kanssa, minä olin nyt nuoren pappismiehen ystävä ja uskottu. -- Minä
tiesin nyt selvään, ett'en minä enään ollut lapsi, enkä minä enään
ajatellut enkä uneksinut muuta, kuin niitä velvollisuuksia, joita
minulla ystävänä oli.
Tähän aikaan oli Antti minusta mitä täydellisimpiä miehiä, ja kun minä
tuumin, että minulla, täysikasvaneena naisena, täytyi olla joku, jota
rakastaisin; -- rakastin minä Anttia.
Emma, Emma, minä näen hengessäni että sinä naurat; mutta sinä te'et
väärin; sillä se ihastus Antin korkeampaan ihmisarvoon, joka silloin
asui sydämmessäni yhdessä säälin kanssa hänen onnettomuuksiansa kohtaan
ja toivon kanssa tulla hänen elämänsä lohduttavaksi ja hyväksi
enkeliksi, olivat niin kauniita tunteita, ett'ei niitä sovi nauraa,
vaikka ne olivat vähän lapsellisiakin.
No niin, kun minä lähdin K----n pappilasta, oli Antti sanonut, että
koko hänen tulevainen onnensa oli minun kädessäni, ja mitä minä muuta
taisin vastata, kuin luvata ruveta johtotähdeksi, joka saattaisi hänen
iloon ja autuuteen. Niin me erosimme, ja minä palasin X:ään.
Tosin sinä syytit, että minä olin tullut äärettömän ikäväksi ja
ylenmaalliseksi, kun taasen tapasimme toisemme palattuani maalta; se ei
kuitenkaan todista, että asian laita oli niin, vaan ainoasti että se
sinusta näytti siltä. Kuitenkin minä luulen, että Antin halu haaveksia
kuutamossa oli minuunkin tarttunut.
Vuosikauden olimme me ahkerassa kirjevaihdossa.
Antti kirjoitti kymmentä vertaa paremmin, kuin hän puhui. Kun minä sain
hänen kirjeitänsä, sykki sydämmeni niin, että minä luulin sen olevan
päässä, eikä rinnassa.
Hän jumaloitsi minua, kultaseni, ja, kun minä luin hänen kirjeitänsä,
tuntui minusta, kuin minussa olisi ollut kappale täydellisyyttä. Onpa
sentään kovin lystiä, kun meitä jumaloitaan.
Koko ajan kun Antti jäi K:hn, ja kun me vaihdoimme kirjeitä, kasvoi
yhä rakkauteni. Syksyllä tuli hän X:ään. Jälleen-näkeminen oli
luonnollisesti ilahuttava; mutta minua jännitti kuitenkin, ett'en ollut
niin ylen onnellinen, kuin minun olisi pitänyt olla, ja että minä
semmoisena hetkenä taisin ajatella jotakin niin halpaa, kuin esim. että
Antin nutussa oli likapilkkuja, ja että hän käveli varpaat sisäänpäin.
Kahdeksan päivää sen jälkeen olin kihloissa, ja tuntuipa kovin
hauskalta saada kantaa leveätä kultasormusta vasemmassa nimettömässä
sormessa ja käydä käsikoukussa sulhonsa kanssa kaduilla. Minua suututti
kuitenkin, että kaikki tuttavani yhteen ääneen sanoivat Antin olevan
auttamattoman ruman ja ikävän.
Minä koin lohduttua siten, että hänen sisälliset omaisuutensa olivat
niin paljon suuremmasta arvosta, ja että jokainen rakastaisi häntä,
joka tuntisi hänen sielunsa kauneuden niin hyvin, kuin minä.
Nämät lohdutukset heikkonivat jo parin kuukauden kihlauksen perästä, ja
minä hämmästyin kun aloin huomata hänen käytöksensä olevan hirmuisen
kömpelön ja hänen itsensä kiusaavan yksitoikkoisen.
Nämät huomaukset suututtivat minua ja herättivät minussa
tyytymättömyyttä; minä syytin häntä semmoisista asioista, joiden minä
tiesin loukkaavan häntä; sillä tavalla alkoivat meidän sittemmin yhä
useammasti uudistuneet riitakohtauksemme.
Antti tosin ei torunut; vaan kun minä ärsytin häntä, tulivat hänen
kasvonsa tulipunaisiksi, hän vastasi muutamilla terävillä sanoilla ja
istui sitten vaiti kuin ahven, joka yhä enemmän suututti minua.
Yleensä ei hänellä sulhasena ollut puhumisen tarvetta; hän taisi istua
tuntikausia vieressäni huoaten ja pitäen kiinni kädestäni sanaakaan
sanomatta. Alussa tämä sai tapahtua; mutta pian rupesi se tuntumaan
yksitoikkoiselta, ja kun hän tahtoi että me noin vaijeten nauttisimme
onneamme olla yhdessä, halusin minä suuresti laskea kokkapuhetta,
laulaa, nauraa ja pakista. Kun en minä milläkään tavalla saanut häntä
samalle "mielen tuulelle", pistelin minä häntä hänen totisuudestansa,
sanoin, että hän käyttäytyi tyhmästi seuroissa, ett'ei hän kylläksi
pitänyt huolta puvustansa, että hänen jöröytensä kiusasi minua y.m.
Minä nakkelin pistopuhetta ympärillensä vähääkään arvelematta.
Joskus menin niin pitkälle, että hän otti hattunsa ja lähti pois, ja
silloin kaduin minä tekoani ja toivoin hänen pian tulevan takaisin;
mutta kun tämä tapahtui, huokasi ja vohkui hän niinkuin ennenkin ja
taasen haihtui hyvä mieleni.
Niin, Emma, oli kulunut puoli vuotta, kun laulajat tulivat X:ään, ja
samassa tuli myös elämäni merkillisin ajanjakso.
Rakkain Emma, nyt tulee pahin kaikista, mitä minun on sinulle
sanottavaa.
Ethän ole unohtanut ensimmäisiä laulajaisia? Jos eläisin vielä vaikka
kuusikymmentä vuotta, niin en minä taitaisi niitä unohtaa.
Me istuimme niinkuin muistat, jollakin ensimmäisistä penkeistä. Antti
istui vasemmalla puolellani, muotonsa oli ihan tuhan karvainen, ja hän
huokasi, ohkui ja nuuskasi tavallista enemmän.
Minä olin aina vihannut hänen alituista nuuskaamistansa; nyt se minua
ärsytti niin, että minä sanoin koko joukon pistosanoja.
Tämä oli laulajaisten alku.
Nyt astuivat kahdeksan laulajaa sisälle. Arvo astui edellä. Enpä taida
kertoa, mitkä tunteet minua valtasivat nähdessäni hänen raikkaan ja
miehevän vartensa. En milloinkaan, niin ajattelin, ollut kauniimpia
kasvoja nähnyt; en milloinkaan taitaisi hänen muotoansa unohtaa.
Oi Jumalani, kuinka Antti minusta nyt oli hirveän ruma. Laulu alkoi.
Ei ensinkään tarvitse olla innoitseva kahdeksantoista vuotias tyttö,
että tämä laulu kuulijaa hurmaisisi. Minä näin että muorit, eukot ja
ukot olivat yhtä innoissansa kuin minäkin, eikä se ollut vähää.
Ja kuinka iloisilta ja ravakkailta nuot nuoret laulajat sitten
näyttivät; ne olivat ihan toisen näköisiä kuin minun pappini pyhällä
näöllänsä ja ikävällä äänettömyydellänsä.
Kun laulajaiset olivat loppuneet ja me menimme teille, tuntui minusta
kuin olisi sydämmeni ollut niin täynnä ylioppilaita, ett'ei papilla
ollut siellä ensinkään tilaa.
Antti olikin sinä iltana rumempi ja ikävämpi kuin milloinkaan ennen ja
onnettomuudekseni rupesin minä vertaamaan häntä...?
Ett'ei hän, miesparka siinä tullut voitolle, sen sinä mahdat ymmärtää,
ja siitä pitäin ei minulla ollut muuta tunnetta häntä kohtaan kuin
vastenmielisyyttä. Niinkauvan kuin laulajat viipyivät X:ssä, en minä
oikeastaan muuta ajatellut kuin Arvoa. Hänen kuvansa yhä asui
sielussani ja teki sen iloiseksi. Minä tunsin; että minä elin, että
elämä oli ihanaa, ja unohdin tykkönään että minä olin kihloissa koko
kristikunnan kaikkien pappien hyvänsävyisimmän ja ikävimmän papin
kanssa; mutta kun laulajat toisen kerran lähtivät X:stä, silloin minua
selvästi siitä muistutettiin, sillä Antti tahtoi nyt saada palkkiota
kaikesta, mitä hän oli kärsinyt sillä ajalla kun ylioppilaat meidän
hyvässä kaupungissamme olivat, ja vaati, että minun piti oleman lempeän
ja ystävällisen.
Nytpä saat uskoa että tuli oikein hauskaa. Jos hänen hellätuntoinen ja
äänetön armastelemisensa ennen oli kysynyt malttiani, niin tuntui se
nyt minusta ihan tuskalliselta.
Minä en enään edes säälinyt häntä, vaan toivoin hartaasti pääseväni
hänestä.
Laulajien tulo X:ään, oli herättänyt minun hairahduksestani ja
huomauttanut minua, ett'en minä rakastanutkaan Anttia.
Tuo tosin oli pahasti minulta, mutta, Emmaseni, kukapa on tunteittensa
herra. Sangen kaunista tosin olisi ollut, että minä kylmän
velvollisuuden mukaan olisin jatkanut kihlausta niin, että olisin
mennyt naimisiin Antin kanssa ja sitten koko eloni ajan saanut iloita
aviomarttyprina; mutta se ei soveltunut minun luonteeseni, ja minä
luulen varmaan, ett'en minä siten olisi Antille mitään palvelusta
tehnyt; asian loppu oli siis, että minä annoin Antille sormuksen
takaisin ja sanoin suoraan, ett'en minä taitanut tulla hänen
vaimoksensa, sillä minä olin huomannut, ett'en minä enään rakastanut
häntä.
Tätä selitystä seurasi hirveä kohtaus. Antti itki; niin, tiedätkös hän
oikein porasi, ja sekös ei ensinkään näyttänyt hyvältä. Mummo, joka
aina oli vähän hellinyt Anttia, torui eikä tahtonut tietää mitään
kihlauksen rikkomisesta; mutta minä taasen en halunnut sen jatkamista,
ja loppu siitä tuli.
Minä sain matkustaa täti Tammiharjun luo Rauhalan kartanoon
Uudellamaalla, ollakseni siellä ensimmäiset kuukaudet, senjälkeen kun
olin Antille taasen antanut vapautensa.
Siten tulin vaan kuuden penikulman päähän Helsingistä.
Tammiharju tädin ainoa poika oli yliopistossa ja luki
kameraalitiedettä.
Joka kerta kun Helsingistä tuli kirje, sykki sydämmeni äärettömän
lujaa, ja minä ajattelin -- tiedän kyllä ketä. Tuhansia pieniä
viittauksia ja yllykkeitä käytettiin toivossa, että täti lähtisi
kanssani Helsinkiin; mutta hän ei ollut mitäkään tietävinään, ja me
jäimme Rauhalaan. Toivo Tammiharju tuli jouluksi kotiin ja lähti sen
jälkeen taasen Helsinkiin, vaan minulla ei ollut toivoakaan päästä
mukaan. Hän oli Väinön, Leinon ja Arvon hyvä ystävä; mutta mitä hyvää
siitä oli; minä jäin kuitenkin Rauhalaan.
Kerran toukokuun alkupäivinä kysyi täti minulta, jos minun tekisi
mieleni seurata häntä Helsinkiin; hän aikoi mennä sinne kevätjuhlalle.
Nytkös minä tulin hassuksi pelkästä ilosta! Minä tädin kaulaan; minä
tanssin karkua huoneiden lävitse emäntämamsellin kanssa, jonka ensin
sain käsiini; mutta minun iloni ei tullut pitkälliseksi.
Seuraavana päivänä sai täti sähkösanoman, eräältä maisteri Vakavalta
Helsingistä, pyynnöllä, että hän heti matkustaisi Helsinkiin; Toivo oli
sairastunut. Täti tarvitsi vaan tunnin valmistuaksensa lähtemään, ja
niin jäin minä taasen petettyine toivoneni kotiin.
Saatpa olla vakuutettu siitä, että minä silloin itkin katkerasti, ja
minä olin oikein vihainen Toivolle, joka juuri nyt tuli kipeäksi ja
siten haihdutti kaiken iloni.
Kului päiviä, eikä tädiltä tullut mitään tietoa. Herra Jumala kuinka
oloni Rauhalassa oli yksitoikkoista. Eräänä iltana tuli kuitenkin
kirje, jossa täti ilmoitti minulle, että minä sain lähteä nyt
perästäpäin Helsinkiin. Pekka sai tulla saattamaan minua.
Emma, en itsekään uskonut sitä todeksi, istuessani vanhoissa
vipuvaunuissa, jotka heiluivat niinkuin vaivaisen onni, pyöriessään
tiellä rakkaasen, armaasen Helsinkiin, jonne niin hartaasti kaikesta
sydämmestäni halusin päästä. Minä ajattelin teitä ja laulajaseuraa;
minä ihmettelin jos ... ymmärräthän, mitä minä ihmettelin?
Kuusi penikulmaa on sentään äärettömän pitkä matka, kun sydän sykkii
levottomuudesta. Vihdoinkin pyörivät vaunut kaupunkiin Töölöön
tullista; oli jo jotenkin myöhäinen illalla.
Minä taisin tuskin istua hiljaa pelkästä ihastuksesta, etenkin kuin
matkalla majataloon meitä vastaan tuli iloisia ylioppilasparvia
valkoisine lakkineen, joku parvi laulaenkin.
Kaikki nämät valkeat lakit, kaikki nämät iloiset laulut, kaikki tuntui
minusta niin hurmaavan hauskalta, että minun oikein piti nipistää
käsivarteeni, vakuuttuakseni, että se todeltakin olin minä, joka lensin
seinästä seinään isoissa vaunuissani.
Vihdoin pysähtyivät ajopelit hotellin eteen. Pekka valmistui jo
astumaan alas kuskipenkiltä vaununoven avaamista varten, mutta samassa
ilmestyi kaksi valkeata lakkia uuden viereen. Toisen lakin omistaja
avasi oven, toinen laski alas astimen.
Minä en selvään muista, kuinka minä tulin alas vaunuista; sillä toisen
molemmista kohteliaista ylioppilaista olin tuntenut häneksi, jonka
miehevän kaunis muoto kymmenen pitkää kuukautta yhä oli ollut selvänä
sielussani.
Minä epäilen kuitenkin suuresti, että hän nosti minun alas. Minun on
varsin mahdoton muistaa, jos minä tervehdin, jos minä puhuin, taikka
mitä minä sanoin, niin minun päätäni pyörrytti; ja jos ei tuota hyvää
ja kelpo Väinöä olisi ollut, niin minä varmaan olisin käyttänyt kovin
tyhmästi, kun Arvo Vainio niin äkkiarvaamatta siirsi minun maahan.
Väinö ja hän saattoivat minun sisälle tädin luo, joka tuli minua
vastaan surullisen näköisenä. Sittenkuin olin häntä tervehtinyt, sain
taasen takaisin kadonneen rohkeuteni ja taisin nyt puhua ja vastata
niinkuin muutkin järjelliset ihmiset.
Kyllä Arvo minun mielestäni oli kaunis menneenä vuonna, kun hänen näin
ensikerran, mutta minä vakuutan sinulle, että minusta on, kuin hän nyt
olisi kymmenen tuhatta kertaa kauniimpi.
Minä kysyin heti Toivoa ja sain kuulla, että hän oli sairashuoneessa;
hän oli taittanut toisen käsivartensa.
Arvo ja Väinö söivät illallista meidän kanssamme, jonka jälkeen he
lähtivät pois, niinkuin silloin luulin, panemaan toimeen serenaadia
minulle.
Täti ja minä jäimme siis kahden, ja sitten kertoi hän seuraavia Väinön,
Arvon ja koko X:ssä käyneen lauluseuran tekemiä kauniita tekoja.
Lue nyt oikein tarkkaan, niin saat huomata kuinka erinomaisen
tunnollisia ja kelpoja ihmisiä ylioppilaat olivat. Minun mielestäni
heidän pitäisi jäädä ylioppilaiksi koko elinajaksensa; sillä eivät he
milloinkaan enään tule niin hauskoiksi, kun he ovat valkoista lakkia
kantaessansa. Kuule siis, ja ihastu!
Kun täti tuli kaupunkiin, oli Väinö, tuo kelpo poika, tullilla häntä
vastassa, niin varovaisesti kuin mahdollista ilmoittaaksensa hänelle
sitä onnettomuutta, joka Toivoa oli kohdannut. Väinö oli saanut tietää,
että maisteri Vakava oli lähettänyt tädille sähkösanoman.
Hotelilla oli Arvo häntä vastassa, joka nyt ensi kerran tapasi Toivon
äidin.
Nämät molemmat kelpo pojat käyttivät kaiken kykynsä rauhoittaaksensa ja
lohduttaaksensa äitiparkaa, joka, saadessansa tietää, että poikansa oli
sairashuoneessa, tuli kovin levottomaksi, etenkin kun ei hän näin
myöhäiseen päivästä enään taitanut mennä häntä katsomaan.
Tänä iltana meni täti kovin surullisena levolle. Hän ei vielä tietänyt,
kuinka pahoin Toivo oli käsivartensa loukannut, hän tiesi vaan että
niin oli tapahtunut. Vähän sen jälkeen, kun hän oli kynttilänsä
sammuttanut, kuuli hän kahdeksan kauniin äänen akkunansa edessä
laulavan:
"Hiljaa oi aivan,
Myrskystä vaivu pois" j.n.e.
Tunnetut laulajamme kunnioittivat murheellista äitiä serenaadilla.
Tunnusta, Emmaseni, että tämä oli kaunis teko. Täti sanoikin, että hän
ei milloinkaan unohda, kuinka leppeästi se koski hänen murheelliseen
mieleensä.
Toisena päivänä tuli Väinö saattamaan häntä sairashuoneesen. Toivo ei
tahtonut tehdä äitiänsä murheellisemmaksi, vaan koki voittaa kivun ja
sanoi, ett'ei se ollut vaarallista, vaan pieni arvoton vamma; hän ei
ollut hyvillänsä siitä, että maisteri Vakava oli sitä äidille
ilmoittanut.
Täti ei saanut olla pitkää aikaa pojan luona. Kun hän palasi
asuntoonsa, odotti häntä maisteri Vakava siellä, ja ennenkuin Väinö
ehti sitä estää, kertoi maisteri äitiparalle, ett'ei Toivo ollut
ainoasti loukannut oikeata käsivarttansa, vaan että hän oli sen
taittanut; ja sanoi vielä, että tämä oli tapahtunut tappelussa.
Maisteri Vakava, yli kuudenkymmenen vuoden vanha ukko, joka oli
unohtanut oman nuoruutensa ajan, kuvasi Toivoa kadotetuksi pojaksi,
joka oli vähällä tulla siveellisyytensä puolesta turmelluksi
vallattoman ja hurjan luonteensa tähden.
Täti oli itkenyt niin, että hän olisi taitanut kiveäkin liikuttaa;
mutta eipä olekaan helppoa saada kuudenkymmenen vuotiasta maisteria
heltymään, joka on elänyt kolmekymmentä vuotta ilman perhettä ainoasti
kirjojensa seurassa. Kun hän lähti pois, oli täti niin murheissansa,
että Väinö ja Arvo, jotka, puheen aikana poistuttuansa, taasen tulivat
sisälle, ihan hämmästyivät hänen ylen surullista tilaansa.
Väinö ja Arvo tekivät minkä ikänäkin taisivat poistaaksensa hänen
suruansa ja lohduttaaksensa häntä. Väinö ehdoitti, että menisivät
kirkkoon, mutta täti sanoi, että hän oli nähnyt sen monta kertaa ennen,
ja että hän nyt halukkaimmin olisi yksin.
"Tänään on lukusiat", sanoi Väinö, "on siis jotakin juhlallista
nähtävänä", ja kun hän nyt vielä hetken puhui sai hän tädin lupaamaan
tulla sinne.
Oli heti jälkeen päivällisten, kun täti, Väinö ja Arvo lähtivät
kirkolle, sittenkuin hän ensin oli vielä kerran käynyt Toivon luona,
joka nyt oli paljoa huonompi.
Alakuloisena ja surullisena astui hän molempien nuorukaisten välillä.
Vähää ennen, kuin ehtivät kirkolle, erkani Arvo heistä, sanoen
menevänsä katsomaan, jos kuulusteleminen jo oli loppunut.
Väinö ja täti astuivat hiljallensa perässä, ja kun ei Arvo palannut
takaisin, ehdoitti Väinö, että menisivät sisälle temppeliin.
Ovet olivat auki, mutta kirkko typityhjä. Täti ja Väinö astuivat
kuoriin päin; mutta kun he ehtivät ristikäytävälle, kuului urkuparvelta
ylentävä laulu, jonka sävelet pidätyllä äänellä nousivat holvattua
kattoa kohden, ja sieltä vienosti laskeuivat alas ja tunkivat kuulijan
sydämmeen.
Emma, ne olivat ylioppilaita, jotka tällä tavalla tahtoivat saada erään
kumppaninsa äidin unohtamaan sitä surua, joka valtasi häntä.
Täti sanoi, että hän oli syvästi liikutettu, ei ainoasti tämän kauniin
laulun tähden, vaan sen ystävällisyyden ja säälin tähden, joka
osoittihe tässä kohtelussa.
Hän sanoi vielä, ett'ei mikään laulu ollut ennen niin hänen sieluunsa
tunkenut, kuin se, jonka hän silloin kuuli.
Kun sävelet hyväilivät hänen korvaansa, unohti hän kivun sydämmessänsä,
ja toivo ja luottamus tuli entisen alakuloisuuden sijaan; tämän
vaikutti ylioppilaitten laulu.
No, Emma, eikö tämäkin ollut kaunis teko? Kyllä sinun täytyy tunnustaa,
että ylioppilaat, puhuttakoon heistä mitä pahaa tahansa, kuitenkin ovat
hyväsydämmisiä nuorukaisia.
Muista, että tämä tapahtui Toivon äidille, ja sitä kunnioitusta, jota
he osoittivat hänelle, kehoittivat siis paljoa kauniimmat tunteet, kuin
ne ovat, jotka johdattavat heitä, kun he ovat kohteliaita meille,
nuorille tytöille.
Koko ajan, kun täti on ollut Helsingissä, ovat Arvo ja Väinö aina
joutoaikoinansa seurustelleet ja kävelleet hänen kanssansa; he ovat
laulaneet hänelle Kaisaniemessä ja muutamina iltoina pitäneet
serenaadia hänelle.
Jos minä menneenä vuonna olin ihastunut ylioppilas-laulajiin, niin minä
nyt oikein pidän heitä hyvänä, sentähden kuin he olivat niin kauniisti
ja hellästi kohdelleet surullista ja murheellista äitiä.
Juuri kun täti oli lopettanut kertomuksensa, kuinka ystävällisiä Toivon
kumppanit olivat olleet, ja kun minun piti rupeemaan selittämään
ihastustani, sai laulu suuni sanattomaksi.
Se oli serenaadi, mutta en minä sitä itseeni ottanut; minä tiesin, että
nämät verrattomat laulajat olivat monena iltana laulaneet tädille, ja
kyllä he sen tänäkin iltana olisivat tehneet, jos ei minua olisi
Helsingissä ollutkaan. Mutta ei tämä minusta laulun arvoa vähentänyt,
päin vastoin, koroitti se sitä.
Väinön ääni kuului niin kirkkaasti, ja minä ajattelin Eeliä.
Nyt, armas Emma kultaseni, on päätetty niin, että täti jää tänne, siksi
kun Toivo paranee sen verran, että äitinsä surutta saattaa jättää
hänen. Tietysti minäkin jään, että tädillä on seuraa. Me jäämme siis
luultavasti tänne toukokuun loppuun. Kyllä te minun mielestäni saatatte
taputella Luoto enoa ja sovittaa asia niin, että tekin tulette tänne.
Aatelkaas, kuinka verrattoman hauskaa me saisimme. Kun sitten lähdemme
Helsingistä tulette te mukana Rauhalaan, jonne täti on kutsunut Väinön,
Arvon ja ne kahdeksasta ylioppilaasta, jotka tahtovat seurata Toivoa.
Ajatelkaat tytöt, minkä herttaisen kesän sitten saisimme, kuinka paljon
laulua ja riemua.
Näytä nyt, että olet viisas tyttö, joka tiedät, kuinka sinun pitää
menetellä isäsi kanssa, että aluksi saatte tulla tänne. Onni Leino on
muiden lauluseuran jäsenien kanssa esitelty tädille, ja kun me
tapasimme toisemme kysyi hän sinua. Hän tuli ihan punaiseksi,
lausuessaan sinun nimeäsi.
Nyt sinun pitää syleilemän Eeliä ja sanoman hänelle, ett'ei hän sinä
ilmoisena ikänä ansaitse tulla Väinön morsiammeksi, jos ei hän auta
sinua, niin että te tulette tänne. Väinö käy ja toivoo teidän
ilmestyvän.
Kirjoittakaat pian ja antakaat minun tietää kuinka asian käy, pyytää
uskollinen _Selmanne_.
* * * * *
Rauhalassa oli suunnaton sievistäminen, puhdistaminen ja touhu päivinä
ennen mittumaaria. Sinne piti tuleman talon täysi vieraita; ei vähempää
kuin kahdeksan ylioppilasta Helsingistä, paitsi talon omaa poikaa, joka
jo oli terve ja jota nyt odotettiin kotiin. Sitä paitsi odotettiin
herra Luotoa tyttärineen X:stä. Nyt valmistui kukin nauttimaan oikein
perin hauskaa kesäpäivää, ja seudun kaikki nuoret tytöt iloitsivat jo
ennakolta ylioppilaitten tulosta, sillä niitä seuraisi luonnollisesti
tanssia ja laulua ylen määrin; sehän oli varmaa.
Se, jolla oli varsin hirmuisen paljon tehtävää saman päivän aamuna, kun
vieraitten piti tuleman, oli Selma. Hänen piti paneman kukkasia jos
johonkin astiaan, niin että vieraitten huoneet näyttäisivät sieviltä ja
miellyttäviltä, ja sitten piti hänen joka viides minuutti juokseman
veräjälle katsomaan, eikö jo näkyisi mitään ajoneuvoa tulevan.
Vihdoinkin kello 6 j.p.p. näkyi tomupilvi kaukana lehtokujalla.
"Nyt, nyt he tulevat", riemuitsi Selma sydämmessänsä ja tähtäsi
tarkasti sijaltansa veräjällä yhä lähenevää vaunuja.
Kun ne tulivat niin lähelle, että Selma taisi eroittaa niitä
henkilöitä, jotka niissä istuivat, ei hän keksinyt ainoatakaan valkeata
lakkia. Siinä tulivat siis X:läiset.
No niin, olihan sekin hauskaa; mutta ei niin hauskaa, kuin jos ne
olisivat olleet ylioppilaat.
Luodon vaunut ajettiin ylös pihalle. Syleilemisiä, "tervetuloja" ja
muiskuja "oikeahan ja vasempahan", jonka jälkeen tytöt riensivät heille
määrättyyn huoneesen. Selma saattoi heitä, ja kummallakin puolen oli
"hirmuisen paljon sanottavaa" toiselle.
Emma ja Eeli olivat "sanomattoman onnellisia" kun nyt olivat päässeet
Rauhalaan; koskei Helsingin matkasta tullut mitään. Isä oli luvannut
viipyä Tammiharju tädin luona kokonaisen kuukauden.
Selmalla taasen oli paljon juteltavaa olostansa Helsingissä; hänen piti
kertoman kaikki sanat, jotka Arvo oli sanonut hänelle y.m. Ne eivät
tosin sivullisen mielestä olleet minkään arvoisia, mutta sanottuina
nuorelle tytölle, joka lainasi niille omasta sydämmestänsä ottamaansa
lämpeyttä, niin ne tulivat merkillisen arvollisiksi.
Sittenkuin kaikki nämät tärkeät asiat olivat puhutut, ja tytöt olivat
järjestäneet ja silittäneet hiuksensa ja rypistyneet hameensa, piti
mentämän alas; mutta samassa virkkoi Eeli:
"No, Selma, onko Saurio täti kirjoittanut ja kertonut tuota suurta
uutista?"
"Mitä uutista?" kysyi Selma.
"No herranen aika, Anttihan on uudestaan ruvennut kihloihin."
"Onko Antti kihloissa?" huudahti Selma, lyöden kätensä yhteen,
"hän, joka ei milloinkaan lohduttuisi, ei milloinkaan unohtaisi
minua, ja joka kuolisi keuhkotautiin ja suuttumukseen minun
vaihtelevaisuudestani."
"Selma kulta, ei surusta kuolla; sittenkuin Antti oli itkenyt
kyynelvirtoja sinun huikentelevaisuutesi tähden, rupesi hän miettimään
ja huomasi, ett'ei hänellä muuta tekemistä ollut, kuin..."
"... Ruveta kihloihin", keskeytti Selma nauraen.
"Älä pidä niin kiirettä", oikaisi Eeli koomillisen totisena; "ensin hän
huomasi, ett'et sinä ansainnut kaipausta vaan halveksimista."
"Mitä sinä sanoit?" huudahti Selma.
"Huikentelevaisuutta halveksitaan aina", jatkoi Eeli; "kun hän siis oli
halveksinut jonkun ajan, äkkäsi hän että maailma on naisia täynnänsä;
rupesi niin tähtäämään ympärillensä, ja näki Kristiina Kaposen, jonka
niskaa jo painaa kahdeksankolmatta vuotta. Tästä huolimatta oli hän
Antin silmissä viehättävä, ja pian hän huomasi, ett'et sinä ollut hänen
sydäntänsä tykkönään murtanut, vaan että se vieläkin voi lujasta
rakkaudesta sykkiä. Hän siis huomasi rakastavansa Kristiinaa ja -- nyt
on hän kihloissa."