1.
Kurjalan isossa pappilassa vietettiin harvinaisen hauskaa
jouluaattoa, kun näet kaikki perheenjäsenet, jotka muuten elivät
hajaantuneina sikinsokin ympäri Suomea, taas olivat koossa
lapsuudesta saakka rakkaaksi käyneen vanhan kodin joulukuusen
ympärillä.
Siinä istui pehmoisella peräsohvalla Betlehemin tähdestä ääneensä
lukien rovasti Fredrik Gabriel Frommerus, kunnianarvoisa
vanhus, hopeatukkainen sielunpaimen. Hänen rinnallaan istui
hiljaa huojutellen ruumistaan ruustinna Augusta, jonka tukka
myös vivahti valkoiseen, mutta jonka silmistä samoinkuin koko
muustakin olemuksesta vielä uhkui yhtaikaa sellainen taloudellisen
täsmällisyyden ankara tuli ja lempeä äidillisyys, jollaista voi
tavata vain vanhanajan pappiloiden emännissä, joilla on ollut
paljon lapsia ja paljon työtä ja joita ei työtaakka vielä haudan
partaallakaan helpoita.
Vanhusparin läheisyydessä, mikä missäkin ympäri salia istuivat
pappilan kaikki kahdeksan lasta. Siinä kenotti keinutuolissa vanhin
lapsista, 40-vuotias punatukkainen Aatami, pikkukaupunkilainen
matematiikan lehtori, tyytyväisenä kiverrellen viiksiään ja
kultakehyksisten silmälasiensa takaa ikäänkuin mielessään laskien,
kuinka kauvan joulukuusen pienimmät kynttilät kestäisivät palaa
ennenkuin alkaisivat korventaa kuusen oksia. Hänen vieressään
nojatuolissa istui Vihtori, täydessä univormussaan upeileva
asemapäällikkö, hiukan ylpeästi kohautellen teräviä hartioitaan,
joilla hopealankaiset olkalaput paistoivat yhtä kauniisti kuin
joulukuusen koristukset, toisella kädellään tuontuostakin nykäisten
povestaan kultakellonsa ja seuraten viisarien kulkua sekä samalla
ikäänkuin kuulostaen junanvihellystä erinomaisen herkillä korvillaan.
Mutta mitään junanvihellystä ei tietysti kuulunut, ainoastaan
pakkasen rasahduksia nurkissa. Asemapäällikköä vastapäätä,
samanlaisessa nojatuolissa, istui sisar Anna, lastenkodin johtajatar,
likinäköisesti räpytellen silmiään ja pelonalaisesti vahtien ettei
vain joku vahakynttilöistä polttaisi joulukuusessa riippuvia
kuvaenkeleitä. Veljensä Heikki, terässilmäinen pankinjohtaja, istui
hänen vieressään yksinkertaisella tuolilla, toinen sääri korkealla
yli polven heitettynä sekä piikkiparta terävästi tähdättynä suoraan
kuusen latvaan, jossa kiikkui kullattu omena. Isänsä oikealla
puolella sohvan kulmassa nojasihen Konrad, ainoa rovastin pojista,
josta varmasti oli tullut pappi, kolmisatavuotisen sielunpaimensuvun
kunniakas rintaperillinen, isän ja äidin ilo ja ylpeys. Hän katseli
rauhallisesti, arvokkaasti ja ikäänkuin tuimanoppineesti suoraan
siihen sinivalkoiseen silkkipaperiin, joka valtavana kaarena
kiersi alas kuusen latvasta melkein tyveen asti ja jossa paistoi
hopeapaperinen kirjoitus: "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa,
maassa rauha, ihmisille hyvä tahto!"
Mutta joulukuusen siimeksessä, melkeinpä sen takana, vain puoleksi
näkyvänä, istui Reino, nuorin veljeksistä, filosofian kandidaatti,
josta sukunsa myös oli toivonut pappia, mutta jonka harrastukset
vielä eivät olleet ottaneet vakaantuakseen, vaan jolla koko
heimokunnan mitä suurimmaksi kauhuksi näytti virtaavan suorastaan
jotain antiklerikaalista veressään päättäen siitä että ihaili
kreivi Tolstoita, jonka mieskohtaisilla puheillakin hänen epäiltiin
käyneen jollakin Venäjänmatkallaan. Tämä nuori mies näytti varsin
mietiskeliäästi kuuntelevan vanhan isänsä lukua Betlehemin tähdestä
ja Itäisenmaan kolmesta tietäjästä ynnä seimessä makaavasta
Kristuslapsesta sekä oli nähtävästi ainoa läsnäolevista joka ei
tuijottanut joulukuuseen, mikä ilmiö ehkä johtui siitäkin että istui
liian likellä voidakseen siihen katsoa. Äitinsä vasemmalla puolella
toisessa sohvankulmassa istua nyykötti seitsemäs rovastin lapsista,
tytär Miili, pitkä, laiha ja kivuloisen kalpea olento, joka oli
alituisessa kirjevaihdossa sulhasensa, yhtä laihan ja kivuloisen
kalpean farmaseutin kanssa, josta ei koskaan tuntunut tulevan niin
valmista että olisi uskaltanut naida oman morsiammensa. Nuorin
rovastin lapsista, hintelä ja pieni neitonen Seidi, kiharatukkainen,
sinisilmäinen naisylioppilas, istua lekotti erikseen muista korkeain
kukkapöytien välissä, josta hänen lumivalkoinen leninkinsä paistoi
viheriänkimaltelevien palmunlehvien välitse. Molempien sisaruksien,
sekä Miilin että Seidin silmät tähtäsivät myös joulukuuseen, joka
yltyleensä kimalteli hienonhienoissa kulta- ja hopearihmoissa
aivankuin aamukasteen pisarat auringon noustessa.
Olipa se todella kaunis kuusi!
Paitsi rovastin koko perhettä, istui salissa, likempänä ruokahuoneen
ovea, lisäksi pappilan palvelusväki, joka tänä ainoana iltana
vuodessa oli saanut vapaan sisäänpääsyn herrasväen saliin --
sentähden että nyt oli jouluaatto ja joulukuusi sytytetty ja rovasti
itse luki aaton merkityksestä. He olivat kaikki käyneet saunassa
ennen sisälle tuloaan, rengistä ruotityttöön saakka ja tekivät
herrasväkeen varsin siistin vaikutuksen. Varsinkin näytti renki
Risto ajeltuine partoineen ja puhtaine paitoineen aivan harvinaisen
hauskalta ja hänen sileäksi kammattu tukkansa somasti kiilsi kylvyssä
käynnin jälkeen. Ja ruotityttö Heta hönttänäkin, mistä lienee
siepannut ruumiinsa ylle sinisen leningin juhliksi, niin että silmiä
ihan huikaisi! Sisäpiika Mandalla myös näkyi olevan herrastyylinen
ihomyötäinen puku, mutta keittäjä-Sohvilla ja karjakko-Marilla
oli kummallakin oikeat kurjalaistyyliset väljät hameet ja
suoraselkäiset röijyt. Rengit istuivat oikealla, piiat vasemmalla,
mutta heidän keskikohdallaan etunenässä, likinnä herrasväkeä istui
vanha Leena-Kaija, joka ei kuulunut talon palvelusväkeen eikä
myöskään herrasväkeen, vaan juuri sille välille, ja jota sentähden
kohdeltiinkin puolittain herroiksi, puolittain talonpoikaisiksi.
Joka vuosi, juuri jouluaatoksi ilmestyi tämä Leena-Kaija jostakin
naapuripitäjästä hiihtäen Kurjalan pappilaan, jossa ruustinna häntä
lämpimästi kahvitteli, hänelle perheriemujaan ja perhesurujaan
kuiskutteli sekä hänellä loistorantuisia karvamattoja kudotteli.
Leena-Kaija oli ennen vakinaisesti asuskellut pappilassa ja tunsi
kaikki sen pojat ja tytöt pienestä pitäen, Seidi neidin hän
muisti ihan lullulapsesta saakka, oli itse häntä hoidellutkin
ruustinnamammalle. Joulu-joululta oli Leena-Kaijan selkä ruvennut
köyristymään ja silmät tuhersivat yhä punaisempina ja vetisempinä,
mutta ääni oli pysynyt samana, lyhyt naurun hirnuntakin samana ja
kahvinhimo myös samana, jollei ollut kehittyneempikin kuin ennen.
Leena-Kaija istui siinä kuten oli istunut kolmekymmentä vuotta,
pirteän ja asianymmärtävän näköisenä, huulet huipparassa,
virsikirja sylissä, tuontuostakin pyyhkäisten punertavan nenänsä
päätä tuhkanharmaan röijynsä hihalla. Tuskinpa aatto olisi oikein
aatolle tuntunutkaan, jollei tätä Leena-Kaijaa olisi ollut tuossa
noin asianymmärtäväisenä istua könöttämässä ja nenänipukkaansa
pyyhiskelemässä Kurjalan vanhan pappilan salissa.
Mutta keskellä salin lattiaa, pehmeimmällä loistomatolla makasi
leveästi kyljellään pappilan pörrökarvainen koira Panu, joka vain
laiskasti näytti kuuntelevan tekstiä toisella korvallaan, mutta siitä
huolimatta sillointällöin kohotti päätään ja huokasi raskaasti.
Rovastivanhus luki juhlallisella, hiukan vavahtelevalla ja, kuten
tuntui, hiukan äkäisellä äänellään: "Ja sinä Bethlehem Juudan maassa,
et sinä ole suinkaan vähin Juudan pääruhtinasten seassa: sillä
sinusta on tuleva se ruhtinas, jonka minun kansaani Israelia pitää
hallitseman..."
Hetken päästä vanhus taas hiukan korotti ääntänsä jatkaessaan
lukemistaan:
"Ja menivät huoneeseen, löysivät lapsen äitinsä Marian kanssa:
maahan lankesivat ja rukoilivat häntä: ja avasivat tavaransa, ja
lahjoittivat hänelle kultaa ja pyhää savua ja mirhamia..."
Anna, lastenkodin johtajatar, hypähti yhtäkkiä ylös nojatuolistaan
ja hiipi niistämään yhtä kynttilöistä, joka oli ruvennut liiaksi
leimuamaan uhaten polttaa siiven jouluenkeliltä. Kaikkien silmät
suuntausivat kynttilään, jonka sydäntä pappilan vanhin tytär
asetteli. Yksin rovastin silmät tähtäsivät alas postillaan. Hänen
äänensä kävi yhä juhlallisemmaksi ja vaativaisemmaksi:
"... kuin Jeremialta propheetalta sanottu oli, joka sanoo: 'Rhamassa
on ääni kuulunut, suuri valitus, itku ja iso parku: Rahel itkee
lapsiansa ja ei tahtonut itseänsä antaa lohdutettaa, etteivät he
ole... Mutta koska Herodes oli kuollut, katso, niin Herran enkeli
ilmestyi Josephille unessa Egyptissä ja sanoi: Nouse ja ota lapsi
äitinensä ja mene Israelin maalle: sillä ne ovat kuolleet, jotka
lapsen henkeä väjyivät'..."
Hopeahapsisen vanhuksen vakava luku, havutuoksuisen joulukuusen
kirkas palo, pappilan salin juhlasiisteys ja pehmeät karvamatot,
herrasväen muotipukimet ja kiilloitetut suippokengät, palvelusväen
harvinainen ulkoasun muutos, kammatut tukat, valkoisen puhtaat
paidankaulukset ja kylystä punoittavat posket -- kaikki tämä
yhtaikaa teki kaikkiin läsnäoleviin mieluisan vaikutuksen ja hiveli
sieluja suloisesti, ja ihmisistä tuntui ikäänkuin kaikki arkipäivän
karkeudet, huolet ja katkeruudet tämän iltahetken kautta olisivat
olleet poispyyhkäistyjä ja aivankuin mailma olisikin paljon ihanampi
kuin miksi sitä ennen oli arvioinut. Paha oli unhoittunut, vihan
nystyrät silinneet, kaikki ihmiset olivat veljiä ja sisaria, kaikki
tyytyivät kohtaloihinsa. Todentotta oli olemassa joku ihmelapsi, joka
pimeydessä syntyneenä yhtäkkiä oli levittänyt valokehän ympärilleen
ja luonut herttaisen lämmön paleleviin sydämmiin. "Älkää peljätkö!"
niin ikäänkuin kaikui vieläkin enkelin ääni: "minä ilmoitan teille
suuren ilon, joka tuleva on kaikelle kansalle: Teille on tänäpäivänä
syntynyt Vapahtaja, joka on Christus Herra, Davidin kaupungissa!"
Sinä silmänräpäyksenä kun rovasti luki nuot enkelin sanat
ilosta, ja Vapahtajasta, joka oli tullut kaikelle kansalle, sinä
silmänräpäyksenä tunsivat kaikki salissa istuvaiset olevansa
samanarvoiset -- yhtä onnelliset. Samanarvoiset olivat silloin
renki Risto ja Heikki herra, Leena-Kaija ja Vihtori päällikkö,
karjakko-Mari ja Seidi neiti, kasakka-Pekka ja Reino maisteri --
niin, eipä ollut suurta juopaa kiinnitetty edes rovastivanhuksen ja
ruotityttö Hetan välille, sillä kaikille, kaikille poikkeuksetta,
säätyyn ja ikään katsomatta oli syntynyt tuo ilon lapsi, tuo ilon
ja rakkauden ihmevapahtaja. Oh, nytkö vasta se hoksattiin, nytkö
tänä jouluaattona, vaikka siitä oli niin kauvan? Kuinka olikin
mahdollista ettei ennen tällaista yhteistä onnen paisumusta oltu
ymmärretty vastaanottaa; vaikka se oli kirjoihin säilytetty ja siellä
ollut tarjona joka päivä? Mutta jumalankiitos että se edes nyt tuli
ilmi kuni aarre, jonka ylitse jokainen oli astunut aavistamatta sen
olemassa-oloakaan niin likellä, niin helpostisaatavana! Jumalankiitos!
Kaikkien päät olivat tämän uskonnollisen tunnelman tuulahduksessa
painahtaneet alemmaksi ja silmät vain puolella katseella tuijottivat
joulukuuseen, ylpeäryhtisen Vihtori herran katse oli laimistunut
aivankuin nöyremmäksi eivätkä hänen kiiltävät nappinsa ja
olkalappunsa näyttäneet enää niin peloittavilta, vaan ikäänkuin
pehmeä verho oli kääriytynyt koko olennon ympärille. Heikki herrakin
oli laskenut alas toisen säärensä ja hänen piikkipartansa myös näytti
pyöreämmältä kuin äsken ja kasvojensävy lempeämmältä; Konrad pappi ei
enää kulmiaan rypistäen tarkastanut raamatunlausetta joulukuusessa,
vaan istui epämääräisesti silmiään räpytellen, kädet ristissä
sylissä; ruustinna, tuonoin huolestunut, näytti nyt onnelliselta,
hartaalta, kaikki taloudelliset laiminlyönnit palvelusväelle
anteeksiantavalta; palvelijat vuorostaan näyttivät kaikki kovat
unhoittaneilta; Leena-Kaijan kasvot paistoivat kuin balsamoidut ja
silmistä pyrki tipahtelemaan autuaallisia kyyneleitä; ruotitytönkin
silmät kiilsivät kosteina, uteliaasta ilosta sädehtivinä, kaikkea
hyvää uskovina. Kaikki olivat siinämäärin pyhän tunnelman vallassa
ettei kukaan kääntänyt huomiota siihen, että pappilan koira kolme
kertaa peräkkäin laiskasti haukotteli, sitten hienokseen vinkaisi ja
lopuksi nousi ruumistansa venyttelemään aivankuin odottaen ohjelman
vaihdetta.
Sitä tulikin. Rovasti lopetti lukemisen ja määräsi veisattavaksi
virren. Kaikki alkoivat selailla virsikirjojaan, piikatytöt
kokousivat yhteen, Anna neiti oli rientänyt pianon ääreen, jossa
kaksi kynttilää paloi kullanvälkkeisissä jalustoissa. Kun virsi
alkoi, nousivat palvelijat seisaalleen, mutta herrasväki jäi istumaan.
"Kaikkivoipa Jumalamme,
Me jalkais juureen kumarramme,
Sinulle lausuin kunniaa,
Voimas kaikki vallat voittaa,
Sua maa ja taivas kunnioittaa
Ja viisauttas julistaa...
Sua kiittää Kerubim,
Sua veisaa Serafim!
Hallelujaa!
Suur voimassa,
Suur armossa
On Herra, meidän Juu-u-mala."
Kun viimeinen sana Juu-u-mala kaikui, tunsivat kaikki taas palaavansa
samaan kuvaan, minkä luota oli lähdetty. Rovasti muuttui taas
rovastiksi, ruustinna ruustinnaksi, papin lapset muuttuivat jälleen
herroiksi ja virkamiehiksi ja ryökkynöiksi. Lempeyden harso ikäänkuin
repeytyi, yhdenarvoisuus hävisi, koko äskeinen ihanuus oli ollut vain
kuin lämmin tuuliaispää, joka oli kaikkia suloisesti pyörryttänyt.
Enkelin ilmoitus jostakin koko mailman iloisesta vapahtajasta tuntui
olleenkin vain valtavan kaunis joulusatu; ehkei se todellisuudessa
satua ollut, mutta satuna se oli pappilassa luettu, satuna nautittu,
satuna syrjään sysätty. Sillä jos ei tämä legenda Jeesuslapsen
syntymästä olisi satuna luettu, niin miksikäs siitä ei olisi sen
enempää välitetty sitten kun se oli perinpohjin kerrottu ja sen
merkitys selitetty? Jos pappilan herrasväki tämän kertomuksen
olisi sydämmensä pohjaa myöten omistanut, niin tietenkin kaikki
siitä olisivat yhdessä puhelleet ja iloinneet vielä sittenkin kun
rovasti oli tekstit lukenut ja veisuu lopetettu, ja luonnollisesti
olisivat palvelijat pyydetty jäämään mukaan tähän riemuun, koska
se oli kaikille yhteinen asia ja koski yhtähyvin ruotityttöä kuin
rovastia? Mutta niin ei tapahtunut. Ei yksikään herrasväestä veisuun
loputtua pidättänyt pirttiväkeä paikoillaan, vaan päinvastoin kaikki
antoivat itsestään käydä poistyöntävän uhon, ikäänkuin liikkeillään,
selänkäännöksillään ja syrjäsilmillään kuiskaten: "nyt saatte mennä
-- nyt ei teitä enää tarvita täällä salissa!"
Palvelijat siis läksivät pirtin puolelle, piikaväki sentään pysytteli
keittiössä, Leena-Kaija oli pysähtynyt vahtimaan ruokahuoneen ovelle,
joka oli levällään auki salia kohden. Leena-Kaija tiesi vallan hyvin
että nyt vasta, joulusaarnan jälkeen, se alkoi herrasväen salissa se
aaton vietto, johon kaikki oikeastaan oli tähdätty. Sitä varten koko
talo oli ollut touhussa monta vuorokautta, sitä varten oli leivottu
makeita torttuja, valmistettu lipeäkalaa, pesty pyykkejä, juostu
postissa ja kauppiaissa, sitä varten valvoskeltu öitä, kääriskelty
salaperäisiä myttyjä, auvottu ja kiinnilykkäilty laatikoita:
hiihdelty metsiä, haalittu lumisia kuusia pirttiin sulamaan,
rymytty ullakolla, etsitty kylmistä konttooreista joulukoristeita,
puisteltu mattoja, siivoiltu huoneita ynnä muuta. Kaikki toimenpiteet
viikkojen, jopa kuukausienkin kuluessa olivat tähdänneet samaan
pisteeseen: tähän saarnan jälkeiseen jouluaattoon, tähän
armaaseen iltahetkeen, jolloin pirttiväki tarpeekseen katseltuaan
kynttilöissään hehkuvaa kuusta, oli veisuun loputtua siivosti
poistunut ja jättänyt pappilan perheenjäsenet yksityiseen iloon. Nyt
se oli tullut se armain aaton osa, lapsuuden herttainen muisto...
Rovasti oli noussut peräsohvalta ja käynyt pistämässä vaakunaa
piippuunsa, hän kuljeskeli lauhkeasti hyvänlemuisia savuja
puhallellen pitkin pehmeitä mattoja, tyytyväisenä ympäristöönsä,
tyytyväisenä Jumalaan ja Jeesuslapseen, josta oli sadun juuri
lukenut, tyytyväisenä myös itseensä, että oli velvollisuutensa
täyttänyt.
Ruustinna oli rientänyt ruokahuoneeseen ja puuhaili siellä
helistellen kuppeja ja laseja ja hopealusikoita sekä lähettäen
sisäkön kantamaan tarjottimella salin pyöreälle pöydälle kaikenlaista
hyvää.
Aatami, pedagoogi, oli kontallaan lattialla ja leikitteli koiran
kanssa, puhallellen paperossin savua sen sieramiin, josta oli
seurauksena irvistys, mikä kaikkia sanomattomasti huvitti, sillä
niinkuin pappilan Panu sen teki, niin ei osannut mikään muu
koira mailmassa irvistää. Varsinkin jos sille yhtaikaa tarjosi
paperossinpätkää ja sokeripalaa, teki se sellaisia temppuloita
silmillään, hampaillaan, sieramillaan, käpälöillään ja koko
ruumiillaan että vakavankin ihmisen oli mahdotonta olla naurahtamatta
sen merkillisille vinkeille.
Vihtori, asemapäällikkö, kuljeskeli ryhdikkäästi univormussaan
edestakaisin pitkin lattiaa pulskasti puhallellen savuja hienosta
sikaaristaan, jota poltti hopeahelaisella imukkeella, ja hyräillen
ruotsalaista juomalaulua.
Anna neiti istui yhä pianon ääressä hakien nuotteja hilpeään
laulukappaleeseen, jota lapsuudessa oli seka-äänisesti raijuteltu
pappilassa. Heikki, pankkiherra, korjaili vihellellen joulukuusen
kynttilä-telineitä, mutta Konrad pappi kurkotti parhaillaan
kuuseen ottaakseen yhden sen punaisista omenista, samalla laskien
virkarajaista leikkiä "kielletyn puun hedelmästä." Veljensä Reino
vuorostaan nylki lihavaa joulupukkia, joka myös kiikkui kuusen
oksasta sorkat hajallaan. Sisarukset Miili ja Seidi käyskentelivät
levottomina ja salamyhkäisinä joulukuusen ja pimeän huoneen väliä,
jossa joululahjoista täpötäysi, mahdottoman iso pärevasu odotteli
purkajiansa.
-- Eikö jo aloteta? kiirehti joku joukosta.
-- Menehän sinä Aatami viskaamaan!
-- Häh? pani vanhin veli yhä kiusotellen koiraa.
-- Että mene viskaamaan!
-- Mikä joulupukki minä tässä olen? mutisee Aatami. -- Eihän minulla
ole nurinkäännettyä turkkiakaan.
-- Mutta sinä olet meistä kaikista karvaisin -- sovit siis mainiosti
joulupukiksi! huomauttaa nuorin veli.
-- Jahah, jahah, vastaa Aatami, partaansa kynsiskellen, -- mutta
minusta tuo Reino on kaikista sopivin toisille viskaamaan, sillä hän
viskelee meille kaikille muutenkin kaikenlaisia makupaloja.
-- Ei teistä kummastakaan näy olevan, -- virkkoi kolmas veli Konrad
ja pujahti pimeään huoneeseen.
Hetken päästä pamahti sieltä lattiaan iso paketti.
-- De' va' en förskräckli' bomb! sanoi ruustinna tullen juuri sisään
päinvastaisesta ovesta. Heikki herra sieppasi paketin ylös ja
ilmoitti juhlallisesti:
Neiti Miili Frommerus! Avattava jouluaattona. -- Tämä näkyy tulleen
ihan postissa. Miili! Miili? Ja paketti lennätettiin Miili siskon
käsiin.
-- Katsokaapa Miilin kasvoja! huomauttaa Vihtori veli. --
Turkinpunaiset!
-- Tietääpäs sen, apteekkarin morsian, lausuu Anna, vanhin sisar,
joka itse puolestaan näyttää jäävän naimattomaksi. -- No, avaa nyt
sukkelaan!
-- Jos vain ette heitä rauhaan, niin en avaa, -- sanoo Miili
onnellisena aavistuksissaan.
Paketista esiintuli kasa kaikenlaisia kapineita: nikkelinen
salvettirengas, kullankarvaiset pienet sakset, sydämmen muotoinen
rintasolki, hammasharja, hajuvesipullo, hyväntuoksuinen saippua y.m.
-- Luulisi melkein että sinun sulhasesi on sekatavarakauppias: laski
leikkiä veli Heikki.
-- Kas, kas siellä on runonpätkiäkin! huomautti Vihtori. Annas kun
luetaan...
"Aina kun rintaasi kiinnität soljen
Muistaos, kulta, sen kohtalon oljen,
Johonka tartuit..."
Miili sisar tempasi lipun veljensä kädestä ja huudahti puolittain
suuttuneena:
-- Antakaa minun olla rauhassa!
Samalla pomahti lattiaan toinen joululahjamytty.
Se sattui putoamaan rovastin jalkoihin ja tämä kumartui ottamaan sen
ylös. Hän luki ääneen hitaasti ja juhlallisesti:
_Pater noster F.G.F_.
Aamulla kun anivarhain
Ajat kirkkoon kautta tarhain:
Tässä sulle tuki parhain
Jottet joudu tuiki harhaan.
Vanhus piteli ja punnitsi kotvan aikaa myttyä käsissään ennenkuin
rupesi hiljakseen avaamaan.
-- Mikähän ihme tässä mahtaa olla? uteli hän irroittaen varovasti
paperin toisensa jälkeen.
-- Pappa nyt aukaisis että nähdään! kiirehti Seidi neiti.
-- Aukaisenhan minä minkä kerkiän, sanoi vanhus puistellen esinettä,
jonka ympäri tuntui olevan kääritty runsaasti paperia.
Tämä helisee! ilmoitti hän samalla ja hieno hiki näytti nousevan
vanhuksen otsalle.
-- De' ä' visst en kolossal bjällra! arveli ruustinna hymyillen.
-- Ei tämä ole mikään kulkunen! väitti ukko.
-- Mutta aukaise nyt, pappa kulta, että päästään nakkaamaan uusia, --
hätäili Seidi.
-- Mutta mikä kumma se mahtaa olla? saneli vanhus päästyään hienoon
silkkipaperiin asti, hätäilemättä tunnustellen kääryä joka kulmalta.
-- Tämä on kuin kaksipäinen patukka.
Äänettömänä repi hän silkkipaperin ja sai vihdoin käsiinsä kaksi
samankaltaista esinettä, jotka kiilsivät metallia ja lasia. Kotvan
aikaa tuijotti rovasti vanhus vuoroin kumpaankin kiiltävään
kappaleeseen, tajuamatta mitä ne olivat.
-- Rekilyhtyjä! huudahti vihdoin Aatami.
-- Rekilyhtyjä? toisti myös vanhus pidellen esineitä korkealla
kummassakin kourassaan.
-- Mutta juuri niitähän pappa ikuisesti on kaivannutkin! sanoi Miili.
-- Ja näin komeat! sanoi vanhus syvästi liikutuksissaan
odottamattomasta lahjasta. -- Se on varmaan Heikki, joka nämät on
hankkinut?
-- Milloinka pappa on nähnyt _minun_ sepittelevän värssyjä? sanoi
Heikki viattomaksi tekeytyen.
-- No sitten se on Konrad, -- arveli ukko hyvillään ja ikäänkuin
häpeissään.
-- Sinäpä sen sanoit! pilaili poika pappi, joka oli palannut sisään
pimeästä huoneesta.
-- Nämäthän ovat varsin mukavat, -- puheli vanhus ihaillen, kuinka
käytännöllisesti kynttilät kohosivat vieterein päällä sitä myöten
kuin ne paloivat lyhtykaapeissa.
-- Ei nyt papan enää tarvitse kaatua kinokseen pimeässä! arveli Reino.
-- Ja näitä voi käyttää vaikka vaunuissakin kaupunkimatkalla
syksyllä, -- ihasteli yhä vanhus.
-- Minä luulen että pappa ihan noiden lyhtyjen takia lähtee minua
saatolle kaupunkiin, loppiaisen jälkeen! sanoi Seidi.
-- No melkeinpä, -- myönsi vanhus.
Ja tyytyväisyys kuvastui kaikkien kasvoista.
Samalla lensi taas mytty pimeästä huoneesta pysähtyen Vihtori veljen
jalkoihin. Tämä otti sen ylös lattialta ja luki:
Joka enin huutaa
sekä pitää suuta.
Jolla on hätä
katsokoon tätä!
-- Tämä on tietysti Seidille, -- sanoi veli ja ojensi paketin
nuorimmalle siskolle.
Seidi, posket hehkussa, mieli jännityksissä, luki paketin
nimikilvestä lisäksi seuraavat leikkiriimit:
Sisko kullalle -- silkki rullalle!
Sisällys:
Kirjava kuin tikan siipi,
Sininen kuin taivas...
Ei ole verkaa, ei ole sarkaa,
Maksaa jämttiin -- seitsemän markkaa,
Omasta mielestä -- humbuugia,
Mutta syytä -- dumbuumia,
Hän se mun puijasi ostamaan,
Joulupöydälle nostamaan.
-- Minä juoksen loukkoon.
Häpeän tulla joukkoon...
Mytystä tuli esiin mitä loistavin naispusero-vaate, ja veli Reino
joutui sen lahjoittamisesta suuresti epäluulonalaiseksi.
-- Var så go', alla mina kära barn och min lycklige gubbe! pyysi
ruustinna tarjoten teetä pyöreästä pöydästä.
Joululahjojen viskaaminen oli vasta alulla. Teen juonnin jälkeen
niitä vasta alkoi oikein satamalla sataa salin lattialle. Kukin kävi
vuoronperään niitä sisään viskelemässä siitä suuresta pärevasusta,
joka seisoi pimeän huoneen nurkassa. Jokainen perheen jäsen sai
osansa. Muutamille tuiskusi kääröjä niin tiheään etteivät kerenneet
yhtä avata ennenkuin toinen ja kolmas lennähytettiin syliin. Siellä
oli joukossa hullunkurisia valhejoululahjojakin kaikenlaisine
juoksutuslippuineen. Iloisia hämmästyksen sanoja kajahteli kaikkialta.
-- Sehän on hirmuista, kuinka paljon tänä vuonna on joululahjoja?
ihmetteli joku.
-- Niin, vaikka kaikki olivat juhlallisesti ilmoittaneet, ettei tänä
jouluna mitään osteta, kun on nälkätalvi, -- sanoi Reino.
-- On se tosiaan vähän synti! myönsi ruustinnaäiti syvästi huoahtaen.
-- Mitäs se, jos me lapset nyt olemmekin ostelleet, kun ehkä
viimeistä kertaa on kokoonnuttu kotikuusen juurelle! vastusti Konrad
pappi. -- Mutta se kyllä on synti että te vanhukset niin paljon
olette puuhanneet meidän takia, -- lisäsi hän hienokseen moittivasti.
Ruustinnan silmät herahtivat kyyneliin.
-- Eihän meillä teille ole mitään antamista, ei kerrassa mitään, --
sanoi hän valittavasti. -- Kun on sellainen puute... ja tuo pappa
rukkakin...
-- Mamma vain on olevinaan! sanoi Miili. Ja jokainen alkoi näytellä,
mitä hyvää ja tarpeellista mikin oli saanut vanhuksilta. Sukkia,
paitoja, pieksusaappaita, lakkeja, kintaita...
Joululahjoja yhä tuli ja koko salin lattia oli peittynyt papereihin.
Lahjoja oli myös nimeksi rengeille ja piioillekkin, joille ne
lähetettiin pirtin puolelle. Tietenkin palvelusväen lahjat olivat
sen mukaiset kuin säätyarvo vaati; jos oli joukossa joku halpa,
kauppiaasta ostettu rintasolki tai tupakkatukku, niin oli seassa myös
semmoista, jota vain herrasväki voi antaa palvelijalle ainoastaan
siksi ettei itse tarvitse tai että joku esine itselle on liian huono
ja käytetty.
Myös Panu koiraa oli muistettu joululahjalla -- suurella tortulla,
jonka se taitavasti kuori esiin paperikääryn sisästä.
Lapsuuden joulumuistojen tapaileminen tuntui kaikista hauskalta.
Joulukuusi yhä paloi kirkkaasti.
Leena-Kaija nauraa hikatteli koko illan salin ovisuussa,
osanottavasti riemuiten kaikista perheen lysteistä. Ruustinna kyllä
piti huolen ettei muorikaan lahjatta jäänyt.
Suloinen, suloinen kaikille pappilassa oleville oli tämä jouluaatto!
Ennen aatto-ateriaa, jota ruustinna kilvan piikojen kanssa puuhaili
toisessa päässä rakennusta, kokoontuivat pappilan kaikki veljekset
isävanhuksensa ympärille huoneeseen, joka äsken oli ollut pimeä.
Ikivanha, viaton ja kaunis tapa näet oli että rovasti vuoden
suurimman juhlan kunniaksi tyhjensi lasillisen totia. _Bibemus in
nomine Jesu_ -- tämä keskiajan munkkien keksintö ei vielä ollut
kokonaan vanhettunut. Nyt oli siihen kahta suurempi syy, koska kaikki
rovastin pojat tänä jouluna olivat kotona ja koska kaikki jo olivat
saavuttaneet sen kunnianarvoisen iän, jolloin säädyllisyyslaki salli
isän isänä tarjota omille pojillensa vanhan sivistysmailman juomaa.
He istuivat kaikki mukavasti hopeaisen totikannun ympärillä, rovasti
pienessä leposohvassa, pojat tuoleilla. Kukin vahti hellävaroen
lasiaan, sitä milloin hämmennellen teelusikalla, milloin kaataen
siihen lisää kuumaa tai kylmää vettä ja pirauttaen kallisarvoista
konjakkia suuresta komeasta pullosta.
-- Jaa, mutta tämä taitaakin olla hyvää konjakkia, -- virkkoi
vilkkaasti Aatami poika, joka konjakin oli matkassaan tuonut kaukaa
siitä pienestä kaupungista, jossa hänellä oli virka. Ja hän kaasi
lisää ruskeata nestettä.
-- Sitäpä minä en olisi uskonut että tuo Reinokin osaa juoda totia,
-- sanoi leikillisesti Vihtori. -- Ennenhän sinä sitä melkein
inhosit, ellen väärin muista.
-- Papan kunniaksi juon! sanoi nuorin veli. -- Pappahan minut toki on
opettanutkin totia juomaan! lisäsi hän hieman terävästi.
-- Ettäkö minä sinut olen opettanut? sanoi vanhus nostaen kulmiaan.
-- Eikös pappa muista, kuinka minä 17 vuotiaana ylioppilaana palasin
tänne Kurjalaan ensi kerran valkolakki päässä. Vaikka oli kesäkuun
puoliväli, niin oli silloin niin hirveän kylmä että minun matkalla
oli pakko lainata lammasturkki Moukkalan pappilasta ja tarpeeseen
se olikin, sillä taipaleilla ihan tuiskuili lunta, vaikka kärryillä
ajettiin. Kun sitten olin soudattanut itseni järven yli ja juossut
turkki päällä, valkolakki päässä ylös pihaan ja hiipinyt sisään
kanslian puolelta ettei mamma heti näkisi, niin pappa se parhaillaan
oli tässä samassa huoneessa totia juomassa sen Juuso Juntusen
kanssa, joka sattui olemaan vieraana. Ja silloin pappa minulle heti
tarjosi totilasin ja valkolakkini nähtyään sanoi että sen hyvin olin
ansainnut.
-- Totilasinko vai lakin? viisasteli Aatami veli.
-- Kummatkin! jatkoi nuorin veli. -- Niin juuri se oli.
-- Muistatkohan sinä oikein? arveli rovastivanhus hiljakseen
puhaltaen vaakunasavuja piipustaan.
-- Minä luulen että Reino itse heti pyrki ryypylle, kun oli niin
vilustunut, sanoi Heikki.
-- Mutta mitä pahaa siinä sitten oli, joskohta pappa minulle tarjosi
totia? huudahti Reino puoleksi suutahtaneena vanhempain veljiensä
leikinlaskusta. -- Onkos minusta tullut mikään juoppo, häh?
-- Kippis! Skool sen asian päälle! päätti Konrad, ja kaikki
maistoivat nauraen laseistaan.
Suloista kaikissa tapauksissa oli tämä aikamiehinä kokoontuminen
lapsuuden kodissa. Rovastivanhus tunsi itsensä onnelliseksi
siinä istuessaan poikainsa parissa, jotka jo kaikki olivat
päänsäpärjänneitä miehiä, vieläpä tunsi hän itsensä ylpeäksikin,
että pojista oli tullut hänen mielestään varsin päteviä virkamiehiä
yhteiskunnassa. Niin, nuorin tosin ei vielä ollut oikein valmis,
mutta vanhuksen mielestä oli kuitenkin maisterin pelkkä arvokin
jo jotakin lupaavaa. Pojat puolestaan tunsivat hekin itsensä
verrattain onnellisiksi ja tyytyväisiksi isäukkonsa kodissa, vieläpä
kiitollisiksikin mielessään että heidän isänsä sattui olemaan
arvossapidetty rovasti eikä mikään alempiarvoinen herra.
Kaikki puhalsivat pienen savupilven ilmaan ja istuivat hetken
vaieten. Salista kuului iloista pianon soittoa ja Panun
haukahtelemisia, kun Seidi neiti koiran kanssa telmi.
-- No, sinä se taidat siis huomenna saarnata minun puolestani,
Konrad! äänsi vihdoin vanhus, hiljaa hämmentäen mietoa totilasiaan
hopealusikalla.
-- Ka niinhän tuo sovittiin kirjeissä, -- vastasi Konrad. --
Tottakai pappa on ilmoittanut pastori Möhköselle että minä saarnaan
puolipäiväjumalanpalvelussaarnan?
-- Kyllä minä sille ilmoitin.
Papit vaikenivat. Sitten rovasti taas jatkoi:
-- Se on niin kummallinen mies se Möhkönen. Se näytti ikäänkuin
harmistuvan, kun minä ilmoitin että Konrad tulee kotiin ja saarnaa
joulupäiväsaarnan.
-- Tietääpä sen, -- puuttui puheeseen Vihtori. -- Pastoria pelottaa
se että Konrad sattuu saamaan enemmän "fiidestä" kuin hän. Se on
hiukan kunnianhimoinen mies.
-- Kaksi rivaalia Herran viinamäessä! säesti Reino veli leikilliseen
tapaansa, johon hän itse ei näyttänyt panevan mitään huomiota, mutta
joka toisinaan iski äkkiarvaamattomia haavoja ympärilläoleviin.
Nytkin sanat sattuivat. Veli Konradin haahmo näet muuttui äkkiä
synkäksi ja loukkauksesta värisevällä äänellä hän sanoi:
-- Ei sinun Reino pidä sekaantua asioihin, joita et ymmärrä. Näkyy
että olet käynyt -- Leo Tolstoin koulua.
-- Kunpa olisinkin! sanoi nuorin veli taisteluvalmiina. -- Tolstoi on
suuri kristitty!
-- Tolstoi? huudahti Konrad. -- Tolstoiko kristitty? Minä sanon
sinulle Reino vakavasti että se mies repii raamattua aivankuin sika
kaurasäkkiä...
Nuorimman veljen huulilla väikkyi joku leimuavan ivallinen vastaus
pappisveljensä vertauksen johdosta, mutta ennenkuin hän sen sai
suustaan, kuului ruustinnan lempeä ääni ovelta:
-- Bordet serveradt -- illallinen on valmis! sekä heti perään
leikillinen kiirehdys: Sisså alla mina rara sötnosar: dricken nu ut
era glas!
Ja kiista veljesten välillä katkesi kärkeensä. Rovasti vain sipisi
nuorimpaan poikaansa kääntyen:
-- Älä nyt rakas Reino viitsi tänä iltana väitellä semmoisista.
Nythän on jouluaatto.
-- Jätetään sitten toiseen kertaan, vastasi nuorin poika isälleen,
purasi viikseään niin että rasahti, ryyppäsi totilasinsa pohjaan
sekä asteli toisten mukana ruokasaliin, missä lipeäkala jo höyrysi
lumiliinaisella pöydällä ja riisirynipuuro, siankinkku ja lämpöiset
luumutortut odottivat ottajiansa.
Ja koko pappilan perhe söi aattoateriansa kodikkaasti nauttien
jouluherkuista ja hauskasta yhdessäolosta sekä istui pitkään
pöydässä. Mieliala oli aivan erinomainen. Sitä kohotti lisäksi
satunnainen tapahtuma, joka pani kaikkien nauruhermot vapaaseen
värinään. Aatami, vanhin veli, lipeäkalan intohimoinen syöjä, oli
näet lappaessaan himoruokaansa lisää, innoissaan tullut kaataneeksi
lautaselleen koko sinappitölkin sisällyksen, mutta koetti siitä
huolimatta nauttia annoksesta kaikkien ympärillä olijain lausuessa
ihmetyksensä siitä ettei hän kovinkaan kamalasti irvistellyt eikä
itkenyt. Lehtori Aatami näytti ratkaisevan asian kuin konsanaan
korkeamman matematiikan tuntija kiskoen vuoroin suustaan,
vuoroin sieramistaan aivankuin neliöjuuria nenäliinallaan. Hänen
hienostunutta aivastuserikoistaitoaan oli aina ihailtu ja nytkin
hän aivastaa naksautteli aivankuin pieni kissanpoikanen, joka on
haistanut tärpättiä. Se oli siksi suurta taidetta että Leena-Kaijakin
näki hyväksi raottaa keittiön ovea ja kurkistaa sisään saadaksensa
välittää sisälliset tapahtumat pappilan palvelusväelle, joka ei aina
voinut ymmärtää, mikä riemu milloinkin herrasväen ruokapöydässä
raikui. Vihdoin lakkasivat kaikki aivastelut ja arvostelut ja
yleinen torttujen syönti kävi pyhänhiljaisesti. Ja sitten kaikki
nousivat pöydästä ja panivat kätensä pikaisesti ristiin aivankuin
häpeillen kiittäen Jumalaa siitä maukkaasta ruuasta, jonka ruustinna
palvelijoineen oli valmistanut. Ainoa, joka toisten perheenjäsenten
nähden ei näkynyt panevan käsiänsä ristiin eikä suutansa suppuun,
vaan nosti tuolinsa suoraan pois ja lausui kiitokset vain äidilleen,
oli nuorin poika Reino. Sitä kummallista laiminlyöntiä tuskin kukaan
sentään merkille pani. Vihdoin oli koko kartanon väki, siihen
luettuna kotielukatkin, syötetty, ja pappilassa ei enää kuulunut
muuta hälinää kuin palvelustyttöjen astiainpesu keittiöstä.
Mutta ulkona paukahteli hilpeä pakkanen naavaisissa korpikuusissa ja
tähdet kiiluivat kirkkaasti taivaalla, joka tänä yönä näytti olevan
äärettömän korkealla maasta.
2.
Reino Frommerus ei ollut lähtenyt joulukirkkoon.
Kaikki muut sinne olivat luistaneet varhain pimeänä aamuna kaikilla
neljällä pappilan hevosella. Rovasti, ruustinna ja Konrad olivat
ajaneet ensimmäisessä reessä, jossa uudet rekilyhdyt juhlallisesti
olivat palaneet, kirkkaasti valaisten kinoksia molemminpuolin tietä,
ja Heikki herra oli istunut heidän ajurinaan, pulskat punaraitaiset
porolapikkaat verkahousunlahkeiden päälle vedettyinä. Toista hevosta
oli ohjannut asemapäällikkö Vihtori, ja siinä olivat istuneet
Aatami ja Anna sekä Seidi heidän sylissään. Kolmatta hevosta oli
ajanut isäntärenki Risto, ja reessä olivat istuneet Miili neiti
ja Leena-Kaija rinnakkain sekä isäntärengin tyttönen Elsa heidän
sylissään. Neljättä hevosta, kolmikymmenvuotiasta uskollista
ruunaa vuorostaan oli perään hoputtanut kasakka-Pekka. Pitkän
reslan pohjalasteilla siinä olivat köllöttäneet oikein herroiksi
sisäkkö Manda sekä keittopiika Sohvi, ja heidän välissään oli
huppuroinut ruotityttö Heta, josta ei ollut näkynyt muuta kuin hiukan
silmänsippuroita saalien sisästä. Panu koira oli juosta pötkinyt
lyhtyreen jäljessä, kieli roikkana pakkasessa. Niin sitä oli menty
raittiisti, että kavion kapse vain kaikui ja reen kaplaat heläsivät
korven mailla...
Nuori maisteri virui vielä vuoteessaan pienessä yliskamarissa,
jota paukkuva pesävalkea hauskasti valaisi. Hänetkin oli herätetty
varhaisella, makeavehnäisellä aamukahvilla, mutta hän oli lähettänyt
palvelustytön mukana terveiset alas ettei hän kirkkoon tule.
Nyt, kun kaikki hälinä siellä alhaalla oli lakannut, kulkusten ja
aisakellojen kilinä ynnä rekien kitinä pihalta tyystin hävinnyt, ja
ihmeellinen hiljaisuus täytti koko kartanon, alkoi hän mietiskellä.
"Tämä on pappila", ajatteli hän. "Tämä on minun lapsuuteni koto,
jonka vaikutukset sieluuni ovat syvälle-viiltävät. Jos missä kaukana
mailmalla vaeltanut olen: tätä rauhan sulosopukkaa olen kaihoten
muistellut, tätä Kurjalan kotipappilaa olen ikävöinyt ja sen elämää
mielessäni ihannellut. Se on ollut minun kultakappaleeni vierailla
veräjillä, se on ollut se salainen aarre, jonka ääreen olen palata
himoinnut, silloin kun joku hätä minua on ahdistanut. Vanhaa isääni
ja vanhaa äitiäni ajatellessa olen monta kiitollisuuden kyyneltä
salaa silmistäni pusertanut heidän kaikkea hyvyyttään muistellessa...
ja minusta on tuntunut että olen onnellisempi monia muita, kun löytyy
minulle sellaiset vanhemmat täällä kaukana korvessa, kätkössä pahalta
mailmalta..."
"Ja nyt minä jälleen olen täällä!" jatkoi hän ajatuksiaan ja katsoi
silmää räväyttämättä pesävalkeaan, joka iloisesti humisten hehkui
nurkassa uhoten herttaista lämpöä vuoteeseen saakka.
"Mutta mikähän siinä lienee etten enää tunne sielussani samaa
sopusointuisuutta kuin ennen, vaikka taas olen tänne mailman
pakolaisena palannut? Enhän minä ole niitä, jotka suurmailman tuli
mitenkään olisi pilalle polttanut, enhän minä palaja lapsuuden
kotiin kurjana tuhlaajapoikana, joka siveydeltään tahrautuneena
yhtaikaa sekä häpee että iloitsee kunnon-vanhempainsa silmien eteen
astuessaan. Eihän minulta tuo vaarallinen vapaus ole ryöstänyt sitä,
mitä pidetään pyhimpänä ja kalleimpana ja mikä varmaan arvokkainta
onkin... Miksi siis en tunne täyttä sopusointua tämän kotoisen,
kotikultaisen ympäristöni kanssa?"
Hän yhä tuijotti humisevaan uuniin, seuraten silmillään, kuinka
koivuiset halot vähitellen sortuivat punahehkuviksi hiiliksi.
"Vai onko lapsuudenkotini vuosikymmenien vieriessä jotenkin
muuttunut?" kysyi hän mielessään "Eipä suinkaan! Kaikkihan täällä on
entisellään: isävanhus on sama herttainen ja lapsellisen itsepäinen
kuin ennenkin, joskohta hiuksiltaan valkoisempi, äiti myös on sama
hellä halaaja ja sama ankara emäntä-ruustinna kuin ennenkin, ja talon
tavat niinikään ovat aivan yhtäläiset kuin olivat lapsuudessani.
Vieläpä on tuo uunin muurikin juuri samasta paikasta rikki kuin minun
pikkupoika-päivinäni..."
"Se olen siis kuitenkin minä itse, joka olen muuttunut", selvitteli
hän johtopäätöksiään. "Minun sielussani on mailmata kiertäessäni
tapahtunut joku merkillinen käänne! Tai ehkei sitä suorastaan mailma
ole vaikuttanut, vaan sekin, mikä minussa itsessäni jo pienestäpitäen
on piillyt ja mikä minuun on siinnyt juuri tässä samassa lapsuuteni
kodossa."
"Tämä on pappila", sanoi hän vielä kerran kehittäen
ajatuksenjuoksuaan. "Tämä on valtiokirkon esikartano. Tämä on
yksi niistä tuhansista kodeista, joissa kristinuskon otaksutaan
kauneimmassa muodossaan kukoistavan ja levittävän esikuvia ja
siunausta ympärilleen. Mutta minun kokemukseni väittää ettei se
levitä. Minusta on tullut valtiokirkon säälimätön arvostelija, niin!
järkeni ja sydämmeni on minut pakottanut vielä pitemmälle: minusta
on tullut kirkon -- vihollinen!" lausui hän ääneensä ja hypähti
istualleen vuoteessaan. "Ja siksi en saata tuntea entistä sopusointua
tässä lapsuuteni kodissa", ajatteli Reino Frommerus edelleen. "Siksi
ei minusta ole viehättävää enää käydä joulukirkossa kuten ennen
poikana ja nuorena ylioppilaana. Siksi pyrin pilkkailemaan veljeäni
-- joka traditsiooneille uskollisena antautui papiksi, -- vieläpä
kinailemaan vanhan isänikin kanssa, vaikka hyvin ymmärrän että
vanhoilla on oikeus jäädä rauhaan meidän nuorten ryntäyksiltä. Siksi
näen kaikki asiat nyt uuden valon kaukaisessa heijastuksessa ja siksi
tekee mieleni särkemään säpäleiksi ne vanhat valonheittäjät..."
-- "Rekilyhdyt!" muisti hän samalla.
"Oi jospa siinä reessä, jossa isäni ja veljeni ajoivat joulukirkkoon,
olisi hohtaneet uudet hengellisetkin rekilyhdyt! Mutta sellaisista ei
täällä korven pimennoissa vielä vilahda sädettäkään."
Hän nousi ylös ja kohensi tulipesää. Ajatukset yhä kihisivät hänen
aivoissaan.
"Ei se ole mitään muotihulluutta eikä satunnaista tuulenpuuskailua
minussa tämä että näin rupean kallistumaan vastakirkolliseen
suuntaan. Ei! Se on minussa luontoa, se on minussa sielua, se piilee
jo minun veressäni -- ja vaikka se minussa onkin nousevaa henkistä
kapinaa, nousevaa henkistä anarkismia, niin on se minussa samalla
oikean uskonnon pyhää kaihoa, oikean jumalsuhteen intohimoa ja syvää,
sydäntäpolttavaa tarvetta."
Nuori maisteri peseytyi ja pukeutui, mutta jäi istumaan uunin eteen,
vartoen milloin saisi sulkea pellit. Hiljaiset aatokset, kerran
virinneinä, eivät häntä heittäneet hevillä rauhaan:
"Minusta tuntuu kuin minun näistäpuolin elämässäni olisi lähdettävä
vaaralliselle polulle, joka hyvin jyrkästi kohoaa äärettömän
korkealle vuorelle, ja ikäänkuin en saisi katsoa taakseni enkä
eteeni, kiipeääkö mahdollisesti joku muukin sitä samaa polkua. Minä
tiedän että sille vuoren huipulle kulkee viertotie, joka tuhansia
kertoja kiertää ympäri, varsin vähän joka kierroksellaan kohoten,
mutta minä en sitä tietä saa olla näkevinänikään, sillä aniharvat
ihmiset sitä myöten ovat perille ehtineet ennen kuolemaansa, vaikka
olisivat eläneet kuinka vanhoiksi tahansa. Minun täytyy rohkeasti
astua sen tien ylitse joka kerta kun se minun polkuani leikkaa.
Sillä se tie on helpostikuljettava tie, valoisa ja tasainen, ja sen
varrella on runsaasti majataloja, joissa hemmoiteltu matkustaja
aina löytää hyvin valmistettua ruokaa ja pehmeitä lepopatjoja, ja
harras veisu kaikuu sen makuukammioista, mutta toivottoman pitkä ja
iätikiero ja kaarteinen on tuo tie ja mukavuudessaan yksitoikkoinen.
Mutta minun polkuni on vaikeastikuljettava urheilijan tie, vaan
suora ja toivorikas! Ja vaikka minä tiedän että milloin tahansa
voin suistua murskaksi alas kallionrotkoihin, jollen joka hetki ole
varuillani, niin on minun kuitenkin sitä polkua kiipeäminen ja sillä
jaloin ja käsin, kynsin ja hampain kiinnipysyminen niin kauvan kuin
suinkin jaksan. Minun polkuni on rohkean kärsimyksen polku, vapaasti
taistelevan yksilön tiensuunta. Totuuden ääni minut sille polulle
pakottaa!..."
Hän huomasi hiiloksen hehkuneen pohjaan ja sulki uuninpellit. Sitten
hän kynttilä kädessä läksi alakerrokseen. "Eilinen kohtaus olisi
joutanut olla tapahtumatta!" arvosteli hän vielä laskeutuessaan alas
jyrkkiä ullakon portaita. "Pakkoko oli ärsyttää Konradia?"
Hän astui saliin. Pari kynttilää näkyi heitetyn palamaan ylös
kattokruunuun. Joulukuusi seisoi tummana pimennossa, ainoastaan
kultarihmaset heikosti kimmelsivät kynttiläin hohteessa.
Siellä-täällä näkyi joku kiireessä viskattu vaatekappale
kirkkoonlähteneiden jäliltä. Ovensuussa tuolilla lepäsi vanha
virsikirja, nähtävästi kaivettu esiin tarpeenvaralta.
"Ehkä se oli aijottu minun kirkkomatkaani varten?" vilahti
kotiinjääneen mielessä.
Hän astui ruokahuoneeseen ja istahti katettuun pöytään, jossa vanhaan
tapaan löytyi paitsi sianlihaa ja luumutorttu ja myös keltaista
viiniä, jota ainetta ei käytetty pappilassa juuri milloinkaan
muulloin kuin näin joulujuhlasiltaan.
Sekä rovasti että ruustinna näet käsittivät viinin käyttämisen
näin jouluaamuna melkein yhtä tärkeäksi toimitukseksi kuin
herranehtoollisen nauttimisen kirkossa. Mielenylennyksekseen Reino
herrakin maistoi lasillisen tätä pappilan kylmää "tampuuriviiniä",
mutta ei voinut olla naurahtamatta muistaessaan, kuinka juhlallisesti
tätä nestettä täällä yleensä käytettiin. "Viinipullo on täällä lähes
samassa arvoasemassa kuin raamattu katoolilaisilla. Se on alati
kahleisiin kytketty ja piilotettu. Se sallitaan avata ainoastaan
piispan resehtien mukaan."
Keittiössä tuntui joku liikkuvan -- pappila ei ollutkaan aivan
autioksi heitetty.
-- Kuka siellä? kysyi talon nuoriherra raollaan olevan oven läpi.
-- Minä täällä vain... kuului vastaus.
-- Mikä minä?
-- Mari... kuului levollinen selitys.
-- Ahaa, karjakko-Mari. Hyvää huomenta! Miksei Mari ole mennyt
kirkkoon? kysyi Reino maisteri tuttavallisesti.
-- Ruustinna toimitti kotimiehiksi jäämään, -- vastasi karjakko.
-- Olisikko Marilla hyvin haluttanut aamukirkkoon? tiedusteli
pappilan herra.
-- Ka en häntä tiiä, -- vastasi toinen kansan tapaan epäsuorasti. --
Lupasihan tuo ruustinna lähteä sitten kun Sohvi palaa...
-- Niin, siellähän saarnaakin päiväsaarnan meidän Konrad, -- muisti
velimies.
-- Niinhän nuo puhuvat...
Seurasi vaitiolo. Pappilan herra ryyppäsi viinimaljan pohjaan.
-- Mitäs karjakko-Mari oikeastaan meinaa siitä Neitsyt Maariasta?
kysäsi hän yhtäkkiä.
Karjakko tuntui hiukan hykähtävän outoa kysymystä, mutta ei vastannut
mitään.
Maisteri nousi ylös ja tuli keittiön ovelle.
-- Minä tarkoitan että uskooko Mari ihan kaiken ihmeellisen, mitä
Neitsyt Maariasta kerrotaan? kysyi hän uudelleen nähtävästi haluten
tehdä kokeita.
-- Ka mitäpä ne tämmöiset... semmoisista... sopersi karjakko
hiljakseen nauraa hikertäen.
-- Uskotteko vai ette? tinkasi papinpoika vakavasti.
Karjakko muuttui myös totiseksi karkeanpunakoilta kasvoiltaan
ja samalla häveliääksi. Hän nykäsi huivinsolmun leukansa alla
tiukemmalle ja katsahti silmiin.
-- Ka täytyy kai hänet uskoa, -- vastasi sitten kolealla äänellä. --
Sitähän tuo pappanne illalla niistä ränttikirjoista kuului lukevan...
"Se oli vain satua!" oli livahtamaisillaan nuoren vapaauskoisen
huulilta, mutta hän hillitsi halunsa eikä sen enempää kajonnut
joulukysymykseen, vaan alkoi tiedustella navetta-asioita:
Montako lehmää Marilla nykyään oli hoidettavanaan? Vieläkö
Kullanruusu, Lehmänlapsi ja Elehvantti olivat hengissä? Minkänimisiä
uusia lehmiä oli tullut sen jälkeen kun viimeksi oli tavattu? Oliko
se iso härkä Paavali jo teurastettu? Vieläkö ilkeä puskupässi eli?
Olikos yhtään sikaa? ynnä muuta sellaista.
Joihin kaikkiin kysymyksiin karjakko antoi varsin asialliset
selitykset, nähtävästi halliten tätä alaa paljon vapaammin kuin
uskonnollista. Karjakko-Marista ei katekismus oikein kuulunut
navetta-ihmisille. "Tosiaankin kummallista että pappilan maisteri
häneltä, karjakolta, moista oli udellut? Ei ruustinna eikä rovasti
koskaan hänen autuudenkäsitystään olleet tiedustaneet, vaan olivat
puhelleet lehmä-asioista, aina vain lehmäasioista! Piloillaan kait
tuo maisteri olikin kysässyt karjakolta, mitä tämä muka uskoi
Kiesuksen Ristuksen äitistä? Sama kai se sille, maisterille, oli,
mitä yksinkertainen lehmipiika uskoi tai mitä oli uskomatta!"
Mari oli jotakuinkin oikeassa. Reino Frommerukselle oli todella
jotenkin yhdentekevää, mitä yksinkertainen takapihapalvelijatar uskoi
tai oli uskomatta.
Mutta hänestä ei ollut yhdentekevää se, _miksi_ joku uskoi
niinkuin uskoi. Hänestä ei ollut yhdentekevää se, miten joku oli
_saatettu_ uskomaan niin tai näin. Hänestä ei ollut yhdentekevää,
millaiset julkiset _opettajat_ olivat saaneet vallan vaikuttaa
kansan pohjakerroksissa jonkun määrätyn uskonlaadun, joka puristi
tunnustuksensa johonkin järjettömään opinkohtaan.
"Menisinköhän minäkin kuuntelemaan, miten Konrad veli saarnaa
joulusaarnansa?" arveli hän palaten himmeästi valaistuun saliin ja
istuutuen keinutuoliin. "Mutta tiedänhän jo edeltäpäin, mitä hänellä
on sanottavana. Jokainen lause on minulle tuttu kuin nämät kymmenen
sormeani. En siis mene. Ja muutoinkin -- minä menisin sinne kuin
politikoitsija toisen puolueen kokoukseen. Tunnen taistelunhalua
sielussani. Mutta minä en ole vielä läheskään valmis astuakseni
temppelin puhdistajaksi... kuten Bethlehemin poika Jerusalemin
kirkossa..."
"Sokea kansa, joka ei ymmärrä että vielä tänäpäivänä käydään maallista
kauppaa Jumalan huoneessa!" huudahti hän sielussaan, muistaen
kaikenlaisia ilmiöitä ja vivahduksia kirkosta, jossa ennen ahkerasti
oli kulkenut.
"Valtiollinen farisealaisuus on vielä tänäpäivänä sama kuin
Kristuksen aikoina. Papit sille ovat ottaneet patentin ja ovat
valmiit vainoamaan jokaista, joka sitä patentti-oikeutta epäilee.
Mutta juuri samankaltaista valtiollista varmauskoisuutta vastaanhan
Jeesus parka elämässään taisteli. Herrajumala nähköön... kuinka
kummallista se on ettei tervejärkinen kansa tätä ymmärrä?"
"Niin", kehitteli Reino Frommerus itsekseen: -- "Ero on ainoastaan
siinä että valtiollinen oikeauskoisuus, jonka juutalaiset papit
järjestivät Jehovan nimeen, nyt on järjestetty heidän ankarimman
vihollisensa, Jeesuksen Kristuksen, nimeen. Siis tavallaan vielä
kauheampi petos, koska Kristusta täytyy ehdottomasti pitää
nykyaikuisenkin valtiokirkon vihollisena!"
Hän keinahteli tuolissa, jossa istui, ja katseli joulukuusta.
"On se tosiaan omituista että minusta, joka vielä ensi
ylioppilasvuosinani olin nöyrä kirkossakävijä, on kehittymässä
tällainen vapaa-ajattelija. Minä kuljin vuodesta-vuoteen verho
silmilläni kuten muutkin, uskoin mitä muutkin sekä etsin
lohdutusta siitä salaperäisestä, mistä muutkin. Ja olin mielestäni
jotenkin hyvissä väleissä Isä-Jumalan kanssa, joka minusta oli
peloittavan-mahtava, kaikkihuomaava ukko, jolta oli mahdoton mitään
salata. Eikä minulle toki pälkähtänyt päähänkään ettei tämän
ankaranpyhän vanhuksen poika, Jeesus, muka ollut ylenluonnollinen
lunastajamestari, joka käveli vetten päällä sekä lopulla lensi
taivaaseen ja sinne jäi -- uhaten saapua mieskohtaisesti takaisin
vasta viimeiselle tuomiolle. Ja minä uskoin rukoilemisen merkitykseen
siinä määrin että luulottelin saavani kaikkihuomaavaiselta Jumalalta
ihan mitä tahansa. Kerran rukoilin häneltä kahta markkaa rahaa, jonka
olin kadottanut, ja kun en sitä sattunut saamaankaan, kummastelin
suuresti. Mahdollista että moiset tapahtumat lapsuudessani kylvivät
sieluuni ensimmäiset epäilyksen siemenet. Mutta sitten -- elämän
kärsimysten tullen -- joku yhtäkkiä iski minun sairastavaan sieluuni
terveen järjen kipinän. Verho repesi silmiltäni! Ja siitä asti
minusta on kehittymistään kehittynyt kirkonkieltäjä, vaan ei suinkaan
Jumalan vihollinen eikä Kristuksen halveksija. Kohtalolle kiitos että
niin on käynyt..."
Hän otti ajatuksissaan käteensä vanhan virsikirjan, joka oli heitetty
tuolille, ja avasi sen umpimähkää. Hänen silmiinsä sattui ikivanha
latinais-suomalainen hymni Jeesuksen syntymisestä:
_In dulci jubilo_,
Nyt on iso ilo,
Maailman Messias makaa
_In praesepio_,
Paistaa kuin aurink' armas
_Matris in gremio:
Alpha es et O,
Alpha es et O_.
_O Jesu parvule!_
Sinua rukoilemme,
Anna armos aina,
_O puer optime!_
Ja sanas meille lainaa,
_O princeps gloriae!
Trahe me post te,
Trahe me post te!_
_O patris caritas,
O nati lenitas!_
Pirut rumat meitä kaasit,
_Per nostra crimina_,
Siis sinä meille saatit
_Coelorum gaudia_,
Auta sinne Herra,
Auta sinne Herra!
_Ubi sunt gaudia_,
Ei surun siellä siaa,
Kussa enkelit laulavat,
_Nova cantica_
Ja taivaat kaikki kajaavat
_In Regis curia_.
Auta sinne Herra,
Auta sinne Herra!
Reino Frommerus ei naurahtanut. Jotakin pyhää tunnelmaa tuulahti
hänen sieluunsa tästä sekakielisestä virrestä. "Ja mikä tässä on
pyhää ja runollisen korkeaa?" tutki hän lukien toistamiseen säkeet:
_O princeps gloriae,
Trahe me post te,
Trahe me post te_...
"Se on se sielun hätä, jossa me kaikki kiemurtelemme etsien
pelastusta ja lohdutusta kurjuudessa. Se tässä on pyhää! Mutta
siinä sieluntilassa, kuten tunnettu, kelpaa pelastusesineeksi
oljenkorsikin..."
Nuoren maisterin mielessä vilahteli valtavia kuvia Kristuksen opin
historiallisesta kulusta kautta vuosisatojen. "Sen on täytynyt olla
äärettömän voimakas henki-ilmiö tämän Kristuksen olemuksen ja opin,
koska jo hänen pelkästä syntymästään kauvan jälestäpäin on osattu
tehdä niin suuri ja niin fantasiarikas numero!"
Hän innostui lukemaan toistakin ikivanhaa virttä, joka runollisella
voimalla häneen vaikutti:
Piltin synnytti Bethlehem, Bethlehem,
Jost' ihastui Jerusalem,
Halle Halleluja.
Hän pantiin seimeen makaamaan, Makaamaan,
Kuin hallitsee ilman lakkaamat',
Halle Halleluja.
Aasi seisoi ja härkäinen, Härkäinen,
Kussa piltti oli Herrainen,
Halle Halleluja.
Saabast' tulit sitt' kuninkaat, Kuninkaat,
Kultaa, savua uhrasivat,
Halle Halleluja.
Hän syntyi äitist' neitseestä, Neitseestä,
Kuin vapaa oli miehestä,
Halle Halleluja.
Ihmisen luonnon päällens' ott', Päällens' ott',
Käärmeen tyköönsä poijes potk',
Halle Halleluja.
Liha oli hänell' niinkuin meill', Niinkuin meill',
Ei kuitenkaan käynyt synnin teill',
Halle Halleluja.
Hän verrakseni meit' tahtoi tehd', Tahtoi tehd',
Ja Isäns' kasvoi taivaass' nähd',
Halle Halleluja.
Nuori maisteri huomasi käännöksen kovin kömpelöksi ja epätarkaksi ja
alkoi sentähden lukea puhdasta alkutekstiä, joka uudella runollisella
voimalla hänet mielikuviinsa tempasi:
_Puer natus in Bethlehem, Bethlehem!
Unde gaudet Jerusalem_.
-- -- -- -- -- -- --
Millä äärettömällä riemulla ja millä tavattomalla selkeydellä tässä
alkutekstissä olikaan laulettu ilmi Jesuslapsen syntyminen muka
ylenluonnollisella tavalla:
_De matre natus virgine, virgine!
Sine virili semine,
Halle Halleluja!_
Ja kuitenkin oli tämän korkeanveisun sepittäjän heti seuraavassa
säkeistössä ristiriitaisesti täytynyt tunnustaa että sama Jeesus oli
siinnyt -- ihmisverestä. Kuten säkeet kertoivat:
_De nostro venit sanguine_...
Sekä lisäksi, niinkuin suomalaisessakin käännöksessä sanottu oli:
Liha oli hänell' niinkuin meill...
_In carne nobis similis_...
Koko tämä riemuruno päättyi kolminaisuuden helskähtävään
peräkaneettiin:
_Laudetur sancta Trinitas, Trinitas!
Deo dicamus gratias,
Halle Halleluja!_
"Niin", sanoi nuori jumaluusopin tutkija itseksensä, laskien vanhan
virsikirjan käsistään pöydälle, "runollinen tunnelma on sangen
väkevä ja vaarallinen eksyttäjä, sangen hypnoottinen vaikuttaja
uskontotieteen alalla, sitä vastaan on pakko täysin sieluin
taistella. Mutta kenellä lienee päässään hitunenkaan tervettä järkeä
käsittääkseen, minkä pakanallisen hullutuksen nuot sanat '_sine
virili semine_' sisältävät, hän ei eksy siihen tuhatvuotiseen sumuun,
jossa laumat paimentensa perässä harhailevat ja jota hajoittava
aurinko ei vielä ole mailmaan noussut."
Reino maisteri kohensihen ylös keinutuolista, sammutti kattokruunun
kynttilät ja kuljeksi sitten läpi kaikkien pappilan huoneiden, joka
askeleella tavaten rakkaita lapsuudenmuistoja...
Jouluaamu vihdoinkin punertaen valkeni.
Hän pysähtyi pohjoiseen päin avautuvan akkunan eteen ja katsoi
ulos. Mikä valtavan avara näköala sieltä hänen silmiinsä siinsikään
lasiruudun jääkukkaisten lävitse! Katse liukui vapaasti yli
hopeakuuraisen korven, laskeutui hetkeksi alas sileänvalkoiselle
rämeelle, pinkosi siitä yli vaaran ja vaaralla puuntavien talojen
sekä sukelsi järven jäälle, jonka jossakin niemessä häämötti matala,
puinen kirkontorni. Mutta katse ei pysähtynyt vielä tähänkään, vaan
se lensi kuin kiväärinkuula yli kirkontornin, singoten pitkin suuren
järven lumista pintaa, sekä tarttui kiinni vasta kaukana peninkulman
päässä johonkin mahtavaan mäkeen, jonka metsän huippu ylenemistään
yleten vähitellen raukeni avaruuden sinertävään rajaviivaan.
"Kuinka vapaa ja avara ja puhdas onkaan tämän paikkakunnan luonto!"
saneli nuorimies itseksensä. "Miksi sen henkisen ilmapiirin täytyy
olla niin ahdas, niin painostava ja ummehtunut?"...
Hän haki ullakolta käsiinsä vanhat suksensa ja läksi hiihtelemään.
Hiihti poikki ahopeltojen kohti aurinkoa, joka parhaallaan
nouseskeli kaakon kulmalta huikaisevan kirkkaasti valaisten paksuja
lumipintoja. Solui sitten alas korven rotkoon, jossa synkeä hämäryys
vielä vallitsi, sauvakoitsi pitkin rommakkoa rämettä, missä sukset
uppoilivat umpipäihin, katseli kaikkea ympärillään urheilijan
ihastuksella, kuulosteli kaikkia luonnon ääniä lapsellisella
jännityksellä sekä tutkisteli uteliaasti lintujen ja metsänelävien
jälkiä lumessa muistutellen mieleensä eri otusten ominaisuuksia.
Juhlallinen hiljaisuus kuni soitteli ihmesäveliä korpikuusten
hopeaisilla parroilla...
"Miksi me, kulttuurin kasvatit, kaiken tämän puhtauden hylkäämme
tuhlaamalla elämämme kaupunkien haiseville kaduille?" ikäänkuin
moitiskeli hän itseään, että niin kauvan oli ollut poissa
kotiseudultaan. "Mutta minä tahdon ottaa kaiken takaisin!"...
Hän hiihtää ponnisteli poikamaisen rajusti aivankuin olisi
uhmannut puolessa tunnissa ottavansa "takaisin" viiden vuoden
laiminlyönnit. Sydän sykähteli voimakkaasti, posket hehkuivat,
rinta kohoili, kinnastetut kädet puristivat lujasti sauvan vartta,
polvet potkahtelivat -- ja sukset notkuen suikkelehtivat lumessa
sompasauvojen työntäminä. "Hei jouluna! hei jouluna!" ikäänkuin
sihahtelivat sauvat.
Kulkusten kimeä helinä kantautui hiihtäjän korviin läpi valjenneen
talvi-ilman. Se tuntui raikuvan talosta päin.
"Taitavat siellä palailla kirkosta", päätteli hiihtäjä, ja päästyään
umpilumelta talvitielle kääntyi hiihtämään kotiinsa päin.
"Kirrr-kosta! kirrr-kosta!" ikäänkuin kirisivät myös sompasauvat
joka kerta kun niiden terästetty kärki kosketti pakkaskierää ajotien
kalloa.
Mäkirinteen mutkassa syöksyi kolmihevosinen kirkkoväkimatkue
hiihtäjää vastaan. Ne tulivat niin hurjaa vauhtia että papinpoika
hädintuskin kerkesi väistää.
-- Perkele! kuuli hän rähiseväin ajajain huutavan.
-- Pois kirkkomiesten kintuista! karjasi joku ohiremuavasta reestä,
joka oli täynnä miehiä ja huppupäisiä naisia. Ja matkue hävisi metsän
peittoon.
"Semmoista se on se kirkkorakas rahvas" ajatteli Reino Frommerus ja
hiihti kartanoon.
Hän työntyi pappilan saliin vaatteet lumisina, viikset ja kulmakarvat
huurteessa.
-- Huh, huh, kuinka tuli kuuma! läähätti hän nähdessään että kaikki
jo olivat kotona ja istuivat hälisten kahvipannun ympärillä.
-- Gullevän! huudahti äitiruustinna. -- Oletko ollut hiihtämässä? Ja
me kun luulimme että sinä vielä nukut...
-- Älä tuo lunta sisään! muistutti Heikki veli.
-- Missä _se_ nyt taas on kolunnut? mutisi vanhin veli Aatami
punaisen partansa sisää.
-- Minä luulin että mikä tukkilaisroikale sieltä työntyy sisään,
-- virkkoi suopeanivallisesti veli Vihtori puhallellen savuja
hienotuoksuisesta sikaaristaan.
-- Min älskade gosse, -- huolehti ruustinna, -- lienetkö oikein
saanut aamiaistakaan, kun jäit yksiksesi kotiin? Tule nyt kahvia
juomaan. Minä kaadan kuppiin.
Reino istuutui kahvipöytään, kahden siskonsa väliin, ja kävi ahnaasti
kiinni höyryävään kuppiin.
-- Niin, terveisiä kirkosta! toimitti äitiruustinna ystävälliseen
tapaansa.
-- Minullekko mamma sanoo? kysyi poika.
-- Sinulle, kultaseni!
-- Kuka se laittoi? Jumalako?... kysyi nuorin poika ikäänkuin
kiusaantuneena.
-- Niin... Jumala... ja kaikki ihmiset! sanoi sävyisästi äiti.
-- Minä voin tuoda mammalle vastaterveiset metsästä! laski leikkiä
poika.
-- Kiitoksia. Kuka sieltä lähetti? kysyi ruustinna virkeästi.
-- Jumala... ja koko luonto... vastasi toinen. Seurasi pieni
äänettömyys.
-- Vai on Reino käynyt hiihtelemässä... virkkoi isärovasti kävellä
tepsuttaen paksuissa huopasaappaissaan edestakaisin pitkin pehmeitä
karvamattoja ja hieroen kangistuneita käsiään reippaasti yhteen. --
Ethän sinä vain minun uusilla suksillani?
-- Omillani minä hiihdin, -- selitti poika.
-- Milloin sillä tuolla Reinolla lienee ollut oikein omia suksia?
epäili Heikki veli. -- Sinullahan on tapa aina käyttää toisten hous...
Kaikki rupesivat makeasti nauramaan. Kun nauru oli asettunut, virkkoi
pappisveli Konrad, joka heti nuorimman veljensä sisääntultua oli
ikäänkuin hautoutunut äänettömäksi, yhtäkkiä:
-- Minusta joulupyhä on siksi suuri juhla ettei semmoisena päivänä
sopisi mennä huviksensa hiihtelemään.
-- Nytkö se alkaa! vastasi nuorin veli. -- Sinä, Konra, kai tahdot
vain kysyä, miksi en ollut sinun saarnaasi kuuntelemassa? lisäsi hän
terävästi.
-- Älkää rakkaat lapset viitsikö disputeerata! pyysi äitiruustinna
hellästi keskeyttäen taisteluvalmiit veljekset. -- Rakas Reino!
äänsi hän samalla kiihkeästi. -- Enkö saa kaataa sinulle pienen
lisätilkan?...
-- Konradilla oli erinomaisen hyvä saarna, -- lausui rovastivanhus
kuulematta mitä puolisonsa toimitti. -- Oli vahinko ettei Reino sitä
kuullut.
-- Sen kyllä uskon! sanoi nuorin poika. -- Mutta tässä oli kysymys
siitä, sopiiko jouluna hiihtää vai ei.
-- Jaa, kyllä minä olen aivan samaa mieltä kuin Konrad, -- sanoi
lumihapsinen vanhus painokkaasti.
-- Tietysti, pappa hyvä, tietysti! kiihottui poika. -- Mutta minä
tahtoisin kysyä teiltä papeilta, kieltääkö Kristus hiihtämisen
joulupyhänä?
Vanhin veli Aatami, pedagoogi, naurahti hermostuneesti.
-- Tyhmä kysymys! tokasi hän sekaan ivallisesti. -- Kristuksen aikaan
ei ollut suksia eikä Palestiinassa kukaan hiihtänyt. Sitäpaitsi ei
Kristuksen aikaan kukaan vielä tiennyt joulujuhlaa viettääkkään.
Kristus sitä siis ei saattanut kieltää eikä myöntää.
Aatami sai sanottavansa tuskin lopetetuksi, kun isärovasti rykäsi ja
sai suunvuoron.
-- Olethan sinä, Reino, lukenut raamatusta että sabbattina saapi
auttaa härkää ylös kaivosta, siis auttaa ja tehdä jotakin hyvää,
mutta että muuten on tarkoitus pyhittää lepopäivä...
-- Mutta mistä pappa tietää ettei hiihtämälläkin voi pyhittää
sabattia? Siellä jumalaisen-puhtaassa metsässä...!
-- Kyllä se on synti, jos saarnan aikana huviksensa hiihtelee!
keskeytti Konrad ankarasti.
-- Te olette ihan hassuja! huudahti Reino säihkyvin poskin. -- En
minä nyt teitä sentään niin ahdasmielisiksi olisi luullut. Juuri
tuollaista likinäköisyyttä vastaanhan Jeesus itse taisteli, kun
soimasi juutalaisia heidän tekopyhyydestään... ne tähkäpäiden syönnit
ja muut...
-- Älä, Reino rakas, viitsi väittää pappaa vastaan! Pappa on niin
vanha... kuului ruustinnan lempeä, välittävä ääni.
-- Mutta Konra on minua vain kaksi vuotta vanhempi, -- vastasi poika.
-- Hänen ainakin pitäisi ymmärtää...
-- Kyllä minä sinut ymmärrän! huusi nuori pappi kasvoiltaan
punaisena. -- Sinä tahdot hävittää mailmasta Jumalan!
-- Se on katala valhe! laukasi vastaan veli. -- Minä päinvastoin
tahtoisin Jumalan kunniaa...
-- Sinä? joka et käy kirkossakaan! jatkoi murhaavasti pappisveli.
-- Minä juuri! vakuutti korkealla äänellä toinen.
-- Muista, Reino, että Konra on pappi!
-- Pah...
-- Älkää herrannimessä riidelkö! kuului Anna sisaren naisellinen ääni
väliin.
-- Kuka tässä riitelee...?
Kaikki perheenjäsenet olivat ruvenneet liikahtelemaan paikoiltaan,
puoliääneen päivittelemään ja murisemaan. Molemmat papit, vanha
ja nuori, kävelivät edestakaisin lattialla, Heikki herra keinui
kiikkutuolissa niin että lattia jyrisi, Aatami penkoi partaansa
aivankuin siellä sisällä olisi ollut ampiainen, Vihtori keikahteli
kantapäillään, Seidi oli hypähtänyt ikäänkuin hammaspistoksen
yllättämänä ylös pöydästä ja juossut ylikertaan, ruustinna nyökytteli
valtavaa ruumistaan kahvipannun takana, maiskutellen suutaan -- Reino
oli ponnahtanut ylös tuolilta ja seisoi kookkaana salin tilavaa uunia
vasten, levottomasti muutellen jalkojaan.
Hänestä tuntui että kaikki olivat häntä vastaan. Kaikki järjestään!
Hänen suupielensä värähtelivät, olkapäät kohoilivat terävästi ja
nyrkit puristuivat kokoon...
"Sanoisikko hän suunsa puhtaaksi? Sanoisikko kaiken mitä tänäkin
aamuna oli itsekseen ajatellut?"
Ei! Ei se kannattanut. Ei kannattanut ostaa ruutia ja ampua
harakoita. Hiisvieköön, kuinka pienestä asiasta voitiin tehdä suuri
numero...
-- Älä hiero takkisi selkää valkoiseksi! huomautti Heikki herra. --
Uunista tarttuu.
-- Se nyt on sivuasia, -- sähähti nuorin veli hiukan ulkoutuen
uuninrinnasta.
Mutta samalla kaikki huudahtivat yhtaikaa:
-- Voi hyvänen sinua! Ihan valkoinen!
-- Där fick du dei! sanoi ruustinna mitään pahaa tarkoittamatta.
-- Juokse nyt himphamppua kinokseen! lisäsi Aatami.
-- Minä tuon harjan! huusi Miili sisar valmiina palvelemaan
veljeänsä, josta -- kaikesta huolimatta -- paljon piti.
-- Eikö liene Reinolle parasta lähteä uudelleen hiihtelemään?
hämmästeli Vihtori veikko.
-- Miksei, jos Konra lupaa... sanoi nuorin veli hammasta purren ja
läksi sisaren saattamana ulkoportaille puistelemaan ja harjaamaan
takkiansa...
Päivällispöydässä oli mieliala täydelleen asettunut ja kodikasta
seurustelua jatkui sitten iltaan asti, jolloin joulukuusi taas
hauskasti paloi pappilan uhkeassa salissa. Perheenjäsenistä
mikä luki uutta, jouluksi ilmestynyttä kirjaa, mikä kokoonpani
jotakin pappilaan saatua mukavaa talouskonetta, mikä leikitteli
lappalaiskoiran kanssa lattialla, mikä kohenteli pesävalkeaa, mikä
soitti pianolla vuoroin hurskaita koraaleja, vuoroin isänmaallisia
marsseja vieläpä kunniallisia yleisestitunnettuja lemmenlaulujakin
-- viimemainittuja tosin vasta senjälkeen kuin seinäkello oli lyönyt
6, jolloin laillinen sabatti loppui. Tyytyväisyys ja joulurauha
näytti loistavan kaikkien kasvoilla, ja rovastivanhus kulki myhäillen
ja lauhkeasti vaakunasavuja puhallellen perheensä keskessä tuntien
olevansa verrattain onnellinen ja ylpeä kaikista; ja ruustinna
puheli hellästi kaikkien rakkaiden lastensa kanssa kysellen
kunkin taloudellista elämää, samalla tuontuostakin kantaen salin
pöytään maukkaita syötäviään ja kaikenlaisia suloisia säästöjään
pitkän joulupuhteen tappamiseksi. Ennen illallista kävivät kaikki
joukolla jaloittelemassa maantiellä, taisipa joku koetella Reinon
esiinottamia suksiakin, mutta ei kukaan enää puhunut synnillisestä
huvittelemisesta, vaan kaikki nauttivat vapaasti koossaolosta
talvisen erämaan pappilassa, jonka kaikissa huoneissa vallitsi lämpö
ja valo sekä kaikenlainen maalaismukavuus.
Vasta illallisen jälkeen virisi viaton väittely aatteellisista
asioista, kun tytär Anna oli sattunut lukemaan jonkun vapaamielisen
ulkomaisen kertomuksen avioliitosta.
-- Sehän oli inhoittava tyttö, tuo Helge Sund! tuomitsi lastenkodin
johtajatar. -- Ei osannut edes hävetä...
-- Ja miksi hänen olisi tarvinnut hävetä? tarttui siskonsa sanoihin
Reino, joka myös oli kertomuksen lukenut. -- Senkötähden että syvästi
rakasti miestään?
-- Kyllä sinä ymmärrät mitä tarkoitan, -- sanoi vanhin sisar
häveliäästi. -- Et suinkaan sinä voi puolustaa... vihkimätöntä
liittoa?
-- Entä jos voin? sopersi veli.
-- Kyllä minäkin olen vapaamielinen, -- virkkoi Seidi neiti, -- mutta
en minä sentään semmoista hyväksy. Naisen kunnia...
-- Ei sitä hyväksy toki Reinokaan, -- puuttui puheeseen Konrad
tupruuttaen paperossiaan ja luoden tumman katseen silmälasiensa takaa.
-- Kuinka sinä viitsitkin epäillä toisen selviä sanoja? tulistui
Reino veli.
-- Todentotta et hyväksy epäsiveellisiä suhteita! vakuutti nuori
pappi.
-- Epäsiveellisiä? En hyväksykkään, mutta tässä onkin puhe
oikeasta sielujen välisestä aviosuhteesta! sanoi toinen jälleen
kiivastumaisillaan.
Mutta veli Konrad lausui mahtipontisesti:
-- Minä olen varma siitä ettet itsekään mene sitä tietä, kun
naimisiin pyrit. Sen verran miestä minä sinussa uskon olevan ja
kunnioitusta jumalallista järjestysvaltaa kohtaan. Kun rakastut,
menet kuin menetkin koreasti kristilliseen avioliittoon ja annat
palttua hullutuksille. Se on sinussa nyt vain sanahelinää...
Nuori maisteri valmistautui vastaamaan papille, mutta maallikko
Heikki ehti saada suunvuoron.
-- No niin minäkin luulen, -- sanoi tämä leveästi, -- että kun meijän
Rennu pikeytyy johonkin hönkätyttöön: hän on meistä ensimmäinen
juoksemaan papin eteen. Kiirettä silloin pidetään, se nyt on selvä!
Kaikki naurahtivat hyvänsuovasti ja äitiruustinna tuli silittelemään
nuorimman poikansa pehmeitä hiuksia, alkaen hellävaroen tiedustella
tämän lemmenasioita...
-- _Sat sapienti_, sanoi kaikilta tahoilta piiritetty Reino
Frommerus. -- Kyllä minä teille kaikille vielä näytän!
Ja hän toivotti yhtäkkiä hyvääyötä koko perhekunnalle ja läksi
vinttikamariinsa.
3.
Pois olivat matkustaneet ne rakkaat jouluvieraat -- ja koko erämaan
pappila huokasi raskaasti. Sinne mailman velvottaviin virkamyllyihin
oli hajaantunut se virkeä velisarja, pois kodin haaleasta
helmasta oli singonnut sisarparvikin, kaikki joutuen erilleen
toinentoisistaan. Minkäpäs kohtalon välttämättömyyksille voi? se oli
se ikuinen irtirepijä...
Eivät kuitenkaan aivan kaikki olleet Kurjalasta kaikonneet. Nuorin
veljeksistä Reino näet oli tälläkertaa jäänyt pappilaan -- suureksi
iloksi rovastille ja ruustinnalle, jotka talvisessa yksinäisyydessään
mielellään näkivät jonkun lapsistaan luonaan.
Äiti-ruustinna piti hellää huolta ainoasta kotiinjääneestä pojastaan.
Hän järjesti tälle mukavan huoneen, hän syötteli, juotteli
parhaimmalla tavalla, ja hiipien usein silittelemään poikansa päätä,
kehoitti tätä nyt oikein perinpohjin nauttimaan maalaispappilan
rauhaa sekä levähtämään kaikkien mailmanmatkojensa jälkeen.
-- Du måtte nu riktigt uthvila dei här! sanoi ruustinna.
-- Niin, kyllä minä täällä aijon koota voimia... virkahti poika,
tosin antaen äitinsä ikäänkuin ymmärtää että halusi yksikseen miettiä
sitä asemaa, johon oli itsensä jättänyt.
Mutta hänen sydäntänsä viilsi kipeästi ettei voinut omalle äidilleen
avoimesti siitä puhua, mitä sisässänsä tunsi ja järjessänsä ajatteli.
Ja sama umpinainen oli asianlaita isäänkin nähden. Saattoi
korkeintaan viritä sananvaihtoja, joilla oli väittelyn luonne.
Oli kulunut viikkokausi siitä kun veljet ja siskot olivat
matkustaneet.
-- Miksi sinä oikeastaan aijot, Reino? tiedusteli rovastivanhus
varovaisesti, piippua poltellessaan pappilan salissa.
-- Pappa tietenkin tarkoittaa, millä viralla aijon leipäni ansaita
tässä matosessa mailmassa? vastasi poika. -- Ehkäpä minusta ei
virkamieheksi olekkaan! lisäsi hän hiukan katkerasti.
-- Mutta onhan sinulla tavallisen terve järki, -- arveli vanhus. --
Sinä kykenet miksi hyvänsä, jos oikein tahdot.
-- En minä kykene nykyisen yhteiskuntaelämän viralliseksi
palvelijaksi, -- vastasi poika.
-- Miksi et? kysyi isä.
-- Siksi että auktoriteetti-uskon henki haiskahtaa täällä joka
nurkassa.
-- Auktoriteetti? tarttui vanhus sanaan, joka hänelle aina oli ollut
hieman hämärä. -- Täytyyhän tietenkin jokaisen virkamiehen totella
jumalallista esivaltaa.
-- Kuka sen todistaa että meidän suomalais-venäläinen esivaltamme on
Jumalan asettama? kysyi poika terävästi.
-- Jumalan sana! vastasi rovasti myös väittävästä.
-- Mikä jumalansana?
-- Pyhä Raamattu!
-- Noh, siitä asiasta ei kannata papan kanssa väitellä, -- lausahti
poika.
Isärovasti kiivastui vakavasti.
-- Reino, sanoi hän: tottakai sinunkin täytyy uskoa Pyhään Raamattuun?
-- Täytyykö minun?
-- Täytyy!
-- Voi pappa rukka, -- huudahti poika nähden myrskyn nousevan: -- en
minä usko läheskään kaikkeen mitä siinä kirjassa sanotaan.
-- Mutta tottakai uskot päätotuuksiin? ahdisti isärovasti.
-- Mitä pappa pitää päätotuuksina?
-- Etkö sinä itse tiedä?...
-- En!
-- Päätotuudet... sopersi pappisvanhus jäykässä mielenliikutuksessa
-- päätotuudet ovat tietysti ne, jotka katekismuksessa luetellaan.
Esimerkiksi että meillä on Jumala, joka on kolmiyhteinen. Että Jeesus
oli oikea Jumalan poika, joka sikisi Pyhästä Hengestä... Ettei
kukaan ihminen voi tulla autuaaksi mitään muuta tietä kuin uskomalla
Vapahtajan ristinkuolemaan ja Lunastajan vereen ja... ja...
-- Eivät ne ole päätotuuksia! keskeytti poika jyrkästi. -- Enkä minä
niihin usko...
-- Etkö sinä siis usko että Jeesus oli Jumalan poika?
Isärovastin ääni värisi ja leuvat vavahtelivat.
-- En! vastasi papinpoika varmasti.
Valkohapsinen vanhus muuttui kammottavan synkäksi kasvoiltaan.
-- Jumalansanan mukaan... änkytti hän -- se joka ei usko... joutuu...
helvettiin.
Vanhus sai vaivoin suustansa viimeisen sanan, ja silmät alasluotuina
ja ikäänkuin vilusta väristen kiiruhti salista kansliaan. Poika oli
kavahtanut pystyyn ja huusi isänsä perään:
-- Kiitoksia pappa!
Sitten hän vaipui takaisin nojatuoliin ja peitti molemmin käsin
silmänsä. Hänen sydämmensä sykki kuuluvan-rajusti ja omantunnon ääni
pyrki nuhtelemaan: "häpeä! häpeä! että säikäytät vanhaa isääsi noin
säälimättömästi."
Kun hän taas silmänsä nosti, näki hän äitinsä istuvan pöydän ääressä,
silmät vesissä.
-- Niin, sinun pappasi on aina ollut samanlainen, puheli ruustinna.
-- Hän ei ikinä ole ymmärtänyt ketään, joka uskonasioissa väittää
häntä vastaan. Kaikki vastaanväittäminen loukkaa häntä hirveästi ja
hän suree sitä niin ettei öisin saa untakaan. Etkö sinä, rakas lapsi,
voisi välttää vastaanväittämästä vanhaa isääsi?
-- Kyllähän minä tahtoisin, mutta...
-- Ja et kai sinä todella tarkoita ettet usko Vapahtajaan? kysyi äiti
hetken kuluttua hellästi.
-- Mutta enhän minä ole väittänytkään etten usko. Minä vain tarkoitin
että minulla on aivan eri käsitys kuin meidän kirkolla Kristuksen
syntymisestä. Onhan olemassa jo paljon pappejakin, mamma, muualla
mailmassa, jotka niin uskovat kuin minä...
-- Niin, niin, sanoi ruustinna, joka ei koskaan voinut ottaa osaa
periaatteelliseen keskusteluun uskonnon sisällyksestä ja jota
eivät eri käsitykset vaivanneet, sillä hän oli sielultaan kokonaan
tunteen ihminen. Saaneena vanhanaikuisen naiskasvatuksen jossakin
pikkukaupungissa, ei hän talousihmiseksi jouduttuaan koskaan ollut
tuntenut tarvetta epäilemään kolmiyhteistä Jumalaa, joka entisajan
tyttökoulussa niin kauniisti oli päähän isketty.