Niin kului seitsemän kuukautta. Rovastin kansliaan ilmestyi eräs
vanha vaimonpuoli, ovelannäköinen olento:
-- Minä oun sen pikkupappilan piika-Taavan äiti. Ka sen sen saman!
Justiinsa. Minä oun ristitty immeinen enkä suvahe jotta minun
tyttäreni tekee äpäriä jumalanmiehille. Parasta jotta rovasti
vihkasee koko roskan!
-- Onko teillä todisteita että se on siunatussa tilassa? kysyi
rovasti surullisen velvollisuutensa pakoittamana.
-- Hyi hyvä kirkherra, kyllä sen jo koko maalima näkee! toimitti akka.
-- Hmm, hmm, mutisi vanha pappi. -- Tietenkin minun
virkavelvollisuuksieni kuuluu ilmoittaa asia tuomiokapitulille...
-- Ei se ole sillä kuitti että se Kapitulille ilmoitetaan, -- penäsi
akka -- tulkoon itse Kapituli vihkimään, jos ei rovasti raski! Myö
oumma kunniallista väkeä. Ja joutaisi Kapituli elättämään koko meijän
heimon, kun on kerran köyhältä kunnian häpäissyt...
-- No, no, -- sanoi vain rovasti ja huokasi.
Akka läksi purpatellen vielä mennessään, mutta kohta hänen jälkeensä
ilmestyi itse piika-Taavakin kansliaan ja alkoi nyyhkyttää:
-- Voi hyvä rovasti, kyllä nyt tulee julkijumalaton häpeä, kun tuo
pastori minut... tämmöiseen tilaan.
-- Se on hyvin ikävä asia, -- virkkoi rovasti kiusautuneena, mutta
minä en voi väkisten... jos ei pastori itse... Sano hänelle että
hänen täytyy persoonallisesti tulla minun puheilleni.
-- Ei se tuu! tiesi piika.
-- Mutta hänen täytyy! sanoi rovasti.
-- Jos rovasti kirjoittaisi reivin, niin minä veisin -- pyysi piika.
Rovasti mietti hetkisen asiaa ja suostui. Aivan lyhyen kirjeen hän
lähetti:
'Koska nyt palvelijattaresi Taava itse pyhästi vakuuttaa sinun
todellakin saattaneen hänet raskauden tilaan, niin saavu Jumalan
nimessä hyvällä neuvottelemaan tästä ylen ikävästä asiasta.'
Piika meni, mutta pastori Möhköstä ei sittenkään kuulunut. Kamalia
huhuja vain rupesi liikkumaan, päivä-päivältä yhä paksumpia.
Kerrottiin rakastavaisten siellä kappalaisen kauniissa virkatalossa
joka päivä riehuvan ilmitappelussa.
Pastori noitui ja vannoi lain voimalla häätävänsä häväisijättärensä
-- piika uhkasi milloin juoksevansa järveen, milloin rovastiin
paljastamaan paitaa myöten, kuten hän sanoi, kaiken synnin...
Silloin lähetti onneton rovasti kolmannen paimenkirjeensä:
'Jos et tahdo kunnialla mennä piikasi kanssa kristilliseen
avioliittoon, niin on sinun, veli parka, sääntöjen mukaan
luovuttava papin virasta pariksi vuodeksi, jona aikana et saane
nauttia täysiä palkkaetujasi. Punnitse nyt asiaa siihen asti
kunnes Tuomiokapituli jotakin määrää, jolle olen ollut pakoitettu
asianmenon virkani puolesta ilmoittamaan, koska et lähimmän
esimiehesi kanssa näy taipuvan minkäänlaisiin sovitteluihin. Minä
olen parastasi koettanut, sen Jumala tietää.'
Tähän viralliseen viestiin singahti taas kiukkuinen vastauslippu:
'Helvetistäkös herra rovasti tietää että Taava on raskaana
nimenomaan minulle? On niitä maailmassa muitakin matteja. M.M.'
Johon rovasti taas lennätti:
'Jos voit itsesi puhdistaa -- sitä parempi'
mutta pastori Möhkösen puhdistusvalaa ei koskaan saapunut.
Asema kärjistyi kärjistymistään. Tuliset neulat pistelivät molempia
pappiloita. Helvetin pihdit sihisivät pastorin pään päällä, kylän
akat olivat ammoin jakautuneet kahteen puolueeseen: siunaaviin ja
sadatteleviin. Hyvät isännät kynsivät korvantauksiaan, mutta kävivät
yhä herranhuoneessa sylkemässä, veisaamassa ja osaksi nukkumassa.
Itse Pirun sanottiin öiseen aikaan kiikuskelevan kirkontornin
ristillä huitoen kappalaisen asuntoa kohti, toiset väittivät hänen
viittoilevan rovastiin päin, kolmannet hokivat siellä rimpuilevan
ainoastaan arki-enkelin, joka muka pyrki hätäkelloja soittelemaan...
Koko seurakunnan vakaviston oli vallannut vavistus ja vanhurskauden
väristys, monikahdat alkoivat horjua uskossaan papilliseen
pyhyyteen, joku pitäjän maallikkoherroista oli uskaltanut pistäytyä
pikkupappilassa sanomassa Matti teoloogille veljellisimmät
terveisensä että tämä oli hiidenhullu, jos antautuisi avioon
palkollisensa kanssa ja että kaikkein paras konsti oli ajaa hunsvotti
pellolle tai tunkiolle. Kirkonkylän eukottomat renkimiehet ne vain
naureskelivat omia tupakkanaurujaan aivankuin jupakka ei heihin
vähääkään olisi kuulunut, mikä saattoi ollakkin mahdollista, siksi
tervejärkistä väkeä he olivat.
Matti pastori kiikutteli sydäntänsä kämmenellään: "Myönkö tämän
moskan meikäläisille vai heitänkö maailman jalkoihin?"... Kirkko
hänelle tarjosi iäksi pelastetun kunnian ja Kristuksen diploomin,
mutta myös ehkä ikuisen avioliittohelvetin yhdyselämässä epäilyttävän
olennon kanssa -- mailma hänelle tarjosi ihmisvapauden ja uuden
avio-oikeuden, mutta myös ikuisen häpeän menetetyn pappeuden suhteen
sekä lisäksi rahallisen tappion.
Ei kumpikaan kauppa häntä miellyttänyt, ja hirsipuu tuntui jo
välttämättömältä. Mutta piika-Taava uhkasi kiivetä samaan puuhun
jo ennen pastoria, eikä sekään tietysti tuntunut tunnossa oikein
mukavalta. Maanpäällisen helvetin tulisiin ketunrautoihin oli siis
takertunut pappi parka, vaikka hän sen saarnoissaan huolellisesti
salasikin, sitä innokkaammin maalaten kansalle ainoastaan
kuolemanjälkeisiä värejä ja maisemia.
Taava Töhkäsenkö kanssa naimisiin? Pyhät apostolit armahtakoot!
Kuinka sillä asteella seisovasta Eevantyttärestä voisi paisua oikea
pastuska? Tosin sukunimet ihmeesti sopeutuivat yhteen, mutta se
arvoeroitus --?
Hänhän, Matti herra, oli koulutettu maailman suurissa oppiverstaissa,
niin suurissa ettei Taava unissaankaan sellaisia ollut nähnyt;
hänhän, Matti, oli lukenut latinat ja kreikat, saksat ja venäjät, ja
osasi solkata selvää ruotsiakin, kun suunsa oikein pani pyöreäksi...
Mutta tuo Taava repale? Eihän se ollut käynyt muuta kuin rippikoulun,
jossa ei edes ollut tullut tietämään -- vai olisko rovasti
mahdollisesti opettanut? -- mitä merkitsee sana "teolooki"! Kuinka
semmoisesta voisi olla pastuskaksi? Pas-tuska?... Tai, vaikkapa
vielä opin puolesta kävisikin laatuun syntien anteeksiantamus,
niin tokkohan vain kävisi hienon käytöstavan ja naissivistyksen
puolesta? Eihän tuolla Taavalla ollut edes hattua eikä pitsilahkeisia
alushousuja niinkuin oikeilla fröökkynöillä, mitkä sivistyksen
välikappaleet Matti Möhkönen ylioppilaana oli tullut tuntemaan
Helsinki-elämässään. Eikä tuo tiennyt ruotsinkielestä muuta sanaa
kuin "vassakuu", jota hoki joka kohtaan -- se tökerö! Voisikko
piiasta saada pastuskan? Mitäs varten tässä sitten oli herraskouluja
käyty? Zebaoth sentään! Hukkaanko olivat menemässä kaikki hyvät
humalat?
Hänellä, Matti teolookilla oli toki kihlattuja henttuja Etelässä,
sellaisia daameja, joilla oli sekä hatut että pitsireunaiset yöpaidat
-- oli jumaliste -- ja nytkö tämä Taava riivattu, vihtoriini-hameinen
kuotjake äkkiarvaamatta lyö kaikki kaunottaret laudalta? Sehän oli
sentään hävytön kohtalo...
Ja pastori Möhkönen oli raivoissansa, nyreissänsä, eläen päivästä
toiseen aivankuin tulisessa pätsissä.
Jos lähtisi käpälämäkeen --? Mutta siitä suut vasta suureneisivat!
Ja rovasti, pahus, panisi peräänkuulutuksen -- aivankuin karanneelle
koiralle... Entä pappilan Anna ryökkynä? Ah! Hullu oli mies,
kun oli senkin hienohelman heittänyt. Siinä luisti viimeinenkin
sivistysmailman side kourista. Mihin lienee matkustanutkin --
aivankuin häntä -- ja Taavaa pakoon.
Oi suuri Jumala!...
Matti Möhkönen oli avuton --.
Yhtäkkiä saapui Tuomiokapitulilta kirjelmä, pyhä ukaasi. Niitä oli
kaksikin paperia. Toinen oli virallinen käsky pitäjänapulaiselle
Möhköselle pikaisesti -- erottamisen uhalla -- vihityttämään
itsensä kristilliseen avioliittoon, jotta ei hyvämaineiselle
evankeelisluteerilaiselle Suomen kirkolle koituisi häpeää -- toinen
oli yksityisluontoinen kirje kirkkoherralle, jossa kirjeessä
vertauksilla puhuen määrättiin että
'koska pitäjänapulainen Matti Möhkönen on ollut ongella ja saanut
ahvenen elämän merestä, niin perkatkoonkin ja paistakoonkin
ahvenensa itse sekä syököön omaan makeaan suuhunsa!'
Se oli tuomiokapitulin virkeä asessori, joka näin
veljellisenleikillisesti kirjoitti rovasti Frommerukselle, jonka
tehtäväksi jäi toimittaa hairahtunut sielunpaimen pelastuksen
satamaan.
Rovasti Freedrik Gabriel Frommerus sai papillista ryhtiä rintaansa.
Hän pukeutui ripeästi mustaan takkiinsa, huusi ruustinnalle ettei
tarvitse kahville odottaa, ja läksi paperit povessa marssimaan
kappalaisen taloon.
"Tuomiokapituli!" rykäsi hän ja nykäsi paperit povestaan. Mutta
niinpian kun hän katsahti virkaveljeänsä kasvoihin, alkoi hän
aristua...
Matti Möhkönen näet kiukuitsi kuin pakana. -- Taava Töhkänen
sitävastoin hypähteli kuin taivaanriemussa.
-- Hyvä ystävä, eihän sinun ole pakko mennä naimisiin, jos et
välttämättä sitä tahdo! huomautti esimies siivosti.
-- Prrr... mrrr!...
Pastori Möhkönen mörisi kuin teurastettava härkä eikä toimittanut
rovastille edes kahvikuppia.
Rovasti, Pyhän Annan ritarikunnan 3:n luokan jäsen, palasi
kartanoonsa sangen nolattuna... Mutta kun ruustinna kuuli ettei
kappalainen ollut antanut rovastille edes kahvia -- vaikka itse niin
monta monituista kertaa ennen oli heillä syönyt ja juonut -- niin
sinkautti hän ruotsiksi:
-- Ja enkö ole sitäkin sinulle, Freedrik, sanonut että hän on moukka!
-- Djah! sanoi rovasti ja pisti piippuunsa.
Viikot vierivät. Taivas ja maa tuntuivat pyörivän yhtenä
sekasortoisena kaaoksena, jossa vain vilahteli pari vihaista
papinsilmää. Jumala itse oli ikäänkuin hajonnut sumuun...
Vihdoinkin selvisi ilma.
Eräänä harmaana syysaamuna, monen kamalan kamppailun perästä sai näet
Kurjalan rovasti Matti Möhköseltä salaisen kutsun saapua "yhdistämään
sen mitä ei Jumala ollut eroittanut."
-- Ska' han nu ändteligen gifta sei, det svinet? [Joko se sika
viimeinkin menee naimisiin?] huudahti ruustinna kiiruhtaessaan
sitomaan liperiä miehensä kaulaan.
Rovasti tuikkasi käsikirjan kaftaaninsa povitaskuun ja läksi
nuorteasti liikkeelle. Varmuuden vuoksi komensi hän isäntärenki
Riston peräänsä -- siltä varalta näet jos pastori olisi laiminlyönyt
todistajat.
Tarpeen se olikin, sillä ainoastaan Möhkösen renki Kalle seisoi
toisena todistajana. Ulkona, porrasten edustalla tosin kurkkaili pari
uteliasta akkaa...
"Rakkaat ystävät! Teidän pitää visusti tietämän että aviosääty
on itse Jumalan asettama..." luki vanha rovasti juhlallisesti ja
hartaalla nuotilla.
"Että mies on vaimon pää niinkuin Kristus on seurakunnan pää..."
kaikuivat mahtavat vihkimäkaavan sanat.
Ja tekstin valtavista lauseista hengellistä ryhtiä saaneena alkoi
rovasti Frommerus vannottaa paria, joka siinä hänen edessään seisoi:
"Kolmiyhteisen Jumalan nimeen ja tämän kristillisen seurakunnan
läsnäollessa minä kysyn sinulta, Matti Möhkönen, tahdotkos ottaa
tämän Taava Töhkäsen aviovaimoksesi ja rakastaa häntä myötä- ja
vastoinkäymisessä?"
-- Niin... mutisi kappalainen ja katsoi jalkoihinsa.
"Tahdotkos?" uudisti rovasti varmuuden vuoksi.
-- Tahdon! vastasi silloin pastori melkeinpä ärjäsemällä. Mutta
virkaveli ei sitä huomannut.
Rovasti jatkoi juhlallisesti naisen puoleen kääntyen:
"Kolmiyhteisen Jumalan nimeen... minä kysyn sinulta Taava Töhkänen,
tahdotkos...?"
-- _Tahton!_ vastasi Taava kiirehtivästi...
Ja niin vihittiin Matti Möhkönen ja Taava Töhkänen kristilliseen
avioliittoon.
Siitä ei ole sen enempää kertomista. -- Mutta kuusi päivää myöhemmin
synnytti nuori rouva lapsukaisen, elävän, terveen tyttölapsen.
"Ei ole minun!" kerrotaan Matti pastorin tosin jollekkin
väittäneen, mutta hänpä sen kuitenkin risti ja vedessä kasti
-- kuinka erinomaisen mukavaa isänä itse omistaa pelastuksen
armonvälikappaleet! -- ja hänen lapsekseen se rovastin kastekirjaan
merkittiin. Ja herra pastori hymyili viisaan hymyä aivankuin olisi
hyvän kilvoituksen kilvoitellut, juoksun päättänyt.
Ja herra pastori nimitti lapsensa, "Teeva", joka kai merkitsi niin
paljon kuin: ihmiskunnan äidistä Eevasta Jumalan avulla Taavatse
syntynyt.
Ja katso! Rauha taas palasi Kurjalan seurakuntaan ja ihmeellinen
sielujen tasapaino. Nyt olivat asiat kuten niiden ollakkin piti,
seurakunnan mielestä. Akat yhtyivät jälleen yhdeksi valtavaksi
hengelliseksi puolueeksi ja veisasivat kuorossa:
"Ratk' Taivasa, ratk' Taivasa
On Ilo suuri..." j.n.e.
Isännät lakkasivat kynsimästä paksukähäräisiä korvantauksiaan,
jätkämiesten tupakkapakinat kävivät vienompi-höysteisiksi, ei kukaan
enää nähnyt piruja eikä enkeleitä kirkontornissa.
-- -- --
Niin. Siitä oli kymmenen vuotta, kun tämä kaikki tapahtunut oli,
tämä pastori Möhkösen kristilliseen avioliittoon meneminen. Sen
nälkävuoden erikoisilmiöt olivat jo täydellisesti unhoitetut: moni
niitä ei muistellutkaan, ja nouseva polvi siitä ei edes tietänyt.
Jos jotakin himmikettä lienee ollut pastori Möhkösen elämän
taivaalla, niin se oli ollut vain ikäänkuin auringonpimennys,
joka voi sattua niin varhain suviaamuna etteivät kaikki vielä ole
liereilläkään sellaista luonnonoikkua nähdäkseen.
Ei! Miesten mies oli tuo Matti Möhkönen, oikea jumalanmies
ja kansanmies, sillä vielä naimisiinmentyäkin söi hän viiliä
puupytyistä, otti ryypyn kuin mies -- tietenkin salaa epäilyttäviltä
henkilöiltä -- sekä hierotti itseään saunan leppeässä löylyssä,
toisinaan vain sivellen hurskaassa leikissä saunatytärten paljaita
käsivarsia, vieläpä pohkeitakin -- eikä ainoastaan hierottanut
reittään, vaan lisäksi kuppauttikin liikoja lihojaan häränsarvella,
aivankuin joku muukin todellinen Kurjalan alkuasukas.
Mutta Taavasta, hänen piikaisestaan, oli tietysti tullut pastuska ja
rouva, eikä kukaan epäillyt karahteerata Taavaa näillä arvonimillä,
sillä olipa Matti pastori kaupungista hänelle tilannut hatun, vieläpä
opettanut kulkemaan kaatioissakin, kuten ei ainoastaan sivistys, vaan
myös terveys sen vaati, ynnä neuvonut vaimon hankkimaan itselleen
pitsireunaiset yöpaidat...
Kerrottiinpa herra pastorin puolisolleen kaikessa hiljaisuudessa
opettavan "teolokiiaakin", vieläpä porilaismarssia ja politikkaa...
Semmoiseen herraselämään tosin ei rouva rukalla olisi mitenkään aikaa
riittänyt, sillä lapsia oli heillä odottamattoman paljon ja uusia
sikisi ja syntyi joka herran vuosi, jollei niin onnettoman ovelasti
sattunut että tuli keskoiset, hirmuiset itsessään ja vaaralliset
pastuskalle, mutta pastorille jostakin syystä salamieluiset...
Eivätkä ainoastaan lapsukaiset riistäneet rouva rievulta
herrastelu-aikaa, vaan lisäksi myös se erinomainen ruuanvalmistus,
jota pastori Möhkönen ehdottomasti vaati siltä, joka kerran oli
hänen kanssaan yhteen vihitty. Ruoka olla piti ja hyvä, muutoin
ei hyvä ollutkaan! kuten entinen vänrikki laulaa. Itsestään on
selvää ettei pastorin teolookinen arvo sentään voinut suvaita että
rouva Taava olisi aterioinut samassa pöydässä. Eihän. Kyllä Taava
sai syödä erikseen jälestäpäin. Jos joku harvinainen ruokavieras
moisesta ilmiöstä tuli lausuneeksi ihmetyksensä ja kysyneeksi, miksei
rouvakin tullut yhtaikaa syömään, vastasi pastori aina arvokkaasti ja
aivankuin luonnollisinta asiaa mailmassa: "pöytämme on liian ahdas!"
Niin! Kristillinen seurakunta oli siis täydellisesti rauhoittunut ja
kaikki oli niinkuin piti, mutta pastori Möhkösen sisäinen kotielämä
oli ainoa, jossa ei sovun aurinko päässyt korkealta paistamaan,
huolimatta kaikista noista iloisista perhetapauksista. Vaan ehkäpä
elämä sentään, kun ympäri ajatteli, oli niinkuin olla piti, ja
ehkä kaikkivaltias sen niin oli säätänyt että Matti Möhkönen oli
syntynyt korven marttyyriksi, jolla aivan kuin Simsonilla nyrkit
kutkuivat pyhää vihastusta, niin että niiden oli pakko jotakin
vastaan paukahdella, ja ehkä se myös oli siten sallittu että rouva
Taavan piti oleman orja ja juhta, joka monta monituista kertaa jo
oli katunut pastuska-passejaan, josta asemasta peräytyminen enää oli
mahdotonta?
"Kun herra mua paimentaa, ei multa mitään puutu..."
Rovasti Frommerus yksin kummasteli, miksei hänen kappalaisensa ollut
tyytyväinen.
Varsinkin jokaisen lapsen syntymisen jälkeen, kun nämät virkaveljet
toisensa tapasivat kirkon sakaristossa, huomasi seurakunnan esimies
että kappalainen häntä kohteli tylysti ja salavihaisesti -- aivankuin
toinen tälle olisi tehnyt vääryyttä.
-- No onnea, sinullehhan kuuluu taas lapsi syntyneen! saattaa
rovastivanhus sanoa aivan sävyisästi ja mitään pahaa tarkoittamatta.
-- Prrr... murisee vain apulainen onnittelun johdosta ja kääntää
rovastille pimittävän selkänsä.
Tämä joutuu siivosti hämilleen, mutta ei muista yhtään pykälää
kirkkolaissa, jossa puhuttaisiin alemman papin selkäpuolesta. Rovasti
saa luvan tottua kappalaisensa leveään selkään!
Mutta kaadellessaan kaappiryyppyjä pienten pirpanainsa ristiäisissä
kotonaan -- johon ei rovastilaisia pyydetä -- saattaa kappalainen
äkkiä tokaista jollekkin kummi-isännälle että "se oli rovasti, joka
minut pakoitti naimisiin tuon Taavan kanssa -- olisin minä toki
saanut oikeita Helsingin ryökkynöitäkin..."
-- Ka minkätähenpä se nyt ei herra pastori oisi saanunna vaikka
ihteänsä arkkipiispan tytärtä! myöntelee silloin leveästi isäntä.
-- Niin, niin, -- tuhisee kappalainen viinin virvoittamana, --
pappilan Annankin olisin saanut, vaan rovasti käski mennä naimisiin
tuon tuppanan kanssa...
-- Ka! öisin se minnäi saanna sen Kukkolan Eveliinan -- muistaahan
pastori? -- vaan kun luikari otti tiketin ja Ameriikkaan luisti!
nuljauttaa isäntä lohdutukseksi pastorille.
Ja ristiäismaljat -- samaa viiniä, mikä kirkossa muutetaan Kristuksen
ruumiiksi ja vereksi -- tyhjennetään pohjaan, ja juhlatunnelmat pian
haihtuvat arkielämän hyörintään.
Ne pikkupirpanat huutavat ja sotkevat niin riivatusti eikä
kappalaisen virkatalossa oikein tahdo riittää huoneitakaan kylliksi...
Surkeata, surkeata on elämä kaukana korvessa, mutta pappinaolo
sentään mitä mukavinta auringon alla.
6.
Kurjalan kunnasta Karjalan kannaksille ei välimatka ole mahdoton.
Hyvinsyötetyllä porolla sen autiot taipaleet ajelee mutkin kolmen
talvisen vuorokauden vieriessä.
Reino Frommerus oli Karjalassa pistäytynyt ja retkeili parhaillaan
kotikyläänsä kohti.
Helmikuun heleä pakkasaamu punersi hänen ympärillään huurteisessa
korvessa. Sillointällöin paukahti partainen, korkeanhuiskelo kuusi
metsän syvyydessä... ikäänkuin näkymättömän henkilön kirveen
iskusta. Ilman kuultavia kieliä soitteli pohjanviima. Olipa kuin
metsän sinipiikaset olisivat juosta vilistäneet alastomina runkojen
takana, vienosti väristen pakkasessa ja lyödä läpsähytellen
toisiaan reisille. Ja oli kuin ukko Tapio, lumitukka, kaukaa olisi
naurahdellut heidän hippasillaololleen hangella...
Pulkka myös hauskasti helisi kimpelehtiessään tien kierällä. Tiuvut
poronsarvissa ja lämppäkello juoksijan kaulassa sointuivat somasti
tuohon puuhelinään. Mutta pienet kulkuset punavyössä tuskin äänsivät
lainkaan, sillä hieno jääkuori oli niiden sirinän himmentänyt.
Vuottoraippa oli kohvettunut kankeaksi, rasvattu ajohihnakin jäykäksi
jäätynyt.
Liiteli peura kuin pääskynen ikään pitkin suikkelehtivaa korventietä,
oli mainiolla tuulella tunturihärkä hienonpurevassa pakkassäässä!
Kaviot vain naksahtelivat kaikuvasti...
Mutta varmana lumivenheessään istua kenotti mies, korkealla päässänsä
kuningasmainen lappalaislakki, neljän tuulen tuttava. Hänen
kulmakarvansa, silmäripsensä ja hienot viiksensä olivat hohtavassa
kuurassa.
Talvenraikas myös oli hänen mielialansa. Viehättävä oli hänen
matkansa ollut! Vanhan Väinämön tietäjä-haamun hän siellä oli ollut
näkevinään jollakin pirtinpankolla, laulajan iänikuisen viimeisiä
viestejä siellä sieluunsa siepponut hämärässä sopessa, Kalevan
luonnontyttäriä hymyhuulin silmiin katsellut hilpeissä kisoissa.
Ne häät olivat olleet hämmästyttävät -- ei niissä ollut pappia
tarvittu, ja juuri siksi kai ne olivat olleetkin niin siveelliset,
niin luonnollisesti mieltäliikuttavaiset ja puhdastunteiset! Tosin
sielläkin oli vilahdellut pakanallisia temppuja, raakuuden jätteitä
ja uusien tapojen tarttumia, mutta taikausko ei ollut näyttänyt
läheskään niin syvältä kuin Suomen puolella, se oli tuntunut
niin kansanomaiselta, omasta sydämmestä versoneelta, ei vieraan
ase-uhkaisen uskonvallan tyrkyttämättä ja turmelemalta.
Ja mikä ihmeellisintä kaikesta -- koko kansanjoukko siellä oli ollut
niin ennakkoluulotonta, vanhat satavuotiset akatkin! Ei yksikään
karjalainen, ei nuori eikä vanha, siellä ollut katsellut luonnollisia
iloja, huvittelua ja kisailua, sillä silmällä kuin Suomessa jokikinen
luteerilainen ukko ja akka katselee. Ne eivät siellä olleet tietäneet
kirkkosynnistä eivätkä kristillissynnillisestä menosta, eivät olleet
osanneet tuomita ketään helvettiin. Hymyhuulin ja loistavin silmin
olivat juuri ne vanhimmat seuranneet nuorten karkeloita keskellä
talvista yötä.
Keskellä yötä ja keskellä synkintä salomaata, keskellä aineellista
kurjuutta, iänikuista nälkää ja puutetta?... Se sellainen
mielenvapaus sivistyksestä orvoksijääneessä kansanjoukossa oli
kerrassaan uskomatonta suomalaisilla silmillä katsoen, suomalaisilla
korvilla kuullen!
Mikä, mikä ihme ja kumma tuossa kaukoperukan kansanheimossa olikin
säilyttänyt moisen luonnonraikkauden? Miksi ei se -- kaikkien
nurkkajumalien nimessä -- ymmärtänyt pitää "suurena syntinä"
kaikenmoista huvittelua, hyppelyä, näyttelyä, soittelua ja
ilonkaihoavaa naurunremahtelua?
Vastaus saattoi olla vain yksi:
-- Siksi ettei siihen ollut päässyt uppoamaan kirkon oikeaoppisuus,
tuo pirullinen mallihurskaus, joka kaiken elämänilon ihmisraukoilta
synkistää. Ja siksi että se oli osannut pitää saaliinhimoisat papit
itsestään erillään.
Sille oli ollut onni onnettomuudessa että sen viralliseksi
uskontunnustukseksi oli julistettu vieraskielisen yhteiskunnan
siveysoppi. Se ei ollut sitä vastaanottanut, ei sitä järjessään eikä
sydämmessään sulattanut, vaan kaikessa hiljaisuudessa paennut omaan
pyhään puistoonsa -- täyden uskonnottomuuden uhrilehtoonsa, jonka
salaperäisessä siimeksessä häämötti ainoastaan Väinämöisen, laulajan
iänikuisen sankarihaamu!
Turhaan olivat papit ja piispat ja muut valtion palkka-orjat sen
nenien eteen naulauttaneet kiiltävät kummituskuvansa -- se ei
ollut tuota epäjumalanpalveluksen myrkkyä sieluunsa asti imenyt,
se oli vain kuin nokkela näyttelijä ristinyt silmänsä mieliksi
keisarinväelle, joka ei muuta vaatinutkaan kuin heiluvia käsiä.
Sille joukolle oli väkisten rakennettu sipulikattoisia kirkkoja ja
vinoristisiä rukouskarsinoita, ja sen sieraimiin oli suitsutettu
pahanhajuista savua, jota nimitettiin pyhäksi, ja sen korviin
huikeasti huudettu jumalanarmahdushuutoa, hospodipomiluita, -- jo
satoja vuosia -- eikä se sittenkään ollut alkuperäistä luonnon
katsantoansa tuossa humussa ja savussa hukannut, vaikka sen
vaatteisiin pyhän savun lemu olikin tarttunut!
Se vihasi sydämmensä pohjasta noita "oikeauskoisia" isiä ja
tsäässynöitä ja taipui niitä vain hirmupakosta höpisevin huulin,
hapuilevin käsin tai hölmistyneesti mykkänä kumartamaan! Sillä sillä
itsellään oli puhtaampi uskonto -- uskonnottomuus, jonka siveysoppeja
ei kukaan jumalviisas ollut tutkinut.
Ja kuitenkin! Kuka kykeni väittämään tai todistamaan ettei tämä
kaikkeen sortoon ja kurjuuteen sysätty rajakansa ollut siveellisesti
yhtä hyvää tai yhtä huonoa kuin kansat molemmin puolin sitä, nuot
kristityt, puhdasoppisuudestaan kerskahtelevat kansallisuudet:
suurslaavit ja suursuomalaiset?
Pappeihin ja kirkkoihin turvautumatta oli se henkensä säilyttänyt
kautta vuosisatojen vainon; ei tuo juoppo, irstas pappi raukka sille
toki ollut voinutkaan siveyttä opettaa -- ja kuitenkin tämä kansa oli
siveydellisempi kuin nuot molemmat kirkolliset kansat sen ympärillä:
se eli sukupuolisesti puhtaammin sentähden että oli jäänyt likelle
alkuperäisyyttä, luonnonuskontoa, sitä, jota kirkolliset juuri
pilkkasivat pakanuudeksi.
Oi jospa näin harvinaisesti jälkeenjääneen orjajoukon henkisiin
ohjaksiin kerran pääsisi uuden ajan järjenkuningas vapauden lippua
liehuttavine, totuuden työkirvestä heiluttavine henkisotureineen,
niin näistä pimennon lapsista vielä voisi varttua kansa, joka takoisi
uuden Sammon uniseen Pohjolaan, kyntäisi kyiset pellot, avaten
runoudenkin uusia uria poloisiin pohjoismaihin!?
Mutta sen kohtalo oli toistaiseksi jääpä sortajahallituksen synkkään
varjoon, eikä sen elämän aurinko jaksanut näkyviin nousta ennenkuin
tuo korkea, kolkko muuri oli raunioiksi sortunut...
Ken oli kaiken tekevä -- ja milloin?
Näin tunsi, arvosteli, riehahteli ja mielessään päätteli Reino
Frommerus palatessaan porolla Karjalan kankailta. Ja kun hän
ajatteli sitä nimikristillistä seurakuntaa, jonka rajojen sisällä
hän parhaillaan ajeli, niin ei hän voinut olla tuntematta jotakin
tukahduttavaa rinnassaan.
"Täällä on kansa paljon tylympää kuin siellä, josta tulen."
Kaikissa niissä taloissa, joissa hän menomatkallaan oli pistäytynyt,
oli hän huomannut että ihmisten kotielämä oli huonoa, paikoin
raakaakin, jopa alhaista, ja että hänet oli vastaanotettu
ihmisellisesti ainoastaan sentähden että hänen isänsä sattui olemaan
seurakunnan esimies, jonka kanssa rahvas oli välttämättömissä
asioissa. Mutta jumalanrauhaa ja lämmintä kristillisyydentuntoa hän
aniharvassa oli havainnut. Ihmisarvon mittarina korvenkin keskessä
oli hän selvästi vainunnut pidettävän vain sitä, missä määrin joku
talonpoika oli varakas tai köyhä, mutta ei kukaan siveellisyyden
vaa'alla osannut punnita vaikuttimia, miksi yksi noin oli paisunut
varakkaaksi, toinen noin sortunut auttamattomaan köyhyyteen.
Viekkautta ja keinottelukykyä pidettiin taivaallisena lahjana.
Rahamiestä ja pomoa kunnioitettiin Jumalan suosikkina, kurjaa
köyhää avustettiin ainoastaan silloin kun oli pakko avustaa -- oman
maineensa vuoksi. Kurjimman köyhän kuolemaa pidettiin jonkunlaisena
koiran kuolemana, josta ei kannattanut arvata edes tavallista
arvuutusta, joutuiko rievun sielu autuuteen vai kadotukseen. Se oli
vain keskiköyhä väestö, jolle pappi ja taivaansalaisuudet parhaiten
kuuluivat. Se väestö, joka -- vaikka velaksikaan -- kykeni itselleen
kustantamaan sielunpaimenen matkat ja passaukset. Tämä sielunpaimenen
kuljettaminen hevosella tai venheellä talosta taloon oli ikäänkuin
"ihmeitätekevän jumalanäidin" kuvan kyyditseminen Venäjänmaan
sydänosissa: kansa uskoi siitä itseensä tarttuvan jotakin pyhyyttä,
jos vilahdukseltakaan sai nähdä vaeltavaa pappia, jonka esivallan
oikeiksi todistamat reseptit muka pystyivät pelastamaan lapset
ikuisesta kadotuksesta, vaivaiset vanhat tulisesta helvetistä.
Mutta -- aivankuin siellä oikeauskoisten turmeltuneimmissa
maanosissa isäpappi ei hievahtanut paikaltaan ilman määrättyä
lukua viinaryyppyjä, samoin Kurjalassakin oli elänyt pappeja,
jotka eivät lähteneet liikkeelle kuolevan sairaan tai kaukana
kastettavan heikon lapsen luo, jollei määrättyä takuuta oltu annettu
edestakaisin-kyydistä tai tiedossa ollut asianmukainen holhous
perillä ja taipalella. Sitä holhousta varten täytyi toisinaan
juosta raahustaa yli vetisten soiden peninkulmien päähän lainaamaan
naapuritaloista sokurinkokkareita, kahvinpapuja, tinalusikoita tai
muita herrasvehkeitä, joilta pikkuasioilta usein vasta yöpimeässä
pääsi palaamaan kotimökilleen.
Ehkäpä korven kansan siveellinen tunto joskus salaa kapinoi moisia
ilmiöitä vastaan, mutta helvetinkauhu ja autuudenhimo lukitsi
kaikki arvostelevat suut, ja yleinen mielipide myös sanoi että
joka kerran pappia tarvitsi, sen oli pakko hänet myös kustantaa
ja voiteessa pitää -- aivankuin käytettäessä jotakin tärkeää,
yleishyödyllistä yhteistä maanviljelyskonetta. Niin! Sillä kone hän
todella oli, pappi, valtion suojelemien ammattikristittyjen keksimä
sielujen-pelastuskone, jota tarvitsi Karjalan kunta, jota tarvitsi
koko Suomen kansa. Ilman sitä osuustoiminta-konetta ei näkynyt
toimeentulevan.
Näin hän ajatteli, yksinäinen matkamies Kurjalan erämailla...
Metsätie, jota hän ajeli, painautui vihdoinkin alas suurelle
järvelle, ja kuppelehtien vieri pulkka jäälle, jonka peitti tasainen
lumikerros.
Reino Frommerus antoi poronsa laukata ja ihaili luonnon puhtautta
tuntien lievää nautintoa talviauringosta, joka hänen selkäänsä
paistoi. Ei ainutta ihmisolentoa sattunut hiihtämään järven
hohtavalla seljällä. Ei ainutta ihmisasuntoa neljännesmääriin voinut
keksiä niillä seutuvilla. Lumoava hiljaisuus vallitsi keskellä
kirkasta päivää, aivankuin peninkulmien laajuudelta kaikki, mikä
kuului ihmiselämään, olisi nukkunut.
Se oli korven rauha, missä lumet levisivät ympäri kuni äärettömät
käärinliinat...
"Ja niin on kansani henkinen tilakin" ajatteli ajaja: "keskellä
kirkasta päivää se makaa haudassansa jumalaisen luonnon helmoissa!"
Poro pysähtyi äkkiä kääntyen tapansa mukaan sarvineen päin ajajaa,
läähättäen tervettä, lyhyttä läähätystään ja haukaten kiteytynyttä
lunta kuin sokeria. Ajaja kaivoi kellon turkkinsa alta ja mittasi
matkaa tuntien kulusta. Kolmisen peninkulmaa oli hän taas
yhteenmenoon ajellut, ja aika oli poiketa johonkin syöttämään.
Koiranhaukku parahiksi kuuluikin hänen korviinsa, mutta taloa ei
vielä näkynyt rantametsien suojasta.
Hei kali! -- ja taas sitä mentiin niin että tienviitan-tuppurat
vilisivät. Peura oli arvannut isäntänsä ajatukset ja poikkesi
hurjasti pienemmälle tielle, joka läksi kohoamaan järven rannasta.
Koiranhaukku ylhäällä harmaassa pihassa kävi tiheämmäksi ja
äkäisemmäksi. Pulkka nakkelehti saunan ja aitan nurkkiin ennekuin
suikersi kartanoon. Koko piha helähti täyteen tiukujen ja kielikellon
sointuja, kun poromies sinne karkuutti! Pärepaikkaiset pirtin akkunat
olivat tuokiossa täyttyneet lasten naamoilla jäätyneitä ruutuja
vasten litistettyine nenineen: "Mikä kummitus olikaan porhaltanut
pihaan?"
Puolipimeästä etehisestä kurkisti pari vaimonpuolta, joista toinen
näkyi laskevan alas hameensa. Pirtin ovi kuului pahasti narahtavan
ja isäntä itse ilmestyi portaille ensimmäiseksi niistäen nenänsä
kansalliseen tapaan etusormella ja peukalolla ennenkuin läksi
astumaan tulokasta kohti, lakinreuhka takaraivolla. Mutta talon koira
oli yltynyt haukkumaan vimmatusti, karvat pystyssä ärhennellen niin
liki poromiestä kuin suinkin uskalsi.
-- Hyvää päivää! toimitti Reino Frommerus päästellen poroansa
valjaista.
-- Syyti koira! komensi isäntä ja nakkasi haukkuvaa kalikalla. Koira
päästi kamalan ulvauksen ja pakeni muristen pirtin porrasten alle.
-- Saisikko talosta vähän jäkälää? äänsi tulija.
-- Mikä sinä oot kulkija, kun sinua koirat niin haukkuu? tokasi
isäntä.
-- Olenpahan muuan...
-- Herrako vai ryssä vai lappalainenko?
-- Jätkämiehiä!
-- Vai jätkämiehiä! sanoi isäntä epäluuloisesti muljauttaen mustia
silmiään ja meni oikein likeltä tirkistämään. Katseli tarkoin kaikki
porovehkeet ja poromiehen puvun päähineestä pauloihin saakka. -- Kun
et vain liene oman pitäjän herroja? sanoi.
-- En ole herra! väitti toinen.
-- Rovastin poikia olla taijat, pirhana vieköön? tunnusteli isäntä.
-- Se sattui kuin naulan päähän! sanoi Reino Frommerus naurahtaen.
Ja nyt vasta tuli isäntä oikein kättelemään.
-- Ka terve, terve!
Käytös ja ääni oli muuttunut.
-- Mistä sitä nyt kuletaan?
-- Ilovaaran häistä.
-- Voi hyvänen aika! sanoi isäntä. -- Ihan pakanamaista asti!
-- Eivät ne ole pakanoita!
-- Vai eivät ole, heh, heh... Jussi hoi! huusi isäntä. Nakkaappas
sieltä navetasta vieraan porolle jäkälän moskaa. Rikeneen!
Reino Frommerus asteli isännän perässä lämpöisenlöyhkäävään pirttiin.
Hän tervehti ensimmäiseksi emäntää, joka ennen kädenantoaan pyyhkäsi
sen kuivaksi hameensa helmaan. Jollekkin lapsistakin antoi hän kättä,
josta nämät olivat kovasti tolkussaan tuijottaen uteliaina vieraan
koreita pauloja ja varsinkin hänen lappalaislakkiaan, sitten taas
kiiveten akkunaan ihmettelemään "porroa" eli "toloa", kuten pienimmät
hokivat. Tulija valitsi itselleen russakoista paljaimman lavitsan ja
istuutui juttelemaan. Emäntä oli heti ruvennut puuhaamaan jotakin
suuhun annettavaa.
-- Mikäs tämän talon nimi onkaan? kysyi vieras senjälkeen kuin
kuulumiset talonväen puolelta olivat kysytyt.
-- Pyhämäeksi hokevat, -- vastattiin.
-- Mistä tämä niin juhlallisen nimen on saanut? Mikä tässä on pyhää?
uteli vieras katsahtaen mustankiiluviin orsiin päänsä päällä.
Isäntä ja emäntä nauraa hykähtivät molemmat iskien silmää.
-- Ka mitäpä hänessä... vanhassa rähjässä... mutisi isäntä.
-- Papit hänet lienevät pyhittäneet -- selitti emäntä. -- Eri nimellä
tämä kuuluu olevankin vanhoissa kirjoissa. Tuo kai se ukkovaari
paraiten tietäisi...
-- Hoi vaari, mikäs talon vanha nimi on? huusi Reino Frommerus
reippaasti vanhukselle, joka näkyi kyyköttävän ylhäällä muurin
pankolla ähkyen hirveässä kuumuudessa.
-- Heäh? kuka hoasteloo? kuului muurin päältä.
-- Vieras kyselee jotta mikä meidän talon vanha nimi on? kimahti
emäntä vanhuksen korvaan kurkottaen.
-- No, no, kuulen mie vähemmälläi! -- murisi ukko. -- Puitto-tuota,
kekä se on se vieras siellä, ottiatuota?
-- Kirkkoherran poikia tämä on! esitteli emäntä.
-- Tämänkö meijän kirkherran puitto-tuota? uteli ukko.
-- Ka tämänpä, tämän Rommerin, älä nyt tyhjiä. Maisteri se on!
-- Mittee heän puitto-tuota teällä virkailoo, ottiatuota? yhä tinkasi
vanhus.
-- En minä mitään virkaile! sekaantui asianomainen.
-- Heäh? mittee heän, puitto-tuota, sanoo?
-- Että en ole mikään virkamies, vaarikulta! huusi papinpoika.
-- Mikä heän sitten, puitto-tuota, olloo, ottia-tuota? tokasi ukko.
-- Poromies vaan!
-- Heäh? Minulla tuo kuulon raato, puitto-tuota, on vähän
rappeutunna, ottia-tuota.
-- Poromies! karjasi Reino Frommerus.
-- Hä -- hä -- hä! nauraa häkätti vanhus niin että hänelle tuli kova
yskänkohtaus.
-- Ei sen kanssa kannata puhella, -- virkkoi isäntä. -- Höperö sitä
jo narrailee.
-- Mutta tahtoisin minä sittenkin tietää talon vanhan nimen, -- tinki
Reino Frommerus itsepäisesti.
Oli kuin uuniukko tällä kertaa olisi kuullut.
-- Tämä on, puitto-tuota, alkujaan Velhovaara, kähisi hän, -- eikö se
Severi, ottia-tuota, sitä muista? Jopa niin jotta Velho. Se Winkhuusi
vainaa, ottiatuota, tämän Pyhämäeksi pyöräytti, puitto-tuota. Jopa
niin jotta Pyhä... uoh. Vaari huokasi raskaasti.
-- Kuka se Winkhuusi oli? kysyi nuori maisteri.
-- Wiinhyyti, Wiinhyyti se, on ollunna, -- sekaantui nyt puheeseen
vanha muori karsinasta. -- Sen tuon vaarin kielenkanta ei keänny
niihin viinimmän sorttisiin nimmiin. Se vain sitä puittoansa
pupattaa. Niin vain että Wiinhyyti.
-- Svinhufvud ehkä? muisteli Reino Frommerus koettaen pysyä vakavana.
-- Se se, no justiin! tepä tuota osaattai latinaa! sanoi muori.
-- Ei se ole latinaa, -- hymähti maisteri.
-- Juu, juu, kyllä minä ymmärrän, -- kiiruhti muori korjamaan, -- se
on inkelskaa, minä olin tytön suikareena lapsenlikkana Nyyluntissa,
siinä kirkonkylässä, niin se kauppias vainaa puhui Inklannin maassa
kerran seilanneensa. Niin vain että Wiinhuuti. Vaan se tuo vaari...
-- Pappiko se oli se Svinhufvud? keskeytti vieras.
-- Pappi, pappi ja hyvä olikin pappi, -- kiiruhti muori selostamaan.
-- Kova oli hengen mies, ylen äijä kova. Se kerran katkismuksella
Rosolan Aapelivainaata päähän ropsautti ja vielä ropsauttaessaan
sanoi jotta "siinä sulle autuuven oppia iäksi", vaan Aapelipa
käräjiin tammasi, niin tynnyrin rukiita sai maksaa kipurahoiksi,
pappi...
-- Vai niin. Ja nyt ne molemmat makaavat haudassa? tuumi Reino
Frommerus.
-- Hauvassa, hauvassa, missäpäs ne mualla kuin hauvassa... Jessus
siunatkoon! siunasi muori ja alkoi kiivaasti kartata villoja.
Vaari kuului käheästi rykivän muurin päällä.
-- Velhovaara on minusta paljon kauniimpi nimitys kuin Pyhämäki!
jatkoi pappilan maisteri puheitaan.
-- Mittee hyö pakajaat, puitto-tuota? murahti uuniukko.
-- Vieras sanoo jotta vanha nimi on kauniimpi! tulkitsi taas emäntä,
jonka puheen vaari oli tottunut erottamaan.
-- Hä -- hä -- hä! välttää! Ottia-tuota vai kauniimpi! Vai niin tämä
papinherra, puitto-tuota raataa... Hä -- hä -- hä...
-- Ei minussa paljon ole pappiutta! virkkoi vieras koetteeksi, minkä
vaikutuksen tämä vanhukseen oli tekevä.
-- Että mitenkä sanoo? Minulla tuo kuulon raato on vähän rappautunna,
ottia-tuota.
-- Ei sano hänessä olevan paljon pappia! tulkitsi emäntä.
-- Hä -- hä -- hä -- puitto-tuota, eihän sitä joka penikasta
lintukoiraa! pälpätti ukko nauraen pitkää kummallista naurua ja
kyhnytteli ruumistaan, joka nähtävästi oli syöpäläisten vallassa.
-- Oletko siellä vähemmällä, -- murahti isäntä vanhalle isälleen. --
Ihan rapninki karisee.
-- Antaa vaarin nauraa terveydekseen, -- puolusti Reino Frommerus.
-- Mitäpä höperön terveyvestä! arveli isäntä. -- Kohta se kumminkin
kuolee. Täissä kuin eläin...
-- Eikö häntä käytetä saunassa?
-- Kuka sille saunaa... semmoselle!
-- Älä sinä Severi puhu, -- sekaantui emäntä luoden vihaisen
silmäyksen mieheensä -- onhan sitä vaaria käytetty kylyssä. Vieras
tekee hyvin ja käykää tuonne pöksään! toimitti emäntä.
Reino Frommerus läksi kamariin isännän opastamana kulkien läpi
kylmän etehisen. Kylmä oli kamarikin, johon hänet vietiin ja ilma
siinä peräti ummehtunut seinässä roikkuvine vaatteineen. Ikäänkuin
verellä maalatun pöytäkaapin ylitse oli levitetty riepu, jonka päällä
tökötti rikkolaitainen kahvikuppi eriparisine vateineen. Sokuripalat
olivat isoja, mutta tahraisia ajelehtien märäksi pyyhkäistyllä pöydän
kamaralla. Kerma sitävastoin seisoi valkoisessa pahkakauhassa. Emäntä
tuli perässä kantaen hiilimustaa pannua.
-- Jos vieraan niinkuin passaisi kahvia ryypätä...
-- Kiitoksia...
-- Ne on nuo talonpojan rustingit rouvinsekaset...
-- Kyllä nämä minulle välttää...
Ja vieras alkoi mielihyvällä särppiä sisäänsä tulikuumaa, pikimustaa,
väkevästi suolattua kahvia väliin haukaten omia matkaeväitään.
Isännän kanssa sitten kahden jäätyä kamariin, hän alkoi katsella
ympärilleen.
-- Minkätähden teillä on seinässänne tuo kamala helvetinkuva? kysyi
hän.
-- Ka se tuo Selema sen ilmanaikojaan... tässä keväällä
reppuryssältä... jo minä sille sanoin että kannattaneeko tuo
kahtakymmentä penniä, vaan se tinkasi jotta lasten lystiksi ottaa
pitää... ka eikö siinä olekkaan sitä ilopaikkaa? säpsähti isäntä ja
nousi katsomaan värikuvaa haparoiden mustilla sormillaan "taivasta."
-- Ka sitähän minäi. En minä toki muuten hänestä kahtakymmentä penniä
oisi raahtinutkaan antaa, vaan se tuo Selema pimpatti, niin panna
rätkättiin kamarin seinään, jotta niinkuin viinimmälle näyttäisi...
selitteli isäntä.
-- Ei olisi kannattanut penninhyrrää noin huonosta tavarasta maksaa!
sanoi papinpoika.
-- Vai niin on huononsorttista paperia! No se tuo ryssä...
-- Minä tarkoitan että kuvan ajatus on roskaa! opetti toinen. --
Eihän niitä tuommoisia taivaita eikä helvettejä missään...
-- Vai ei, vai ei! ihmetteli isäntä. --
-- Ja mitävasten tuo sanansasyöjän naama suomalaisen talonpojan
seinässä? jatkoi hän sitten.
Mistä lienee poika Jussi markkinoilta... Eikös se ouk sen pääherran
kuva?
-- Jos lienee. Vaan eihän sitä oikeat ihmiset seinäänsä pakotta
riipusta. Ettekö ole sattunut kuulemaan Bobrikoffista? kysäsi vieras.
-- Eipä ou kuultuna tänne-asti... sanoi isäntä ja kynsi korvallistaan.
-- Sehän elää siellä Helsingissä...
-- Vai Helesingissä hällä on korttelipaikka. Joo.
-- Ja sieltä koko maata hallitsee...
-- Vai sieltä ne nyt nyörit kulkee! sanoi isäntä jonkunverran
huvitettuna politiikasta.
-- Se on Suomen kansan vihamiehiä! selitti papinpoika.
-- Vai vihanen on suomalaiselle. Tietääpäs hänet -- ryssä.
-- Eivät ne kaikki ole vihaisia.
-- Vai eivät kaikki. Joo!
-- Se on sekalaista seurakuntaa...
-- Niinpä taitaa olla! myönteli isäntä.
-- Eikös isäntä ottaisi pois noita rumia kuvia seinältään?
-- Joutaapa ottaa... sanoi talonpoika ja alkoi verkalleen irroitella
kuvia seinästä. -- Mihinkä nämät nyt pantanee?
-- Paras kun pistää tuleen!
-- Joutaapa pistää... myönsi yhä toinen.
Ja vieras katseli hienokseen vihellellen, kuinka isäntä itse työnteli
helvetit, taivaat ja esivallat oman kamarinsa uuniin ja sitten vähän
kuin arastellen sytytti paperit tuleen.
-- Me täällä kamaria lämmitämme! sanoi Reino Frommerus leikillisesti,
kun emäntä samalla tuli sisään.
Isäntä oli polvillaan loimuavan pesävalkean edessä ja jurona tuijotti
kuinka kaikki sarvipäät korventuivat ja käppyröivät liekeissä.
Siivekkäät pallinaamaiset enkelitkin muuttuivat mustiksi, kunnes
rapisten raukenivat hienoiksi haituviksi, lopuksi lennähtäen huimaa
vauhtia ylös savutorvesta.
Emäntä loi oudostivälähtävän silmäyksen salaperäiseen toimitukseen,
korjasi kahvivehkeet ja poistui kiireesti pirtin puolelle. Mutta
isäntä juoksi hakemaan sylyllisen halkoja lämmityksen jatkoksi
kamariin.
-- Onko kirjallisuutta talossa? tutki Reino Frommerus kaivellen
jotakin vasua. -- Ohoh! Kylläpä haisevat pahalle...
-- Vielä nämä meijän iän luottaisi, -- arveli isäntä niskoja tutkien,
-- kun ei nuo sikiöt kävisi repelemässä.
-- Miksei laiteta hyllyä?
-- Ka ei ole tullut laitetuksi.
Papinpoika avasi vanhan virsikirjan ja alkoi ääneen lukea:
'Ei helvetisä lopu coscan vaiva; Sill' syndi sydänd sangen
surkiast caiva, Siell tuli poltta aina hirmuisest, Ja piru pijna
ijankaikkisest.'
-- Lukeeko näitä enää kukaan? kysyi hän.
-- Kyllä ne nuo akat niistä pyhinä veisata loilottavat, -- vastasi
isäntä.
-- On kai talossa uudempikin virsikirja?
-- Onhan tuo uusikin -- mihin lie Selema kätkennä -- vaan auttaapa
nuo vanhatkin. Ja hokee ne vaimoset näissä vanhoissa kirjoissa sen
hengen meiningin olevan ikäänkuin höystöisämmän...
-- Niin, kyllä näissä on väkevästi höysteitä ja ryytejä! naurahti
vieras selaillen mustaa kirjaa ja alkaen lukea Ajan-Tietoa kansalle:
'Vuonna jälken Mailman Luomisen 1656 tapahdui Wedenpaisumus.'
-- Uskooko isäntä sitä?
-- Ka mitäpä minä heistä...
Isäntä sylkäistä tirskautti pitkän sylen paperossin lomasta,
jonka vieras hänelle oli tarjonnut. Ei jokapäivä poltettukaan
herrastupakoita Pyhämäessä!
Reino Frommerus lehteili edelleen ja naureskeli lukiessaan
vanhanaikuiselle suomenkielelle:
'V. 1380 on yxi Fransiscan Muncki Bertil Swartz nimeldä
ylösajatellud Krutin, Pyssyt ja Fältstykit...'
-- Ruutihistoriassa on hiukan enemmän järkeä -- sanoi hän puoleksi
itselleen -- paha vaan ettei vanhoja kiinalaisia ole mainittu.
Hän otti käsiinsä toisen vanhan kirjan:
"Hyödyttäväisiä ja Huvittavaisia Kertomuksia Yhteiselle Kansalle
kehoitukseksi hyvään ja varoitukseksi pahasta."
-- Tämä nyt jotakin on, -- arvosteli lukija -- täällä löytyy
"Esimerkki Noitain, Welhoin ja Myrrysmiesten kelvottomuudesta."
-- He, he, -- naurahti isäntä, -- ovatpahan räntänneet! Se minun
äitivainajani näitä ahkerasti viljeli.
-- Niin, on lampaan päässä parempiakin paikkoja, -- sanoi maisteri
ja otti kolmannen kirjan. Ei siinäkään ollut tallella alku- eikä
loppulehtiä, joten hän ei tiennyt, mikä se oikein oli. Hän löysi
siitä osaston:
'Totisen Christillisyyden Edesvastaus, Muutamita Lihan ja Weren
esteitä ja Kaunistelemisia vastan, Jumalan puhtaasta sanasta
ulosotettu, itzekullekin waroituxexi ja parannuxexi. -- --
'Me kannam meidän tavaram savisis astioisa...
'Kysymys: _Kerran olla vijnapääsä, ei se nijn paljo haitta?_
Wastaus: Se on Satanan oppi nijden kautta, joiden omatundo
poldettu on.'
_'Saa kuitengin vihastua?_ Wastaus: Vaan ei syndiä tehdä.'
'_Ei yxi kova sana henge ota?_ Wastaus: Hambat ovat usiasti
keihäs ja nuolet. Ja kaikki ruta on lihan työ.'
-- Tämä on hauska kirja! sanoi papinpoika ja alkoi lukea aamuvirsiä:
"Uni meit saatti nukkuman.
Pirut pyyti synnis hukkuman;
Mutt Herran pyhät Engelit,
Meit ymbärins lendelit."
-- Ettekö myö minulle tätä kirjaa? kysyi Reino Frommerus hieroen
käsiään, jotka olivat likaantuneet mustista lehdistä.
-- Joutavat kai minulta, vaan mitä nuo akat... mutisi isäntä.
Reino Frommerus palasi pirttiin ja pyysi saada ostaa talon vanhimmat
kirjat. Lupasipa lähettää uusiakin sijaan.
-- Ei niitä myyä! murahti muori, emännän äiti karsinasta.
-- Minkä tähden ei?
-- Ka sentähen ei, jotta niissä on se oikea autuuven oppi.
-- Uskooko muori?
-- Uskon minä, kun olen untakin nähnyt.
-- Millaista unta muori on nähnyt?
-- Semmoista unta jotta tuli turjalainen pirttiin, koirankuontolainen
kuvatus, mikähän lie ollut... alkoi tiukua soittaa pyhän kirjan
päällä. Sentähen ei myyä.
-- No se tuo äiti! sanoi emäntä häpeillen ja meni ulos.
Reino Frommerus istui hetken vaiti pirtin penkillä. Sitten hän äkkiä
näytti jotakin muistavan.
-- Missä talossa se täällä teidän kylällä kummitus kuuluu elämöineen?
tiedusteli hän. -- Vallesmanni minulle mainitsi.
-- Vai mainitsi vallesmanni, -- sanoi isäntä. -- Kyllä se tässä
meillä viime talvena möykkäsi.
-- Möykkäsipä hyvinkin! sekaantui muori. -- Milloin lusikan tyngällä
nakkasi, milloin helvetin mukulalla perään linkosi, milloin rukin
paukautti permantoon, kerran kahvipannunkin päräytti seinään niin
että sakat vain räiskyi. Jessus siunaa! muisteli muori.
-- Eikö sitä nähty?
-- Ei sitä nähty ihteään, kuultiin vain. Se varsinkin noin hämärän
hetkinä rikeerasi, -- selitti isäntä harvakseen.
-- Rikeerasi! Rikeerasi! säesti taas muori sopesta. -- Ei nukuttu
viime talvena tässä talossa monta yötä rauhassa.
Emäntä palasi pirttiin, mutta läksi taas pian ulos.
-- Perkeleeksikö te sitä luulitte, hyvät ihmiset? kysyi papinpoika
siivosti.
-- Se se oli, justiin se sama! vakuutti muori.
-- Älkää viitsikö! huudahti nyt vieras. -- Kyllä se perkele ainakin
tässä talossa taisi olla teidän omissa hameissanne. Nimismies minulle
jutteli --.
-- Vai jutteli valtesherra, -- tarttui isäntä. -- Mitä tuo jutteli?
-- Että oli tässä pirtissänne pahansisuinen nainen, huonemiehiä,
jolla oli viekkaus mielessä. Rupesi pelaamaan paholaista, jotta saisi
pelotetuksi toiset pois koko kartanosta saadakseen itse...
-- Ka niine, niin on asia! myönsi nyt isäntä. -- Mitäpä hänestä
peittelemään.
-- Mutta muori yhä uskoo? ivaili papinpoika.
-- Uskoo minkä uskoo. Uskollaan kukin autuaaksi tulee. Uskoi se tuo
Severikin mennä talvena. Kävi toki pappiakin pyytämässä, vaan ei
pappikaan uskaltanut...
-- Ketä pappia sitä käytiin pyytämässä? uteli vieras.
-- Ka sitäpä pastoria, Möhköstä. Sehän se on meijän kylän napapappi...
-- Vai ei uskaltanut? sanaili vieras.
-- Eikös! -- Partaansa oli vaan öhkinyt ja tuhissut jotta on niitä
rymyniekkoja tarpeeksi omassakin talossaan -- muka --, jotta mänköön
valtesmanni ensisti. Hään sitten -- muka -- perässä...
-- Se siis taisi asettua vallesmannilla?
-- Asettuihan tuo. Vaan ei se valtesmanni sitä jumalansanalla...
Mitä lie tuolla kamarinpöksässä sitä Liisaa kovistellut... Kyllä se
jonkun rymäyksen vielä senkin jälkeen... vaan Ristinpäivältä kokonaan
hiljeni. Jos lienee hyvinkin niihen huonemiesten matkassa mennyt.
Reissaahan se ilkimys ihmisten völjyyssä. Jessus siunatkoon... pakisi
muori.
Muurin päältä kuului oihkauksia. Pienin lapsista rääkkyi
täyttä-kurkkua rääsyisessä kätkyessä, jota pörröpäinen pojan-vekara
oli jätetty vartioimaan. Lattialla, johon oli syljeskelty, ajelehti
kaikenlaista rojua, nähtävästi lasten ratuuttamia. Keltasilmäinen
musta kissa asteli häntä pystyssä poikki permannon kovasti moukuen
maitoa ja huomiota puoleensa; kolmivuotias tyttönen tallusteli sen
perässä tavotellen sitä hännästä. Mustien seinähirsien raot kihisivät
täynnänsä nälkäisiä russakoita, joita myös juoksenteli juomatuopin
ympärillä pitkällä leipomapöydällä. Emäntä tulla tömähti juoksujalkaa
sisään navetasta ja lennätti lapsenvartijapojan nurkkaan:
-- Noista sikiöistä ei meijän talossa ole muuta kuin ikuista vastusta!
Epäluottamuslauseen saanut poika alkoi itkeä vollottaa.
-- No nyt ollaan kirkossa! naurahti emäntä pienintä lasta rintoihinsa
asetellen.
-- Minkätähden sanotte lapsianne sikiöiksi? kysyi Reino Frommerus,
mutta ei saanut vastausta. Vanha muori ryki ja siunaili karsinan
sopessa lampaanvilloja kartaten. Isäntä hääräili jotakin, mutta ei
näyttänyt paljoakaan aikaansaavan.
-- Käykää nyt minunkin pakeillani kirkolla kulkeissanne... vaikka en
olekkaan pappi, -- pyysi hän ystävällisesti kätellessään kaikkia.
Kättelemisestä tuntuivat mielet häntä kohtaan ihmeellisesti sulavan.
-- Se on maisteri semmoisessa avarassa uskossa näkyy, -- virkkoi
emäntä ja pyyhkäsi taas kämmentään hameeseensa ennenkuin hyvästeli.
-- Terviisiä paljon papallenne ja mammallenne! niiasi muori. -- Kyllä
se ruustinna minut tuntee. Minä oon sen Leena-Kaijan systeri...
-- Vai sen te olette --! ihastui lähtijä ja ojensi vielä toistamiseen
kätensä muorille.
Isäntä ja Poika-Jussi tulivat saattamaan vierasta pihaan tutkien
tyystin, kuinka tämä poronsa valjasti.
-- Vaan tuohon kyytiin en minä kyllä lähtisi! tuumaili isäntä
kaikoten pois tieltä kun poromies kokoili ajohihnaa kintaansa
ympärille.
-- Hojaa! huusi matkaanlähtevä ja heittäysi pulkkaan samalla kun
poro puhalsi juoksuun. Ja hän läksi huimaa vauhtia laskeutumaan alas
Pyhämäeltä koiran kovasti ärhennellessä hänen perässään ja lasten
naamojen uteliaasti litistäytyessä pirtinlaseja vasten.
Aurinko vielä häälyi näköpiirissä välähdellen ohuissa hattaroissa,
vaikka jo lähestyi taivaanrantaa. Ei ollut pitkä talvinen päivä
Kurjalan maisemilla.
Reino Frommerus ajatteli mielessään kaikkea mitä taas kuullut ja
nähnyt oli talonpoikaistalossa. Siellä löytyi niin paljon sellaista
hyvää ja yksinkertaista, jota ei ollut sivistyneissä, kun vain osasi
kullan esiinkaivaa pahnojen alta, vaan löytyi siellä paljon pahaakin.
Mutta kenenkä syyksi lankesi se typerä taikausko, jota peiteltiin
kristillisyyden kilvellä?
Jumaliste, eikö se ollut pappien kansanvalistustyöstä lähtöisin
tai ainakin sen hengen suojassa kasvava mätäpaise? Milloinka oli
vapaan valistuksen lääkäripappi saava tilaisuuden tehdäkseen verisen
leikkauksen, jonka onnistumisesta riippui koko kansan elämän pelastus?
Ja entä talonpojan tietämättömyys omasta valtiollisesta asemasta!
Kuka senkin oli valaiseva! Nythän oli Kurjalan väki sillä
kehitysasteella että se tuskin pystyi erottamaan venäläistä santarmia
suomalaisesta nimismiehestä. Molempia se oli valmis pitämään
laillisina ystävinään tai laillisina sortajinaan -- asianhaarojen
mukaan. Pientä onnea onnettomuudessa oli että aniharva kurjalainen
tiesi venäläisen hirmuvallan susia Suomessa asustelevankaan, vaikka
Bobrikoffin pamppu parhaillaan suhahteli ilmassa ja isänmaan
rohkeimpia puolustajia ajettiin armotta maanpakoon. Niin suloisessa
tietämättömyydessä eleli kaukainen Kurjalan soppiseurakunta. Kun
syvemmin ajatteli, mistä tämäkin valtiollinen pimeys aiheutui, niin
kiersivät johtolangat samaan paikkaan -- kirkkoon ja papistoon.
Surulliselta tämä kaikki tuntui sielussa, joka tahtoi kapinoida oman
kotiseutu-kansansa ja synnyinmaansa parhaaksi. Surulliselta -- vaikka
ei sentään läpeensä epätoivoiselta. Noista Pyhämäen emännän sanoista
että hän, rovastinpoika, oli "avarassa uskossa", kajasti jo kaukainen
aamurusko, jonka viriämisen kansa itsekkin ennenpitkää oli huomaava.
Ennenpitkää ehkä sekin pimeydestään ja ahtaudestaan oli astahtava
avaruuteen -- avaraan uskoon.
"Jollei vain olisi olemassa noita autuuden apostoleita, noita
paholaisilla pelottelevia mustia veljeksiä!"
Nepä ne isänmaan joka kolkassa seisoivat läpipääsemättömänä
muurina rahvaan heräysmahdollisen järjen tiellä. Tämä se oli se
mailman itsevaltiaan järjestämä jesuiittaketju, joka raamatut
kainaloissa oli siroitettu ympäri maan ja jolla oli asiamiehensä
ja ilmiantajansa joka kylässä, niin -- joka mökissä, missä vain
virsikirjaa veisattiin tai katkismusta muistista mongerrettiin. Juuri
moisen ketjun olemassa-olo se oli vikapäänä siihen että isänmaassa
parhaikaa niin tyynesti siedettiin valtiollista sortojärjestelmää.
Niin äärettömän särmäkkäät ja hirveät olivat näet vanhoillisen
oikeauskoisuuden seuraukset, niin laskemattoman mahtavat ja laveat
sen ihmemeren mainingit, jota suuren Galilealaisen tarinoitiin
myrsky-yönä uppoamatta asteelleen -- silloin kun omat opetuslapsensa
häntä luulivat kyöpeliksi. Jumalan sallimaksi koettelemukseksi oli
nimittäin suurin osa Suomen kansaa käsittänyt Idän hyökkäykset,
piispat siitä julkisesti saarnasivat. Ristissäkäsin ne piti
kärsittämään, minkäänmoiseen vastarintaan nousematta. Niinhän muka
oli kaikkivaltiaan Jumalan tahto, niinhän muka lunastaja Kristuksen
vaatimus. Kristuksen? Suurkapinoitsijan, joka ei ollut säikähtänyt
hallitusherrainsa langettamaa kuolemantuomiotakaan totuudentuntonsa
tähden?...
Se ei näyttänyt vaaralliselta tuo ketju pyhätamineissaan, virsikirjat
kourissaan, mutta se oli sittenkin -- kaikista ketjuista vaarallisin!
Sillä koko isänmaan kohtalo näytti riippuvan siitä, milloin terveen
järjen valo oli pääsevä tunkeutumaan sisään kirkon kaikista
ristikkoikkunoista -- valaisemaan Suomen raskasveristä uskonväkeä.