettei enää löydy sanoja selitykseksi. Tuskan

ja kateuden raivossa hiivin tänä yönä asianomaiseen paikkaan

ja panen sen talon kynnykselle -- -- -- Ja nyt odottelen

vain, milloin se räjähtää! Tänä yönä, kun _hän_ tulee kotiin

niiltä teiltä, joille hänet on houkutellut pitäjän joutavin

naisvillitsijä, tänä yönä sen räjähtää täytyy! Itse räjähdän

mukana, se on totta se, -- mutta totuuden tähden pitää olla

valmis vaikka kuolemaan...

En koskaan uskonut olisi että kevät omassa kotiseudussani minulle

valmistaa näin kauhean kidutuksen. Tuntuu kuin en jaksaisi elää

kymmentä minuuttia eteenpäin... Elämäni ratas on pyörähtänyt

helvetin kuiluun.