äiti yhtäkkiä.
Poika ei voinut olla naurahtamatta.
-- Mammapa näkyy käsittävän asiat ihmeen keveästi! vastasi hän.
-- Jaa, minusta sinä passaisit papiksi aivan yhtä hyvin kuin Konrad
-- saneli ruustinna. -- Ajatteleppas: Konradilla on nyt oma leipä,
oma koti...
-- Ja oma jumala! lisäsi nuorin veli ivallisesti.
-- Jumalan pitäisi olla sama, -- sanoi ruustinna arasti.
-- Nyt sinä äiti tulit lausuneeksi tärkeän totuuden! huudahti poika
välähtävin silmin. -- Kaikilla meillä tosiaankin on sama Jumala,
mutta nuo papit sitä eivät tunnusta samaksi, vaan väittävät omakseen.
Siitä se riita johtuukin...
-- Niin, en minä ymmärrä mistä te aina jankkaatte papan kanssa, --
valitti ruustinna. -- Minusta vain on niin hirveän ikävää, kun isä ja
poika...
-- Noh, virkkoi nuorimies reipastuneena, -- ei niin vaarallista.
Minä luulen että pikku väittely täällä korven hiljaisuudessa on
terveellistä sekä ukolle että minulle.
-- Mutta ei saisi suuttua! arvosteli äiti. - Sinä äsken suututit
papan...
-- Ja pappa minut. Kuulikos mamma mitä hän minulle sanoi? Oma isä
tuomitsi -- helvettiin!
-- Älä viitsi siitä tehdä suurta afääriä! pyysi äiti. -- Ei pappa
mitään pahaa tarkoittanut...
Ruustinna pyyhki nenänsä, nousi ja läksi ensin kanslian puolelle.
Pian hän palasi takaisin ja, mennen itse keittiön puolelle, ilmoitti
rovastilla olevan jonkun asiamiehen.
Reino läksi kanslian ovelle kuuntelemaan...
-- Milloin se kuoli? kuuli hän isänsä kysyvän pulpettinsa äärestä.
-- Ka se kuoli tässä loppiaispyhän iltana -- kuului kimakka
ääni vastaavan ulko-oven suulta. -- Me olimme ikään palanneet
kirkkoreissulta sen meijän Kaisa-Reetan kanssa ja minä sanoin pihaan
ajettua Kaisa-Reetalle jotta "mää sinä pirttiin, kyllä minä tässä
pärjään" ja ajaa nuljasin ruuna kopukan tanhuaan, niin silloin ikään
alkoi kuulua semmoinen outo äläkkä pirtistä, niin minä heitin ruunan
valjaat-päälle läävän eteen ja juosta pouhasin pirttiin jotta mikä
siellä... niin justiin kun kynnykselle kerkisin, niin silloin se
ikään puhalsi viimeisen kerran eikä enää huutanut...
-- Mitä se sitten oli huutanut, kun te äänen kuulitte? tiedusti
rovasti.
-- Ka eihän se mitä-muuta kuin mitä kuoleva ihminen huutaa jotta
"Herra Ristus auta! Herra Ristus auta!"
-- Vainaja taisi siis olla synnintunnossa kuollessaan? kysyi rovasti.
-- Ka synnintunnossapa hyvinkin, ihan kerrassaan! huusi selittäjä. --
Se koko päivän aamurupiamasta asti kuului hokeneen Herraa Kiesusta ja
moneen toviin sitä nimeltä maininneen, oikein oli isosti karjunutkin,
sanoivat akat.
-- Ketä akkoja siellä oli pirtissä?
-- Ka niitäpä meijän...
-- Miksei ne akat sitten hakeneet pappia? kysyi rovasti vakavasti.
-- Ka johan minä heitä kovistelin sen Kaisa-Reetan kanssa jotta kun
sillä tavalla heitetään ihmisen sielu varattomaksi ja että oisi
pitänyt pappilaan hiihtää, vaan ne sanoivat jotta lemppariko häneen
lähti tuiskuun ja pakkaseen kymmenen neljänneksen taipalelle, kun
oli ruuna poikessa ja sukset semmoiset huonot, poikkinokkaiset, ja
akan-rääppänät vain kotimiehinä...
-- Eikö naapuritalosta olisi voitu lähettää? keskeytti rovasti.
-- Ka jos minä oikein kohalleen asiat puhun, niin sillä tavalla se
oli, herra rovasti, että kun minä sitä samaa niille akoille tommasin,
niin ne ramasivat, jotta kannattiko tuo oikein pappia hakeakkaan, se
kun oli ollut äräkkä akkaväelle, se vaari, ja nimitellyt josjoksikin,
niin ne akat kai meinasivat niinkuin kostaa... jotta mänköön
ukonrahjus tuliseen virtaan ja että eipä muka haeta hälle pappia...
-- Olipa se sitten kauhea kuolema! sanoi rovasti.
-- Oli... oli se semmoinen siansurma jotta oikein hävettää papin
edessä ja kyllä minusta, vaikka en minäkään häävissä väleissä sen
kanssa ollut, kyllä minusta oli isosti väärin, jos se vainaja niiden
akan-rääppänäin tautta joutui pahaan paikkaan.
-- Tarkoitatteko iankaikkista kadotusta? kysyi rovasti.
-- Ka niin, niin, miksikä häntä nätimmällä nimellä nimitettänee,
helvetiksi ne siellä meijän kylällä sitä hokevat, talonpoikaiskansa.
Niin minä meinasin jotta jos se sinne helvettiin...
-- Jaa! keskeytti rovasti arvokkaasti rykäisten, -- ehkäpä se nyt ei
niin pahaan paikkaan joutunutkaan, koskapa kuului Vapahtajaa avuksi
huutaneen...
-- Ka niin, ka niin! innostui talonpoika, -- no sitä se minäkin
päässäni veivasin jotta jos se ainakin taivaaseen?... Rovasti kai
hänet parhaiten tietää...
-- Hömm! rykäsi pappisvanhus, tosin hiukan arasti: ne nyt ovat niitä
Jumalan asioita...
-- Ka niin, niin, Jumalanpa asioita hyvinkin, no joo, eihän
sitä yksinkertaiset osaa ennustaa... Ka joo, no mitäpä hänestä
enää, kuolihan tuo luonnollisen kuoleman, vaari, jo minä sille
arkunkin tein, vaikka lyhyt taisi tulla... ja pitihän sitä lähteä
kiitoksenteettoon, kun sattui asioita kauppiaaseen... ei se mikään
paha ollut, vaari vainaja, oli se jotain höpissyt testamentistaan ja
saunan laipioista, niin minä sitten toisena päivänä lystikseni kävin
kopeloimassa, niin sieltäpähän löytyi pussi...
-- Vai löytyi rahapussi? uteli rovasti.
-- Ka löytyihän tuo, vaan ei siinä paljon ollut -- parikymmentä
markkaa vain ja lantin kantturoita, -- selitti mies, nähtävästi
sentään sangen tyytyväisenä aarteeseen.
-- Veisuullako vainaja haudataan? tiedusteli sitten rovasti virkansa
puolesta.
-- Ka sitähän ne akat toimittivat jotta veisata pitää ja lujasti...
eivätkö liene kummituksen nähneet riihen kynnyksellä, se kun on
ruumis siellä riihessä, niin pelkäävät kalman tarttuvan, sentähen
kuuluu pitävän lujanlaisesti veisata... jo ne itsekkin iltakauven
siellä hallelujaa luikauttelivat pirtin karsinassa, vaan eipä tainnut
tepsiä... jutteli talonpoika. -- Mitä se nyt maksaa kiitoksenteetto
ja muu passaus? kysyi hän vihdoin.
Rovasti kuului täsmällisesti määrittelevän veisuuvaivat ynnä muut
pennimaksut. Lopuksi hän lähtöätekevälle talonpojalle kuului lausuvan
että:
-- Viekää nyt niille akoille semmoiset terveiset minulta että
ei se käy laatuun vasta olla pappia kutsumatta, jos joku sattuu
vaarallisesti sairastumaan.
-- Ka vietänee heitä, vietänee -- myönteli vilkas talonpoika, --
ei ne toki enää uskallakkaan... miten lienevät siellä keskuuessaan
sotkeutuneet... kyllähän ne tämän pitäjän akat on kärkkäitä
sielunpaimenen perään... Ja itelleen ne kyllä papin passuuttaa, kussa
tauti tapaa... heh heh. No hyvästi jääkää, kostjumala.
Ulko-ovi rasahti.
Rovastin kansliasta ei kuulunut sen enempää, ainoastaan paperin
rapinaa.
Reino Frommerus hiipi huoneeseensa, jossa vielä oli pilkkopimeä.
"Niin" ajatteli hän: "tuolta samalta ovelta olen sadat kerrat
lapsuudestani saakka huvikseni kuunnellut Kurjalan kansan
hengenasioita. Lapsena ne minuun tekivät juhlallisen vaikutuksen, ja
minun kunnioitukseni oli suuri ja vilpitön, nähdessäni, kuinka kaikki
vakavissa asioissa kääntyivät isäni puoleen, joka seisoi kuin mahtava
viisaudenjakaja tietämättömän lauman ja taivaanvaltakunnan välillä.
Isäni se oli, joka minun mielestäni toimitti kaikki surkeasti
parkuvat pienet lapset Jumalan valtakuntaan pirskoitellessaan heidän
paljaat päälakensa pappilan kirkkaalla, jääkylmällä hetevedellä
ja piirtäessään rehellisellä kämmenellään pyhät ristinmerkit
'sekä heidän kasvoihinsa että heidän rintoihinsa.' Isäni se oli,
joka antoi pätevän päällevoitelun kaikille hätäkasteille, joita
pyhiinvihkimättömät puoskari-muorit ja alhaisesti kirjanoppineet
poppa-ukot tökerösti olivat toimitelleet. Isäni se oli, joka tuon
minulle salaperäisen naimisasian teki jumalalliseksi kysymysmerkiksi
käskemällä törrötukkaiset miehenkampurat ja paperikruunuiset,
isovatsaiset morsiamet polvistumaan eteensä punaisille
pallityynyille, jotka ruustinna oli kantanut salinsohvasta. Isäni
se oli, joka yksinesiintyville vaimoihmisille ristiäisten jälkeen
lueskeli jostakin salaperäisestä saastutuksesta, johon nämät olivat
itsensä syypäiksi tehneet, mutta puhdisti heidät tarttumalla heidän
käteensä ja nostamalla heidät ylös kanslian lattiasta, johon poloiset
olivat polvilleen lyykähtäneet häveliäästi luoden alas silmänsä.
Isäni se oli, joka sanalla sanoen yksin hallitsi seurakunnan kaikkia
eläviä ja kuolleita sekä piti tilikirjaa Jumalan edessä itsekunkin
synneistä ja ansioista. Mahtava, korkeatoiminen mies oli minun isäni!
Isä oli minulle silloin todella tärkein henkilö koko yhteiskunnassa,
jota ilman ei sopinut elää eikä kuolla, ei siitä eikä syntyä, ei
rakastaa eikä lakata rakastamasta, ei edes kauvaksi matkustaa ilman
hänen antamiaan mainetodistuksia. Ja minä olin ylpeä että minun
isäni oli oikea pappi ja kirkon herra ja sielujen paimen ynnä
Kristuksen ruumiin ja veren ihmeitävälittävä syöttäjä ja juottaja
rippikirkossa. Ja lastenleikeissä siskojeni ja veljieni kanssa oli
minusta kelvollisin asia ainoastaan leikkiminen pappia, joka vihki
rakastavaiset, kastoi parkuvaiset, 'otti kirkkoon' häveliäiset
naiset, hautasi kuolleet, messusi, saarnasi sekä kaikin tavoin
paimensi, paranteli, paikkaili toisten sieluja..."
"Mutta nyt?" kysyi hän kauhistuen itseltään. "Nyt en minä enää
kanslian kynnyksellä kuuntele asiamiehiä yhtä jännitettynä enkä
isääni yhtä hartaana, vaan kärsien naurahtelen kaikelle mitä kuulen,
ja suren meidän kaikkien puolesta, joille sielunasiat eivät ole sen
vakavammat, eivät sen selvemmät eivätkä sen pyhemmät."
Papinpoika sytytti pöytälamppunsa ja istahti vanhanaikuiseen
puisevaan keinutuoliin, jonka äiti siihen oli toimittanut.
Syvä hiljaisuus ja korven talvinen rauha levisi hänen ympärillään.
"Minun täytyy johonkin ryhtyä!" tunsi hän koko sielussaan. --
-- Mihin siis?
-- Kansan valistukseen! sanoi ääni. -- Heti huomispäivästä alkaen.
Ei -- jo tästä illasta. Asia on äärettömän tärkeä! Koko Suomen
kansan elämää se koskee vereen ja henkeen. Ihan tästä illasta siis.
Minun täytyy juosta tuonne pirttiin, opettaa se ensiksi rengeille
ja piioille. Ja sille talonpojalle joka äsken kävi kansliassa. Jo
huomenaamulla valjastan poroni ja lähden kiertämään talosta taloon,
ympäri pitäjää... Minun täytyy saada kansa hereille, minun täytyy
saada joukot järkiinsä. Siis ensiksi pirttiin. Nyt, aivan heti!
Reino Frommerus ponnahti ylös kömpelöstä, mutta omituisen rakkaasta
keinutuolista, ja alkoi napittaa takkiansa sekä otti jo pari askelta
ulko-ovea kohti lähteäksensä pappilan pirttiin.
Mutta samalla hän säpsähti, tunsi kummallista ujoutta ja arkuutta,
vieläpä epäilystäkin.
Ja sen sijaan että olisi kiiruhtanut pirttiin, hän juoksikin vain
takapihalle viskaamaan porolle, joka oli kytkettynä tanhuaan,
korillisen jäkälää sekä tuli pian takaisin pakkasesta ja pimeästä.
"Jos minä sinne menisin valmistamatta noin vain heittääkseni vasten
naamaa ajatukseni uskonnon päätotuuksista, niin minut siellä heti
yllättäisi tuomio: papinpoika -- 'jumalankieltäjä!' Ja ennenkaikkea:
minut tuomittaisiin kadotukseen sentähden vain että puhuisin eri
tavalla kuin kukaan tähänasti on puhunut Kurjalan seurakunnassa."
"Kansan valistus? -- Niin. Mutta ennenkuin siihen ryhdyn, on minun
tekeminen _itselleni_ täysi selko siitä, mitä oikeastaan ajattelen,
ja tunnustan noista korkeista asioista. Tutkimalla mitä sisässäni
liikkuu, minun on varustautuminen pyhään taisteluun taikauskoisuutta
vastaan... vihollisiani vastaan. Minun on tekeminen omalle itselleni
selko yksinkertaisimmista totuuksista ennenkuin uskallan niitä
julistaa vieraille ihmisille ja varsinkin rahvaalle, joka on
valtiokirkon vuosisatainen orja."
-- Siis minä en vielä tänäiltana lähdekkään kansaa valistamaan!
päätti hän ja istuutui pöytänsä ääreen miettimään.
Ja tempasi kynän ja alkoi kirjoittaa sitä kaikkea mitä hänen
sisässänsä kuohui.
Kas näin kirjoitti papinpoika Reino Frommerus tammikuun talvi-iltana
Kurjalan kaukaisen pappilan syvässä hiljaisuudessa:
Sananen niille, jotka minut tuomitsevat "helvettiin".
Minä, papinpoika, en usko mitään satuja!
Jumala ei ole mikään persoonallinen olento. Jeesus on ollut ihminen
eikä Jumala. Voidaanhan sanoa että Jeesus Kristus on ollut Jumalakin,
mutta silloin täytyy muistaa että jokaista muutakin ihmistä, jolla
on harvinaisen ylevä henki ja joka tekee hyvää muille opettaen
suurta rakkauden oppia sekä tahtoen pelastaa ihmiskuntaa kaikesta
kurjuudesta, voidaan _sanoa_ Jumalaksi. Eikö tämä ole järjellinen
ajatus?
Mitä kauheata siinä sitten lienee että pidän Jeesusta suurena
ihmisenä? Kirkolliset panevat oppinsa pääpainon siihen että Jeesus
on ollut ylenluonnollinen olento, joka on vapauttanut mailman
ristikuolemallaan...
Vapahtaja? Lunastaja?
Onko olemassa suurempaa hullutusta auringon alla kuin tämä oppi
lunastuksesta? Jos ajatteleva ihminen vähääkään kuunteleisi oman
järkensä ääntä, niin hänen täytyy heti itselleen tunnustaa ettei
mikään olento, joka on elänyt ennen minua, voi minua vapauttaa
mistään pahasta muulla kuin hyvillä neuvoillaan, jotka on jälkeensä
jättänyt. Mutta ei kuolemallaan eikä verellään! Mitä ääretöntä
harhatunnetta se ilmaiseekaan -- uskoa että yksi olento, sen kautta
että hänet on tapettu kuten tuhansia muita totuudentaistelijoita
tässä mailmassa, voisi vaikuttaa kaikkien ihmisten hyväksi? Se
on onnettomuus koko ihmiskunnalle ettei Jeesus saanut kuolla
luonnollisella kuolemalla, vaan että juutalaiset "oikeauskoiset"
hänet tappoivat. Sillä silloin ehkä olisi meiltä välttynyt tuo pimeä
taikausko että se mies kuoleman jälkeen muka uudestaan ilmestyi
ihmisille ja sitten singahti elävänä taivaaseen.
Minä siis en vähääkään usko siihen että Jeesus paremmin kuin kukaan
muukaan jalo ihminen, on voinut minut lunastaa. Sillä tunnenhan
omassa elämässäni, ja tunnen selvästi, ettei Jeesuksen ristinkuolema
hiuskarvan vertaakaan irroita minua synnistä, vaan voi minut
kurjuudesta vapauttaa mahdollisesti ainoastaan sen elämänopin
seuraaminen, jota ihminen Jeesus Kristus muille ihmisille saarnasi.
Minä en ymmärrä, mitä hirveätä pappimme tässä minun käsityksessäni
näkevät. Voivatko he kieltää ettei minulla muka ole oikea käsitys
siitä miten ihmisen pitäisi elää ollaksensa hyvä? Jos eivät, niin
miksikä he takertuvat toisarvoiseen asiaan -- siihen, käsitänkö minä
Jeesuksen persoonan juuri samalla tavoin kuin se heidän aivoihinsa on
ahdettu?
Mikä on pääasia uskonnossa? Tietenkin se, miten minä, kuolevainen
ihminen, elän? mihin minä pyrin? mitä minä teen?
Vaan ei suinkaan se, mihin kummallisuuksiin tai ylenluonnollisuuksiin
minä uskon!
Onko tyhmempää oppia olemassa kuin se että jos minä vain lujasti
uskon että Jeesus Kristus on ollut ihmeolento, tuo usko yksistään
minut muka pelastaa kadotuksesta, vaikka en elämässäni koettaisikaan
mitään hyvää tehdä? Se on melkein samaa kuin että katson ulos
akkunasta, kun muut työskentelevät pellolla ja huutavat minua työhön
ja väitän että minun tuijottamiseni yhteen paikkaan pellolla edistää
työtä ja tuo minulle työnansiota saman verran kuin että itse olisin
mukana.
Mikähän oli Jeesukselle pääasia elämässään? Ympärikulkeminenko ja
lavertaminenko että hän se tässä nyt oli Jumalan voideltu, johon oli
pakko uskoa? Eipä suinkaan, vaan tämä: mieskohtaisella käytöksellä
ja siveellisillä teoilla näyttäminen, miten ihmisen tulee osoittaa
rakkautta lähimmäisiinsä ja miten ihmisen pitää luopua ylellisyydestä
ja toisten ihmisten sortamisesta, jos kerran tahtoo tuntea todellista
iloa ja tyydytystä sydämmessään. Ja näitä persoonallisia avujaan
näyttääkseen oli hänen pakko antautua henkiseksi kapinoitsijaksi ja
siis myöskin kuolla ennenaikaisen kuoleman yhteiskunnallisen sorron
uhrina.
Mutta nykyinen kristikunta on tehnyt sivu-asiasta. Jeesuksen
kuolemasta -- joka luonnollisen järjen mukaan todella on syrjäilmiö,
joskohta kertomus siitä valtavasti mieliämme liikuttaa -- päänumeron
ja antanut sivu-asialle väärän merkityksen. Se että Jeesus kuoli
tai millä tavalla hän kuoli, ei näet kristinopissa itsessään mitään
merkitse. Koko merkitys piilee tietysti siinä, miten tämä harvinainen
hengenmies _eli_ ja mitenkä hän _kehoitti_ muitakin elämään.
Jeesuksen Kristuksen, jalon sankarin, kärsimykset koskevat jokaiseen
hellään sydämmeen! Mutta suurta hullutusta on luulla että nämät
kärsimykset lieventävät muiden ihmisten kärsimyksiä. Ja tässä on
myös tarkoin huomattava se ettei Jeesus suinkaan ole ainoa olento,
joka niin paljon on saanut kärsiä. Historia ja jokapäiväinen elämä
todistavat varmasti että on tuhansia, jotka ovat saaneet kokea sekä
sisällisiä että ruumiillisia tuskia ehkä paljon enemmän kuin mitä
Jeesuksen osaksi sattui eikä ehkä yksikään ihminen heitä ole säälinyt
niinkuin on tullut tavaksi sääliä Jeesusta Kristusta. Ja eikö
elävä elämä osoita, kuinka äärettömän paljon varsinkin henkisesti
sivistynyt, hienotunteinen ihminen saapi sietää tämän mailman
suruissa ja valtiollisissa vainoissa? Ja lisäksi kaikki onnettomat
sairaat...
Miksi siis alati vedota noihin Jeesuksen kärsimyksiin? Onhan
se jonkunlaista hypnotismia sillä tavoin vaikuttaminen ihmisen
tunteisiin. Jos me alati saamme kuulla noista kärsimyksistä, ei
meille muuta kuvaa Jeesuksesta jääkkään kuin kärsimyksen kuva. Mutta
mitä sen surkean kuvan hautominen meitä auttaa oikeaan elämään?
Jos minä alituisesti valittelen jotain kipua itsessäni ihmisille,
niin lopulta kaikki, heti kun minut näkevät tai nimenikään kuulevat,
eivät minussa muuta muista kuin sitä kipua, josta sellaisella
painolla olen puhunut. Koko muu olemukseni haihtuu ja himmentyy.
Samoin on tehty Jeesuksen kärsimysten suhteen, joiden on annettu
himmentää se, mitä hän saarnasi.
-- Hyvä lapsi, tule syömään! kuului äitiruustinnan ääni kirjoittajan
seljän takaa. -- Onko sinulla tarpeeksi lämmin täällä huoneessa?
Eihän vain jalkojasi palele? Tahdotko pöytäsi alle sen suuren
karhuntaljan? Eihän uhoa käyne akkunasta? Kyllä me papan kanssa sen
syksyllä tukimme, vaan pohjoisseinä on aina kylmä. Piisaako öljy
lampussasi?
-- Kyllä täällä on hyvä olla, äiti! vastasi poika laskien kynänsä
ja työntäen paperinsa imupahvin alle. -- Ei mitään puutu! Tietäähän
mamma että minä aina olen pitänyt tätä Kurjalan pappilaa maailman
mukavimpana paikkana...
-- Niin, niin, kyllä täällä on hiljaista. Kunpa sinulle nyt tulisi
oikein hyvä oltava. Mutta lähdetään nyt syömään.
-- Joko pappaa on käsketty? kysyi poika.
-- Jo minä kolmestikin olen käskenyt, vaan eihän tuo liikahda
pulpetin äärestä. Kuule Reino, -- lisäsi ruustinna hellästi
ruotsiksi, -- älä nyt viitsi pöydässä puhua papalle siitä helvetistä
ja muusta semmoisesta.
-- Koetetaan, koetetaan... vastasi poika ja he läksivät perätysten
vaeltamaan läpi pappilan huoneiden vielä sivumennessä huutaen
rovastia illalliselle. Pojan sydäntä jostakin syystä vihiäsi kipeä
säälin tunne nähdessään isänsä siellä istuvan kansliassaan syvälle
painautuneena kansliapapereidensa ylitse...
Rovastivanhus asteli viimeisenä ruokahuoneeseen... teki pikimältään
tavallisen rukousmerkin käsillään ja istuutui pöytään äänettömänä
sekä, kuten näytti, sävyisänä.
-- Mistä se mies oli, joka sinun luonasi kävi? tiedusti ruustinna.
-- Se oli Loukkovaarasta, -- vastasi rovasti vähän väkinäisesti.
-- Mitä sillä oli asiaa? uteli yhä ruustinna tapansa mukaan.
-- Teetti kiitoksen... vanhalle isännälle.
-- Vai on sekin ukko nyt kuollut! huudahti ruustinna. -- Muistatko
sinä Fredrik että se oli juuri Loukkovaaran vanha Matti, joka meille
toi ensimmäisen poronpaistin, silloin kun olimme tänne Kurjalaan
muuttaneet?
-- En minä mitään muista.
-- Etkö sinä muista, kuinka hän kahviryypyn saatuaan vielä sanoi että
se joka ensimmäisenä kerkeää tuoda poronpaistin uudelle papille,
kuolee autuaasti?
-- Sanoiko hän niin? ihmetteli rovasti.
-- Mitenkä hän nyt siis lienee kuollut? tiedusti ruustinna.
-- Kyllä kai hän oli kuollut niinkuin ne tavallisesti kuolevat...
vastasi rovasti harvakseen.
Pojan teki mieli jotakin huomauttaa, mutta hillitsi merkillisesti
itsensä tällä kertaa. Puhe katkesi siihen. Syötiin ja juotiin hyvästi.
-- Onko papalla liikoja kirjoituspapereita? kysäsi poika.
-- Tarvitsetko sinä paljon? sanoi vanhus ikäänkuin ilahtuneena että
mielialat kääntyivät käytännölliselle alalle. -- Kyllä sinä minulta
saat.
-- Mitä sinä oikein kirjoittelet? kysyi ruustinna.
-- Omaksi huvikseni minä vain...
-- Etkö sinä, rakas Reino, voisi auttaa pappaa kansliatöissä? ehdotti
äiti.
-- Kyllähän minä... niin, kyllähän minä ennenkin kirjoittelin pitkiä
rämsyjä seurakunnan kirkonkirjoihin...
Noustiin pöydästä. Vanha tapa pappilassa oli että illallisen jälkeen
perheenjäsenet kokoontuivat saliin ja viipyivät siellä hauskassa
yhdessäolossa siihen asti kunnes oli pakko lähteä yölevolle, jolloin
jokainen haukotellen toivotti hyvää-yötä. Pappilan herrasväki vietti
suloisinta hetkeään juuri silloin kun pappilan piiat väsyksissään
pesivät heliseviä ruoka-astioita. Nyt jouluvieraiden mentyä oli
pappilassa vähemmän touhua ja sekä salissa että keittiössä olivat
iltahetket käyneet paljon hiljaisemmiksi, uneliaammiksi. Ei ollut
enää varsinaista pianonsoittajaakaan, ruustinna vain joskus ennen
maatamenoaan ilahdutti vanhoja huoneita hiljakseen soittamalla erästä
kohtausta Trubadur-oopperasta, jonka nuorena tyttönä oli kaupungissa
oppinut. Silloin saattoi sattua että vanha rovastikin hyräili ja
vihelteli musiikin tahtiin.
Reino Frommeruksen omatunto ei sallinut hänen jäädä viettämään
suloista lepohetkeä toimettomuudessa Hän tunsi vakavaa polttoa
sielussaan, tunsi päivien ja öiden pikaisen vaihtelun sekä elämän
kiireen ja katoavaisuuden.
"Ihmisellä ei ole oikeus olla laiskana milloinkaan muulloin kuin
silloin, kun ei jaksa tehdä työtä" -- oli hänen tunnusajatuksiaan,
jota hän tosin ei aina toteuttanut. Hän toivotti vanhuksille
hyvää-yötä ja sulkeutui huoneeseensa, ryhtyen jatkamaan kirjoitustaan.
"Jos Jeesus Kristus" -- niin pitkitti hän kapinallisia mietteitään
-- "astuisi nykyaikuisen niinsanotun kristityn yhteiskunnan keskelle
ja saarnaisi sitä samaa mitä ennenkin saarnasi, niin varmasti
ainoastaan pieni osa ihmisiä hänen oppinsa omistaisi ja luulenpa
että etupäässä papit häntä vastustaisivat, koskapa tuo oppi koskee
heidän maallista vaikutusvaltaansa ja valtiollista kunniaansa.
Ja kenties hänet ylimmäisten pappien salaisesta vaikutuksesta
tuomittaisiin kuolemaan aivan kuten muinoinkin. Miksikä? Siksi
kaiketi ettei nykyinen kristikunta ole omistanut rakkaudenoppia,
joka vaatii ihmisten veljeyttä ja tasa-arvoisuutta ja luopumusta
kaikista aineellisista loisto-asemista. Jos Jeesus Kristus olisi
tilaisuudessa itse kuulemaan mitä pappimme hänestä saarnaavat ja
mitä kaikkea he toimittelevat toisen nimeen, niin hän kauhistuisi
sitä julkeata väärennystä, mikä hänen kirkkaasta opistaan on tehty.
Tästä olen varma. Kenen nimeä lienee enemmän turhaan lausuttu ja
rääkätty kuin Jeesuksen ja sen Jumalan, josta hän opetti? Joka
päivähän kuulemme näitä pyhiä nimiä sekoitettavan seikkoihin, joissa
tosikristitty kuulisi vain totuuden jumalan pilkkaamista tai ainakin
väärinselittämistä.
"Lopuksi sananen niille, jotka pitävät oikeutenaan tuomita helvettiin
jokaisen, joka, kuten minä, uskaltaa kieltää Jeesuksen jumaluuden ja
tuon järjettömästi keksityn lunastusopin:
"Uskotteko minun todella sinne joutuvan ja itsenne johonkin
parempaan paikkaan? Mikä harvinainen itserakkaus teidän tuomiossanne
ilmenee! Jos te rehellisesti kuunteleisitte, mitä salaisin ääni
omassatunnossanne kuiskuttaa, niin te häpeisitte omaa vihastustanne
ja suostuisitte sanomaan ettei eroitus teidän, 'oikeauskoisten'
elämän ja minun, 'vääräuskoisen' elämän välillä sentään ole _niin_
ammottavan suuri että teidät kuoltua ansionne tähden kohotettaisiin
taivaan iloon mutta minut, harhaoppini tähden, syöstäisiin kamalaan
kärsimykseen? Että te, kuoltuanne, tämän lyhyen elämän jälkeen
saisitte _iankakkisesti_ nauttia onnea ja iloa, mutta minä --
iankaikkista kidutusta kadotuksessa!?
"Vai onko teillä tarjottavana ehkä eri asteita sekä taivaassa että
helvetissä kuten katolilaisella runoilijalla. Dantella 'Jumalaisessa
näytelmässään'? Mutta tämä sielujen kultavaa'alla punnitseminenhan
ei sisälly teidän luterilaiseen reseptiinne, joka tietää vain
kahdesta vastakohdasta, kahdesta vastamyrkystä: mitä herkullisimmasta
taivaasta ja mitä saastaisimmasta helvetistä! Sentähden ei teillä,
arvoisat herrat, liene minulle sopivampaa osastoa kuin se, jossa
nuot hurskaan mielikuvituksenne tuliset järvet kiehuvat. Siinä taas
ollaan: minä siis joudun helvettiin? -- te pääsette taivaaseen? Hyvät
herrat, kuulkaa: en minä lainkaan kadehdi teidän oma-maalaamaanne
taivasta, sillä minä tiedän ettei ainakaan Jumala siinä taivaassa
viihdy teidän itsetyytyväisten sielujenne keskellä. Pois hän sieltä
karkaa säälien ja inhoten, ja jos kerran helvettiä olemassa on, missä
ihmisraukkoja niin kauheasti kidutetaan kuin te arvelette, niin
_sinne_ hän ihan varmaan askeleensa suuntaa meitä epäileväisiä kurjia
lohduttamaan ja auttamaan. Sillä Jumala on ylpeitä vastaan, mutta
nöyrille antaa hän armonsa."
Kirjoittaja pysähtyi hetkeksi, pyyhkäsi kylmää hikeä otsaltaan,
katsahti ympärilleen, kuulosti nousevaa lumimyrskyä pohjoisen akkunan
alla -- ja painautui taas paperinsa ylitse:
"Minä kirjoitan tätä talvisena yönä erämaan pappilassa. Kun te sen
kuulette, niin te tietenkin yhä pahemmin hengessänne kauhistutte.
'Kuinka voi luteerilaisen rovastin poika, jonka esi-isät
suoraanetenevässä polvessa kolmesataa vuotta katkeamatta ovat
isänmaata palvelleet kunniallisina pappeina, joutua näin hirveän
eksytyksen valtaan? Kuinka voi tämä pappissarjan rintaperillinen
kirjoittaa vasten vanhan, harmaahapsisen isänsä pyhintä vakaumusta?
Kuinka järjestyksen ankara Jumala sallii sellaista ensinkään
tapahtua?"
"Niin, hyvät herrat, minä piirtelen näitä 'kerettiläisyyksiä'
esivallan kirkollisessa kartanossa, ja tuo isä-vanhukseni nukkuu
viereisessä huoneessa. Mutta minulla ei ole vähintäkään halua loukata
isääni, vaan ainoastaan ilmaista rehellisesti, millainen kehittyvä
käsitykseni näistä elämän tärkeimmistä asioista on.
"Tietenkin hän, kuten kaikki muutkin ahdasmieliset, kauhistuu minun
vapaamielisyyttäni ja tuomitsee... niin, muistakaa että hänen on
pakko tuomita minut koska hän tahtoo näyttää olevansa uskollinen
kirkolle, jota hän palvelee. Sillä jos hän jättäisi tuomitsematta,
niin häntä hävettäisi minun edessäni, poikansa edessä, joka uskaltaa
tunkeutua hänen alalleen... Ehkei hän tunnossaan tuomitse, mutta
sanoissaan juhlallisesti ja ankarasti, sillä hän on sen kuvan
orja, jonka hän itsestään on luonut kirkon palvelijana. Nukkukoon
rauhassa kunnon isä-vanhukseni ja menköön sitten, kun lepokellon
ääni soi, hartaasti hautaan siinä uskossa mikä hänellä on: minun
sydämmeni ei ole niin itsekäs että haaveksisin ruveta muuttamaan
seitsenkymmenvuotisen papin uskonnollista käsityskantaa. Minä
ajattelen hänestä lämpimästi niinkuin ainakin isästä, joka tahtoo
hyvää lapsilleen. Nukkukoon siis rauhassa harmaahapsinen isäni!...
"Ja nyt, kaikkein viimeisimmäksi -- kirjoitti tämä papinpoika --
teen minä mailman edessä sen merkillisen tunnustuksen että minusta
itsestänikin, joka kiellän kaiken sen mitä ympärilläni pyhänä
pidetään, tuntuu joskus kauhealta että olen niin jyrkkä ja että
revin rikki isänmaamme kulttuurin kauniit pappila-traditsioonit. Ja
väliin karkaa sydämmeeni kysymys: olenko itse varmasti vakuutettu
siitä että olen oikeassa? Mutta silloin täytyy minun lujasti
ottaa kiinni järjestäni ja muistaa että olen syntynyt Suomenmaan
papillisesta heimosta, jonka suvun uroot isästä poikaan ovat
noutaneet vaimonsa haaveellisten viikinkien rannoilta, ja että siis
minun luonteessani voi piillä paljon perittyjä taipumuksia esi-isien
epäjumalanpalvelukseen ja esiäitien tunteelliseen mystisismiin.
Ja jos tämä askel henkisen sekasorron salaperäisestä yöstä kohti
kirkkaampaa elämänkäsitystä olisi ollut lyhempi, niin ei se minuun
niin olisi koskenut ja luonnollisesti olisi minun helpompi elää ja
toimia. Mutta koska tämä on kokokäännös ympäri pois kaikesta siitä,
mitä suvussani on ollut arvossapidetyintä, niin se minua itseänikin
hämmästyttää ja mieltäni tärisyttää. Tämä täytyy minun aina muistaa
silloin kun tunnossani kauhistun omaa jyrkkyyttäni!
"Ja minä siis pysyn lujasti kiinni siinä väitteessäni että uskominen
siihen että Jeesus Kristus oli ainoastaan suuri ihminen, joka opetti
nöyrään elämään ja veljesrakkauteen, on kirkonoppia paljon terveempi
elämänkäsitys, jonka omistaminen voi tehdä ihmiset paremmiksi kuin
tuo vanha, sokea ihmeusko."
Reino Frommerus pysähtyi vihdoin, laski kynän kädestään ja irtautui
pöydästä. Ja ripeästi riisuttuaan vaatteensa, hän peittäytyi vähän
väristen vuoteeseensa. Yö vallitsi hänen ympärillään, akkunaruutuja
vastaan puski suhisten korven yli hyökyvä lumimyrsky...
Hän oli juuri nukahtamaisillaan sen kaameaan, joskohta omituisella
tavalla viihdyttävään tohinaan, kun samalla säpsähti outoa ääntä,
joka kuului ikäänkuin syvältä maan alta, aivankuin kellarista tai
kuopasta, jonne joku on tukahtumaisillaan. Hän pidätti hengitystään
ja jähmettyi tarkkaamaan kamalaa hätähuutoa yössä:
"Voi hyvät ihmiset, tul-tul-tulkaa auttamaan... tulkaa auttamaan...
ui-ui-ui... se kaatuu päälle... voi hyvä Jumala!..."
-- För Guds skull, vakna! kuuli hän samalla äidin äänen ja tajusi
vasta silloin, mitä hätähuuto merkitsi ja mistä se tuli.
Rovastivanhus se näet unissaan oli huutanut vierashuoneessa. Reino
muisti sen kuuluvan ukon ominaisuuksiin, minkä tämä itsekkin
tiesi arvellen syyksi sitä että toisinaan illallispöydässä tuli
syöneeksi enemmän kuin mitä vanha vatsansa jaksoi sulattaa. Unissaan
oli rovasti peräti surkea, näki aina jotakin raskasta päällensä
kaatumassa tai itsensä putoamaisillaan katonräystäältä aivankuin
koulupoikain unissa. Rupesi silloin vimmatusti apua huutamaan,
mutta ääni ei koskaan ottanut irtautuakseen luonnostaankin ahtaasta
kurkkutorvesta. Josta sitten oli seurauksena tuo kammottavan
omituinen uikutus, mikä tuntui pulpahtelevan aivankuin alta maan.
"Isä rukka!" ajatteli poika huokaisten ja painautui uudelleen
vuoteeseensa. Mutta samalla hän myös tunsi omantunnon nuhteita,
että niin kovasti oli väitellyt vanhuksen kanssa, ja nukahti
surunraateleviin tunnelmiin.
4.
Uhkarohkeata urheilua oli ajeleminen porolla. Mutta Reino Frommerus
sitä intohimoisesti rakasti. Senlaatuinen hengenvaarallinen huvittelu
näytti erinomaisesti soveltuvan tämän nuoren miehen hurjahteleviin,
repäisevää rientoa uhkuviin mielialoihin.
Kuta enemmän hän peuraansa ja pulkkaansa tutustui, sitä enemmän
hän tähän alkuperäiseen suurkeksintöön mielistyi. Ja hän
ihmetteli, kuinka suurin osa Suomen kansaa oli vieraantunut niin
viehättävästä kulkukeinosta vaihtamalla vilkkaimman vetoeläimensä
kömpelöliikkeiseen hevoseen. Miksi oli laki niin ankaraksi tehty sen
käyttämisen suhteen? Ajeltiinhan itämailla kaupunkien kaduillakin
kaikilla niiden seutujen juhdilla -- miksi ei yhtähyvin yli
Suomenniemen saanut vapaasti ajaa porolla, joka kokonaan näytti
kuuluvan Suomen jäkäläharmaaseen luontoon?
Sarvipäisestä porohärjästä siis tuli nyt Reino Frommeruksen
talvinen toveri Kurjalan karussa erämaassa. Hän ajeli sillä joka
päivä, kaikilla ilmoilla, kaikilla keleillä ja kaikenmoisilla
paikoilla. Päässänsä punahiippainen lappalaislakki, yllänsä vahva
sarkanuttu, käsissänsä pitkät porokintaat, jaloissansa maanmainiot
nokkavat paulapieksut -- sellaisena kiidätti hän peurallansa alas
ja ylös mäkiä, yli hyppyreiden ja kantojen, halki metsien ja poikki
siintävien järvenselkien.
Ann' huhkia vaan!
Toisinaan poro tulisimmasta laukastaan kierällä tiellä äkkiarvaamatta
hyppäsi sakeimpaan tureikkoon, lennähytti kelkkansa säpäleiksi
puunrunkoon ja särkien valjaansa pakoitti siten isäntänsä palaamaan
kotiin; toisinaan paukautti petäjänkylkeen tai veräjänpieleen,
paiskaten ajajan suinpäin kinokseen. Toisinaan metsätien nikamissa
lennätti se ajajansa puikkineen korkealle ilmaan tai antoi tälle
iloisen kuperkeikan yöpimeällä korven syvyyksissä tai jossakin
äkkimutkauksessa, jota ajajan oli mahdoton varoa lumipilvessä,
mikä alati tuprusi hänen silmiinsä. Saattoipa joskus sattua että
poro, nähdessään kaukaa toisen poron, päätäpahkaa hyppäsi korkeata
seiväsaitaa vastaan pyrkien ylitse, mutta pulkan jarruttamana putosi
alas saaden ajajalta kukakäskiä kepposestaan. Toisinaan kaatoi se
edessään rauhallisesti hiihtävän suksimiehen, pakkautuen takaapäin
tämän suksien päälle, jolloin hiihtäjäukko tuuskahti nenälleen
kauhistuneena väistäen sarvipäistä elukkaa, joka ei suinkaan
mitään pahaa tarkoittanut. Samaan suuntaan meneville hevosmiehille
antoi poro terveellistä takavauhtia, niin että hitaimmankin
sydänmaan Tohmaksen oli pakko havahtua raskaista mielihaudelmistaan
muistelemaan perkelettä ja muita valtahenkiä, joiden avuksihuutaminen
hädässä ja harmissa näyttää ehdottomasti kuuluvan meidän kansamme
luonteeseen. Vastaantulevat hevosjunnut taas kyyditsi viaton poro
pelkällä ilmestymisellään tavallisesti heti yli maantienojan, mutta
pysähdytti nämät kumoonräiskähtävine rekineen metsänrintaan, jolloin
sieltä aina alkoi kuulua synkeitä kirouksia papinpoikaa vastaan, joka
tahtomattaan oli aiheuttanut aisankatkeamisen, ja jonka kristillistä
avuntarjousta ei moni ottanut korviinsa -- siitä luonnollisesta
syystä että hänestä kävi tuo lumoava poron uho, mikä saattoi kaikki
koulitsemattomat hevosluuskat hulluiksi.
Porotanssi avaralla järvenjäällä oli myös hauska ilmiö. Tuhansia
kierukoita teki silloin poro, jota ajaja tuntikaudet turhaan koetti
pakoittaa menemään määrättyyn suuntaan. Poro karkasi takaisinpäin,
mutta ajaja pyöräytti sen hihnallaan aina eteenpäin, pulkka
liiteli hilpeissä kaarroksissa uurtaen ympäri, poro laukkaili
virstottain -- matka edistyi vain metrittäin; syrjästäkatsoja olisi
voinut luulla molempien tulleen hulluiksi. Usein täyttyi pulkka
kukkuroilleen lumella, usein kieputti poro niin pientä ympyrää
että litistäytyi lopuksi ruumiineen ajajaa vastaan kietoutuen
hihnoihinsa ja ainoastaan siten pakoittaen poromiehen nousemaan
ylös pulkasta. Välisti olivat molemmat hirttää toinen-toisensa.
Mutta kuta enemmän poroa huvitti juonitella, sitä kovemmaksi kävi
poromiehen komento, hän tarttui ystäväänsä sarvista, ystävä taas
koetti kaikintavoin puskea... Rytisevässä sylipainissa temmelsivät
siinä järven lumilakeudella sekä poro että mies kovasti huohottaen
kumpikin, mies likomärkänä hiestä talven tuimimmassakin pakkasessa,
karjuen ja puhellen järkeä ajokkaalleen, poro -- läähättäen lyhyttä
väkevähajuista läähätystään ja äänettömänä seuraten isäntänsä
uhkauksia mustilla silmillään. Ei ollut harvinaista että siinä
mylläkässä joku sarvenkappale katkesi jukuroivasta päästä ja
veripisaria pirskahteli puhtaalle lumipinnalle, -- ilmiö, jonka
viattomuuden ainoastaan poromies tietää, joka poroansa järkevästi
rakastaa ja sitä usein hellin sanoin puhuttelee tai hyväilee,
mutta luonnollisesti tahtoo sillä päästä taivaltensa perille. Ei
raukea hänen mielensä peurahärjän juonitteluista, häntä viehättää
tämä taistelu elävän luonnon-elementin kanssa, ja hänen ajokastaan
tämä vehkeilevä vastusteleminen nähtävästi myös huvittaa. Kunnes
vihdoinkin hurja tanssi taukoaa ja poro äkkiä kuni salama oikaisee
koipensa suoraan sinne, jonne isäntänsä tahtoo, jonka tahdon se
erinomaisesti tietää, -- ja pyrynä sauhuaa nyt järven valkoinen
pinta, kun ystäväpari lumilakeudella kiitää...
Hilpeästi heläjävät kirkkaat tiuvut poron koukeroihin sarviin
sidottuina, kymmenet pienet kulkuset poron punaisessa selkävyössä
laulavat lakkaamatonta sirinäänsä, ja porokello sarviniekan kaulassa
iskee silloin tällöin juhlallisen kalahduksen talven raikkaaseen
ilmaan. Runollista, iki-ihanaa siis on tämä lappalaislento!
Se on myös suuresti kehittävää urheilua. Itsensä säilyttämisviettiä
se näet kehittää. Monta kertaa on ajajan pää vaarassa paukahtaa
murskaksi, sääri tai käsivarsi vaarassa rusahtaa poikki, mutta
porolla-ajaja, jumalien mies, oppii määrätyssä silmänräpäyksessä
väistämään uhkaavan iskun, joka tavallisesti osuu hänen erinomaisen
vahvan ja viisasrakenteisen pulkkansa puisevaan pohjaan. Toisinaan
kuitenkin, silloin kun vähin aavistaa, saapi odottamattomia täräyksiä
ja iskuja, loukkaa kätensä tai jalkansa niin että pyörtyy kivusta ja
on pakoitettu viikkokausia makaamaan huoneessa, mutta merkillistä
kyllä: ei suivaudu porolla-ajoonsa, vaan vuoteesta päästyä sitä
enemmän tästä urheilusta nauttii yhä luonnollisemmin kiihtyen
kehittämään itsensä-säilyttämisviettiä, tuota ihmisen jumalaista
lahjaa kaikissa vaikeuksissa.
Vilisten, kilisten, kolisten ja kuppelehtien käy taas peurailijan
riento alas mäkiä, pitkin suikkelehtivia korpiteitä -- ja sieluansa
joka silmänräpäys jännittää iloisesti-väristyttävä epätieto siitä,
mihin hornan sokkeloihin tuo tulinen nelijalka hänet mahdollisesti
lennättää tai mihin vaaralliseen kuiluun se hänen liukuvan pulkkansa
lopuksi viskaa.
Pulkka? niin. Sepä se on hänen lumoava lumivenheensä, jolla hän
laskettelee kuni koskimies alas valkeanvaahtoavia rinteitä, alas
jyrkästi-putoilevia lumikönkäitä. Pulkka? niin. Sepä se on hänen
verraton pirunkenkänsä, jolla hän kuni sadun kääpiö luistaa
luikahuttelee seitsemiä peninkulmia kerrallaan. Pulkka? Sepä se
on hänen kultainen keinunsa, jossa hän öisillä salotaipaleillaan
suloisesti uinailee kuni lapsonen kehdossa sinikorkeuden tähtöset
yllään. Se se on hänen mukava perhoskotelonsa, joka hänet
varjelee väijyviltä vihollisilta, puiden repäiseviltä oksilta,
risu-pistimiltä, salakiviltä ja lumen peittämiltä kannoilta...
Tuhat kertaa mieluummin tuntee hän haluavansa matkustella puhtaalla
peurallansa tuoksuvin tervoin paahdetussa pulkassansa kuin mailman
kiljuvilla junilla kulttuurin haisevissa rautatievaunuissa...
Sentähden hän syvästi halveksii sivistyksen nurjia mukavuuksia,
noita, jotka eivät ihmisiä tee sen paremmiksi, vaan päinvastoin
sairaiksi, heikoiksi, epäkäytännöllisiksi. Tuhat kertaa ennemmin
ihastelee hän sielussansa ohirientävää porokaravaania, kolajavine
ahkioineen, ritisevine rekineen kuin raskasta matkustaja-junaa, jota
kolmisilmäinen koneveturi jyristen kiidättää läpi maakuntain, sivu
kivisten kaupunkien...
Varsinkin talviset sunnuntaipäivät olivat erämaahan jääneelle
mieluisat virvoitushetket. Silloin tosin papit mustiin puettuina
ja vakavanaamaisina ajoivat hevosilla kirkkoon, josta kolkonkumea
kellon lämpytys kuului läpi talvisen ilman -- mutta papinpoika
se silloin punahiippa päässänsä ajaa karkuutti peurallansa
päinvastaiseen suuntaan aivankuin pakoon kirkkoa ja sen kaikkia
vaikutuksia. Ja saattoi sattua että kun papit läksivät vierimään
tumminta taivaanrantaa kohden, jossa kirkontorni heikosti piipotti
etäisyydessä, niin sitävastoin papinpoika helisevin valjain heittihen
ajamaan kirkkaana nousevaa aurinkoa vastaan.
Hän antoi peuransa painua syville hiljaisille korpiteille,
joilla pulkka pehmeästi uppoili lumiin ja joilla ei tarvinnut
vastaantulijoita peljätä. Kuinka selvästi tulisikaan Reino Frommerus
silloin sielussansa ettei Jumala suinkaan ollut yksistään se, josta
kirkossa veisattiin hänen selkänsä takana, vaan että se lensi yhtä
rintaa siellä missä hänen pulkkansakin liiteli korvessa. Hei! palttua
tahtoi hän antaa papeille, hän, joka näin sunnuntaisin souteli
lumivenheellänsä sydänmaan suuressa rauhassa, päänsä päällä taivaan
korkea sinikansi, ympärillään korven partainen kuusikko.
"Tulisitpa pulkkaani, pappi, sensijaan että pönttöösi niin pönäkkänä
kiipeät ja julistaisitpa täällä metsässä Jumalan ihmetekoja --
silloin sinua luonnollinen ihminen ymmärtäisi!" ikäänkuin puheli hän
peuralla ajaessaan.
Joskus hän koko sunnuntain kierreltyään talosta taloon tähtiyön
vienossa välkkeessä palasi takaisin pappilaan synkän, korkean
havumetsän läpi ja vaipui omituiseen uinailuun pulkassansa,
umpisilmin, vaistomaisesti ohjaten peuraansa, jolle tiet
olivat tuttuja. Ja saattoi hän silloin ajatella näin: Ihmiset
valtiouskonnossaan ovat suuria pelkureita. He pelkäävät toinen
toistensa arvosteluita enemmän kuin Jumalaa. Sillä jos jokainen
eläisi yksiksensä, niin hän vapaasti käyttäisi jokaista päivää, siis
sunnuntaitakin mihin itse tahtoisi. Jumalan kanssa näet aina voipi
sopia sabatin vietosta. Toisella kertaa, ajaa helskytellessään kylän
läpi juuri sinä hetkenä sunnuntaipäivää, jolloin tiesi kylän akkojen
parhaillaan imeskelevän saarnaa kirkossa ikäänkuin nysäpiippua
kotona, ja talonisäntäin arimmillaan istuvan pirteissänsä aivankuin
tuomittuina kammottavaan hiljaisuuteen, ei hän voinut olla hilpeästi
tuntematta että: "poronpulkassa heiluminen oli sentään monin verroin
terveellisempää kuin kirkon penkissä hurskasteleminen." Usein teki
hän peuralla ajellessaan myös saman havainnon, minkä Suomen kansa
itse kaikessa salaisuudessa näytti tehneen ja mikä oli ilmaistu
syväsisältöisellä sananlaskulla: "kuta likempänä kirkkoa -- sitä
likempänä helvettiä."
Niin! Sillä se oli totta se että pahat henget ahdistavimmin
kiertelivät Kurjalan kömpelön puukirkon ympärillä, mutta
syrjäkylissä, missä ei ollut kirkkoja eikä sielunpaimenia, tuulahteli
ilma ikäänkuin puhtaampana.
Mutta siitä havainnostaan ei hän syrjäkylissäkään ajellessaan
voinut päästä että missä kirkon kylvämä jumalansana vihannimmillaan
rehoitti, siellä myös synkkä helvettioppi ammotti kansan sydämmissä
ja elämänkatsanto hautui raskaana, toivottomana, kaikkia
luonnollisiakin toimenpiteitä ja uudistuksia halveksivana.
Sellaisen pororetken jälkeen hän kerrankin kotiintultuaan talviyössä,
taas tarttui kynään ja pusersi kapinallisen tunnelman sielustaan:
"Milloin se alkaa?" niin kirjoitti hän otsakkeeksi. "Kirkkoa
kannattavien ihmisten käsitys uskonnosta näyttää todella painuneen
niin syvälle pimeyteen, että jokaisen totuuttarakastavan kansalaisen
velvollisuus on ruveta saarnaamaan tätä kirkon käsityskantaa vastaan
pelastaaksensa kansansa ja isänmaansa henkisestä kadotuksesta.
Milloin on tämä herätyshuuto voimakkaampana kajahtava Suomenkin
katekismuksiinsa kangistuneen ristirahvaan keskuudessa?
"Minun sydämmeni ja järkeni sanoo että samoin kuin on noussut Juhana
Vilhelm Snellman kansallistunnon säälimättömäksi teroittajaksi,
samoin myös kerran on ilmestyvä joku uskonnollisen valheen paljastava
Leo Tolstoi meidänkin maassamme, jonka asukkaita kiitetään muka
'mailman uskonnollisimmaksi kansaksi'. Kerran sen täytyy tapahtua,
kerran."
Näitä tällaisia papereitaan ei papinpoika suinkaan vanhemmilleen
näytellyt, vaikka hän ne aina kirjoittikin ikäänkuin ympäristöään
varten.
Mutta kerran, erään illan perästä, jolloin isän ja pojan välillä
taas oli puhjennut jotakin sananvaihtoa raamatun auktoriteetista,
kun Reino Frommerus oli porollaan ajelemassa, sattui niin että
isärovasti etsiessään jotakin työasettansa poikansa huoneesta tuli
luoneeksi silmänsä paperikaistaleeseen, mikä siihen oli jätetty
kirjoituspöydälle. Rovastivanhus, joka muuten kovin ujosteli
seuraamasta lapsiensa sielullisia pyrkimyksiä, luki silloin
paperista -- ikäänkuin vastoin tahtoaan -- eräitä lauseita, jotka
nostivat hämmästyksen punan hänen tyynille kasvoilleen. "Ei ole
kummeksittavaa" luki hän muunmuassa paperista -- "että se, joka
nämät rivit kirjoittaa, yhä intoilee äärimmäisyyteen uskonnon
vapaudessa, koskapa hänen isänsä joka päivä on valmis tyrkyttämään
hänelle vastakkaista äärimmäisyyttä. Isä uskoo tai ainakin väittää
uskovansa jokaikisen raamatun sanan ilman kritiikkiä -- vanhassakin
testamentissa. Hän uskoo että Jumala loi mailman tyhjästä kuutena
päivänä ja että sama kaikkivaltias rakensi ihmiskunnan äidin Eevan
ensimmäisen miehen Aatamin kylkiluusta. Ja hän luulee että se on
Jumalan pilkkaamista, kun uskaltaa väittää ettei Eevaa varsin sillä
tavalla liene tehty. Mutta tämän kirjoittaja on vakuutettu että
itse suuri Natsarealainen olisi naurahtanut moiselle järjettömälle
selitykselle luomisen salaisuuksista. Vaan jos joku häneltä olisi
udellut, miten hän, Jeesus, siis luomisopin selittää, niin varmaan
mestari olisi vastannut ettei sen selittäminen hänen oppiinsa kuulu
-- mutta hän ei silti olisi halveksinut tiedemiesten järjellisiä
tutkimuksia, koskapa itsekkin kunnioitti luonnon ilmiöitä."
Paperi värisi pappisvanhuksen kädessä. Henkeään pidättäen alkoi
hän lukea lauseita toistamiseen lävitse. Laski sitten paperin
paikoilleen, mutta ottaen sen vielä kerran käteensä vilkasi varmuuden
vuoksi paperin toiselle puolelle. Ei ollut tyhjä sekään, vaan löytyi
sieltä seuraavankaltainen lisähuomautus:
"Ihmisen kanssa, joka pitää Raamattua Jumalan sormen kirjoittamana,
on mahdotonta syvemmin keskustella jumalallisista asioista. Sellainen
ihminen on kiristänyt järkensä ikäänkuin kiinalainen nainen jalkansa,
niin ettei se enää kelpaa alkuperäiseen tarkoitukseensa." Enempää ei
paperin toiselle puolelle oltu kirjoitettu.
Vanhus hiipi pois omituisesssa mielenliikutuksessa. Moisia
muistiinpanoja poikansa puolelta ei hän ollut aavistanut. Hänen
päässään alkoi niin sekavasti humista että oli pakko heittäytyä
kanslian sohvalle pitkäkseen...
Siitä tapasi hänet ruustinna lepäämästä ja lausui ihmetyksensä ettei
rovasti ollut mennytkään hiihtelemään, kuten oli aikonut.
-- Minua rupesi äkkiä niin kummallisesti väsyttämään, vastasi vanhus.
-- Niin, sinä nukuitkin taas yöllä niin huonosti ja huusit unissasi,
-- virkkoi ruustinna.
-- Huusinko minä? sanoi vanhus. -- Mitä minä huusin?
-- Sinä huusit että salin korkea vaatekaappi kaatui lapsen päälle.
-- Minkä lapsen? kysyi rovasti.
-- Mistäpä minä tiedän, mitä kaikkia lapsia sinä unissasi näet, rakas
ystävä! vastasi ruustinna.
Samalla kuului kolinaa ja kilinää etehisestä, kun poika Reino palasi
ajoltaan kantaen helisevät porovaljaat sisään sulamaan.
Perhe läksi kahvia juomaan saliin. Reino oli pirteällä tuulella
ja selitteli vanhemmilleen, mitä kaikkia hullunkurisia keikauksia
hänelle taas oli sattunut.
-- Papan pitäisi välttämättä tulla kanssani ajelemaan! intoili hän,
mutta ukko vain epäsi että se porokyyti oli niin kovin epävarmaa
peliä, perillepääsyyn niillä vehkeillä ei ollut koskaan muka
luottamista.
-- Paljon lystimpi on ajaa hevosella, -- arveli vanhus.
-- Mutta porolla pääsee niin nopeasti! kehui toinen.
Rovasti näytti tavallista miettiväisemmältä.
Illallispöydässä hän sävyisästi virkkoi pojalleen:
-- Onko sinulla jotakin kirjaa Tolstoilta?
-- Onhan minulla hänen "evankeliuminsa", -- vastasi poika kovasti
ihmetellen, mistä nyt tuuli kävi.
-- Haluaako pappa ehkä lukeakseen?
-- Jaa no, saattaisinhan minä vähän selailla yön aikoina, kun sattuu
ettei nukuta... vastasi rovasti.
-- Se on hyvä että pappa tutustuu! innostui poika.
-- Papan täytyy lukea siitä varsinkin esipuhe.
-- Jaa-ah! sanoi rovasti reippaasti. -- Kyllähän minä arvaan, mihin
henkeen se käy...
Hän otti kirjan yöpöydälleen tahtoen antaa pojalleen kuvan ikäänkuin
vain paremman puutteessa ja välinpitämättömästi olisi suostunut koko
juttuun sekä puolusti itseään sillä että lukihan hän, rovasti, kaiken
mailman roskaromaanejakin, mutta ei antanut niiden itseään turmella
kuten saattoi käydä nuorille ihmisille, joille välttämättä täytyi
tarkoin valikoida kirjallisuutta.
Viikkokauden lueskeli rovastivanhus Leo Tolstoita kirkkaan
yölamppunsa ääressä makuullaan, kuten hänen tapansa oli, palan
silloin, toisen tällöin, mutta ei sanaakaan kirjan sisällöstä hän
pojalleen sanonut. Mitä pappisvanhus noina hiljaisina talviöinä
sisimmässään mietti, sitä ei kukaan saanut tietää.
Poika ei sitä hennonut isältään udella, hyvin jo tuntien vanhuksen
ulkonaiset peittelemistemput, jotka kuuluivat siihen kuvaan, jonka
tämä pappina itsestään ihmisille tahtoi antaa ja jonka kuvan eheyttä
rovasti tarkoin varjeli lähimmiltäkin omaisiltaan, jottei se
mitenkään pääsisi himmentymään eikä särkymään.
Mutta siitä hetkestä alkaen, jolloin Kurjalan rovasti oli tullut
lukeneeksi sipaleen poikansa salaisista muistiinpanoista, oli hän
todenteolla ruvennut uskomaan että tässä hänen nuorimmassa pojassaan
esi-isien uskonpursi oli törmännyt jyrisevää kalliota vastaan,
jollaista tavatonta "pää totuuksien" epäilystä hän ei ollut suvussaan
aavistanut, ei ainakaan siinä määrin väkeväksi että se mitenkään
olisi päässyt ilmipuhkeamaan kristillisen kuoren alta.
Tämä tietämys alkoi vanhaa sielunpaimenta jonkunverran huolestuttaa
ja toisinaan se hiljaisuudessa työnsi hänen vanhaan vereensä pahan
painajaisenkin, joka kiusasi häntä varsinkin yön unissa, mutta
käytännöllisen elämän jokapäiväinen kulku ja terve seurustelu
maalaisluonnon helmoissa, missä sentään jäi niin paljon yhteisiä
harrastuksia, -- sepä palautti hänen isänsielunsa taas tasapainoonsa,
ja hän siis kuvitteli poikaansa jonkunlaiseksi hyvää tarkoittavaksi
riehakoitsijaksi, jonka kapinallinen henki varmaan oli talttuva heti
kun tämä ottaisi vastaan jonkun kunniallisen viran sekä aineellisesti
toimeentulevana menisi kristilliseen avioliittoon.
"Reino on pohjaltaan hyvä poika" ajatteli rovastivanhus. "Mutta hän
on itsepäinen ja peräänantamaton -- aivankuin minä. Jumala suokoon
että tuo itsepäisyys hänessäkin jäisi vain sanoiksi eikä puhkeaisi
julkisuutta häiritseviksi teoiksi."
Ja vanha rovasti eleli kodikkaassa suhteessa kapinahenkisen poikansa
kanssa. Yhdessä nämät tupakoivat ja juttelivat kaikenlaisista
mailman asioista pappilan sanomalehtipöydän ääressä, yhdessä kävivät
saunassa loikoen lauteilla toinen toisensa vieressä suloisessa
koivunlehvä-löylyssä, jota karjakko-Mari heitteli, yksissä kävivät
myös hiihtämässä tutkien pappilan laajoja halkometsiä. Ainoa paikka,
mihin heidän ei koskaan nähty yksissä pyrkivän, oli seurakunnan
kirkko. Oikeinpa pyhäksi tavaksi näytti tulleen, että sunnuntaiaamuna,
kun ukkorovasti ajoi mustalla ruunalla kirkkoon isäntärenki Riston
kyyditsemänä, Reino riehakko riensi hopeanharmaalla juoksijallaan
korpeen niin että ilma vain kajahteli vaaran rinteillä ja
pitkäkoipiset jänikset näreiköissä loikkivat kiireenvilkkaa pakoon...
Tietysti rovasti sen oli pannut merkille, miten poika suvaitsi
viettää sabattipäivänsä. Eräänä sunnuntai-iltana hän virkkoikin
vakavasti:
-- Tietänet, Reino, mistä sukumme vanha nimitys johtuu?
-- Kyllä, pappa, -- sanoi poika. -- Ruotsalaisesta sanasta _from_ ja
latinaisesta _verus. Hurskas_ ja _totinen!_
-- Aivan niin, -- sanoi pappisvanhus. -- Pitäisi sinun siis vähän
tarkemmin ajatella perään ennenkuin lähdet saarnanaikana porollasi
ajelemaan.
-- Kas, kas, kuinka pappa taas sen vanhan testamentin puolesta --
naurahti poika ja lisäsi: -- Mutta minä olenkin tuuminut hyljätä
tämän papillisen sukunimemme, koska se on sellaista siansaksaa, ja
ottaa puhtaan suomalaisen nimen.
-- Frommeruksen nimeä ei ikipäivinä muuteta! Muista se! sanoi
rovastivanhus lujasti ja läksi pahastuneena kamariinsa.
* * * * *
Joskus papinpoika sentään pysyi koko sunnuntaipäivän kotonaankin.
Mutta silloin hän tavallisesti vietti osan päivää pirtissä puhellen
renkien ja piikojen kanssa, siten siis taas herättäen pappis-isänsä
huomiota ja huolestusta. Hän, Reino herra, koetti kiskomalla kiskoa
itsestänsä pois kaikkia noita vääriä katsantokantoja, jotka häneenkin
olivat tulleet istutetuiksi tässä hänen lapsuutensa herraskartanossa.
Ja olipa hän sangen iloinen kun sai sekä itsensä että palvelusväen
ikäänkuin kesytetyksi niin että ihmisyys molemmin puolin pääsi
etusijaan.
Jo koulupoikana häntä oli kiusannut se että tässä hänen rakkaassa
kodissaan suhteet sisäväen ja pirttiväen välillä olivat jollakin
tavalla hullunkuriset, luonnottomasti pingoitetut. Kuta vanhemmaksi
oli tullut, sitä polttavammin se häntä oli ruvennut vaivaamaan.
Hän oli ruvennut tätä omaa vaivaansa tutkimaan ja asettunut
syrjästä-katsojaksi koko kotinsa suhteen, saadaksensa ilmiön
selväksi. Se kummallinen ilmiö oli hänelle silloin kuvastunut
seuraavin piirtein:
Molemmilla piireillä oli ikävä! Varsinkin sunnuntai-iltoina, jollei
sattunut tulemaan vieraita, jäyti sanomaton ikävä sekä pirttiväkeä
että herrasväkeä.
Mutta kumpikaan ryhmä ei voinut käsittää, mistä tämä ikävä oikein
johtui ja miten elämäntunne olisi saatava vähänkään viehättävämmäksi.
Kumpikin piiri hyväntahtoisesti koetti pettää toistaan että näin olla
pitikin. Toisin sanoen: että näin oli Jumalan tahto ja jonkun ikuisen
säädyllisyyslain välttämätön määräys.
Sisäväki arasteli mennä pirttiin asiatta -- arastelipa se sinne
lähteä, vaikka oli asiaakin -- samoin pirttiväki ujosteli tulla
"sisälle" ilman taloudellista toimenpidettä: -- täytyi välttämättä
keksiä pyytää nauloja, lainata herra-isännän veivaria tai muuta
semmoista saadaksensa kurkistaa herra-isännän kabinettiin, mutta
samalla heti pois -- mars takaisin pirttiin.
Olisippa ollut koko ihme, jos puolta sanaakaan liikaa olisi vaihdettu
rengin ja herra-isännän välillä jostakin muusta asiasta kuin
hevosesta, reestä, heinässäkäynnistä, aidankorjuusta, halonhakkuusta,
venheestä j.n.e. Moista -- mikä ei kuulunut pestikirjoihin -- olisi
pidetty luonnottomana poikkeuksena päiväjärjestyksestä. Samoin ei
rouvan ja piian välillä sopinut olla muuta kuin arkipäiväisintä
puhelua astianpesusta, pyykinpesusta, huoneensiivouksesta
j.m.s., paitsi silloin kun rouva itse vieras-ikävissään sattui
purkamaan piiallekkin jonkun jutun, mikä erityisesti paineli
sydämmellä. Mutta piikaihminen puolestaan ei milloinkaan rohjennut
purkaa emäntärouvalleen, mitä piili hänen sydämmellään -- hänen
palvelijasydämmellään. Sellaista mahdollisuutta lähentymiseen eivät
muutkaan rouvat koskaan tulleet ajatelleeksikaan. "Tjänstefolke
har icke hjärta" oli tavallinen lauseparsi. Ja ylipäänsäkin oltiin
sitä mielipidettä ettei talonpoikaisrahvaalla ollut mitään oikeata
tunne-elämää. Ei siis kumma että palvelusväki herrastaloissa sai
alati tuntea jyrkkää poistyöntämystä isäntäväkensä puolelta.
Sanamuoto "sisälle" tai "käydä sisällä" oli tullut jo merkitsemään
yhtä kuin saada lupa tai käsky jonkun toimenpiteen vuoksi pikimältään
käväistä jossakin äärimmäisessä ulkolaidassa niistä huoneista, joissa
herrasväki asui, joissa se tunsi tunteensa ja joissa se istui ja --
ikävöi.
5.
Matti Möhkönen? -- Kurjalan kappalainen.
Itse ilmetty materialisti. Ihravatsainen fariseus, tihrusilmäinen
kirjanoppinut. Pörröpartainen saunapiru -- langennut musta enkeli.
Salaraiskaaja. Kaappijuoppo tekopyhimys -- pappiskauhtanan kätkössä.
Viekas ja epärehellinen. Hirmuinen vihassa. Kamala kostossa.
Sulosuisin saarnoissa...
Taivas sentään! Saiko siis semmoinenkin pappi esiintyä
Kristuksen julkisena palvelijana, Jumalan ja veljesrakkauden
ohjaavana opettajana kärsivälle kansalle, sielunpaimenena korven
tietämättömille lapsille?
Sai mar! Näkyi saavan... Suomen evankeelisluterilainen kirkko sen
suvaitsi. Tuomiokapituli sen tunnusti. Itse piispa oli virkaan
voidellut. Koko valtio sen vahvisti, pyhät perustuslait pönkitsivät...
Mies istui kuin pikitervattu patsas. Ei häntä pohjatuulet
puistelleet. Ei horjunut vartioitu valtaistuin. Itse kolmihaarainen
Jumala hymyili hänen selkänsä takaa, tuon leveän selkätaulun, jonka
niin mukavasti saattoi kääntää kenelle tahansa ja ikäänkuin itse olla
turvassa. Varsinkin kirkon alttariaituuksessa, kun niskassa roikkui
se kirkas messuristi, syntistä rahvasta vastaan tähdättynä. Silloin,
jos jolloin, kelpasi olla turvassa!
Matti Möhkönen oli oikea akkain rabbi, vaimoväen varavapahtaja.
Itse Israelin Jahve näytti hänelle antaneen ylönluonnolliset pihdit
ihmissydämmiä hellästä paikasta kiinnitarttumaan ja haikeasti
itkettämään.
Akat itkivät -- akat uskoivat. He uskoivat sekä pastorin rakkauden
että Jumalan laupeuden ja oivalsivat että ainoastaan pastorin suun
kautta suikersi tie taivaaseen ja Siionin linnaan. Niin kauvan kun
herra pastoria siis pidettiin hyvänä, pysyi kolmihaarainen jumalakin
hyvänä; niin pian kun pastoria pidettiin pahana, nosti tuo Abrahamin,
Iisakin ja Jaakobin herra kovan jyräkän ylhäällä.
Välittäjä, sillanrakentaja, kultainen rengas taivaan ja maan
vaiheilla!
Ja lisäksi niin alhainen -- niin nahkojaan myöten kansanmies! Ei
halveksinut viilipyttyä, ei viinaryyppyä, ei talonpoikaisrieskaa, ei
muikeata muikkukukkoa, ei salojen saunaa.
Saunan lämpymässä pastorin kristillinen sielu vasta oikein aukenikin
kukoistukseensa, kun pulloposkiset piikatyttäret hänen alastomia
raajojaan kilvan hieroivat. Herra pastorin lihavissa takaraajoissa
näet asusteli kiusaaja, ikuinen nyrjähdystauti, jonka salaperäisen
olemassaolon ainoastaan hän itse osasi selittää ja josta hän saattoi
puhella yhtä laveasti ja yhtä mieluusti kuin jumalasta tai pirusta.
Tämä hauskan harmittava vaiva se hänet aina ajoi saunaan naisväen
puoskaroitavaksi kesken pyhimpiä, kiireellisimpiä kinkerimatkojakin.
-- Minulla se on tuossa vasemmassa sääressä semmoinen nykijäinen,
repijäinen, rimputtajainen... mikähän lienee leini vai jihti kihti...
semmoinen kolottajainen, koputtajainen, kiskojainen... kirottu...
Niin niin! se siinä poraa, puraa justiin nivuslihojen liepeellä...
huh huh... saapi sitä koetella, kunhan ei paina... siinä on semmoinen
pahkura, patukka, hermonystyrä... Ke ke, jo taas nykäsi... Se minua
jo kiusasi ennen kasarmiaikana aina kun pikommiin komennettiin...
Näin saattoi hän puhella.
-- Vai on pastori ollut sotaväessäkin? kysyy silloin hierojatar
ihmetellen.
-- No jo tok'! vakuuttaa Matti pastori, -- tottamar pappi on Jumalan
sotamies... heh heh, top top... äläpäs kourista niin lujasti, likka,
auttaa se vähempikin... puh puh... puhkailee sielunpaimen. -- Tässä
talossapa taitaa olla hyvä lehmänanti... heh heh... kun on noin
kauniit ja valkoiset käsivarret? -- tokasee sitten yhtäkkiä.
-- Ei meillä ole kuin kaksi lehmää -- vastaa punehtivin poskin torpan
tytär.
-- Vai niin, vai niin, -- panee pastori, -- eikös ole yhtään härkää,
häh häh?
-- Ka onhan se mullikka, vaan eipä tuosta --! selittää mökin
luonnollinen neitsyt ja hieroa nytkäyttelee pastoria niin että suonet
kitisee.
-- Pitäisi... heh... hankkia... tuota heh... oikea sonni... heh...
savolaista maatiaisrotua... heh heh... hymisee pastori.
-- Eipä sitä ole köyhällä varaa, -- vastaa tyttö vakavasti.
-- Juu, juu. Niinhän se Jumala eri mitoissa nämät maalliset rikkaudet
on jakanut, -- sanoo Matti Möhkönen ikäänkuin virkansa puolesta,
mutta palaa heti taas takaisin tekstiinsä. -- Vai ei pikku mullikka
tep... tep... heh heh... Vaan jos minä puristan tuota Tiinan
käsivartta, niin kyllä teps... heh.
Ja yhtäkkiä kopristaa pastori hierojatyttären paljasta kyynärvartta
niin rajusti että tämä pahanpäiväisesti häkeltyy ja jää kuin
suolapatsas tuijottamaan pappiin.
-- Hym hym, enhän minä kuin leikillä... ts ts... Tiina vain hieroo!
puolustautuu pastori ja alkaa taas seikkaperäisesti selittää, miltä
repijäinen, nykijäinen, rimputtajainen hänen sääressään tuntuu.
Hän lepää siinä puolimakuullaan apposen alasti, vasen käsi tosin
häveliäästi painettuna alas siitinosia vasten, mutta oikea käsi
vapaana milloin kynsäisemään naavamustaa partaa, milloin hieraisemaan
kipeää kohtaa, milloin -- sopivassa tilaisuudessa -- tarttumaan
hierojaneitsyttä paljaasta käsivarresta...
Pulska mies hän on tämä herranvoideltu, alastomana ei hänen
vatsansakaan näytä pilalle asti turpuneelta ja lihaksista uhoaa
hempeän hyllyvää kauneutta, sitä supisuomalaista silava-estetiikkaa.
Valtavan vaikutelman sellainen sieluruumiillinen autuuden apostoli
tekee yksinkertaiseen kansaan, jonka keskessä mailman herrat
harvoin kompuroivat ja vielä harvemmin itseään hierottavat noissa
karstakiiluisissa kiuas-saunoissa. Valtavan vaikutelman sellainen
mahtimies Kurjalan köyhälistöön tekee! Kaiken mitä ikinä pappi
herra korven erakoille sanoo, sen tämä kiitollinen kansa sydämmensä
rakoihin visusti tilkitsee, ja vielä vuosikymmenen perästä --
vaikka uuden ajan mullerruksetkin tulkoot -- se muististansa kerii
kaiken mitä joku pastori Möhkönen kerran on suvainnut sanoa siellä
tai täällä, silloin tai tällöin, sille tai tälle hampaistansa.
Ja se muistaa sielunpaimenensa jokaisen henkäyksenkin, jokaisen
kuorsauksenkin aivankuin kaikki olisi tapahtunut eilispäivänä.
Mutta hänelle itselleen, nykypäivän vaeltavalle sielunpaimenelle,
kertoilee ristirahvas satavuotisia perimätietojaan edesmenneistä
papeista, kansan opettajista, ja nepä vasta sen sieluista elävinä
pursuavat, vaikka nuo pikkutapahtumat olkootkin kertojan isän-isän
tai äidin-äidin näkemiä, kuulemia kummia.
"Niin kuuluu sanoneen se Rööntaali vainaa sille Reppu-Riikan isän
äitille, kun tämä palveli piikana tuolla Karsinavaaran talossa."
-- Että mitenkä se oikein sanoi? kysyy uusi pastori armollisesti.
-- Ka niin vain jotta "pappi ja piru syövät samasta kupista kuin
köyhän mökin kissa ja koira!"
-- Heh, heh, -- naurahtaa pastori, -- sepä oli oikein leikikäs mies.
Missähän tilaisuudessa hän muuten noin lienee sanonut?
-- Ka kun lukkarinsa kanssa olivat ryypystä riitauneet -- selittää
talonpoika -- ja piika samalla oli sattunut kantamaan puurokupin
pöytään.
-- Heh, heh, hymm... hymisee nuori pappi ja naurahtelee niin että
jäsenet tytkähtelevät.
Mutta hänen itsensä, pastori Möhkösen, tietävät Kurjalan ukot vielä
tänäpäivänäkin erästä viinaryyppyä ottaessaan tuolla Raitisvaaran
torpan ullakkokamarissa, sanoneen että: "enpä olekkaan kymmeneen
vuoteen vettä väkevämpää maistanut, vaan tekisköön tuo yksi
ryyppy hyvää näin yskässä!" Ja silloin oli miekkoinen hulauttanut
jättiläiskulauksen sen Kinkeri-Kaapron isomahaisesta reissuputelista!
Mutta maiskauksen oli selvästi kuullut se Kyttyrä-Alperttiina, kun
pirtin pankolla makaamaan sattui ja parhaillaan hyräsi virttä siitä
suuresta surkiasta kuivuudesta... Olipas Alperttiina lystinpäältä
pirtissäolijoille vielä urahtanut että "nyt se Ristuksen veren siellä
yksikseen nieklasi, pappi!"
Joka kaikki täsmälleen-tismalleen muistetaan ynnä kansan huulilla
huolellisesti säilytetään hamasta Haukkulasta Juorulanmäkeen asti...
Mutta vanhat visapiippuiset kupparimuorit savupirttien karsinoissa
-- nepä tietävät ehkä enemmän. Ne tietävät ehkä kuiskutella noista
pastori Möhkösen sulosanaisista ahtisaarnoista salosaunojen
runollisessa hämyssä, vieläpä kukaties kertoa jännittäviä legendoja
"navettaenkelistä", joka johonkin korven kartanoon oli ilmestynyt
merkillisesti yksiin aikoihin, kun kirkon herrat pitäjää kiersivät.
Mutta nämät ilmestyskirjalliset tarinat seikkaperäisyydessään eivät
kuulu meille...
Pastori Möhkönen oli niinsanottu "hyvä pappi." Tämän harvoinansaitun
korkonimen oli kansa itse hänelle antanut. Sillä oli syvä,
sielutieteellinen merkitys. Sana "hyvä" näet ilmaisi Kurjalan
seurakunnan koko sielua. Se kuvasti sitä ikäänkuin taikapeilistä.
Sillä ei ollut mitään tavallista merkitystä, vaan oli se ikäänkuin
vierasta kieltä, jota harva syrjäinen ymmärsikään. Jos se olisi
tulkittu arki-suomenkieleen, niin olisi se tullut saamaan suunnilleen
seuraavanlaisen sisällön: "Kurjalan rahvas on tyytyväinen pappiinsa
-- meidän on sellaisen papin kanssa hyvä olla."
Joku pilkkakirves kieliniekka mahdollisesti olisi lisännyt:
"sentähden hyvä, kun ollaan niin alhaisella asteella että ei osata
parempaa kaivata."
Pastori Möhkösessä näki Kurjalan väki oman kirkkopyhän sielunsa
juhlallisimman heijastuksen, ylevimmän ilmestysmuodon siitä sanan
ja sakramentin sadosta, jota sen hengen sarkoihin satoja vuosia
oli kylvetty. Matti Möhkönen, vaikka olikin syntyisin toisesta
maakunnasta, jossa leipä kasvoi kyntäjälle, oli ikäänkuin lihaa
Kurjalan lihasta, verta sen omasta verestä, mikä mahdollisesti johtui
siitä että Kurjalan esi-isät olivat saapuneet juuri sieltäpäin,
mistä pappi Möhkönen nyt, satoja vuosia jälkeenpäin, ajaa körötti
linjaalirattailla kansanvalistajan valtakirjat taskuissaan. Hyvä
vaisto tällä papilla oli ollutkin omiensa luo, jollei itse Jehova
häntä ollut johdattanut kuten muinoin muitakin suosikkejaan Kaanaan
luvattuun maahan.
Luonnollista oli että samoinkuin Kurjalan ristirahvas Matti pastorin
kiiltävässä naamassa saattoi itseään peilailla pyhäaamuina, samoin
myös Matti pastori Kurjalan kansan kasvoista näki kuvansa, mikä
varsinkin kävi laatuun kaikkein pyhimmässä paikassa, kirkossa, sekä
tietenkin myös hierontatilaisuuksissa saunan lämpimillä lauteilla
ynnä isäntäin kuusenjuurta lemuavissa vieraskammioissa. Näinpä siis
sekä pappi että kansa kaksinpuolin kuvastelivat toinen-toisiaan
täydentäen sitä pyhäin ihmisten yhteyttä, jossa seurakunta eli ja
jossa se autuaallisesti torkkui. Pastorin jumala oli Kurjalankin
jumala, ja Kurjalan piru oli herra pastorinkin paha henki. Eroitus
tämän omaisuuden hallinnassa ilmeni vain siinä että pappi hallitsi
paitsi jumalaa ja pirua, myös koko kansaa sekä siis saattoi sitä
mielensä mukaan ohjata ja kurittaa, mutta ristirahvaan piru, silloin
kun oli tarpeellista se pappia vastaan lähettää, ei tähän paljonkaan
pystynyt, sillä kappalaisen valtaistuimen oikealla puolella seisoi
yhteiskuntajärjestelmämme ankara komendantti -- jumalallinen Esivalta.
* * * * *
Siitä oli vuosia kymmenkunta, kun pastori Möhkönen oli seurakuntaan
saapunut. Kolme vuotta oli hän eleksinyt naimattomana miehenä
tyytyen maallisissa pyyteissään ainoastaan ihailemaan ja
puristelemaan jumalanluomia kauneuksia noissa salosaunojen
hämärissä, jota lähimmäisrakkauden suhdetta ei suinkaan lain mukaan
saattanut nimittää avioliitoksi eipä edes kihloissaolemiseksi,
vaan joka luonnollisesti kuului jokaisen ihmisen, siis papinkin,
yksityiselämään.
Ilkeät kielet tosin tiesivät juoruta nuorella pitäjänapulaisella jo
ennen seurakuntaan saapumistaan olleen kihlattuja morsiamia -- joiden
varoilla muka oli papiksikin lukenut -- vieläpä parikolme kappaletta
morsiamia, jotka muka jossakin tienohessa odottelivat kutsumakirjettä
Matti armahaiselta, joka oli varmasti luvannut tulla noutamaan
"heti kun saisi mööpelit paikoilleen", mutta julkisuus ei mitenkään
ollut juttuja vahvistanut. Eipä ollut luottaminen myöskään siihen
leikinsekaiseen siveelliseen suuttumukseen, jolla pastori Möhkönen
toisinaan tukki akkaväen suut, jos joku oli rohjennut epäillä ettei
herra pastorin ehkä onnistunut saadakkaan itselleen vaimoa.
-- Tällä miehellä on kymmenen tyttöä joka sormella! oli näet pastori
tullut kehahtaneeksi uteleville.
-- Mutta miksei pastori sitten ota itselleen rouvaa?
-- Heh heh... vai rouvaa, vai rouvaa... eihän apostoli Paavalikaan
ollut naimisissa, heh heh! vastaili vain sielunpaimen eikä
todellakaan näyttänyt pitävän kiirettä rouvanottamisella. Mikä
hätäilemättömyys kaikitenkin oli melkoista valtioviisautta
pastorin puolelta. Seurakunnan kaikki piikaihmiset, pitkähameiset
rippikoulutytöt, tanakkatekoiset talontyttäret, vieläpä luitaan
myöten kuivahtaneet leskivaimotkin näet olivat haltioissaan tästä
uuden pastorinsa selibaatti-harrastuksesta, eikä koskaan ennen
Kurjalan jylhän temppelin lehteri liene paistanut niin kukkuroillaan
autuaallisia naisnaamoja kuin se nyt paistoi aina milloin kappalainen
kiipesi saarnastuoliin. Ylen ystävällisiä olivat emännätkin ja
huomaavaisia jurot isännät, varsinkin ne, joilla sattui löytymään
aikuisia tyttäriä, tiesmiksi niin olivatkin höylejä ja suvaitsevaisia
kaikki!
Myös rovasti Frommerus oli alussa hienonhuomaavainen rouvatonta
apulaistaan kohtaan. Ikivanha traditsiooni pitäjänapulaisesta
ja rovastintyttärestä lupasi näet pitää kutinsa. Anna neiti oli
kuin Betuelin majan Rebekka, jota Abrahamin Jumala oli lähettänyt
Iisakille kosimaan. Eleaasaria kultaisine nenärenkaineen ja janoisia
kameeleja ei ukko-rovasti tosin kaivonsa vieressä nähnyt, sillä
Matti Möhkönen astua pölkkyili yksikseen kuin virtahepo pitkin
maantietä pahkasauva kourassa ja puskui ikäänkuin automobiili
ison-pappilan törmässä ennenkuin kiipesi kartanoon, missä Anna
ryökkynä häntä todellakin vahtaili aivankuin päivännousua, joskohta
tämä armonaurinko tavallisesti suvaitsi saapua rovastilaan vasta
iltatähtien tuikkeessa.
Niin, pastori Möhkönen oli tosiaankin siinä määrin rakkauden
evankeliumin sähköllä ladattu mies että herkkähermoisen
rovastintyttären oli täytymys häneen pikiintyä, ja ennenpitkää nämät
kaksi papillista jäsentä siis joutuivat sulosuhteisiin, joiden
salaisuudet he itse parhaiten tiesivät.
Totisesti, totisesti -- ne olivat Anna neidin haaverikkaimpia päiviä,
mantelimaitoisimpia öitä. Joka yö hän näki ilmestyksiä, joita eivät
pystyneet selittämään pappilan piiatkaan, ei kanamummo eikä edes
se egyptiläiskaldealainen unikirja, jota hän salaa selaili. Yhden
asian hän vain ymmärsi unikirjoittakin, kanamummottakin, nimittäin
sen että tämä kaikki nyt oli sitä -- rakkautta. Ah, rakkaus puhdas
ja tulenpalavainen oli hänen papintyttö-rintansa pullistanut
eivätkä sen ihmeitä aavistaneet siskot, nuo viattomat, jotka vielä
orjastelivat kaupungin naislukiossa, ankarasti vartioituina pojilta.
Hänpä, Anna yksin, liihoitteli tuon tipakoulussa haaveksitun
maskuliini-salaisuuden kultaporteilla, käyskenteli romantillisissa
yrttitarhoissa Saaronin liljoja poimien... Herranpieksut sentään!
hänen armaansa oli pappi -- siis aivankuin oma pappa, joka kerran
tuon mamman oli nainut! Mikä onnen potkaus, mikä Jumalan armo. Ja
Anna neiti oli niin haltioissaan että väkisten pyrki tanssittamaan
pappilan piikoja, ja kun yö tuli ja pyhä hiljaisuus vallitsi
vinttikamarissa, lueskeli pamppailevin sydämmin ruotsalaisia
rakkausrunoja, mitä milloinkin sattui käsiinsä saamaan:
"Lefva! O lefva! Hvad är det att lefva?
Det är att älska och älskas igen!..."
Se oli ihanista ihanin aika.
Mutta sitten -- jälkeen mitä kyyhkysmäisinten, mitä punajalkaisinten
kuherrusten lankesi epäluulon ensimmäinen varjo papintyttären
siniseen sieluun. Salasulho oli alkanut harventaa vieraskäyntejään
pääpappilassa. Anna neiti oli sitä ensin otaksunut pelkäksi
hyvinvointi-laiskuudeksi, tuollaiseksi, jolle yhä rakastuneemmin
täytyi vain nauraa, nauraa... mutta kohta alkoi salainen
kirjevaihtokin lempiväisten välillä vääntyä kovin konstikkaaksi,
aivankuin papintytär olisi ollut pakoitettu ottamaan selkoa
hebreankielisestä alkuraamatusta. Ja hebraiskaa kai se todella
olikin, sellaista, jota ainoastaan jumaluusopin ulosoppinut Möhkönen
ymmärsi!
Anna neidin rehellinen sydän ei voinut olla kärsien havaitsematta
että pastori häntä tuontuostakin suorastaan huiputti, petkutti, ja
varsinkin kierteli vastaamasta erinäisiin kysymyksiin, joita vakava
asema papintyttären puolelta vaati.
Oh! totta siis näkyi olevan runo petturi-armaastakin. Kaikki nuo
laulut...
"Och dottern spann
Och tårana rann,
Men aldrig kom
den fästman fram..."
Ja niinpä Anna neidin sydänkanteleessa alkoivat kultakielet toinen
toisensa perään rapsahtaen katkeilla aivankuin tavallisessa
näkyväisessäkin kanteleessa, kun se viedään pakkaseen ja
metallilangat kiristyvät liian tiukalle.
Jumalankiitos sentään! Anna pääsi pälkähästä puhtailla
sielunkärsimyksillä, aistillisena muistonaan ainoastaan joku
äkkinäinen, karhumainen uumien kopristus, pari hätäistä huulien
maiskausta, joita ei edes ruustinnan kaikkitarkkaava korva ollut
vieraskamarista urkkinut...
Kitukasvuinen romantillinen haave kerran heränneenä jäi kuitenkin yhä
piileskelemään papintyttären neitsytrintaan, niinkauvan kun Matti
pastori eleli rouvatoinna ja niinkauvan kun ei tästä herrasmiehestä
julki-ikävyyksiä kuulunut. Ah ja voi! -- hän, Anna neiti, olisi
pystynyt tuosta nahjuksesta tekemään hyvänkin aviomiehen, jos vaan
kohtalo sen olisi sallinut?...
Mutta yhtäkkiä oli sattunut jotakin.
Oli sattunut semmoista, mikä pani papintyttären
kristillissiveelliseksi kouluutetun sydämmen inhosta värisemään
ja yhdellä kertaa katkaisi hänen sydänkanteleestaan varmaankin
kokonaisen asteikon hienoimpia kieliä!
Pastori Möhkönen, hänen salainen nahjus-armahansa, oli maannut oman
piikatyttönsä -- ja häpyjuttu tiedettiin nyt aivan julkisesti. Se
olisi kyllä painunut salaisuudeksi kuten kaikki muutkin pastorin
huvittelut hienohelmojen karkeloissa, mutta hyvä Jumala oli tällä
erää satuttanut niin armottoman hullusti että herranpiikainen
ilmaisi itse kaiken mitä tapahtunut oli -- ilmaisi sen näet
erinomaisen valtioviisaassa tarkoituksessa. Hänestä, yksinkertaisesta
kurjalaispiiasta näet piti paisuman "pastuska", herranvoidellun
laillinen elämänkumppani! Sentähden oli hätähuuto paikallaan: "pappi
on vietellyt, pappi on vietellyt!"
Pastorin renki Kalle kuunteli ihmeissään tätä huutavan ääntä
korvessa: hänkin olisi tiennyt moiseen asiaan jotakin "huohmauttaa"
ja hänen olisi tehnyt mieli näyttää huutia tytölle, joka kylän
nuorten miesten taskukirjoihin jo entuudesta oli merkitty, mutta --
sitä parempi. Ja renki Kalle jäi uteliaana odottamaan mitä tuleman
piti.
Matti Möhkönen kirosi pyhän kirouksen:
-- En ilmoisna ikänä minä tuommoisen hutsun kanssa naimisiin mene!
karjasi hän koko papillisen arvonsa painolla.
-- Vaan minäpä näytän jotta määt! kirkui piikainen. -- Ihan tuossa
tuokiossa minä tästä rovastiin hyppään!
-- Silmät päästäsi minä kiskon, jos sinne hyppäät! uhkasi pastori.
Tiijä sie, tiijä sie!
Ja jumalanmies nosti suuren nyrkkinsä aivankuin moukarin ilmaan ja
mulkoili kamalasti silmillään.
-- Pirhanan huorimus! sähisi piika vähääkään pelkäämättä pappia.
-- Hih! nyt sitä mennään! huusi hän kuin vimmattu ja luisti alas
keittiön portaita lähtien juoksemaan maantielle päin.
Pastori Möhkönen juosta lönttäsi perässä, läähättäen kovasti, ja
puhisten kuin höyrypannu, avopäin, tukka pörröllä, paidan rinnus
repsallaan. Hän pääsi maantien aidalle ja alkoi siitä aidan takaa
maanitella pillastunutta piikaa takaisin.
-- Tulehhan, Taava, vähän tänne, -- huuteli hän hiljakseen, jottei
kylälle kuuluisi, -- minulla on sinulle asiaa...
Piika nykäsi huivinsa solmun tiukemmalle ja pysähtyi kuunnellakseen.
-- Tulehhan, oma kulta, likemmäksi, jotta sanon! suhisi pastori
erinomaisen muikeasti.
Piika astui likemmäksi, mutta piti sentään pakovaran.
-- Kuulehhan Taava... jos nyt muuten sovittaisiin nämät välit, --
ehdotti pappi -- minä annan sinulle sata markkaa? Heh, ts...
-- Haist... tiuskasi piika. -- En toki tuhannellakaan taivu!
Pappi Möhkönen vimmastui.
-- Mene, lutikka, juokse hiivattiin! kiljasi hän. -- Vai luulet sinä
tässä olevasi ensimmäinen hameniekka, joka taksat määrää. On tässä
nähty kummempiakin. Ihan Helsingissä minä ollut olen eikä siellä ole
yhtään niin hävytöntä hörskyä kuin sinä!...
-- Jassoo! ja nyt sitä vasta mennäänkin! sanoi piika ja läksi
lippasemaan pitkin maantietä.
Mene! huusi pastori perään. -- Ei ne sinua usko kumminkaan. Ei
sinulla ole yhtään todistajaa eikä todistuskappaletta. Kyydin saat
pappismiehen panettelemisesta. On se toki rovasti siksi poikaa.
Sakkoja saat! Kuritushuonetta...
Hän palasi vihaisena huoneisiinsa, joissa vallitsi erikoisen paha
siivo ja ummehtunut haju. Makuukammion sängyn reunalla virui joku
alushame. Pastorin silmät osuivat siihen, hän muisti elävästi kaiken,
tempasi alushameen kouriinsa ja repäsi sen yhdellä nykäyksellä halki
sekä viskasi nurkkaan kalpean kristuskuvan alle...
Hänen silmänvalkuaisensa välähtelivät oudosti, sieraimet pärisivät
kuin härsytetyllä harjalla.
"Jos _se_ tässä nyt olisi, tuohon uunin kuvetta vasten sen
nutistaisin mäsäksi kuin kärpäsen!" ikäänkuin huokui noista hänen
laajenneista sieraimistaan.
Ja Matti Möhkönen astua jyristeli kuin musta ukkosenjumala
edestakaisin kylmän kolakassa salissaan, jossa ei vielä
ollut huonekaluja eikä akkunaverhoja. Sitten hän, tuntien
vatsankouristusta, vääntäytyi ulkohuoneeseen.
"Ihan tässä vilustuukin!"
Kun hän takapihalta taas tuli pihan poikki, näki hän piika Taavan
juuri kiipeävän ylös keittiön portaita. Ihastui silloin ikihyväksi,
koska näet arvasi ettei toinen mitenkään niin lyhyessä ajassa
ollut ehtinyt käydä mutkin pääpappilassa. "Ähäts hönkäle, eipäs
uskaltanut!" ajatteli.
Pastori kolusi sisään paraatiportaita ja vihelteli porilaismarssia.
Kansliakamariinsa tultuaan otti hän ryypyn kirjahyllyn taa kätketystä
viinapullosta ja sytytti paperossin. Eikä ollut tietääkseenkään
piikansa keskenpaluusta, ei vielä sittenkään kun tämä alkoi siivota
makuuhuonetta.
Pappi ja piika olivat nyt molemmat merkillisesti vaiteliaita,
ainoastaan edellinen hyräili partaansa ja keinahteli jyristellen
kansliahuoneessaan. Mutta sitten yhtäkkiä ryöpsähti piika Taava papin
kamarin kynnykselle aivankuin pahaaennustava ilmestys ja venytteli
käsissään nurkasta korjaamaansa raitaista riekaletta.
-- Pastorikos tämän on re...?
-- Prrr...
Matti Möhkönen ei huolinut edes kääntää päätänsä, hän kiikkua
naristeli vain vimmatusti ja väänsi suunsa suppuun. Leveän
selkätaulunsa hän piialle käänsi.
Se oli se mahtavin mielenosotus. -- Päivä kului sentään mitenkuten
loppuun. Kävi pari akkaakin haastattelemassa sielunasioista, ja
pastori puhui heille sangen kauniisti. Mahdollista tosin ettei hän
niin kauniisti olisi puhunut, jos olisi akkojen käynnin todellisen
tarkoituksen tietänyt...
Mutta yön tullen hiipi piikainen Taava taas pastorin sänkyyn. Pastori
ei vastustanut. Kielletyn puun omena korven hämärässä vapaudessa oli
alkanut maistua...
"Ja koska kaksi yhdessä makaavat, niin he toinen toisensa
lämmittävät" muisti pastori jonkun lauselman vanhasta testamentista.
Se tuntui suloiselta sanomalta, jonka rinnalla haipuivat kaikki
varoitusvärsyt porton myrkky huulista ja karvaasta koiruohosta...
Mutta aamun valjettua seurasi sama surkea juttu kuin edellisenä
päivänä -- karkeat uhkaukset... kujanjuoksu maantien laitaan ynnä
muut sellaiset ikävät.
-- Ja tässä on todistuskappale! kiljui nyt piika huiskauttaen
halkinaista alushamettaan ilmassa.
-- Itse olet repinyt, lunttu! tuomitsi pappi ja nauroi pelotonta,
kamalaa naurua.
-- Hyi piessä, rovastiin minä juoksen! uhmaili toinen.
-- Juokse! ilkkui pastori, ja piika karkasi taas metsään, josta
ennenpitkää oli pakotettu palaamaan takaisin.
Mutta turhaan olisikin piika Taava juossut rovastin kansliaan. Täällä
häpyjuttu jo varsin hyvin tiedettiin ja kunnon rovasti oli tulisilla
hiilillä. Anna neiti itkeskeli ylhäällä vinttikamarissa, silmät
punareunaisina aivankuin lampisärjellä...
-- Han ä' ett svin ti' präst! [Hän on sika papiksi!] säesti myös
ruustinna, joka yleensä ei voinut sietää talonpoikaispappeja. Ja
lisäsi sitten:
-- Mitä sinä aijot tehdä, Freedrik?
-- Kirkkolain mukaan pitää minun hänet kutsua kahdenkeskiseen
puheluun saamaan kristilliset nuhteet, -- selitti rovasti hieroen
silmälasejaan.
-- Ole varma siitä ettei hän tule! arveli puoliso.
-- Hänen täytyy.
-- Mutta hän ei sittenkään tule, -- väitti ruustinna...
Ruustinna oli oikeassa. Pappi Möhkönen ei suvainnut saapua saamaan
ystävällistä kristillistä nuhdetta vanhemmalta virkatoveriltaan.
Kutsumalipun tultua nousi vain sitä kovempi ryminä hänen ja piika
Taavan välillä kappalaisen virkatalossa. Hameita ja kenkiä siellä nyt
vain lenteli kuin yölepakkoja ilmassa...
Rovastia jo pakkasi virkansa puolesta suututtamaan.
"Vai niin, viranalaiseni jäsen juonittelee?" ajatteli hän ja luki
uudelleen läpi eräitä pykäliä kirkkolaista.
"Pitäisikköhän minun, vanhan miehen, itseni mennä hänen luokseen?"...
Rovasti Frommerus oli harvinaisen ujo esimies, omia papillisia
oikeuksiaankin hän toisinaan arasteli ja ikäänkuin häpesi niitä
eläville ihmisille näyttämästä. Kaikista vaikeinta oli likeltä
puhuminen ja samalla katsominen toista kasvoihin.
Ei hän kehdannut mieskohtaisesta lähteä moisen apupapin kotiin!
Paljon helpompi oli kirjoittaa yksityinen, siveellisesti
kristilliseen ojennukseen kutsuva paimenkirje. Rovasti siis kirjoitti:
-- -- -- -- -- -- -- 'Ja minä toivon vakavasti että sinä oman
papillisen maineesi ja seurakunnan sielunhoidon samoinkuin
iäkkään esimiehesi rauhallisten suhteiden tähden hetimiten
ryhdyt toimenpiteisiin, jotta nuot ilkeät huhut pian saataisiin
tukahdutetuiksi...'
lausui hän siinä muun muassa. Kirje oli kaikinpuolin ystävällinen,
isällinen, asiallinen ja kanoonisesti kristillinen.
Mutta voi hirveätä, mimmoinen vastaus sieltä kimmahti takaisin!
-- -- -- -- -- -- -- 'Ja setä rovastin ei tarvitse tuppautua
minua komentamaan joutavista eikä minun nenälleni hyppimään!
Minä tiedän yhtä hyvin kuin herra rovastikin Mooseksen kymmenet
käskyt ja kiviset taulut, joissa kielletään panettelemasta
ihmisiä ja puhumasta pahaa lähimmäisestä. Vai enkö minä olekkaan
setä rovastin lähimmäinen, häh? Vaan jos setä uskoo enemmän
pirunpalvelijain juoruja kuin minua, teoloogia, niin saapi kai
uskoa, vaan sen minä sanon että näin hävytöntä kohtelua en
tosiaankaan olisi vuottanut seurakunnan päämieheltä ja varsinkaan
en virkaveljeltä.